TARVITAANKO SATUJA?

Tuo ajatelma nousee esiin silloin tällöin jonkun ajatuksista. Silloin minusta tuntuu, ettei hän ole perehtynyt mielen toimintaan. Vaikka toisaalta uskon, että mieli on osittain muokattavissa, mutta ei syvimmiltään. Mielen olemukseen kuuluu uskoa, löytää parempaa, miellyttävämpää, ehkä kaunista, jopa satua. Mieli kaipaa hyvää kohtelua, että voi kokea mielekkyyttä. Toisaalta mieli voi kehittyä aggressioiden ja ahdistusten kautta ja suojattomana tuhoavaksi.

Joku sanoi keskustelupiirissä, että hän voi nähdä toisten läpi. Sitä on vaikea uskoa, sillä ainakin osa ihmisistä muuttuu kokoa ajan, he luovat itseään aina uusiksi, leimaaminen ei ole hyvä asia. Jyrkät sosialistit haluavat tuhota minuuden, ottaa sen ihmiseltä kokonaan pois, taivuttaa vallalla tahdottomaksi sätkynukeksi. Näin minulle tehtiin valtaa pitävien voimalla, kun minulla ei ollut tukisuojaa minuudelle, ammattikykyä ja tietoa hyvästä kuin vain uinuvana myyttinä.

Ellei minulla olisi ollut syvällä tietoisuudessa kykyä kokea mielihyvää, olisin kuollut mielen ahdinkoon, dementiaan voi kuolla. Alkuun se oli aistimielihyvää jota voi seksuaalisuudeksikin kutsua, kuten lapsen aistimuksia kutsutaan. Tiedon lisääntyessä kehittyi tarkoituksen ja merkityksen sanoma, josta sitten vaativatkin periaatteet rakentuivat.

Unissani on kauhukausi, jolloin painajaiset ahdistavat mielen, minkä vuoksi katson, että mielipaha voi olla syvällä. Painajaiset tulevat fyysisen ponnistelujen jälkeen vahvempina, mutta myös uhkien ja pelkojen jälkeen.

Lapsella nämä pelot ovat vahvoja monien seikkojen vuoksi, kehon koon, tietämättömyyden, kasvatuksen ja opetuksen, harrastusten tai muun vastaavan vuoksi. Lapsi tarvitsee turvaa ja rakkautta. Noin seitsemän vuoden iässä lapsi oppii erottelemaan oikean ja väärän. Mutta eikö juuri maailma todista, että aikuiset uskovat satuihin, kuninkaitakin pidetään vallassa. Näyttää siltä, että mitä turvattomampi maailma on, sitä enemmän satuja kaivataan.

Näyttää siltä, että mieli on rakennettu niin, että kaipaus kauniiseen ja hyvään on olemassa. Jos mieli joutuu jatkuvaan ahdistukseen, uhkien ja pelkokuvien vangiksi, ehkä silloin mielipaha voittaa ja ahdistus luo varjoja, jotka tuottavat tekoja. Satujen tarkoitus ei ole jakaa mieltä kaksijakoiseksi, sen tarkoitus on suojella minuutta pahuudelta.

Hyvää alkanutta vuotta!

Raija

ARKA PAIKKA

Edellisessä blogissani kirjoitin poikien oppimisongelmista ja siinä jännitteen syntymisen liiallisuudesta. Jännite syntyy siitä, että oppijan omat sekä kokemusperäiset, ideaalit, että tavoitteisiin syntyvät mielikuvat ovat ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, jota he joutuvat toteuttamaan. Unelmat eivät aina ole realistisia, vaikka joku yksi miljoonasta niitä hehkuttaakin ainoana oikeana tapana toimia. On realistisempaa puhua siitä, että ne yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia ei toteudu. Pidän silti unelmia tärkeänä.

Itselläni oli unelmana hyvä avioliitto, rakkaus ja lapset. Rakkaus ei riittänyt, kun realismi tuli väliin.

Eräässä miehistään eronneiden naisten ringissä muisteltiin erotilanteiden ratkeamispistettä, jolloin paperit lähetettiin virastoon. Ehkä eroon ei syynä ole ollut se yksittäinen tapahtuma, vaan ylipäätänsä kyllästyminen omaan tilanteeseen, siihen, että ei voinut toteuttaa itseään, joko asian mahdottomuuden vuoksi tai sitten toiset estivät sen. Joka tapauksessa syyt saa niskoilleen se lähin, eli aviopuoliso, lasi on vain täyttynyt piripintaan, ja se alkaa vuotaa yli.

Kaiken kaikkiaan, jos tarkastelee miehen ja naisen roolia yhteiskunnassa, siinä on miehillä ollut taloudellisesti helpompaa. Eri asia onkin sitten, osuuko miesten ja naisten toiveet mitenkään omien toiveiden verkostoon, kykyihin ja todellisuuteen toteuttaa ne yhteiskunnallisesti.

Ratkeamispisteessä nousee joku pieni yksittäinen tapahtuma esiin, ja se purkautuu ulos kuin tulivuori. Naisten kertomukset ovat joskus yllättäviä. Sukulaiset eivät saaneet tulla vierailulle, muut kuin miehen omat, jouluruuat olivat liikaa, muutti salaa pois asunnosta, seksivaatimukset olivat liikaa, siivouspäivä jne. Pinna palaa niin naiselta kuin mieheltäkin yhtäkkiä, kaikkeen kyllästyy ja ärtymispiste on saavuttanut huippunsa. Avioliitot päätyvät loppujen lopuksi useimmiten omien unelmien särkymisestä johtuviin ongelmiin, kuin itse puolisoon pettymisestä, vaikka sekin on oleellista.

Unelma on särkynyt, se kuviteltu, epämääräinen, ja osin toteutuva. Se todellisuus, jonka on luonut, toivonut ja sen eteen tehnyt työtä, olipa se totta tai tarua. Kun se särkyy, tunteet nousevat pintaan, loukkaantuminen on totaalista, siihen ei voi koskea, mieluummin pois kaikki mikä muistuttaa siitä, ja avioero on selvä.

Raija

POIKIEN OPPIMISVAIKEUDET

Professori Katariina Salmela-Aro sanoo Helsingin Sanomien artikkelissa 26.12, että poikien oppimisongelmiin löytyy ratkaisu tunteiden huomioimisesta. Ei ainoastaan poikien vaan kaikkien kohdalla sääntö on sama. Huomioimattomat tunteet aiheuttavat aivoissa jännitteen, joka alkaa ohjata ajattelua, jännitteen voima vie muistikuvia sattumanvaraisesti, eikä yksilö ohjaa enää ajatteluaan.

Suomessa erityisesti tunteet ovat aliarvostettuja, ja niitä melkein pidetään löysämielisten soopana. Sen sijaan pelolla synnytetyt tunteet näyttäisi olevan suosittuja, intohimot, himot, ylpeydet, kateudet, ahneudet, seitsemän kuolemansynnin tunteet. Kerran kuulin hoitajan päiväkodissa selittävän neljän vuoden ikäiselle juuri himolla lapsen käyttäytymistä. Pitkän urani aikana päiväkodissa näin vain muutaman kerran, kun lasten tunteet huomioitiin asiallisesti.

Liiallinen jännite aiheuttaa oppimis-, mielenterveys-, ja käytöshäiriötä. Jännitettä pitää olla jonkin verran, koska se aktivoi, mutta hoitamattomat ja huomiotta jätetyt tunteet vievät absurdiin aivotoimintaan. Hyvä tunneopetus ehkäisee liiallisten jännitteiden syntyä. Pidän nykyisiä lasten häiriöitä kouluissa pääosin päiväkodeista syntyneinä. Henkilökunnalla ei yksistään ole aikaa kohdata lasten tunteita.

On viisasta erottaa toisistaan himot ja himot. Intohimo on sanansa mukaisesti sisäsyntyistä, kiinnostuksesta lähtenyttä. Sitten on kilpailusta ja vertailusta syntynyttä himoa, joka voi johtaa addiktioon ja voittamisen maksimointiin, kasvatuksen ja opetuksen ympäristöarvo. Taustalla voi olla omat pelot, mutta myös kasvatuksesta tulleet vertailut, vähättelyt ja mitätöinnit. Kun aliarviointeja tulee säännöllisesti, pelko ehdollistuu aivoissa, ja jännite on jatkuvaa, jolloin siitä on tullut ”takapiru”, kuten isäni sanoisi. Se kiihottaa mielen ja aistimukset, jopa niin pitkälle, että aistimukset alkavat havaita väärin.

Olisi viisasta, että jo päiväkodin henkilökunta koulutettaisiin havaitsemaan tunteita. Nykyiset koulutusvaatimukset eivät yllä syväsyntyisten tunteiden tunnistamiseen. Psykologiaa voi olla paljonkin, mutta se ei tavoita juuri näitä. Itse opin tunnistamaan nämä työnohjaaja koulutuksessa, ja siksi suosittelisin jokaiselle opettajalle sitä koulutuksen sisällöksi. Oma kokemusoppiminen tuo parhaan tiedon. Kirjoitinpa nykyiselle opetusministerillekin tästä, mutta ilmeisesti häntä ei kiinnostanut, koska mitään vastausta ei tullut.

Raija

JOULUN PAKETIT

Joulu tekee taas tuloaan. Se on monelle odotuksen ja ihmeiden aikaa. Tarina köyhästä lapsesta, jolle ei ollut sijaa majatalossa, on monien joulujen perussanoma. Tänä päivänä pitäisi uskaltaa kysyä, kuinka moni lapsi voi kokea ihmeen, saada lahjan tai iloa tuottavan yllätyksen. Suomessa on tällä hetkellä liian paljon köyhiä, joilla ei ole varaa vaatteisiin, ei ruokaan ja he elävät vailla perusturvaa.

Omasta lapsuudesta muistan isot joulupaketit, jotka tulivat lahjoituksina suurperheeseen joulun alla.

Isoja paketteja oli 5 – 10 pirtin lattialla. Silmät suurina katselimme lapsina mitä sisältä löytyi. Taisi olla elämäni ensimmäinen joulu, kun sain riisipuuroa, noin viiden vuoden iässä. Rusinat olivat myös makoisia pienelle lapselle, ja kaikki se ruoka, mitä kuivamuonana saattoi paketissa lähettää. Vaatteissa oli paljon aikuisten palttoita, joista äiti sitten leikkasi ja ompeli meille takkeja ja housuja. Harmaat takit eivät aina lapsen mieltä ilahduttaneet, mutta äiti osasi tehdä kirjoen kukkasia, koristeli kangaskaistalein ja leikkauksin mitä mainioimpia vaatteita meille lapsille. Suuret villapaidat hän purki ja niin saimme sukkia ja lapasia.

Aina äiti ei ehtinyt kutoa kaikille lapsille, ja me tytöt autoimme parhaamme mukaan. Kovilla pakkasilla paleli varpaita, sillä kengät olivat vanhoja ja kuluneita, tai kumisaappaita. Muistan vielä, kun kolmenkymmenen ikäisenä heräsin unestani varpaita kipristelemällä, sillä siihen olin oppinut palellessa. Kun kysyn sisariltani, miten he muistavat lapsuuden, he muistavat yleensä sen miellyttävien tai epämiellyttävien tapauksien kautta, tapahtumamuistista. Jostain syystä olen itse joutunut kehittämään muistiani, ja sinne on palannut myös ne arkipäivät, jotka olivat läsnä köyhyyden loukussa.

Köyhyys on sukupolvista, sukupuolista, luokkakeskeistä, ja omaisuuteen kytkettyä. Nyt saan pientä eläkettä, koska reilut kymmenen vuotta työajastani meni äitiyslomiin ja opintovapaisiin. Joudun miettimään tänä päivänä, voinko ostaa jouluksi torttutaikinaa tai kinkkua. Minusta näyttää siltä, että yltäkylläisyydessä elävät eivät näe sitä köyhyyttä, mitä moni tänä päivänä kokee. Liian usein syyllistetään sen kohtaajat, vaikka köyhyys on rakenteellista, syyllistetään itse aiheutetuksi, tai pahimmillaan huomionkipeydeksi. Minua ei ainakaan voi syyttää yrittämättömyydestä, sillä olen opiskellut, ja tehnyt töitä koko ikäni, mutta ei työläisen palkalla rikastu. Jos olisin saanut opiskella lapsuudessa perusopintoni, jotka veivät monta vuotta työelämästäni ja se olisi kerryttänyt eläkettä. 

Elämässä menestyminen näyttää edellyttävän liiketoimintaa, jossa nostetaan osuudet toisen tekemästä työstä.

Toivotan lukijoilleni Hyvää ja rauhallista joulua!

Raija

ITSEN NOUSU JA KATOAMINEN

Yhdessä ryhmässä on henkilö, joka sieppaa pääroolin puheissa, tempaisee ikään kuin omalla äänenpainollaan johtavan aseman nostamalla äänensä voimakkaaksi. Hän vain puhuu päälle. Näitä on varmasti jokaisessa ryhmässä. Hiljaisemmat jäävät alakynteen.

Ei ainoastaan itsen nostaminen, vaan myös itsen katoaminen voi tapahtua kuin salavihkaa ja automaattisesti. Itse on kuin särkyvä malja, joka voi rikkoutua hyvin helposti olemattomiin. Menetettyä itseni nuoruudessa, ääneni laskeutui lapsen tasolle, siitä tuli kimeä ja korkea. Kun aggressiota kertyi mieleen, se laski mollivoittoisaksi.

En osaa moittia tuota itsensä korostajaa muitten yläpuolelle nousemisesta. En toki hyväksy, että hän vie toisten puhe- ja sosiaalioikeudet, mutta hänen puheensa on lyhyt kuin kananlento ja siinä näkyy selvästi ahdistus. Toisenlaista tietenkin on myös olemassa, mutta niitä on vaikea tulkita. Tietäen hänen historiansa, kovalla kurilla kasvattamisen ja alistamisen monissa elämäntilanteissa, ymmärrän hänen tarvettaan vaatia kuulluksi tulemista. Tuntuu siltä, että mitä pidempään on alistettu, sitä pidempään on tarve nostaa itseään.

Kasvatuksessa käytetään sanontaa sammuttaminen. Kun asiaan ei kiinnitä huomiota, huono käytös sammuu itsestään. Mutta sen ei saisi johtaa kuulemattomuuteen. On niin hienovaraista nähdä ihminen kuulevan oikeuksin ja/tai vaieta kuoliaaksi. Huonosti käyttäytyvä ei aina ole tapojensa orja, vaan puhe voi tulla mielen kaaoksesta, hallitsemattomasta kehityksestä ja itsen suojautumisesta. Itse voi kadota saavuttamattomiin, ääni katoaa ja sitä ei saa koostettua. Oma ääneni on ollut kadoksissa pitkiä aikoja, eikä siinä ole ollut tunnistettavia sävyjä. Syvässä taantumassa tietoisuudessa oli kuva vain lihaksesta.

Raija

PUHUUKO SANAKIELI SIELUSSA?

Mikael Jungerin ajatukset kielivaikeuksista ovat hämmästyttäneet kielitieteilijöitä Koska en ymmärrä mitään sanakielen kehittymisen ehdoista, puhelen levottomia koko asiasta. Käsittääkseni sanat saavat alkunsa ensin matkimalla äänteitä, siis toistaen, sitten ne yhdistyvät kuvaan, jossa on konteksti sanaan tapahtumayhteydessä. Vasta pitkien fyysisten harjoitusten jälkeen toisto onnistuu, ja tuhansien leikkikokemusten jälkeen lapsi kykenee luomaan sanayhdistelmän etuaivolohkolla lyhytaikaisessa muistissa, ja tuottaa sen sitten puheella. Lasten toistomagneetti automatisoituu erityisesti autoritaarisessa kulttuurissa, jossa kuulomuisti toistaa sanotun.

Jungner ajaa takaa ymmärrettävyyden lisääntymistä. Mitä sitten täytyy ymmärtää? Ovatko omistusliitteet olennaista kielessä? Sanoisin että ovat. Lause, ”minä mennä kotiin”, on ulkoistanut ihmisen itsen ja sielun kokemuksestaan. Vastuu itsestä ja teoista menettää merkityksen. Tämä kehitysvaihe on tutkimusten mukaan kolmen vuoden iässä. ”Hän menee ja ajaa autolla”. Kysyn, onko tämä kielen kehityksessä sitten autoritaarisen kulttuurin tulos, lapseen kohdistetaan käskyjä, eikä subjekti pääse dialogiin. Dialogiin kykeneväisyys on ikäkysymys, ja sekin vaatii suojaa itseen nähden.

Asiaa voi pohtia myös aivorakenteellisesti. Kielen kehitykseen voi liittää itsenäistymisvaateen. Ennen sanakieltä on tunne-elämää, jossa syvällä mantelitumakkeessa syntyy hahmoja jo kohtuaikana. Nämä kuvat siirtyvät etuaivolohkolla näytille, josta yksilö tulkitsee sen. Puheen tuottaminen tulee kuitenkin eri aivolohkolta, oliko se nyt vasemmalta, se on aktivoitava ennen kuin sen saa ilmoille. Monesti olen huomannut, että kirjoittaminen on helpompaa ja jäsentyneenpää kuin puhe, koska siellä ei ole niin selkeitä oppeja kuin leikeistä kehittyneet. Mutta minä en ole saanutkaan puhua, piuhat ovat poissa.

Englannin kielessä puheen ääntämisen yhteys etuaivolohkoon on oltava kunnossa. On kyettävä muodostamaan kuva symboleista ensin etuaivolohkolla, ja siirrettävä sitten puhekeskukseen eli takana on paljon leikkejä. Kun ajattelemme kieltä, jossa on vain kuulomuistin takana lauseet, se saattaisi merkitä sitä, että itsen muodostus ei syntyisikään enää ihmisestä itsestä, vaan opitusta.

Raija

VALTAA, HALLINTAA JA SALAILUA

Eräs henkilö oli äärimäisen utelias tietämään kuinka paljon minulla oli tuloja, mitä tienasin, paljonko oli säästöjä ja kaikkea muuta elämääni kuuluvaa, seurustelua ymv. Vastailin puuta heinää ja muita mukavuuksia. Omasta elämästään hän ei paljastanut mitään, vaan nosti suuren hälyn, jos joku huomasi jotakin ja sanoi sen ääneen. Jokseenkin tuntuu siltä, että salailu ihmisluonteen piirteenä on osittain muiden hallitsemiseen pyrkimistä, hallintaa ja valtaa.

Tämän salailukulttuurin osaavat isot pojatkin, kuten voimme nyt todeta YLEN ja Sipilän tapauksessa. Kysymyksessä lienee osittain valtaan pyrkiminen, omantunnon peilaaminen toisiin, tai sitten jokin vaikea salattu asia heijastelee muihin, joku kipeä asia koskettaa sielua, eikä ihminen näe sitä itse.

Yhdessä työpaikassa päiväkodissa oli työntekijänä alkoholistin lapsi. Hänellä oli vaikeuksia käsitellä omia kokemuksiaan, eikä hän niistä juuri mitään puhunut. Tunnettua on, että alkoholistin lapset pyrkivät minimoimaan ongelmia perheessä ja olemaan varpaillaan, ettei alkoholistiperheenjäsen aiheuta heille lisää ongelmia. Niinpä he oppivat hallitsemaan asioita, välttelemään asioiden paljastumista ja hallitsemaan myös muita. Niin tämä ihminen hyökkäsi rajusti työntekijöihin, jotka ottivat esiin lapsilla ilmeneviä ongelmia ja tuomitse heidät sen seitsemänteen helvettiin. Kipeä asia ja salailu tulivat ongelmaksi työpaikalla ja synnytti konflikteja. Heikko johtamistaito johti siihen, että tämän henkilön ongelmat otettiin toisten ongelmina.

Ihmisellä täytyy olla oikeus suojattuun itseen ja oman tahdon mukaan myös oikeus salata asioita, joita ei halua edes itse nähdä tai kuulla, saati sitten ulkopuoliset. Liiallinen kontrollointi ja puhumisen estäminen johtaa ihmissuhteiden vääristymiseen, enää ei saada iloa toisten näkemyksistä, vaan ne kontrolloidaan pilalle, ja siitä seuraa jopa ahdistusta. Voisi melkein sanoa, että suomalainen sosiaalisuus on kontrollointia ja vahtaamista, omien kokemusten heijastamista toisiin. Kun hyvässä sosiaalisuudessa näkyy se, että ihmiset kuulevat toisiaan ja kunnioittavat heitä, ja se rikastuttaa ihmissuhteita.

Raija

KUN SANAT KARKAAVAT

Vastaan tulee elämän raiteilla silloin tällöin ihmisiä, joilta sanat ja niiden merkitykset ovat kadonneet, ehkä niitä ei ole mielletty kontekstiinsa ja niihin erilaisiin kohteisiin, jossa niitä voi soveltaa tai sanat eivät vain ole kohdannut sanojaansa. Tällöin näkee, että pelko johtaa ihmistä. Erilaisia pelkoja osaa erotella toisistaan niiden esiintyvyyden perusteella ilmiasustaan sanoissa, jonka kertoja luo, tai kehonkielestä, mikä voi kertoa toista kuin sisäinen kokemus on, kuten sisäinenkin voi valehdella.

Nyt Imatran surmaajalta vaaditaan vastuuta tekemisistään. En ole varma, voiko tuota vastuuta aina pyytää, jos ihminen ei ole tietoinen tekemisistään, muuten kuin vain toistaen esim. jonkun elokuvan sarjalaukauksia. Hänen muistinsa on siis jossakin harhassa, kuten sanonta kuuluu. Omaa traumaani käsitellessä huomasin, ettei väkivallan jälkiä osata erottaa psykopatiasta. Väkivallassa muisti ikään kuin lohkeilee, asioita tippuu pois, ja jotakin osaa suorittaa, muistaa siis vain esim. liikesarjat, muutoin ajattelu on puuroa. Sitä haluaa pois muististaan, sen minkä on kokenut, alistamisen ja osattomuuden. Varhaisessa lapsuudessa alle kymmenen vuoden iässä, kun tein raskaita töitä navetassa ja ravintoa ei ollut, koin harhan, jonka muistan elävästi, ja mikä tuli alhaisesta verensokerista, kehon hahmotus hävisi.

Tiedettä vaivaa keskiluokkaisuus ihmisen mielen tutkimisessa, koska sen oletetaan olevan aina tahdonalaista toimintaa, koska useimmiten juuri oppivat ihmiset ovat tahdonalaisia, ja hypoteesit syntyvät sitä kautta.

Yleisin ja tunnetuin ihmiskäsityksissä lienee psykopatiaan kuuluva nk. hybris, jossa ihminen on vahvasti suunnitteleva tyranni. Hänellä siis on hallussaan omat ajatukset, ja hän pyrkii niitä kohti, usein tuhoamalla toisia. Tähän sekoitetaan juuri väkivallan uhrit, jotka jäykistyvät kootessaan ajatuksia, ja näyttävät vihaisilta. Hajoava muisti pitää saada hallintaan, ja se tapahtuu keskittymällä. Tavalliset ihmiset luokittelevat tyranniksi ihmisen, joka kerran vuodessa sanoo mielipiteensä, ehkä juuri vihaisesti, kun hänet on tuomittu mykkyyteen.

Nykyään tunnetaan nk. konstruktiivinen kasvatus, jossa yksilö on minuudessaan ongelmanratkaisija. Olen itse saanut sellaisen kasvatuksen, vaikka sitä ei silloin tunnettu sillä nimellä. Tällöin ihminen kasvaa vastuuseen, jossa hänen aivotoimintansa on hallittua, ja harhoja eikä putoamisia tapahdu ainakaan pääsääntöisesti, pelko ei johda niitä.

Tämä vastuun kehittyminen on tärkeimpiä asioita kasvatuksessa. Lapsuusiässä meillä oli säännölliset työvuorot, vapaa-aika ja itseilmaisuun lupa, sekä selkeät ja vähäiset säännöt. Ongelmanratkaisut olivat vähäisempiä, koska auktoriteetit määräsivät, mutta niitäkin oli riittävästi. Myöhemmässä nuoruusiässä sain kokea väkivallan yhteisön taholta, mutta en kotonani. Näitä väkivaltajälkiä ei missään terapiassa huomioitu. Kokemukseni mukaan varhaiskasvatus ei ole vielä kehittynyt konstruktiiviselle tasolle, vaan kasvatus on pääsääntöisesti behavioristinen, mikä on enemmän käskyttämistä, ja ei kehitä vastuuta.

Raija

ONGELMIA PIILOSSA

Liian usein näkee tilanteita, jossa ongelman esiintulo oletetaan olevan henkilöiden välillä, jossa konflikti on syntynyt. On aivan luonnollista, että ongelmia on myös selkeästi näkyvissä, ja johtopäätöksiä voi tehdä ilmaisusta, käyttäytymisestä ja myös absurdista tilanteesta, erheitä vain sattuu, kun moni asia menee pieleen. Tuomioita ei kannata jakaa kevyin perustein. Anteeksianto on paikallaan monissa tapauksissa, mutta rikoksien kohdalla rangaistus on tarpeen.

Ihmissuhdeongelmissa näyttäytyy ilmiö, jossa ei näykään se, mikä on villakoiran ydin. Syvästi loukattu ja pelokas purkaa tuskansa turvalliseen ihmiseen. Takana on useimmiten joku asia, tai henkilö, joka laistaa tai halveksuu vihaisesti käyttäytyvää henkilöä. Loukattu ei uskallakaan tuoda asiaa esille halveksujalle, vaan turvalliselle ja luotettavalle henkilölle, ja ongelma nousee pinnalle pienistä virheistä luotettavan persoonallisuudessa, johon loukattu takertuu ja kärpäsestä tulee härkänen.

Eriarvoisuus on useimmiten näitten ongelmien taustalla. Perheessä isä voi olla ylimielinen, ja halveksii lapsiaan ja vaimoaan. Lapset purkavat paineensa äitiin, ja ongelmat ikään kuin näyttäytyvät äidin ja lapsen välisessä suhteessa. Pelkoa aiheuttava isä jää sivuosaan, vaikka hän olisi hirviö luonteeltaan. Monet ongelmat ovat piiloutuneet todellisista vaikutteistaan, ja syvästi halveksuntaa harrastava isä saa kiitosta miellyttävästä käytöksestään kulissinäyttämöllä. Uskon, että myös tiede on mennyt tässä näkyvien ongelmien käyttöön ja näyttöön, ja piilotetut ongelmat jäävät jatkamaan ongelmien tuottamista. Ihmisen asettaminen jalustalle aiheuttaa epätasa-arvon, jossa syntyy paljon pahaa jälkeä.

Pelko voi syntyä niin monimutkaisesti, ettei siihen aina ole yksiselitteisesti syitä eikä selityksiä. Hiljainen voi olla pelon lähde yhtä hyvin kuin puheliaskin, sisältö ratkaisee. Usein syynä on juuri se, että on peloteltu jostain asiasta, ihmisestä, tilanteista. Pelottelu on ollut kautta aikain väline hallita muita.

Tasa-arvo on tässäkin asiassa ratkaisu. Kun perheessä vallitsee kunnioitus kaikkia osapuolia kohtaan, vihaa, katkeruutta ja ikäviä muistoja ei pääse piiloutumaan ja heijastumaan uusiin tilanteisiin ja uusiin ihmisiin.

Raija

MENETTÄMISEN TUSKAA

Eräs ystäväni menetti nuorena miehensä ja kolmekymppisen ainoan lapsensa onnettomuudessa. Hänen tuskansa oli käsin kosketeltavaa, suru oli järkyttävän suurta. Hän ei lääkärin pyynnöstä huolimatta ottanut rauhoittavia lääkkeitä suruunsa, vaan halusi kokea surun aidosti, itkien, kuten hän sanoi. Monta kertaa olen ollut hänen olkapäänsä kyyneleiden virratessa pitkin hihan vartta. Olen kuunnellut hänen kysymystään, miksi. Etsiikö hän rangaistusta tapahtumille itsestään? Siltä minusta näyttää ja tulen surulliseksi, niin painava on synnintunto hänen sielussaan, ettei hän osaa ajatella rationaalisesti tapahtumien syitä.

Kun aloin avautua omaan ahdistukseeni, kehoni ikään kuin aukeni ulospäin, lihakset irtautuivat kuin kutistettuna säikeistään ulospäin, kuin ne olisivat olleet puristuksessa. Niin kuin ne olivatkin, olleet vuosikaudet puristuksessa ja kun turvakausi alkoi, ne alkoi avautua. Hierojani sanoi, että kesti kaksi vuotta avata lihaksiani. Avautumisessa pakenin koko ajan ulospäin, lähdin ikään kuin muualle, pois ympäristöstä, jossa olin, ikään kuin olisin päässyt vapauteen vain menemällä uusiin tiloihin, maisemiin ja kokemuksiin.

Menetyksien erilaisuus avautuu erilaisin kokemuksin. Ahdistuksen ja surun tuleminen voi kestää vuosikausia, sen kieltää itse tai ympäristö. Läheiset ihmiset voivat joutua purkauksien kohteeksi, ja irtaantuminen ahdistuksesta kohdistuu heihin, syyllistäminenkin. Sitä takertuu tässä ja nyt havaittuun, koska ahdistuksen vuoksi muisti ei aukene nopeasti. Aggressiopurkaukset osuvat lähimmäisiin. Joskus ahdistunut kääntyy sisäänpäin ja hänen ajatuksistaan ei saa selvää. Kuin ihmeen kaupalla, oma oppimisintoni suojasi minua täydelliseltä mielen tuholta, se aktivoi mieltä herätyksiin.

Mitä eroa on menettää läheisensä, menettää itsensä, menettää omaisuutensa? Niissä kaikissa menettää turvaa ja luottamusta. Psyyken ja kehon menettämisessä voi joutua luopumaan kaikesta. Niin moni on valmis vannomaan, että suojautumisessa täytyy pitää itsestään huoli. Ympäristöä ei saa syyttää, vaikka se löisi kirveellä päähän koko ajan, vain siksi, että joku pitää saada inhon indikaattoriksi. Kun menettää arvonsa, menettää elämänsä. Silloin ei auta kliseet. Riippumatta siitä, elääkö hyvin ja nuhteellisesti, pahat teot ja asiat osuvat kohdalle, joskus systemaattisen vainon vuoksi. Kohtalon koura ja moralismi ovat pahinta populismia.

Raija