Yksilölliset
ja yhteisölliset ulottuvuudet kantavat niin hyvää kuin pahaa sisällään ja juuri
kasvatuksen ja opetuksen toivoisi toteutuvan niin, että yhteiskunnassa
yhteisöllisyys olisi rakentavaa, ja yksilöllisesti ihmisyys olisi sen voimavara
yksilönoikeuksin. Näyttää siltä, että lasten terve suojelu ei enää ole pääasia,
sivistyksellisyys ja ihmisen kasvuun saattaminen. Koulun toivoisi yhtenäistävän
ne arvot, jotka on universaalisti tunnistettu yleisinhimillisiksi piirteiksi
ihmisyydessä, ja toisesta välittämisen saavuttamiseksi.
Erilaisista
arvopohjaisista kotikasvatuksista nousee erilaisuuden kirjo, jossa
yhteisöllisyyden yhtenäistävä perusrunko on ne ihanteet, jotka luontaisesti
lapsessa syntyy yksilöllisesti. Minne ovat kadonneet vilpittömyyden,
rehellisyyden ja arvostuksen ihanteet? Voiko ihanteita konkretisoida niin, että
ne saavuttavat kunnioittavan ja inhimillisen aspektin ihmisyyteen, kuten esim.
ihmisoikeus ja ilmaisuvapaus?
Viime
vuosikymmeninä on ajauduttu ikään kuin siihen, että moraalia voisi vapaasti
kelluttaa yhteisöissä, uskoen, että oikeudenmukaisuus toteutuisi
joukkovoimalla. Toisin on käynyt. Lapsia kilpailutetaan, urheilutetaan yksipuolisesti,
leikki on katoamassa ja yhä kiristyvä arvostamattomuus kohtaa
kasvatustyöntekijöitä. Kun lapsen mieli on ihastumisen ja vihastumisen myötä
oleellisesti kasvuntekijä, emme voi sitä pois sulkea, mutta liiallisesti
kilpailukeskeisessä, ja kilpailuhenkisessä yhteisöissä ne tuottavat
negatiivista ilmapiiriä, syrjintää ja eroavaisuuksien korostamista. Kun kilpailu
on luontainen lapsen kyky/tapa, sen hyödyntäminen kasvuun onnistuu jokaista
kunnioittaen ja hyvän löytäen, ei valtapelejä ruokkien ja niillä ajaen
oppilaita kohtuuttomiin itsearviointeihin.
Näyttää
siltä, että lasten lahjakkuudet ovat sittenkin aikuisten arvomaailmasta
syntyneitä markkinoita, vailla syntyperäistä ihmisyyden mahdollisuutta
inhimillisenä olentona, kuten esim. seksuaalijohteinen ihmiskäsitys
kehokeskeisenä suoritteena, jossa on unohdettu tunne-elämän hoitaminen ja sen
vaikutuksen todellisuutta vääristävä probleemi ilman tunteiden oikeutta ja mikä
on monen koulutuksen ongelma yhteisöllisyyden hoidossa. Tunne-elämä, mikä on oppimisen
lähtökohta ja aktivoija, on jäänyt roolien alle, ja ihmisestä on tullut
suorittaja, eikä vähiten siksi, että se on myös ammattikasvattajien ongelma
koulutuksen puutteena tiedollisesti ja inhimillisen kasvun oikeutena syventäviin
opintoihin.
Viimeiset
vuosikymmenet ovat olleet kiusaamisen ylilyöntejä ja yhteisöllisyys on
rakentunut mielivaltaisen voiman ikeeseen. Liian korkeat ihanteet ja/tai
yhteneväisyysvaatimukset moralismina ovat nousseet yksilöä manipuloiviksi
tekijöiksi, eikä yksilön persoonalliselle kasvulle ole jäänyt tilaa kiireen,
kilpailun ja suorittamisen vuoksi.
Arvoina
totuus, kauneus ja hyvyys näyttäisivät pitävän yllä vapaasti kelluvaa moraalia,
jossa epäinhimilliset piirteet voivat nousta pintaan, koska niitä ei ole helppo
konkretisoida ja vallankin, jos valta on liiallisesti keskittynyt yksilön
mielipiteisiin ja tiedon johtamattomuuteen. Ihmisten luokittelu hyviksi ja
pahoiksi, heikoiksi ja vahvoiksi kannattelee vastakkainasettelua ja murentaa
yhteisöllisyyttä. Arvoina ihmisyyden kasvussa täytyy löytää ne arvot, jotka
yksilöllisesti syntyvät ja inhimillisesti pitävät. Yksi niistä on kristinuskon
vilpittömyys, joka voi olla tavoite pyrkimyksissä perusarvojen toteumaan, mutta
on nähtävä myös pahuus, mikä on kaikkialla mahdollinen, myös yhteisöllisyydessä.
Liiallisesti
mieleen keskittyvät rakenteet ylläpitävät sitä ongelmaa, että ihminen
heijastelee itseään toisiin ja omaksuu tuomarin roolin, jolloin sosiaalinen
ulottuvuus ei rakenna vaan murentaa ja uhraamiskulttuuri rakentaa kuiluja
ihmisten välille. Epäinhimillisyyden varjot ovat yhteisöllisyyden uhka koko
ajan. Kun opettajilla ja kasvattajilla ei ole aikaa, media kilpailee arvoista,
kodit markkinoivat arvoja, joiden taakse kätkeytyvät osittain myös markkinataloudet
ehdot, ei koululla ole enää mahdollisuutta saada sen perustehtävää esiin,
ihmiseksi kasvamista. Näyttää siltä, ettei keskustelu onnistu, koska
yleissivistys on rapautunut, emme ymmärrä toisiamme. Koulu tarvitsee selkeyttävät
kannanotot tehtävästään, joita ei voi myydä mille tahansa trendille.
Tasapainottuva
minuus ei ole huono kasvatuksen ja opetuksen tavoite arvoviidakossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti