Syyskuun kirja. Lukuaika 10 – 15 min.
Ihmiskuvat ovat harvinaisen yksipuolisia ja perustuvat yleisiin näkemyksiin, joissa valinnanvapaus olisi aina mahdollista yksilökeskeisesti ihmiselle, toisinaan se on ja sitten taas ei. Valinnanvapaus tavoitteena on elintärkeä ihmisen kasvun ja oppimisen kannalta, se ei kuitenkaan ole realismia, monia vaikutteita jää syrjään, kun ne eivät esim. tutkijoiden näkemyksissä ole todellisuutta, hypoteesit omista kokemuksista käsin johtavat heikentyneeseen kykyyn nähdä asioita monipuolisesti. On erittäin vaarallista, että jotkin ideologistit ajavat yliopistoihin opiskeluoikeutta vain hyväosaisille ja hyvämuistisille oppijoille. Ihmisyys on moniulotteinen/puolinen, muuttuva, kehittyvä ja siinä mielessä olemme heikoilla jäillä, jos vain juoksemme muistin perässä. Näyttää siltä, että ihmisyyskysymyksissä ääneen pääsevät vain ne, joilla on ollut jo pidempään ajattelun kehitystä laadullisesti hyvin, myös yksipuolisuutta ja joissa lepää teorioiden juuret, eivätkä he ole kulkeneet pelkkinä ruumiina, se ei ole heille uskottavaa, että niinkin voi olla.
Ihmisyydessä halua ja tahtoa, kehittyneisyyttä monien puolien kautta on tarpeen kysellä mistä se lähtee, mihin se päätyy, miten ne muovautuu keinovalikoimassa, tietoa soisi olevan enemmän, erilaisia näkemyksiä ja näkökulmia. Näyttää siltä, ettei osata lähestyä kuin omasta keho/kieli/mieli/tunne/muistikuvasta käsin tietoisuuteen ja toisaalta tiedostamattomalle ei anneta arvoa, uuden syntymälle. On ajauduttu pois sisäsyntyisestä minästä ja vahvistettu kehotuntoisuutta. Siinä on paljon vastuuta opetuksen niin asiantuntijoilla kuin myös arvoja asettelevilla vallanpitäjillä. Roolilähtöiset tuntuvat vievän muistia katoavaksi kokonaisuuteen nähden, ja vuorovaikutteinen ihmisten välillä kutistuu avaamatta näkökulmia. Roolilähtöiset näyttäisi olevan enemmän kehomuistien kautta tulevia kun taas sisäsyntyiset merkityksien ja tarkoituksien avulla nousevia. Muistit sinällään eivät ole oikeita ja vääriä. Eri muistien kehittäminen tuo erilaisia arvoja esiin sekä ihmisyyden eri puolia. Halun ja tahdon suuntaaminen kehollisuuteen näyttäytyy hedonismina, kun sitä kehitetään roolipohjaisesti, se vahvistaa himoja yksilökeskeisesti, kun taas merkityksien kautta arvot voivat ohjaavina vaikuttaa suunnan monipuolisemmin. Sisäsyntyisten kautta kehittyneet minuudet näyttäisi kehittävän toimivampaa muistia. Jos ja kun me emme ota vakavasti syväsyntyistä mielen kehitystä ja ajattelun ymmärtämistä jatkumona ihmisen kokonaisuudessa, ajelehdimme vain muistien aallokossa, joissa samat näkemykset toistuvat. Valitettavasti monissa oppimiskäsityksissä muistia vaan trimmataan, eikä ihmisyyden syväjuuret pääse vaikuttamaan, ja ne heikentävät toistemme ymmärrystä, kun emme tule tietoiseksi ihmisyyden eri puolista vaikutteineen.
Vapauteen kasvu näyttää estyvän niin kehollisesti kuin henkisestikin roolilähtöisenä, jos ja kun siinä ei ole itseyhteyttä, itsemääräytyvää minuutta.
Sitä hämmästelen aina, ettei puuttuvaa sisäistä minuutta nähdä, vuorovaikutteista ulottuvuutta ja sen vaikutteita sen puuttumisessa. Sisäisen minuuden aktivaatio on tärkein sisäelimistön toimintaa ylläpitävä voima ja aivotyöskentelystä tullutta. Monelta ajattelua ja tunteita estetään. Miksi ei katsota kehitysalueittain, keho, mieli, kieli, tunteet ja vuorovaikutteet vaan puhumisen oikeudet määrittyy asemasta käsin, hierarkkista voimaa? Tunnettua on, että tunteita vähätellään, vaikka ne ovat innostuksen siemen ja liikkeelle paneva voima, ihmisyys vuorovaikutteisena motivoituen itsestä ja toisista käsin. Kohtuajoilta meidän mielikuvituksemme lähtee, kulttuurit tuo tavat, arvot ja liikkeet.
En ole löytänyt oppien joukoista ihmiskuvaa ulossuljetuilta, niiltä, joilla ei ole enää tunne-, eikä ajatteluoikeuksia, eikä itseilmaisuvapautta, on vain aggressioiden korinaa, tai täysin kuollutta minuutta jostain osaa ihmisyyttä. Psykologisia oppeja lueskellessa tulee mieleen, että ne ovat valinnavapauden mahdollisuudesta syntyneitä selityksiä ja tulkintoja, jonka arvion toinen on tehnyt toisesta ulkoisesta havaiten. Juuri kuuntelin Jungin varjoteoriaa, jossa omat inhomme selitettiin oman minän varjoksi, jossa emme kykene kohtaamaan itseä, projisoimme, näemme sen toisessa. Minä inhoan väkivaltaa, kun olen sen vuoksi menettänyt elämääni, en halua, että ihmiselle tehdään niin, enkä kiellä sitä, mielen pultit nousee korkeuksiin, kun näen tuhottavan jonkin elämää. Virheetön en ole, näen monesti asioita vain eri tavoin, ammatillisuus on vahva vaikutteeni. En kirjoita siksi, että haluaisin nostaa itseäni, kirjoitan siksi, ettei apua ollut saatavilla kun sitä tarvitsin, koska ihmiskuvat ovat niin kapeita.
Niin kauan kun tieteelliset ihmiskuvat perustuvat vain moralistisille pohjalle, valintaan hyvästä ja pahasta, ne eivät perustu todellisuuteen. On hurskastelua puhua uskontojen ja tieteen ehdottomasta eriperusteisuudesta, jos tiede itse käyttää yhä uskonnollisia ihmiskuvia. Ne pitää nähdä, mutta niitä ei tarvitse ideologisoida näkemättä todellisuutta. Muistan keskustelun äitini kanssa, kun olin noin 30 vuotias. Jostain puhuimme, en muista mitä, hän sanoi, ”ai, sinä ajattelet vanhan psykologian mukaan”. Nämä ovat jääneet erityisen vahvoina kysymyksinä mieleen. Lopussa löysin metaforien avulla takaisin mieleni, psykologian keinoin ja toiminnallisin menetelmin, sain ajatteluani hallintaan ja johdonmukaisuuteen ainakin jonkin verran, vastustin äidin näkemystä, mutta se ei auta yhtään ihmissuhteiden elämässä, jos yksilöllisyys ei voi mahdollistua, valta on kuitenkin oleellinen selittäjä, miten sitä käytetään huomioiden ja/tai huomioimatta muita vaikutteita kehosta mieleen, tietoon ja tietoisuuteen. Jos ja kun ympäristön ihmiset vain kontrolloivat ja esittävät vaatimuksena oman oikean ja vääränsä, ja ellei niitä tottele, sulkevat he vastustajan ulkopuolelle, sammuttavat yhteyden, vuorovaikutusta ei ole, mieli sammuu, kun se on synnynnäisesti kehittynyt leikkiväksi ja aistivaksi. Yhteisövalta voi tuhota yhtälailla kuin yksilötkin.
On opittava tutkimaan ihmisyyttä ja siinä kehitystä sekä itselähtöisesti, että roolilähtöisesti. Pakkoroolilähtoisessä kehollisuus sulkeutuu ensin jäykistyväksi lihakseksi, jännitteisyys psyykessä tulee liialliseksi näkyen kehojännittenä, ja sitä tulkitaan seksuaalisuudeksi, lopulta jännite on niin suurta, että se purkautuu hajottaen, mielen hajoamisen vuoksi muistikuvien holtittomana luomisena, mikä poikkeaa huomattavasti syvällisestä luovuudesta, jossa johdonmukaisuus pääsee vaikuttamaan kuvien jatkumoissa ajattelun hallintana, vaikka ne olisivatkin alkuun symbolisia, mielen olemus tulee esiin, minkä tietää parhaiten kokija, oman kokemuksensa tutkimuksessa, väärinkin tulkiten. On niin outoa, että juuri seksuaalisuus on noussut moralismin välineeksi ihmisyyden suhteen, pelosta syntyneitä vaikutteita, jotka näkyvät kehossa, sen sijaan , että olisi huolehdittu henkisestä hyvinvoinnista, perustekijoistä ihmisen hyvinvointiin kokonaisena ihmisenä ja että henkisyys mahdollistuisi, on vain edetty vallan viitoittamaa tietä hierarkkisiin maailmankuvin. Ilman itseohjautuvaa minuutta ei vapautta synny, hengittävyyttä, syntyy ruumisehdollistumia ja tunnelukittumista.
Niin monen ihmisen olen nähnyt kamppailevan pakkoroooleista ulos tai jääden niihin, käyttäen apuna liikunnan keinoja, mitkä voivat myös estää vapautumista. Todellisen itsen kautta vapautuminen vie todelliseen vapauteen, kun itse saa olla mukana. Ajattelun keinoja voi harjoitella muutoinkin kuin vain juoksemalla. Yhäkin näyttää siltä, ettei pakkoroolia osata nähdä, sen vaurioittavia vaikutuksia ja itsemääräytymisen puuttumisesta johtuvaa terveysvaikutusta koko kehoon, sen lukittumista ja/tai vapautumista, jossa ei päde sama säännönmukaisuus tuloksiin nähden roolissa ja itsemääräytymisessä. Kytkös yhteisövaltaan usein pitää yllä pakkorooleja, jossa yksilö sairastuu. Perinteisesti niin uskonnoissa kuin tieteessäkin asiaa lähestytään moralistisesti hyvä/paha akselilla yksilöissä uskoen valinnanvapauden voimassaoloon. Kun roolipakko oli pahimmillaan, yritin liikunnalla löytää vapautumista vuosikymmeniä äärirajoille harjoitellen, ohjatut toiminnat lisäsivät hahmotushäiriöitä, en saanut yhteyttä oikeaan ja vasempaan puoleen, käskyt eivät liikkuneet aivoista kehoon, itsemääräytymisen jälkeen se onnistui. En ole koskaan ollut päihteiden käyttäjä, puute on ollut yksipuolisessa aivotoiminnassa, arvojen vuoksi vaikute.
Muistitasolla havaitsemiseen pakkoroolissa liittyi toisto-ongelma pakkomuistikuvina ja/tai lopulta hajoaminen. Erilaiset muistit eivät pääse kehittymään. Jos olisin hakenut armeijaan, en olisi päässyt, sillä kiristävä panta oli pitkiä aikoja pääni ympärillä tuntoaistimuksessa, liiallinen jännite psyyken tuoman olemisen ristiriidassa, kun piti olla toinen mitä oli, pakkoroolissa alistuttava siihen mikä annettiin. Sitä vaan ihmettelee, kun yksilön valinnoista haetaan syytä ja sitä kautta yritetään ratkaista ongelmaa, kokemusta vallanpitäjällä ei ole brutaaleista käytänteistä vallan näkökulmasta. Kun miettii tuota pantaa mielen kannalta, siinä on kuin kaksi kerrosta, on se joka haluaisit olla, mutta realismi on se, että yhteisö määrittää mikä saat olla, syntyy ristiriita, mikä luo jännitteen, jakaa mielen kahteen osaan. Joskus joillekin käy niin, että mieli jakautuu liikaa ja vahvasti positiivisen näkemiseen ja/tai negatiivisen, eikä havaitseminen ja kuuleminen ympäristön kanssa asioissa päädy merkitysten kautta ymmärryksen syntyy. Usein persoonallisuudesta ajatellaan, että on ihanne ja todellisuus, missä on ristiriita, mutta tapauksessani se yhteisön ihanne oli tarina, mikä sallittiin ja kun ei uskonut siihen, suljettiin ulkopuolelle, omat ihanteet ja arvoni murjottiin. Kun on alistettu, psyyke reagoi tähän ja ruumis nousee ylös puolustuksena yliaistillisuuteen, syntyy somaattiset oireet, joihin isketään käytöshäiriöinä, seksuaalisuudeksi niitä tulkiten. Pelosta aiheutuvat harhat ja liiallinen jännitteisyys omissa kuvissa liiallisena heijastuvat muistista ja estävät sanakielen kautta ymmärrystä. Taas voi vaan todeta kuinka tärkeää toisen on kuuleminen.
Jännitteistä irtauntumiseen on monia keinoja, tunteiden lukittumisesta ja käsittelyn kautta vapautumista, ajattelun kehittämistä sekä toiminnoilla harjaannuttamista, liikunnan avulla, leikin ymv. kuten mytologiankin. Mutta ei ne mitkään vaikuta, jos ympäristö eri keinoin häpäisee ja luo jatkuvia pelkoja sekä uhkia perustarpeiden täyttymisessä, turvattomuutta ja luottamuksen puutetta. Opettajani mukaan viisi perusturvan rikkoutumista altistaa mielen murtumiseen. Mitään kohtuutonta turvaa ja luottamusta ei voi vaatia, elämässä on myös riskejä. Kaikki mielenterveysongelmat eivät kehity näin, sosiaalisesta ongelmasta, vaan niitä on eri tavoin kehittyneitä.
Itsemääräytymisen avulla vapautuminen voi tapahtua kehon vapauteen, roolipakon alla lukittua, sen olen itse kokenut ja eri oppimiskeinoilla tulee eri tulokset. Miksi siis vuorovaikutus suuntautuu enimmäkseen ulospäin, toisen tarkasteluun, kun vapautemme ja terveytemme juuret ovat sisäisessä minuudessa. Pääosin nämä roolilähtöiset ovat kehotieteeseen perustuvia ja rakentuneet hierarkisen valtajärjestelmän kautta, jossa vahvin eläin alistaa toista, luonnontieteiden yliarvostuksena. Sisimmässämme mieli on synnynäinen kohtu-unista alkaen, se on unohdettu yhteiskunnallisten valtajärjestelmien kautta. Tuo sisäisen unohtaminen on monien sairauksien takana, markkinatalouden ja/tai sosialismin tuomat näkemykset eivät korjaa tätä ongelmaa, ihmisten sairastuvuus on huippuluokkaa. Kysymys on ihmisen kunnioittamisesta, ja en tarkoita kumartamista vaan kuulemista. Tapaukseni on siitä erikoinen, että taustalla on yksilön tekemä ja yhteisön tukema rikos, mitä salataan, ja mikä on traumatisoinut koko yhteisöä, ja mitä ”kunniakilpeä” valhetarina suojelee, sekä valtio että kirkko vetoaa yhteisön hyvinvointiin, se on uskonnollista uhraamista. Yhteisöt alistavat valtansa alle yksilöitä, uskomaan johonkin näkemykseen, jossa ei ole päätä eikä häntää, pelkovaikutukset ovat järkyttäviä. Liiallinen halu voi johtua jonkin asian liiallisesta puutteesta. nk. puuteteoria. Tunteiden vaikutus voi olla myös liian raskas, pakeneminen helpottaa. Ihmisyyden eri puolia on harjaannutettava pienestä pitäen, ettei mikään puoli pääse pakkotoiminalliseksi.
Näyttää siltä, että mitä vahvempi on julkiminuus,
sitä heikommin he ottavat vastaan erilaisia minäkuvauksia ja roolin
määritelmiä, tuntuu siltä, että on vain omanlaista roolia.
Näyttää myös siltä, että joillakin minäkehityksillä etsitään
sellaisia vikoja toisista, jota voi esiintyä vain kerran kohteen
teoissa, vaikka muuten käyttäytyisi aivan fiksusti, tällaista
ilmiötä näkyy usein vanhempiin nähden, joku vanhempi voi
projisoida omat pahat lapseensa. Varon luottamasta ihmisten luuloihin
ja manipulointiin. Pitkään itsessäni huomasin asian, jossa
ajattelin, että kärsimystä kokenut on inhimillinen, koska ei halua
lisää kärsimystä. Tästä on mainio dokumentti Areenassa,
Alice Miller. Hän teki paljon hyvää lapsipsykologian hyväksi
väkivaltaa vastaan työssään ja kirjoina, mutta sitten hän ei
nähnyt omaa väkivaltaansa, vaan enemmänkin samastui Hitleriin.
Ihminen ja yhteisöt tarvitsevat terveet rajat ja säännöt, joissa on suojelua. Ne voivat mennä liiallisuuksiin ja/tai olla liian vähäiset, joista tulee esteitä kehitykselle. Tuntuu siltä, että niin monia asioita uhrataan eriarvoistavien arvojen vuoksi. Ihmisten terveydenhoidoissa toivoisi jo selkeämpiä käytänteitä. Liian usein asiat menee yleisten näkemysten puitteissa. Jokaisella on omanlaisensa elämä, jossa vaikutteet ovat monia. Itselläni oli lapsuuden ravinnonpuute, köyhyyden tuomat ongelmat koulutusmahdollisuudessa, ja vuorovaikutuksissa vallan väärinkäytön tuomat epäinhimillisyydet pääosin työelämässä vaikutteina fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen ovat kuin kauhumaailmasta, jossa on menty miten sattuu. Näiden kaikkien tekijöiden huomiotta jättäminen on syrjintää. Ei paljon naurata, jos syrjintäongelmaa ja elimistön vaurioita katsotaan vain mitokondritorioiden kautta selittäen, kun syyt on muualla. Asiat medicalisoidaan, siirretään asian fokus muuhun.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti