JALAT ALTA

Eräänä kauniina lauantai iltana olin päättänyt lähteä tanssimaan kylän keskeiselle tanssipaikalle. Oli ilmeisesti elokuu, en muista enää, mutta silloin oli karhunmetsästyksen aika. Paikalle oli saapunut neljän hengen metsästysporukka ja he alkoivat tanssittaa minua vuoron perään. Heidän tanssitaidoissaan ei kyllä löytynyt moitteen sijaa.

Joku heistä oli kuitenkin sellainen, että olin hieman eksyksissä, enkä pystynyt analysoimaan, miksi. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin asian. Olin miehen käsivarsilla kevyenä kuin tanssikeiju, otteissa joissa oli isäni varmat eleet, turvalliset ja luottamusta herättävät, lapsenomaisesti tulkiten. Mies oli kuin ensirakkauteni ulkonäöstään. Tämä yhdistelmä vei jalat altani niin, että upposin syviin tunnekokemuksiin.

Olin pitkään ollut sanakielikeskeinen, ja kiinnostukseni oli herännyt arvojen kautta, joihin olin voinut sitoutua. Mutta nyt kiskaistiin syvätunteet esiin. Varhaislapsuudessa isäni oli kovin harvoin kotona, hän kävi metsätöissä viikot, ja muutoinkin karjatalouden hoito  vei hänet työn maailmaan.

Varhaislapsuudessa syvätunteet ovat äärimmäisen herkkiä äänen, liikkeen, eleiden ja ilmeiden voimakkuudessa, vaikutukseltaan moninkertaisia aikuismaisen ulkoisen havainnoinnin nopeassa analyysissä. Pienetkin vivahteet heräävät henkiin, ne syvät muistot, joita lapsen mieli kerää vanhemmiltaan. Lapsi pysähtyy kokemaan ja tutkii kokemaansa. Minulla ne oli ikään kuin piilossa, mutta niitä ei oltu koeteltu, olin ollut isän läheisyydessä liian vähän.  Kun voimakas ensirakkaus liittyi mukaan, olin täysin vietävissä, ja jalat meni konkreettisesti alta. En ollut koskaan kokenut vastaavaa, ja tajusin, että viehättyminen oli ollut muissa kohteissa liikaa totuttujen tapojen, arvojen ja asenteiden suosimaa, mutta ei arvotonta, kuten ei nytkään tulleet tunteet.

Isäolemus oli kuin kantapään muistutus siitä, kuinka tärkeää isäsuhteen säännöllisyys ja lujuus on tyttärelle, kuten varmasti pojalle äiti.  Siinä käydään kaivossa tarkistamassa veden puhtaus. Ja lopulta todetaan, ettei sen kantavuus ole sen arvoista, jonka vietäväksi kannattaa joutua,vaikka tiedostaakin sen vaikutuksen. Ei sitä ulvomisen ja kaipuun tuskaa, mikä ei lopu koskaan, mikä voi viedä riippuvuuteen, josta ei osaa nousta ylös. Oppipolkuni metsästäjien kanssa oli vain muistutus eheämpään havaitsemiseen, kokonaisvaltaisempaan.

Raija

RAKASTAA, EI RAKASTA, RAKASTAA

Nuoruuden höpsötyksissä leikittiin päivänkakkaran kanssa tuota ikuista leikkiä rakastamisesta. Rakkaus tuntuukin olevan mitä utuisinta olemusta tietämättömyydessä. Kiinnostavaa on nähdä AVA´:n kanavalta tullutta ohjelmaa, jossa parit eivät ole tutustuneet ennen naimisiin menoa. En kyllä saisi arvioida, kun en ole katsonut kuin pari kertaa, paluu vanhaan, vanhemmat valitsevat puolison. Mikä ihme on se tunne, joka johtaa totemukseen, olen rakastunut!

Nuorena koin ensirakkauden, tuon vilpittömän ja puhtaan, jossa keskustelusta syntyi iloa. Hyvä ystäväni sanoo, ettei sillä ole merkitystä, kuinka rakkaus alkaa, vain sillä kuinka se kehittyy. Jokseenkin kuitenkin moni sanoo, että se on kuin huumetta, sitä ei voi selittää. Kohdattu henkilö asuu jatkuvasti pääkopassa, eikä sitä pysty unohtamaan, siihen jää kiinni, eikä pääse irti. Minusta se on hieman pelottavaa, sillä olen kokenut vieraan roolin tulon ikään kuin samaistuksena toisen tulemisesta minään, siis pakkorooliin. Se on ainakin sille sukulainen, siis mielenhäiriö, ei ole enää läsnä itsessään.

Olen joutunut luopumaan rakkauksista, jos niitä niiksi voisi sanoa. Ensirakkaudesta äidin typerän arvostelun vuoksi, toisesta rakkaudesta, koska henkilö ei kyennyt kunnioittamaan lapsia, minua hän palvoi. Tein arvovalinnan, kunnioitus kuuluu kaikille.

Ihanteellisesti voisin sanoa, että rakkaus on muuttuvaa. Tänä päivänä määrittelisin siihen empatian, kyvyn toivoa toiselle hyvää, ja edesauttaa unelmien toteutumista. Sitä olen saanut kokea. Itse toivon kykeneväni antamaan myös sitä samaa toiselle.

Näyttäisi myös siltä, että ihmisen nk. konkreettiset tarpeet määrittävät rakkautta. Joku kaipaa miestä lumitöihin, pesän rakentamiseen, ja joku rahahuoliin. Kovin on monella tasolla nuo meidän tarpeet.

Eipä tuota ole niin helppo määritellä rakkautta. Itsekullekin se on omanlaisensa. Pyhintä kai on se, että Jumala on rakkaus. Odotellaan sitä.

Raija

EN OLE KATKERA MUTTA KUITENKIN....

Anneli Auerin tapaus on ollut tapetilla jo kymmenisen vuotta. Olen aina ihmetellyt hänen rauhallisuuttaan, ja kykyä tulla yleisön eteen. Ehkä hän on ollut tumpattu täyteen lääkkeitä. Onko hän rehellinen ja vai epärehellinen, sitä en uskalla sanoa?

Kun itse jouduin rikoksen kohteeksi uusintana vaikka sanallisen hyökkäyksen alle, tulin taas hätäiseksi, levottomaksi ja rauhattomaksi kehon puvustani. Kun alkurikos oli kolmen tuntemattoman miehen päälle karkaus tuntemattomalla paikalla, ja kauhu jäi asumaan sieluuni. Anteeksiantoa heihin saatoin tuntea hieman se jälkeen, kun ymmärsin heidän taustansa hylättyinä lapsina, mutta en koskaan pystynyt kohtaamaan heitä lämpimästi, olin heille aina kuin tuskan kuolo, ääneni muuttui hirvittäväksi, kuin raadellun eläimen.

Miten voisin unohtaa tai muuttaa tarinan toiseksi kuin se on? Se ei nimittäin poistu muististani eikä muutu miksikään. Alkuun elin tosin pitkään ensirakkauden muistoilla ja olin ajattelematta asiaa, kun siitä ei saanut puhua. Kirjotin kokemukseni kirjaksi fiktiona, että sain käsiteltyä asian, "Kuoleman kädet", se oli hyvää terapiaa. Sitä aina ihmettelen, miten ympäristö saattoi luoda uuden version tapahtumasta, ja elää sen kanssa ilman mitään omantunnon vaivoja, vaikka eivät olleet paikalla. Kuinka valhe onnistuu heillä?

Kun yhteisön vaatimuksesta minun oli hyväksyttävä valhehetarina kulissien maailmaa varten ja julkiminäni oltava kondkiksessa, läheiseni sai tuta liikaa tuskaa tämän vuoksi, sillä jossakin sen oli purkauduttava.

Psykiatrit selittävät, että ihminen voi suojautuakseen luoda uuden kestettävämmän version. Minä en taas kestä valehtelemista, kohtelias osaan olla ja vaieta etten loukkaisi toisia. Minun tapauksessani auttajat, ja virkamiehet halusivatt suojella itseään, ettei maine menisi, koska eivät kuunnelleet minua. Etteivät vain ko. olevat psykiatrit vesittäisi totuutta. Ainakin potilaita riittää.

Jokseenkin väitän ainakin omalta kohdaltani, että keho muistaa tapahtuneet. Mieli voi auttaa unohtamaan, että ihminen kestäisi, mutta totuus ei häviä. Kun joutuu elämään koko ajan ikään kuin rikoksen tekijänä, sitä ei vaan pysty antamaan anteeksi. Sillä se on lopultakin vain ihmisen arvostamattomuutta, ettei häntä kuunnella. Voin vain sanoa, että olen kai sitten ylpeä ihminen. Anteeksianto merkitsisi rikoksen hyväksymistä. Rankat romahdukseni itsemääräämisoikeuden riistossa kertovat omaa kieltään.

Tuollaisen tuskallisen rikoksen kokeminen jättää niin vahvan kauhun sieluun, ettei sitä pääse pakoon mihinkään. Olen ollut siis kauhun vankina kohta 50v. Olisiko jo syytä yhteiskunnan maksaa korvauksia. Apua olen kyllä pyytänyt, mutta kun tapaus on niin karmea, sitä ei ole uskottu. En osaa olla rauhallinen kuten Anneli Auer, mutta kanssakulkijani kyllä osaavat olla tyynen rauhallisia valheensa kanssa, sillä heihin ei ole tunkeuduttu. Mitäpä tuohon sanoisi!

Raija

TYÖPAIKAN VIHOLLINEN

Kuka on se erilainen työpaikalla, jota ei voida sietää, josta tehdään syntipukki?

Eräs psykologian opettajani, joka ohjasi meitä draaman keinoin intensiivijaksoilla, sanoi, että yhteisö löytää aina heikoimman, jonka se raatelee, ja vaistoeläin nousee pintaan. Kävimme läpi ryhmän rooleja, ja minut valittiin syyllisen rooliin. Opettajani sanoi, että se on tietoisesti tai tiedostamattomasti syyllinen, joka valitaan. Olen oppinut sen jälkeen tutkailemaan syntipukkien problematiikkaa.

Syntipukiksi ei joudu se, joka tekee syntejä, vaan se joka kantaa syntejä. Yhteisön jäsenet alkaa todistaa tuosta ihmisestä virheitä, ja ellei hän tee niitä, ne sepitetään, yhtä asiaa korostetaan, yhtä virhettä.

Itselläni sielun peilissä silmissä asui pelko. Se sai työkaverit epäilyksen valtaan. Koska minut oli vaiettu puhumattomaksi häpäisten, en myöskään uskaltanut puhua paljon, ja se synnytti yhä enemmän hämmenystä ja pelkoa kanssakulkijoille. Ja se harva kerta kun puhuin, synnytti vastakkaisen näkemyksen, puhuu ja haluaa hallita. Puhumattomuuteni vuoksi he eivät voineet tietää aikeistani ja joutuivat tiedostamattomaan tilaan, jossa tunteet syntyvät. Ikävintä oli se, että virheitä etsiessä jouduin itse tilaan, jossa yritin olla täydellinen ja virheetön. Se oli hyvin raskasta, ja kärsin siitä paljon. Etsin vähäisiä kapeita teitä, ettei virheitä olisi syntynyt, ja ympäristö alkoi sepittää mitä minä olin.

Tunteet syntyvät tiedostamattomasta. Kun pelko näkyy toisessa, omat pelot nousevat menneisyydestä, ne hylätyt ja unohdetut, syrjään siirretyt. Syvimmät kateuden kaislikot tulee kahlattavaksi. Epäluulot ja kontrollointi on pelokkaalle jatkuvaa, sillä häneen ei voida luottaa, epäluottamus synnyttää vainomaisia piirteitä. Työpaikan tietotoimisto kuljettaa tietoa, henkilö joka haluaa hallita asioita. Sen sijaan, että hän kykenisi ymmärtämään pelkoa, hän yrittää todistaa virheitä pelokkaasta, joka joutuu epäoikeudenmukaisen kohtelun alaiseksi, vääristelyn ja sepittelyn. Toki pelokaskin tekee virheitä kuiten muutkin, mutta hän on oppinut välttelemään niitä rangaistusten pelosta. Kun itse tunnustin jonkin virheen, siitä tehtiin valtava numero.

Yhteisö löytää minkä tahansa keinon, millä pelokasta voi kiusata. Ulkonäkö, osaaminen, sosiaalisuus, minuus jne. ja ne liittyvät yleensä persoonaan. Työpaikoilla persoonaan liittyvät toimet ovat yleisiä eikä työnkuva pääse oikeuksinsa. Aina kristinopista alkaen syynäämme toisen syntejä.  Virheitä etsiessä ja tunnetilaan joutuessa nousee tarkkailijalle ylimielinen kontrollointitarve, jossa alhaiseksi saatua halveksitaan ja itseä ylennetään. Tämä mielivaltainen tunnejohtaminen johtaa järjettömiin tekoihin. Olen hämmästynyt siitä, kuinka Suomessa on saanut paljon julkisuutta kirja, joka kertoo enemmän vainoamisesta kuin oikeudenmukaisuudesta työpaikan rooleissa. Valhetarinat pääsevät oikeuksiin, koska yhteisön uskotaan tietävän totuuden.

Kun pelokas jää vainon kohteeksi, hänen mielensä voi murtua, hän pakene kiusaajiaan. Hän ei saa pelkoaan pois vallankaan, jos yhteisössä harrastetaan valehtelua, kiusaamista ja liiallista kontrollia. Itsekin pakenin jopa paikkakunnalta ahdistavaa ilmapiiriä.

Yhteisöt synnyttävät mielenterveysongelmia. Vahvat persoonat ylläpitävät näkemyksiä, joilla he johtavat yhteisöä. He eivät kestä nähdä pelkoa ja järjestävät sen pois joukosta.

Raija

TAUKO

Pidän taukoa läheisen vakavan sairauden vuoksi.

HAUDOT VAIN HARHAA

Joskus unessa mieheni otti eron minusta, koska hän oli löytänyt missin uudeksi partnerikseen. Jonkun ajan kuluttua hän palasi luokseni, ja kertoi ettei kauneus tuonut onnea. Etsimme sitten entisiä asuntoja, jotka muka omistimme, mutta niitä ei löytynyt mistään.

Filosofisesti Hyvyys,  Kauneus ja Totuus ovat perusarvoja, joihin kaikki muut arvot palautuvat. Onko kuitenkin niin, että tuijottamalla liikaa kauneuteen, me harhaudumme nautinnollisesti ihailemaan vain omia aistimuksiamme? Aistimuksessa kauneuteen hairahtuminen tuo vain itselle nautintoa, nautimme siitä, kuinka yhä kauniimmaksi tavoitteemme on yltänyt aistimuksessa nauttien sen ylevyydestä. Joku twiittaaja kertoi taannoin, ettei mies voi rakastella kuin kaunista naista. Siis ainakin illuusiossa hän rakastelee kaunista naista, sillä ihminenhän on jokseenkin ruma roikkuvinen raajoineen.

Aistimuksessa voimme saavuttaa itselle aistikokemuksen toisesta, ja antaa toisen kokea oman aistimuksen viestin. Kyvyssä myötäelää antaessamme ja saadessamme piilee vaihtoaistimukset, joita voi saavuttaa vain väkivallattomassa kosketuksessa. Jos luokittelemme halun aistimuksen kautta vain kauniiseen, saatamme joutua vain oman aistimuksen vangiksi ihailemamme kokemuksen kautta, emme anna toiselle. Erilaisuus estää ihastumasta liikaa omiin kuviin.

Halumme ihailuun ja kauneuteen saattaa tuoda myös kulttuurisen ongelman hyvän ja pahan taistelussa. Liiallinen ihailu ikään kuin tuo syntisyyden ongelman, haluamme tuhota vilpittömän ja  kauniin, raiskata ja häpäistä. Näin ymmärrän kristinuskon ihmiskuvan, vilpittömän ja syntisen taisteluna. Hybris on minuudessa syntyvä ylimielisyys, joka häpäisee toisen, kauniin, ja/tai vilpittömän. Onko se ihailun kääntöpuoli? Minusta se on syyllistymisen kautta syntynyttä pahuutta, mikä tuhoaa kauneutta.

Olen nykyään pitkiä aikoja puhumatta. Eilen huomasin kokouksessa, että puheeni oli kuin lihaksen muminaa. Entinen Raija oli kadonnut, ei terävyyttä ilmaisussa, hyvä kun muut saivat selvää puheestani. Puhelihakseni ovat veltostuneet, kun eivät saa harjaannusta. Ehkä olisi hyvä, että voisin puhua sen verran, että lihakset pysyisivät kunnossa, ja ääneni voisi säilyä ymmärrettävänä. Sen verran lienee oikeutta kauneuteen, jos sitä kauneudeksi voi kutsua, puheoikeutta.

Raija

TULEEKO LAPSI NÄHDYKSI?

Noin viikko sitten otin kantaa Aamulehdessä päivähoidon henkilöstön pätevyysvaatimuksiin. Mitä koulutusta pitäisi olla! Kansanedustaja Leena Rauhala (kd) kommentoi asiaa otsikolla, "Lapsi tarvitsee rakkautta". Hän myös kirjoitti lapsen tarpeesta tulla nähdyksi, johon ei aina koulutus yksiselitteisesti anna valmiuksia. Syli, lämpö ja pysyvät kiintymyssuhteet, ne ovat niitä termejä, joita hyvä varhaiskasvatus pitää sisällään. Rauhala kirjoitti oleellisista asioista, mutta jätti myös kyvymyksiä, joita pohdin.

Ehkä tärkein taito tunne-elämän kohtaamisessa lapsen ja aikuisen välillä on aitous, vilpittömyys ja rehellisyys, jota lapsen sisin perimmiltään alkuun on. Läsnäolo ja aitous. Se tietotaitotaso, jonka vanhemmuus tuo tullessaan on syvintä huolen, välittämisen ja rakkauden ilmentymää, mutta ei takuuvarmasti vanhemmillakaan. Liiallinen tunkeutuminen vanhemmuuteen voi viedä aitouden, tuoda liikaa odotuksia ja laittaa heidät opettamaan lasta sellaiseen mitä lapsen ei tarvitse osata.

Kokonaispersoonallisuuden näkeminen vaatii tietoa kehitystehtävien valossa.

Nähdyksi tuleminen on monimutkaisempi kuin äkkiä ajattelisi. Näkeekö lapsen pirulaisena, kuten kansanperinne kertoo, näkeekö hänet liikkuvana, vai kieli- tai matematiikkanerona. Mitä lapsessa kuulee, mitä toivoo ja mitä määrää toteutettavaksi. Kasvatus on erittäin tunnepitoista erityisesti vanhempien suhteen, tiikeri nousee takajaloilleen, jos lapseen kajotaan kaltoin. Erikan kuolemantuottamus kertoo karua kieltään vanhemmasta, jolla ei ole rakkauden taitoa.

Onko lämmin sylikään aina takuu välittämisestä? Jo katseesta alkaen lapsi vaistoaa hyväksynnän, aikuisen kehonkieli kertoo mitä pidetään paheksuttavana, mitä hyväksyttävänä, vaikka puhuisi kuin Runeberg. Kosketus on hyvin vahva kertoja. Näiden monien puolien tiedostaminen on tietoisen kasvatuksen periaate. Ei voi nähdä asioita, joista ei tiedä. Ammattiosaamisen pitäisi olla vahvaa ja loogista tietoa näkemisen ja kuulemisen kautta, lapsen itsenäistymisen turvaamiseksi. Kuten kasvatustieteilijä  J.A.Hollo on sanonut, "Varhaiskasvatus on kasvuun saattamista"

Raija

SKITSOILUA

Eräässä koulutuksessa psykiatrian erikoissaairaanhoitaja sanoi; "Miten ihmisestä voi tulla terve, kun maailma on niin skitsofreeninen"

Ehkä me käytämme sanoja hulvattomasti, skitsoilemme tämän tästä ja menemme mukaan psykologisointiin. Mitä oikeastaan tarkoittaa skitsofreeninen? Se tarkoittaa harhaa. Skitsoilu on siis harhaa, ei todellisesti havaittua, vaan oman pään tuotoksia. Masentuneet ihmiset näkevät maailmaa todellisemmin kuin maaniseen syöksyvät.  Mutta sanotaan myös, että harhoissa olevat on onnellisempia.

Näyttää siltä, että harhoissa elävät tunnustautuvat tulevaisuuteen suuntaaviksi. Aistimukset kirmailevat eteenpäin, halut ja tahto ovat kiihdyksissä ja vauhti on päällä. Moni sanoo, ettei menneitä kannata muistella. Tulevaisuuteen pyrkimisessä on sanottu ja nähty positiivisten kokemusten hyödyntävä voima, jolloin ihminen jaksaa.

En ole koskaan ollut niin väsynyt kuin pyrkiessä aistimusvirran perässä juoksemiseen aina uuteen ja uuteen etappiin ja tavoitteisiin saavuttaa jotakin uudenlaista tapahtumiin. Kaikkein voimavaraisin olen ollut löytäessni alitajunnan, josta on virrannut mielikuvitusta, siis havaisemiseen runsaammin kuvia, mikä voi tietysti viedä juuri havaitun todellisen toden piiloon. Alitajuisessa virtauksessa jaksan hyvin ja minulla on rauhallinen mieli, olen onnellinen, ja havaiseminen on toteamista, kuin eri kanavilta tulevaa ohjelmaa, jossa näen tarkoituksen, en aina. Sen sijaan kautena, jolloin juoksin, hiihdin, touhusin ja menin koko ajan, siis fyysisesti treenaten, olen ollut kaikkein väsynein.

Ehkä sitä vain kannattaa elää tässä ja nyt, nauttia havaitsemastaan ja antaa ilon elää kokemassaan, siitä mitä on. Iloni on tullut, kun olen luopunut muuttamasta ympäristöäni, mutta olen myös luopunut siitä. Mikään ympäristössä ei ole muuttunut, se on yhtä raadollinen, mutta olen oppinut iloitsemaan omasta tekemisestani ja sitä myötä huomannut, että voin iloita myös toisen onnistumisesta. Jokseenkin perimmäisen ilon lähteet on lapsuudessa,jossa kaikki on ihmettä. Ollaan siis lapsenmielisiä.

Raija

LOUKATTU MIELI

Mitä se on? Eikö täällä jokaisella ole vastoinkäymisiä ja ne pitäisi kestää? Ei pidä. Mieli on yhtä tärkeä elin kuin sydänkin, se reagoi väärin tekoihin, kuten tupakka tai rasva sydämeen. Mieli on sisäistänyt arvot, joihin se reagoi. Jos näitä arvoja vastaan muut tai itse taistelee, mieli murtuu, hajoaa ja se näkyy myös psykosomaattisesti, sydän oireilee, vatsa kipuilee. Vaikka näin voi olla, fyysiset sairaudet pitää aina sulkea pois.

Minulla on ollut suuri ilo ja kunnia opiskellessani saada mentorikseni mielen korkeimman mahdollisen tiedon oppiguru. Olen siitä ikuisesti kiitollinen, ja oppinut paljon.

Jossakin sessiossa hän sanoi, "ellei rikoksen kohteeksi saanut saa koskaan tunnustusta väärinteoista, hän jää roolivankilaan" Häntä ei kuunnella yhteisössä, oteta osalliseksi tapahtumiin, vaan ympäristö ilmoittaa mitä on tapahtunut ja mistä saa puhua, hän on ilmaa. Rikoksen kohteeksi joutuneelle jää mykän rooli kannettavakseen, jonka arvon ympäristö määrittelee, sulkee suun ja korvat.

Ei siis riitä, että me kanssakulkijoina kuuntelemme vain hiljaa kärsijää, mielen särkynyttä ja levotonta kulkemista. Emme voi ryhtyä ylituomariksi ja tulkita yli kokijan hänen kertomustaan. Meillä täytyy olla täysi luottamus ja kunnioitus kuultuun, osallistua ja myötäelää hänen kokemustaan tuomaroimatta tai tulkitsematta. On suorastaan ilo saada niin paljon luottamusta, että joku avautuu ja kertoo kokemansa tapahtuneesta. Valitettavan usein tätä pidetään vähäarvoisena. Ympäristö asenteineen ylläpitää valtaa, jossa määritellään ihmisyys ja hänen oikeutensa. Valta on useimmiten hyvin tietoista ja johdettua, mutta useimmiten salattua, sillä se ei kestä päivänvaloa. Siksi pidän hyvin tärkeänä, että varhaislapsuus suojellaan niin, etteivät tunteet ala johtamaan kehitystä, vaan mieli ja kieli eriytyy, eikä mielikuvitus sekoita toisen puhuttua kieltä, vaan sanat ovat merkityksellisiä ainakin pääsosin.

Kun itse hain traumaani apua, suurin ongelma oli monilla se, että he tulkitsivat uudelleen kertomukseni omaksi tarinakseen, antoivat mielikuvituksensa värittää asian uudeksi. He siis pettivät luottamukseni, pitivät minua ymmärtämättömänä, tuomitsivat ja häpäisivät kokemukseni. Näin minä jäin vankirooliin, jossa muut olivat tarkkailijoina, arvostelivat sanomaani ja tekemääni, eivät osallistuneet eivätkä luottaneet. Näin ei tietenkään ollut aina, ja enkeleitä kulki rinnallani, joista sain voimaa. Surullisinta oli se, että moni "luuloinen" oli johtavassa asemassa.

Omat arvoni, jotka olivat hyvin syvällä varhaislapsuudessa syntyneet, toisen kunnioittaminen, rehellisyys, todellinen kuuleminen, ja luottaminen olivat peruskokemaani, jotka sain ydinperheessä. Satunnainen jakso vanhempieni elämässä vei heiltä voimat, ja he eivät jaksaneet tukea minua, kun jouduin rikoksen kohteeksi. Viralliset auttajat loivat oman tarinansa, kävivät kimppuuni kuin rotujalostajat, pitivät vähä-älyisenä kuulematta.

Professori Tuula Tamminen on tehnyt seurantatutkimuksen lapsiperheistä, joilla on ollut lasten kanssa vaikeuksia ydinperheessä. Lopputulemana tuloksissa oli, että perheet, joissa koetiin jakamisen iloa, selvisivät parhaiten. Kuulijan on oltava osallinen, ei tarkkailija, ja ulkopuolella elävä. Hänen on kyettävä läsnäolevaan myötäelämiseen kuulemisessa, että luottamus voi syntyä.

Raija

VALHEEN VANGIT

Olen erityisen tarkasti pannut merkille elämässään hyvin purjehtijoita, jotka menevät läpi harmaan kiven, hyvin kevyesti liidellen. Se on kuin yhteisöpuhallus kuuluisan elokuvan mukaan, jota voi katsoa moneen kertaan. Niin olen minäkin katsonut tätä elämää monelta kannalta, sivuroolissa ilman ihmisoikeuksia, vailla osallisuuden tuomaa yhteisöturvaa.

Jo kansakouluajoilta -50 luvulta muistan menestyjien nimet, heidän tarinansa juonet ja eteenpäin menon. Se on sitä tänäkin päivänä. Valheella ja hyvillä tarinoilla ratsastajat menestyvät kaikkein parhaiten, moraali ei paina selkärankaa, ei kenenkään ihmisen elämän murtuminen, ei mitkään säännöt. Mutta todistumisen hetkellä he osaavat olla hiljaa ja kertoa miellyttävän tarinan. Monet heistä pääsivät johtaviin asemiin työn merkeissä. Ehkä siellä johtajan pallilla tarvitaan hyvää valehtelutaitoa.

Viimeisin muistoni työajalta on kun puutuin lasten päällä makaamiseen väkisin nukuttaen. Johtajalle sanottiin kaikkien lasten nukkuvan päiväunet, mutta heidät oli vaiettu uhkaillen pysymään hiljaa, leikit estäen, yksinäisyyteen tuomiten. Tästä työpisteestä sain potkut, määräaikaisuuteen vedoten. Myöhemmin istuin rekryssä rekrytoijan pöydän ääressä, jossa korkeimmalta johdolta tiedusteltiin pätevyyttä päivähoidon virkoihin. Päällikkö ilmoitti, etten ole päteva muuhun kuin siivoojan tehtäviin. Rekrytoija ilmoitti häkeltyen minun tutkintoni ja vaikeni. Myöhemmin otin yhteyttä juristiin työsyrjinnästä, mutta mitään tällaista ei olut tapahtunutkaan, kaikki kiellettiin. Ei ole hauskaa istua kuuntelemassa asiaa ja tekoa, joka kielletään tapahtuneeksi. Siinä osallinen tehdään syyntakeettomaksi, mielisairaaksi ja väärin havaitsijaksi.

Mistä kaikki valheet pursuaa? Miksi haluamme säilyttää maineen ja valheen ja menemme rikoksen puolelle? Usein sanotaan, että valhe onnistuu, jos on joutunut valehtelemaan omille vanhemmilleen, vastaamaan vanhempien odotuksiin, mitä olisi pitänyt olla, mitä olisi pitänyt tehdä. Kun sitä tapahtuu toistuvasti, se automatisoituu, kaunis ja nuhteeton tarina lyödään pöytään. Niin myös työpaikalla työnantajan odotukset pitävät yllä valheita, koska ne ovat liian suuria ja mahdoton toteuttaa. Kyllä vastuuta myös paetaan, ja valehdellaan oman edun saamiseksi. Mutta viimeisten aikojen päiväkotien työtahti on ollut niin kiivas, ettei työntekijät jaksa, lapset uhrataan. Ei  ole ollut tiloja sijaistoiminnon järjestämiseen ja aikaa on tarvittu kirjaamiseen, jota nykyään vaaditaan kohtuuttomasti.

Raija