MORAALISTA

Yksilölliset ja yhteisölliset ulottuvuudet kantavat niin hyvää kuin pahaa sisällään ja juuri kasvatuksen ja opetuksen toivoisi toteutuvan niin, että yhteiskunnassa yhteisöllisyys olisi rakentavaa, ja yksilöllisesti ihmisyys olisi sen voimavara yksilönoikeuksin. Näyttää siltä, että lasten terve suojelu ei enää ole pääasia, sivistyksellisyys ja ihmisen kasvuun saattaminen. Koulun toivoisi yhtenäistävän ne arvot, jotka on universaalisti tunnistettu yleisinhimillisiksi piirteiksi ihmisyydessä, ja toisesta välittämisen saavuttamiseksi. 

Erilaisista arvopohjaisista kotikasvatuksista nousee erilaisuuden kirjo, jossa yhteisöllisyyden yhtenäistävä perusrunko on ne ihanteet, jotka luontaisesti lapsessa syntyy yksilöllisesti. Minne ovat kadonneet vilpittömyyden, rehellisyyden ja arvostuksen ihanteet? Voiko ihanteita konkretisoida niin, että ne saavuttavat kunnioittavan ja inhimillisen aspektin ihmisyyteen, kuten esim. ihmisoikeus ja ilmaisuvapaus?

Viime vuosikymmeninä on ajauduttu ikään kuin siihen, että moraalia voisi vapaasti kelluttaa yhteisöissä, uskoen, että oikeudenmukaisuus toteutuisi joukkovoimalla. Toisin on käynyt. Lapsia kilpailutetaan, urheilutetaan yksipuolisesti, leikki on katoamassa ja yhä kiristyvä arvostamattomuus kohtaa kasvatustyöntekijöitä. Kun lapsen mieli on ihastumisen ja vihastumisen myötä oleellisesti kasvuntekijä, emme voi sitä pois sulkea, mutta liiallisesti kilpailukeskeisessä, ja kilpailuhenkisessä yhteisöissä ne tuottavat negatiivista ilmapiiriä, syrjintää ja eroavaisuuksien korostamista. Kun kilpailu on luontainen lapsen kyky/tapa, sen hyödyntäminen kasvuun onnistuu jokaista kunnioittaen ja hyvän löytäen, ei valtapelejä ruokkien ja niillä ajaen oppilaita kohtuuttomiin itsearviointeihin.

Näyttää siltä, että lasten lahjakkuudet ovat sittenkin aikuisten arvomaailmasta syntyneitä markkinoita, vailla syntyperäistä ihmisyyden mahdollisuutta inhimillisenä olentona, kuten esim. seksuaalijohteinen ihmiskäsitys kehokeskeisenä suoritteena, jossa on unohdettu tunne-elämän hoitaminen ja sen vaikutuksen todellisuutta vääristävä probleemi ilman tunteiden oikeutta ja mikä on monen koulutuksen ongelma yhteisöllisyyden hoidossa. Tunne-elämä, mikä on oppimisen lähtökohta ja aktivoija, on jäänyt roolien alle, ja ihmisestä on tullut suorittaja, eikä vähiten siksi, että se on myös ammattikasvattajien ongelma koulutuksen puutteena tiedollisesti ja inhimillisen kasvun oikeutena syventäviin opintoihin.

Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet kiusaamisen ylilyöntejä ja yhteisöllisyys on rakentunut mielivaltaisen voiman ikeeseen. Liian korkeat ihanteet ja/tai yhteneväisyysvaatimukset moralismina ovat nousseet yksilöä manipuloiviksi tekijöiksi, eikä yksilön persoonalliselle kasvulle ole jäänyt tilaa kiireen, kilpailun ja suorittamisen vuoksi.

Arvoina totuus, kauneus ja hyvyys näyttäisivät pitävän yllä vapaasti kelluvaa moraalia, jossa epäinhimilliset piirteet voivat nousta pintaan, koska niitä ei ole helppo konkretisoida ja vallankin, jos valta on liiallisesti keskittynyt yksilön mielipiteisiin ja tiedon johtamattomuuteen. Ihmisten luokittelu hyviksi ja pahoiksi, heikoiksi ja vahvoiksi kannattelee vastakkainasettelua ja murentaa yhteisöllisyyttä. Arvoina ihmisyyden kasvussa täytyy löytää ne arvot, jotka yksilöllisesti syntyvät ja inhimillisesti pitävät. Yksi niistä on kristinuskon vilpittömyys, joka voi olla tavoite pyrkimyksissä perusarvojen toteumaan, mutta on nähtävä myös pahuus, mikä on kaikkialla mahdollinen, myös yhteisöllisyydessä.

Liiallisesti mieleen keskittyvät rakenteet ylläpitävät sitä ongelmaa, että ihminen heijastelee itseään toisiin ja omaksuu tuomarin roolin, jolloin sosiaalinen ulottuvuus ei rakenna vaan murentaa ja uhraamiskulttuuri rakentaa kuiluja ihmisten välille. Epäinhimillisyyden varjot ovat yhteisöllisyyden uhka koko ajan. Kun opettajilla ja kasvattajilla ei ole aikaa, media kilpailee arvoista, kodit markkinoivat arvoja, joiden taakse kätkeytyvät osittain myös markkinataloudet ehdot, ei koululla ole enää mahdollisuutta saada sen perustehtävää esiin, ihmiseksi kasvamista. Näyttää siltä, ettei keskustelu onnistu, koska yleissivistys on rapautunut, emme ymmärrä toisiamme. Koulu tarvitsee selkeyttävät kannanotot tehtävästään, joita ei voi myydä mille tahansa trendille.

Tasapainottuva minuus ei ole huono kasvatuksen ja opetuksen tavoite arvoviidakossa.