Kun olin kymmenen vuotta vanha, äitini opetti, ettei itsestään tule tehdä Jumalaa, se on ensimmäinen käsky. Maailma on kuitenkin vallan ja hierarkkisten järjestelmien puitteissa kehittänyt systeemit, jotka tekevät ihmisestä autoritäärisen, asiat eivät ratkaise valintoja, vaan ihmisyyden kehitykset. Maailman johtajina on paljon miehiä, jotka kuljettävät mukanaan tuhoavia oppeja ihmisyydestä ja elämästä, asettamalla itsensä Jumalan asemaan. Usein uskonnolliset johtajat ovat vanhoja miehiä, mutta niin on Amerikan valtion presidenttiehdokkaatkin. Vanhuudessa voi kehittyä sekä viisauteen että tyhmyyteen päin, kuten nuoruudessakin, tavat ovat vahvimmin pysyviä.
Sanon usein, että itsekkyys, hyvän sekä pahan taistelu ihmisyydessä on enemmän kehitettyä ja väkivalloin aikaan saatu kuin normaalia ihmisen kehitystä. Kaikkein pahinta on se, kun ihmistä kohdellaan kaltoin, psyykkinen puolustus nousee kehossa yliaktivaatioon ja hyökkää ulospäin fyysisyyden voimalla, eikä yksilöllistyminen ja henkinen kehitys pääse tapahtumaan, tapahtuu yliseksuaalisoituminen. Sitten on ne luontovalintoihin uskovat, jotka vängäävät koko ajan siitä, onko kaikki alkuperäistä, apinoilla tutkitaan, jossa sitten sukupuolisuuteen perustuva ihmisyys on vain tuottaa jälkeläisiä. Ei ollenkaan kysytä, miten ihmisen aivot ovat kehittyneet tietoisuuden suhteen, mikä on henkisyysperiaate, ja ettei voi verrata apinan ja ihmisen aivoja.
Ongelmiin pitäisi saada ratkaisuja, jotka vähentäisivät väkivaltaa ja tuhoisuutta. Liian monet näkemykset, jopa tutkimukset perustuvat uskomuksiin, teorioita tehdään tuloksista, ei syistä ja seurauksista, erityisesti se näyttäytyy ihmisyydessä, hypoteesit lähtevät omista kokemuksista, oman kehityksen kautta luotuina.
Joskus luin lukion psykologian kirjasta kehotunteista, jotka ihminen aistii itsestä ja toisesta, itse nimittäisin niitä vain aistimuksiksi, jotka voivat kehittyä seksuaaliviritteiseksi, joita markkinatalous kyllä suosii ja houkuttelee esiin yliaktoivoiden. Usein näkeekin, että aviopuolisoissa on yhdennäköisyyttä. Aivan erilaisen näkökulman saa kun tarkastelee tunne-elämää vuorovaikutteisesti kehittyvänä. Carl Jung on tätä tutkinut ehkä pisimmälle filosofisena, kaikki alkaa lapsen ja hoivaajan katseesta, peilautuen ja aistien herkyyttä sekä aitoutta, turvaa ja/tai turvattomuutta, myös kehon kosketus voi olla vahva puolustureaktiona, jos hoiva on väkivaltaista. Pahuusteoriat ovat kehittyneet enemmän uskontojen kautta ja tiede on toisintanut niitä.
Jokseenkin näyttää siltä, ettei keskustelukulttuurit ole kehittyneet.
On vain valtataistelua, oman aseman varmistamista, mielivaltaa ja hierarkkista sanelupolitiikkaa. Persoonallisuuteen tuijottelu on tuonut sen, että ihmisen sanomaa ja kuvaamista aletaan analysoida heti hetkessä sattumien todistamisella, eikä kokonaisvaltaista käsitystä ole. Pidän näitä syyllistämis- ja uhraamiskulttuureina, jossa syrjitään, hylätään, sorretaan, eristetään, leimataan, nostetaan itseä ja/tai toista ylä- tai alapuolelle, hierarkkisen kehään, jossa vaikuttaminen tyrehtyy, on vain valtaa, jossa ei joustavuutta esiinny ja ymmärrystä siihen, että ne vaihtelevat eri asioissa, hyvä nousta välillä pinnalle ja syvistä rotkoista löytää itsen olemusta. Jatkuva taistelu oikeasta ja väärästä, kontrollointi muista, jopa muistista kilpailu, sinun muistisi on väärin, hakee tuhoväylää. Tavallisissa vuorovaikutustilanteissa ei ole kunnioitusta toista kohtaan, ei iloa siitä, mitä toinen sanoo, kuinka se voisi olla jotain uutta näkökulmaa, josta voisi oppia itsekin jotain, iloita. Erikseen on tutkittua tietoa, jota saa ja pitää kyseenalaistaa perustellusti, se kuuluu tieteeseen, väittely.
Ongelmiin ratkaisuja etsiessä, on syytä tuoda esiin erilaisia näkökulmia, eri ihmisten kautta, miksi joku käyttäytyy niin kuin hän käyttäytyy, miksi persoonallisuudessa on erilaisia piirteitä, miten yhteisö vaikuttaa, mitä normeja on hyvä säilyttää, mitkä säännöt suojaa, mitkä tuhoaa. Tietojohtaminen on yksi parhaista menetelmistä.
Entä jos kaikkia ratkaisuja ei rakennettaisi persoonan pohjalta, tai annettaisi yhteisövallan nujertaa persoonia, entä jos näkisimme yhteisön kelluvana veneenä, jossa aallot keinuttaisi näkemyksiä, toisivat uutta virtaa näkemyksiin, entä jos kaikkia ihmisyyden oikeuksia ei rakennettaisi tunnepohjaisesti ja/tai seksuaalipohjaisesti, vaan niin, että ne olisi enemmän luontaisesti ilman kehiteltyjä persoonallisuuksia. Mitä jos ihmisen oikeudet olisi itseilmaisussa vuorovaikutuspohjaisia, eikä taistelupohjaisia, minä haluan tämän tyyliin, vaan yhteisyydestä kehittyneitä.
Kaikki tietävät myytin oidipuksesta, jossa edes tietämättä, ketkä olivat vanhempia, poika nai äitinsä ja tappaa isänsä. Tällä tarkoitetaan juuri tunnelähtoistä, tiedostamatonta osaa ihmisyydessä. Freudin mukaan tämä on seksuaalikehitystä ja oidipaalivaihe on varhaislapsuudessa n. 4 vuoden iässä, ja ellei yksilö käy tätä vaihetta onnistuneesti läpi, hän jää tähän kiinni ja se voi tulla esiin koko elämän ajan. Eräs rouva kertoi, kuinka hänen miehensä haluaa ikään kuin omistaa hänen kaikki tavaransa, nähdä ne vain omanaan, kun hän on ostanut jotakin, mies nimeää ne omikseen ja toisaalta tuhoaa hänen omaisuuttaan, kuten oidipuksen ongelmassa kerrotaan, halutaan omistaa ja kateus laittaa tuhoamaan. Onko tällainen kehitys sitten hyvä asia, ja onko seksuaalikehitys hyväksi, jos se tulee omistajuuden ja kateuden kautta tunnepohjaisesti? Itse uskon, että aito viehättyminen ja ihastuminen eivät rakennu edm. lähtökohtiin, ne ovat enemmän kulttuurin arvojen tuomaa ongelmaa, valtaan perustuvaa. Lapsuudessa se on toisaalta ymmärrettävää, omistaahan pahimmillaan, jos ei ole vapautta, isä äidin ja päinvastoin ja siitä irtaantuminen on tarpeen kehityksessä.
Elämä on usein täynnä traumoja, kukaan niiltä ei täysin välty. Traumoja kohdatessa on vaikeita projisointeja, jossa kuva oikeasta tapahtumasta vääristyy, ja syylliseksi joutuu moni ilman syytään. Esim. tapaus. Henkilö A kertoo syvästä traumasta perheessä, jossa sisarukset ovat yrittäneet hukuttaa yhden sisarista. Henkilö B sanoo keskustelussa, että kyseisen perheen yksi poika olisi käyttänyt seksuaalisesti hyväksi perheen tyttäriä, ja tarkentaa vielä, ettei tiedä onko se totta, että se on huhupuhettä. Henkilö A ottaa uhrikseen henkilö B :n ja alkaa tarinana kertoa kuinka hirveä ihminen B on, kun puhuu tuollaista perheestä. Tapahtuu traumasiirtymä, ja kyvyttömyydessä kohdata omaa ongelmaa henkilö A alkaa kertoa yhteisössä tarinaa B:stä, ja syntyy tuomiovaltaa. Oman käsittelemättömän trauman ongelma on, että ihminen luo valhetarinan kuin suojakseen, ja uskoo siihen kuin puujumalaan ja siirtää ongelman toisen kannettavaksi ja tarinana vie eteenpäin kuin totuutena, ennen kuin pystyy kohtaamana oman valheellisen tarinan, mikä on pääosin tiedostamatonta.
Omimalla, omistamisella ja leimaamalla hyvää ja/tai pahaa persoonallisuuteemme, ikään kuin oikeutamme joskus tietoisesti itselle paha teon, pääsemme heijastamaan kokemuksia, ja ehkä joskus ymmärrettävää, jos yksilö ei tiedosta tekoaan, mutta ei jatkuvana tapana, oppimattomuutena. Siirtämälla teoissa ja kokemuksissa heijastuksena toiseen syntyneen näkemyksen, piilottaudumme omalta totuudelta. Itsensä pahaksi julistamisesta on lyhyt matka tuomitsemiseen. Tuntui todella pahalta, kun eräs valtaa käyttävä uskonoppinut, tuomitsi itsensä tunteiden tunnistamisen synníksi, mitä vielä kadutaan. Kun se on juuri kristinopin perustaa, itsetuntemus, vaikka se on vallan väärinkäytöllä ja syyllistämällä pilattu. Joitakin blogini tarinoita on väen väkisin yritetty todistaa jonkun henkilön tapaukseksi. Joku sanoi omakseen kertomustani, jonka tiesin entisen työkaverin tapaukseksi, tarinoita omitaan, ehkä se on tunnistamisvaihe, ennen kuin näkee sen itsessään.
Kohtaamisessa saattaa tulla esiin luonteenpiirteeksi ja/tai uskomukseksi syntyneitä ja syyllisyyden kehityksen ongelmia, jotka joutuvat törmäyskurssille. Kärsin itse ahdistuksesta, jossa minuuttani ja itseyttäni oli alistamalla tuhottu rikoksen suojelussa yhteisön taholta, muistiani oli häivytetty ja häpäisty ja kokemus kuristi ahdistuksena. Yhdessä keskustelussa, lipsahti näkyviin oma ongelmani, sanoin, ”yritätkö tuhota muistamattomaksi”. Keskustelukumppani sai raivarin ja katkaisi välit minuun. ” Minä en koskaan tekisi tuollaista”. Tapahtui virhe kokemuksien analysoinnissa, kokemukseni siirtyi hänelle syyllisyydeksi, koska hän joutui yhteisössään syyllisen rooliin itsekkääksi ja omituiseksi leimattuna. Yksikin virheeni pitkän luottamuksen synnyn jälkeen osui kipeään kohtaan, eikä kykyä ollut analysoida, mikä oli omaa ja mikä toisen kokemusta, tapahtui tunnesiirtymä.
Ennakkoluulot, luuleminen ja asioiden
selvittämättömyys, asemiin linnottautuminen ja
puhumattomuus rakentavat runsain määrin väärinkäsityksiä
yhteisöihin. Jatkuva mittaaminen, ja arviointi toisesta, tunteeko
hän väärin, ymmärtääkö hän oikein, analysointia, jotka tulee
persoonallisuuteen tuijottamisesta, mitkä tuottavat mielenterveyteen
ongelmia, syyllistämistä ja syyttämistä, syrjintää, vihaa,
kauhua ja vuorovaikutuksen estymistä. Siitä irtipääsemiseksi on
kyllä tie, kunnioitus ja hyväksyntä, ihmisarvon antaminen,
syyttämättömyys, tuomitsemattomuus, mitkä ovat aivan normaaleja
ihmisen ja ihmisyyteen kuuluvia kehityksiä, joita koemme toisiamme
kohdatessa ja pyrkiessä hyvään.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti