KUN YHTEISÖLLISYYS EI KANNA

Mihinkä nojaa yhteisöllisyyden voima, mistä kumpuaa yhdistävät tekijät? Miten yhteisöllisyys rakentuu? Sosiologisissa tutkimuksissa on selvinnyt, että ihmiset liittyvät toisiinsa hyvin valikoiden. Joihinkin liitytään vahvasti ja joitakin suorastaan kartetaan.

Melkein kaikilla työpaikoillani on yhteenkuuluvuutta haettu persoonallisuuksien samanlaisuudesta. Onhan se totta, että juuri persoonallisuuksissa kemiat eivät pelaa, ja ihmisten välillä säkenöi, vaikka he puhuisivat täysin samaa kieltä ja olisivat samanlaisen koulutuksen saaneita. He vain ovat ymmärtäneet asiat eri lailla ja ottaneet ongeensa eri puolia asioista. Kun aletaan perustella ja arvostella toisia persoonallisuudesta ollaan upottavassa suossa, josta ei hyvä seuraa. Ärsyyntyminen vain kasvaa päivä päivältä, eikä anteeksiannot tunnu riittävän. Taisteluareenalle on joutuneet kullekin ominaiset ajattelumallit, jotka rakentavat ihmisen minuutta, jota ei tulisi rikkoa, ihminen tulee hyväksyä omana itsenään, ja keskustelussa tuoda esiin kunkin omia näkökulmiaan. Tekoa voi tarkastella, sen hyväksyttävyyttä. Kun lähdetään persoonallisuuksia ruotimaan, on kysymys kiusaamisesta ja valtataistelusta.

Työpaikalla ratkaisu on työnkuvan hahmottaminen. Kussakin työssä on tavoite, johon pyritään. Joissakin se on ehdottoman tarkkaa, kuten koneenosien millimetrit, kirurgin veitsi tai jauhojen määrä pullataikinassa. Ihmisten viestinnässä tulee eteen mitä moninaisempia tapoja edetä tulokseen. Taitoja voidaan harjoitella monella tavalla, ja erilaisin toiminnoin, oppi menee perille itsekullekin omassa ajatuksen rakentelussa.

Työnkuvan analysoinnissa ja rakentamisessa yhteiseksi on kysymys oppimisesta. Oppija asettaa tavoitteen, mikä palastellaan loogiseen jatkumoon. Ellei työnkuvassa ole ajatuksissa jatkumoa, työnohjaaja antaa tehtävän, jonka kautta harjoitellaan tavoitteen ja toiminnan välinen sektoroitu toiminta, mihin mahtuu sekä pysyviä malleja, että luovia ratkaisuja. Harjoittelu kestää niin kauan kuin oppija pääsee itseään tyydyttävään ratkaisuun ja työn tulos on hyväksyttävissä myös työnantajan puolelta.

Kun yhteisöllisyyttä rakennetaan keskusteluin, silloin ollaan jo melko pitkälle kielellisesti kehittyneissä yhteisöissä, joissa osataan hyödyntää teorioita ja sanojen merkitykset ei synnytä tunnekuohuja. Tällaiseen ei koskaan yletytty omilla työpaikoillani päiväkodeissa, joissa sentään pyörin neljäkymmnentä vuotta. Ihmiset oppivat ulkoa tavoitteet ja toiveiden mukaiset kirjaamiset, mutta käytännön sovellus oli vähäistä. Tämän kuilun ratkaiseminen on oleellista, kuinka osaa viestiä jatkumon syyn ja seurauksen lakeihin ja tuoda se niin konkreettiseksi, että sen voi toteuttaa. Jos arvona on hyvin käyttäytyvä lapsi, aikuisen on itse käyttäydyttävä hyvin ja selkeät tiedot kehityksistä, joilla taidot kartutetaan.

Raija