keskiviikko 31. elokuuta 2016

NÖYRYYTYS



Kirjoitin Aamulehteen mielipideosastolle 30.8 ihmisten nöyryyttämisestä työpaikoilla. Onneksi toimittaja oli korjaillut tekstiäni, sillä siinä oli turhan paljon epäolennaisuuksia. Tekstin ydinsanoma oli noussut paremmin näkyväksi toimittajan toimesta. Kiitos.

Me koemme nöyryytyksiä toisten tahoilta, jos itsekin niitä synnyttäen, tuomitsemme ja häpäisemme itseämme. Häpeä syntyy itseen kohdistuvasta, syyllisyys teoista. Näyttää siltä, että mieskulttuurissa tuomitaan teoista, kilpaillaan siitä ja luokitellaan ihmisiä sillä perusteella. Naiskulttuurin häpäisyt taas kiertyvät persoonan ympärille. Ne ovat arvoja, joissa sukupuoliset roolit näkyvät yhteiskunnallisella tasolla.

Miksi ihminen kokee nöyryytystä? Jokaisella se on omanlaisensa, ja jokaisella tulisi olla oikeus tuoda se oma kokemansa näkyviin kenenkään sitä teilaamatta. Eräs psykologian opettaja sanoi kerran, että yhteisö löytää aina joukostaan henkilön, joka on heikoin, tai hänessä on heikkoutta, jota yhteisön kollektiivinen mieli ei siedä. Yhteisön omatunto peilautuu yksilöön.

Nuoruudessa kokemani väkivalta jätti minuun arven psyykkisesti, ahdistuin aina väkivallasta, valehtelusta ja väärinkäytöksistä, joita yhteisöissä esiintyi. Kehonkieleni tuli levottomaksi ja pelokkaaksi. Tämä oli asia, jota yhteisö ei sietänyt. On kuin yhteisön omatunto olisi haluttu piilottaa. Tähän ahdistukseeni yhteisö suhtautui siten, että sulki minut ulkopuolelle. Yhteisövalta näytti kurjimman puolensa. Se oli erityisen kipeää minulle, koska nuoruudessa tapahtunut väkivaltarikos oli salattu ja kielletty yhteisön taholta tapahtumahetkellä, minut oli tehty mykäksi, en saanut puhua asiasta, se johti häpäisemiseen. Kun sitten uusissa yhteisöissä arpeni tuli esiin ahdistuksena, yhteisö rankaisi minua siitä sulkemalla ulos, hylkäämällä. Ja niin yhteisön toimintatapa nosti jatkuvasti pintaan traumaani, ahdistus lisääntyi päivä päivältä.

Yhteisövalta oli minulle julma rankaisija. Säilyttääkseni mielenrauhani, minun oli vetäydyttävä yksinäisyyteen ja vain harvat sekä valitut ystävät kuuluvat elämääni. Toisaalta on niin brutaalia, että yhteisön julmuuden vuoksi yksilöt joutuvat vetäytymään, ja sen kokee moni yksilö. Minusta on aivan turhaa vannoa yhteisön hyveisiin, siellä voi elää niin vahva tuomitsemisen ja salailun kulttuuri, että se ajaa pahimmillaan yksilön itsemurhaan. Menneisyyttäni en saa muutettua, totuutta en saa hävitettyä. Aina sanotaan, että muita ei voi muuttaa, vain itseä. Ehkä se vain olisi parasta, että vaatisimme muutosta kaikilta, rikoksien ennaltaehkäisyä. Julmat teot ja kiusaamiset olisi syytä lopettaa ja opetella käyttäytymään. Tuomiot eivät ahdista vain tekoina päivissä, ne tulevat uniin, jossa ne vaikuttava mieleen.


Raija

maanantai 29. elokuuta 2016

IHMISARVON MENETYS



Jokainen ilta iltarukous on kuolemantoivomus. Se olemattomuuden ja turhuuden voima asuu niin tiukasti sielussa, ettei se enää anna armoa. Tuotakin kuolemaa ”suuret viisaat miehet” ovat psykologisoineet niin yksilön ongelmaksi, että meikäläistä puistattaa. Kuolemantoive on muutettu kuolemanvietiksi (Freud), ikään kuin yksilössä olisi psyykkinen voima, joka kaipaa kuolemaa. Juuri näin voi päätellä hyväosainen, jolla on valtaa ja yhteisön arvostus. Näin ei ajattele ihminen, jolla ei ole valtaa, ja joka on halveksittu. Juuri nyt Suomen hallitus kehittää keinoja, joilla vain hyväosaiset saavat opiskella yliopistossa, ja teoriat pysyvät niiden mukaisina, ei arjen todellisuudessa. Veikkaan, että ihmiskuvat olisivat huomattavasti erilaisempia, jos vähäosaiset olisivat mukana niitä kehittelemässä. Joskin, tunnen erään tutkijan, joka teki siltojen alla miesjoukoissa tutkimusta, ja löysi miehiset vallanjaon ominaisuudet yhteisökäyttäytymiseen. Tiede on miehen näköistä, miehen vallan näköistä.

En ole koskaan ollut luovuttaja tyyppi, olen taistellut ja pitänyt puoleni. Mutta valheelle en ole mahtanut mitään. Kun jouduin raiskatuksi, juuri naiset tekivät kaikkensa todistaakseen, että olisin itse aiheuttanut raiskauksen, eli etsivät todisteita persoonallisuudestani. Menin kävelemään tuntemattomalle kadulle, tosin muutkin siellä kävelivät, ja jouduin tuntemattomien taholta sieppaukseen. Ja naiset onnistuivat, sillä valhetta on vaikea todistaa sana sanaa vastaan. Kun ihmiselle annetaan valtaa arvioida toista, kateus sanelee ehdot. Suurin osa naisista oli vain hiljaa, kun häpäiseminen tapahtui. Miesvallassa on erilaisia tapoja, kuvassa on voittajasankarit ja häviäjävät, naisvalta on häpäisyä, kuten se on yhteiskunnallisesti naisiin kohdistuvaa.

Jatkuvassa piinassa tahtoo tulla välinpitämättömyyden tunteita, koska ei ole mitään merkitystä sillä mitä sinä teet tai sanot, kun toinen muuttaa sen toiseksi. Häpeän tunteista ei pääse missään eroon, ne tulevat uniin. Unissa suuret joukot pilkkaavat. Ne todellisuudessa tapahtuneet ilmeet ja eleet kasvoissa tulevat unien kautta esiin, vaikka aina ei ole sanottu mitään. Minulle kuolemantoive on syntynyt häpeästä, tekemättömistä asioista, kun yhteisö on keksinyt asioita, joita olen tehnyt, vain siksi että heille on annettu se valta. Siksi minulle demokratia ei ole mikään ihanne, jos ei yksinvaltiuskaan. Jos pahalle annetaan voimaa, se vie.

Tiede on tunnetusti arviointia ulkopuolelta. Ehkä se sopii solujen tarkasteluun, mutta ihmisluonteeseen se ei sovi.


Raija

torstai 25. elokuuta 2016

KÄRSIMYS EI KAUNISTA



Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat. Kärsimystä pidetään jotensakin kasvattajana. Se kuuluu elämään, mutta siitä on tullut ihmisten vallan ja himon väline kasvatuksen kautta. Jonkin verran kasvatustieteitä lukeneena, tiedän, ettei kasvatuksen perusta ole kärsimys, vaan arvot, joihin yksilö pyrkii.

Kasvatustieteen professori Veli- Matti Värri sanoi joskus Aamulehden haastattelussa, että kohtelu on ainut asia, johon voimme vaikuttaa. Kärsimyksen ja kovan kohtelun aiheuttamia ongelmia ei tunnisteta eikä tunnusteta. Kun seuraa tällä hetkellä maahanmuuttajiin suhtautumista, heiltä odotetaan normaalia käytöstä. Pahat traumat eivät kuitenkaan sitä mahdollista. Traumoissa kohtaaminen on reaktioita, ei ajattelua, muistamista ja tunteita, se on menneisyyden iskuja läpi ajatusten.

Joku sanoo, että kovan kohtelun kohtaaminen on opettanut. Mitä voi opettaa sellainen, että ihmistä kohdellaan väärin? Sen voi ymmärtää välinpitämättömyytenä ja arvojen koventumisena, mutta katkeroituminen ei auta, on vain unohdettava. Jatkuvaa päähän lyöntiä ei kenenkään tarvitse kestää, siinä ollaan lähellä kidutusta ja sadismia.

Ihmisen kasvussa tärkeintä on arvojen sisäistymien. Ihminen ottaa syvimmäksi kriteeriksi vilpittömyyden sisäisestä lapsestaan. Kun sitä kunnioitetaan, lapsi muodostaa niistä ihanteita, arvoja ja tavoitteita. Kaltoin kohtelu tuottaa pettymystä, mutta sisäinen arvo ajaa kohti parempaa. Se on tiedetty jo kreikkalaisten filosofien aikana. Hyvyys, kauneus ja totuus, niitä kohti pyrimme arvojen kautta. 

Epätoivo lukitsee ovia. Kärsimyksessä voi oppia ymmärtämään epäoikeudenmukaisuutta, valtaa ja sen vaikutuksia, vääryyttä ja maailman pahuutta, mutta kasvun ydin on arvot sisäistyneenä, jotka ohjaavat pyrkimyksiä.

Kasvaminen on kuin taidetta, jolla on pyrkimys kuolemattomuuteen, mutta valta, se tuo voiman kehittää pelkoa ja/tai rakkautta. Syvät arvot eivät vie satumaahan, jossa vain usko ja toivo vaeltavat sattumien verkostoissa. Syvin arvo on todellista ihmisyyttä, joka perustuu totuudelle, se ei ole kauppaa eikä kilpailua. Medicalisoituminen on vienyt sairauskeskeisyyteen, jossa normaalit reaktiot muutetaan sairaustunnoksi. Kaltoin kohdellut diagnosoidaan sairaaksi, ja tiede hoitaa katharsista.


Raija

tiistai 23. elokuuta 2016

TYÖNTEKIJÄN UHRAAMINEN



Ihmisten johtaminen ei ole helppoa, ja se vaatii sekä syvempää kokemusta ihmisyydestä, että johtamiskoulutusta. Tampereen kaupungin työntekijöistä 14 % kokee kiusaamista työpaikalla kuntakyselyn mukaan, tilasto on viime vuodelta. Se on korkea luku. Suurin ongelma ihmisten vallan väärinkäytöksen myötä on se, että kunnalla johtajiksi noustaan poliittisin perustein, lähtökohtana, tämä minulle, tämä sinulle. Johtamiskoulutusta ei ole vaadittu. Siksi yhteisökäyttäytymisessä vallitsee mututuntumat, joiden seurauksena uhraamisen kriteerit täyttyvät.

Yhteisökäyttäytymisen ehkä laajimmalle levittäytynyt on tarina Jeesuksesta. Hän joutui ottamaan kaikkien synnit kannettavakseen. Jotensakin on brutaalia, että tätä pidetään jopa kunnioitettavana  sekä hyveenä, kun hän uhrautuu toisten syntien puolesta, ja se on jumalallisuutta. Minun Jumalani ei uhraa. Tämä uhraamismielikuva-asetelma on yhä johtavampi näkemys yhteisöperiaatteissa oikeudenmukaisuudesta ja oikeasta käyttäytymisestä. Tätä kutsutaan johtamiskoulutuksessa mielipidejohtamiseksi. 

Mielipidejohtamisessa on usein kaksi tai kolme, jopa yksikin johdattelemassa joukkoa. Näille on tyypillistä juuri uhraaminen, mielet vaeltelevat satunnaisesti vaatimusten mukaan, ja pinnalle nousee hyvät ja huonot jakoineen ja asetelmineen.

Työn hyvin suorittaminen perustuu työnkuvaan, johon myös johtamisen tulisi perustua.  Kun mielet johtavat, uhraaminen on todennäköistä. Se on vallan ydintä, ja kun se annetaan työntekijälle, hän näkee heikkoutta toisessa, ja voimaa itsessään. Se on kuin Jumalaksi ryhtymistä ja syntymistä, suureksi ja mahtavaksi. Uskon, että työpaikoilla syntyy mielenterveysongelmia enemmän juuri toisten vartioinnista ja luulojen toteutumasta, kuin häirikköteema yksilöllä esiintyvästä ongelmasta, mikä yleistyy näkemyksissä. Osittain tämän taustalla on työterveyshuollon vaikutus työyhteisöön, medicalisoituminen, mutta myös johtamisesta on syntynyt ongelma, jossa mielipiteet ja tunteet ovat vallalla.

Mielen ominaisuus ja ongelma on käänteisyyden ilmiö. Kun kokee oman mielen kauniiksi, kääntää rumaksi ulkopuolella olevan, kun kokee itsensä viisaaksi, kokee toisen tyhmäksi jne. Mieli on huono johtaja. Kaikilla ei tietenkään ole mieli käänteistä, he ovat kasvattaneet itsensä hyvin havaitseviksi, eivätkä omin ajatuksin muuta ja kerro todellisuutta toisten ajatuksina, muuta kuulemaansa ja näkemäänsä. On myös ihmisiä, joilla ei mieltä ole, ei ole tahtoa eikä halua, ja niin mieli ei pääse vaikuttamaan. Itselläni on aikakausia, jolloin mieli sai toimia ja jolloin ei. Tunnistan herkästi mielen toimintaa, eikä se minusta ole kovinkaan hyveellistä.

Raija


sunnuntai 21. elokuuta 2016

EREHDYKSIÄ MUISTISSA



Lastenkotien lasten kokemuksia on nyt kartoitettu tutkimusmenetelmin. Karu totuus paljastaa, että heitä on kohdeltu väkivaltaisesti ja alistaen. Julmuus ei jää vain näihin menneisiin aikoihin, vaan käytänteitä löytyy myös tästä päivästä. Kenenkään kokemusta ei tule vähätellä, useimmin muisti kertoo totuuden, mutta ei aina.
Vähän yli viisikymppisenä päätin ottaa selvää omasta varhaislapsuudesta kummitädiltäni. Joitakin asioita siellä oli toisin kuin olin uskonut, tai muistini kertoi sen mitä minulle oli kerrottu, kun lapsen ei katsottu kestävän totuutta. Hauskoja muistoja tuli esiin. Kysyin, oliko meillä todella valkoinen ja musta kana, vai oliko muistiini jäänyt laulun sanat, no olihan ne olleet.

Joku aika sitten jo nelikymppinen poikani kertoi, että olisin hakannut heitä lapsena. Olen ehdottomasti nollatoleranssin ihminen väkivallan suhteen. Ihmettelin asiaa pojalleni, ja sitten muistin, että nuorin lapsistani itki menehtymiseen asti, eli ei ottanut henkeä itkunsa kanssa ja alkoi sinertyä. Silloin vanhan tavan mukaan taputtelin selkään, että hän alkaisi hengittää. Tämä oli jäänyt pelottavana pojan mieleen. Onneksi asia tuli korjattua.

Olen tavannut muutaman lapsen, jotka ovat itkussaan menehtymisen partaalla. Kun happea ei oteta, iho alkaa sinertää. Tämä itkemisen tuska nousi esiin lapsessani, kun hän joutui kolmen vuoden iässä perhepäivähoitoon. Se oli hänelle järkytys, olihan hän ollut kotona turvallisesti äitinsä kanssa. Kun hain ensimmäisenä päivänä hänet hoidosta, hän oli kasvoiltaan järkyttynyt, turvallisuus oli murtunut. Hän otti sylissäni kasvoni käsiensä varaan ja katsoi silmiini viitisen minuuttia, ennen kuin uskalsi rentoutua. Silmät olivat sielun kokemuksen peili, luottamuksen mittari. No, jatko sujui sitten ihan hyvin, mutta siitä jäi useaksi vuodeksi menehtymisen itku tunteisiin, mikä sitten onneksi katosi myöhemmin.

Lapsuuden muistot ovat osin mielikuvituksen synnyttämiä, mutta useimmiten juuri rankat kokemukset jäävät todellisina mieleen.

Raija


keskiviikko 17. elokuuta 2016

SISARKATEUS



Kateus on niitä katalampia tunteita, josta seuraa valheita, väärinkäsityksiä, vainoa ja jos jonkinmoista turhaa kärsimystä. Kateutta ei voi täysin poistaa, niin kuin ei tunteita ylipäätänsä, mutta niitä voi lieventää johdonmukaisella opetuksella. Tunteita ei voi estää, mutta valtaa voi rajata.

Sisarten kesken kateus tulee kuin luonnon oikkuna heidän väliin. Vanhempi sisar saa erilaisia vapauksia vanhemmilta kuin nuorempi, toinen osaa jotakin paremmin, ja kehut eivätkä moitteet tule kaikille sisarille samaan aikaan. Se on opinpolku, jossa on opittava hyväksymään se, että toinen saa huomiota. Nykyisin on vallalla se, että syntymäpäiväkutsuilla myös vieraat saavat lahjan, ettei kateutta tai pettymystä syntyisi. Tässä tehdään hallaa lapsen sietokyvyn kehittämisessä, lapsi ei opi kestämään sitä, että toinen saa huomiota.

Parhaimpiin kuuluva keino estää lasten välistä kateutta on kunnioittaminen. Sen tekevät parhaiten vanhemmat, jotka kunnioittavat itse kutakin kohtaamisen hetkellä, eivätkä vertaile lapsia toisiinsa.

Maailma on enemmän kilpailua ja vertailua kuin kunnioittamista. Tätä tapahtuu kouluissa, työelämässä ja se on maailmanpoliittisesti hyväksyttyä elinkeinoelämässä, urheilussa, kauneudessa jne. Kaikkein syvimpänä on kuitenkin ne lapsuuden kokemukset, jolloin tietoisuus minuudesta on heikko, maailma vastassa ja kyvyt voittaa esteitä ovat kaukana omasta kokemuksesta.

Kun kilpailu on enemmän kehotunteiden tuottamaa, parasta lääkettä ehkäistä sen negatiivisia vaikutuksia on kehittää minuutta leikkikelpoiseksi. Lapsella on kyky empatiaan ja iloon toisesta. Kasvatusmenetelmät liian aikaisissa kehitystasoa vastaamattomissa ohjauksissa ehkäisevät myötäelämisen syntyä.

Negatiivisten tunteiden tuhoavalta voimalta estymme kunnioittamisen polkuja kulkemalla. Kun ihminen arvostaa toista, hän suo hänelle elämisen ilon. Arvostus synnyttää kunnioituksen, joka ei ole pelkkiä tapoja, vaan se on hetkessä syntyvää, jossa aitous ja ilo kohtaavat vilpittömimmin. Syvin kunnioituksen taito syntyy kunnioittamalla.

Raija


sunnuntai 14. elokuuta 2016

NUORIA NÖYRYYTETÄÄN



Tänä päivänä nuoret on huomattavasti vaikeammassa asemassa kuin nuoruudessani, jossa töitä sai kun käveli työpaikalle ja esittäytyi halukkaaksi. Nykyään sihdataan virheitä suurennuslasin kanssa. Nuoria kohtaan asenteet ovat kärjistettyjä ja kaltoin kohtelua saa nähdä päivittäin.

Eräs tuttavani tuttavan poika haki lainaa pankista, että voisi kulkea kolmenkymmenen kilometrin työmatkan autolla, johon tarvitsi lainaa. Lainahakemus hylättiin, koska pankin mukaan hän oli ylittänyt tilin useaan kertaan. Tätä selvittäessään kerrottiin pankista, että tili, josta opintolainat on otettu, on maksamatta tilisiirrot 8 eu kk. Missään vaiheessa pankki ei ilmoittanut, että siirto oli tullut maksulliseksi, ja hän oli vain siirtänyt toiselta tililtä rahaa sinne, samasta pankista, eri tililtä, eikä tullut tarkistaneeksi opintolainatiliään.

Pankkivirkailija oli ollut erittäin ilkeä palvelussaan eikä ymmärtänyt lainkaan, ettei poika ymmärtänyt tulevan siirtomaksua, eikä tililtä ollut muita maksuja, joten hän ei tarkistanut tiliä. Virkailija ilmoitti että hänet merkitään luottokelvottomaksi, eikä lainaa heru.

Nuoria kohdellaan kuin vierasta sikaa, armottomasti ja epäoikeudenmukaisesti. Monet muutkin pankin palvelut olisi syytä tarkistaa. Esimerkiksi köyhemmät joutuvat maksamaan suurempaa korkoa kuin varakkaimmat, joilla on varantoja pankissa. Pankki ei voi olla pelkkä bisneslaitos, jossa vain hyödynnetään asiakasta varallisuuden mukaan.  


Raija

perjantai 12. elokuuta 2016

TAITEEN RINNALLA JA KANNALLA



Kävin pari päivää sitten hyvän ystävättäreni kanssa katsomassa Soile Ylä-Mäyryn näyttelyä. Hän on kansainvälisesti tunnettu taiteilija. Näyttely on Tampereella taidepalatsissa ja teokset ovat öljyvärimaalauksia, sekä lasiteoksia. Päätin, että analysoin mieltäni taideteosten äärellä. Mitä ne minulle antavat, mitä näen niissä? Näin naisen vankeudessa itseensä, joka kulkee ahdistustaan läpi. Läpi asvaltin, palavien sydämien ja vangittujen kirjeiden avaamattomuudessa Mäyryn hahmot kulkevat unien ja todellisuuden viidakossa, jossa ei tunnu aukeavan mikään. Muistan nuoruudesta, kuinka ahdistuin katsellessani tällaisia teoksia, oma ahdistukseni nousi pintaan, nyt olin kuin vapaa kuin taivaan lintu maalamaan näkemykseksi sitä näkyä, jonka teos antoi. Se tuntui hyvältä.

Ystäväni kanssa erimieliset näkemykset johdattavat paljon keskustelujamme. Hän on psykologian asiantuntija, tosin eri koulukunnan kuin itse olen. Keskustelumme onnistuu kaikesta huolimatta sopuisasti. Pääaihe on usein se, kuinka tunteisiin tulisi suhtautua. Hänen mielestään tunteet ovat niin vahvoja, ettei niille ei voi antaa liikaa tilaa, vaan sanakielen tulee johtaa näkemyksiä. Liian vahvat tunnekokemukset voivat johtaa jopa sydänkohtauksiin. Olen hänen kanssaan tästä samaa mieltä, mutta en silti jättäisi tunteita sivuun.

Mielestäni tunteiden hoito tulee alkaa varhaislapsuudesta, jota ei varhaiskasvatuslaki vielä huomioi, etteivät tunteet hallitse ajatuksia. Kun tunteet ovat liian voimakkaita, ne alkavat johtaa näkemyksiämme, eivätkä havainnot todellisuudesta onnistu, omasta mielestä syntyneet kuvat luovat todellisuuden, usein vastoin sitä mitä todella tapahtuu. Tunnehoito aloitetaan niin, että lähihoivaaja jakaa lapsen kokemukset, kantaen sitä taakkaa, mitä lapsi ei vielä jaksa ja opettaa sanoittamaan kokemukset. Tämä on psykoanalyyttinen näkemys, jolla on paljon kannatusta tieteen piirissä, syvätunteiden teoriat.

Kun tunteita ei opita jakamaan, tunteet synnyttävät vahvoja jännitteitä, mitkä muokkaavat ajattelua. Tällöin tunnemielikuvat alkavat johtaa näkemyksiä.

Maailma on jotensakin rakentunut niin, että taiteen kautta kohtaamme tunteet. Ne jäävät usein käsittelemättä, ja tunnekokemus jää taide-elämyksen myötä yksilön itsensä vaikutteeksi, ja jakamista ei tapahdu. On varmaan totta, että tunteet voivat olla niin vahvoja, että siihen tarvitaan avuksi musiikkia, kuvataidetta, teatteria ja muotojen sanomaa. Tärkeintä on että opimme itseilmaisua. Tunnejännitteet helpottuvat huomattavasti kun opimme jakamaan ja tunnistamaan oman kokemuksemme.


Raija

tiistai 9. elokuuta 2016

KOULULAISEN RYHTI



Peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä Pertti (nimi muutettu) ryhjöttää tunnilla pulpetin pinnassa. Hän saa opettajalta huomautuksia usein ryhtinsä korjaamisesta. Suosittelee Pertille liikuntaa ja kehottaa nousemaan ylös pulpetista. Näitä Perttejä on aika paljon kouluissa. Mutta tämä Pertti harrastaa liikuntaa runsaasti vapaa-ajallaan, juoksee, käy punttisalilla ja pelaa sulkapalloa. Koulun liikuntatunnit ovat hänelle myrkkyä.

On valitettavaa ettei opettajan havainnot osu kohdalleen Pertin tapauksessa. Pertti on koulukiusattu pituutensa vuoksi. Eikä tähän vähiten vaikuta se, että hän on joutunut julkisesti opettajan huomautusten keskipisteeseen. Pituuttakin on yhtäkkiä tullut kaksikymmentä senttiä. Lihaksia ei ehdi kasvaa vaikka kuinka treenaisi.

Valitettavaa tässä asiassa on opettajan ammattitaidottomuus näkyvissä. Jatkuvat huomauttelut toisten läsnä ollessa opettavat toisia kiusaamiseen. Opettajalla ei yksinkertaisesti ole käytöstapoja.

Näitä tikun nokkaan otettuja oppilaista on paljon. Nyt koulun alkaessa toivon jokaiselle lapselle koulurauhaa. Se vaatii niin opettajilta kuin oppilaiden vanhemmiltakin ryhdistäytymistä. Ryhjöttävä lapsi ei välttämättä ole huonokuntoinen, vaan takana voi olla kiusaaminen ja hän on masentunut. Havaintojen tekeminen on vaativa puuhaa, ei ensimmäiseen asenteeseen kannata takertua.

Raija




torstai 4. elokuuta 2016

TURKAN AIKAKAUSI



Jouko Turkka oli aikakautemme vieras, joka opetti kehotunteiden vahvan vaikutuksen ihmismieleen.  Keho ja tunteet olivat yhtä. Nuo kehotunteet, joista opetetaan jo lukion psykologian kirjoissa, on varteenotettava kehityksen pylväs matkalla ihmisyyden analyysejä. Turkan aikana tunteet nostettiin ihon pinnalle kukoistamaan yli äyräiden. Lapsella tämä on aika yleistä, ei ehkä niin vahvana, kuin Turkka esitti. On tutkittu, että liian neutraali kasvojen ilme pelottaa ihmistä enemmän kuin jos voi lukea aikeita ja elkeitä kasvoilta. Epäilen, että ihminen voi erehtyä toista arvioidessaan, ja parempi on oppia itse sanoittamaan tunteet, että mahdollisesti löytää syyt niiden takaa. Tunnekieli ei ole helppoa.

Koska itse olen kokenut nuo kehotunteet psyykkisessä puolustuksessa kehon yliaktiivisuutena, katselen näitä tunteita ikään kuin vieraana oliona ihmisyydessä. Ensimmäisessä kirjassani käytän näistä nimitystä ruumisolento. Se on kuin vieras, joka saapuu vuokralle kehoon ja muuttaa sen ruumiiksi, joka vääjäämättä etenee kohti tunteettomuutta, tyhmyyttä ja konemaista suhdetta näkemyksiin tuottavana elementtinä ja kehojännitteitä.

Jokseenkin olen tullut myös siihen tulokseen, että kehotunteiden taustalta löytyy myös negatiiviset tunteet viha, pelko ja kauhu. Pidän hyvänä kehityksenä sitä, että syvätunteet, jotka saavat alkunsa lapsuudessa, saisivat sijan ihmisen kehityksessä. Siellä on aidot ihastumisen kokemukset, jotka johtavat kohti pyrkimystä hyvyyteen. 

Itsensä menettäminen synnyttää kuin erillisiä ruumiinosia, erillisiä toimintoja, tunteet menetetään ja ruumis ottaa toimintojen johdon.  Jo yksistään tunne-elämän aktivaatio on tärkeää terveydelle eri ruumiin toiminnossa synnyttäen rauhas- ja hormonitoimintaa, mikä on tärkeää aineenvaihdunnassa. Liiallisuus kaikessa on liiallista, myös kehon toiminnoissa.

Voisi suorastaan sanoa, että nykyinen kulttuuri on vihan kulttuuria. Sen voisi sanoa jopa enemmän esiintyvän miessukupuolessa. Jouko Turkka oli jatkuvasti vihainen puhuessaan. Viha synnyttää väkivaltaa ihmisyyttä kohtaan, mikä vie psyykkisen puolustuksen kautta liiallisuuteen kehossa. Tervettä suuttumista ei tule sekoittaa vihaan. Sanakieli on väline aktivoida aivotoiminnan kautta hyvää kehokulttuuria. Mutta valitettavasti uskonnot ovat luoneet sanakulttuurista toistoa, mikä ei ole sanakulttuurin tarkoitus, vaan pitää ihmistä henkisenä olentona.

Jos ihmisen elimistö nähdään ainoastaan kehon tuotantoa tuottavana elimistötoimintana jättäen tunteet pois kokonaisuudesta, on elimistön toiminta vajaata. Uskon, että jopa hedelmällisyys naisessa syntyy tasapainoisten tunteiden tuloksena.

Koko ihmiskunnan kehitystä tarkasteltaessa voi sanoa, että olemme vasta vihakulttuurissa. Rakkaus ei ole saanut sijaa ihmisten välillä.

Turkan kautta katsoessa tulee väkisin mieleen liiallisuus kehon palvonnassa, urheilun ja kehoviestinnän äärimmilleen viritetty ansa. Särkän elokuva-aikaa nähdessä ei ruumiin ”horkkaesiintymistä” ollut. Särkän aikana kuitenkin erehdyttiin palvomaan yläluokkaa, kuvaten vain heitä, joilla viestintä oli sanakielen kautta syntyvää, ja miellyttävää katsella, kun ruumiin ärsykkeet eivät tulleet silmille. Tuo ruumiskeskeisyys on suomalaista kulttuuria, sitä ei näe muualla maailmassa tehdyissä elokuvissa juuri lainkaan.

Syvätunteet ovat miellyttävää kokemusta. Ne ovat hallittavissa ja analysoitavissa selkeiksi johdattaen meitä itsetutkiskeluun. Kehoa ei tarvitse kieltää, se voi aistillisuudessaan olla iloa ja miellyttävää kokemusta, mutta liiallisesti viritettynä se vie meidät negatiivisiin kehotunteisiin ja itsekkyyteen, jossa näkee maailman itsensä läpi, ja vaatii samanlaisuutta.

Naisiin kohdistuva viha on jäännettä kehon liiallisuudesta, josta miehet kärsivät ja mikä estää hyvää kehitystä. Onko maailman historia vasta sittenkin mieskulttuuria? Ei tunteiden huomioiminen vie pois meitä hyvästä kehityksestä, se tuo rauhaa ja miellyttävyyttä, kun sen ohjaus on viisasta. Väärin ohjattuna tunteet nousevat kiihkoon ja tuhoavat kehityksen.

Raija



tiistai 2. elokuuta 2016

MYÖNTEISYYS


Istahdin kauppareissulla torikauppiaan myyntipöydän viereen ja tilasin lätyn hillolla. Pitää kai se nyt ihmisen kerran vuodessa lätty syödä. Kahvin tinkasin kaupan päälle, kun ei sitä toista euroa sattunut olemaan taskussa. Lätty oli mitä makoisin kokemus makunystyröihin, aivan hiukkasen lisättyä kanelia taikinaan, mikä jätti mukavan makuelämyksen. Ja isäntäkin oli ihan mukiin menevä.

Aikansa siinä rupateltuamme, hän kertoi kuinka oli viimeisen vuoden aikana saattanut hautaan sekä vaimon että sisaren, kun syöpä oli vienyt molemmat ja ollut heidän tukena viimeiset kuukaudet. Loppupäätelmänä totesimme, ettei tuo elämä tunne johdonmukaisuutta kärsimyksen saralla. Hyvin ja terveellisesti elämänsä elänyt voi sairastua syöpään mutta kulkurin raitilla lauluja laulellut säästyy siltä vaivalta, jos moni muu vaiva on repussa taakkana.

Mietin tuota myönteisyyttä, mitä se oikeastaan on. Pääsääntöisesti ihmiset ovat kohteliaita, se on käytöstapa, mutta mitä on myönteisyyden henki. Onko se myönteisiä ajatuksia itsestä ja toisesta? Jotensakin liitän tuohon myönteisyyden olotilaan vapauden, vapauden iloita ja nauttia elämästä. Jarruttaako sitten kielteiset kokemukset myönteisyyden syntyä? Näin uskoin ainakin kymmenisen vuotta takaperin. Hoidin yksilöllisesti esikouluikäistä, kahden alkoholistin lasta. Lapsi oli kokenut julmaa väkivaltaa. Halusin antaa hänelle positiivisia kokemuksia ja vein hänet erilaisiin paikkoihin, jossa olin vain häntä varten ja teimme yhdessä positiivista. Mutta mitä teki kasvattajakaarti. Nousi minua vastaan, että lellin lasta piloille. Jaksoin puoli vuotta, enkä saanut tukea mistään. Jätin työpaikan.

Jokseenkin ajattelen, että myönteisyys tarkoittaa myönteisiä kokemuksia, ja niistä tulevaa voimaa. Ihminen voi puhua kuin Runeberg, mutta teot voivat olla toista maata, se on valheellista. Nämä on vaikeimmin tunnistettavia, huomata tekojen ja sanojen ristiriita. Pääsääntöisesti ihmiset uskovat puhuttuun kieleen. Myönteisyydessä on hyväksyntää ja eläytymistä. Masennuksessa yksilö on kuin liejussa kaivon pohjalla ja ei pääse sieltä ylös. Tällöin olen todennut uusien mielikuvien virkistävän, sekä itse luotuina, että ulkopuolella nähtyinä. Masentuneet ovat toisaalta hyvin realistisia, mutta joskus raja tulee vastaan ja haluaa kuulla/nähdä vain kaunista. Yhdessä parisuhteessa kumppanini oli todellisuuden kieltäjä ja puhui vain kauniita, tällöin tarvitsin myös itse kauniit tarinat.

Liiallinen myönteisyys vaurioittaa ja ahdistaa ihmistä, joka rakastaa totuutta, sellainen myönteisyys, mikä vain maalailee kauniita tarinoita, kuvailee hillittömästi, eikä kosketa todellista elämää, sitä mitä tapahtuu.  Eräs opettajani sanoi, että on tarinan kertojia ja totuuden poissulkijoita. Niiden käsissä elämä luisuu kuin saippua kädestä. Kun oppimisessa luodaan uusia kuvia kehitykseen, silloin taustalla on perustavanlaatuiset ihmisen tarpeet, mikä on lihaa ja verta, tällöin pyritään tavoitteen kautta parantamaan toimintaa ja asiaa keinoja kehittämällä tai välinettä uusimalla.


Raija