MIELENSÄPAHOITTAJAT

Kävin katsomassa Tuomas Kyrön elokuvan "Mielensäpahoittaja". Kaksi aikakautta törmäsi toisiinsa, kosketuspintaa oli vähän. Löytyikö päähenkilönä olleesta ukista sitä viisautta, mitä vanhemmalta sukupolvelta odotetaan, ja liitelikö nuorempi sukupolvi täysin eri aaltopituudella? Vahvimmin esillä oli tavat, jotka johtivat tekoihin, erilaisuuden törmäyskurssilla kaatui seiniä ja päähenkilöt mykistyivät, vihastuivat, antoivat anteeksi ja alkoivat pienen ensivaikutelman jälkeen hetkittäin ymmärtää toisiaan.

Suomalaisen kulttuurin ehkä piinaavin ja vaikuttavin piirre on autoritäärisyys. Asemaa ja valtaa käytetään sumeilematta hyväksi niin nuoremmissa kuin vanhemmissakin ikäpolvissa. Nuorempi sukupolvi kerskailee suurilla vuosituloilla ja materialismilla saadakseen asemaa ja valtaa, vanhemmille näyttää riittävän sukupuoli vallan kahvaan. Elokuvan ukki sulkee vaimonsa makuuhuoneeseen, kun vaimolla on tarve puhua asioista. Opittu miehen ylivalta oikeuttaa valitsemaan toisen osan tyystin ihmisoikeuksista välittämättä. Nuorempi sukupolvi osaa jo keskustella ja sopia. Ei sovi unohtaa kuinka syvällä ihmisten tavat on arjessa, ei niitä kerrota psykiatreille, ei työpaikoilla, eikä ystäville. Kulissamaailma on näkymättömänä suojaamassa meitä paljastumiselta. Tavat, kieli ja sopimukset on kirjaimellisia ja oleskelevat kehoissa, kielessä ja mielessä vuosisatoja.

Tämän päivän nuoriso on jo törmännyt täysin uuteen kasvamisen ongelmaan. He saavat kokea tunne-elämän häiriöitä, sillä tunne on ollut johtavin ihmisyyden puolista, mikä on viimeiset kolmekymmentä vuotta sanellut ehtoja kasvamisen ja oppimisen tiellä. Yksilön oikeudet kehitykseen ja oppimiseen on ollut tunteiden johdatuksessa,  eikä sekään ole helppoa ja sillä on vaikutuksensa. Se on yhtä vaurioittavaa kuin sanakielen kautta opittu. Emme pääse ymmärryksen tasolle, minkä soisi olevan tavoite, myötätunto ja sanakielen merkityksien kautta sopuun pääseminen. Nämä yksipuoliset näkemykset irrallisena kokonaisesta ihmisestä on psyyken kehityksen eriytyimisessä vieneet liiallisuuteen ja tuoneet itsetarkoituksellista ihmisyyttä, jossa psyyke on ikään kuin ihmisen hallitsijana omaehtoinen, vain kehollista, tai mielihyvää tyyliin, kun vasta perusteltujen arvojen avulla voimme saavuttaa ihmisyyttä, mikä kantaa hyvyyttä, kauneutta ja totuutta.

Kun tunne-elämän perusteet on vain pintapuolisesti riipaistuja ammatti-ihmisillä, ne eivät paljon auta myötäelämisessä. Vielä pari vuotta sitten kuulin, kun lastenhoitaja syytteli kolmevuotiasta itsekkyydestä seitsemän kuolemansynnin periaatteella. Kun tunteita ei hyväksytä rakkaudella ja tueta lasta ymmärtämään omaa vihaa, kiukkua ja intoaan, vaan enemmänkin rankaistaan ja laitetaan jäähylle, hänen mielensä kääntyy vastakkaiseksi kokemalleen tunteelle, nauraa kun itkettää. Lapsi alkaa kertoa ja näyttää vastakkaista mitä tuntee, sisäisessä ilossa vakaata ja surullista jne. Hän myös oppii valheen ympäristön odotusten myötä, sillä hän ei aina tiedä mitä odotetaan, kun rankaisu tulee tai vaatimus/näkemys on täysin erilaista mitä lapsi todellisuudessa on. Hän ei opi itsetutkiskelua. Hän kertoo kaveristaan vastakkaisen ilmiön, mitä kaveri on, oman mielensä projisoiden. Tämän opin näkemään sen jälkeen, kun korkeasti koulutettu mielen asiantuntija kertoi, että suurin osa ihmisistä toimii näin. Tutkittua ja todistettuakin se on.

Ehkä viidenkymmenen vuoden päästä joku kirjailija osaa jo kirjoittaa tästä. Woody Allen on jo kuvannut näitä. Taiteessa ne tuodaan usein humoristisena tai sarkastisena esille, sillä huumori on yksi psykologisista puolustusmekanismeista, ja näin kulttuurissa onnistuu yksilön kohtaaminen, ja syntyy taas uusi kulissimaailma, huumorikyläyhteisö.

Raija