JOULUN SANOMAA

 Joulu meille kristityille on syvän sanoman kieltä. Joulupukin esikuva on Pyhä Nikolaus, mikäli on uskominen kirjailija Roope Lipastia, jonka kolumnin luin aamulla Ylen sivuilta.

Elämän tarkoitus on usein hukassa, ja joskus se selviää vasta jälkeenpäin, omat tavoitteemme ovat enemmän merkitysten maastossa, minkä näen yksilöllisyyteen liittyvänä. Tarkoituksen suuremman viisauden opin Jackie Kennedyn papilta, joka sanoi, ettei ihminen sitä voi oikein ymmärtää. Näin voin todeta elämäni kohdalla.

Kyllä meillä on lupa pohtia, mikä on elämän suuri tarkoitus, elämäntehtävä ja omien arvojen jäsentäminen, jokaiselle omansa. Mitä voimme toiselta ja itseltä vaatia, voisiko elämäntarkoituksen sävellyksen katsoa tulevan vasta elämän edetessä kehityksen poluilla, kasvamisen ja oppimisen, ymmärryksen syntyyn, mitä tarvitsemme? Usein tarvitseminen liitetään kuluttamiseen, materialismin haalintaan. Alkuperäisesti psykologian asiantuntija Maslowin luokittelemat tarpeet luokitellaan enemmän ihmisyyteen liittyvänä.

Synnyin olympiavuonna 1952 suuren perheen kuudenneksi lapseksi. Lapsia tuli enemmän kuin laki salli, yhteensä viisitoista. Lääkäreitä ei ollut eikä kumihanskoja jälkeläisten lisääntymisen esteeksi. Pulaa oli erittäin monesta asiasta, ruuasta, vaatteista ja kansakoulu tuli kylälle vasta 1930 luvulla. Pitkälle toiseen kymmeneen ikävuoteeni elimme avustuksien varassa, erityisesti sen jälkeen, kun elinkeinot hiipuivat 1960 - 70 luvulla metsä- ja maatalouden suhteen, jolloin olin nuori ja ymmärsin enemmän kuin varhaislapsuuden kodissa. Toki luonto antoi syötävää särpimiksi. Minun ihmeeni lapsuudessa oli Pelastusarmeijan joulupaketit ja veljeni tekemät sandaalit puusta veistäen, vasikannahkaremmeillä. Alkuun meillä oli vain yksi lehmä.

Pitkään taistelin elämäni tarkoituksen ymmärtämisessä, kärsimyksen huutoni raikui pitkälle, siinä kohtelun ongelmiin. Joku jo sanoikin ettei sinulla ole mitään erityisoikeutta sairastamiseen ja sen asian esiintuontiin, aivan tuntematon, mitä hän tiesi minun kärsimyksen oppimisesta. Kärsimystä en julista enkä ihannoi elämäntarkoituksena, liiallista valtaa toiseen nähden, arvostelemista, en myöskään liiallisia ihanteita. Kärsimystä on syytä vähentää eri keinoin.

Elämäni tarkoitus oli kuitenkin syvemmällä, jonka arvon ymmärsin vasta vanhempana. Olin mukana kyläkirjan kirjoittamisessa, Kotikylämme Valtimon Sivakka. Olin etsinyt syväminuuttani, selkeyttänyt itselleni matkaani lapsuudesta aikuisikään. Mikä siellä oli tarkoitus? Siitä kirjassamme kerron. Reilu 70 vuotta elämän ja oppimisen matkaa selkeytti sen, suomalaisen koulutuksen perusongelmaa, leikkimielisyyden ja leikin olemuksen puutteen liiallisena sanakielen arvostamisena, jolloin itselläni katosi itsemääräytyminen ja aloin toistamaan oppeja, luovuuteni katosi ja mieleni vaikeroi rankasti.

Jouduin lähtemään työstä, hakeuduin itseilmaisun ja tunne-elämän etsimiseen itsestäni, itsemääräytymisen perusteita, mikä koulutuksieni väylältä puuttui ja puuttuu yhä monesta paikkaa, syväoppimisen kehto, minuuden rakennuspuiden eväät. Sitä ei opetettu 1990 luvulla vielä yliopistossa, psykiatrit kävivät oppinsa Sveitsistä, joita jälkiä itsekin kuljin monia kilometrejä ymmärtämättä aina sitä fyysisyyden perustaa, kuin henkistä puolta ei olisi ollutkaan mielen ja tunteiden osalta.

Pitkän matkani päätteeksi sain oppia leikin kautta itsemääräytymisen synnyn syventävissä opinnoissa, ei vain uskona erilaisiin ideologioihin, vaan oikeutena ihmisyyteen. Ehkä syvimpiä oivalluksiani on se, että ruumiimme liika-aistillisuutena on väkivallan esiintuoja, siksi yksilöllisyys ja persoonallisuus on kuin väkivallan estämistä, vaikka se moralismissa katsotaan sieltä tulevaksi. Työn jälkeen näyttelin kesäteatterissa, jossa aivotoimintani palautui itsemääräytymiseen. Ympäristön pakotteista syntyvää psyyken puolustusta huutona en pidä minuudessa tahdon ja halun ilmauksena johdonmukaisesti. Oppimiseni ei ole itseni olemuksen määrääminen toisten opiksi, se on ihmisyyden ydintä, oppimisen oppimista ihmistieteiden avulla niin ettei se vie pois mielenterveyttä itsemääräytymisen tuhossa.

Hyvää Joulua ja Onnea vuodelle 2026!

Raija

 

VIISAUDEN TUOJAT

 

Elämässäni on tullut vastaan ihmisiä, jotka osaavat tuoda esiin sellaista viisautta, mikä johdattaa elämässä eteenpäin, tarkkanäköisemmäksi. He kuulevat tarkasti ihmisen arvoja ja mielleyhtymiä sortumatta jatkuvien epäilyjen ihmisluonteen analyyseihin, persoonallisuuteen tuijottamiseen, he ovat asiaihmisiä, he näkevät ihmisyydessä ongelmia, mutta eivät lähde syyttelyiden poluille. He näkevät, että liiallinen mielikuvitus on tietyllä tapaa osittain kohtelun tulosta, ja tietävät, että totuus auttaa ihmistä kohtaamaan todellisuutta, näkemään paremmin. Eräs näistä oli kohdalleni osunut mielen asiantuntija, joka sanoi, että 97 % ihmisistä elää mielikuvituksessa, eli he tulkitsevat tapahtumia oman mielensä kautta havaitsematta sitä mitä todellisuudessa tapahtuu. En herkästi lähde tekemään sairausdiagnooseja, kun en ole lääkäri, mutta pohdin silti asian ongelmallisuutta. Jos yhteisön jäsenistä suurin osa tulkitsee, elää luuloissa ja antaa sieltä käsin mielikuvituksen sanella totuutta, heistä tulee totuuden kieltäjiä. Tällöin, kun keskusteluille annetaan liikaa valtaa, ja uskotaan niihin totuutena, ne ylläpitävät uhraamista, jossa ratkaisumenetelmä tuottaa valhetta. Taustalla on osin kyvyttömyys kohdata realismia, mutta myös vallanhimo, jossa hallitaan todellisuutta luoduilla tarinoilla totuudesta.

Mutta eikö tuo edm. ala saduista jo lapsena. Uskommeko yhä ihmisiin, luotammeko liikaa, onko turvallisuuden vaade liian suuri. Epäluulo ei ole liiallisena hyväksi. Väkivaltaista elämän tuottamista vastustan, raakuutta, julmuutta ja tappamista. Kaikki eivät ole ratkaisukeskeisiä nähden mielensä sekä ajattelunsa sisältöjä ja sen ongelmia. Tarvitseeko ihminen yltiömäärin lapsesta saakka sellaisia ihanteellisia elämän unelmia, jotka vievät pois totuudesta? Luotammeko liikaa? Onko luottamus liikaa yksilön kyvyssä löytää totuus, vai piileekö se totuuden etsinnän ongelma siinä, että annetaan liikaa valtaa? Todistamisen vimma voi olla liiallista. Ehkä sittenkään ihminen ei huomaa, jos keisarilla ei ole vaatteita, ainakin, jos on uskominen mielen asiantuntijaa, todistamista tulisi enemmänkin välttää ja kuitenkin asioista pitää puhua, toivoisi vain, että sitä havaitsemiskykyä harjoiteltaisiin paremmin.

Edellä mainittujen menetelmän yksi perusvirhe on se, että johtaja uskoo tarinoihin ja johtaa harhaan uskoen uskomuksia ja mielikuvitusta, luottaen liikaa ihmisten kykyihin havaita oikein. Menetelmä on sisään rakennetuissa tavoissa, todistamisen vimmassa, oikeassa olemisen pakossa, vallassa, järjestelmässä. Leikkimielisyys on tarpeen, mutta sen ei tulisi määrätä totuutta. Leikki on ehdottomasti tarpeen, että ajattelukyky voisi kehittyä. Ihmisyys ja ihminen ovat kovan työn takana totuuteen nähden, se on etsijän vaativaa aluetta.

Valta on niin sisäistynyt kaikkialle, että sen kitkeminen ei ole helppoa. Näillä valtamenetelmillä ja mielivallalla tuhotaan paljon ihmiselämiä. Luin juuri Kaisa Tammen kirjan, Naisvankilan pomo. Se oli kuin pienoiskuva siitä, kuinka ihmisten jäykistyneet käsitteet ja käsitykset asioista estävät kehittämistä. Vaikka kirjassa ei sanottu suoraan, tulkintani oli se, että naisvangeille luodaan huoraleima rikoksista, ja miesvangeille annetaan sankarin viitta, karkeasti tulkiten. Systeemin ongelmat syntyvät toimintamenetelmistä, toki taustatekijä on rikos. Surullisena totean vain, että nämä toistuu nk. normaalissa elämässä. Rikollista mieltä on paljon, se on vain hienostuneempaa normiyhteisöissä. Naisvangeilla oli taustalla väkivaltaa heihin kohdistuen  hyväksikäyttönä jopa 80 % enemmän kuin miehillä. Valta on miehille luvatumpaa historiallisesta näkökulmasta.

Keskustelu on hyväksi, jos oikeasti kuullaan, keskustelu on pahaksi, jos todelliset tapahtumat muuttuvat mielikuvituksen kautta toiseksi.

Sanakieli sisältää ongelmia siinä määrin, että ne ylläpitävät myös valtamekanismeja. Pitkään aikaan en ymmärtänyt sanaa uhriutuminen, kunnes ystäväni kertoi sen tarkoittavan sitä, että uhri hyötyy esittämällä kärsivää ja se on yksilön syyttämiseen perustuvaa. Se oli minulle outoa, kun en saanut puhua rikoksista. Sitä ei kysellä, mitä uhriutumisesta syyttävä hyötyy. Keskustelu on yksilökeskeistä, moralismiin ja syyttämiseen perustuvaa, joissa on tilaa enemmän mielikuvitukselle kuin totuudelle. Yhteisön tuottamista valheista ei ole vielä selkeää sanaa, joissa menetelmät tuottavat uhraamisen. Ehdotan sanaa uhrauttaminen, jossa menetelmät tuottavat uhrin. Olisi hyvä kysellä, miksi yhä kaikenkarvaiset opit johtaa maailmassa, miksi yhä moraalin perusteet ovat mielikuvituksen ja suorastaan luulon ylläpidossa vallan avulla, enemmän siinä todistetaan mielisairautta kuin totuutta. Tarkkaan havaitsijat ovat harvassa.

Raija

VUOROVAIKUTUKSEN ESTEITÄ

 

Suomi on puhumattomuuden kansaa, eri keinoin mykistyneitä. Jossakin se voi onnistua, jossain täysin kummallinen ilmiö, puhuminen. Asiaa kannattaisi ehkä katsella laajemmasta näkökulmasta. Onko keskustelukulttuuri kehittynyt vain hierarkkisesti oikeutettuna, vai jokaisen osallistumisoikeudella? Ketään ei voi pakottaa, mutta ei mielestäni estääkään erilaisilla menetelmillä, sananvapaus on oikeutta.

Vuorovaikutusoikeus periaattena on erittäin tärkeä oikeus, ja alkaa luonnonmukaisesti jo geeniperimänä, eläinkunnassa pennut hamuaa emänsä nisiin, lapsi äitinsä rinnoille, seksuaalisesti etsimme yhteyteen. Elämmekö sitten vain ”kyllä luonto tikanpojan puuhun vetää” periaatteella, vai onko meidän nähtävä niin, että meissä on myös henkinen puoli, jolle on löydettävä yhteinen kieli ymmärtääksemme toisiamme, mieli, kieli ja tunteet.

Näyttelijä Armi Toivanen oli MTV kolmosella viiden jälkeen ohjelmassa haastateltavana viestinnän ja viestittymisen ongelmista, ristiriidoista, mikä toisillemme välittyy. Hän oli käynyt Amerikassa oppia saamassa, kuinka kehonkielemme onnistuttaisiin saamaan siinä mielessä viestintään, että aitous ja välittyminen toiselle onnistuisi äänen, hengityksen ja mielen suhteen. Välittyykö vakavan asian sisältö vakavalla naamalla, vai pitäisikö olla myös ilmettä kasvoilla? Mainiosti hän esitti TV- haastateltujen kasvon ilmeitä, kuinka ne eivät välittäneet mitään viestiä toiselle tunnetasolla, eikä vaikutusta syntynyt. Itselläni oli erinomainen opettaja Marja-Leena Haapanen opettamassa, miten kehon liikekieli viestii asentojen kautta. Usein nämä ovat tahattomia viestejä, emme ole niin tietoisia, mitä vanha psyyke kertoo, mikä kiehtoo aikuisen persoonassa ja mikä on tilanne omassa jaksamisessa sekä mikä ympäristötekijöissä.

Mikä sitten avuksi, jos ei nämä mielen liikkeet ja asiayhteydet kohtaa hyvässä viestinnän kontekstissa? Mitä jos ensimmäinen reaktio onkin inho eikä ihastus? Tekisi mieli heti potkaista ulos lähestyjä, ettei uhkaa viedä vaimoa/miestä mennessään viehkeällä tyylillään, selvästi uhka, en tässä nyt jaksaisi lähteä kilpailemaan asemani oikeudesta mielitekojen maailmaan. Miten saavuttaa herkkyys ja hienotunteisuus vuorovaikutuksen kentällä, ja on tärkeää että muotoseikat on tietoisena mielessä, mutta myös mielen herkkyys aistia toisen mielentilaa, lukea kasvoilta ilmeitä, kuulla äänessä säröjä, surua, iloa, pontevuutta, tahtoa, alistumista ja niin edelleen. Myötäelämistä tarvitaan.

Analysoin noin kymmenen keskustelutilaisuutta, miten vuorovaikutus oli kehitetty osallisuuden näkökulmasta ison salin tyyppisissä tilaisuuksissa. Monissa oli hierarkkinen lähestymistapa oikeutena puhumiseen ja sitä kautta valtaan. Puhujapöntöstä puhuttiin kansalle ja kuulijoille, eikä kuuntelijoille oltu järjestetty osallistumismahdollisuutta, kuten lapulle kirjoittaminen, viittaamalla oikeus puheeseen, pienryhmät jne. Mikä ihmeen opettajakorokesyndrooma suomalaisia vaivaa, yhäkö vain auktoriteetit saavat puhua. Kunnioitan auktoriteetteja, asiantuntijoille tulee olla erityisoikeus alustaa, mutta ei se tieto ole ainoastaan heitä itseään varten, kuulijoilla on oikeus oppimiseen ja kasvuun´myös.

Raija

ERILAISIA KÄRSIMYKSIÄ

 

Kärsimyksiä on niin monenlaisia, ettei niitä edes osaa aina useinkaan analysoida eikä määrittää miten ne rakentuvat. On kuitenkin sekä tuotettuja, että tahattomia kärsimyksiä. On tietämättömyydestä syntyviä, tiedostaen tuotettuja, ideologisia, uskoen kärsimyksen tuottavan hyvää kasvua ja oppimista, on rakenteellisia, laiva kääntyy kovin hitaasti.

Näyttää siltä, että vaikeimpia on juuri rakenteelliset, järjestelmään pesiytyneet, vähättelemättä mitenkään yksilötason ongelmia. Vähän aika sitten tuli uutisissa tietoa väitöskirjana väitetystä, jossa tutkimus todisti, että työpaikkojen ongelmat 1980 luvulta alkaen nähtiin pääosin yksilöiden ongelmana eikä järjestelmän ja yhteisön. Vähäisin kokemuksin voin sanoa, että erityisesti yhteisön ongelmista tulevia vaurioita nähdään huonosti. Esim. päihde ja/tai mielenterveysongelmainen, jolle opetetaan elämässä selviytymisen taitoja, ruuan laittoa, peseytymistä, talouden hoitoa ymv. eli arjessa selviytymistä. Jos kysymys on vain näistä ongelmista, se auttaa, mutta jos kysymys sosiaalisesta syrjinnästä, nuo ei auta mitään, jos on kysymys ajattelutaitojen estymisestä, nuo ovat riittämättömiä. Ajattelutaidot on harjoiteltava uudelleen, opittava, ettei psyyken puolustus tuhoa niitä. Moni sanoo, että ota niskasta kiinni, valitse, etsi uusi paikka jne. Kun psyyke on vaurioitunut pahasti, psyykkinen puolustus aggressioina, ahdistuksena ja kauhuna hajottaa ajatukset hallitsemattomaksi itsen valinnassa, kokemus on joko möykky, massa tai hajoava, muisti- ja mielikuvia ei saa kiinni.

Esim. kymmeniä vuosia koulukiusattu on menettänyt ajattelukykyään psyykkisen puolustuksen ottaessa vallan psyykessä. Itsellä työpaikkakiusattuna apua hakiessa tätä ei huomioitu missään vaiheessa. En nähnyt sitä missään hoivakodissa missä opiskeluaikoihin harjoittelin, usein hoidetaan vain tunteita, kuten näyttää käyneen lääkäreillä kokonaiskuvan hahmottamisessa, uskotaan tunne-elämän ongelmaksi sosiaalinen valtaongelma. Kaikkea ei tietenkään voi yleistää.

Suomessa hoivakulttuurissa usein on vallalla vielä kommunistiset käytänteet, itsemääräytymistä ei kunnioiteta, ja itsemääräytyminen on syyllinen yhteisön ongelmiin.

1984 ilmestyi Milan Kunderan kirja ”Olemisen sietämätön keveys” Luin sen melko pian julkaisun jälkeen, nyt uudelleen, iäkkäämpänä luku syvensi kirjan sanomaa. Se on sykähdyttävä, haastava ja todellinen ideologinen katsaus kommunismin ytimiin. Yksilöllisyys ja itsemääräytyminen tuhotaan ihmiseltä, ja laitetaan palvelemaan valtaapitävien näkemyksiä ihmisyydestä. Päähenkilö kirurgi ja vaimonsa sysätään syrjään näkemystensä vuoksi, suorittajiksi, jotka harhailee erilaisten sattumien viidakkoon oirehtien eri tavoin näkemättä enää hyvin itseään, kuten seksuaalinen orjuus. Elämä on paradoksaalista, kun vaadit päätökselläsi toista olemaan tietynlainen ja syytät vääristä näkemyksistä, valitset samalla oman näkemyksesi, mihin toisen on alistuttava.

Kysymys on äärimmäisen monimutkaisista asioista, kuinka ihmisyytemme saa olla. Ketkä ja mikä sen määrittää, saako ne olla sitä mikä on mahdollista? Jo perustavanlaatuinen kysymys on se, miten henkisyys nähdään olevan ihmisyyden suhteessa, saako olla mieli, kieli, saako olla tunteet ja miten niitä saa kehittää, mikä sallitaan. Tunteiden kieltäminen on johtanut jatkuviin psyykkisiin ongelmiin ja sairauksien syntyyn, syvävaikutteiden vaikutusten estymiseen ihmissuhteissa. Edm. kirjassa juuri tämä aukenee, ihmiselle mahdollistetaan ja suodaan biologinen minuus, kehoaistipohjaisena kuin eläimillekin, vaistojen varaan, ei vielä tarpeiden, kuten ruoka, mikä viettinä esiintyy ruuan muistikuvan esiintyessä. Vauva hakeutuu rinnalle hajun mukaan, mikä on alkua kehollisena, nälkä on tarve vasta kehollisen ulottuvuudessa. Kärjistetysti voisi sanoa, että biologisen minuuden vaatimuksessa on kommunismin aate, mitä nykyään konservatismi tukee.

Jos soisimme ihmiselle henkisyyttä, sallisimme myös metaforien kautta kehittymisen, kieliyhteyteen, itseyden henkisenä olentona, mitä tuo kirja myös avaa. Kulttuurit ovat kehittyneet biologisen kehityksen yliarvostamisena, sukupuolisuuteen nojaten, ja sitä kautta vahvimman valtaa ehdollistumana, kehon haluja vaistonvaraisesti. Käsitykseni mukaan kristinuskossa sallitaan yksilöllisyys metaforien avulla kehittyväksi, toki myös tapojen ja sanojen orjuutta on siellä järjettömästi, mutta yksilöllisyys tuodaan ainakin esiin.

Tuntuu siltä kuin ihmiset haltioituisivat taiteen piirissä vain itsensä kuulemiseen, ja vain omien kokemustensa avulla elämäntuntua saaviksi, mikä suotakoon tarpeellisena sekin, mutta näyttää siltä, ettei face to face ole enää arvossa, emme kohtaa toisiamme aistimusten syntyessä sisäisessä minuudessa, ettei kokemuksia kohdata myötäsyntyisesti, sillä tunteet eivät nouse välillemme, jos vain keho saa puhua, tunne on syväsyntyisempi kuin kehonkielen viestit.

Raija

KASVATUKSEN KOUKEROITA JA KOUKKUJA

 

Näyttää siltä, että jokainen kokee olevansa opettaja ja kasvattaja, ainakin vaikutusvaltainen, vaikuttua inhimillisesti on jo enemmän oikeus, väkisin tehtynä varjoja tuottava. Arvostan ammatillisuutta, mutta olen nähnyt kasvatusalan kovin oikukkaaksi ja ongelmalliseksi. Muistan ikuisesti huippuammattilaisen hymähdyksen ja naurahduksen, kun sanoin, että kasvatus ja opetus on ihmisen hyvinvoinnin perusta, tie ihmisyyteen. Olen yhä sitä mieltä, että se on, ellei ihmiskuvat ole vääntyneet kummallisiksi, vastoin kasvua ja oppimista. Miten voin olla niin jääräpää näkemyksissäni, eikö suurempia vallankäyttäjiä tulisi uskoa!

Kasvatuksen juuret ja päämäärät ovat pääarvoja, Hyvyys, Kauneus ja Totuus, joihin pitää pyrkiä, hyveisiin, kopioita alla. Näitä kutsutaan myös kasvatusarvoiksi. Olen vahvasti sitä mieltä, että on myös juuriarvot, kuten oppiminen, jo solut ovat oppivia, käveleminen, kieli ja mieli.

Kaikkialla maailmassa, niin pienissä kuin suurissa yhteisöissä syntyy sosiologinen valtaongelma, reviirit, joista taistellaan, sitä on suurvaltojen välillä, valtioiden maaomistukset säätelemässä kaupan avulla valtaa, sitä on lukuisat rikollisjärjestöt niin Gazassa kuin myös Suomessa ja kansainvälisesti. Kaikissa näissä perusideologia on se, että halutaan taistella oman oikean puolesta ja alistaa muut siihen, riippuvaiseksi. Nämä eivät ole oppimista, ne ovat valtataistelua asemaoikeudella.

Pääsääntöisesti oppimisen juurilla sanakieli on se, minkä kautta pyrimme ymmärtämään toisiamme. Sanat vain tahtoo mennä sekaisin helposti, merkitykset muuttua ja ymmärrys ei ole taattua. Monia hauskoja mielleyhtymiä on elämän varrella tullut nähtyä. Atk- tunnilla, joku hyppäsi tuoliltaan, kun ilmaistiin, ota se hiiri käteen, hiirikauhua kokenut huusi, missä hiiri. Eskariopetuksessa kysyin kerran, mitä tarkoittaa johtolanka, yksi vastasi, se on se johto, mikä menee pistorasiaan. Lapsi ajattelee pääosin konkreettisesti, joskus joku on oppinut nuorempana jo hyvinkin käsitteellisesti kieltä, mikä kehitysopillisesti tapahtuu vasta n. 12 vuoden iässä. Aikuiset puhuu usein lapsille käsitteellistä kieltä, sitäkin saa olla, mutta ei siitä useinkaan ymmärrystä synny lapselle, jonain päivänä aikuisena voi oivaltaa, ai, tätä se äiti tarkoitti. Kehitysopillisesti saattaa myös syntyä traumoja, kun liian aikaisin vaaditaan jotakin, mitä on myös tutkittu oppimisvaikeutena.

Sanakielen merkitykset ovat pääosin selkeitä, kuten kissa, syntyy muistikuva kissaolennosta, ihminen, hevonen, koira, pöytä, auto, jne. sovitut merkitykset. Sitten alkaa syntyä ongelmia, kun mieli ei olekaan tarpeeksi turvan piirissä, sana synnyttää kauhua, eikä merkitys selkeydy mielen syöstessä tunnekokemuksen kaaokseen, ja vuorovaikutus häiriintyy. Kaltoinkohtelu vaikuttaa muistin kehitykseen, tuhoten muistia, ja/tai myös pakkomuistisuutena. On olemassa tervettä muistia ja unohtamista, myös tuhoavina. Hyppivä hiiri pöydällä voi viedä sanat saarroksiin, ja puhe voi estyä, kuvan ja tapahtuman muodostuminen järjelliseen ymmärrettävän muotoon ajatukseksi ja kieliopillisesti jäsentyneeksi. Sanakieli lisääntyy, uusiintuu, syventyy ja muuttuu. Kokonaiskuvia synnyttäessä tarvitaan teoriaan kehikot tukemaan loogisuutta, syy ja seuraussuhdetta. Tunnemuistissa sanakieli voi myös aktivoida ajattelua, jos ja kun se on mielekäs.

Voin sanoa, että kasvatuksen piirissä työskennelleenä näin neljäkymmentä vuotta ammatillisesti erilaisia kasvatuksia ja opetuksia, lapsen roolissa omiin vanhempiini nähden, itse äitinä kulkien maailmojen halki pienessä maailmassani, ja totean, että alkaen maailman johtajista, valtioiden ja kulttuurien kehityksistä, kasvatuksen ja opetuksen ongelmat näkyvät räikeinä. Opit perustuu monesti pelkoihin, kunnioitus on kumartamista, pelot johtavat yltiöpäiseen seksuaalisuuteen ja yliaistillisuuteen, tällöin ei välittämisen rakkaus johda. Ajattelen, ettei uskoon tulisi liittää seksuaalisuutta pelon avulla. Pelkoja on, tahdommepa sitä tai emme, voimme tehdä vain työtä luottamuksen ja turvallisuuden hyväksi, kohti rakkautta, turvaa, luottamusta, rauhaa ja välittämistä. Suurin pelon synnyttäjä on ihminen itse alistaessaan muita valtansa alle omista mielihaluistaan käsin, eikä osaa käyttää tietoa perustellen. Katsoinpa mitä tahansa, elokuvaa, taideteosta, musikaalia, oopperaa, ne usein perustuvat roolien vaikutukseen ja valtaan. Tuntuu, ettei mikään ole muuttunut vuosituhansiin, yhäkin ajaudumme tunteiden vietäväksi, roolien pakkoasemiin, jota järjellä yritetään hallita, ja jos kiellämme tunteita, ne vahvistuvat. Missä on se tasapaino minuuden kehityksessä, miten sitä voitaisiin suojella, ettei ihmisen puolustusjärjestelmät määrittelisi valintoja, ja tappamisesta tulisi oikeutta?

Kaikissa näissä on ongelmana ihmiskuvan puutteellisuus ja rajoitteisuus, liiallisesti rajoitettuna vallan avulla tai ihmisen kehityksessä, kapea-alaisuus, ja/tai suuruudenhulluus, ihmisyyden arvostamattomuus ja vallan sekä hierarkkisten järjestelmien kohtuuttomat ongelmia tuottavat menetelmät. Niitä näkyy kaikissa valtioiden järjestelmissä, alkaen uskonnollisista johtajista, filosofisista uskomuksista, koulutuksien ideologioista ja perinteiden siirtämisestä sukupolvelta toiselle, yhtä lailla, kuin kuviteltujen tulevaisuuskuvien luomisista, mikä ei perustu ihmisen ja maailman todellisuuteen, vaan enemmänkin ylivaltaan, olipa kysymys ihmisen vallasta järjestelmässä tai ihmiskuvan ongelmallisuudesta tiedon puuttuessa, uskomuksien suosta.

Maailman historia todistaa, että tuhon tiet johtavat, jatkuvina toistoina.

Elämä opettaa kokemuksina ja koulun teorioina. Yhdessä työpaikassa kohdalleni tuli vaikea tapaus, johon tarvittiin apuja erityisosaamisestani päiväkodissa. Ryhmässä oli hoitaja, joka sooloili jatkuvasti muiden toimijuuden yli, muuttaen olosuhteita, järjestellen lapsiryhmien kokoonpanoja, rangaisten ja häpäisten lapsia toisten nähdessä, jolloin lapset alkoivat syrjiä tuota häpäistyä, selkeä opetus ja ohjaus puuttui. Yritin ensin puhumalla ja selittäen saada toimintoja ja ohjausta lasta huomioivaksi, mutta se ei onnistunut. Sain kuulla, ettei se ollut onnistunut vuosikausiin muillakaan, hän ei kuullut puhetta, ja terrorisoi teoillaan muiden onnistumista ja työntekoa. Lopulta päädyin hätäratkaisuun, annoin hänen nähdä konkreettisesti terrorisoivan käytöksen vaikutusta, olin joskus nuoruudessa kokenut sen, että voi tulla sokeaksi omalle toiminnalleen, eikä näe sitä. Poistin lasten nähden hänen opintotuokiosta ruoka-aineympyrän, 3 vuotiaiden ryhmässä. Se oli typerää, olin suivaantunut, kun olin juuri saanut lapsia ryhmäytymään ja puhumaan toisilleen kohdaten, saaden turvaa ja luottamusta, yhdistämällä ruokailupöydät niin, että lapset näkivät toisensa, kun taas hoitaja vaati niitä järjestämään niin, etteivät lapset voineet nähdä toisiaan, josta seurasi huutojen mylvintä olkapäiden yli. Seuraukseksi tuli psykodynaaminen kasvatusongelman purkautuminen. Johtaja siirsi minut toisaalle, ja piti oppimistuokion keskeyttämistä sopimattomana. Hän odotti minun toimivan fiksusti puhumalla, kuin vanhempiinsa tunnekytkös, ja antoi pienelle hoitajan tunnelapselle vapautta, mutta ei nähnyt syvempää ongelmaa, puhuminen ei auttanut. Ja niin hoitaja sai jatkaa terrorismiaan, kuin valtion päämiehet konsanaan.

Raija

Mitä hyveet ovat?

AI-yhteenveto

Hyveet ovat eettisesti arvokkaita luonteenpiirteitä, jotka ohjaavat ihmistä tekemään oikeita valintoja ja elämään hyvää elämää. Ne ovat tottumusten kautta omaksuttuja taipumuksia, kuten viisaus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus, jotka auttavat ihmistä kukoistamaan. Hyveen vastakohta on pahe.

Keskeisiä hyveitä

• Kardinaalihyveet: Nämä ovat klassisia päähyveitä, joista muut hyveet riippuvat. 

  • Oikeudenmukaisuus

  • Viisaus

  • Rohkeus

  • Kohtuullisuus

• Uskonnolliset hyveet: Esimerkiksi kristinuskossa keskeisiä hyveitä ovat:

  • Usko

  • Toivo

  • Rakkaus

• Muita hyveitä:

  • Anteliaisuus

  • Avuliaisuus

  • Kärsivällisyys

  • Myötätunto

  • Nöyryys

  • Rehellisyys

  • Ystävyys

Hyveiden merkitys

• Harjoittelun kautta:

  Hyveitä ei synnytä, vaan niitä kehitetään harjoittelemalla, kunnes niistä tulee osa ihmisen luonnetta.

• "Kultainen keskitie":

  Hyveellinen toiminta on usein tasapainoa kahden paheen välillä. Esimerkiksi rohkeus on pelkuruuden ja uhkarohkeuden välistä.

• Päätöksenteko:

  Hyveet auttavat ihmistä tekemään oikeita ja harkittuja valintoja, jotka edistävät sekä omaa että yhteistä hyvää.

• Eettinen elämä:

  Hyve-etiikan mukaan hyveet ovat keskeisiä, jotta ihminen voi elää hyvää ja merkityksellistä elämää.

KUOLINKAMPPAILUA VAI LEIKKIÄ ELÄMÄNEVÄÄKSI

 

Lokakuun kirja. Lukuaika 15 min.

Kuolema on ehkä suurimpia kysymyksiä ihmisen elämässä syntymän myötä. Mitä syntyy ja mitä kuolee, mihin nähden, kuka tai mikä siihen vastaa ja minkälaisin oikeuksin se tulee, missä, miten ja milloin? Nämä ovat niitä ikuisuuskysymyksiä, jossa oikeudet ihmisyyteen tulevat näkyviin ja/tai jäävät toteutumatta. Kuolemanpelko voi aiheuttaa vakavia psyyken häiriöitä, elämänpelkokin.

Ratkaisevaa sanan ymmärtämisessä on vallan vaikutus mieleen monien muiden vaikutteiden ohella, mitä ne vaativat tullakseen ihmisessä ja ihmisyydessä näkyväksi itselle ja muille, määritteleekö toinen niitä vallan varjolla vai saako leikki tulla jakamisessa kokemuksen avaamisen avaimeksi, kasvun juurille. Lapsi on erityisen hyvin avoin ja leikkivä, haavoittuvaisena, erehtyvänä, oppivana ja etsivänä, minkä soisi jäävän osaksi minuutta, luovuuden osaamiseksi. Hyväksyntä olemassaolon ylläpitämiseksi kuuluu hoivaan; leikin, jakamisen ja innostuksen piiriin. Silloin haavan ydin ei ole käärinliinat ja niiden aitous kankaana, väittely siitä, onko ne naamioita, vai peräti oikean uskon sopivuutta, aito vai väärennös, konkretisoidaanko se ainoaksi totuudeksi ja millä ihmisyyden kyvyillä, onko naamioina sanakielen valta, maaomistus, asemaoikeus vai lupa olla omanlaisensa. Toteutuuko merkitykset ja tarkoitukset ymmärrystä synnyttäen? Löytyykö symbolien takaa ihmisyytemme eri puolet?

Miten kasvamme ja opimme minuuden tietoisuuteen, mistä ja miten tietoa tarjotaan?

Itsensä ymmärtämisen ytimessä on monia tekijöitä, välillä avoimuudesta itseensä ja toisiin on vetäydyttävä, välillä kysyttävä, miten se tulisi näkyväksi, kestääkö sen itse ja muut. Jo luomiskertomuksessa Jumala perää häpeästä, miksi peitit itsesi, pääsiäiskertomuksessa Jeesus huutaa ristinpuulta, miksi minut hylkäsit. Eilen kysyttiin Kulttuuricoctailissa Jouko Turkan avoimuuden vaatimuksesta, miten sen kestää, voiko sitä olla liikaa. Ajattelen, että molempia voi olla liikaa ja/tai liian vähän, sekä avoimuutta että sulkeutuneisuutta ja vaurioittavampia sulkevina ovat pakkorooleista tulleet, koska ne rikkovat vapaata ja aitoa aistimusta ahdistuksen pakkopinnoitteena tai pelon riistäessä sekä syytteenä omantunnon vaatimuksissa. Valitettavan usein vapaammin aistiva, luova ja vilpitön joutuu pakkomielteisen uhriksi, peiliksi, eikä ylikontrolloiva näe toista. Tämäkin ongelma näkyy Jeesuksen kertomuksessa, viaton uhrataan toisten syntien vuoksi, Jeesus joutuu sovittamaan toisten synnit ja nimetään pelastajaksi.

Liiallisessa avoimuudessa aistimusten hajoaminen voi mennä niin rajuksi, ettei kokemusta saa enää avattua itselle näkyväksi, määriteltyä sitä, tunteet ovat voineet lukittua omista vaatimuksista, ja/tai muiden liiallisesti kieltäessä niitä häväisten, ja tällöin vaatimuksissa hävitä kokonaan, ja valta ottaa olemassaoloon määritteet, jotka eivät ole enää omaa itseä. Tässä näen juuri eron sisäsyntyisesti muuttuvan ja kasvavan, oppivan itsen ja roolin välillä, pakottavassa roolissa keho pelon vaikutuksena huutaa kipua jännitteisenä niin, että ihminen kavahtaa ja etääntyy, joku taistelee voittaakseen, avatakseen ja/tai sulkien vaikka väkisin, odottaen liikaa, vaatien sen ehdoksi hyväksynnälle, kuten Turkasta monesti sanottiin, kaikki ei sitä kestänyt, toiset muuttivat sen kasvun siemeneksi. Kun vaatimukset menee liian rajuiksi, ihmisyys voi tuhoutua. Ja ellei toinen täytä ehtoja, hänet hylätään, mikä on vallan väärinkäyttöä, ei kunnioitusta. Hyvin harvoin Turkasta tuodaan esiin kunnioittava puoli, mikä nyt näkyi ohjelmassa.

Miltä tuntuu ihmisestä, kun hänelle esitetään jatkuvasti uusia vaatimuksia ja määriteltävää, mitä pitäisi vielä oppia ja asetutaan kasvattajan sekä opettajan rooliin vaatimuksineen, selitä tämä, syyllistäen ja psykologisoiden ja ihminen ei ole valmis kohtaamaan asiaa, tai se on väärin perusteltua, valhetta, etsitään tietä väärästä ratkaisusta eri ongelmaan. Miltä tuntuu, kun ainoa toivo on ollut elämässä kuolema kymmeniä vuosia, kun kukaan ei suostu vuorovaikutuksen kautta oppimisleikkiin, jakamaan kanssasi elämää, oppijan tielle, vaan vaatimuksena on pakkoteitä, kuten tunnetie itsetutkiskeluna psykologisesti, toistona kielen kautta asian oppiminen, eikä oma totuus olemisessaan, tai sitten sinun on valittava ideologisesti halun ja tahdon tie fyysisessä kokemuksessa seksuaalisuus ainoana voimalähteenä, mikä toki on osa ihmisyyttä ja voi antaa voimaa, mutta ei vielä ihmisen kokonaisuus mielen osalta, molemmat tiet on tarpeen tutkiskella. Osaammeko erottaa halut ja tarpeet? Tarpeet ovat oikeuksia ihmisyyteen, itselleni Maslowin teoriat on tullut pohjaksi tutkimiseen. Oppina voisi olla myös metaforien kautta itsensä tutkiminen, leikkiä toistemme kanssa oppien toisiltamme, kokemuksen jakaminen ja havaitsemisen oikeus, missä haavoittuvuus ja erehtyminen on luvallista, asiaa ja itseä voi korjata, uudistaa.

Kohtaaminen on leikin ytimessä, suostummeko tasavertaisuuteen asettamatta toista jalustalle, tai alentamalla valtamme alle. Kaikki vastaukset eivät löydy ihmisen tunnekokemuksesta ja sen tien etsimisessä, se voi loukata ihmistä syvästi, jos ympäristö on vienyt puheoikeudet, mitätöinyt, halveksinut, häpäissyt ja estänyt vaikuttamisen persoonatasolla, mielikuvien kautta, tietyllä rajatulla asemalla estäen ja luokitellen. Usein olen huomannut, ettei kaltoin kohdeltu käyttäydy törkeästi, puhu ilkeästi ja/tai muuten sopimattomasti, hän on voinut vain kerran kyseenalaistaa teon, ja saa elinkautisen. Usein olen nähnyt myös, että seksuaalisuudeksi tulkitaan pelon jäljet, jännitteisyys kehossa ja jos ja kun sattuu siihen yhdistymään viehättyvyyttä monella tasolla, kateus ja viha nousee hallitsemaan vuorovaikutukseen, tekee tulkintoja, ei kuule eikä näe todellisesti, vaan antaa mustasukkaisuuden ja kateuden olla kokemuksessa valintakriteeri havaintojen, hahmottamisen ja tarinan syntymiseen.

Leikki on ihmisyyden ydintä, se on mielikuvia unista lähtien kohtuajoilta, se on havaitsemisen oppia jo lapsipsykologiassa, vauva tutkii varjoja koskettaen, eikä välttämättä ollenkaan hallitakseen, vaan aistiakseen ja tutkiakseen. Valtaa kumartavassa hierarkkisessa vallankäytössä menetämme ihmisyyttä, ihailemme, palvomme ja/tai halveksumme toisia niin, että ihmisyys muuttuu suorittamiseksi, roolin vankilaksi. Leikki on oppimisen ydintä, ottaa haltuun mieli- ja muistikuviaan, saaden aikaan tunteita, kokemuksia ja ajattelua. Taiteen tehtävässä voi käydä niin, että ihmiskuvat ovat niin kapeita, että yksilö joutuu vain itsetutkiskeluun omien syyllisyyksiensä kanssa, eikä vapaudu vielä vuorovaikutteiseen seuraukseen muuttumisena, saa tukea katharsikseen. Vallan väärinkäyttöä ja välinpitämättömyyttä on se, että mitataan, tarkistetaan ja valvotaan toista koko ajan, tekeekö hän oikein vai väärin, jakamatta tunteita ja hylätään, ellei ihminen alistu uskomaan ja tottelemaan omannäköistä vaatimustamme.

Läheisyydessä oleva jakamisen ja leikin oleminen tuottaa iloa sekä tuo sitoutumista, jopa rakkauden tuntua, jossa juuret monisyisenä vaikutteineen ovat hyvin syvällä aitoudessa.

Oikealla ja väärällä hallitseminen voi olla tahallista ja/tai tahatonta, joskus on lupa olla erillään, vastuullisena se jatkuen osin unohtamisena ja anteeksiannon kautta yrittää uudelleen eikä silloin jää tuomarin ahdistavaan rooliin. Monta asiaa olen unohtanut, muistista on kadonnut koko asia, kun on ollut stressiä, kerran unohdin jopa vierailun, muisti oli selviytymisen kanavilla. On toki oltava joitain yhteneväisiä normeja, ei kukaan kestä jatkuvaa muutosta, pysyvyydellä on suojaava vaikutus, mutta sillä ei voi estää uudistumista, kohtuus kaikessa. Eikä se piiloutuminen ole aina pahasta, omien salaisuuksien ja turvan suojaaminen, silloin kun se ei aiheuta tuhoa toiselle. Ihminen tarvitsee myös sielun tulen toisen kohtaamiseen rauhan rinnalle, mikä haastaa tutkimaan toista, jopa arvaamattomuutta, mikä kutsuu kaipuuseen kiehtovuudessaan vetovoimaisena. Itsensä hyväksyminen antaa voiman, mutta toisen tuomitessa estää kohtaamisissa luottamusta itsearvostukseen ja itsekunnioitukseen vieden pelkoon kun tuo itseys ei saa vapaasti olla oma itsensä vaan se on ehdollistettu liiallisiin vaatimuksiin hyväksynnän suhteen, suojaavana se on psykologisen tunne-elämän kokemuksen hyväksyntää olemassaoloon. Joskus käy niin, että vain joku aivon osista on aktivaatiossa, mikä riippuu osin toiminnoista ja kiinnostuksesta, kun ne erillistäen osiin erkanevat yhteyden sulkien, sitä sanotaan dissosiaatioksi.

Raija

UNISIEPPARIT

 

Googlaten ;

”Unisieppari on Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinne, alun perin ojibwa-kansan taikakalu, joka on tehty pajurenkaasta, langoista, helmistä ja höyhenistä. Alun perin unisiepparin tarkoitus oli suodattaa pahat unet pois ja päästää hyvät unet läpi, mutta nykyään sitä käytetään usein koriste-esineenä.

Unet ovat unen aikana koettuja kokemuksia, jotka tapahtuvat erityisesti REM-univaiheissa. Ne ovat tärkeitä aivojen toiminnalle ja voivat toimia myös väylänä alitajunnan ja luovuuden hyödyntämiseen elämän ratkaisuissa. Unien näkeminen ja niistä muistaminen on mahdollista useilla tavoilla, ja unia voi myös pyrkiä ohjaamaan.”

Keskustelin taannoin ystäväni kanssa siitä, kun usein sanotaan, että uni hoitaa aivoja ja poistaa kuona-aineita. Poistuuko kuona-aineet rem-unen aikana rentoutuksen seurauksena, vai ehkä pelko ja kauhu- unien aktivaation seurauksena tai vain sopivasti aktivoivan toiminnan? Mistä löydämme tasapainon psyyken vaikutuksiin? Meillä heräsi kysymys, mitä, jos ne kauhu- ja painajaisunet aiheuttaa unien määrän ja unilaadun heikentymisen, ja peräti estää kuona-aineiden poistumista. Unettomuushoidoissa aloitetaankin kognitiivisella terapialla.

Itse olen herkistynyt unien analysointiin. Mistä ne tulevat ja mihin viittaavat? Viime yönä näin unen, jossa todellisuudessa pari päivää sitten ryhmään tullut henkilö halusi kontrolloida ja tarkistaa toimintaamme. Hänellä oli siihen oikeus ja hyväksyin sen. Silti unessa jouduin hänen ajamana kaupungimme kaduille, jossa suuri joukko tuntemiani henkilöitä ajoi takaa, ja yritti siepata lapseni. Traumaattiset kokemukseni kontrolloinnista ja alistamisesta toivat uniin uhkia, mitkä veivät monen tunnin unet. Herkästi voitaisiin tulkita, siinä on auktoriteettivanhemmat takana. Ei niitä sieltä takaa voi poistaa, mutta voin nähdä, että vanhempani eivät tehneet väkivaltaa, väkivallan toi nuoruuden jälkeinen aika. Tai sitten voitaisiin tulkita, lapsiminä on kokenut uhkaa. En selittele aina asioita psykologisesta näkökulmasta, ihan vain arjen todellisuudesta käsin, mitä on tapahtuu, että perusturvallisuus yhä horjuu.

Carl Jung on sanonut, että vain unennäkijä voi tulkita omia uniaan.

Noin 40 vuotta sitten traumani oli pahimmillaan, eikä ne vieläkään anna rauhaa, jos aktivoivia tekijöitä ilmaantuu, tunnen sen heti unissani. Vähän yli kolmikymppisenä näin unen, jossa suuri sotilasjoukko käveli vastaani leveällä kadulla Tampereen Lielahdessa. Katkoin päät sapelilla. Hyvä työkaverini sanoikin, hyvä, että uskallat vastustaa.

Kun saan arjessa positiivisia kokemuksia, unet on toiveunia, suunnittelen, järjestelen, seikkailen, innovoidun, kuljen ja menen eteenpäin mitä ihmeellisimmissä asioissa. Joitakin unia voisi sanoa enneuniksi, mutta niistä ei voi kertoa ilman seurauksia. Joskus vaan selvittelen arkisia asioita ja olen sitten valmis tilanteessa.

Raija

ULOS PUKATUT IHMISET

 

Syyskuun kirja. Lukuaika 10 – 15 min.

Ihmiskuvat ovat harvinaisen yksipuolisia ja perustuvat yleisiin näkemyksiin, joissa valinnanvapaus olisi aina mahdollista yksilökeskeisesti ihmiselle, toisinaan se on ja sitten taas ei. Valinnanvapaus tavoitteena on elintärkeä ihmisen kasvun ja oppimisen kannalta, se ei kuitenkaan ole realismia, monia vaikutteita jää syrjään, kun ne eivät esim. tutkijoiden näkemyksissä ole todellisuutta, hypoteesit omista kokemuksista käsin johtavat heikentyneeseen kykyyn nähdä asioita monipuolisesti. On erittäin vaarallista, että jotkin ideologistit ajavat yliopistoihin opiskeluoikeutta vain hyväosaisille ja hyvämuistisille oppijoille. Ihmisyys on moniulotteinen/puolinen, muuttuva, kehittyvä ja siinä mielessä olemme heikoilla jäillä, jos vain juoksemme muistin perässä. Näyttää siltä, että ihmisyyskysymyksissä ääneen pääsevät vain ne, joilla on ollut jo pidempään ajattelun kehitystä laadullisesti hyvin, myös yksipuolisuutta ja joissa lepää teorioiden juuret, eivätkä he ole kulkeneet pelkkinä ruumiina, se ei ole heille uskottavaa, että niinkin voi olla.

Ihmisyydessä halua ja tahtoa, kehittyneisyyttä monien puolien kautta on tarpeen kysellä mistä se lähtee, mihin se päätyy, miten ne muovautuu keinovalikoimassa, tietoa soisi olevan enemmän, erilaisia näkemyksiä ja näkökulmia. Näyttää siltä, ettei osata lähestyä kuin omasta keho/kieli/mieli/tunne/muistikuvasta käsin tietoisuuteen ja toisaalta tiedostamattomalle ei anneta arvoa, uuden syntymälle. On ajauduttu pois sisäsyntyisestä minästä ja vahvistettu kehotuntoisuutta. Siinä on paljon vastuuta opetuksen niin asiantuntijoilla kuin myös arvoja asettelevilla vallanpitäjillä. Roolilähtöiset tuntuvat vievän muistia katoavaksi kokonaisuuteen nähden, ja vuorovaikutteinen ihmisten välillä kutistuu avaamatta näkökulmia. Roolilähtöiset näyttäisi olevan enemmän kehomuistien kautta tulevia kun taas sisäsyntyiset merkityksien ja tarkoituksien avulla nousevia. Muistit sinällään eivät ole oikeita ja vääriä. Eri muistien kehittäminen tuo erilaisia arvoja esiin sekä ihmisyyden eri puolia. Halun ja tahdon suuntaaminen kehollisuuteen näyttäytyy hedonismina, kun sitä kehitetään roolipohjaisesti, se vahvistaa himoja yksilökeskeisesti, kun taas merkityksien kautta arvot voivat ohjaavina vaikuttaa suunnan monipuolisemmin. Sisäsyntyisten kautta kehittyneet minuudet näyttäisi kehittävän toimivampaa muistia. Jos ja kun me emme ota vakavasti syväsyntyistä mielen kehitystä ja ajattelun ymmärtämistä jatkumona ihmisen kokonaisuudessa, ajelehdimme vain muistien aallokossa, joissa samat näkemykset toistuvat. Valitettavasti monissa oppimiskäsityksissä muistia vaan trimmataan, eikä ihmisyyden syväjuuret pääse vaikuttamaan, ja ne heikentävät toistemme ymmärrystä, kun emme tule tietoiseksi ihmisyyden eri puolista vaikutteineen.

Vapauteen kasvu näyttää estyvän niin kehollisesti kuin henkisestikin roolilähtöisenä, jos ja kun siinä ei ole itseyhteyttä, itsemääräytyvää minuutta.

Sitä hämmästelen aina, ettei puuttuvaa sisäistä minuutta nähdä, vuorovaikutteista ulottuvuutta ja sen vaikutteita sen puuttumisessa. Sisäisen minuuden aktivaatio on tärkein sisäelimistön toimintaa ylläpitävä voima ja aivotyöskentelystä tullutta. Monelta ajattelua ja tunteita estetään. Miksi ei katsota kehitysalueittain, keho, mieli, kieli, tunteet ja vuorovaikutteet vaan puhumisen oikeudet määrittyy asemasta käsin, hierarkkista voimaa? Tunnettua on, että tunteita vähätellään, vaikka ne ovat innostuksen siemen ja liikkeelle paneva voima, ihmisyys vuorovaikutteisena motivoituen itsestä ja toisista käsin. Kohtuajoilta meidän mielikuvituksemme lähtee, kulttuurit tuo tavat, arvot ja liikkeet.

En ole löytänyt oppien joukoista ihmiskuvaa ulossuljetuilta, niiltä, joilla ei ole enää tunne-, eikä ajatteluoikeuksia, eikä itseilmaisuvapautta, on vain aggressioiden korinaa, tai täysin kuollutta minuutta jostain osaa ihmisyyttä. Psykologisia oppeja lueskellessa tulee mieleen, että ne ovat valinnavapauden mahdollisuudesta syntyneitä selityksiä ja tulkintoja, jonka arvion toinen on tehnyt toisesta ulkoisesta havaiten. Juuri kuuntelin Jungin varjoteoriaa, jossa omat inhomme selitettiin oman minän varjoksi, jossa emme kykene kohtaamaan itseä, projisoimme, näemme sen toisessa. Minä inhoan väkivaltaa, kun olen sen vuoksi menettänyt elämääni, en halua, että ihmiselle tehdään niin, enkä kiellä sitä, mielen pultit nousee korkeuksiin, kun näen tuhottavan jonkin elämää. Virheetön en ole, näen monesti asioita vain eri tavoin, ammatillisuus on vahva vaikutteeni. En kirjoita siksi, että haluaisin nostaa itseäni, kirjoitan siksi, ettei apua ollut saatavilla kun sitä tarvitsin, koska ihmiskuvat ovat niin kapeita.

Niin kauan kun tieteelliset ihmiskuvat perustuvat vain moralistisille pohjalle, valintaan hyvästä ja pahasta, ne eivät perustu todellisuuteen. On hurskastelua puhua uskontojen ja tieteen ehdottomasta eriperusteisuudesta, jos tiede itse käyttää yhä uskonnollisia ihmiskuvia. Ne pitää nähdä, mutta niitä ei tarvitse ideologisoida näkemättä todellisuutta. Muistan keskustelun äitini kanssa, kun olin noin 30 vuotias. Jostain puhuimme, en muista mitä, hän sanoi, ”ai, sinä ajattelet vanhan psykologian mukaan”. Nämä ovat jääneet erityisen vahvoina kysymyksinä mieleen. Lopussa löysin metaforien avulla takaisin mieleni, psykologian keinoin ja toiminnallisin menetelmin, sain ajatteluani hallintaan ja johdonmukaisuuteen ainakin jonkin verran, vastustin äidin näkemystä, mutta se ei auta yhtään ihmissuhteiden elämässä, jos yksilöllisyys ei voi mahdollistua, valta on kuitenkin oleellinen selittäjä, miten sitä käytetään huomioiden ja/tai huomioimatta muita vaikutteita kehosta mieleen, tietoon ja tietoisuuteen. Jos ja kun ympäristön ihmiset vain kontrolloivat ja esittävät vaatimuksena oman oikean ja vääränsä, ja ellei niitä tottele, sulkevat he vastustajan ulkopuolelle, sammuttavat yhteyden, vuorovaikutusta ei ole, mieli sammuu, kun se on synnynnäisesti kehittynyt leikkiväksi ja aistivaksi. Yhteisövalta voi tuhota yhtälailla kuin yksilötkin.

On opittava tutkimaan ihmisyyttä ja siinä kehitystä sekä itselähtöisesti, että roolilähtöisesti. Pakkoroolilähtoisessä kehollisuus sulkeutuu ensin jäykistyväksi lihakseksi, jännitteisyys psyykessä tulee liialliseksi näkyen kehojännittenä, ja sitä tulkitaan seksuaalisuudeksi, lopulta jännite on niin suurta, että se purkautuu hajottaen, mielen hajoamisen vuoksi muistikuvien holtittomana luomisena, mikä poikkeaa huomattavasti syvällisestä luovuudesta, jossa johdonmukaisuus pääsee vaikuttamaan kuvien jatkumoissa ajattelun hallintana, vaikka ne olisivatkin alkuun symbolisia, mielen olemus tulee esiin, minkä tietää parhaiten kokija, oman kokemuksensa tutkimuksessa, väärinkin tulkiten. On niin outoa, että juuri seksuaalisuus on noussut moralismin välineeksi ihmisyyden suhteen, pelosta syntyneitä vaikutteita, jotka näkyvät kehossa, sen sijaan , että olisi huolehdittu henkisestä hyvinvoinnista, perustekijoistä ihmisen hyvinvointiin kokonaisena ihmisenä ja että henkisyys mahdollistuisi, on vain edetty vallan viitoittamaa tietä hierarkkisiin maailmankuvin. Ilman itseohjautuvaa minuutta ei vapautta synny, hengittävyyttä, syntyy ruumisehdollistumia ja tunnelukittumista.

Niin monen ihmisen olen nähnyt kamppailevan pakkoroooleista ulos tai jääden niihin, käyttäen apuna liikunnan keinoja, mitkä voivat myös estää vapautumista. Todellisen itsen kautta vapautuminen vie todelliseen vapauteen, kun itse saa olla mukana. Ajattelun keinoja voi harjoitella muutoinkin kuin vain juoksemalla. Yhäkin näyttää siltä, ettei pakkoroolia osata nähdä, sen vaurioittavia vaikutuksia ja itsemääräytymisen puuttumisesta johtuvaa terveysvaikutusta koko kehoon, sen lukittumista ja/tai vapautumista, jossa ei päde sama säännönmukaisuus tuloksiin nähden roolissa ja itsemääräytymisessä. Kytkös yhteisövaltaan usein pitää yllä pakkorooleja, jossa yksilö sairastuu. Perinteisesti niin uskonnoissa kuin tieteessäkin asiaa lähestytään moralistisesti hyvä/paha akselilla yksilöissä uskoen valinnanvapauden voimassaoloon. Kun roolipakko oli pahimmillaan, yritin liikunnalla löytää vapautumista vuosikymmeniä äärirajoille harjoitellen, ohjatut toiminnat lisäsivät hahmotushäiriöitä, en saanut yhteyttä oikeaan ja vasempaan puoleen, käskyt eivät liikkuneet aivoista kehoon, itsemääräytymisen jälkeen se onnistui. En ole koskaan ollut päihteiden käyttäjä, puute on ollut yksipuolisessa aivotoiminnassa, arvojen vuoksi vaikute.

Muistitasolla havaitsemiseen pakkoroolissa liittyi toisto-ongelma pakkomuistikuvina ja/tai lopulta hajoaminen. Erilaiset muistit eivät pääse kehittymään. Jos olisin hakenut armeijaan, en olisi päässyt, sillä kiristävä panta oli pitkiä aikoja pääni ympärillä tuntoaistimuksessa, liiallinen jännite psyyken tuoman olemisen ristiriidassa, kun piti olla toinen mitä oli, pakkoroolissa alistuttava siihen mikä annettiin. Sitä vaan ihmettelee, kun yksilön valinnoista haetaan syytä ja sitä kautta yritetään ratkaista ongelmaa, kokemusta vallanpitäjällä ei ole brutaaleista käytänteistä vallan näkökulmasta. Kun miettii tuota pantaa mielen kannalta, siinä on kuin kaksi kerrosta, on se joka haluaisit olla, mutta realismi on se, että yhteisö määrittää mikä saat olla, syntyy ristiriita, mikä luo jännitteen, jakaa mielen kahteen osaan. Joskus joillekin käy niin, että mieli jakautuu liikaa ja vahvasti positiivisen näkemiseen ja/tai negatiivisen, eikä havaitseminen ja kuuleminen ympäristön kanssa asioissa päädy merkitysten kautta ymmärryksen syntyy. Usein persoonallisuudesta ajatellaan, että on ihanne ja todellisuus, missä on ristiriita, mutta tapauksessani se yhteisön ihanne oli tarina, mikä sallittiin ja kun ei uskonut siihen, suljettiin ulkopuolelle, omat ihanteet ja arvoni murjottiin. Kun on alistettu, psyyke reagoi tähän ja ruumis nousee ylös puolustuksena yliaistillisuuteen, syntyy somaattiset oireet, joihin isketään käytöshäiriöinä, seksuaalisuudeksi niitä tulkiten. Pelosta aiheutuvat harhat ja liiallinen jännitteisyys omissa kuvissa liiallisena heijastuvat muistista ja estävät sanakielen kautta ymmärrystä. Taas voi vaan todeta kuinka tärkeää toisen on kuuleminen.

Jännitteistä irtauntumiseen on monia keinoja, tunteiden lukittumisesta ja käsittelyn kautta vapautumista, ajattelun kehittämistä sekä toiminnoilla harjaannuttamista, liikunnan avulla, leikin ymv. kuten mytologiankin. Mutta ei ne mitkään vaikuta, jos ympäristö eri keinoin häpäisee ja luo jatkuvia pelkoja sekä uhkia perustarpeiden täyttymisessä, turvattomuutta ja luottamuksen puutetta. Opettajani mukaan viisi perusturvan rikkoutumista altistaa mielen murtumiseen. Mitään kohtuutonta turvaa ja luottamusta ei voi vaatia, elämässä on myös riskejä. Kaikki mielenterveysongelmat eivät kehity näin, sosiaalisesta ongelmasta, vaan niitä on eri tavoin kehittyneitä.

Itsemääräytymisen avulla vapautuminen voi tapahtua kehon vapauteen, roolipakon alla lukittua, sen olen itse kokenut ja eri oppimiskeinoilla tulee eri tulokset. Miksi siis vuorovaikutus suuntautuu enimmäkseen ulospäin, toisen tarkasteluun, kun vapautemme ja terveytemme juuret ovat sisäisessä minuudessa. Pääosin nämä roolilähtöiset ovat kehotieteeseen perustuvia ja rakentuneet hierarkisen valtajärjestelmän kautta, jossa vahvin eläin alistaa toista, luonnontieteiden yliarvostuksena. Sisimmässämme mieli on synnynäinen kohtu-unista alkaen, se on unohdettu yhteiskunnallisten valtajärjestelmien kautta. Tuo sisäisen unohtaminen on monien sairauksien takana, markkinatalouden ja/tai sosialismin tuomat näkemykset eivät korjaa tätä ongelmaa, ihmisten sairastuvuus on huippuluokkaa. Kysymys on ihmisen kunnioittamisesta, ja en tarkoita kumartamista vaan kuulemista. Tapaukseni on siitä erikoinen, että taustalla on yksilön tekemä ja yhteisön tukema rikos, mitä salataan, ja mikä on traumatisoinut koko yhteisöä, ja mitä ”kunniakilpeä” valhetarina suojelee, sekä valtio että kirkko vetoaa yhteisön hyvinvointiin, se on uskonnollista uhraamista. Yhteisöt alistavat valtansa alle yksilöitä, uskomaan johonkin näkemykseen, jossa ei ole päätä eikä häntää, pelkovaikutukset ovat järkyttäviä. Liiallinen halu voi johtua jonkin asian liiallisesta puutteesta. nk. puuteteoria. Tunteiden vaikutus voi olla myös liian raskas, pakeneminen helpottaa. Ihmisyyden eri puolia on harjaannutettava pienestä pitäen, ettei mikään puoli pääse pakkotoiminalliseksi.

Näyttää siltä, että mitä vahvempi on julkiminuus, sitä heikommin he ottavat vastaan erilaisia minäkuvauksia ja roolin määritelmiä, tuntuu siltä, että on vain omanlaista roolia. Näyttää myös siltä, että joillakin minäkehityksillä etsitään sellaisia vikoja toisista, jota voi esiintyä vain kerran kohteen teoissa, vaikka muuten käyttäytyisi aivan fiksusti, tällaista ilmiötä näkyy usein vanhempiin nähden, joku vanhempi voi projisoida omat pahat lapseensa. Varon luottamasta ihmisten luuloihin ja manipulointiin. Pitkään itsessäni huomasin asian, jossa ajattelin, että kärsimystä kokenut on inhimillinen, koska ei halua lisää kärsimystä. Tästä on mainio dokumentti Areenassa, Alice Miller. Hän teki paljon hyvää lapsipsykologian hyväksi väkivaltaa vastaan työssään ja kirjoina, mutta sitten hän ei nähnyt omaa väkivaltaansa, vaan enemmänkin samastui Hitleriin.

Ihminen ja yhteisöt tarvitsevat terveet rajat ja säännöt, joissa on suojelua. Ne voivat mennä liiallisuuksiin ja/tai olla liian vähäiset, joista tulee esteitä kehitykselle. Tuntuu siltä, että niin monia asioita uhrataan eriarvoistavien arvojen vuoksi. Ihmisten terveydenhoidoissa toivoisi jo selkeämpiä käytänteitä. Liian usein asiat menee yleisten näkemysten puitteissa. Jokaisella on omanlaisensa elämä, jossa vaikutteet ovat monia. Itselläni oli lapsuuden ravinnonpuute, köyhyyden tuomat ongelmat koulutusmahdollisuudessa, ja vuorovaikutuksissa vallan väärinkäytön tuomat epäinhimillisyydet pääosin työelämässä vaikutteina fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen ovat kuin kauhumaailmasta, jossa on menty miten sattuu. Näiden kaikkien tekijöiden huomiotta jättäminen on syrjintää. Ei paljon naurata, jos syrjintäongelmaa ja elimistön vaurioita katsotaan vain mitokondritorioiden kautta selittäen, kun syyt on muualla. Asiat medicalisoidaan, siirretään asian fokus muuhun.

Raija

ITSEMÄÄRÄÄMINEN JA ITSEMÄÄRÄYTYMINEN

 

Otsikon alta löytyy arvo autonomiasta ihmisyydessä. Luen parhaillaan Maaret Kalllion kirjaa, Mielenrauha. Maaret tuo esiin itsemääräämisen, kuinka se voi viedä liiallisuuteen, jopa valtaan, joka ei palvele ihmisenä kasvua ja oppimista. Maaret on tarkkasanainen. Psykologia on täynnä epämääräisyyksiä, jossa sama termi avautuu eri tavoin eri ihmisille, mielikuvat tuovat esiin itsemääräämisen oikeutta itsellisenä, myös mahdollistaa valinnanvapautta. Sanana se on myös tarkka, sillä itsemäärääminen voi viedä meitä mieleen, tunteisiin ja kieleen, ja autonomian alla on vapausarvo, jonka toteutuminen on kasvamisen ytimessä.

Mielen seikkailuissa voi löytää syvimmän osan, itsemääräytymisen, jossa vapaudessa yksilöityminen ja persoonallisuuden mahdollisuus avautuu valintaan, mielen synnyttämien kuvien ja sanakielen kautta ristiretkellä. Tällöin mielen vapaus mahdollistuu optimaalisesti. Ilman tämän yhteyden löytämistä, voimme ajautua vain uskoon ja tottelevaisuuteen ilman persoonallisuuden yhteyttä, mikä vaikuttaa vahvasti muistamiseen ja oppimiseen. Ulkoa opitut ”hauki on kala, hauki on kala” opit tahtovat hävitä kuin vesi hanhen selästä, ja/tai alkavat toistaa näkemystä, kuvaa/sanaa pakkomielikuvina. Henkisen kasvun tärkein ydin on persoonallisuus, oma kokemus, jossa ihminen sitoutuu oppimaansa, luo niistä periaatteita, vastuuta, oikeutta ja ylipäätänsä elämänmieltä merkityksiin.

Kolmisen kymmentä vuotta sitten perehdyin saatavilla olevaan tietoon narsismista. Sen juuri on Narkissos myytissä, josta on luotu monenlaisia versioita. Viimeiset vuodet on ollut vallalla narsismi sairautena, mikä perustuu siihen, että yksilön tunne-elämän kehitys olisi tuonut itsekeskeisen ja itsenapaisen toiminnan suhteessa itseen ja toisiin. Tämä on yleistynyttä valtaa ja käsitystä, jota monet psykologiset sivustot korostavat ja saavat ongelmia ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, enää ei vapaasti ja aidosti havaita, havannoida ja reagoida toiseen, vaan häntä tarkkaillaan ja arvioidaan oppia ja teoriaa korostaen, kuin omasta narsismista käsin, projisointi. Yksilöä siis luokitellaan itsekkääksi vanhan ihmiskuvan pohjalta, ja niin psykologisointi vie vuorovaikutuksen todelliset vaikutteet aitona pois, asenteet ja viha toiseen saa vallan, tarkastelu, objektina, kohteena vuorovaikutuksen yhteydessä, vaikutteet kärsii. Näin hierarkkinen valta toistaa historiaa vailla todelllisia tapahtumia, jossa ei vallan vaikutuksia huomioida, vaan pykologisoidaan oireita yksilön ongelmiksi.

Luin myös toisenlaisia näkemyksiä Narkissos myytistä asiaan perehtyneiden asiantuntijoiden kirjoituksista. Yksi mielenkiintoisimmista oli se, että narsismi on kehittynyt psyyken puolustuksesta, tähän itse sitoudun vahvasti. Narsismin kehitys on myös tervettä itseihailua. Oma käsitykseni ja kokemukseni on vahvistanut, ettei narsismi ole niinkään tunne-elämän kautta kehittynyttä, osin siinä heijastuva, vaan psyykkisen puolustuksen, jossa mieli kehittyy somatiossa esiintyviksi oireiksi. Kulttuurin tutkijat näkevät Narkissos tarinaa heijasteina mielen eri puolista, mikä tarinassa tulee hyvin esiin, Ekhon vaikutteina ja vuorovaikutuksen ilmentymänä ja vallan vaikutuksina.

Raija