" KANSA TAISTELI "

Jo varhain lapsuudessa ja nuoruudessa sain nähdä, kuinka valheella ja moralismilla pärjäsi yhteisöissä hyvin. Lapsuuteni oli maalaisseutua, pientilallisten viljelemiä ja raivattuja peltotilkkuja, joissa leipä ei ollut leveä. Monta kertaa olin viemässä hevoskärryillä kylätieltä kerättyjä maitotonkkia suuremman tien varteen, josta meijeriauto kuljetti ne meijeriin. Ei ollut kylmäkuljetuksia. Oli myös rikkaampia tilallisia, joilla oli valtaa kyläyhteisöissä. Hierarkkiset rakenteet perustuivat omaisuuteen, opettajat olivat kyläkermaa, ja köyhien lapset syyllisiä kylällä tapahtuviin rikoksiin.

Koulukaverini oli rikkaasta perheestä. Yhtenä päivänä hän oli huomannut jossakin lehdessä ilmoituksen, että jos myy ”Kansa taisteli” lehteä viisikymmentä kappaletta, saa palkkioksi kameran ja tilasi itselleen lehdet. Silloin ei vaadittu huoltajan allekirjoituksia. No eihän lehdet tietenkään mennyt kaupaksi. Niinpä ”Kansa taisteli” lehdet haudattiin lopulta sitten suolle, jo ennen myynnin paljastumista.

Lasku oli kaverini maksettava ja niinpä hän päätti varastaa isänsä kirstusta rahat. Asian paljastuttua hän laittoi minut syylliseksi, olinhan köyhän lapsi, mutta lopulta isänsä sai hänet tunnustamaan tekonsa, ikävä kyllä remmin avulla.

Eräs alkoholistin tytär, kurjan kohtelun ruumiillisessa kurituksessa saanut varasti hylätystä talosta arvoesineet, ja varkaus laitettiin romanien piikkiin, tai meillä päin heitä mustalaiseksi kutsuttiin. Nuo molemmat tyttäret muistan valehtelijoina, jotka saivat kovaa kuria kotona, eikä remmistä ollut puutetta. Katselin silmät pyöreänä vierestä, kuinka paljon vilpillisyyttä esiintyi. Jotkut opettajat olivat moraalin vartijoina erityisen tiukkoja, ja niinpä näiden oppilaiden valheet otettiin todesta, ja köyhien lapset saivat kuulla kunniansa, arestissakin istuttiin.

Eräs vastavalmistunut opettaja oli kuitenkin tarkkanäköinen ja huomasi vilpilliset. Muutaman vuoden työssä oltuaan hänkin luhistui muiden opettajien moralismin alle ja lopulta hänen mielenterveytensä petti.

Kyläyhteisöt ovat verrattavissa nykyisiin työyhteisöihin. Parhaat tarinan kertojat ja selittäjät luovat totuuden, jossa ei ole päätä eikä häntää. Vain harvat johtajat osaavat nähdä valheiden taakse, se onkin erittäin vaikeaa, en ole itsekään kovin hyvin pärjännyt sillä saralla, valhetta on vaikea havaita, ellei seuraa pidempään ja etsi loogisuutta sekä kuuntele kaikkia osapuolia. Kun valheet kiertävät mediaa, politiikkaa ja yleistä normistoa yhteiskunnassa, siitä syntyy jo vahinkoa moneen asiaan. Eräs folk laulajaksikin tituleerattu perheen isä luritteli kauniita tarinoita pienen lehden toimittajalle. Lehden juttu oli täyttä potaskaa, mutta niinpähän vain julkaistiin. Mies oli pahimman luokan alkoholisti ja pieksi lapsiaan sekä vaimoaan harvase päivä ja koko perhe joutui yön selkään naapureihin.

Raija

HALUTON JA HALUKAS LAPSI

Joskus on aivan sydäntä särkevää katsella vierestä, kun lapsi on apaattinen ja haluton. Vanhemmat ovat huolestuneita, mutta eivät kiinnitä huomiota omaan käyttäytymiseensä lasta kohtaan. He voivat olla aivan tuiki tavallisia, viisaita neuvojia, ja yhteydessä lapseensa, mutta jotakin puuttuu, kiinnostus lapsen tunteisiin ja ajatuksiin. Kaikessa viisaudessaan he puhuvat paljon yrittäen antaa opetuksen keinoin viisautta lapselleen, mutta havaitsevat vähän lapsen reaktioita, innostusta ja kiinnostusta, mikä on tärkein kehityksellinen haaste varhaislapsuudessa.  Kiintymyksen vahvin ja vaikuttavin asia on vuorovaikutuksen molemminpuolisuus. Lapsi seuraa erityisen vahvasti vanhempiensa reaktioita, mittaa oman innostuksensa ja kiinnostuksensa vaikutusta vanhemmissaan, ja vallankin varhaisiässä kehonkielessä, silmien elävyydessä, liikkeissä ja kannanotoissa.

Haluton lapsi voi olla sijaiskärsijä sille viisaudelle, joka vanhemmuudessa on liiallista ja hän ei saa kosketusta eläytymiseen. Lapsi elää kuin ulkopuolinen vailla vuorovaikutteisuutta.

Mihin perustuu aktivoiva halun synnyttäjä? Katsekontakti on niitä ensimmäisiä tekijöitä, joissa lapsi etsii peilin omalle kokemukselleen, koska hän ei osaa sitä vielä itse hahmottaa itsessään, eikä tiedä sen koodia, sitä, mitä sisäiset kokemukset viestivät. Vasta vuoden ja kahden ikäisenä viestintään tulee reaktiot, miten suhtautua omiin kokemuksiin, ilolla, surulla, kieltämisellä, unohtamisella, ja vanhemmat antavat luvan näille kokemuksille. On vanhempien vastuulla, voiko lapsen itsemääräytyminen ja tunteet jäädä kokemukseen, vai viekö sanakieli tai muu toiminta voiton, ja lapsesta tulee ympäristön arvojen toteuttaja, suorittaja.

Syvimpiä lapsen tunnekokemuksista on ihastuminen tunnetasolla, halu kehoaistimuksessa ja tahto kulkea kohti ympäristöä, kiinnostua havaitsemaan tapahtumia ja osallistua toimintoihin itse vaikuttajana, mutta ei aina sitä lapsena tiedostaen, vaan malleja toistaen.

Ihastuminen on tärkeimpiä tunnekokemuksia luotsatessa ihmistä kasvuun. Kasvatuksen päämääränä on arvot, eikä niin usein toistettu valinta, rajat, kiellot ja käskyt, mihin joskus törmää ja mikä voi olla vain valtataistelua. Kasvun päämäärässä tavoitellaan perusarvoja;  hyvyys, kauneus ja totuus, joissa toivotaan ihmisen saavan moraalisen valintataulukon. Kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri on sanonut, että Suomi menetti arvot sodan jälkeen. ”se asia, mihin voimme vaikuttaa, on kohtelu”, toteaa Värri Aamulehden haastattelussa. Vanhemmat voivat tehdä lapsen puolesta valintoja, ja viedä itsemääräytymisen jopa aikuisiässä. Kun sitä on jatkunut pitkään, lapsi voi olla voimaton alistamisen ikeessä ja haluttomuus ohjaa valintoja, mitä sattuu tyylillä.

Aikuiset vastaa kiinnostuksellaan niihin ihastumiseen ja kiinnostuksen kohteisiin, jotka lapsi valitsee. Aikuiset myötäelävät ja hyväksyvät ihastuksen kohteita ja tukevat täten lapsen tunne-elämän viestikokemuksia positiiviseen suuntaan ja ohjaavat pois vaurioittavista kohteista. Ihastuminen on aktivaation ensimmäisiä merkkejä. Haluton lapsi jää näistä vuorovaikutusaktiviteeteista ulkopuolelle, ellei aikuiset kohdista omia kokemuksiaan lapselle peiliksi ja näkyväksi. Mutta täytyy huomata, että lapset ovat äärimmäisen tarkkoja havaitsemaan pienetkin tunneliikkeet aikuisissa, jopa mikroilmeet. Tutkimusten mukaan neutraali koetaan usein pelottavana, sillä vastausta ei tule lapsen omiin kokemuksiin, kuten esim. voimakkaasti vaikuttavaan pelkoon.

Raija

INTOHIMON KIIHKOISSA

Näin juhannuksena on varmaan hyvä käydä kurkistelemassa syviä tuntoja, jotka eivät aina ole niin selkeitä, eikä niistä ota selvää. Varmaa on kuitenkin se, että jokaisella on omat omanlaisensa tunteet, eikä niistä toinen voi päätellä, mitä ne sisältävät. Ulkopäin voi havaita kiihkoisuutta, keskittymistä, harkintaa, mutta valheita on vaikeampi huomata, ja vilpittömyys näkyy herkimmin. Suomalainen sanonta kuuluu, jos korvat heiluvat, ihminen valehtelee. Se kertoo kuitenkin enemmän pelokkuudesta ja epävarmuudesta, kuin valehtelusta, enemmän ollaan vilpittömyyden lähteillä. Parhaat valehtelijat ovat äärimmäisen vakaita ja harkitsevia, joista ei päällepäin näy tunteiden vaikutukset, heistä usein sanotaan, että he ovat luotettavia.

Nuorena tyttönä, eli noin viisikymppisenä koin elämäni opetuksen tunteista, niistä syvä sellaisista.  Ennen sitä olin ottanut tunteet jotensakin kevyesti ja pintapuolisesti, joskin myös rauhan lähteenä. Mutta syvätunteiden tullessa kehooni kiihkon lailla, olin täysin tärkkelyksessä. Jos nämä olisi tullut lapsena, olisin ehkä vain hyväksynyt ne, mutta nyt ne opettivat paljon siitä, mikä voima on kehossa, kun pelko ajaa kiihkoon. Suorastaan jopa opin ymmärtämän, että intohimo voi ajaa kiihkon tasolle, arvot, joita on pitänyt tärkeinä. Eräs hyvä psykologiystäväni sanoikin, että kaipuu on vaativimpia tunteita.

No siis tuo syvätunne. Olin tansseissa, ja neljä erityisen hyvää tanssittajaa pyöritti minua vuorotellen. Huvittavinta oli, että he kertoivat olevansa karhunkaatajia. Minäkö lienen se karhu ollut, sillä työpaikallakin puettiin viisikymppisjuhlissa karhun vaatteisiin! Karhunkaatajista yksi oli kuin isäni eleistään, liikkeistään ja puheestaan ja sitten vielä lisäksi hän oli kopio ensirakkaudestani ulkomuodoltaan. Ja hän vei jalat altani, olin avuton kuin pikkulapsi, olin vietävissä. Tuo muutaman viikon jakso opetti paljon.

Kun selvisi, että hän on naimisissa, katkaisin heti suhteen. Mutta se huuto ja tuska, mikä syvätunteista syntyi, yltyi kiihkoksi. Tuo kaikkein arvokkain, rakkaus, kaipuuna rynnisti hallitsemaan niin sielua kuin kehoakin ja minun oli huudettava luopumisen tuska ulos. Ajoin Lappiin yöllä, vauhti oli niin kova, että tänään hirvittää, 140 – 150 mittarissa helvetin huonoilla tieosuuksilla, ja musiikki huusi täysillä, kyyneleet kastoivat puseron, mutta olin oppinut jo sen, että purettava on jollain tapaa ennen kuin helpottaa. Tällöin opin myös sen, etten ollut kokenut kiihkoa, olin vasta kokenut pelon vaikutukset, jotka liiallisena hajottivat ajatukset sekä tunteet, ja mikä helposti sekoittuu juuri sisäsyntyisiin tunteisiin, joissa tahto olisi mukana.

Näin sain selville sen, että arvona rakkaus voi viedä intohimosta kiihkoon. Se voi tulla missä asiassa hyvänsä, kuten esim. urheilu. Kiihkossa on useimmiten takana pelkoa, mikä yhdistyy positiivisiin tunteisiin, on hyväksynnän ja rakkauden rinnalla kilpailemassa kuin paholainen hyvyydestä. Viisikymppisenä osasin valita hylkäämisen, mutta jäljelle jäi vielä kaipuu kauniimmasta rakkaudesta, jonka olin oppinut ensirakkaudessa, todellisen välittämisen ja arvojen kunnioittamisen.

Kiihkoon liittyy pelkoa, se repii kehoa kuin raateleva eläin, irti ja hajalle. Intohimosta on niin lyhyt matka kiihkoon, että sinne voi helposti ajautua lapsi, joka ei ymmärrä sen vaaroja. Rauha ja rakkaus rakentavat kokonaisuutta, jossa on monet osat kohdallaan.

Raija

NÄENNÄISTÄ VAPAUTTA

Niin se saatiin keväällä kauppojen aukiolo vapaaksi. Näin uskotellaan, että elämme vapaassa maassa, jossa voi vapaasti toteuttaa unelmiaan, kulkea missä lystää ja ostaa milloin haluaa. Tämä on sitä näennäistä vapautta, ja kuitenkin kuljemme talutusnarun päässä kuin pässit. Tällä tasolla olemme yhteiskunnallisessa fokuksessa ja kuvittelemme olevamme vapaudessa.

Merkittävin yhteiskunnallinen vapaudenriisto tapahtuu nyt opiskeluoikeuksien valossa ja oikeistolaisin menetelmin. Se on häpeäpilkku, jota viedään eteenpäin kuin käärmettä pyssyyn, eikä tuolle kauniisti hymyilevälle opetusministerille juuri vastaan lausuta. Tosin hyvin korkealle koulutetut ja oppimista vahvasti ymmärtävät ovat kirjoittaneet myötähäpeällisiä kannanottoja opetuksen alasajosta. Yksi merkittävin niistä on historian vapaavalinnaiseksi muuttaminen. Jos kriittisesti ajatellaan, toki historian kirjoituksissa on kovasti vielä parantamisen varaa, ettei Stalinia ja Hitleriä kehuttaisi maasta taivaaseen. Tästä oli oivallinen kirjoitus Uuden Suomen palstalla kirjailija Arno Kontrolta.

Vapaus on aina tietoisuutta, mikä lähtee ihmisyydestä ja ihmisoikeuksista. Tässä voi suositella vain YK:n ihmisoikeusjulistusta. Mielestäni kasvatus on tällä hetkellä manipuloivaa, jossa pelko on perimmäinen vaikuttaja, jonka metodit sinetöivät. Ammattikasvattajilla ei ole riittävästi tietoa niistä vaikutteista, joita puutteellinen kasvatus aiheuttaa vuosikymmeniksi. Kun tunne-elämä jätetään hoitamatta varhaislapsuudessa, valitsijaksi ihmisen mielessä jää pelko, ja se johtaa vuosikymmeniä, niin ettei ihminen sitten loppujen lopuksi huomaa ollenkaan, että on ollut vedätettävänä. Eivät ajatukset ole vapaita, jos muistikuvat kulkevat pelon ajamina tiettyyn hallitsevaan ja vallitsevaan näkemykseen.

Kaiken tämän vapauden saisimme ilmaiseksi, sillä tuo varhaislapsuuden tunne-elämän hoito vaatii vain syliä ja aikuista lapsen lähelle jakamaan pelon ja olemaan läsnä, turvana, niin että lapsi saa pelkonsa hallintaan. Liiallinen uskominen opetuksen voimaan on vienyt koko tunne-elämän hoidon harhaan. Se on pitkälti poliittinen kysymys, jossa yksilöllisiä oikeuksia ei ole ja jossa tämä erityisesti psykoanalyyttinen syvällinen tunne-elämän kehitys on syrjäytetty juuri massaohjauksen keinoin. Tuo syväanalyyttinen tieto tunteiden kehityksestä on syrjäytetty koulutuksistamme. Näin meitä on mahdollista johtaa pelon kautta valitsemaan sitä mitä kansanjohtajat tahtovat.

Raija

MUISTAA, MUISTAA

Muisti on jokaisella omanlaisensa. Yleisiä muistin toimintoja on tutkittu ja saatu selville, mutta jokaisen ihmisen muistin tie on tutkimisen arvoinen. Yleisemmin ehkä käytämme tapahtumamuistia. Kahtiajaossa lyhytaikainen ja pitkäaikainen muisti ovat tunnetuimpia. Tutuimpien ihmisten muistia voi havainnoida kuulemansa perusteella, mistä muistikuvat löytyy, toistuvatko ne, ja syntyykö uusia mielikuvia sekä lauserakennelmia. Itse laajentaisin muistia erilaisiksi kehittyneinä, kuten psykologinen muisti, kuuloehdollistunut muisti, ja varmaan jokainen voi löytää omanlaisensa muistikanavan. Tiede tunnistaa yleiset, toistetut ja todistetut.

Lapsuudessa ja minun aikakaudella kuulomuisti oli yleisin tapa oppia muistamaan. Se oli toisto-oppimisen kautta syntynyttä, ja matkimisen avulla siirrettyä pitkäaikaiseen muistiin. Kun lähdin opiskelemaan ihmisyyttä, minun oli poisopittava ehdollistunut muistini, että saisin vapaat aistimisen ja havaitsemisen kyvyt, sekä sisäisesti että ulkoisesti. Muistan tuon ajan ikään kuin kipuna korvissani, oli kuin jokin olisi raksahtanut auki, ja aistimukseni avautui vapauteen, kuulemaan toisella tavalla. Kuulotoistaminen oli opettanut liiallisen keskittymisen kuuloaistimukseen, mutta vapautumisen jälkeen muisti tulikin mielikuvan kautta, eli lyhytaikaisen muistin käytön kautta. Tästä lapsuusajan kuulomuistin kehityksestä voisi käyttää nimeä tottelevaisuusmuisti.

Kuinka usein meille sanotaankaan, että täytyisi löytää sisäinen lapsi? Tätä kanavaa tutkiessa menemme useimmiten tapahtumamuistiin, jossa avautuvat sekä kuulo-, että näkömuistihavainnot, mutta myös tunteiden tuomat jännitteet, ja niiden vaikutus muistiin. Pelko voi aiheuttaa sen, etteivät muistikuvat aukene todellisina eivätkä selkeinä. Toisaalta on niin, että jotkin asiat ovat niin pysyvästi tapahtumamuistissa, ettei niitä voi unohtaa, kieltää eikä hävittää. Joskus on hyvä, että traumaattisia muistoja voi etäännyttää. Kun en saanut ammattiapua oman traumani käsittelyyn, loin tapahtumasta fiktiivisen tarinan. Se auttoi irtaantumaan ahdistuksesta ja tuskasta, jonka muisto herätti. Osittain trauma vyöryi niin voimallisesti aivoissa, että se hajotti muistia, mutta kokemus oli ja pysyi sellaisena kuin se oli tapahtunut, vain sen käsittely oli hajottavaa, kun apuvälineitä ei ollut ohjauksessa.

Muistin matka on parhaimpia kokemuksia elämänsä kartoittamisessa. Matka sisäiseen lapseen voi vapauttaa pakkomielteisistä muistikuvista. Tarinan luominen auttoi minua irtaantumaan sisäisestä tuskasta, ja mahdollisti asian käsittelyn etäännyttämisen keinoin. Aika ajoin saattoi esiintyä muistamattomuutta, mutta se auttoi myös vapautumaan ja ottamaan vastaan uusia aistimuksia.

Raija

HÖTTÖUNELMAA

Luen nykyään enimmäkseen rikosdekkareita, koska ne osittain kertovat enemmän siitä todellisuudesta, mitä olen nähnyt nk. normaalien ihmisten keskuudessa. Keväällä luin kuvitteellisen romaanin, mikä laskettaneen kaunokirjallisuuteen. Tämä romaani suorastaan yökkäsi päälleni. En vain jaksa kulkea taivaan rannoilla. Ja jokseenkin olen sitä mieltä, että taiteen tehtävänä katharsis on kyseenalaista. Mielestäni se on verrannollista uskoon, jossa Jeesus pelastaa meidät synneiltä. Pidän terveenä sitä, että kukin kantaa oman syyllisyytensä ja ottaa vastuuta teoistaan, kohtuullisesti, ei tuhoten.

Eikö ihminen sitten tarvitse kaunista mieleensä? Tarvitsee. Se on vain kauniimpaa todellisuuden kautta, kohtelussa ja arvostamisessa, kuin keinotodellisuudeksi luotuna. Lapset tarvitsevat tarinoita hahmottaakseen elämää, ne tarvitsevat myös toiveita ja unelmia, jotta voivat uskoa hyvään.  Aikuisen keinotodellisuuteen pakeneminen ei ole aina paikallaan, vaikka onkin hänen todellisuuttaan.

Eikö minun todellisuuteni sitten vieri epätodellisuuteen ja näe maailmaa liian paljon kielteisenä. En näe. Havaitsemani todellisuus on läsnä niin kauniina/hyvänä kuin pahanakin. Minun elämässä elämä on suojeltavaa, johon mahtuu myös mielen suojelumekanismit. Liiallisuutena minä en niitä ymmärrä, olen liian arkinen. Fantasiat ovat minulle vieraita, enkä ymmärrä niitä, johtunee määrittelystä, mutta toisaalta pidän fantasioita mielen ylilyönteinä, jossa pelko on johtajana, ja kääntää rumankin kauniiksi jakautuneena.

Minä katselen Kauniita ja rohkeita, sekä Emmerdalea tasapainoksi, koska niissä on myös paha näkyvissä. Eihän missään olla niin viheliäisen julmia, kuin näissä ohjelmissa. Höttöunelmaksi muuttuu elämä, jossa ei ole paha näkyvissä, on vain unelmaa, joka on mahdollista satunnaisesta tuurista, tai vaikkapa järjestelmän antamasta mahdollisuudesta rikastua tolkuttomasti, ja tilata vaikkapa kultaiset vesihanat kylpyhuoneeseensa.

Miten paljon ihminen tarvitsee kauneutta, ja koska mennään katharsiksen puolelle? Jos ajatellaan niin, että elämä on luotu mahdollisimman terveellä tavalla toimivaksi ja luonnolliseksi, keinotodellisuus surkastuu tarpeettomaksi. Lapsi, jos kuka on aidosti todellinen. On ilmeisen todellista, että keinotodellisuuksia luodaan, koska emme kykene kunnioittamaan ja arvostamaan ihmistä, suomaan tälle hyvää.

En kaipaa jatkuvaa mielikuvien virtaa, kauneuden ylikuormaa, mutta en toki jaksa katsella kurjuuttakaan liikaa. Huudan tuskaani ulos väkivallasta, ja toivon elämältä hyvää kaikille, mahdollisuutta huolehtia elämästä tuiki vähäisten tarpeiden saattelemana. Elämä on sinällään kaunis ja suojeltava. Niin monet kärsimykset ovat ihmisten luomia moralististen juonien kautta.

Raija

JOHTAJAVALINTOJA

Eräässä ammattiin valmistavassa koulutuksessa tehtiin analyysi johtajiksi edenneistä. Mikä oli se kriteeri, millä pääsi johtajaksi? Kaikilta valituilta löytyi taustalta merkonomin koulutus tai mv. osaaminen. Onko niin, että johtamiseen tarvittavat taidot määrittyvät yhä talouden pidon osaamiseen. Erityistä huomiota kiinnitti se, että näillä valituilla oli heikot ihmissuhdetaidot. Talouden pidon firmassa kuin firmassa voi ulkoistaa, mutta ihmissuhdetaitoja ei. Ovatko sosiaaliset taidot oleellisia johtamisessa?

Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa kirjassaan ”Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot” sosiaalisuuden ja sosiaalisten taitojen erosta. Sosiaalisuus on temperamenttipiirre, mutta sosiaaliset taidot ovat opittuja. Vahvasti sosiaalinen yksilö voi siis olla häiritsevä kulkiessaan sosiaalisten piirteidensä vuoksi ja halliten käytänteitä. Myös ujous on temperamenttipiirre, mutta ujo voi olla hyvin kehittynyt sosiaalisista taidoistaan.

Jonkin verran työntekijöiden luonteisiin voi kiinnittää huomiota, mutta se on usein harhanjohtavaa analysointia. Käytännössä olen nähnyt, että erilaiset temperamentit käyttävät valtaa, ja hallitsevat yhteisöjä omalla tyylillään. Sosiaaliset taidot eivät ole kehittyneet kovinkaan paljon. Edm. johtajavalinnat osoittautuivat käytännössä sortopolitiikan harrastajiksi. Heille oli luonteeseen piirtynyt vainomainen alistaminen, suorastaan uhraaminen, jossa alamaisilla ei ollut mitään oikeuksia, heitä saattoi sumeilematta nöyryyttää, ja nämä johtajat osasivat sen.

Käytännössä ”vapaa” sosiaalisuus tuottaa klinkkejä, joissa temperamentiltaan vahvin on johtamassa mielipiteitä. Johtajuus tulisi rakentua työnkuvasta käsin ja sen kautta. Työnkuvat voivat olla vaikeasta helppoon. Kun työ on yksinkertaista toistotyötä, tällöin saattaa ilmetä vaikeampaa ihmissuhdeongelmaa, koska työn antavuus on heikkoa, ja mielekkyyttä haetaan ihmissuhteista. Mutta toisaalta monipuoliset työnkuvat vaativat paljon resursseja, ja hakeudutaan helposti yksikertaisiin ratkaisuihin ihmissuhteissa, rentoutukseen.

Voi sanoa, että suomalaisten työpaikkojen suurimmat ongelmat ovat ihmisjohtamisessa. Ihmisiä on johdettu luonteenpiirteiden mukaan, kun olisi pitänyt panostaa sosiaalisiin taitoihin, ja pääasiassa työnkuvaan. Yhäkin rekrytoinnissa etsitään sopivaa henkilöä työhön ja päädytään luonteenpiirteisiin. Hyvät ihmissuhteet perustuvat kuitenkin hyvään ilmaisukykyyn, jossa aktivoivana tekijänä on useimmiten rikas sanakieli, jolla synnytetään erilaisia mielikuvia, ja hyvä johtaja koostaa ne työnkuvan kautta ihanteista realismiin. Rikkailla mielikuvilla kehitetään yhä osallistuvampaa ja laajentuvaa näkökulmaa asioihin ja vaikutusmahdollisuuden onnistumiseen.

Sosiaaliset taidot ovat kaikkien vastuulla. Johtajan vastuulla on nähdä laaja-alaisesti tukien eri ihmisyyden tasoja syvillä vesillä ja aavoilla ulapoilla.

Raija

NUORUUDEN HERKKYYS

60-luvulla, jolloin olin nuori, maaltapako oli ilmeisen voimakasta Kainuun maisemista. Niinpä itsekin lähdin maailmalle vähän alle viidentoista vuoden ikääni. Ilmoitus työpaikasta oli Maaseudun tulevaisuudessa, kotiapulaisen paikka. En ehtinyt olla puoltakaan vuotta, kun isännän sisar ei päässyt keskikouluun ja sai paikkani. Nuoruus maaseudulla ei ollut herkkua, monen oli lähdettävä leivän perään ja paikasta auringossa sai myös taistella kaupungissa.

Viime viikolla eräs lapsuuden kaverini soitti huurupäissään, että olisin yllyttänyt häntä lähtemään maailmalle, vähän yli kuudentoista ikäisenä. Hän ei ollut valmis siihen. Hänet oli kasvatettu kovalla kurilla ja auktoriteettipelolla, kun taas itse olin kasvanut ottamaan vastuuta ja olin jo varhemmin itsenäinen. Voimakas pelko vanhempia kohtaan ajoi hänet kuitenkin pelon ilmapiiristä ottamaan ensiaskeleet omaan elämään. Hän syytti minua, että olin pakottanut häntä, eikä hän muistanut kuinka oli itse järjestänyt asunnon sukulaisensa luota ja meni töihin. Alkoholisoituneena ja elämäänsä katkeroituneena hän etsi syyllisiä epäonnistumiseensa.

Kun kasvatus on ollut kovaa kuria ja auktoriteettipelkoa, herkkä mieli nuoruudessa voi heijastaa pelkonsa ulkopuolelle, tavallaan siirtämään vastuun ikään kuin vanhemmille, kuten on tottunut elämässään. Ja niin hän otti pelkonsa kohteeksi minut. Mutta vieläkin, viidenkymmenen vuoden jälkeen hän nosti esiin pelkonsa. Elämä oli hänelle ollut kovaa taistelua avioliitossaan ja maatalon miniänä. Alkoholi oli tullut jo varhain kuvioihin, ja elämäänsä murehtien hän etsi syyllisiä kovien koettelemusten sarjalle. Pelot ja syyllisyydet tulevat mieleen monella vuosikymmenten jälkeen.

Kuinka paljon nykyäänkin nuorilla on valintoja, jotka jäävät hämärän peittoon, kuin pakon edessä valintoina. Nuoren mieli on herkkä, eikä hän aina kykene ottamaan vastuuta valinnoistaan. Vanhempien tuki on tuiki tarpeen, ja valintojen edessä on pohdittava monia puolia asioissa.

Pelko ei ole hyvä saattaja elämän valinnoissa, jos ei missään muussakaan asiassa. Vanhempien tulisi osata antaa tukea monella tasolla ja monissa asioissa, tunteissa, osaamisessa, taloudessa, ja arjen haasteissa. Kaikelta ei voi varjella, mutta en pidä hyvänä esimerkkinä myöskään omaa nuoruutta, jolloin oli pakko lähteä, pakko valita, ja punnerrettava eteenpäin vaikka väkisin.

Kun olin ensimmäisessä työpaikassani, halusin heti toteuttaa lapsuuden opiskeluhaaveitani ja pyrin keskikouluun. Rehtori ei kuitenkaan hyväksynyt hakemustani, sillä olin kaksi päivää myöhässä, koska olin tullut työhöni juuri silloin.

Onneksi nykyään olemme joustavampia, ja tuemme nuoria monin tavoin.

Raija

SUOMALAISETKO REHELLISIÄ?

Nyt Raija-täti on hyvin, hyvin vihainen. Saan seurata jälleen kerran vierestä, kun työpaikalla uhrataan rehellinen ihminen, ja ongelmat piilotetaan. Työpaikka säilyttää ongelmia, eikä niitä osata ratkoa, avata eikä ymmärtää. Suuret määrät virkamiehiä ratkoo ongelmia, mutta onkohan niin, ettei koulutus ole osunut kohdalleen. Hoidetaan oireita, ei itse sairautta. Joskus olen sanonut, että psykiatrit olisi hyvä jalkauttaa työpaikoille, nyt en ole siitä niinkään varma. Aina ei tietenkään ole niin, että uhrausmenetelmä olisi käytössä, mutta jos olen ollut noin sadassa eri pisteessä töissä, ja nähnyt tämän ongelman, se kertonee jostakin, ehkä naisten ongelmista.

Suomalaiset ovat tarinoiden kertojia, itselleen suotuisten tarinoiden. Kun oma asema on uhattuna, sanomaasi epäillään, tai sinulla ei ole todisteita, sinut voidaan täysin kumota ja leimata väärinpuhujaksi. Käytännössä työpaikoilla vallitsee tuomiovalta, jossa etsitään todisteiden mukaan sanomiset. Tavallaan rikokset ovat vieneet siihen suuntaan. Uhrit viedään saunan taakse ja lopetetaan, nykyään käytännössä siirretään sairauslomille ja eläkkeelle, ja he saavat nuolla haavojaan yksin. Kun uhrattu henkilö lähtee työpaikasta, sijalle otetaan joku toinen, mutta ongelmia ei aukaista.

Suosittelen jokaiselle Tommy Hellstenin kirjaa ”Virtahepo työpaikalla”. Kirjaa avaa monipuolisesti niitä käytäntöjä, joita työpaikalla esiintyy. Se on hyvä kuvaus ihmisistä. Mutta en silti hyväksy sen loppuratkaisua, jossa työpaikan alkoholisti istutetaan syyllisten penkille, ja kaikki saa syyttää häntä teoista. Se on kuin kirkon jalkapuu. Se ei auta ketään, päinvastoin voi ajaa henkilön itsemurhaan. Ratkaisut ovat huomattavasti monimutkaisempia, ja usein syyllisten penkille joutuu muutkin kuin uhri, mutta tarinaa kerrotaan odotusten mukaan.

Uhraaminen on sana, joka kannattaa pitää ajatuksissa, kun ratkoo työpaikan ongelmia. Tarina kerrotaan kauniisti, ja uhrit ovat hiljaisia, raivoavia, öykkäreitä, ja suulaita, mitä kukin nyt keksii keinokseen selviytyä. He ovat niin kutsuttuja häiriköitä. (oikeastikin on olemassa häiriköitä, mutta nyt puhun rehellisten uhraamisesta). Uhraajat kertovat tarinaa, jossa ei tehdä virheitä, työt sujuvat hyvin ja kaikki työkaverit ovat kivoja, mutta vain se yksi on ongelmallinen, sillä hän tekee sanomisillaan ja tekemisillään säröjä siihen kauniiseen valheeseen, jota pidetään yllä. Ongelmat näkee parhaiten työn tuloksista.

Alkoholisti on voinut teetättää puolet työajastaan muilla. Se on turha taakka, kun työ on muutenkin nykyään raskasta. Rehellisyys olisi parempi keino selvittää asiaa. Joskus se vaatii likaisen pelin osaamista, kuten Amerikan presidentin vaaleissa. Tällöin paljastetaan kaikki kortit, myös ne valheelliset.

Suomalaiset ovat rehellisiä siellä, missä oma asema ei ole uhattuna.

Raija

KUVITTELEN, OLEN SIIS OLEMASSA

Mitä kuvittelulla oikeastaan tarkoitetaan! Onko se valehtelua? Eräs amerikkalainen psykologian tutkija tutki vauvoilla kuvittelun syntyä ja totesi, että vauvat leikkivät jo varjoilla. Leikki on mitä synnynnäisin ihmisyyden olemuksista, se on luonnonmukaisin. Varjojen tavoittelu lapsella kertoo kyvystä leikkimiseen.

Leikki tarkoittaa kykyä luoda muistikuvia etuaivolohkolla ja pitää niitä hetken ennakoivina ajattelun kuvina. Niissä on kontrollia ja hetken pysyvyyttä ja toisaalta ne ovat tässä ja nyt kykyä, lyhytaikaista muistia. Ihmisen itseä pidetään syväsyntyisenä, ja usein myös se on nimeltään SE, jossa on seksuaalisia yllykkeitä, jotka pyrkivät mielihyvään. Mutta leikissä ei ole mielihyvään perustuvia elementtejä niinkään paljon kuin itsensä hallintaan liittyvissä itsen kokemuksissa. Leikit ovat kuin kuvia, joita katsellaan ruudulta.

Mielihyväperustaiset ovat aistimuksia, joiden taustalla on enemmän kehotuntemukset, kuin tunteet. Leikissä taas havainnointi on tärkein elementti, jonka aktivoi tunteet. Siinä opimme havainnoimaan ympäristöä, luomaan siitä kuvan ja ymmärtämään sitä.

Kehotuntemusten ydin on aistimusten jännitteisyydessä, ja jännitteisyys on taas synnynnäistä eloonjäämiskykyä ja sen uskon juuri olevan seksuaalilähtöistä, pyrkimystä nousta aktiin, kohti ulkona olevaa. Sen ydin on hyökkää ja puolusta. Syntymän jälkeen keho-olemustilassa tiedostamaton on jakautunut kahteen, miellyttävä ja epämiellyttävä, ahdistusta synnyttävä ja miellyttävästi hengittävää kehoa. Seksuaalilähtöinen kehitys on ydin itseään ja itseen suuntautuvaa, kun taas leikki on havainnointia vahvasti ulkoisesta, mutta myös viestien vastaanottamista sisäisistä, herkemmin tunteista.

Alkuun vauva mieltyy mielihyvään kehollisesti, mikä on vapautta ja elämäntuntua tuovaa, kun taas kuolemantunto on ahdistukseen liittyvää ja vauva pakenee sitä, koska se tuo tukehtumisen tunnetta. Seksuaaliperusteinen ja mielihyvää tavoitteleva on siis kuolemanpelon sisar, joka etsii vapautumista kehojännitteisyydestä, onnistumatta siinä koskaan, koska se on selviytymisreaktio. Mielihyvä on siis alussa ikään kuin valheeseen ripustautumista, jotka sitten vahvistuvat esim. pelossa kasvattajiin, vallanhimossa ja mm. maineen suojelemisessa.

Leikissä vapaudumme kehokeskeisyydestä. Leikimme vastavuoroisuutta toistemme kanssa tässä ja nyt. Parit löytävät siinä hetkessä tunteita, jotka aktivoivat myös seksuaalisuuteen. Silloin kykenemme nauttimaan toisesta ja eläytymään toisen osaan ja iloitsemaan siitä, kun taas kehokeskeisyys vie kohti itseä.

Kuvitelma voi olla siis sekä totta että valhetta. Valhe kietoutuu enimmäkseen uskomuksiin ja tottelevaisuuteen, toistoon ja sanamaailmaan, kun taas leikissä luovuus innoittaa uusiin näkökulmiin, joiden kautta kykenemme kriittisyyteen. Sanotaan, että Freudin paras anti oli keksiä kuvittelukyvyn olemassaolo.

Raija

PUHDISTAUTUMISRITUAALIT

Henkinen puhdistautuminen eli synninpäästö, armahdus, katharsis, tai miten sen haluammekin ilmaista, on saanut monia muotoja ihmiskunnassa. Se on ollut sekä symbolista kieltä, että myös ruumiin pieksämistä aina itsemurhaiskuihin saakka. Naisia on pidetty perkeleen lähettiläinä ja lapsista on ajettu paholaista pois aina kirkon oppeja myöten. Onko näissä mitään järkeä tai johdonmukaisuutta? Sauna on perimätiedon mukaan paikka, jossa on hävitetty pahoja henkiä löylyn kautta pois. No, sauna on ainakin paikka, jossa sekä symbolinen että konkreettinen puhdistautuminen ovat kohdanneet.

Kasvatuksessa me pyrimme luomaan ihmisen sisäiseen moraalikoodistoon omatunnon, mikä varjelisi meidät pois pahuuden tieltä. Omatunto voi olla liian ankara, tai sitä ei ole ollenkaan. Myös ympäristön tuomarikäytännöt voivat olla niin rankaisevia, että ihminen tuhoutuu niiden alla. Kasvatus voi olla niin kurimuksellista, että ihmisen psyyke ei kestä sitä, vaan torjuu kohdatut asiat mielensä sokkeloihin, josta ne useimmiten sitten heijastuu eli projisoituu toisiin ihmisiin ja toisten ihmisten teoiksi.

Minulla oli pitkään vahva luottamus ihmisiin, uskoin heidän hyväänsä, eikä minulla syntynyt pahoja ajatuksia heistä. Pahat ajatukset alkoivat syntyä vasta sen jälkeen kun minut oli syyllistetty suoranaiseen helvettiin teoista, joita en ollut tehnyt tai joita en ollut sanonut. Siksi minä ajattelen, että pahuus on itse asiassa synnytetty ihmisten teoilla ja sanoilla. itsekin voi olla liian ankara itselleen. Tällä logiikalla naisissa ja lapsissa on paljon pahuuden heijastumaa, koska heitä kohdellaan ala-arvoisesti, syyllistäen tekemättömistä teoista, syyllistäen kehon olemuksesta ja milloin mistäkin järjettömästä seikasta.

Oppi pahuudesta on synnytetty valtaa varten. Mies on saanut asemansa useimmiten vahvemman oikeudella, taloudellisesti, kehovoimallisesti, ja uskossaan korkeampaan asemaansa uskontojen mukaan. Minulle äiti opetti Jumalan kaikkivaltiuden niin syvästi, että se on juurtunut ajatuksiini liiankin kanssa, itseä ei saanut ylentää. Missään yhteisöissä ylivalta toiseen ihmiseen ei ole tuonut hyvää, ei patriarkaalisissa eikä matriarkaalisissa yhteisöissä.

Miten sitten selitämme murhaajat ja tappajat, jotka esim. oikeuspsykiatri Hannu Lauerman mukaan ovat synnynnäistä pahuutta? Uskon sen tulevan mielen ominaisuudesta, jossa ulkopuolelta tulevaa torjutaan ja/tai kielletään, se lohkotaan pois ajatuksista. Kun tunkeutuminen ihmiseen on väkivaltaista, se lohkominen on säännönmukaista ja siitä tulee persoonallisuuden piirre. Lopulta ihminen lohkoo, poistaa ja tappaa toisia pois olemasta, sillä viha on kasvanut äärettömyyksiin. Tuon lohkomisen alkuperä on alkuun hajoamista fysiologisesti, ja siinä mielessä se on synnynnäistä, mutta sen vahvistuminen on luotu ympäristön taholta. Jos ihmisellä ei ole minuutta, joka tahdonalaisesti torjuisi tai lohkoisi epämiellyttävän pois mielestä, mahdottomuus vaikuttaa vie siihen, että aivot absurdisti toimivat fysiikan lakien puitteissa ja lopputuloksena on mielen hajoaminen.

Hyvin usein kuulee sanottavan, että yksilö on paha, vaikka elämä on ollut ihan hyvää. Se on juuri usein vanhempien valhetta hyvästä kohtelusta, jota ei huomioida, kuten muidenkin vallanpitäjien, ja uhri personoidaan pahaksi.

Raija

KAIKKI KUORITTU

Elämässä joutuu luopumaan monesta, ja se ei sinällään ole ongelma. Mutta jos joutuu luopumaan ihmiselle perustavanlaatuisista elämän perusedellytyksistä, alkaa kaivata kuolemaa enemmän kuin elämää. Kaikki mitä sinulla on, pyritään tuhoamaan ympäristön taholta. Kirjailija Minna Marsh kirjoitti hyvin rakkauden olemuksesta viimeisessä Lääkäri-lehdessä. Kun rakkaus on ihmisessä itsessään, se luo positiivisen elämästä nauttimisen voiman ja ilon kokemuksen, näin tulkitsin. Juuri tuo on kantanut minua yli karikoiden, ja sen kyvyn, itsensä rakastamisen, olen saanut lapsuuden kodissa vahvimmin äidin kautta, mutta myös isäni ja sisarten. Kaikki nämä tulivat erimuotoisina ja rikastuttavina.

Vanhemmiten on taipumusta tehdä tiliä elämästään. Se on yhä syventävää ja merkityksellistä kokemusta, jossa arvot ovat selkiytyneet, minuus eheytynyt ja eriytynyt eri osistaan näkyväksi. Rakkaus on jäsentynyt voimallisesti erilaisuuksien kentäksi, jossa rakastamisen kyky ei aina ole läsnä, sillä itseään rakastaminen voi olla myös kapea-alaista, jolloin omat odotukset toisiin voivat olla vankilamaisia kuoria, mitkä estävät avointa kunnioittamista, empatiaa ja hyväksyntää. Minuus saattaa olla kuin kuivahko erämaa, jossa purot solisevat niukasti rehevöittämättä maata.

Kun viimeisimpiä luopumisiani oli rakkaus, se särki sydäntäni kovalla kädellä. Näin, että ihminen saattoi rakastaa aikuista ihmistä, mutta vihata lapsiaan. Sitä en kestänyt. Aikuisuudesta oli tullut hänelle vankila, jossa vain järki kukoisti, etuaivolohkolla eläminen, eikä sisäinen lapsi, luova ihmisyys päässyt esiin, elämästä oli tullut rutiinia ja toistoa.

Varhaisessa lapsuudessani ruokaa ei ollut, ja terveys sai huonot lähtökohdat, moni sairaus on jälkiä siitä. Liian usein palelin pakkasella liian vähäisten vaatteiden vuoksi. Köyhyys kouri kovin ottein kovan työn ja materiaalisen osattomuuden kautta. Keho kärsi aliravitsemuksesta, olimme kuin Biafran lapset suureksi paisuneine vatsoineen. Koulua ei voinut käydä omien ihanteiden mukaan, kun sitä ei ollut. Ensirakkaus riistettiin jo pienen alun jälkeen, ulkopuolisten tuntemattomien tunkeutuessa väkivalloin elämääni.

Työ ja koulutus olivat aikuiselämääni, lapsuuden puutteiden paikkaamista ja korjaamista, mutta suurta iloa. Työssä häpäisy oli suurin suruni, valheet, joita langetettiin päälleni, kun puutuin rikoksiin. Ihmisarvoni vietiin, jätin sen taakseni, se ei ollut sen arvoista, että olisin siksi menettänyt mielenterveyden. Työssä menetin puheoikeuden, ilmaisuvapauden ja ihmisyyteni. Vuorovaikutus, mikä oli suurinta iloa lapsuudessani, se evättiin. Minussa oli tahra, se väkivallasta syntynyt vapina kehossani, särkynyt särinä puheessa, se ei kelvannut kauniiden ja virheettömien maailmaan.

Voisin sanoa Minnan tavoin, että vain rakkaus on se voima, mikä saa elämän ilon pysymään. Kaiken muun voi yhteiskunta viedä kehoa myöten. Tässä kohtaa muistan aina Jeesuksen sanat, ”Tässä on minun ruumiini, ottakaa ja syökää se minun muistokseni”.

Raija