torstai 30. lokakuuta 2014
POSITIIVISUUS JA AUTTAMINEN
Kuuntelen juuri tässä MTV3 Studio 55 positiivisen psykologian ajatuksia. Siinä keskeisintä on luonteen vahvuus. Vahvuutta on; luovuus, oppimisen ilo, rohkeus, hmm meni liian nopeasti, ei kerennyt muistiin. Ne on muovautuvia ja niitä voi vahvistaa.
Katselen maailmaa paljon ympäristön vaikutuksesta, en usko niinkään yksilön kykyihin, mutta pidän niitä tärkeinä. On mahdottomia olosuhteita, joissa arvot voivat olla päälaillaan. Kun perusteena on ihmisen persoonallisuus, on siinä myös mielen ehdoilla toimimista. Ihminen ei tule tyytyväiseksi mielensä kokemuksista kuin itselleen, ihminen tarvitsee syvemmät arvot ohjenuorakseen, noustakseen ylös itsestään. Niitä on hyveet ja perusarvot. Perusarvoja ovat; hyvyys, kauneus ja totuus, joihin voidaan palauttaa kaikki muut arkiset arvot.
Jos lähdemme kulkemaan vain mielen kokemusten valossa, emme tule tyytyväiseksi, sillä totuus voi jäädä kovin taakse, mielen kokemukset on subjektiivisia.
Auttamisen lähtökohdaksi ei voi ottaa omia kokemuksia, vaikka mielekkyys on tärkeimpiä asioita ja huomioitava. Auttamisessa on kysyttävä peruskysymyksiä, elämisen oikeutta, ihmisarvoa, osallistumisoikeutta, itsensä toteuttamista, jonka jälkeen yksilö valitsee omia ratkaisuja ja säilyttää kokemuksensa itsellä. Auttamisen etiikkaa lukiessa luin "Auttamisen varjo", kirjan, jossa teolog. tohtori Martti Linqvist pohtii ongelmaa, jossa auttajan omat tarpeet on määrittämässä autettavan tarpeita.
Eräässä lapsiryhmässä oli erittäin allerginen lapsi. Jos hän sai kanamunaa, hän sai nopeasti anafylaktisen shokin, mikä johti nopeaan kuolemaan. Niinpä vahinko sitten tapahtui, annoimme vahingossa makkaraa, jossa oli munaa. Saimme nopeasti lapsen lääkäriin, ja hän sai lääkkeen ja pelastui, tuolloin ei ollut ensiapulääkettä vielä henkilökunnalla. Pyysin palaveria muutamaa päivää myöhemmin, että ennaltaehkäisystä olisi huolehdittu. Mutta minulle naurettiin, eikä suostuttu keskustelemaan koko asiasta, se halutiiin unohtaa. Onneksi keittiöhenkilökunta toi viikon päästä oman ehdotuksensa, lapselle laitettiin omat eväät lautaselle jo ennakkoon, ettei meidän tarvitsisi ollenkaan jakaa hänelle välipalaa muiden lasten ruokien kanssa.
Mutta miksi minun ehdotustani ei kuunneltu. Tässä on juuri se tärkeä kysymys, arvostus. Kun olin loppuun palanut, minua pidettiin älyllisesti vajaana, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä älyn kanssa. Niinpä yli voitiin kävellä, koska arvoton esitti asian. Järkyttävintä oli tietenkin se, että lapsen kuolemakaan ei saanut henkilökuntaa pohtimaan asiaa, vaan riski otettiin ja asia salattiin. Vaikka olisimme mieleltämme kuinka positiivisia, ei se kanna ja tuota tyydytystä elämään. Totuus on se mikä kantaa, se mikä on todellisuutta, ei mieli. Mieli voi murtua liiallisesta negatiivisuudesta, mutta sen voi murtaa myös totuuden puute, ei niinkään sanat ja positiivisuus. Surukin, vaikka se on raskas, voi olla totuudessa vahvistaja, mutta valheellinen positiivisuus voi olla musertaja. Myös positiivisen psykologian arvot on hyveissä, joissa ihmisen persoonallisuus on kantavan totuuden tiellä.
Raija
tiistai 28. lokakuuta 2014
ARVOTTOMAT
Aamu oli niin positiivinen twiiteissä, että pohdin jo tämän kirjoituksen perumista, mutta Hannu Lauerman lausunnot perhesurmaajista narsisteina nosti aggressiotani siinä määrin, että päätin sittenkin kirjoittaa. Kuinka paljon Lauerma tiesi tästä perheestä, ja yksilöstä, joka teon teki, että se oikeuttaa tuomioon? En mitenkään puolusta tekoa, mutta asian yksinkertaistaminen narsismiin kertoo vain tunteettomasta arvioijasta, joka on elänyt keskiluokkaista hyväosaisen elämää, joka ei tiedä esim. kidutuksesta sitä, että se voi viedä epätoivoisiin tekoihin. Tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan saaneet osallistumisen oikeutta, heiltä ei pyydetä anteeksi. On suorastaan karmivaa, kun anteeksipyyntö tehdään Jeesukselle, ja jätetään syytetty syyllisyyteen.
Yhteiskunnan, valtion ja yhteisöjen kollektiivinen mieli tuottaa rikosten vuoksi säännöllisesti uhreja, joiden elämästä tehdään helvettiä. He syrjäytyvät ja jäävät pois lopulta kokonaan yhteisöistä. Työpaikoilla näitä on mielenterveydestään järkkyneet, loppuunpalaneet, alkoholistit, suuttujat, siistijät, kouluttamattomat, pitkäaikaistyöttömät, harjoittelijat ja miten muutoin tahansa ryhmässä erilaiset. Yhteisö määrittelee ja leimaa näitä yksilöitä täysin mielivaltaisesti ja juorujen pohjalta, yksikin pieni virhe, ja he ovat arvottomia. Ulkopuoliset määrittelevät heidän elämänoikeutensa ja rajaavat valinnan vapautta.
Työpaikoilla on nk. demokratiaohje. Yhteisöllisten näkemysten oikeellisuutta pidetään niin pyhänä ja oikeana ettei siihen voi kajota, vaikka se olisi täysin joukkoharhaa. Kun joku yksilö jää vainon alle, yhteisoharha tuottaa mitä omalaatuisimpia näkemyksiä ja juoruja, joissa ei ole mitään perää. Vaino elää omaa elämäänsä ja muuttuu totuudeksi mielipidejohtajien voimasta. Kerran sain syytteen erään henkilön elämän tuhoamisesta, vaikka en ollut tuntenut tätä henkilöä laisinkaan tuhoutumisen aikoihin.
Työpaikoilla tämä demokraattinen malli johtaa työvaltamarkkinoihin, joissa poljetaan täysin ammattioikeudet maan rakoon. Ammattiin valmistuneet, jotka on hyväksytty koulutuksessa ja vihitty osaamisoikeuksiin, palautetaan työpaikan tapoihin, joissa ammattioikeudet voidaan polkea täysin maanrakoon. Yhteisön näkemykset voivat olla yhtä harhaisia kuin yksilön näkemykset. Hyviäkin käytäntöjä voi olla, työntekijät eivät ryhdy psykiatreiksi ja analysoi toisen ihmisen persoonallisuutta. Tällöin työpaikkademokratia on kehittynyt työnkuvasta käsin, eikä ihmisten mielet johda näkemyksiä.
Raija
maanantai 27. lokakuuta 2014
PELIHIMOA KASVATTAMALLA
Kasvatus on kaksiteräinen miekka. Se voi tuhota ja/tai antaa mahdollisuuden mielekkääseen elämään. Aikuisilla on valtava voima saada peloilla ja uhkilla lapsen mieli toimimaan odotusten mukaan, tekemään sitä mitä aikuiset pitää arvokkaana, ja mikä ei ole lapsen psyykkisen toiminnan kannalta hyvä. Pelihimossa mieleen on syntynyt kaksoissidos, jolloin yksilön halu ja tahto niiden kriittisen kehitysvaiheen ja hallinnan oppimisen kannalta on ehdollistettu ympäristön vaatimuksiin.
Tuhoavan kasvatuksen taustalla on näkemys ihmisen itsekkyydestä ja tahdon sekä halun hillittömästä ja yllykkeiden riivaamasta mielestä, jossa ihminen on omnipotenssi eli kaikkivoipainen. Kasvatuksella asetetaan niin ehdottomia rajoja, ettei yksilön normaali tahdon ja halun toteuttaminen onnistu. Alitajuntaan syntyy kaksoissidos, kielletty asia (kielletty hedelmä) suljetaan niin tiukasti torjuttuna alitajuntaan, että se alkaa ikään kuin vainota sisältä käsin. Kun kieltoja tapahtuu runsaasti, yksilö ei voi enää toimia omia tunteitaan kuunnellen ja toteuttaen, vaan ympäristö asettaa ehdot mitä saa tehdä ja mitä olla, vastoin lapsen normaalia kehitystarvetta yksilöitymisessä. Näistä syntyy myös orjuuttava omatunto, yliminä, mikä ei salli kokea ja tehdä normaalisti, vaan piinaa liialliseen syyllistymiseen. Normaalisti minässä syntyy jännite, mikä pitää vireyttä yllä, lapsi pyrkii omiin ihanteisiin ja realismi tuo rajoitteen, jolloin pyrkimys tasoittuu ja pikkuhiljaa rakentuu muistiin keinoja, jotka opettavat ongelmanratkaisua.
Kun ympäristö vaatii ja asettaa lasten kehitystä vastaamattomaan toimintaan, normeihin, sääntöihin ja rajoituksiin, lapsi oppii kieltäytymään ja normaalin jännitteen sijalle syntyy vahva kaksoisidos, jännite kiellettyn halun sekä tahdon poissulkemisena jää jännitteenä mieleen, eikä purkaudu toimintaan ja normaali halu pyrkii pintaan. Kun vapaus koittaa, tämä jännite alkaakin sisäisesti purkautua ulos ja moninkertaisesti hylätty halu/tahto tulvii voimalla ulos himona. Ihminen ei kykenekään hallitsemaan tätä, ja pelihimo tai muu halllitsematon himo ottaa ohjat ja vie yksilöä kuin pässiä narussa.
Himoja on monenlaisia, ja sanoilla voimme joutua erilaisiin väärinkäsityksiin. Itselleni intohimo tarkoittaa sitä, että into on merkityksessään palautettavissa innostukseen, kun taas esim. pelihimo on opittua, jossa toiminnan vääristynyt malli estää ihmisen normaalin innostuksen, ja syntyy pakkomielle. Vain osittain ihmisyyttä kehittävät toiminnot, kuten esim. pelkkä liikunta, pelkkä sanakieli, tunteiden kieltäminen, jatkuva jakaminen sosiaalisuudessa voi estää yksilöä kehittymästä itsensä toteuttamisen suhteen kokonaiseksi ihmiseksi, hän jää sivurooliin itsessään, läsnäolo ei onnistu enää itsessä, toiminnasta on tullut itsetarkoitusta, ollaan kuin vierailijana talossa.
Nythän siis kaikki kasvatusintoilijat nostavat sarvensa pystyyn ja ilmoittavat, ettenkö kannata rajojen asettamista. Kannatan toki, lapsen kehitystason mukaan, ja kohtuullisesti. Vastuullinen aikuinen valitsee lapsen ympäristöä siten, ettei se ole jatkuvaa kieltämistä vaan suojelee lapsen kehitystä kohti itsenäistyvää, kokevaa ja oppivaa yksilöä sopivissa rajoissa tarjontaa ja rajoja. Kielletty itse tuo enemmän ongelmia, kuin terve halun ja tahdon toteutus, joka toiminnan avulla kasvattaa ihmistä. Kasvattaminen tulisi olla kasvuun saattamista, sanoi kasvatusguru Hollo, niin myös äitini.
Raija
lauantai 25. lokakuuta 2014
KULTTUURIN JOHTAMINEN
Viimeisen kuukauden aikana olen lukenut useamman bloggaajan mietteitä kulttuurin johtamisesta. Ennen kulttuuri määriteltiin vain taiteiksi, nykyään se on lehmänlypsystä autonrenkaiden vaihtamiseen luotua omanlaista sääntöihin perustuvaa toimintaa ja sen synnyttämistä. Eräs tunnettu mediamoguli sanoi ettei kulttuurin reaktioita ja tuloksia voi ennustaa, sillä kulttuurin vastareaktiot on arvaamattomia. Minusta vastareaktiot on imperiumin takaiskua, jos muutos on liian nopeaa, ja erilaista kuin normit. Nämä on tietenkin suppeita määritelmiä.
Kulttuurin keskiössä on ihminen ja ihmisarvo, mitä ihminen tuottaa ja kuinka toiminta organisoituu. Kulttuuri voi olla myös vajaa ihmiskäsityksissään. Se ei salli kokonaisen ihmisen elämää. Pääsääntöisesti kulttuurin arvot ja käyttäytyminen on uskomuksia ja asenteita hyvässä ja pahassa. Tietoisuutemme vahvin puoli on ehkää sanakielen kautta syntynyttä, mikä kuitenkin luo jokaiselle erilaisia mielikuvia, eikä ole helposti yhdistettävissä, suorastaan erottelevaa.
On kuitenkin olemassa perustarpeita, joita ihmiset kautta maailman toteuttaa, vaikka maailmassa olisi erilaisia arvoja filosofioissaan ohjaamassa käytöstä. Tällä hetkellä esimerkiksi Suomessa TV-ohjelmat pyörii näiden perustarpeiden ympärillä. Jo luolaihmiset pyrkivät piirtämään kuvia luolan seiniin, jotka kuvastivat heidän tunteitaan ja havaittavaa elämää. Perustarpeissa on ravinnon, seksuaalisuuden ja sosiaalisuuden tarve. Tanssii tähtien kanssa esittää kehollisin keinoin tunteita, jotka synnyttävät tarpeita, halua ja innostusta toteuttaa tanssin keinoin omien tunteiden kuvaa. Ruokaohjelmat tyydyttävät ravinnontarvetta, keskusteluilla vastataan sosiaalisuuden tarpeeseen.
Nyt ohjelmistoon on tullut myös yliaistillisten ja kerskaajien itseilmaisua. Itseilmaisussa räiskitään, inhotaan, mässäillään ja yllytetään aistitylilyönteihin kuin Rooman valtiaat kuunaan. Vaikuttaa siltä, että MTV3 Posse uhoaa vain mieskulttuurin seksuaalista puolta. Mieskulttuurin voimauhot on usein heikkoutta, jossa miehet pelkäävät menettävänsä valta-aseman ja mieskuntoisuuden.
Näiden ylilyöntien seurauksena voi olla vastareaktio, ja tuloksena inho. Tällöin vastaisku imperiumista nousee jaloilleen ja ihmiset alkaa nauttia aistimuksista, joissa kokonaisuuden hahmotus on eheyttävää. Mutta myös kauneus voi saada aikaan vastareaktion. Kultaisen keskitien löytäminen on tarpeen, olla ihminen, joka on erehtyväinen, toimiva, ja arkisen hyvän kokemisen innoituksen kautta tavoitteita synnyttävä, pieni ja nöyrä, mutta innostuva ja iloitseva vähäisestä. Ei edm. itseisarvona, vaan oikeutena olla olemassa, ilmaista itseään, olla sosiaalisessa yhteydessä, ja toimia mielekkyyden hyväksi, olla täysvaltaisena jäsenenä yhteisössä, tasavertaisena olentona, jossa ihmisoikeudet on kaikille samat.
Raija
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
USKOA, TOIVOA JA PELKOA
Olen elänyt lapsuuden, jossa oli paljon taikauskoa, mutta myös tietoa. Äitini oli tiedon kannattaja, luki paljon ja oli opiskellut nuoruudessaan. Isäni oli käynyt kaksi viikkoa kiertokoulua naapurissa ja oppinut lukemaan. Heidän näkemyserot asioissa näkyi, mutta lapsena sitä ei ymmärtänyt, uskoi vain ja imi ahnaasti tarinoita ja tietoa. Kodissamme vaikutti vahvasti myös kummisetäni, joka oli pelkojensa ja kauhujensa vanki. Sitä hän hoiti alkoholilla ja harhanäyt hän selitti taikauskon kautta Ukko ylijumalan teoiksi.
Isä oli nuoruuudessaan menettänyt kotinsa tulipalossa, ja joutunut vastaamaan nuoremmista sisaristaan äidin kuoltua ja isän jättäessä lapset oman onnensa nojaan. Ruokavalioon kuului korpit ja kalat, joista suurperhe sai ravintoa. Lehmiä ei ollut vara hankkia.
Lapsuusmuistoni on luonnon armoilla elämistä. Isäni osasi tehdä lautan, jota kutsutiiin koplukaksi, puupölleistä kaarnoilla sidottuna se pysyi veden pinnalla ja sillä seilailimme lammella pieninä paitariepuisina kotimme lähellä ja kalastimme päivän ravintoa.
Yleismaailmallisesti pelot on uskonnoissa johtavassa asemassa. Tämä luonnollisuus ja voima on monien ongelmien taustalla. Alkuun Jumalia oli paljon, ja jossain vaiheessa maailmankuvassa tapahtui muutos, oli vain yksi Jumala, Allah, tai miksi sitä missäkin kutsutaan, Jahve jne.
Ihmisen ehkä vakavimpiin kuuluva ahdistus ja aggressio on syntyperäistä, syntymässä puristuksiin joutunut keho viestii pelkoa alkaen kosketuksesta, ja siitä kehittyy voimallinen mielikuvien synnyttäjä, mikä johtaa ajatuksia, ellemme ohjaa sitä selkeisiin käsitteisiin asioiden kuvaajina, ja tuo turvallisuuden avulla mielekkyyttä.
Osaako luonto hoitaa ihmisen niin, että siitä seurauksena olisi hyvyyttä? Psykiatrian lempilapsi on nauru, jonka on väitetty olevan kuolemaan johtava ongelma, mieli hajoaa kun nauru avaa syvästi kokonaan kehon, jossa tietoisuus ja minuuden jännitteen avulla pysyvä muisti asuu ja katoaa avautumisen lopuksi. Olen kyllä nauranut sisarieni kanssa loputtoman paljon lapsuudessa, mutta ei se tietoisuuttani häivyttänyt, häpeä sen sijaan vei muistin, mikä on syntisyydestä syntynyt ongelma ja opetettu sivistysnäkemys kristinopista alkaen. Jos kasvatuksen johtava elementti on häpeä, saattaa kasvatus olla vahvin tuhoaja mieleen, enemmän kuin naurava luonnonlapsi.
Luotan tutkittuun tietoon ja olen tietyllä tavalla tieteisuskovainen. Olen käynyt läpi pelon ja kauhun niin vahvana, että tiedän sen vaurioittavan mieltä, ne juurtuvat syvälle kehoon ja tuovat vapinan, jossa ajattelu ja tunteet hajoavat. Kehovapinaa, joka on mielen synnyttämää, ei voi hallita, se pysäyttää sydämenkin. Pelon takana on ollut uhka, kuole tai valitse mitä tarjoamme sinulle.
Äitini oli vahva sanakielen osaaja, ja hän opetti kielen käyttöä syväsyntyisesti runoillen luovuuden puolella, ja luetutti kirjoja, jossa kielen hallinta mahdollistui. Luovuuden opin jaottelemaan syntyvaiheeseen, hallinnan harjoitteluun ja tuloksen synnyttämiseen koostaen. Nämä vaatii aikaa ja harjoittelua.
Tietoinen hyvä kasvatus ja opetus on turva koko ihmiskunnan kannalta. Pelko ja uskomukset vaarantavat sekä yksilön elämän, että yhteisön. Lapsi tarvitsee alusta alkaen turvaa ja luottamusta, että pelon synnyttämät ongelmat voidaan ohjata eheyttävään kasvuun. Herran pelko voi olla alku palata syväsyntyisiin ongelmiin, jotka vievät harhoihin, tolkuttomaan epäilyyn ja luuloihin, josta tuloksena on vain epäsopua.
Raija
sunnuntai 19. lokakuuta 2014
ERKANEMINEN ITSESTÄ
Tunnen ihmisiä jotka saarnaavat "viisaudessaan" ettei ihmisen pidä itseensä tukeutua, vaan toiminta on se, joka yllä pitää tasapainoista elämää. Toiselle se on metsässä samoilemista, urheilua, öljyvärimaalausta, kirjallisuutta, ruoanlaittoa. tmv. Itsekin pääsääntöisesti teen jotakin, kirjoitan, lenkkeilen ja toteutan itseäni. Itsensä toteuttaminen on yksi Maslowin tarpeiden luokituksissa, mikä määrittelee mitä ihmisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää olla elämässä. Maslow on pitkän linjan psykologian tutkija Amerikassa.
Tunnen kuitenkin ihmisiä, jotka ovat hylänneet itsensä tutkimisen, ja toteuttavaat itseään jonkin toiminnan avulla, he ovat kilvoitelleet hyvyyttä hylkäämällä itsensä, menneisyytensä ja tunteensa. Nämä ihmiset saavat harvinaisen paljon raivokohtauksia. Kun heidän kanssaan täytyisi sopia jostakin yhteisestä toiminnasta, he eivät kykenekään luopumaan omista näkökannoistaan ja joustamaan. On vain yksi ja ainoa oikea tapa, heidän tapansa. Sisäisten tunteiden hylkääminen on vienyt kyvyn luovuuteen, ja ihmisyydestä on tullut suorittava sekä tekninen. Olen hyvin huolissani siitä, että koulutusmaailmassa on paljon tällaista teknistä suorittamista. En silti pyyhällä jatkuviin luoviin ratkaisuihin, pysyvääkin pitää olla, mutta luovuus on kuin pysyvyyden selkäranka, jolla tuodaan puuhun lehdet.
Joissakin perheissä uskonto on hyvin vaikuttava osa elämää. Lapset joutuvat juuri herkimmässä kehitysiässään sulkemaan itsensä pois, ja palvomaan Jeesusta. Näiden perheiden lapset ovat usein tunteensa toisiin ihmisiin projisoivia. Heille itse on kielletty. Saarnat itsekkyydestä on myös vaaaraksi koko yhteisölle, mutta se ei sulje pois sitä, että liika itsekkyys on pahasta.
Kun itsensä pois sulkeneet tulevat työelämään, perheisiin tai muihin yhteisöihin, ja päästyään valta-asemaan hierarkkisesti korkeammalle muita, he heijastavat omat syyllisyyden tunteensa alamaisiin. Ei ole turhaa puhua uskonnon opetuksen selventämisestä. Jo Freud aikoinaan opetti, että ihmisellä on uskonnollinen puoli, jossa pelot asustaa. Se on psyyken puoli, jossa epämääräiset tunnekokemukset majailee. Se on alitajuntaa, mikä on yhteiskunnallisesti opetettu. Siksi pidänkin tärkeänä, että opittaisiin erottamaan tiedostamaton ja alitajunta. Alitajunnasta tulee opetetut ja toistavat näkemykset, syvältä tiedostamattomasta uudet luovat näkemykset.
Itsensä tutkiminen ei aina ole helppoa, sitä torjuu monia asioita mielestään, mutta säännöllisesti harjoitettuna se tuo elämänvoimaa, iloa ja merkityksiä, oppimista ja hyvää muistia. Se on huomattavasti helpompaa kuin matematiikka. Tunteita syntyy harvemmin, niiden hoitaminen ei ole raskasta, mutta jos niitä hylkii paljon, ne voivat tulla raskaaksi yllättäessään jossakin tilanteessa.
Raija
lauantai 18. lokakuuta 2014
MENETETYT ELÄMÄT
En ole aina niin innostunut koko yhteiskuntaa valvovista terveysjärjestelmistä, missä ihmisiä holhotaan päästä varpaisiin. Tulevassa SOTE uudistuksessa yhä useampi valvoo yksittäistä ihmistä, tiedon kulku on vapaata asenteineen. Tiedot kulkevat työpaikoille ja yksityiselämääkin varjostaa epäilyjen vyöry. Nyt puhun mielenterveyden kautta elämänsä menettäneistä. Muutama vuosi sitten hyvä ystäväni menehtyi oman käden kautta, kun ei kestänyt sitä luulojen ja epäilyjen määrää, mikä hänet ympäröi. Apua hän ei saanut mistään, hänet vaiettiin kuoliaaksi tässä mätäpesässä, mitä viralliset tahot ylläpitävät. Voin sanoa, että hänet ajettiin itsemurhaan.
Suomessa niin kuin myös Ruotsissa rotuoppi kulkee edelleen ihmisten kautta asenteina tuhoten monien ihmisten elämää kansallissosialismi ihanteena. Ruotsissa elää yhä mielisairaaloissa äitejä, jotka on köyhyyden vuoksi otettu pakkosterilisoitavaksi, kun he ovat tulleet raskaaksi. (Klaus Härö, tositapahtumiin perustuva elokuva, Uusi lapsi). Myös Suomessa pakkosterilisoitiin tuhansia äitejä. Se oli valtion määräys, ettei sosiaalitukia olisi tarvinnut maksaa. Ja köyhillä seuduilla, missä ei ollut lääkärinapua ehkäisyyn, lapsia syntyi tiuhaan tahtiin. Koska laki oli sterilisointia vastaan, äidit "määriteltiin" mielisairaiksi.
Ystäväni romahti kesken työpapäivän, mikä johti siihen, että tieto levisi kulovalkean tavoin asenteiksi työkavereille ihmisen hulluudesta. Psykoosi ei ole mitään kevyttä nähtävää.
Kun ihminen luokitellaan mielisairaaksi, hänen tietonsa kulkee suojelun nimissä ja salaisestikin eri instituutioihin, erityinen vaara on juuri työpaikkalääkärien kohdalla. Ystävääni vaadittiin myös antamaan mielenterveyslausunto työpaikan lääkärille, josta se kulkeutui työnantajalle. Peloissaan ja trauman ahdistamana hän luovutti paperin. Koko mielenterveydenhoito perustui hänen kohdallaan persoonallisuuden tutkimiseen, ja hän oli todella työpaikkakiusattuna taantunut lapsen tasolle. Lapsen tasolla ollessa myös lapselliset piirteet palautuivat käyttäytymiseen, ja hänellä havaittiin hieman epäselviä narsistisia piirteitä. Hän oli joutunut nuorena päälle karkauksen uhriksi, ja yhtäkkiä mennyt psykoosiin, kun oli jälleen posttraumaatisessa tilanteessa menettänyt itsemääräämisoikeutensa. Trauma tuli pintaan vuosikymmenten päästä, hänen vihdoin uskallettua käsitellä asiaa.
Mutta mitä teki mielenterveyden asiantuntijat. Etsivät vikaa persoonallisuudesta, ja pyyhkäisivät koko raiskauksen olemattomiin. Naista epäiltiin viettelemisestä. Ei sellaista voinut tapahtua, hänen kertomuksensa hylättiin, ja lääkärit tekivät omat päätelmänsä. Kun lasken, että hänen elämänsä traumojen purkaukset toivat kaksi psykoosia viidenkymmenen vuoden aikana, eikä hän koskaan voinut saada tukea terveydenhuollosta, on kysymys vakavasta ihmisoikeusrikkomuksesta, ja on vuosi 2008 Suomessa.(Suomessa on todettu tutkimuksin vakavaksi häiriöksi mielenterveyspotilaiden persoonallisten syiden etsiminen, Aamulehti, 2011)
Montako tuhatta äitiä ja perhettä on kärsinyt näistä terveydenhuollon toimenpiteistä ja he kantavat häpeän taakkaa sanattomina suruina? Ystäväni näki, että hän oli ollut löysässä hirressä kaikki nämä vuodet. Voidaan puhua rakenteellisesta syrjinnästä, mikä vainoaa leimattuja ja heidän elämäänsä. Se on henkistä pahoinpitelyä, kuin vankilaselliin suljettua saatanallista piinaa, mikä voi itsessään aiheuttaa niin pahoja posttraumaattisia ongelmia persoonaan, että psykoosit syntyvät niistä. Kun ajattelen, että maailmalla tuomitaan jyrkästi raiskatut, meillä Suomessa he joutuvatkin leimatuiksi ja pilkatuiksi. Hänen kohdallaan voidaan kysyä, mikä aiheutti psykoosin, ympäristön halveksunta vai raiskaus, mitenkään väheksymättä raiskauksen vaikutuksia.
Tämä on järjestelmään sidottua julmuutta. Ei yksittäistä lääkäriä voi syyttää, jos valtio pakottaa toimenpiteisiin. Mutta jokainen lääkäri voi valita kohdallaan, ryhtyykö hän tuomariksi ja asian salailuun, sekä takana päin toimimiseen. On ongelma, jos lääkäri on vielä töissä samassa firmassa ja tavallaan lojaali työnantajalle. Jokainen ihminen voi työpaikalla vastustaa toisten ihmisten tarkkailua ja estää vainot, minkä kohteiksi mielenterveyspotilaat joutuvat.Ystäväni näki, kuinka häntä tarkkailtiin, mutta ei voinut sitä todistaa, koska sitä ei tunnustettu. Olen nähnyt papereita, joissa tietoa levitetään johdon kautta. Tämä on todella surullista.
Raija
torstai 16. lokakuuta 2014
HALUJEN ILLUUSIOITA
Maailma tyrkyttää itsekkyyden, halun ja tahdon illuusioita, ihmisen pahuutta ja viettelemisen ongelmaa filosofioissaan ja sulkee pois mahdollisuuksia kokea maailmaa syyllistämällä ja pelottelemalla helvetillä. Ikään kuin ihminen ei olisi jo tarpeeksi suuri vihollinen itselleen ja tuomitsemassa ensimmäiseksi tekonsa. Minusta tämä koko halujen maailma on täynnä elitistien maailmankuvaa, joita ei tavallinen arjessa elävä tavoittele. Muutoinkin maailma on tiedettä myöten mieskulttuurin syövyttämää, vallan kuvailua. Suomessa halujen ja tahtojen filosofiaa on pohtinut ehkä eniten Timo Airaksinen, Helsingin yliopistosta, kirjakin löytyy yksistään tästä näkökulmasta.
Kuka voi haluta ja kuka ei? Tavallinen ihminen tekee päivät pääksytysten töitä sen eteen, että voi saada asunnon, leipää ja vaatteet päällensä. Omistavien luokkien jälkeläiset haalivat itselleen enemmän kuin tarvitsevat.
Ihmisen täytyy saada jotakin heti ja nyt, esim. asunto 40 asteen pakkasessa, ruokaa melko usein, ja suojaa, mutta ei viittäkymmentä mersua pihansa koristeeksi.
Ylipäätänsä halun ja tahdon filosofia perustuu siihen, että ihminen tavoittelee ensin jotakin ja hänellä on aie, jonka hän sitten toteuttaa jollakin konstilla. Tämä on keskeistä oppimisteorioissa, jonka jälkeläisiä monet teoreetikot on, keskiluokkaisia hyväosaisten kersoja. On opittu ongelmanratkaisua ja asiota korjataan saamalla jonkinlainen tulos. Kaltoin kohdelluilla ei edes muisti toimi niin, että he voisivat saavuttaa yliopistokoulutuksen vaateet. Mutta kysyisin, minkälainen muisti?
Kokonaan halun ja tahdon filosofiassa on unohdettu tahdottomat, joiden on vain pakko toistaa muiden määräämät teot, muutoin heitä rangaistaan julmasti ja sysätään syrjään yhteisöstä. Heidän tahtoaan tarkastellaan ulkopuolisin silmin. Mukana olo on todiste halusta ja tahdosta. Ahdistus ja vihaisuus on merkki osallistumisesta, vaikka se olisikin vihan ilmentymää, mutta se on luonteenvika, ei suinkaan alistamisesta syntynyt reaktio. Olen pannut merkille, että vihaisena ihminen suorastaan kivikasvoisena uhkuu voimaa, jossa kasvot punaisena uhotaan sallituissa puitteissa pakollisena jotakin, mitä tilanne vaatii, ja sitä luokitellaan itsekkyydeksi. Ihminen, joka on koko ajan psykologisessa puolustuksessa ei kykene tavoitteelliseen toimintaan, hän reakoi ärsykkeisiin, elää tässä ja nyt muiden armoilla.
Nykyisin työnantajilla on mielivaltaisia vallan käyttömahdollisuuksia. Työn kautta eliminoidaan ihmisiä helvettiin. Ongelma kietoutuu vallan antamiseen. Toiset ihmiset voivat arvostella ja mitata ihmisen kykyjä, haluja, tahtoa ja toimintaa kuten mielensä vain vallan välineenä suo. Nämä valtamekanismit tuhoavat monen ihmisen elämän. Moni päättää päivänsä ja sulkeutuu pois yhteisöstä, kun ei kestä tätä sosiaalista kontrollia. Ehkä minä olen hieman supistunut näkökannaltani. Ehkä se on vain kasvatusalalla työskentelevien ammattitauti, kontrolloidaan kuin lapsia. Mutta olen kysynyt muiden alojen ihmisiltä, siellä esiintyy samanlaisia piirteitä.
Toivoa ja tahtoa katsotaan ilmentävän sen, että ihminen haluaa, tahtoo ja tavoittelee, kun hän suuntaa katseensa ylös oikealle. Minäkin olen toivonut, että joku kuuntelisi minua. Mutta ulkopuolisesta se on jonkin tavoittelua, jonkin oman päämäärän, oman tahdon, jolla saadaan jotakin.
On olemassa todella niitä, jotka vievät tahtonsa läpi harmaan kiven rikoksiakaan kaihtamatta ja niitä, jotka ovat luopuneet kaikesta.
Raija
keskiviikko 15. lokakuuta 2014
POTKUT, POTKUT, POTKUT
Kuuntelin työmaaporukan keskustelua. Noin keski-ikäinen mies sanoo nuorille. " Teemu oli sitten saanut potkut, ei tulleet Aaron kanssa toimeen" (nimet keksitty, tositarina). Nuori vastaa, "niin". Vanhempi, "mikähän niille tuli", nuori, "en tiiä". Keski-ikäinen kysyy muutaman kerran mutta nuori vastaa vain, " en tiiä". Yhä useammin huomaan, että työpaikoilla ei saa olla mielipiteitä, ei omaa näkemystä, eikä vastarintaa. Nykyisestä työpaikkademokratiasta voisi sanoa, että sen on orjademokratiaa.
Näen selkeän eron siinä, että työssä yli nelikymppiset vielä puolustavat työn oikeutta, mutta alle sen olevat on nöyrtyneet jo täysin hiljaiseksi. Se voi olla myös ikäkysymys, mutta kyllä työn arvot on muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana rajusti. Potkut on julkisia. Ikään kuin potkitun kokema ei olisi jo riittävä rasitus, vaan on vielä julkisesti leimattava. En usko, että koulukiusaamista on ollut tällaisessa mittakaavassa, kuin se on tänä päivänä. Esiin tulee vain jäävuorenhuippu. Olihan Suomi väkivaltatilastoissakin ykkönen koko maailmaa kuvaavassa vertailutukimuksessa.
Työn, koulun ja kotielämänkin pelisäännöt ovat koventuneet järkyttäviin mittoihin. Uhkailua, kiristystä, lahjomista ja fyysistä väkivaltaa. Ihmisen persoonallisuuteen puutuaan röyhkeällä tavalla, eikä huomata että puuttuja itse on törkeä ja mielivaltainen, "kun mää en tykkää sustä, sä ärsytät". Työssä rahalla sanellaan ehdot. En kiellä, etteikö kiristyvässä kansainvälisessä kaupassa olisi kireyttä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä röyhkeän käytöksen kanssa. Fiksu ihminen osaa käyttäytyä negatiivisessakin ilmapiirissä fiksusti, hän kykenee myötätuntoon potkitun kohdalla.
Kilpailu on sallittua missä asiassa tahansa, enää ei ole ihmisarvoa, ei kunnioitusta, on vain arvostelua. Potkuista on tullut julkista häpäisyä, ihmiset naulataan ristinpuuhun, ja sidotaan kirkon piinapenkkin. Missä on sivistys, sitä ei ole saatu korkeatasoisella koulutuksella, sitä on turha kuuluttaa? Tunteet on jätetty syrjään, ja niillähän siirrellään vaikka vuoria, on joku sanonut.
Raija
maanantai 13. lokakuuta 2014
KUN YHTEISÖLLISYYS EI KANNA
Mihinkä nojaa yhteisöllisyyden voima, mistä kumpuaa yhdistävät tekijät? Miten yhteisöllisyys rakentuu? Sosiologisissa tutkimuksissa on selvinnyt, että ihmiset liittyvät toisiinsa hyvin valikoiden. Joihinkin liitytään vahvasti ja joitakin suorastaan kartetaan.
Melkein kaikilla työpaikoillani on yhteenkuuluvuutta haettu persoonallisuuksien samanlaisuudesta. Onhan se totta, että juuri persoonallisuuksissa kemiat eivät pelaa, ja ihmisten välillä säkenöi, vaikka he puhuisivat täysin samaa kieltä ja olisivat samanlaisen koulutuksen saaneita. He vain ovat ymmärtäneet asiat eri lailla ja ottaneet ongeensa eri puolia asioista. Kun aletaan perustella ja arvostella toisia persoonallisuudesta ollaan upottavassa suossa, josta ei hyvä seuraa. Ärsyyntyminen vain kasvaa päivä päivältä, eikä anteeksiannot tunnu riittävän. Taisteluareenalle on joutuneet kullekin ominaiset ajattelumallit, jotka rakentavat ihmisen minuutta, jota ei tulisi rikkoa, ihminen tulee hyväksyä omana itsenään, ja keskustelussa tuoda esiin kunkin omia näkökulmiaan. Tekoa voi tarkastella, sen hyväksyttävyyttä. Kun lähdetään persoonallisuuksia ruotimaan, on kysymys kiusaamisesta ja valtataistelusta.
Työpaikalla ratkaisu on työnkuvan hahmottaminen. Kussakin työssä on tavoite, johon pyritään. Joissakin se on ehdottoman tarkkaa, kuten koneenosien millimetrit, kirurgin veitsi tai jauhojen määrä pullataikinassa. Ihmisten viestinnässä tulee eteen mitä moninaisempia tapoja edetä tulokseen. Taitoja voidaan harjoitella monella tavalla, ja erilaisin toiminnoin, oppi menee perille itsekullekin omassa ajatuksen rakentelussa.
Työnkuvan analysoinnissa ja rakentamisessa yhteiseksi on kysymys oppimisesta. Oppija asettaa tavoitteen, mikä palastellaan loogiseen jatkumoon. Ellei työnkuvassa ole ajatuksissa jatkumoa, työnohjaaja antaa tehtävän, jonka kautta harjoitellaan tavoitteen ja toiminnan välinen sektoroitu toiminta, mihin mahtuu sekä pysyviä malleja, että luovia ratkaisuja. Harjoittelu kestää niin kauan kuin oppija pääsee itseään tyydyttävään ratkaisuun ja työn tulos on hyväksyttävissä myös työnantajan puolelta.
Kun yhteisöllisyyttä rakennetaan keskusteluin, silloin ollaan jo melko pitkälle kielellisesti kehittyneissä yhteisöissä, joissa osataan hyödyntää teorioita ja sanojen merkitykset ei synnytä tunnekuohuja. Tällaiseen ei koskaan yletytty omilla työpaikoillani päiväkodeissa, joissa sentään pyörin neljäkymmnentä vuotta. Ihmiset oppivat ulkoa tavoitteet ja toiveiden mukaiset kirjaamiset, mutta käytännön sovellus oli vähäistä. Tämän kuilun ratkaiseminen on oleellista, kuinka osaa viestiä jatkumon syyn ja seurauksen lakeihin ja tuoda se niin konkreettiseksi, että sen voi toteuttaa. Jos arvona on hyvin käyttäytyvä lapsi, aikuisen on itse käyttäydyttävä hyvin ja selkeät tiedot kehityksistä, joilla taidot kartutetaan.
Raija
TUNNE VOI TAPPAA
Joku voi ilmoittaa vihaavansa yli kaiken jotakin henkilöä, jotakin asiaa, jopa esinettä, koska ne muistuttavat jostakin epämielyttävästä kokemuksesta; menetyksestä, pettämisestä, hylkäämisestä, rankaisusta ja/tai häpäisemisestä. Kohde ei aina välttämättä ole syyllinen, se vain laukaisee pintaan oman tunnekokemuksen. Mutta kyllä kohde voi olla myös syyllinen, jos se on tunkeutunut yksilön elämään ulkopuolelta, sisäisestikin se onnistuu manipuloimalla. Jos on niin, ettei omaa tunnekokemusta osaa selittää itselleen, tunne voi olla sietämätön.
Tunsin ihmisen, joka laittoi television kiinni, jos esiintymässä oli Arja Saijonmaa, Jörn Donner tai Kalle Palander. Hän oli ihminen, joka eli tässä hetkessä sitku elämää, tavoitteet oli aina tulevaisuudessa. Hän ei paljon muistanut menneisyydestä, mutta siellä oli joitakin asioita, joita hän ei ollut antanut anteeksi. Ja se oli äidin lukema kirje ensirakkaudelle, ja sen jälkeen puuttuminen seurusteluun, joka sitten ikävästi päättyi. Muistan kuinka äitini paheksui kun 15v. ihastuin naapurin poikaan ja johtihan se maitolaiturilla suuteluun. Suhde loppui, kun äiti kertoi negatiivista pojasta, ihan typeriä, pelkäsi varmaan raskautta. Itse kuitenkin päätin lopettaa suhteen, eikä se jättänyt minulle vihaa kytemään. Mutta vihaa olen kokenut niin vahvasti, että se on karkoittanut muistista koko asian kahdeksi vuosikymmeneksi. Ympäristön häpäisemisen vuoksi asiaa ei saanut tuoda julki, siitä rankaistiin julmasti.
Joskus joku psykiatri luennoi, ettei ihminen kestäisi, jos ei siirtäisi eli projisoisi omaa tunnettaan ainakin osittain toisiin. Tällaista tunteensiirtoa tapahtuu esim. terapiassa. Mutta jos tunne on niin voimakasta, että se laittaa työnantajan potkimaan työntekijän työstään, aviopuolisosta eroamaan, lapsen tappamaan, ei voi sanoa, että se ei olisi vaaraksi toiselle, jos menettää elämän. Tärkeää olisi pohtia, miten saisimme omantunnon armollisemmaksi, ettei tunnekokemus veisi järkeä. Sillä monesti tunteen synnyttää ihanteen ja realismin ristiriita, odotamme ja toivomme asian olevan tietylla lailla, ja kun tapahtuu toisin, petymme, toiset raivostuvat silmittömästi.
Vihan kantaminen on raskasta ja vaurioittavaa. Itsellä ei onnistunut oppiminen hyvin ja koin repivää kauhua julmuudessa. Usein ihmisen mielikin tempoilee ja mielikuvitus laukkaa. Jo lapsesta alkaen olisi hyvä opetella käsittelemään tunteita. Siihen ei tunnu olevan koskaan aikaa. Tosiasiassa aikaa on, mutta sitä ei arvosteta.
Raija
lauantai 11. lokakuuta 2014
SYNNYTETTY RAISKAAJAKSI
Koin lievää pahoinvointia eilisessä Hjallis Harkimon ohjelmassa, jossa haastateltiin Vesa-Matti Loiria. Loiri ilmaisi kissoistaan naisiin verrattuna, "se ero, ettei ne ota suihin". Tämä jo niin yleistynyt seksuaalisen käyttäytymisen ilmaus on jo niin hyväksyttyä, että sitä voi esittää lasten katseluaikaan. Myös esille tulleessa ruumiista irtaantumisessa on kysymys liikaa väkivaltaa kokeneesta kehosta, jossa keho on niin jännitteinen, ettei sitä kestä ja ikään kuin ihminen menee mielessään ulkopuolelta katsomaan kokemusta. Aistiti näkevät mitä tapahtuu, mutta keho ei kestä ja mieli suojelee irtaantumalla tietoisuudesta, ja siirtää muistikuvan vain aistien näkyville Itse koin ruumiista irtaantumisen vaikeassa ensimmäisen lapseni synnytyksessä.
Viikolla joku ranskalainen tutkija väitti (HS), ettei nainen voi saada emätinorgasmia. Kummallista, että juuri miehet määrittelevät naisen kokemaa. Väitän, että koko seksuaalisen kehityksen nykyisissä muodoissa on kysymys naisten/miesten halveksunnasta. Miehelle suihin otossa on kysymys ylimielisyydestä, jossa naisen asema on alhainen, ja hän on miehen orja. Myös naisille on kehittynyt tapoja, jossa mies alistetaan ja se tuottaa nautintoa. Suuseksi tuottaa jo paljon syöpiä, kohdunkaulan erilaisten bakteerien seurauksena suuhun.
On olemassa myös rakkauspohjaista seksiä, jossa emätinorgasmi on mahdollista. Siinä varsinaisesti on kysymys vahvasta halusta toiseen, toisen aistimiseen ja orgasmi syntyy halusta, eikä niinkään kiihottumisesta. Emätinorgasmin taustalla löytyy naisen kyky ottaa vastaan emättimessä penis. Kun penis on jäykistyneenä emättimen sisällä, nainen puristelee penistä emätinlihaksillaan, jolloin lähellä orgasmia molempien elimet alkaa sykkiä, ja laukeavat yhtäaikaa, muuttuen tunnossaan "samaksi lihaksi", eli tunto katoaa hetkeksi, ja taivaallinen vapaus tavoittaa koko olotilan. Olen kokenut tämän monta kertaa rakkausavioliitossani. Täydellinen antautuminen vaatii hyvän luottamuksen. turvan ja aviokumppanin ihailun, mitä myös rakkaudeksi kutsutaan. Kunnioitus on niin syvää, että haluaa tuottaa iloa toiselle ja aistimukset ikään kuin vastaanottavat toista kutsumalla sykkien kohti. Näin ollen ne on aina kahdenvälisisä suhteita, joissa on kehitytty huipulle. Tässä orgasmi syntyykin halusta ja nautinnosta toiseen eikä lihaksen kiihottamisesta.
Nykyinen psykoseksuaalinen, psyykejännitteistä syntynyt paine nousee kehollisena jäykistymisenä, kuten klitoris ja penis ja purkautuu lihaksen kiihottamisen jälkeen jännitteen laukeamiseen. Voisi sanoa, että nämä on yhteiskunnallisesti syntyneitä vallan jälkiä, jossa psyyken jännitteet kiihotetaan taisteluun itsekkäiden omien aistimusten kokemiseksi, eikä toisen kokemusta koeta. Nämä tuottavat myös runsaasti väkivaltaa ja raiskauksia, koska niiden tuoma nautinto on suurin piirtein väkivalta-aktia, ikään kuin ihminen haluaa päästä eroon voiman ja vihan tunteestaan vaikka väkisin. Yhteiskunnallisesti on siis erittäin merkittävää, minkälaisia rooleja meillä tuetaan, siellä voi piillä väkivallan juuret.
Mitä miehet ja naiset voisivatkaan saada, jos he oppisivat kunnioittamaan toisiaan? Kaikille toivoo rakkauden kokemusta.
Raija
perjantai 10. lokakuuta 2014
MIELENSÄPAHOITTAJAT
Kävin katsomassa Tuomas Kyrön elokuvan "Mielensäpahoittaja". Kaksi aikakautta törmäsi toisiinsa, kosketuspintaa oli vähän. Löytyikö päähenkilönä olleesta ukista sitä viisautta, mitä vanhemmalta sukupolvelta odotetaan, ja liitelikö nuorempi sukupolvi täysin eri aaltopituudella? Vahvimmin esillä oli tavat, jotka johtivat tekoihin, erilaisuuden törmäyskurssilla kaatui seiniä ja päähenkilöt mykistyivät, vihastuivat, antoivat anteeksi ja alkoivat pienen ensivaikutelman jälkeen hetkittäin ymmärtää toisiaan.
Suomalaisen kulttuurin ehkä piinaavin ja vaikuttavin piirre on autoritäärisyys. Asemaa ja valtaa käytetään sumeilematta hyväksi niin nuoremmissa kuin vanhemmissakin ikäpolvissa. Nuorempi sukupolvi kerskailee suurilla vuosituloilla ja materialismilla saadakseen asemaa ja valtaa, vanhemmille näyttää riittävän sukupuoli vallan kahvaan. Elokuvan ukki sulkee vaimonsa makuuhuoneeseen, kun vaimolla on tarve puhua asioista. Opittu miehen ylivalta oikeuttaa valitsemaan toisen osan tyystin ihmisoikeuksista välittämättä. Nuorempi sukupolvi osaa jo keskustella ja sopia. Ei sovi unohtaa kuinka syvällä ihmisten tavat on arjessa, ei niitä kerrota psykiatreille, ei työpaikoilla, eikä ystäville. Kulissamaailma on näkymättömänä suojaamassa meitä paljastumiselta. Tavat, kieli ja sopimukset on kirjaimellisia ja oleskelevat kehoissa, kielessä ja mielessä vuosisatoja.
Tämän päivän nuoriso on jo törmännyt täysin uuteen kasvamisen ongelmaan. He saavat kokea tunne-elämän häiriöitä, sillä tunne on ollut johtavin ihmisyyden puolista, mikä on viimeiset kolmekymmentä vuotta sanellut ehtoja kasvamisen ja oppimisen tiellä. Yksilön oikeudet kehitykseen ja oppimiseen on ollut tunteiden johdatuksessa, eikä sekään ole helppoa ja sillä on vaikutuksensa. Se on yhtä vaurioittavaa kuin sanakielen kautta opittu. Emme pääse ymmärryksen tasolle, minkä soisi olevan tavoite, myötätunto ja sanakielen merkityksien kautta sopuun pääseminen. Nämä yksipuoliset näkemykset irrallisena kokonaisesta ihmisestä on psyyken kehityksen eriytyimisessä vieneet liiallisuuteen ja tuoneet itsetarkoituksellista ihmisyyttä, jossa psyyke on ikään kuin ihmisen hallitsijana omaehtoinen, vain kehollista, tai mielihyvää tyyliin, kun vasta perusteltujen arvojen avulla voimme saavuttaa ihmisyyttä, mikä kantaa hyvyyttä, kauneutta ja totuutta.
Kun tunne-elämän perusteet on vain pintapuolisesti riipaistuja ammatti-ihmisillä, ne eivät paljon auta myötäelämisessä. Vielä pari vuotta sitten kuulin, kun lastenhoitaja syytteli kolmevuotiasta itsekkyydestä seitsemän kuolemansynnin periaatteella. Kun tunteita ei hyväksytä rakkaudella ja tueta lasta ymmärtämään omaa vihaa, kiukkua ja intoaan, vaan enemmänkin rankaistaan ja laitetaan jäähylle, hänen mielensä kääntyy vastakkaiseksi kokemalleen tunteelle, nauraa kun itkettää. Lapsi alkaa kertoa ja näyttää vastakkaista mitä tuntee, sisäisessä ilossa vakaata ja surullista jne. Hän myös oppii valheen ympäristön odotusten myötä, sillä hän ei aina tiedä mitä odotetaan, kun rankaisu tulee tai vaatimus/näkemys on täysin erilaista mitä lapsi todellisuudessa on. Hän ei opi itsetutkiskelua. Hän kertoo kaveristaan vastakkaisen ilmiön, mitä kaveri on, oman mielensä projisoiden. Tämän opin näkemään sen jälkeen, kun korkeasti koulutettu mielen asiantuntija kertoi, että suurin osa ihmisistä toimii näin. Tutkittua ja todistettuakin se on.
Ehkä viidenkymmenen vuoden päästä joku kirjailija osaa jo kirjoittaa tästä. Woody Allen on jo kuvannut näitä. Taiteessa ne tuodaan usein humoristisena tai sarkastisena esille, sillä huumori on yksi psykologisista puolustusmekanismeista, ja näin kulttuurissa onnistuu yksilön kohtaaminen, ja syntyy taas uusi kulissimaailma, huumorikyläyhteisö.
Raija
tiistai 7. lokakuuta 2014
#DIGITALIST
Charles Chaplin teki vaikuttavan elokuvan, "Nykyaika". Siinä ihminen joutuu konkreettisesti teollisuuskoneen osaksi, pyöriväksi rattaaksi. Tänään twiiteissä on pyörinyt sana #digitalist. @mkvesala kirjoittaa ihmisyyden tärkeästä puolesta, sisäisestä minuudesta.
Sunnuntaina olin syntymäpäivillä. Eräs 70v vieras oli saanut pari kuukautta sitten sydänkohtauksen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, sydämentahdistaja oli laitettu, kohtaus oli ollut vakava. Kuulumisia vaihdettaessa hän sanoi, " ei vaikuta mitään hyvä kunto sydämeen". Hän on koko elämänsä urheillut säännöllisesti. Sen verran olen opiskellut fysiologiaa, että tiedän sydämenkin tarvitsevan mieltä. Ahdistus voi pysäyttää sydämen. Niin paljon edm. henkilö on menettänyt itseään työpaikan saneerauksen vuoksi, häpeää ja toivottomuutta. Hän on kokenut arvottomuutta. Se ainoa minuuden tukipylväs työ, oli menetysten listalla. Antaako digiaika vastineen kokonaiselle ihmiselle, vai jäämmekö juoksemaan arvomatoilla lopun elämää, yhteisö ei annakaan mitään muuta kuin viihdykettä, leipää ja sirkushuvia! Eikö tuo vanha sanonta jo joutaisi romukoppaan ja kunnioittaisimme ihmistä oikeasti.
Kaikilla sisäelimillä on niiden toimintaa ohjaavina vastine aivoissa. Fyysinen hyvinvointi on henkistä hyvinvointia ja päinvastoin, ylilyöntinä sairastuttavaa.
Onko digitalisti paljon muuta kuin lauman perässä juoksija, kelloa tuijottava mediahölmö? TV saneerauksissa tuijotellaan katsojalukuja ja tiputetaan armotta heikomman katsojaluvun saanut pois ohjelmistosta. Yhteinen kiinnostavuus on hyvin kapea kuja, siitä harvoin koituu muuta kuin yksinkertaista viihdettä, mikä ei vastaa ihmisen tarpeita kokonaisena. Kehoviihdettä on tyrkyllä runsain mitoin, mikä sekin on hoidettava, mutta mitä jos ohjelman tekijät ottaisivat suuremman vastuun ihmisestä. Ei tarpeiden tyydyttämisessä tarvitse mennä brutaaliin aisti-irvokkuuteen, jossa mässäillään ahneesti.
Yhteiskunnassa tulisi kantaa vastuuta moni-ilmeisemmin. Emme kaipaa tulisaarnoja ja melankoliaa. Mutta tarvitsemme muutakin kuin liikkeen ja ruoan. Emme ole kaukana fyysisten ilakointien melskeessä Chaplinin rattaasta. Kehollisuutta tuodaan liian paljon esiin monissa TV-ohjelmissa, niille etsitään seuraajia. Ne kuljettavat meitä kohti epätervettä menoa. Sydämemme pysähtyy oikeasti. Mielemme tarvitsee tunteita voitelemaan kehomme koneistoa, innostuvan, iloisesti leikkivän ja ajattelevan ihmisen.
Raija
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
MIKÄ PERSOONALLISUUDESSA ÄRSYTTÄÄ?
Mikä ärsyttää toisessa niin, että hänet täytyy teilata! Olen pohtinut tuota ongelmaa varmasti koko ikäni. Siitä on tullut merkittävää, koska sitä on tapahtunut niin harvoin elämässä, että sen muistaa hyvin, mutta sen piina on tuhonnut monien ihmisten elämää leimattuna. Jokseenkin kaikki kiertyy moralismin ympärille, ja niissä on vähemmän tai enemmän uskonnosta kysymys, uskomuksista enemmän. Niitä voisi luokitella tunnetason, tapojen ja uskomusten yhteenliittymiksi.
Pari muistoa 50-luvun lapsuudestani. Olin suurperheen lapsi lestadiolaisalueella. Kotona äidin tausta oli myös sitä, mutta äiti ei koskaan halunnut opettaa uskontoa, koska oli saanut tarpeekseen Raamatun lukemisesta. Sen hän opetti, että Jumala on olemassa. Lapsia kuitenkin siunaantui paljon, ei ollut lääkäreitä eikä ehkäisyä Kainuun korvessa. Köyhyyden vuoksi me olimme asuntolassa kouluviikot, että saisimme ruokaa, ja pakkasella olisimme paleltuneet vähäisten vaatteiden vuoksi. Asuntolanhoitaja sai kerran päähänsä, että minulla olisi lakatut kynnet, sillä ne kiilsivät (on vitamiinin puutos) ja se oli hänestä suuri synti. Olin noin kymmenvuotias. En ollut koskaan edes nähnyt kynsilakkaa, enkä saanut kouraani rahaa, koska sitä ei kotona ollut. Asuntola-apulainen alkoi puolustaa minua, ja sanoi ettei kynnet ole lakattu. Seuraavana päivänä hän ei enää tullut töihin. 30v myöhemmin tapasin hänet koululaisten muistelupäivillä. Hän kertoi, ettei ollut häpeän vuoksi kyennyt käymään kylällä sen jälkeen.
Toinen muisto on luokkakaverista, pojasta, joka ilmoitti tunnilla opettajalle, että olisin varastanut karkkipussin kyläkaupasta. Opettaja ei tietenkään voinut muuta kuin moittia julkilausumasta koko luokan edessä ja antoi jälki-istuntoa. Hän päästi minut kuitenkin heti kotiin jälki-istunnosta, ja taputteli kevyesti olkapäälle. Tottakai hän aikuisena näki, että poika valehteli. Tämä poika on aina kohdatessamme kääntänyt päänsä poispäin, sillä hän on hävennyt tekoaan jo kohta neljäkymmentä vuotta, turhaan.
Meidän perheen lapsia kutsuttiin koulussa isolapsisiksi, ja olimme koko kylän syntisäkkejä, ainakin lapsen mielessä, ala-arvoisia kuitenkin, kunnanleipää saavina, ja rikkaiden riesana.
Mikä persoonallisuudessa ärsyttää? Olen löytänyt ainakin kolme päätekijää, jotka vaikuttavat. Ilo, kateus, toiveet ja odotukset, joiden seurauksena on valehtelu. Köyhä lapsuuteni on saanut aikaan sen, että iloitsen ja innostun kaikesta siitä mitä voin saada elämältä, kasvoni iloitsevat, olen niin kiitollinen ja onnellinen, että voin saada jotakin.Tämä nostaa kateuden pintaan. Onhan minussa näkyvissä se innostunut ja vilpitön pikku lapsi, joka sai moitteita normiperheissä ilostaan, ja oma häpeä nousee pintaan itsekkyyden kuvana. Siispä laitetaan häpeämään tuo lapsonen, myötähäpeää omasta kokemuksesta.
Valhe on tavallaan kateuden veli. Niin kuin tuo edm. poika, niin köyhä, joka ei koskaan saanut karamelliä, meni ja otti pussin kaupasta, mutta omatunto piinasi, hänen oli tunnustettava se jonnekin, projisoitava, kohdistettava johonkin. Häneen oli niin suuret odotukset kotona, ikinä hän ei voinut mennä paljastamaan tekoansa ja oma toive vilpittömyydestä piti säilyttää.
Näitä kateuden seuraamuksia on koko ajan läsnä kaikissa yhteisöissä.
Kiitollisena vanhemmistani voi sanoa, että he luottivat minuun ja eivät uskoneet mistä syytettiin. Itsetuntoni säilyi hyvin ja minussa nähtiin hyvää, jopa ihailtiin, etenkin äitini, joka kasvatti minusta runotyttöä.
Raija
lauantai 4. lokakuuta 2014
SYNTINEN EEVA
Syyllisyys kalvaa, ahdistaa, pettää ja rienaa sieluun syvät haavat. Eilen @VeetiKallio twiittasi kristinuskon erosta buddhismiin, siitä kuinka kristinuskossa etsitään ihmisen syntiä ja buddhismissa hyvää. Se on merkittävä ero. Syyllisen ja syntisen leima nostaa pintaan ihmisissä suunnattoman epäilyn, mikä kohdistuu leimattuun henkilöön. Kuka siis heittää ensimmäisen kiven? Vainoaminen voi olla liiallista, ihminen ei kestä. Raamatun alkukertomuksessa Eeva sortuu käärmeen viettelyyn, Jeesus uhrataan ristinpuuhun syntiensä tähden. Eevan synneistä on saanut kärsiä koko naissukukunta. Vaikka papit selittäisivät kuinka Raamatun tekstin vertaiskuvallisuutta, ihmiset ajattelevat konkreettisesti. Ehkä vertaiskuvallisuuskin on keino päästä ahdistavasta syntikokemuksesta.
Muistan eräästä koulutuksestani, jossa piti kirjoittaa taululle palautetta opiskelukaverista nimettömänä. Kirjoitin yhdelle "sinä kävelit ylitseni". Myöhemmin tajusin, että oma ylpeyteni oli saanut minut moittimaan häntä. Hän ei koskaan pyytänyt minua ryhmäänsä, ja olin siitä loukkaantunut. Siispä rankaisin häntä omahyväisesti. Ei kaikkien tarvitse hyväksyä ja tulimme hänen kanssaan mainiosti toimeen. Asia sai kuitenkin ikävän käänteen, kun hänen ystävänsä vaati paljastamaan kirjoittajan. Rehellisyyteni vaati tunnustamisen ja sain kokea syyllisyyttä runsain mitoin, pyytää anteeksi tuhat kertaa ja katua pitkään.
Leimaaminen ja uhraaminen on yhä tänä päivänä voimissaan työpaikoilla, ystävien kesken, perheissä, parisuhteissa. Kun leima on annettu, ihmisen maine pilaantuu, ja hän joutuu kohtuuttoman syyttelyn alaiseksi. Luottamus menee, ja epäilyt sekä luulot johtavat laumaa uhraamaan syntistä. Luulot ja epäily on ihmisen ominaisuus, mikä on lähtöisin peloista. Se on kuin tauti, jolle ei kannata antaa pikkusormea. Se on yhtä kalvavaa leimatulle kuin epäilevälle. Johtamisessa tarvitaan todella taitoa, ettei nämä luulot kulje mielipidevaikuttajien kautta totuudeksi, missä usein pari henkilöä johtaa laumaa.
Kristinuskon syntikäsitys on rienannut länsimaisita kulttuuria ajanlaskumme alusta saakka. Vaikkakin antropologisissa tutkimuksissa on selvinnyt, että naista on pidetty saastaisena ennen kristinuskoa. Asuinalueilla oli pyhiä paikkoja, joihin nainen ei saanut astua. Ilkikurisesti olen sanonut, että miehet loivat ylemmyyteen johtavia portaita, kun pelkäsivät naisen synnyttävän elämää. Tämä oli minun irvailua Freudille, joka väitti peniskateuden kiusaavan naista. Pitäisi uskaltaa tutkia miehen seksuaalisten paineiden aiheuttamaa pakkoa sukupuolisena ilmiönä, jossa uskallettaisiin kysyä asiaa fyysisenä ilman yhteisöllistä roolia. Freud siirsi perisynnin lapsen harteille väittäen, että ihmistä johtaa seksuaaliset yllykkeet.Kristinuskon ihmiskäsityksessä lapsi on viaton, mutta synti turmelee hänet.
Raija
perjantai 3. lokakuuta 2014
ERIARVOISET
Mikä tekee meidät erilaiseksi, eriarvoiseksi, mikä erottaa meidät toisistamme? Erilaisuus on rikkaus, mitä tarvitaan, mutta se on yhtä lailla erottava tekijä. Kun arvot kovenevat eriarvoistuminen kasvaa, jaamme ihmisiä vuohiin ja lampaisiin, tyhmiin ja viisaisiin, jyviin ja akanoihin. Näissä kaikissa on taustalla henkiset arvot, jossa ihmisarvo on koetuksella. Ei missikisat, atlettivartalot, ja maallinen mammona herätä niin paljon omanarvontunnolle kysymyksiä kuin oppiminen, henkinen kasvu ja osaaminen. Joku päivä sitten joku twiittasi kysymyksen, ymmärtääkö syrjäytynyt Pavarottin laulamaa Aidaa. Ketkä siis tarvitsevat nk. korkeakulttuuria, ja kenelle riittävät mielihyväaistilliset kokemukset?
Suuresti arvostamani YK-lapsiasiantuntija, lastensykiatrian professori Tuula Tamminen lausui 28.3.2003 filosofian päivillä Tampereella (siteeraus Aamulehti). "Nyt yksilön tunne-elämä jää mielihyvätasolle. Elämälle merkityksiä tuovat jaetut tunteet korvautuvat merkityksettömien elämysten metsästyksellä", sanoo Tamminen ja jatkaa, "Ongelma perustuu nykyiseen mediatulvaan, jossa ihmiset yritetään tavoittaa tunteita manipuloimalla". Kritiikki huipentuu kun Tamminen kuuluttaa tunnevallankumousta, jolla psykopatologiaan ja väkivaltaan johtavan tietoyhteiskunnan suuntaa saataisiin muutettua."
Ajattelun alussa syväsyntyiset mysteerit synnyttävät tietoisuuteen tarpeen hahmottaa, luoda ja jäsentää merkityksen ja tehdä niistä yhteistä kieltä, jolloin ihmiset voivat ymmärtää toisiaan. Ihmisen tarve hallita tietoisesti on tarpeen, etteivät pelot ja uhkakuvat hajota ajatuksia, ja pahimmillaan vie koko havaitsemista harhaiseksi. Muinaisina aikoina asioita ei sanottu suoraan, niitä laulettiin, vertaiskuvailtiin, runoiltiin ja kaikilla ei edes ollut puheoikeutta. Nykyään itseilmaisu on suoraa ja sallittua ainakin joissakin paikoin. Jääkö se mielihyvätasolle, mitä sitäkin pitää olla, vai pääseeko se merkityksiin saakka? Voimmeko sanoa suoraan, mitä tunnemme, vai onko se liian brutaalia, vai puemmeko sen edelleen taidemuotoon, jolloin tunteen käsittely helpottuu. Musiikki on tunteiden ja tuntojen tulkki. Onko siis jotensakin parempi ilmaista asiat jonkin välineen/toiminnan/tarinan avulla, kuin sanoa suoraan, että en pidä tuosta, olet inhottava, vihaan sinua? Kun väline annetaan, ihminen voi itsenäisesti ratkaista omat asiat.
Pitkin vuosisatoja ihmisiä on luokiteltu aseman, sukupuolen ja oppimisen kautta eriarvoiseksi. Joskus runous on ollut mittarina, joskus matematiikka, pääsääntöisesti uskomukset. Osittain kulttuuri on luonut arvoasetelmat, mies osaa ajatella, on syntynyt kuningaskuntia asemaan perustuen, jopa jumalallisiin vedoten. Toiset ihmiset ovat sanelleet mitä kullekin arvostuksessa suodaan. Ajattelun kehitys voi mennä mönkään, eikä ihminen kykene ottamaan vastaan kaikkea, vaikka tiedämmekin, missä aivolohkolla alkaa analyyttinen kehitys, missä tunteet. Yksilön on itse ratkaistava tämä pulma apua saaden. Kulttuurit ovat arvoasetelmissa estäneet vallan väärinkäytöllä ihmisen kehittymistä, tarkkailemalla ja aliarvioimalla ihmistä, typistämällä satunnaisista ja yleistämällä sen. Nainen on yhä kohde tieteenkin maailmassa.
Ihminen mielen tuntemuksissaan ei kykene oikeudenmukaisuuteen. Tarvitaan perusteltuja tietoon pohjautuvia ammattioikeuksia, joilla turvataan mahdollisuutta ja ihmisoikeuksia. Niin kuin on taitaja tatuoinnissa, on myös taitoa luoda edellytyksiä henkiseen kasvuun.
Inhimillisyys vaatii keinoja, millä voimme saada yhteisyyttä syntymään, luvan olla osallisena, kulttuurin jakajana ja tekijänä. Kaikkien ei tarvitse puhua samaa kieltä, ei ihmisarvo synny osaamisen mittareilla mitattuna, perusarvot on hyvyys, kauneus ja totuus. Kehitykset on polveilevia, ja omaehtoisuus on tärkeä osa kehityksessä, eri aikoina erilaista, ympäristön on tarjottava virikkeitä, ja lain suojaa toteuttaa oppimista.
Tunteet on arvoistuneet eri tasoihin kehityksen myötä kulttuuria myötäillen. Kunnioitettuna ja oikein suojattuna yksilö säilyttää kyvyn korkeatasoiseen tavoitteelliseen ja merkitykselliseen tunnekokemukseen ja ajatteluun synnynnäisesti, koska meillä on leikkimisen kyky lapsesta alkaen. Sen yhtenä ominaisuutena on luovuus, tavoitteellisuus ja eteenpäin katsominen. Ikään kuin korkeakulttuuri on kykyä pidättäytyä ja hallita tunteita ja ajatuksia, minkä synty on etuaivolohkolla.
Ajattelu on kehitettävissä yhtä lailla kuin veistäisimme patsaan tai runoilisimme kauneutta. Ajattelu on kuin savi, jota aloitamme muovaamaan. Ihmisten eriarvoisuus perustuu valta-asemiin, materian voimiin, ja sopimuksiin. Jokaiselle ihmiselle tulee antaa mahdollisuus kehittyä ihmiseksi, joka on mahdollista ihmisyydessä. Ei se herkkä lapsi niitä tunteita ilmaise brutaalisti, sävyn luo kokemukset, jotka lapsi on saanut kohtelussa, mikä häneen on kohdistunut. Inhimillisyys on korkeakulttuuria.
Raija