TOIVON MENETYS

Ääriuskonnoissa pelataan toivon menetyksellä. Kun et ole mitään, et saa mitään, olet ulkopuolinen, et saa osallistua, olet kohde, toivo sammuu. Nuorena tällaiset asiat voivat olla hyvinkin vaarallisia, nyt vanhempana on jo tottunut menetyksiin, eikä enää sure sitä niin paljon, ei ainakaan tuhoon asti. 

Epätoivossaan nuoret ovat valmiita itsemurhaiskuihin, tuhotakseen paljon, tappaakseen ihmisiä ja saadakseen paikan paratiisissa. Toivoa antavat tietävät tämän, epätoivo ja toiveiden pettäminen vievät tuhokäyttäytymiseen. Uskonnon kieltämä kosketus naiseen, ja kuvitelmiin luotu paratiisi, jossa naisia on yllin kyllin, saa seksuaalisuuteensa heräävän nuoren tuhoisaksi.

Usko itseen on eri asia kuin mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen pois ottaminen. Jo Freud sanoi aikoinaan, että itsetunto on eri asia kuin käyttäytyminen. Psykologisoimisessa asiat selitetään itsetunnon puutteella, jos ihminen käyttäytyy oudosti. Kuitenkin on hyvä erottaa juuri ulkopuoliset ongelmat ja minään liittyvät. Ihminen ei opi, jos hänelle ei anneta oppimisen mahdollisuutta.

Kun kysymys on vallan väärin käytöstä, asiaa pitää tutkia vallan väärin käyttönä. Kovin usein kuulee esim. raiskattujen tarinoita, kuinka he eivät uskalla kertoa asiaansa viranomaisille, koska ei uskota. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ei todella uskota. Ongelmana on se, että tulkitaan käyttäytymistä persoonallisuushäiriönä ja lähdetään etsimään syytä raiskaukseen sieltä. Tuntuu siltä, että psykiatria kieltää kokonaan kaltoin kohtelun.  Ei ymmärretä sitä, että erityisesti nuorena, kun vielä toivoa on, on luonut unelmia tulevaan elämään, kuten itse onnellista avioliittoa, ja se tuhotaan, mieli järkkyy ja se näkyy käytöksessä häiriönä.

Ylipäätänsä valtaa tulisi rajata. Tunteita ei voi estää, mutta valtaa voi rajata. Ei demokratia kaikkeen sovi. Se ei sovi määrittelemään ihmisen kokemuksia ja tunteita ja ottamaan itsemääräämisoikeuden pois. Demokratia voi päättää yhteisövoimalla, että rakennetaan rautatie, mutta se ei voi päättää siitä, mitä saa ajatella ja tuntea.

Raija

ITSEILMAISUSTA

Mikä oikeastaan on itse, siitä ollaan montaa mieltä? Mistä kaikki saa alkunsa, mikä on kokonaisuus itsessä, ehkä kaikki? Opimmeko hahmottamaan itseä vasta sanakielen oppimisen myötä, vai onko se jo olemassa tietoisena ennen sitä. Psykiatria puhuu omnipotenssista eli kaikkitietäväisyydestä, joka olisi lapsuuden ajan ongelma. Psykoanalyysissä erotellaan tunteen syntymää, mutta ei eriytetä sitä kehotietoisuudesta. Jako tietoisuuden ja tiedostamattomuuden välillä saa monen karvat pystyyn. Joku ihminen voi olla niin tietoinen, ettei tiedostamaton puhu hänelle enää, eli tiedostamaton = on tunteet.

 Jotkut eivät esimerkiksi näe unia, joten tiedostamattoman synty on vähäistä, ja voi olla kehotietoisuus liian vahvoilla. Sitten puhutaan tajuisuudesta ja vaistoista sekä vieteistä. Rauhalan perusteesi on tajunnallinen, kehollinen ja situationaalinen. Vietit taas ovat vaistojen aikaan saama yllyke. Kun on aistimusvaisto, joka kertoo nälästä, ruoka muistissa saa aikaa vietin, joka laittaa hakemaan ruokaa.

Joku psykoanalyytikko vetää seksuaalipohjaisen vaistoteorian niin syvälle, että jopa tutin imeminen on peniksen imemistä. Kaikki siis perustuisi seksuaaliviettiin, kuolemanpelkoon ja elämänhaluun.

Kun kävin syvällä taantumuksessa, kehon tunnot avautuivat minulle jotensakin erilaisiksi, kun nuo teoriat antavat ymmärtää. Kehoni oli kuin irrallinen ja se jäsentyi eri asioista ilmeneviksi ja eri vaikutteista käsin. Menetin ensin aluksi koko tunnon kehooni, mutta myöhemmin opin sitten säätelemään kehosta haihtumista, olemattomuuteen asti. Ikään kuin synnyin uudelleen kehossa. 

Tällöin tajusin, että syntymässä kehotietoisuus syntyy synnytyspuristuksen voimasta, ja ensimmäiset muistikuvat syntyvät sen jälkeen hahmoina, jopa muotoaan muuttaen, kuten kalamaisena. Muutoinkin ruumishahmon muuntuvuus oli suuresta pieneen, kuin kutistamisen/puristuksen avautumisvaiheena ja sykkeenä täysin muodottomuuteen saakka.

Näin minulle on muotoutunut käsitys, jossa omnipotenssi on vain kehokuvan jälkitila väkivallasta. Tahto taas saa ilmenemistään siitä käsin ja voi ilmetä vahvana. Tunteiden syntymän jälkeen katsotaan, että on olemassa tekijä ja kohde, joka pyrkii hallitsemaan mielikuvia. Se ei taas ole mahdollista, jos ihminen on pelon ajama. Usein alkumielikuvat ovat myyttisiä, ja niille ei ole selvää hahmoa, ja sen syntymään vaikuttaa vahvasti sanakielen kautta muotoutunut mielikuva.

En ymmärrä juurikaan seksuaaliperusteisia teorioita muutoin kuin väkivallan jälkenä. Siksi niistä pitäisi voida ihmisen vapautua ja vapaudessa synnyttäen tunteiden jälkeisistä mielikuvista muistikuvia, niitä käsitteellistäen sovittujen symbolien alle ja ymmärrettävyyttä tuoden. Seksuaalisuus voi olla tunteiden synnyttämää, jossa vaistokieli ei pakota kliimaksiin.

Raija

TUNTEILLA LEIKKIMINEN

Aika ajoin törmää ihmisiin, jotka leikkivät toisen ihmisen tunteilla. Tunteilla leikkimiseen liittyy paljon vallan väärin käyttöä. Millenium sarjaan kuuluva televisio-ohjelma ”Pilvilinna romahti” on ollut puhuttelevampia teemoja, mitä elokuvissa on ollut. Yhteiskunnan järjestelmä on mätäpaiseita täynnä, eikä yksilöllä ole oikeutta ihmisyyteen, hän on vain välikappale vallan väärin käytössä.

Internet aikana törmää monenlaisiin ilmiöihin. 

Twitterin kautta on pulpahtanut esiin rakkauden voimalla ja avulla lähestyjiä. Ensin on kehuttu monin kääntein, kuinka ihana ihminen olen, kuinka mikään maailmassa ei estä meitä löytämästä onnea. On vannottu ikuisuutta, on hehkutettu kaikkea kaunista, mitä rakkaus sisältää ja muutaman lurittelun jälkeen on sitten tullut rahapyyntö, pojan kadonneen puhelimen uusimiseksi ja mitä kaikkea sitä keksitäänkin. Oikein ovelat heput keksivät mitä kauneimpia tarinoita. Ja ihminen on useimmiten altis välittämiselle, kuulemiselle ja huomioimiselle. Sitä herkistyy niin, että tunteita syntyy, vaikka tietää, ettei se ole totta.

Itselleni rakkaus on pyhä asia. Kun siihen kajotaan ja leikitään sillä, sydämeni särkyy. Rakkaudesta on tullut pyhää siksi, että olen saanut kokea sen kauneuden. Ensirakkaus oli mitä sielukkain kokemus siitä, mitä vuorovaikutuksella saa aikaan puhumisen kautta. Kuinka onnelliseksi se tekeekään ihmisen, kun toinen ymmärtää puhuttua kieltä. Ja kaiken sai sinetöidä suudelmalla. Tähän pyhään kajoamalla leikkiminen muuttuu brutaaliksi, jos sitä ei osaa kunnioittaa, näin omalla kohdallani. Syvä kunnioitus, jonka sain äidinmaidossa, on kuin Jumalan lahja, jota ei voi pilkata, ei häväistä, eikä rienata. Se on pyhää, jossa koskemattomuus on rakkauden kivijalka, se on uudesti syntyvää kokemusta. Se on minun Jumalani.

Mutta maailma on pahuuden siivittämä. Joillekin on elämänkatsomuksen syvin näkemys se, että voi hyödyntää toista, halventaa toista ja käyttää hyväksi. Siihen ovat sortuneet uskonnot, tiede, yhteiskunta ja ihmiset. Se on pahuutta, jossa tuhotaan ihmisyyttä.

Raija

TARINOISTA TUNTEISIIN

On aivan yleinen viisaus, jossa sanotaan, että lukeminen on viisasta. Kyseenalaistamisen mestarina löydän monta syytä, miksi ei lukeminen kannata aina. Ensinnäkin, miksi jonkun ihmisen tulisi antaa paljon aikaa jonkin kirjailijan ajatuksen juoksulle, miksi kirjailijat olisivat viisaampia kuin tavalliset ihmiset. Totta on, että lukemisesta syntyneet muistikuvat rikastuttavat mieltä ja auttavat yksilöä löytämään erilaisia näkökulmia asioihin, ja mielen suojautuminen onnistuu paremmin. Sanoja on enemmän, ja ne auttavat jäsentämään asioita. Tarinan kulkeminen etuaivolohkolla edesauttaa pidättäytymistä, se jopa saattaa viedä tarkasteluun loogisuudesta, ja johtopäätökset sitten syntyvät omasta viisaudesta. Tarinan synonyymi ei ole totuus.

Toinen tie, joka on aivan erilainen kuin tarinoiden synnyttämä, on kohtaamisen taito tunnetasolla. Sillä tunteet ovat niitä, jotka ohjaavat ihmistä enemmän kuin luulemme, ne intuitiot, ne vaistot, ne yllykkeet, viehätykset, mieltymykset, vihastukset ja ihastukset, inhosta puhumattakaan. Niitä meissä syntyy kuin luolaihmisissä kehonkieleen, niistä päättelemme ja niihin luotamme. Tarinat jäävät tällöin toiseksi, pidättäytyminen heikentyy ja niin mielen sekä positiiviset että negatiiviset variaatiot lähtevät lentoon. Pahimmillaan ne kehittävät hybriksen, joka ei enää ole miellyttävää ihmisten kohtaamisessa. Brutaaleimmillaan yliaistilliset tunteet ryöppyävät seksuaalisuutta.

Hybris voi kehittää yliaktiivisen mielen, jossa tarinat kukkivat yli äyräiden. Myös mielen suojautumisessa mieli luo kauniimman tai vihan kautta hirvittävämmän tarinan. Psykiatria ei ymmärrä, että kaltoin kohdelluilla on samat oireet kuin hybriksen ajamalla. Kaltoin kohdellulla tippuu pois muistista asioita, ja siksi asia muuttuu absurdiksi, kun taas hybriksen omaava luo lisää ja lisää mielikuvia ja sekoittaa asiaa.

Luottamus on se kivijalka, johon nojaa sekä tarinat että tunteet. Liiallinen luottamus ei ole hyväksi. Luottamus rakentaa tarinoihin ja tunteisiin tukipylvään, jossa uskottavuus elää enemmän ja vähemmän. Pysyvyyttä tarvitaan, ettei ihmisen olemus rikkoudu palasiksi. Sekä tarinat että tunteet tarvitsevat vakautta, mikä rakentuu tosiolevaiseen ja totuuteen. Valhetarinat murentavat ihmisyyttä, joskin kohteliaisuus ja huomiointi ovat tärkeitä.

Mutta onko meille käymässä niin, että tietoisuus humaanista kohtaamisesta on vain hyväosaisten kykyä olla hyvinvoiva ja mielekäs. Liian monta epävakautta perusrakenteena murtaa luottamuksen, tunteet ja tarinat.

Raija

ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUDEN RIISTO

Pidän erittäin huolestuttavana sitä, että nykyisten lasten elämässä yksilöllisyys on uhattuna. Lapsia hoidetaan suurissa ryhmissä, yksilön kuuntelu ja huomioiminen on erittäin vähäistä, joskus ei ollenkaan. Siihen ei ole aikaa eikä resursseja hoitohenkilökunnalla, myös koulutus on puutteellista. Kun hoitaja tai opettaja ohjaa ja valvoo 23 lasta kerrallaan, hänen aikansa ja huomionsa menee lasten fyysisestä turvallisuudesta huolehtimiseen.

Itselläni yksilöllisyys oli huomioitu varhaislapsuudessa, vaikka lapsia oli paljon, silti äidillä riitti huomiota. Jotenkin aika oli silloin kunnioittavampi ihmisyyttä kohtaan kuin nykyaikana. Nykyään vaaditaan jatkuvaa oppimista ja muistamista, niin ettei aikaa jää ajattelulle ja tunteille. Elämä on suorittamista.

Itsemääräämisoikeus on joillekin pilkan kohde. Asia muutetaan absurdiksi. ”Pitääkö aina kaikki saada” tyyliin. Mutta pitääkö kaikki aina menettää, sitä ei kuule sanottavan. Elämäni olkoon todiste siitä, mitä tapahtuu, kun itsemääräämisoikeus riistetään.

Kuudentoista vuoden iässä kehooni tunkeuduttiin väkivalloin. Olin täysin kokematon ja koskematon. Tunkeutumista jatkettiin uhkauksin ja pelottein, menetät kaiken, jos et tottele. Hajosin mielestäni, aloin eriytyä siinä eri osiin. Katselin itseäni kuin vierasta ulkopuolelta, joka vain toimii mekaanisesti. Yhteys sisimpääni katkesi. Muisti katosi ja olin satunnaisiin ärsykkeisiin reagoiva.

Myöhemmin työnantaja uhkasi työn loppumisella, ellen lähde heidän suunnittelemaan koulutukseen. Jälleen minulta riistettiin oikeudet valita itse, menin psykoosiin kolmessa viikossa. Mielen murtuminen aiheutti sen, että työkaverit laitettiin tarkkailemaan minua. Trauma paheni, sillä juuri yhteisö oli yhteistuumin päättänyt, ettei minulle oltu tehty väkivaltaa, vaikka eivät olleet paikalla. Jälleen yhteisö alisti allensa. Siksi en kumarra yhteisövaltaa, se voi tuhota.

Kun riittävä turvallisuus tuli elämääni, kävin läpi traumaani kirjoittamalla sen kirjaksi, ja psyykkisen puolustuksen hoitava puoli kaunisti tositapahtuman uudeksi. Yhteisö oli kieltänyt tapauksen ja uskalsin ottaa sen käsittelyyn. Tarjosin kustantajalle, sain pakit. Psykologian asiantuntijan mukaan erinomainen kuvaus mielen murtumisesta, mutta äidinkielen opettajan mukaan toistava, mutta se juuri oli murtumisen jälkeinen mieli. Sinähän et puhu, oli hylkäyksen tuomio minulle. Ja minusta tuli suorittaja omaan elämääni. Olin oppinut, ettei itseä saa olla olemassa.

Elämäni romuttui itsemääräämisoikeuden puuttuessa, mieli hajosi. Uskon, että erittäin paljon nuoria on samassa jamassa nykyään. Heille ei ole olemassa yksilöllistä aikaa. Mielenterveysongelmat lisääntyvät huolestuttavissa määrin. Ohjeeksi tulee liian usein suorittaminen, toiminta ja liikunta. Ihmisen tunteet ja itse jää kiellettynä taakse, joka ehkä pulpahtaa pintaan sitten jossain ja sinne on jäänyt turhan paljon kuormaa menneisyydestä.

Raija

UHRIUTUMINEN

Inhoan tuota sanaa. Sillä kierretään vastuuta, ja siinä harhautetaan ihmistä väärille poluille. Siinä siirretään vastuu tekijältä uhrille. Uhri on ärsyttänyt, se on aikaan saanut murhan, väkivallan ja kaikki muut hirmuteot. Historia on täynnä tekoja, joiden syyksi on laitettu uhrit, vääriä oppeja, väärää politiikkaa, väärää sukupuolta. Juutalaiset ovat syypäitä Hitlerin hirmutekoihin.

Minut katsottiin syylliseksi päälle karkaukseen, koska olin kävelemässä keskellä kirkonkylää kadulla muitten ihmisten joukossa, kun tuntemattomat miehet kävivät päälle, jo entuudestaan seksuaalisiin rikoksiin syyllistyneet miehet. Minut on katsottu lukemattomat kerrat syylliseksi toisten ihmisten valheisiin ja vaiettu asia kuoliaaksi. Jos olen puolustautunut, minua on rangaistu kahta kauheammin, minut on katsottu arvottomaksi. Valehtelijat eivät koskaan ole sen jälkeen halunneet nähdä minua. Vaikka he peruivat puheensa myöhemmin, se jätti valtavan epäluottamuksen. Tämä on juuri se ongelma, jossa uhriutumisen teesi paljastaa kasvonsa. Ihmiset, jotka haluavat käyttää valtaa väärin, syyllistävät uhrinsa ja esittävät heidät syylliseksi tekoihinsa.  

Uhri ei pääse karkuun vainoajiaan. Työpaikalla sain lukea etukäteen mustamaalaavia tekstejä itsestäni, kun tulin uuteen työpisteeseen. Harhaan johtaminen oli johdettu ylhäältä käsin, hallinnallisena toimenpiteenä. Meni pari kuukautta, ennen kuin työntekijät alkoivat luottaa minuun ja näkivät, etten ole ilkeä, enkä huonosti käyttäytyvä. Mutta saman operaation jouduin kestämään aina uudessa paikassa, sillä tiedottaminen oli jatkuvaa.

Uhraamisessa näkyy monta puolta. Ehkä kaksi niistä on tullut vahvimmin esiin minun kohdallani. Hallinto on ruokkinut epäluuloja väärillä tiedotteilla. Persoonallisuuteeni liittyvä ominaisuus on ollut tiedonjanoisuus. Olen ollut niin intoa täynnä, kun olen vihdoin saanut vapauden, että oppimisintoni on ollut ylitsepursuavaa.

Eräs erinomainen mielen asiantuntija sanoi, että syvin ja ehkä kaikkein voimakkain kateutta aiheuttava tekijä on seksuaalinen viehättävyys naisessa, miehessä seksuaalinen kykeneväisyys. Se on kai syvintä ja eläimellisintä ihmisessä. Jos siihen liittyy vielä ulkoinen kauneus muutoinkin, voi jo sanoa, että melko varmasti hänet uhrataan. Muistan selvästi, kuinka ensimmäisen kerran tavatessani ajattelin miniästäni, joka oli kaunis, avoin, ja innostunut. Kuinka kauan tuossa menee kun hänet tuhotaan.

Vaikka ihmisellä olisi kuinka terve suhtautuminen itseensä, hyvä itsetunto, ja hyvä käytös, yhteisö on aina voimakkaampi, se on todistettu monin psykologisin tutkimuksin. Erittäin harva ihminen kykenee taistelemaan yhteisövaltaa vastaan. En ole tavannut koskaan sellaista.

Raija

MENNEISYYDEN VARJOT

Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, että elä tässä ja nyt hetkessä, elä kuin taivaan lintu murehtimatta menneitä ja tulevia. Usein kuulee sanottavan, että kaikella on tarkoituksensa, niinpä erilaisten kokemusten ja muistien tarkoitus voi olla auttaa sinua kasvamisessa. eheytymisessä ja muistamisessa.

Pitkään elämässäni jouduin kulkemaan tässä ja nyt tapahtumissa. En saanut puhua menneisyydestä, sillä se toi esiin rikoksen, jonka yhteisö oli tehnyt. Ja sen esiin tuominen aiheutti ahdistusta ja syyllisyyttä tekijöille, niinpä minua ajettiin kuin käärmettä pyssyyn kohti tulevaisuutta.

Mutta menneisyyden haamu ei antanut rauhaa sielussani. Se tunki esiin ahdistuksena, esiintymispelkona ja oppimisvaikeutena. Muisti ei toiminut hyvin, sillä tuo haamu oli ottanut vallan aivoissa. Se oli kuin jäätä ja lyijyä, mikä esti vapautta ja kokemusvirtojen pääsyä näkemään syvimpiä vesiä, näkemästä totuutta, joka oli sinne piiloutunut. Ahdistus oli merkki, joka viestitti tapahtumasta, joka minun oli pitänyt kieltää ympäristön painostuksen vuoksi. Kukaan ei halunnut sitä kuulla, sillä rikoksen suojeluun oli liittynyt mukaan virkavaltaa.

Mutta kaikkein tärkeintä tuon menneisyyden kohtaamisessa oli se, että minä vapauduin oppimaan ja muistamaan. Kehoni alkoi voida hyvin, ahdistus ei vetänyt lihaksia kiristykseen ja avoimuus nousi pinnalle. Häpeän ja kauhun kahlitessa kehoni oli kuin sisäänpäin kutistuva, kuin sitä olisi ulkoa päin puristettu. Kuin kehonkieli olisi kertonut rikoksen, jonka ympäristö oli tehnyt.

Ei menneisyyden kohtaamisessa ole mitään pelättävää ja hävettävää. Se nousee ylös voimallisesti niin kauan, kun ihminen tarvitsee sen nähdäkseen totuuden. Sieltä voi löytää sen sisäisen lapsen, joka on luova, joka tuo uutta, ja itse asiassa menneisyydessä on tulevaisuus, joka rakentaa nykyisyyden.

Raija

FANTASIAPELKO

Mediassa on ollut kirjoituksia fantasian vaaroista. On viitattu Tolkienin tarinaan, Harry Potteriin ja muihin fantasiatarinoihin, joiden pelätään synnyttävän epätodellisuuden vastaan todellisuus, joissa sitten eläisimme ja havaitsisimme maailmaa. Pitäisikö meidän kasvattaa tahtomme kiinni sanakieleen, tapoihin, vai pitäisikö sittenkin ymmärtää tietoisuutemme piraalina, joka kulkee tasolta tasolle ruokkien eri tasojaan?

On tietenkin vaarallista, jos ajaudumme fantasioiden kehään, josta emme osaa päästä pois, ja jäämme vangiksi. Eri tietoisuuden tasot voi nähdä kasvun askeleina, joissa kuljemme kohti kokonaisuutta. On yhtä vaarallista joutua pelon valtakuntaan kuin fantasiankin. Molemmat voivat eksyttää todellisuudesta, mutta niin voi myös sanakieli viedä meitä kohti uskottuja arvoja, jotka ovat vieraita ihmisen kokonaisuuden kannalta.

Kaiken takana voi olla pelko, joka luo fantasioita mielen suojamekanismin ansiosta. Pelko vääristää todellisuuden havainnointia, se luo uhkakuvia, mutta myös fantasiaa. Kokonaisuuteen kasvaessa ei tarvitse mennä kokonaisvaltaisuuteen halliten mielellisesti ja muistikuvilla, sillä se voi olla liian raskas taakka ihmiselle kantaa. Jännitettä syntyy liikaa tahdon ja tavoitteen välille. Peloissa jännite voi vallata koko aivot, eikä eriytynyt kokemus ja ajattelu onnistu, ja havaitseminen epäonnistuu. Liiallinen fantasia voi aiheuttaa myös liiallisen jännitteen niin, ettei jäsentely menneen, tulevan ja nykyhetken suhteen onnistu. Voimme elää liikaa menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

Fantasiapelossa ajatellaan, että siihen sisältyy liikaa nk. sisäisen lapsen olemusta. Lapsen mieli ikään kuin on pelon vastineena luomassa liikaa fantasiaa. Sitä voi siis estää pelkoja vähentämällä. Hyvässä lapsen kehityksessä itsemääräämisoikeus ja itsenäistymiskehitys ovat tasapainossa eri kehitysalueiden kanssa, jolloin mikään alue ei pääse valtaan ja hallitsemaan.

Raija