Kirjoitin
Aamulehteen mielipideosastolle 30.8 ihmisten nöyryyttämisestä työpaikoilla. Onneksi
toimittaja oli korjaillut tekstiäni, sillä siinä oli turhan paljon
epäolennaisuuksia. Tekstin ydinsanoma oli noussut paremmin näkyväksi toimittajan
toimesta. Kiitos.
Me koemme
nöyryytyksiä toisten tahoilta, jos itsekin niitä synnyttäen, tuomitsemme ja häpäisemme
itseämme. Häpeä syntyy itseen kohdistuvasta, syyllisyys teoista. Näyttää siltä,
että mieskulttuurissa tuomitaan teoista, kilpaillaan siitä ja luokitellaan
ihmisiä sillä perusteella. Naiskulttuurin häpäisyt taas kiertyvät persoonan
ympärille. Ne ovat arvoja, joissa sukupuoliset roolit näkyvät yhteiskunnallisella
tasolla.
Miksi ihminen
kokee nöyryytystä? Jokaisella se on omanlaisensa, ja jokaisella tulisi olla oikeus
tuoda se oma kokemansa näkyviin kenenkään sitä teilaamatta. Eräs psykologian
opettaja sanoi kerran, että yhteisö löytää aina joukostaan henkilön, joka on
heikoin, tai hänessä on heikkoutta, jota yhteisön kollektiivinen mieli ei
siedä. Yhteisön omatunto peilautuu yksilöön.
Nuoruudessa
kokemani väkivalta jätti minuun arven psyykkisesti, ahdistuin aina
väkivallasta, valehtelusta ja väärinkäytöksistä, joita yhteisöissä esiintyi.
Kehonkieleni tuli levottomaksi ja pelokkaaksi. Tämä oli asia, jota yhteisö ei
sietänyt. On kuin yhteisön omatunto olisi haluttu piilottaa. Tähän
ahdistukseeni yhteisö suhtautui siten, että sulki minut ulkopuolelle.
Yhteisövalta näytti kurjimman puolensa. Se oli erityisen kipeää minulle, koska
nuoruudessa tapahtunut väkivaltarikos oli salattu ja kielletty yhteisön taholta
tapahtumahetkellä, minut oli tehty mykäksi, en saanut puhua asiasta, se johti häpäisemiseen.
Kun sitten uusissa yhteisöissä arpeni tuli esiin ahdistuksena, yhteisö rankaisi
minua siitä sulkemalla ulos, hylkäämällä. Ja niin yhteisön toimintatapa nosti
jatkuvasti pintaan traumaani, ahdistus lisääntyi päivä päivältä.
Yhteisövalta
oli minulle julma rankaisija. Säilyttääkseni mielenrauhani, minun oli
vetäydyttävä yksinäisyyteen ja vain harvat sekä valitut ystävät kuuluvat
elämääni. Toisaalta on niin brutaalia, että yhteisön julmuuden vuoksi yksilöt
joutuvat vetäytymään, ja sen kokee moni yksilö. Minusta on aivan turhaa vannoa
yhteisön hyveisiin, siellä voi elää niin vahva tuomitsemisen ja salailun kulttuuri,
että se ajaa pahimmillaan yksilön itsemurhaan. Menneisyyttäni en saa muutettua,
totuutta en saa hävitettyä. Aina sanotaan, että muita ei voi muuttaa, vain
itseä. Ehkä se vain olisi parasta, että vaatisimme muutosta kaikilta, rikoksien
ennaltaehkäisyä. Julmat teot ja kiusaamiset olisi syytä lopettaa ja opetella
käyttäytymään. Tuomiot eivät ahdista vain tekoina päivissä, ne tulevat uniin,
jossa ne vaikuttava mieleen.
Raija