HYMYPATSASTELUA

Eilen twiiteissä pääsi hyvään vauhtiin hymypatsaiden jakaminen kouluissa, ja sen perusteet. Onko lapsi riittävän kypsä valitsemaan ja arvioimaan toisen fiksuutta, vai valitseeko hän pelon pohjalta, narsistisen manipuloijan johdattelemana vai ryhmän painostuksesta? Minusta lapsuutta tulisi suojella enemmän, ei liian varhain toisen arviointeja, kun ei ole ehtinyt tutustua vielä omiinkaan tunteisiin ja tuntemuksiin. Ylipäätänsä olen sitä mieltä, että ihminen heijastaa omia tuntojaan toisiin, siten persoonan arviot on pääosin pielessä. Tekoja voi arvioida. Persoonallisuuden arviointi on menneen talven lumia, ja johtaa useimmiten käsitteiden sekasortoon.

Tein lopputyöni opistossa muistin toiminnasta dementoituneilla. Siellä törmäsin mielen, tunteiden ja muistin moninaisuuteen. Virittyminen, ohjautuminen ja valitseminen on erityisen vaikeaa mielen kokemusten valossa. Teorioita riittää. Mieleen jäi Antti Hervosen lause, " lyhytaikaisessa muistissa täytyy olla runsaasti liikennettä". Siispä tuo patsaaksi ja mallintamisesta tullut hymyileminen ei aina ole ihmisen parhaaksi. Ajatuksien ja tunteiden synnyssä symboliset kuvat uinuvat  ja ohjaavat muistikuvien syntymää, sanotaan jopa, että ne on geeneissä. Itse olen opiskellut vain vanhempien vaikutusta kokemuksiin, joissa jokapäiväiset mieltymykset on lähtöisin ensikokemuksista. Ihan sokeasti en tuohonkaan usko, mutta minulla on nyt muutoinkin kriittinen suhtautuminen uskomuksiin.

Mikä on riittävä määrä aistimuksia havaintojen kautta, että liikennettä olisi tarpeeksi. Joskus juutumme patsastelemaan ja jäykistymme kehomme vankilaan, eikä uusia näkemyksiä synnyttäviä luovia kuvia synny, aktivaatiota ei ole, vaikka virikkeitä olisi kuinka paljon. Siksi minun ihmiskuvassani on sisältäpäin kehollistunut ja  syntynyt rooli, patsasongelma. Kannatan sanakielen kautta kehittynyttä minuutta. Minut on opetettu kunnioittamaan Jumalaa yli kaiken. Työnohjaajakoulutuksessa tämä mielen kokemuksen haltuunotto oli metodina koulutuksen pääsisältö, etäisyyden otto omiin kokemuksiin jonkun metaforan avulla. Mielikuvat kun voivat harhautua itsetarkoitukseksi, mikä ei yhdisty tehtävään, tunneyhteyttä ei synny, ja ihmisestä tulee suorittaja. Kovin paljon on ihmisiä, jotka  hurahtavat vauhtiin, ihailevat sokeasti ja hylkivät väljästi.

Kuinka upeasti luojamme onkaan luonut ihmiselle kyvyn leikkiä? Siellä on tyydytyspiste, silloin kun täyttymys syntyy, kun ideat loppuvat ja lapsi alkaa taas hakea uutta virikettä ympäristöstä. Tässäkin kohtaa kunnioitus toisiamme kohtaan on varminta hyvää.

Raija