TAUOLLA

AUTTAMISEN AUTUUS

 

Jään tauolle 1.2.2026

Tampere julkaisi empatiataulun, millä ilmeisemmin oli tarkoitus tuoda esiin toisen huomioimista, kuuntelua ja näkemistä; tunnistamista, mikä lienee normaalia ihmisen taitoa kohdata toista ihmistä, käyttäytyä asiallisesti sekä kunnioittaen toisen yksityisyyttä, itsenäisyyttä, aliarvioimatta hänen taitojaan, viemättä ihmisoikeutta hallitsemisen keinoin omiin ideologisiin näkemyksiin ”hyvästä ihmisyydestä”. Rikokset on eri asia, ne vaatii puuttumisen. Tampereen hanke kariutui luokittelun ongelmiin ja epäselviin ihmisyysnäkemyksiin ihmisoikeuksista, miten ne kohteluissa vaikuttavat yksilöllisen kyvyn, mielen, tunteiden ja tarpeiden kanssa. Kritisointi on ollu paljolti valtataistelua, eikä selkeyttä ole niinkään syntynyt siitä, mitä ihmisyysoikeus tarkoittaa, ehkä vuorovaikutuksen kuvaaminen olisi auttanut, mitä siinä tapahtuu, mikä vaikuttaa. Asian ilmaiseminen selkeästi ja loogisesti johdonmukaisuuteen pyrkien on vaativa taito. Pimentoon näyttää jääneen pärjääminen, vain selviytyminen minimaalisesti tarkoittaa jo ihmisyyden menetystä, kun menettää inhimilliset kykynsä, kuten muisti, tunteet, mieli, kehoaistimukset ja kieli, mutta narsismin pyörteissä sokaistuneet ihmiset perustavat näkemyksiään syyllisyyskontekstiin. Väkivaltaa harrastavissa kulttuureissa ei huomioida, että psyyken puolustus voi tuoda liian vahvat kehoaistimukset, mitä narsismiksi luokitellaan. Ensin lyödään ja kun oirehtii, luokitellaan häiritseväksi.

Joku kritisoi kohtelua liian tulkinnanvaraiseksi ja ehdotti profilointia, mikä ei ole ongelmatonta tieteenkään valossa. Konkreettiset havainnot on tarpeen, kuten pyörätuolin saanti, sokean koira, tai asunto asunnottomalle. Sitten kun kysytään ihmisen henkisen kehityksen ja osaamisen puolelta, alkaa vallan käytön menetelmiä tulla näkyviin.

Aivan kevyemmästä päästä mittailen joskus ihmisten kykyä huomioida toista, kerran reagoin vahvemmin henkilöön, kun alkoi näyttää siltä, että hän halusi vain minun silittelevän hänen ajatuksiaan. Somessa on paljon niitä ihmisiä, jotka eivät huomioi, vastaa ja/tai ryhdy vuorovaikutuksiin kuin kuplansa kanssa, he ovat saaneet mediavaltaa ja kuuluvuutta yhteisöissä, eriäviä näkemyksiä siedetään vähän. Asiantuntijuutta arvostan, mutta en siinäkään ylivaltaa yhden ja yksipuolisen näkemyksen avulla alistamiseen, mikä ei tarkoita sitä, etteikö asiaa voida esittää yksinkertaistaen, helpommin ymmärrettäväksi, se tarkoittaa vain monipuolisuutta, näkemyksien oikeutta esiintuonnissa, sananvapautta. Peukutin tuon yksilön näkemyksiä, jotka olivat erittäin hyviä ja arvostin niitä, iloitsinkin. Hän ei kuitenkaan tehnyt samoin, peukuttamista minulle, ei vastannut eikä reagoinut. Mikä ja kuka minä olen määrittelemään kenet ja miten pitää huomioida, määrittelenkö toisen tarpeita ja/vai saako hän itse määritellä sen, mitä tarvitsee. Kysymys on usein myös siitä, kuinka henkilöt tuntevat toisensa, ei ainoastaan tunnetason kohtaaminen, vaan myös asioiden tarkastelua, väitellen ja väittäen näkemyksiä perusteiden valossa. Valta-asemien rakentaminen ei turvaa aitoa lähestymistä ja toisen huomioimista, oppimista toisiltamme, päinvastoin. Asiatason keskustelua on hyvä käydä.

Ja kyllä, mielestäni hyvä käytös, ystävällisyys, huomioiminen, kuuleminen ja näkeminen kuuluu kohtaamisten ja arvostamisten taulukkoon ja sitä tarvitsee kaikki. Jos asetamme itsemme valta-asemaan, ohjaten ”kuin salaliitoissa” toisen valintoja, voimme sortua itsemääräämisoikeuden riistoon, sitä on ehkäistävä. On huomioitava ihmisten kykyjä, kysyttävä, PÄRJÄÄVÄTKÖ HE NÄISSÄ VIIDAKOISSA. Minkälaista apua he mahdollisesti tarvitsevat?

Kaksi kertaa olen pyrkinyt auttamisjärjestöön, joissa halusin olla tukena toisille ihmisille. Vaatimuksena oli pieni kurssi, johon oli sitouduttava, auttamismuotoon. Kun olin silloin läpikäynyt omat auttamispyyntöni virallisiin tahoihin, ja nähnyt niiden ongelmia, näkemykseni olivat hieman kavenneetkin, koska syvin ongelma näkyi siinä, ettei kuuntelemista osattu, asia oli TABU, hirveä kestää jo kuulemisena. En ollut ainoastaan kokemusasiantuntija, vaan koulutustaustani oli aika monipuolisesti kykyä löytää eri muodoin auttamisen tapoja ihmisten kohtaamisessa ja tarpeiden kartoittamisessa. Järjestöt halusi auttamista, jonka muoto oli kytketty rajattuun näkemykseen, kuten kodinhoitoa tarkistaen, puhtauden, ruoan ja vaatepesun hoidossa, mitkä on tarpeen, mutta rajoittuen vain siihen estävät auttamista kokonaiseen ihmiseen. Kurssilla ohjattiin juuri niihin ongelmiin, eli vallan ”OIKEAAN KÄYTTÖÖN” auttamisessa, minkälaisissa opeissa olin vain traumatisoitunut lisää. En voinut sitoutua hallitsijavaltaan, ohjailuun ilman autettavan osallisuutta ihmisyytensä oikeuteen kasvaa ihmisenä siihen mittaan, mikä oli hänen ihmisarvossaan oikeutettua, eli jakamaton oikeus, ihmisarvo. En päässyt auttajaksi, kun en suostunut vain yhdenlaiseen tapaan.

Eikö sitten ole ollenkaan, mitään kriteereitä, missä ihminen olisi niin heikko, että on annettava enemmän itsestään (altruismi) toisen turvan ja luottamuksen synnyttämiseen ylilyönteihin ajautumatta. Useimmiten avunanto on selkeää, kuten fyysiset sairaudet. Suurimpana ongelmana henkisellä puolella näen auttamistyössä vahvemmuuden jos heikkoudenkin karsimista???? heikentämistä yksilöllisyyden osalta ja normittamista yleiskäsityksiin. Niin vahvuus kuin heikkouskin voivat olla kehomielen psyykkistä puolustusta, jossa ydin on tarpeena piilossa esiintymisen ja esiintyvyyden kanssa, näin voi olla myös itsekkyyden ilmenemisessä. Olen todennut, että vähäisemmät neuvot on hyväksi ja sen olen oppinut myös parhailta opettajiltani, he neuvovat vähän ja antavat itsenäistyä, oppia pärjäämään kaatamamatta liikaa vastuuta ja taakkoja niskaan, moralisoimatta, tukemalla ihmisyyden oikeutta. Ihmisyys kasvamisessa ja oppimisessa on yksilöllistä, oikeutta olemassaoloon omanlaisenaan, eikä sillä oikeuteta toisen ylitse ylivaltaan.

Yksi case elämässäni. Sattumalta koulutukseen oli osunut henkilö, terveydenhoitaja, jolta olin pyytänyt apua 30 vuotta aikaisemmin. Halusin antaa hänelle kiitoksen, kertomalla, että asian suhteen hän oli ainut henkilö, joka kuuli minut. Älä koskaan epäile, jos joku sanoo, ettei ole kuultu, sitä on paljon. Toivottavasti hän nyt opettamalla alan ihmisiä muistaa tämän, asiat eivät ole itsestään selviä.

Raija

MIELENTERVEYDEN HAASTEITA

 

Katsoin Yle Areenasta dokumentin, ”Kuka tukee Sarahia”. Nuori tyttö tekee lopulta itsemurhan, kun masennus ja ahdistus tekee olon sietämättömäksi. Hän on ollut erilaisissa hoidoissa, syitä on etsitty monelta taholta, psykiatrien lausunnot ja diagnoosit ovat erilaisia. Päänäyttö tuntuu perustuvan yksilöllisyyden ongelmiin, kuten itsetunto. Asia on vaikea, se voi olla myös niin, että eri aikoina näkyy oreina ja puutteina eri asiat, kuin toimintojen jälkitauteina, mutta masennus pysyy. Kun psykiatrit eivät pysty analysoimaan asiaa, miten tavallinen ihminen siihen pystyisi.

Psykiatrien lausunnot perustuvat pitkäaikaisiin ja perusteellisiin tutkimuksiin ja ihmiskuviin, usein ulkoisesta havaiten, joissa ei näy hyvin sosiaalisen elämän funktiot, suhteessa yhteisöön ja vuorovaikutukseen, valtaan ja oikeuksiin, mitä ihmisyydessä saa olla, kuinka niitä missäkin paikassa suodaan. Liian usein juututaan varhaislapsuuden analysointiin suhteessa vanhempiin. Koska olen ollut kuunteluoppilaana lähes koko elämäni, olen havainnut, että monet syyttävät vanhempiaan yhdestä tehdystä virheestä, mitä toistetaan, eivätkä he näe kokonaisuutta.

Usein olen huomannut, etteivät ihmiset kykene erottelemaan esim. kieltä, mieltä ja tunteita. Kun kysymys ei olekaan dissosiaatiosta, psykologisesta ongelmasta, jossa mieli olisi irtaantunut kielestä, tunteista ja kehosta, vaan on kysymys tiedon puutteesta. Monesti ajatellaan, että kysymys on heikosta itsetunnosta, kuten psykiatri totesi ohjelmassa. Joskus joku sanoi mainiosti, ”minä luulen, että sinä luulet, että minä luulen”. Liian monta kertaa olen todennut, että on enemmän luuloa kuin tietoa, luuleva luulee, vaikka toisella ei olisikaan luuloa.

30 vuoden ikäisenä päätin etten anna kateuden ohjata valintojani, mutta vain kehollisuuteen perustuvat käytänteet loivat valinnat kulttuurin normeina, enkä jaksanut koko ajan piiloutua ja suojautua. Olin ollut typerästi kateellinen sokealle ystävälleni, koska hänellä oli ilmainen koulutusmahdollisuus, mitä minulta puuttui lapsuuden aikana, peruskoulutuksen mahdollisuus, kun oppikoulua ei ollut kylällä. Elämässä ainakin joskus on mahdollista valita, minkä annamme hallita näkemyksiämme, minkä muistin kehityksessä, minkä mielen toiminnoissa ja joskus se ei ole mahdollista, jos mieli, kieli ja tunteet ovat kuolleet, kehokaan ei enää aisti, kuten kävi itselleni. Esim. addiktio eli riippuvuus johonkin asiaan, nykyään puhutaan paljon kännykkäriippuvuudesta, suositellaan sanaristikoita, mikä on tarpeen aivoja aktivoivana, mutta mitkä saattavat iskostua kehomuistiin, ja ei huomioida, että riippuvuus voi olla kiinnittynyt kehoaistimuksiin sanakielen kautta, tai vaikka seksuaalisuuteen ja sitä kautta uskoon kehovoimaa antavana, siitä tyydytystä etsien. Itselläni näiden kautta voimat loppui ja uuvuin, paloin loppuun. Kun mieli ja keho on vapaa, se useimmiten on vapaa myös addiktiosta, liiallisina toistoina addiktio voi syntyä ehdollistumisen kautta.

Mistä minä mitään tiedän mielenterveydestä? Kaikilla on omanlainen mieli, itselleni mielen ongelmat tulivat selkeästi ja johdonmukaisesti esiin kaltoin kohtelusta. Se oli osa suomalaista aatetta, jossa itsemääräämisoikeus oli aliarvostettua, se oli Venäjän aatteen mukaista.

Pääsääntöisesti, kun olen katsonut näitä mielenhoitomenetelmiä, olen todennut, että ne keskittyvät ruumiin trimmaamiseen, kehoa hoidetaan kuten lääketiede opettaa ja mielen katsotaan nousevan ylös sitä kautta, mieli ja keho on yhtä, sanotaan. Tottakai se vahvistaa ja aktivoi, se kuuluu asiaan, missä sielu voisi asua, ja nousta ylös, tällöin ainakin itselläni oli vapaus kokemukseen ilman kehon pakkoa normina, harjoittelin näyttelemällä takaisin aivojen toimintakyvyn, kyky ei avautunut moralismin keinoin, sinä olet ahne, muuta ajatustasi, kun sitä ajattelua sisäisessä minuudessa ei ollut, tahtoa ja halua, tunteet olivat kuolleet ahdistuksen ja tuskan liiallisuudessa. Se avautui vasta, kun menetin itseyteni ja tilalle tuli tyhjyys, lapsiminän ominaisuudet saivat tilaa, mitkä olivat kadonneet sielun eli tunteiden puuttumisessa häpäisyn voimalla, jolloin itseys kuoli ja mielikuvitus sekä luovuus ei toiminut, yksilöllisyyden olemus, mikä ei ole vain kehollista, se on oppimisen taivalta, löytää leikkivä ja oppiva mieli, leijaileva kieli itseohjautuen ja silti johdonmukaisena, tahtova ja haluava yksilöllisesti, ei vain toisto-oppina, yleisten normien viidakossa. Tyhjyyden ei ole pakko tapahtua, voimme suojella itseyttä pysyvyytenä, ei ole pakko murtaa ihmisyyttä moralismin keinoin, vallalla ylitse muiden. Kun opettamiset ovat yleistä pakkoa, joissa toistetaan, jossa vartioidaan vain toisia ilman vuorovaikutuksen vaikutetta, että tekisi oikein, yksilöllisyys on kiellettyä ja yleistä normitusta, missä ympäristö ei anna tukea.

En yhtään ihmettele, että yksilö, joka on sisäisesti jo kuollut, lopettaa ruumiinsa kärsimykset. Moralistit tulevat ilmoittamaan, että hän on syntinen, vaikka itse ovat olleet mukana alistamassa toistoihin, alistaneet vuorovaikutuksen julistamiseksi ilman yksilöllisyyden oikeutta. Juuri aamulla kuuntelin yhden twiittaajan podcastia, jossa tämä syyttämiseen perustuva oppi syytti ahneudesta, jossa yksilö itse valitsisi, mutta ei huomioida, että ovat itse sulkeneet tiet julistamispakolla vuorovaikutuksiin, joilla yhteys luodaan itseen ja toiseen, annetaan voimavaroja sisäisessä minuudessa.

Kun ihminen on keskittynyt ajattelutapoina vain ulkoisten asioiden hallitsemiseen ja siellä operoimiseen, se sisäinen itseys jää syrjään ja lopulta kuolee, eikä se aina ole yksilön valinnasta kiinni, valitettavan usein juuri ympäristön ihmisten moralismista, pakottamisesta, häpäisyistä, syyttämisestä ja estämisestä erilaisin rankaisuin, jossa ongelma tulee vallan väärinkäytöstä, eikä kunnioittamista ole yksilön kehitykseen nähden henkisellä puolella, on vain normituksia. Tätä yksilöllisyyttä ikään kuin pelätään ja se on luulevaa ihmiskehitystä, uskotaan ihminen pahaksi, tyhmäksi ja itsekkääksi. En ole koskaan nähnyt vauvojen ponkaisevan kehdostaan omalla tahdollaan ylös muita määräilemään.

Raija

HUOLESTUTTAVAA

 

Liisa Keltinkangas-Järvinen on saanut medialta tilaa näkemystensä esiin tuontiin uuden kirjansa myötä. Olen huolestunut, kun hän sanoo, että yksilöllisyyttä on liikaa. Kenen yksilöllisyyttä hän tarkoittaa? Olen lukenut vuosikymmeniä hänen kirjojaan alkaen itsetunnosta päätyen sosiaalisen minän kuvauksiin. Hänellä on paljon hyvää sanottavaa, mutta myös kritiikille on aihetta. Jossain hän sanoi, ettei tutkimusten mukaan itsetunto korreloi heikon menestymisen ja käyttäytymisen kanssa, voin muistaa väärin, olisiko näkemys ollut Helsingin sanomien haastattelussa. Itsetunto kuuluu persoonallisuuteen, joten ongelman ydin tulee jostain muualta, jos ei selviydy elämässä.

Yltiöyksilöllisyys voi olla vaarallista, kun se kytkeytyy valtaan ja mahdollistaa toisten ihmisten manipuloinnin, tällöin vuorovaikutuksen voima voi olla kestävämpää ja rakentavampaa, kun se tulee yhteisön avulla, tuki toisillemme, mikä voi olla sekä uskomuksia että totta, molempia usein. Huolestuttavaa on se, että asiaa tarkastellaan ainoastaan yksilön persoonallisuuden kautta, kasvun ja oppimisen, yksilöön suuntautuen, kuin vallan ja hierarkian kautta nousuna.

Olen ollut töissä pieniä sattumia lukuunottamatta kasvatus- ja opetusalalla. Näin siellä koko ajan ongelmia, mitkä näyttivät suorastaan ammattitaudeilta. Kasvattajien tuijotukset olivat tuijotusta persoonallisuuteen, psykologiaa kasvatus- ja opetusoppina. Jossain vaiheessa luin Kari Turusen sieluoppia (sielu = tunteet) Jyväskylän yliopistosta. Sielläkin tarkastelunäkökulma oli ”sielun pahuuteen, mitä oli korjattava opettaen”. Nykyään onneksi kuulee, että tunteet hyväksytään sellaisina kuin ne on ja opetellaan niitä tunnistamaan sekä käsittelemään niitä armon ja ymmärryksen kautta, sekä selittäen, mistä ne mahdollisesti tulevat; kielletty, lyöty, halveksittu ja hylätty sielu vaikeroi, jopa sairastuu projisoivaksi.

Kaikkialla, monien ammattilaisten kohdalla, koko 35 vuotisen urani aikana 1976 – 2011 sokein piste on ollut se, että kasvatusalan ihmiset näkevät käytöshäiriöt ainoastaan yksilöstä käsin ja yrittävät tuhota yksilöllisyyden, ei aina, hyviä menetelmiä on myös. Sain nähdä liikaa ja kokea luita sekä ytimiä myöten tuhoamista, jokainen yksilö on liikaa. Kuinka paljon surua koin, kun lapsia istutettiin rangaistuksessa päiväkotielämänsä ajan eteisessä, kun näitä käytöshäiriöitä ei ymmärretty. Keinoina ratkaista ongelmia olivat rangaistukset. Ammatti-identiteetitkin luisuivat joskus ammattiosaamisessa toisiin aikuisiin samalla tavalla kuin lapsiin, opettaen, ei jakaen tietoa. Häiriökäyttäytymistä ikään kuin tuotettiin joihinkin lapsiin, mikä tuotti vaikeitakin ongelmia sekä lapsiin että aikuisiin. Kasvatusnäkemykset olivat persoonallisuuteen vaikuttamisessa.

Tämä ongelma näkyi sekä päiväkodin opetusmenetelmissä, että koulutuksessani sosiaalialalle, syrjittyjen ongelmia ei osattu nähdä eikä analysoida, vain tuloksissa todettiin, eikä perusarvot jäsentyneet, miksi esim. kunnioitus puuttui. Syntipukit ja uhraamiset olivat arkipäivää kuin uskonnoissa kuunaan. Näyttää siltä, että Keltinkangas tavallaan hyväksyy sen, että tietoa tuotetaan vain enemmistöjen ehdoilla ja näkökulmasta.

On aina muistettava, ettei kaikkialla tehdä väärin, kaikki ei tee väärin ja kaikki ei ole väärin. Tieteen yksi paradigma on, että sen täytyy olla yleistettävää, mikä sinällään mahdollistaa jo erilaisten poissulkemisen. Yksi oppimisen ulottuvuus on miten katsomme, jos suunta on pääsääntöisesti ulkopuolella, meistä tulee helposti ulkopuolisiin tarkkailevasti suhtautujia ja pyrkien niitä hallitsemaan omalla näkemyksellä, tiedon jakaminen puuttuu. Kun tietoa vain ilmoitetaan jonkun taholta, se ei ole vuorovaikutteista, olisin odottanut esim. Viiden jälkeen haastattelijalta Keltinkankaalle kysymystä, onko kaikilla yltiöyksilöllisyys.

Elämä näyttää monella olevan ulkoisissa asioissa, emme katso sisältäpäin kokemuksiamme, joihin on kyllä ihmistieteissä johdonmukaiset teoriat, joskin vielä puutteita löytyy. Väärin on se, että tuhotaan yksilöllisyys, tuhotaan ihmiseltä halu ja tahto, ajattelutaidot, omatoimisuus, muisti, tunteet, mieli, itsenäisyys, kasvamisen ja oppimisen kyky. On hyvä kysyä, minkä asian opetuksen yhteydessä syntyy liiaksi ulkoista tarkkailua, mikä juurtuu luonteenpiirteeksi.

Esimerkkeinä kerron omia kokemuksia, koska muiden en voi tietää. Ensimmäinen työpisteeni oli päiväkodissa 1976, jolloin perustettiin uusi ammattiryhmä, päiväkotiapulaiset avustamaan lastenhoitajia. Se oli hirveä järkytys joillekin hoitajille, kohdallani johtajalle. Hän oli AUTORITÄÄRINEN JA JOUTUNUT henkilökunnan taholta nurkkaan ajetuksi, hänelle ei paljon puhuttu ja hän oli vihainen kuin erämaan karhu. Niinpä hän koki minut uhkaksi, olin tullut hänen reviirilleen, hän jopa rajasi paikat joissa sain olla, ja se oli eteinen, pakkasella sain olla ulkona lasten kanssa. Hän oli koulutettu sairaan lapsen hoitoon sairaaloihin ja itse olin juuri vapautunut elämään itsenäisesti ja iloitsin siitä, ja hän ei sietänyt iloa. Aikansa kihistessään hän keksi, että minut on saatava ulos talosta ja ilmoitti pääpomolle, että muut työntekijät ovat valittaneet. Vaadin valittajat vastuuseen, mutta kukaan ei ollut valittanut, ja siitä seurasi vaan ikävä maineen menetys johtajalle. Sain uuden työpisteen.

Tieto kulkee, kun on kerran leimattu, on sitä loppuun saakka, olipa se totta tai ei. Seuraavassa pisteessä puututtiin jopa sanakielen käyttöön, sinä et saa käyttää käskymuotoa, se ikään kuin kuului vain johtaville. Jatkuva tarkkailu aiheutti sen, että olin enimmäkseen yksikseen.

Kun kirjoitin ensimmäisen kirjan, se oli myynnissä paikallisessa kirjakaupassa. Kakkospisteen työpaikan johtaja sattui ostamaan sen ja hän tuli ovella vastaan kirjani kainalossaan, ”en minä tätä lue, työkavereille ostin” . Tämän jälkeen hakeuduin opiskelemaan sosiaalialaa.

Mielestäni niin tiede, kirkko, uskonnot kuin filosofiatkin ylläpitävät syrjintää, heikompien ja erilaisten ulossulkemista. Tiede tekee sen yleistettävyyden vaatimuksella, kirkot syyllistämisellä ja tavallinen kansa mielikuvituksessa eläen, todellisuuden poissulkien kun eivät kestä tapojen hirvittävyyttä, kun monet tekijät ja turvattomuudet siihen ohjaavat. Mielenterveysongelmia on paljon, pääasiassa vikaa etsitään persoonallisuudesta, eikä teoista, joita yksilöille tehdään.

Raija

UUDENVUODEN SAARNA

 

Maailman hulluus itkettää, kaikki ne uskomukset ja vallan väärinkäytön menetelmät, joilla elämää tuhotaan niin ihmisten kehityksessä kuin luontoa murskaten palvelemaan vain hyväksikäyttöä. Uusi vuosi ei tuo minulle toivon näkymää.

Joku aika sitten eräs tuttuni, joka on 80 vuotias, suivaantui ja purki paineitaan. Lapsensa oli eroamassa kolmannesta avioliitostaan. Tuskaisena hän huutaa lapsestaan, ” se on kyllä niin piru”, ja niin hyvä se toinen puolisko. Sen hän oli nähnyt vierailujen yhteydessä, ulkoisen kuoren, mutta ei ollut vieläkään herännyt siitä sokeudesta, mikä oli juuri hänen oman puolisonsa ominaisuus, ihana ihmisenä muitten nähden julkiminuudessa, vieläkin hän syyllisti itseään piruna peilaten lapseensa, joka oli sen aikakauden ilmauksia, käytösoireinen luokiteltiin piruksi. En voinut olla sanomatta hänelle, älä nyt kuitenkaan sano tuota lapsellesi. Hän lupasi olla sanomatta.

Tuskaansa hän purki, ihanteidensa murtumista. Hän triggeröityi. Hän, joka kesti viimeiseen tappiin asti tavoitteidensa ja ihanteidensa tuomaa helvettiä, avioliiton säilyttämistä, väkivaltaa ja juoppohullua puolisoa, jonka traumoja lapsensa nyt kantaa, kolmanteen ja neljänteen polveen, niin kuin sanotaan. Ehkä hän ei ollenkaan tiedostanut ihanteidensa taustoja, eli velvollisuuksien tietä. Näin hän siirsi traumaansa lapselleen käsittelemättä olleiden ja menneisyytensä vaikutusta. Näitä traumasiirtoja näkee kaikkialla, töissä, harrastuksissa, perheissä, kuka tahansa voi joutua kohteeksi. Muistan tässä kohtaa opettajapsykiatrin lausuman, ”eihän se ihminen kestä, jos ei siirrä taakkaa toiselle”. Ei niitä jatkuvasti kestä ja purkauksia tulee, mutta jotain rajaa siinäkin pitäisi hakea. Tunne-elämän oppien puuttuminen on yksi perussyy siihen, ettei ihminen kohtaa itseään ja näe kokemuksiaan, eikä muista menneisyyttä ja tapahtumia. Toinen on hierarkkiset vallankäytön menetelmät, päälliköt käskee ja tottelevaisuus on sokeaa, uskominen valhetarinoihin.

Väkivalloin toteutettu kasvatus ja opetus vie kauhukakaroiden valtakuntaan. Niin uskonnoissa kuin psykologisissa opeissa on päädytty ihmisyydessä tunkeutumiseen ja korkeammassa asemassa olevien palvomiseen, mieskulttuurinen tunkeutumisfilosofia, anteeksi. Se ei ole normaalia sisäsyntyistä lapsiminän ominaisuutta, se on kehitettyä luonnetta, oppien mukaan uskomuksina, jonka perusta on moralismissa. Se on myös pelastuksen uskomuksia, auttamisen sokeaa uskoa, jossa elämässä selviytyminen on täysin toisen varassa ja toisen ehdoilla, se luo sokeita odotuksia toisiin nähden. Ihminen ei ota vastuuta omasta itsekasvatuksestaan. Elämä menee ohi monelta, eikä hän voi saada ihmisoikeuksia, koska on odotettava, että valtaapitävät arvioivat ja pohtivat, onko tuolla yksilöllä perusteita tulla kuulluksi, ajalla ja valta-asemalla pelataan. Tämän ongelman ymmärtämistä opin kirjasta, Auttamisen varjo, Martti Lindqvist.

Enkö kunnioita korkeassa asemassa olijoita, päinvastoin, kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka perustavat näkemyksensä johdonmukaiseen tietoon eikä valtaan, luuloihin ja alistamiseen, oman tietämyksensä yliarviointiin. On lukuisia psykologisia sivustoja, jotka perustuvat toisten kontrolliin jopa vainoina (suosittelen tutustumaan Hannu Lauerman narsismikäsitteen tuomiin ongelmiin ihmissuhteissa ja yhteisövallassa). Kirkoissa on paljon tämän opin ongelmia kuten muissa kirkon alajärjestöissä. Ihmisen itsekkyyden näkeminen on enemmän tuotettua kuin synnynnäistä, sitä on paljon, koska sitä tuotetaan paljon, mikä perustuu hierarkkisten systeemien ylilyönteihin, roolin, vallan ja aseman kautta oppimiseen eri oppimismenetelmillä, tietynlaiseen ihmisyyteen.

On mahdollista pyrkiä itsetuntemukseen kohtuullisen ohjauksen ja opin puitteissa. Se on oppimisen tietä, ihmisarvon viisautta, se on asiallista kunnioittamista ja arvostamista, ei hierarkkisiin käytänteisiin nojautuvaa vallan väärinkäyttöä. Se on ihmisen kehityksen tarkastelua ihmisyyden valossa.

Olenko vapaamielinen ja täysin irrationaalinen hupsu, eikö mitään saisi säädellä? Päinvastoin, olen tarkasti ja johdonmukaisesti säätelyn kannattaja, jossa tieto on valitsija, eikä ahneus ihmisyydessä, holtittomat halut ja mielensekaiset ajautumiset miten sattuu. Valitettavasti vallan käyttö perustuu enemmän ihmisen vallanhimoon/tahtoon kuin tietoon, toisten hallitsemiseen omilla näkemyksillä. En ole järjen ehdottomuuteen taipuvainen, haluan ihmisyyteen tasapainoa, jossa väkivalloin ei luoda hirviöitä.

Eetos (kreikan ethos) tarkoittaa suomeksi puhujan tai yhteisön luonnetta, moraalia, uskottavuutta ja olemusta, joka rakentaa luottamusta yleisössä; se sisältää puhujan maineen, puhetavan, eleet ja tavat, ja on yksi retoriikan kolmesta osasta paatoksen (tunteet) ja logoksen (järki) ohella, ja on myös sanan etiikka(moraali) perusta.

Julkitotuudet elää poliittisessa hurmoksessa sekä eetoksissa, yleistietoisuuden kontekstuaalisuudessa, yhteisten mielikuvien kollektiivissa, jossa yhteisövallan politiikka sanelee mikä on oikein. Yhäkin moraali kulkee moralismissa, jos teemme pahaa, se ei saa tulla näkyviin. Kaikkein syvimmin ihmistä loukkaa ja tuo mielenterveysongelmia läheisten teot, hylkäämiset, tuomiot, pettämiset, valheet ja menettämiset. Oma kohtaloni oli kurja ja kestämätön, menin rikki. Kaikkialla viroissa, vallassa, ja ihmisten suhtautumisessa näkyi se, että rikokset haluttiin salata. Ihmisten oikeudentaju ei ole niin hyvä, kuin julistetaan, se on hyväksi mielenterveydelle, jos saa kokea olevansa kohtuullisen hyvä. Valitettavasti se on enemmän hurmosta kuin totta, kollektiivinen mieli. Oikeudentaju on heikkoa. Yhäkin ne ihmiset, joiden kanssa ”hurmos oli hyvä” ja ilakoitiin normeissa, kaikki tuntuivat tulevan toimeen toistensa kanssa. Kun paljastin mitä tapahtui oikeasti, ihmiset kaikkosivat läheltä ja alkoivat todistaa rikoksen tekijöiden totuutta, alistavia auktoriteetteja, jotka loivat kaunisteltua tarinaa ja pakenivat omasta vastuusta. Yhäkin moraali perustuu uhraamiseen, joku kantaa toisen syyllisyyden. Kaikkein vaikeimpana olen kokenut niiden ihmisten moraalivaatimukset, jotka käyvät alttarilla pyytämässä anteeksi syntinsä ja saavat voimaa valheeksi syntyneeseen tarinaansa, sitä voimakkaammin he syyllistävät läheisiään. Eikä tämä alttari ole vain konkreettisesti kirkossa, vaan se on vallan alttareita, uskottujen ystävyyksien maailmankatsomusta ja valtaa, jossa oikeudentaju katsotaan kuuluvan itselle muita alistaen ikeeseensä.

Perusteltuja näkemyksiä puuttuu, elämme yhä Jane Austinin aikamaailmassa, jossa ylpeys mitataan suhteessa normeihin, nykyisin narsismiksi määriteltynä.

Yhäkin jotkin kuvittelevat itsensä niin suureksi, suorastaan Jumalaksi, että voivat sanella minkälainen toisen ihmisen kuuluu olla, terrorisoivat uskomustensa kanssa, oman ihmisyytensä vaatimuksena muille, alistamalla historian totuuksiin sanoissa ja uskomalla poliittisiin valtamenetelmiin. Kaikkein vaikein ja ahdistavin asia on se, että väkivaltaa ja rikoksia salataan ja peitellään, enkä niitä jatkuvien vyöryjen lailla halua terrorisoiden tuoda esiin, kannatan inhimillisyyttä. Mutta jos vuosikymmeniä joutuu olemaan puhumatta tietyistä asioista, se on salailua ja rikosten tukemista. Tätäkin yritetään väittää toiseksi kuin se on mitätöimällä, saithan sinä kerran sanoa sen. Ihmisyys on enemmän järjestelmien luomaa kuin synnynnäistä. Lapsiminän juuret on hävitetty ja opetettu sokeasti tottelemaan, ei ajattelemaan. Se on kommunismin aatetta, jota nyt Venäjän johtaja toteuttaa. Omaisuus määrittää vielä paljon oikeuksia, se on kuitenkin huomattavasti vapautta luovempaa verrattuna ideologismiin, mikä luo orjuutta.

Raija

"Triggeröinti" tarkoittaa psykologista ilmiötä, jossa jokin ulkoinen ärsyke (triggeri) laukaisee voimakkaan, usein tiedostamattoman reaktion, joka liittyy aiempaan traumaattiseen tai ahdistavaan kokemukseen, saaden tuntemaan kuin kokisi sen uudelleen, ja voi ilmetä esimerkiksi paniikkina, pelkona tai voimakkaana ahdistuksena. Arkikielessä "triggeröityminen" voi tarkoittaa myös yleisempää provosoitumista tai herkkyyttä toisten sanomisille. Termiä käytetään myös teknisessä mielessä, kun jokin tapahtuma käynnistää prosessin (esim. verkkosivuilla).

JOULUN SANOMAA

 Joulu meille kristityille on syvän sanoman kieltä. Joulupukin esikuva on Pyhä Nikolaus, mikäli on uskominen kirjailija Roope Lipastia, jonka kolumnin luin aamulla Ylen sivuilta.

Elämän tarkoitus on usein hukassa, ja joskus se selviää vasta jälkeenpäin, omat tavoitteemme ovat enemmän merkitysten maastossa, minkä näen yksilöllisyyteen liittyvänä. Tarkoituksen suuremman viisauden opin Jackie Kennedyn papilta, joka sanoi, ettei ihminen sitä voi oikein ymmärtää. Näin voin todeta elämäni kohdalla.

Kyllä meillä on lupa pohtia, mikä on elämän suuri tarkoitus, elämäntehtävä ja omien arvojen jäsentäminen, jokaiselle omansa. Mitä voimme toiselta ja itseltä vaatia, voisiko elämäntarkoituksen sävellyksen katsoa tulevan vasta elämän edetessä kehityksen poluilla, kasvamisen ja oppimisen, ymmärryksen syntyyn, mitä tarvitsemme? Usein tarvitseminen liitetään kuluttamiseen, materialismin haalintaan. Alkuperäisesti psykologian asiantuntija Maslowin luokittelemat tarpeet luokitellaan enemmän ihmisyyteen liittyvänä.

Synnyin olympiavuonna 1952 suuren perheen kuudenneksi lapseksi. Lapsia tuli enemmän kuin laki salli, yhteensä viisitoista. Lääkäreitä ei ollut eikä kumihanskoja jälkeläisten lisääntymisen esteeksi. Pulaa oli erittäin monesta asiasta, ruuasta, vaatteista ja kansakoulu tuli kylälle vasta 1930 luvulla. Pitkälle toiseen kymmeneen ikävuoteeni elimme avustuksien varassa, erityisesti sen jälkeen, kun elinkeinot hiipuivat 1960 - 70 luvulla metsä- ja maatalouden suhteen, jolloin olin nuori ja ymmärsin enemmän kuin varhaislapsuuden kodissa. Toki luonto antoi syötävää särpimiksi. Minun ihmeeni lapsuudessa oli Pelastusarmeijan joulupaketit ja veljeni tekemät sandaalit puusta veistäen, vasikannahkaremmeillä. Alkuun meillä oli vain yksi lehmä.

Pitkään taistelin elämäni tarkoituksen ymmärtämisessä, kärsimyksen huutoni raikui pitkälle, siinä kohtelun ongelmiin. Joku jo sanoikin ettei sinulla ole mitään erityisoikeutta sairastamiseen ja sen asian esiintuontiin, aivan tuntematon, mitä hän tiesi minun kärsimyksen oppimisesta. Kärsimystä en julista enkä ihannoi elämäntarkoituksena, liiallista valtaa toiseen nähden, arvostelemista, en myöskään liiallisia ihanteita. Kärsimystä on syytä vähentää eri keinoin.

Elämäni tarkoitus oli kuitenkin syvemmällä, jonka arvon ymmärsin vasta vanhempana. Olin mukana kyläkirjan kirjoittamisessa, Kotikylämme Valtimon Sivakka. Olin etsinyt syväminuuttani, selkeyttänyt itselleni matkaani lapsuudesta aikuisikään. Mikä siellä oli tarkoitus? Siitä kirjassamme kerron. Reilu 70 vuotta elämän ja oppimisen matkaa selkeytti sen, suomalaisen koulutuksen perusongelmaa, leikkimielisyyden ja leikin olemuksen puutteen liiallisena sanakielen arvostamisena, jolloin itselläni katosi itsemääräytyminen ja aloin toistamaan oppeja, luovuuteni katosi ja mieleni vaikeroi rankasti.

Jouduin lähtemään työstä, hakeuduin itseilmaisun ja tunne-elämän etsimiseen itsestäni, itsemääräytymisen perusteita, mikä koulutuksieni väylältä puuttui ja puuttuu yhä monesta paikkaa, syväoppimisen kehto, minuuden rakennuspuiden eväät. Sitä ei opetettu 1990 luvulla vielä yliopistossa, psykiatrit kävivät oppinsa Sveitsistä, joita jälkiä itsekin kuljin monia kilometrejä ymmärtämättä aina sitä fyysisyyden perustaa, kuin henkistä puolta ei olisi ollutkaan mielen ja tunteiden osalta.

Pitkän matkani päätteeksi sain oppia leikin kautta itsemääräytymisen synnyn syventävissä opinnoissa, ei vain uskona erilaisiin ideologioihin, vaan oikeutena ihmisyyteen. Ehkä syvimpiä oivalluksiani on se, että ruumiimme liika-aistillisuutena on väkivallan esiintuoja, siksi yksilöllisyys ja persoonallisuus on kuin väkivallan estämistä, vaikka se moralismissa katsotaan sieltä tulevaksi. Työn jälkeen näyttelin kesäteatterissa, jossa aivotoimintani palautui itsemääräytymiseen. Ympäristön pakotteista syntyvää psyyken puolustusta huutona en pidä minuudessa tahdon ja halun ilmauksena johdonmukaisesti. Oppimiseni ei ole itseni olemuksen määrääminen toisten opiksi, se on ihmisyyden ydintä, oppimisen oppimista ihmistieteiden avulla niin ettei se vie pois mielenterveyttä itsemääräytymisen tuhossa.

Hyvää Joulua ja Onnea vuodelle 2026!

Raija

 

VIISAUDEN TUOJAT

 

Elämässäni on tullut vastaan ihmisiä, jotka osaavat tuoda esiin sellaista viisautta, mikä johdattaa elämässä eteenpäin, tarkkanäköisemmäksi. He kuulevat tarkasti ihmisen arvoja ja mielleyhtymiä sortumatta jatkuvien epäilyjen ihmisluonteen analyyseihin, persoonallisuuteen tuijottamiseen, he ovat asiaihmisiä, he näkevät ihmisyydessä ongelmia, mutta eivät lähde syyttelyiden poluille. He näkevät, että liiallinen mielikuvitus on tietyllä tapaa osittain kohtelun tulosta, ja tietävät, että totuus auttaa ihmistä kohtaamaan todellisuutta, näkemään paremmin. Eräs näistä oli kohdalleni osunut mielen asiantuntija, joka sanoi, että 97 % ihmisistä elää mielikuvituksessa, eli he tulkitsevat tapahtumia oman mielensä kautta havaitsematta sitä mitä todellisuudessa tapahtuu. En herkästi lähde tekemään sairausdiagnooseja, kun en ole lääkäri, mutta pohdin silti asian ongelmallisuutta. Jos yhteisön jäsenistä suurin osa tulkitsee, elää luuloissa ja antaa sieltä käsin mielikuvituksen sanella totuutta, heistä tulee totuuden kieltäjiä. Tällöin, kun keskusteluille annetaan liikaa valtaa, ja uskotaan niihin totuutena, ne ylläpitävät uhraamista, jossa ratkaisumenetelmä tuottaa valhetta. Taustalla on osin kyvyttömyys kohdata realismia, mutta myös vallanhimo, jossa hallitaan todellisuutta luoduilla tarinoilla totuudesta.

Mutta eikö tuo edm. ala saduista jo lapsena. Uskommeko yhä ihmisiin, luotammeko liikaa, onko turvallisuuden vaade liian suuri. Epäluulo ei ole liiallisena hyväksi. Väkivaltaista elämän tuottamista vastustan, raakuutta, julmuutta ja tappamista. Kaikki eivät ole ratkaisukeskeisiä nähden mielensä sekä ajattelunsa sisältöjä ja sen ongelmia. Tarvitseeko ihminen yltiömäärin lapsesta saakka sellaisia ihanteellisia elämän unelmia, jotka vievät pois totuudesta? Luotammeko liikaa? Onko luottamus liikaa yksilön kyvyssä löytää totuus, vai piileekö se totuuden etsinnän ongelma siinä, että annetaan liikaa valtaa? Todistamisen vimma voi olla liiallista. Ehkä sittenkään ihminen ei huomaa, jos keisarilla ei ole vaatteita, ainakin, jos on uskominen mielen asiantuntijaa, todistamista tulisi enemmänkin välttää ja kuitenkin asioista pitää puhua, toivoisi vain, että sitä havaitsemiskykyä harjoiteltaisiin paremmin.

Edellä mainittujen menetelmän yksi perusvirhe on se, että johtaja uskoo tarinoihin ja johtaa harhaan uskoen uskomuksia ja mielikuvitusta, luottaen liikaa ihmisten kykyihin havaita oikein. Menetelmä on sisään rakennetuissa tavoissa, todistamisen vimmassa, oikeassa olemisen pakossa, vallassa, järjestelmässä. Leikkimielisyys on tarpeen, mutta sen ei tulisi määrätä totuutta. Leikki on ehdottomasti tarpeen, että ajattelukyky voisi kehittyä. Ihmisyys ja ihminen ovat kovan työn takana totuuteen nähden, se on etsijän vaativaa aluetta.

Valta on niin sisäistynyt kaikkialle, että sen kitkeminen ei ole helppoa. Näillä valtamenetelmillä ja mielivallalla tuhotaan paljon ihmiselämiä. Luin juuri Kaisa Tammen kirjan, Naisvankilan pomo. Se oli kuin pienoiskuva siitä, kuinka ihmisten jäykistyneet käsitteet ja käsitykset asioista estävät kehittämistä. Vaikka kirjassa ei sanottu suoraan, tulkintani oli se, että naisvangeille luodaan huoraleima rikoksista, ja miesvangeille annetaan sankarin viitta, karkeasti tulkiten. Systeemin ongelmat syntyvät toimintamenetelmistä, toki taustatekijä on rikos. Surullisena totean vain, että nämä toistuu nk. normaalissa elämässä. Rikollista mieltä on paljon, se on vain hienostuneempaa normiyhteisöissä. Naisvangeilla oli taustalla väkivaltaa heihin kohdistuen  hyväksikäyttönä jopa 80 % enemmän kuin miehillä. Valta on miehille luvatumpaa historiallisesta näkökulmasta.

Keskustelu on hyväksi, jos oikeasti kuullaan, keskustelu on pahaksi, jos todelliset tapahtumat muuttuvat mielikuvituksen kautta toiseksi.

Sanakieli sisältää ongelmia siinä määrin, että ne ylläpitävät myös valtamekanismeja. Pitkään aikaan en ymmärtänyt sanaa uhriutuminen, kunnes ystäväni kertoi sen tarkoittavan sitä, että uhri hyötyy esittämällä kärsivää ja se on yksilön syyttämiseen perustuvaa. Se oli minulle outoa, kun en saanut puhua rikoksista. Sitä ei kysellä, mitä uhriutumisesta syyttävä hyötyy. Keskustelu on yksilökeskeistä, moralismiin ja syyttämiseen perustuvaa, joissa on tilaa enemmän mielikuvitukselle kuin totuudelle. Yhteisön tuottamista valheista ei ole vielä selkeää sanaa, joissa menetelmät tuottavat uhraamisen. Ehdotan sanaa uhrauttaminen, jossa menetelmät tuottavat uhrin. Olisi hyvä kysellä, miksi yhä kaikenkarvaiset opit johtaa maailmassa, miksi yhä moraalin perusteet ovat mielikuvituksen ja suorastaan luulon ylläpidossa vallan avulla, enemmän siinä todistetaan mielisairautta kuin totuutta. Tarkkaan havaitsijat ovat harvassa.

Raija

VUOROVAIKUTUKSEN ESTEITÄ

 

Suomi on puhumattomuuden kansaa, eri keinoin mykistyneitä. Jossakin se voi onnistua, jossain täysin kummallinen ilmiö, puhuminen. Asiaa kannattaisi ehkä katsella laajemmasta näkökulmasta. Onko keskustelukulttuuri kehittynyt vain hierarkkisesti oikeutettuna, vai jokaisen osallistumisoikeudella? Ketään ei voi pakottaa, mutta ei mielestäni estääkään erilaisilla menetelmillä, sananvapaus on oikeutta.

Vuorovaikutusoikeus periaattena on erittäin tärkeä oikeus, ja alkaa luonnonmukaisesti jo geeniperimänä, eläinkunnassa pennut hamuaa emänsä nisiin, lapsi äitinsä rinnoille, seksuaalisesti etsimme yhteyteen. Elämmekö sitten vain ”kyllä luonto tikanpojan puuhun vetää” periaatteella, vai onko meidän nähtävä niin, että meissä on myös henkinen puoli, jolle on löydettävä yhteinen kieli ymmärtääksemme toisiamme, mieli, kieli ja tunteet.

Näyttelijä Armi Toivanen oli MTV kolmosella viiden jälkeen ohjelmassa haastateltavana viestinnän ja viestittymisen ongelmista, ristiriidoista, mikä toisillemme välittyy. Hän oli käynyt Amerikassa oppia saamassa, kuinka kehonkielemme onnistuttaisiin saamaan siinä mielessä viestintään, että aitous ja välittyminen toiselle onnistuisi äänen, hengityksen ja mielen suhteen. Välittyykö vakavan asian sisältö vakavalla naamalla, vai pitäisikö olla myös ilmettä kasvoilla? Mainiosti hän esitti TV- haastateltujen kasvon ilmeitä, kuinka ne eivät välittäneet mitään viestiä toiselle tunnetasolla, eikä vaikutusta syntynyt. Itselläni oli erinomainen opettaja Marja-Leena Haapanen opettamassa, miten kehon liikekieli viestii asentojen kautta. Usein nämä ovat tahattomia viestejä, emme ole niin tietoisia, mitä vanha psyyke kertoo, mikä kiehtoo aikuisen persoonassa ja mikä on tilanne omassa jaksamisessa sekä mikä ympäristötekijöissä.

Mikä sitten avuksi, jos ei nämä mielen liikkeet ja asiayhteydet kohtaa hyvässä viestinnän kontekstissa? Mitä jos ensimmäinen reaktio onkin inho eikä ihastus? Tekisi mieli heti potkaista ulos lähestyjä, ettei uhkaa viedä vaimoa/miestä mennessään viehkeällä tyylillään, selvästi uhka, en tässä nyt jaksaisi lähteä kilpailemaan asemani oikeudesta mielitekojen maailmaan. Miten saavuttaa herkkyys ja hienotunteisuus vuorovaikutuksen kentällä, ja on tärkeää että muotoseikat on tietoisena mielessä, mutta myös mielen herkkyys aistia toisen mielentilaa, lukea kasvoilta ilmeitä, kuulla äänessä säröjä, surua, iloa, pontevuutta, tahtoa, alistumista ja niin edelleen. Myötäelämistä tarvitaan.

Analysoin noin kymmenen keskustelutilaisuutta, miten vuorovaikutus oli kehitetty osallisuuden näkökulmasta ison salin tyyppisissä tilaisuuksissa. Monissa oli hierarkkinen lähestymistapa oikeutena puhumiseen ja sitä kautta valtaan. Puhujapöntöstä puhuttiin kansalle ja kuulijoille, eikä kuuntelijoille oltu järjestetty osallistumismahdollisuutta, kuten lapulle kirjoittaminen, viittaamalla oikeus puheeseen, pienryhmät jne. Mikä ihmeen opettajakorokesyndrooma suomalaisia vaivaa, yhäkö vain auktoriteetit saavat puhua. Kunnioitan auktoriteetteja, asiantuntijoille tulee olla erityisoikeus alustaa, mutta ei se tieto ole ainoastaan heitä itseään varten, kuulijoilla on oikeus oppimiseen ja kasvuun´myös.

Raija

ERILAISIA KÄRSIMYKSIÄ

 

Kärsimyksiä on niin monenlaisia, ettei niitä edes osaa aina useinkaan analysoida eikä määrittää miten ne rakentuvat. On kuitenkin sekä tuotettuja, että tahattomia kärsimyksiä. On tietämättömyydestä syntyviä, tiedostaen tuotettuja, ideologisia, uskoen kärsimyksen tuottavan hyvää kasvua ja oppimista, on rakenteellisia, laiva kääntyy kovin hitaasti.

Näyttää siltä, että vaikeimpia on juuri rakenteelliset, järjestelmään pesiytyneet, vähättelemättä mitenkään yksilötason ongelmia. Vähän aika sitten tuli uutisissa tietoa väitöskirjana väitetystä, jossa tutkimus todisti, että työpaikkojen ongelmat 1980 luvulta alkaen nähtiin pääosin yksilöiden ongelmana eikä järjestelmän ja yhteisön. Vähäisin kokemuksin voin sanoa, että erityisesti yhteisön ongelmista tulevia vaurioita nähdään huonosti. Esim. päihde ja/tai mielenterveysongelmainen, jolle opetetaan elämässä selviytymisen taitoja, ruuan laittoa, peseytymistä, talouden hoitoa ymv. eli arjessa selviytymistä. Jos kysymys on vain näistä ongelmista, se auttaa, mutta jos kysymys sosiaalisesta syrjinnästä, nuo ei auta mitään, jos on kysymys ajattelutaitojen estymisestä, nuo ovat riittämättömiä. Ajattelutaidot on harjoiteltava uudelleen, opittava, ettei psyyken puolustus tuhoa niitä. Moni sanoo, että ota niskasta kiinni, valitse, etsi uusi paikka jne. Kun psyyke on vaurioitunut pahasti, psyykkinen puolustus aggressioina, ahdistuksena ja kauhuna hajottaa ajatukset hallitsemattomaksi itsen valinnassa, kokemus on joko möykky, massa tai hajoava, muisti- ja mielikuvia ei saa kiinni.

Esim. kymmeniä vuosia koulukiusattu on menettänyt ajattelukykyään psyykkisen puolustuksen ottaessa vallan psyykessä. Itsellä työpaikkakiusattuna apua hakiessa tätä ei huomioitu missään vaiheessa. En nähnyt sitä missään hoivakodissa missä opiskeluaikoihin harjoittelin, usein hoidetaan vain tunteita, kuten näyttää käyneen lääkäreillä kokonaiskuvan hahmottamisessa, uskotaan tunne-elämän ongelmaksi sosiaalinen valtaongelma. Kaikkea ei tietenkään voi yleistää.

Suomessa hoivakulttuurissa usein on vallalla vielä kommunistiset käytänteet, itsemääräytymistä ei kunnioiteta, ja itsemääräytyminen on syyllinen yhteisön ongelmiin.

1984 ilmestyi Milan Kunderan kirja ”Olemisen sietämätön keveys” Luin sen melko pian julkaisun jälkeen, nyt uudelleen, iäkkäämpänä luku syvensi kirjan sanomaa. Se on sykähdyttävä, haastava ja todellinen ideologinen katsaus kommunismin ytimiin. Yksilöllisyys ja itsemääräytyminen tuhotaan ihmiseltä, ja laitetaan palvelemaan valtaapitävien näkemyksiä ihmisyydestä. Päähenkilö kirurgi ja vaimonsa sysätään syrjään näkemystensä vuoksi, suorittajiksi, jotka harhailee erilaisten sattumien viidakkoon oirehtien eri tavoin näkemättä enää hyvin itseään, kuten seksuaalinen orjuus. Elämä on paradoksaalista, kun vaadit päätökselläsi toista olemaan tietynlainen ja syytät vääristä näkemyksistä, valitset samalla oman näkemyksesi, mihin toisen on alistuttava.

Kysymys on äärimmäisen monimutkaisista asioista, kuinka ihmisyytemme saa olla. Ketkä ja mikä sen määrittää, saako ne olla sitä mikä on mahdollista? Jo perustavanlaatuinen kysymys on se, miten henkisyys nähdään olevan ihmisyyden suhteessa, saako olla mieli, kieli, saako olla tunteet ja miten niitä saa kehittää, mikä sallitaan. Tunteiden kieltäminen on johtanut jatkuviin psyykkisiin ongelmiin ja sairauksien syntyyn, syvävaikutteiden vaikutusten estymiseen ihmissuhteissa. Edm. kirjassa juuri tämä aukenee, ihmiselle mahdollistetaan ja suodaan biologinen minuus, kehoaistipohjaisena kuin eläimillekin, vaistojen varaan, ei vielä tarpeiden, kuten ruoka, mikä viettinä esiintyy ruuan muistikuvan esiintyessä. Vauva hakeutuu rinnalle hajun mukaan, mikä on alkua kehollisena, nälkä on tarve vasta kehollisen ulottuvuudessa. Kärjistetysti voisi sanoa, että biologisen minuuden vaatimuksessa on kommunismin aate, mitä nykyään konservatismi tukee.

Jos soisimme ihmiselle henkisyyttä, sallisimme myös metaforien kautta kehittymisen, kieliyhteyteen, itseyden henkisenä olentona, mitä tuo kirja myös avaa. Kulttuurit ovat kehittyneet biologisen kehityksen yliarvostamisena, sukupuolisuuteen nojaten, ja sitä kautta vahvimman valtaa ehdollistumana, kehon haluja vaistonvaraisesti. Käsitykseni mukaan kristinuskossa sallitaan yksilöllisyys metaforien avulla kehittyväksi, toki myös tapojen ja sanojen orjuutta on siellä järjettömästi, mutta yksilöllisyys tuodaan ainakin esiin.

Tuntuu siltä kuin ihmiset haltioituisivat taiteen piirissä vain itsensä kuulemiseen, ja vain omien kokemustensa avulla elämäntuntua saaviksi, mikä suotakoon tarpeellisena sekin, mutta näyttää siltä, ettei face to face ole enää arvossa, emme kohtaa toisiamme aistimusten syntyessä sisäisessä minuudessa, ettei kokemuksia kohdata myötäsyntyisesti, sillä tunteet eivät nouse välillemme, jos vain keho saa puhua, tunne on syväsyntyisempi kuin kehonkielen viestit.

Raija

KASVATUKSEN KOUKEROITA JA KOUKKUJA

 

Näyttää siltä, että jokainen kokee olevansa opettaja ja kasvattaja, ainakin vaikutusvaltainen, vaikuttua inhimillisesti on jo enemmän oikeus, väkisin tehtynä varjoja tuottava. Arvostan ammatillisuutta, mutta olen nähnyt kasvatusalan kovin oikukkaaksi ja ongelmalliseksi. Muistan ikuisesti huippuammattilaisen hymähdyksen ja naurahduksen, kun sanoin, että kasvatus ja opetus on ihmisen hyvinvoinnin perusta, tie ihmisyyteen. Olen yhä sitä mieltä, että se on, ellei ihmiskuvat ole vääntyneet kummallisiksi, vastoin kasvua ja oppimista. Miten voin olla niin jääräpää näkemyksissäni, eikö suurempia vallankäyttäjiä tulisi uskoa!

Kasvatuksen juuret ja päämäärät ovat pääarvoja, Hyvyys, Kauneus ja Totuus, joihin pitää pyrkiä, hyveisiin, kopioita alla. Näitä kutsutaan myös kasvatusarvoiksi. Olen vahvasti sitä mieltä, että on myös juuriarvot, kuten oppiminen, jo solut ovat oppivia, käveleminen, kieli ja mieli.

Kaikkialla maailmassa, niin pienissä kuin suurissa yhteisöissä syntyy sosiologinen valtaongelma, reviirit, joista taistellaan, sitä on suurvaltojen välillä, valtioiden maaomistukset säätelemässä kaupan avulla valtaa, sitä on lukuisat rikollisjärjestöt niin Gazassa kuin myös Suomessa ja kansainvälisesti. Kaikissa näissä perusideologia on se, että halutaan taistella oman oikean puolesta ja alistaa muut siihen, riippuvaiseksi. Nämä eivät ole oppimista, ne ovat valtataistelua asemaoikeudella.

Pääsääntöisesti oppimisen juurilla sanakieli on se, minkä kautta pyrimme ymmärtämään toisiamme. Sanat vain tahtoo mennä sekaisin helposti, merkitykset muuttua ja ymmärrys ei ole taattua. Monia hauskoja mielleyhtymiä on elämän varrella tullut nähtyä. Atk- tunnilla, joku hyppäsi tuoliltaan, kun ilmaistiin, ota se hiiri käteen, hiirikauhua kokenut huusi, missä hiiri. Eskariopetuksessa kysyin kerran, mitä tarkoittaa johtolanka, yksi vastasi, se on se johto, mikä menee pistorasiaan. Lapsi ajattelee pääosin konkreettisesti, joskus joku on oppinut nuorempana jo hyvinkin käsitteellisesti kieltä, mikä kehitysopillisesti tapahtuu vasta n. 12 vuoden iässä. Aikuiset puhuu usein lapsille käsitteellistä kieltä, sitäkin saa olla, mutta ei siitä useinkaan ymmärrystä synny lapselle, jonain päivänä aikuisena voi oivaltaa, ai, tätä se äiti tarkoitti. Kehitysopillisesti saattaa myös syntyä traumoja, kun liian aikaisin vaaditaan jotakin, mitä on myös tutkittu oppimisvaikeutena.

Sanakielen merkitykset ovat pääosin selkeitä, kuten kissa, syntyy muistikuva kissaolennosta, ihminen, hevonen, koira, pöytä, auto, jne. sovitut merkitykset. Sitten alkaa syntyä ongelmia, kun mieli ei olekaan tarpeeksi turvan piirissä, sana synnyttää kauhua, eikä merkitys selkeydy mielen syöstessä tunnekokemuksen kaaokseen, ja vuorovaikutus häiriintyy. Kaltoinkohtelu vaikuttaa muistin kehitykseen, tuhoten muistia, ja/tai myös pakkomuistisuutena. On olemassa tervettä muistia ja unohtamista, myös tuhoavina. Hyppivä hiiri pöydällä voi viedä sanat saarroksiin, ja puhe voi estyä, kuvan ja tapahtuman muodostuminen järjelliseen ymmärrettävän muotoon ajatukseksi ja kieliopillisesti jäsentyneeksi. Sanakieli lisääntyy, uusiintuu, syventyy ja muuttuu. Kokonaiskuvia synnyttäessä tarvitaan teoriaan kehikot tukemaan loogisuutta, syy ja seuraussuhdetta. Tunnemuistissa sanakieli voi myös aktivoida ajattelua, jos ja kun se on mielekäs.

Voin sanoa, että kasvatuksen piirissä työskennelleenä näin neljäkymmentä vuotta ammatillisesti erilaisia kasvatuksia ja opetuksia, lapsen roolissa omiin vanhempiini nähden, itse äitinä kulkien maailmojen halki pienessä maailmassani, ja totean, että alkaen maailman johtajista, valtioiden ja kulttuurien kehityksistä, kasvatuksen ja opetuksen ongelmat näkyvät räikeinä. Opit perustuu monesti pelkoihin, kunnioitus on kumartamista, pelot johtavat yltiöpäiseen seksuaalisuuteen ja yliaistillisuuteen, tällöin ei välittämisen rakkaus johda. Ajattelen, ettei uskoon tulisi liittää seksuaalisuutta pelon avulla. Pelkoja on, tahdommepa sitä tai emme, voimme tehdä vain työtä luottamuksen ja turvallisuuden hyväksi, kohti rakkautta, turvaa, luottamusta, rauhaa ja välittämistä. Suurin pelon synnyttäjä on ihminen itse alistaessaan muita valtansa alle omista mielihaluistaan käsin, eikä osaa käyttää tietoa perustellen. Katsoinpa mitä tahansa, elokuvaa, taideteosta, musikaalia, oopperaa, ne usein perustuvat roolien vaikutukseen ja valtaan. Tuntuu, ettei mikään ole muuttunut vuosituhansiin, yhäkin ajaudumme tunteiden vietäväksi, roolien pakkoasemiin, jota järjellä yritetään hallita, ja jos kiellämme tunteita, ne vahvistuvat. Missä on se tasapaino minuuden kehityksessä, miten sitä voitaisiin suojella, ettei ihmisen puolustusjärjestelmät määrittelisi valintoja, ja tappamisesta tulisi oikeutta?

Kaikissa näissä on ongelmana ihmiskuvan puutteellisuus ja rajoitteisuus, liiallisesti rajoitettuna vallan avulla tai ihmisen kehityksessä, kapea-alaisuus, ja/tai suuruudenhulluus, ihmisyyden arvostamattomuus ja vallan sekä hierarkkisten järjestelmien kohtuuttomat ongelmia tuottavat menetelmät. Niitä näkyy kaikissa valtioiden järjestelmissä, alkaen uskonnollisista johtajista, filosofisista uskomuksista, koulutuksien ideologioista ja perinteiden siirtämisestä sukupolvelta toiselle, yhtä lailla, kuin kuviteltujen tulevaisuuskuvien luomisista, mikä ei perustu ihmisen ja maailman todellisuuteen, vaan enemmänkin ylivaltaan, olipa kysymys ihmisen vallasta järjestelmässä tai ihmiskuvan ongelmallisuudesta tiedon puuttuessa, uskomuksien suosta.

Maailman historia todistaa, että tuhon tiet johtavat, jatkuvina toistoina.

Elämä opettaa kokemuksina ja koulun teorioina. Yhdessä työpaikassa kohdalleni tuli vaikea tapaus, johon tarvittiin apuja erityisosaamisestani päiväkodissa. Ryhmässä oli hoitaja, joka sooloili jatkuvasti muiden toimijuuden yli, muuttaen olosuhteita, järjestellen lapsiryhmien kokoonpanoja, rangaisten ja häpäisten lapsia toisten nähdessä, jolloin lapset alkoivat syrjiä tuota häpäistyä, selkeä opetus ja ohjaus puuttui. Yritin ensin puhumalla ja selittäen saada toimintoja ja ohjausta lasta huomioivaksi, mutta se ei onnistunut. Sain kuulla, ettei se ollut onnistunut vuosikausiin muillakaan, hän ei kuullut puhetta, ja terrorisoi teoillaan muiden onnistumista ja työntekoa. Lopulta päädyin hätäratkaisuun, annoin hänen nähdä konkreettisesti terrorisoivan käytöksen vaikutusta, olin joskus nuoruudessa kokenut sen, että voi tulla sokeaksi omalle toiminnalleen, eikä näe sitä. Poistin lasten nähden hänen opintotuokiosta ruoka-aineympyrän, 3 vuotiaiden ryhmässä. Se oli typerää, olin suivaantunut, kun olin juuri saanut lapsia ryhmäytymään ja puhumaan toisilleen kohdaten, saaden turvaa ja luottamusta, yhdistämällä ruokailupöydät niin, että lapset näkivät toisensa, kun taas hoitaja vaati niitä järjestämään niin, etteivät lapset voineet nähdä toisiaan, josta seurasi huutojen mylvintä olkapäiden yli. Seuraukseksi tuli psykodynaaminen kasvatusongelman purkautuminen. Johtaja siirsi minut toisaalle, ja piti oppimistuokion keskeyttämistä sopimattomana. Hän odotti minun toimivan fiksusti puhumalla, kuin vanhempiinsa tunnekytkös, ja antoi pienelle hoitajan tunnelapselle vapautta, mutta ei nähnyt syvempää ongelmaa, puhuminen ei auttanut. Ja niin hoitaja sai jatkaa terrorismiaan, kuin valtion päämiehet konsanaan.

Raija

Mitä hyveet ovat?

AI-yhteenveto

Hyveet ovat eettisesti arvokkaita luonteenpiirteitä, jotka ohjaavat ihmistä tekemään oikeita valintoja ja elämään hyvää elämää. Ne ovat tottumusten kautta omaksuttuja taipumuksia, kuten viisaus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus, jotka auttavat ihmistä kukoistamaan. Hyveen vastakohta on pahe.

Keskeisiä hyveitä

• Kardinaalihyveet: Nämä ovat klassisia päähyveitä, joista muut hyveet riippuvat. 

  • Oikeudenmukaisuus

  • Viisaus

  • Rohkeus

  • Kohtuullisuus

• Uskonnolliset hyveet: Esimerkiksi kristinuskossa keskeisiä hyveitä ovat:

  • Usko

  • Toivo

  • Rakkaus

• Muita hyveitä:

  • Anteliaisuus

  • Avuliaisuus

  • Kärsivällisyys

  • Myötätunto

  • Nöyryys

  • Rehellisyys

  • Ystävyys

Hyveiden merkitys

• Harjoittelun kautta:

  Hyveitä ei synnytä, vaan niitä kehitetään harjoittelemalla, kunnes niistä tulee osa ihmisen luonnetta.

• "Kultainen keskitie":

  Hyveellinen toiminta on usein tasapainoa kahden paheen välillä. Esimerkiksi rohkeus on pelkuruuden ja uhkarohkeuden välistä.

• Päätöksenteko:

  Hyveet auttavat ihmistä tekemään oikeita ja harkittuja valintoja, jotka edistävät sekä omaa että yhteistä hyvää.

• Eettinen elämä:

  Hyve-etiikan mukaan hyveet ovat keskeisiä, jotta ihminen voi elää hyvää ja merkityksellistä elämää.

KUOLINKAMPPAILUA VAI LEIKKIÄ ELÄMÄNEVÄÄKSI

 

Lokakuun kirja. Lukuaika 15 min.

Kuolema on ehkä suurimpia kysymyksiä ihmisen elämässä syntymän myötä. Mitä syntyy ja mitä kuolee, mihin nähden, kuka tai mikä siihen vastaa ja minkälaisin oikeuksin se tulee, missä, miten ja milloin? Nämä ovat niitä ikuisuuskysymyksiä, jossa oikeudet ihmisyyteen tulevat näkyviin ja/tai jäävät toteutumatta. Kuolemanpelko voi aiheuttaa vakavia psyyken häiriöitä, elämänpelkokin.

Ratkaisevaa sanan ymmärtämisessä on vallan vaikutus mieleen monien muiden vaikutteiden ohella, mitä ne vaativat tullakseen ihmisessä ja ihmisyydessä näkyväksi itselle ja muille, määritteleekö toinen niitä vallan varjolla vai saako leikki tulla jakamisessa kokemuksen avaamisen avaimeksi, kasvun juurille. Lapsi on erityisen hyvin avoin ja leikkivä, haavoittuvaisena, erehtyvänä, oppivana ja etsivänä, minkä soisi jäävän osaksi minuutta, luovuuden osaamiseksi. Hyväksyntä olemassaolon ylläpitämiseksi kuuluu hoivaan; leikin, jakamisen ja innostuksen piiriin. Silloin haavan ydin ei ole käärinliinat ja niiden aitous kankaana, väittely siitä, onko ne naamioita, vai peräti oikean uskon sopivuutta, aito vai väärennös, konkretisoidaanko se ainoaksi totuudeksi ja millä ihmisyyden kyvyillä, onko naamioina sanakielen valta, maaomistus, asemaoikeus vai lupa olla omanlaisensa. Toteutuuko merkitykset ja tarkoitukset ymmärrystä synnyttäen? Löytyykö symbolien takaa ihmisyytemme eri puolet?

Miten kasvamme ja opimme minuuden tietoisuuteen, mistä ja miten tietoa tarjotaan?

Itsensä ymmärtämisen ytimessä on monia tekijöitä, välillä avoimuudesta itseensä ja toisiin on vetäydyttävä, välillä kysyttävä, miten se tulisi näkyväksi, kestääkö sen itse ja muut. Jo luomiskertomuksessa Jumala perää häpeästä, miksi peitit itsesi, pääsiäiskertomuksessa Jeesus huutaa ristinpuulta, miksi minut hylkäsit. Eilen kysyttiin Kulttuuricoctailissa Jouko Turkan avoimuuden vaatimuksesta, miten sen kestää, voiko sitä olla liikaa. Ajattelen, että molempia voi olla liikaa ja/tai liian vähän, sekä avoimuutta että sulkeutuneisuutta ja vaurioittavampia sulkevina ovat pakkorooleista tulleet, koska ne rikkovat vapaata ja aitoa aistimusta ahdistuksen pakkopinnoitteena tai pelon riistäessä sekä syytteenä omantunnon vaatimuksissa. Valitettavan usein vapaammin aistiva, luova ja vilpitön joutuu pakkomielteisen uhriksi, peiliksi, eikä ylikontrolloiva näe toista. Tämäkin ongelma näkyy Jeesuksen kertomuksessa, viaton uhrataan toisten syntien vuoksi, Jeesus joutuu sovittamaan toisten synnit ja nimetään pelastajaksi.

Liiallisessa avoimuudessa aistimusten hajoaminen voi mennä niin rajuksi, ettei kokemusta saa enää avattua itselle näkyväksi, määriteltyä sitä, tunteet ovat voineet lukittua omista vaatimuksista, ja/tai muiden liiallisesti kieltäessä niitä häväisten, ja tällöin vaatimuksissa hävitä kokonaan, ja valta ottaa olemassaoloon määritteet, jotka eivät ole enää omaa itseä. Tässä näen juuri eron sisäsyntyisesti muuttuvan ja kasvavan, oppivan itsen ja roolin välillä, pakottavassa roolissa keho pelon vaikutuksena huutaa kipua jännitteisenä niin, että ihminen kavahtaa ja etääntyy, joku taistelee voittaakseen, avatakseen ja/tai sulkien vaikka väkisin, odottaen liikaa, vaatien sen ehdoksi hyväksynnälle, kuten Turkasta monesti sanottiin, kaikki ei sitä kestänyt, toiset muuttivat sen kasvun siemeneksi. Kun vaatimukset menee liian rajuiksi, ihmisyys voi tuhoutua. Ja ellei toinen täytä ehtoja, hänet hylätään, mikä on vallan väärinkäyttöä, ei kunnioitusta. Hyvin harvoin Turkasta tuodaan esiin kunnioittava puoli, mikä nyt näkyi ohjelmassa.

Miltä tuntuu ihmisestä, kun hänelle esitetään jatkuvasti uusia vaatimuksia ja määriteltävää, mitä pitäisi vielä oppia ja asetutaan kasvattajan sekä opettajan rooliin vaatimuksineen, selitä tämä, syyllistäen ja psykologisoiden ja ihminen ei ole valmis kohtaamaan asiaa, tai se on väärin perusteltua, valhetta, etsitään tietä väärästä ratkaisusta eri ongelmaan. Miltä tuntuu, kun ainoa toivo on ollut elämässä kuolema kymmeniä vuosia, kun kukaan ei suostu vuorovaikutuksen kautta oppimisleikkiin, jakamaan kanssasi elämää, oppijan tielle, vaan vaatimuksena on pakkoteitä, kuten tunnetie itsetutkiskeluna psykologisesti, toistona kielen kautta asian oppiminen, eikä oma totuus olemisessaan, tai sitten sinun on valittava ideologisesti halun ja tahdon tie fyysisessä kokemuksessa seksuaalisuus ainoana voimalähteenä, mikä toki on osa ihmisyyttä ja voi antaa voimaa, mutta ei vielä ihmisen kokonaisuus mielen osalta, molemmat tiet on tarpeen tutkiskella. Osaammeko erottaa halut ja tarpeet? Tarpeet ovat oikeuksia ihmisyyteen, itselleni Maslowin teoriat on tullut pohjaksi tutkimiseen. Oppina voisi olla myös metaforien kautta itsensä tutkiminen, leikkiä toistemme kanssa oppien toisiltamme, kokemuksen jakaminen ja havaitsemisen oikeus, missä haavoittuvuus ja erehtyminen on luvallista, asiaa ja itseä voi korjata, uudistaa.

Kohtaaminen on leikin ytimessä, suostummeko tasavertaisuuteen asettamatta toista jalustalle, tai alentamalla valtamme alle. Kaikki vastaukset eivät löydy ihmisen tunnekokemuksesta ja sen tien etsimisessä, se voi loukata ihmistä syvästi, jos ympäristö on vienyt puheoikeudet, mitätöinyt, halveksinut, häpäissyt ja estänyt vaikuttamisen persoonatasolla, mielikuvien kautta, tietyllä rajatulla asemalla estäen ja luokitellen. Usein olen huomannut, ettei kaltoin kohdeltu käyttäydy törkeästi, puhu ilkeästi ja/tai muuten sopimattomasti, hän on voinut vain kerran kyseenalaistaa teon, ja saa elinkautisen. Usein olen nähnyt myös, että seksuaalisuudeksi tulkitaan pelon jäljet, jännitteisyys kehossa ja jos ja kun sattuu siihen yhdistymään viehättyvyyttä monella tasolla, kateus ja viha nousee hallitsemaan vuorovaikutukseen, tekee tulkintoja, ei kuule eikä näe todellisesti, vaan antaa mustasukkaisuuden ja kateuden olla kokemuksessa valintakriteeri havaintojen, hahmottamisen ja tarinan syntymiseen.

Leikki on ihmisyyden ydintä, se on mielikuvia unista lähtien kohtuajoilta, se on havaitsemisen oppia jo lapsipsykologiassa, vauva tutkii varjoja koskettaen, eikä välttämättä ollenkaan hallitakseen, vaan aistiakseen ja tutkiakseen. Valtaa kumartavassa hierarkkisessa vallankäytössä menetämme ihmisyyttä, ihailemme, palvomme ja/tai halveksumme toisia niin, että ihmisyys muuttuu suorittamiseksi, roolin vankilaksi. Leikki on oppimisen ydintä, ottaa haltuun mieli- ja muistikuviaan, saaden aikaan tunteita, kokemuksia ja ajattelua. Taiteen tehtävässä voi käydä niin, että ihmiskuvat ovat niin kapeita, että yksilö joutuu vain itsetutkiskeluun omien syyllisyyksiensä kanssa, eikä vapaudu vielä vuorovaikutteiseen seuraukseen muuttumisena, saa tukea katharsikseen. Vallan väärinkäyttöä ja välinpitämättömyyttä on se, että mitataan, tarkistetaan ja valvotaan toista koko ajan, tekeekö hän oikein vai väärin, jakamatta tunteita ja hylätään, ellei ihminen alistu uskomaan ja tottelemaan omannäköistä vaatimustamme.

Läheisyydessä oleva jakamisen ja leikin oleminen tuottaa iloa sekä tuo sitoutumista, jopa rakkauden tuntua, jossa juuret monisyisenä vaikutteineen ovat hyvin syvällä aitoudessa.

Oikealla ja väärällä hallitseminen voi olla tahallista ja/tai tahatonta, joskus on lupa olla erillään, vastuullisena se jatkuen osin unohtamisena ja anteeksiannon kautta yrittää uudelleen eikä silloin jää tuomarin ahdistavaan rooliin. Monta asiaa olen unohtanut, muistista on kadonnut koko asia, kun on ollut stressiä, kerran unohdin jopa vierailun, muisti oli selviytymisen kanavilla. On toki oltava joitain yhteneväisiä normeja, ei kukaan kestä jatkuvaa muutosta, pysyvyydellä on suojaava vaikutus, mutta sillä ei voi estää uudistumista, kohtuus kaikessa. Eikä se piiloutuminen ole aina pahasta, omien salaisuuksien ja turvan suojaaminen, silloin kun se ei aiheuta tuhoa toiselle. Ihminen tarvitsee myös sielun tulen toisen kohtaamiseen rauhan rinnalle, mikä haastaa tutkimaan toista, jopa arvaamattomuutta, mikä kutsuu kaipuuseen kiehtovuudessaan vetovoimaisena. Itsensä hyväksyminen antaa voiman, mutta toisen tuomitessa estää kohtaamisissa luottamusta itsearvostukseen ja itsekunnioitukseen vieden pelkoon kun tuo itseys ei saa vapaasti olla oma itsensä vaan se on ehdollistettu liiallisiin vaatimuksiin hyväksynnän suhteen, suojaavana se on psykologisen tunne-elämän kokemuksen hyväksyntää olemassaoloon. Joskus käy niin, että vain joku aivon osista on aktivaatiossa, mikä riippuu osin toiminnoista ja kiinnostuksesta, kun ne erillistäen osiin erkanevat yhteyden sulkien, sitä sanotaan dissosiaatioksi.

Raija