KUNNIOITUKSESTA ONNELLINEN

Twiiteissä puhutteli vahvimmin tänä aamuna @VeetiKallion näkemys, josta vapaa käännökseni; "Vastoinkäymisistä tai niistä huolimatta kunnioitan sitä mitä nyt olen sellaisena kuin olen". Menneisyyttä ei voi muuttaa, joten on parasta hyväksyä se, mutta ei unohtaa sen käsittelyä. Totuutta siinä ei tarvitse muuttaa, mutta ymmärrys syistä ja seurauksista tuo anteeksiantoa, kaunistaminenkin on joskus paikallaan, että kykenee näkemään sitä mitä on kokenut, etäännyttämällä. Ihmisellä on kykyä etäännyttää, ja luoda uusia kuvia riittävien myönteisten kokemusten jälkeen. Itse tein niin vaikka en ollut saanut siihen vielä koulutusta. Silti en suosittele sitä, siitä seurasi hallitsematonta mielen järkytystä. Sinällään elämän kunnioitus on tärkeää, ja erityisesti yksilön kyky kunnioittaa tekojaan, ajatuksiaan ja tunteitaan.

Voiko itseä kunnioittaa, jos tekee vääryyksiä? Entä jos ei olekaan omaatuntoa, mieli pukkaa totuudeksi sellaista, joka on vain mielen synnyttämää psykologisessa puolustuksessa tai ihminen ei koe valehtelevansa, ja mielen tuotos on hänen todellisuutensa, eikä hän havaitse sitä mitä on. Voiko tätä mielen puolustuksen mielikuvituksen vaaraa ennalta ehkäistä mitenkään?Ihmissuhteiden kannalta tärkeimpiä asioita on arvostaminen, kunnioitus ja osallistuminen. Ei ihminen elä vain itseään varten, itselle. On turha uskoa satua, jossa kaikkia kunnioitettaisiin. Aktivaatio on tärkeimpiä asioita ihmisen elämässä, sen syntyminen ja välittäaineiden toiminta on oleellista, että muistissa tapahtuisi liikehdintää.

Ihminen voi olla aktiivinen monella tapaa, alkuun panijana pidetään useimmiten liikuntaa, käden taitojen harjaannuttaminen tuo analyyttistä ajattelua. Karkea motoriikka aktivoi pienemmät elimemme toimintaan, nk hienomotoriikan. Tutkija aktivoituu ajattelussaan asioita tutkimalla, kirvesmies tutkii tuntojaan halkovajassa. Aina ei kuitenkaan käy niin, että ajattelutoiminnot aktivoituisivat, joskus mieli jää halkomaan mielikuvia kuin solujen jakautumisessa, paine voi olla liiallista. Eri asia on lohkominen, joka on mielen torjuntaa, tietoisempaa valintaa.

Yhtä tärkeää kuin liikunta on etsiytyä mielen puolelle ihastumaan ja aktivoitua vuorovaikutukseen tai ihailemaan sienimetsää. On ensiarvoisen tärkeää, että ihmisen lahjat huomioidaan yhteisössä. Itse sosiaalisena ja vuorovaikutusta arvostavana olen saanut kokea yhteisön hyljeksintää juuri tässä asiassa, puhumistani estetään, se on rumaa, kun siinä kuuluu ahdistukseni, vanhan aatamin vuoksi karheutta, pitäisi laulaa kuin satakieli. Psykologian opettajani sanoikin, että ihmiset löytää aina heikon kohdan, johon iskevät. Psyykkinen romahdukseni julman ulkoa tulleen väkivallan seurauksena on oikeuttanut pitämään minua arvottomana aivokääpiönä. Olen kokenut sen vahvana suruna. Sitä vaan lakkaa puhumasta, kun ajatukset aliarvioidaan säännöllisesti, tarkistetaan onko ne oikein, naureskellaan ja korjataan. On kysymys valtataistelusta.

Mitä siis kunnioittaisin itsessäni, rehellisyyttäni, josta rankaistiin julmasti, ihanteitani, jotka ovat vuorovaikutuksesta lumoutuneita, tekojani joita häväistiin. En minä odota muilta huomiota ja ylistämistä, koen sen suorastaan tarpeettomana, jos se vain on kohteliaisuutta, toki jonkin verran sitä tarvitsen. Pysyn pystyssä omine jalkoineni, mutta ei pilkan ja ivan alla ole mukava olla, sitä pakenee paikalta yksinäisyyteen. Ilon olen löytänyt havaitsemisen, ajattelun ja välittämisen areenalta. Kunnioitus on jatkuvasti uudelleen syntyvää, kun elämälle luodaan myönteisiä kokemuksia.  Ei se mitään, jos en saa ostaa uusia vaatteita, mutta kun menettää puheoikeuden, se surettaa. Ehkä juuri siksi minun täytyy syödä propamiinia tabletteina, että muistikuviin olisi synapseissa alkuainetta. Liike on liian vähäistä.

Raija