KUN LUONNE KATOSI

 

Rakkauden, välittämisen ja väkivallan erilaiset vaikutukset ihmisyydessä hämärtyvät liian usein toisten hallitsemiseen pyrkivissä näkemyksissä ja tavoissa, vapauden riistoissa, joita yksilöt ja yhteisöt rakentavat. En ole vastuuttoman vapauden kannattaja, rajoja tarvitaan suojaksi, olen järjettömän toisten kontrolloinnin vastustaja, jossa voi olla enemmän ilkeämielisyyttä ja vallan ilmentymää kuin hyvää tahtoa, mikä kertoisi toisesta ihmisestä todellisena, myös ihminen itse voi arvioida väärin itsestään. Parempi on välttää arvostelua ja antaa elämän virrata erilaisuuksien rikkauksina. Monet vuorovaikutukseen liittyvät ongelmat tulevat hierarkkisista valtajärjestelmistä, jossa yläpuolella oleva tai siten kokeva tulkitsee toista ihmistä, hänen tunteitaan ja kokemuksiaan, oireita, ikään kuin tietäväisempänä kuin kokija itse. Alapuolellakin olevaksi kokeva voi kiristää. Puhun usein siitä, miten koen toiset ihmiset, tuodakseni esiin sen, että väkivalta tuhoaa ihmisyyttä ja kunnioituksen selkeyttäminen toisi hyvää jokaiselle.

Ihminen on kohde, jota operoidaan, mikä juontaa juurensa usein lääketieteestä ja/tai uskonnoista, joku on suurempi kuin elämä itse, sen sijaan, että tarkasteltaisiin syitä ja seurauksia tekojen suhteen, haava syntyy, kun isketään kirveellä.

Kovin usein me haluamme luokitella ihmisen tietynlaiseksi, on luonteenpiirteitä, joilla selitetään, kerätään todistusaineistoa vimmalla, todistaaksemme sen, että tiedämme mitä toinen on, ja ei niitä voi pois täysin selittää, niitä on. Arvostelu on useimmiten enemmän vallan ilmentymää kuin totta. En uskalla kenestäkään tehdä luonteenpiirteistä analyysiä, en ole ammattilainen ja toisaalta katson, että ne tuottavat niin paljon ongelmia ihmisten välille, jopa rikkovat heidän välinsä, ettei sitä ole hyvä harrastaa. Tämä psykologisoimisen valta unohtaa sen, että arvioidessaan toista, se voi olla omaa heijastusta kokemuksista, ei aina, joskus se on objektiivista arviointia. Näitä ilmenee, jos on kysymyksessä nk. normaali vuorovaikutus, jossa on puheoikeus kaikille, itseilmaisuvapaus ja jota tavallaan pidetään ihmisen heikkoutena ja vahvuutena, mutta joiden tasoa voi tarkastella niiden laadusta käsin, väkivaltaisessa ilmenee huomattavasti enemmän toisen kontrollointia ja jossa syrjintää harrastetaan antamatta ihmisoikeuksia. Luonteenpiirteinä tunnetuimpia lienee ekstrovertti ja introvertti, muitakin on, laitan loppuun yhden sivuston, jossa määritellään asiaa. Asiat eivät aina vain ole yksilöllisiä koettuja harhoja vaan todellisia tapahtumia, ne eivät ole kuviteltuja, tunteita ja luonteenpiirteen ominaisuuksia, vain yksinkertaisesti teoista syntyviä reaktioita, joissa ihmisen on luonnollista kokea.

Jonkin verran olen tehnyt psykologisia testejä itselleni ja saanut niissä tulokseksi aina erilaisen luonteenpiirteen selityksen ja pystynyt sen yhdistämään elämäntilanteisiini ja ihmisyyden oikeuksiini, tietoon ja tiedostamiseen. Luonne siis voi muuttua. On huomioitava se, mitä yhteisössä sallitaan, mitkä ovat oikeudet, mistä rangaistaan ja vallan ulottuvuudet. Pahan trauman jälkeen en kestänyt ollenkaan iloa, eli perusluonteeni ei tullut esiin, vaan ahdistuksen tuoma vaikutus muutti luonnettani. Kun kohtaat ihmisen, jonka olet nähnyt positiivisena, iloisena, keskustelevana, huomiovana ja toinen henkilö kertoo hänestä toisenlaisena, voi olla kysymys siitä, ettei tämä toinen henkilö ole kohdannut häntä tunnetasolla, ei ole syntynyt tunnesidettä tai elämäntilanne on toinen, erilainen ihmissuhdetaso, vaikka asiointi kaupassa. Tunteet voivat sekoittaa luonteen ominaisuuksia, jopa tuhota niitä. Pahassa masennuksessa en ollut liikkuvainen laisinkaan ja sitten nousuvaiheessa liiallista liikuntaa, kun paineet ajoivat juoksuun ylikierroksilla.

Luonteenpiirteet voivat hämätä, jos ihminen on iloinen ja vuorovaikutteinen, piirre on juurtunut, vaikka lapsuuden oikeutena itseilmaisussaan nauttia ja iloita itsestä ja toisesta ja sitten se katoaa. Etenkin uusissa suhteissa on kuherruskuukauden tapaisia ihastuttamisen tavoitteita, tai eri paikkoihin liittyvinä mahdollisuuksina, työelämässä ja/tai kotona ilmenee masennusta ja ahdistusta, tunnepuoli ei pääse esiin, jos siihen ei ikään kuin vahingossa ajauduta ja ilmenee toisessa paikassa ylireagointina. Yhtäkkiä joku asia voi tuoda voimakkaan tunteen esiin ja asia näyttää täysin epäloogiselta, asian käsittely voi olla häpeän alla, kiellettynä kokemuksessa ja vaatii erityisen luottamuksen ja turvallisuuden esiin tullakseen. Ihminen, josta voit nähdä vain luonteen iloisuuden puolen, voi kantaa suurta surua sydämessään, hän ei jaksa suruaan, tai pakenee sitä.

Vaikeimmaksi ja tuhoavimmaksi näen kaltoin kohtelun seuraukset, jotka voivat tuhota koko ihmisyyden, hävittää kaiken ihmisyydestä, luonteen, tunteet, kehon ja kaiken. Yhdessä psykologisessa testissä sain narsistista piirrettä kirjoitusosiossa, muuten ei esiintynyt. En tiedä minkä tasoinen testi oli ja oliko se luotettava, se oli yksityinen firma, eikä se selitä luotettavuutta, myös julkiset ja valtion tarjoamat voivat olla ideologisoituneita. Tuossa testivaiheessa olin nousemassa ylös pahasta traumasta, jossa etsin itseäni, taiteen avulla, runoilin. Totta, että aloin kuvitella tulevaisuutta, luoda tulevaisuusmielikuvia, toivoa ja tavoitteita, minulla oli pieni mahdollisuus alkaa toteuttaa omaa elämääni itseilmaisun kautta, se myös ilmensi taantuman vaihetta, jossa olin palannut ja tullut lapseksi. Tässä vaiheessa kohtasin kuitenkin sosiaalisen todellisuuden, jossa ei ollut ihmisoikeuksia, vaan yhteisövalta päätti mitä saa olla ja se oli helvettiä. Milloin on jouduttu siihen tilanteeseen, että joukkovallalla alistetaan yksilöä niin, että hän tuhoutuu, joku yksilökin sen voi tehdä. Kyllä sillä mielenterveysongelmia saadaan aikaan.

Tarkoitukseni oli kuvata sitä, että nämä ihmisluonteen piirteet ovat helposti vaurioituvia, eivätkä ole kiveen kirjoitettuja. Itselläni katosi luonteeni pahassa traumassa, jäljelle jäi vain liike.

Raija

Persoonallisuuden, temperamentin ja luonteen erot, ”mielen ihmeet” sivuilla on ihan hyvää määritelmää näistä.

 

PALAAKO TOTUUS TULESSA?

 

Kyllä se palaa, menee ainakin osin piiloon, siellä yksikseen elelee, ei suvaitse tulla esiin vallan yleistyessä moniin verkkoihin, tarinoihin, mielen sokkeloihin, pelkoihin, tunnevyöryihin ja kehon kiemuroihin, pakoteitä on runsaasti. Tuntuu, että totuus on aina karkuteillä, sitä on etsittävä suurennuslasin kanssa, kaivettava seinän takaa ja kivien koloista. Niin moni rakastaa valheita, niin moni on pakotettu valitsemaan valhetarina yleisen hurmoksen alla. Minun oli pakko etsiä totuutta itsestäni, ettei mieleni olisi murtunut kokonaan, se oli vaikeaa, sillä sitä vastaan taisteli koko maailma, sitä et kerro. Lauantai ykkösaamussa Björn Walhroos, jos ei nyt suoraan kehottanut, mutta ainakin valaisi sitä, että Euroopan valtiot selviytyy valheen avulla liike-elämässä ja että suomalaiset ovat liian rehellisiä. Suomalaiset ovat rehellisiä toisissa asioissa, toisissa ei, arvojen mukaan, pakotorneja on pilvin pimein kuten nurkkiakin. Toisille ollaan rehellisempiä kuin toisille, kuninkaita kumarretaan. Niin moni haluaa paistatella auringossa, se on niin miellyttävää, ei se inhoa synnyttävä sosiaaliavuilla elävä. Se on se psykologian tutkija Joharin ikkuna, itselle ja toiselle näkyvä ja näkymätön, julkiminuudet ja salatut.

Niin moni joutuu alistumaan valheiden alle, kun pappi käskee, aviopuoliso piinaa, työpaikan esimies vaatii, isä ja/tai äiti pakottaa, ja lopulta se muistikin on kuin heinäsuovasta neulan etsimistä, kenelle näyttäisi, osaisi, omistaisi, piilottaisi. Rehellisyys ei aina ole helppoa, se on kuin kiven sisässä, muurin alla, tuhansien valheiden takana ja sitä vastustaa koko maailma. Rehellisyys ja avoimuus oli lapsuuteni arvoista suurin, joskus vahingoittaenkin, pääasia lienee, että suurin piirtein voimme elää hyvinvoivina tervettä elämää, jossa on mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen toisia vahingoittamatta. Mitä siitä, jos voittaisit itsellesi koko maailman, mutta saisit sielullesi vahingon. Rehellisyys on kuin sidottu arvoihin, valtaan ja asemaan, et saa olla avoin, kohdata, etkä puhua, ettei vallanpitäjät harmistuisi, menetät ystävyyden tmv., monia alistamismuotoja löytyy historiasta paljon. Ne ovat usein valheverhon takana, mutta totuuden voi löytää mielen takaa, usein se on tallentunut muistiin hyvin, ei aina. Sen kautta voi löytää vapauden mielessä, mikä estää ahdistusta ja masennusta. Mutta se ei ole mahdollista, jos sinua rangaistaan kokoa ajan, tehdään sekä ruumiillista että henkistä väkivaltaa ympäristön ja/tai yksilöiden taholta. Se voi olla läsnä toisten kanssa ja toisten kanssa ei. Suurin osa ihmisistä elää valhetarinoista, Putin hallitsee koko kansaa valheen avulla. Niin on useimmiten kaikkialla, mutta ne, joille ollaan epärehellisiä, on piilotettu maton alle häpeämään, koska pahan tekijöillä on niin paha olla, ettei mieli kestä sitä. Uhriutumisesta puhutaan paljon, se on monesti vastuun pakenemista tekijän taholta. Usein on auttanut asian selvittelyissä, että eritellään asioita ihmisyyden oikeuksien kautta.

Elämäni opetustunneista vaikuttavimpia ovat olleet työelämän ristiriidat. Kun yksilöstä kerrotaan valhetarinoita ja yksilö onkin ihan fiksu, tarkkailijat joutuvat ristiriitaan havaituissa ja kerrotussa. Tämä vie häpeään, ahdistukseen, pakenemiseen ja asian kieltämiseen, joskus julmaan syrjintään, joissa yksilöitä tuhoutuu.

Kaikkein vaikeinta näyttää olevan niillä, jotka joutuvat uskomaan valheisiin rangaistusten pelossa, maineen ja kunnian säilyttääkseen tai mitä kummallisimpiin yhteyksiin, kun ihailee jotakin sokeasti tai on riippuvainen ihaillun rakkaudesta ja hyväksynnästä, kuten oma vanhempi. Rangaistuksen voi antaa oma omatunto tai naapurin isäntä, esihenkilö, yhteisön tarinat. Muistan työpaikan, jossa minusta oli annettu tietoa etukäteen ilkeiden juorujen perusteella, mielen murtumisen vuoksi, olinhan taistellut eri yksiköissä valheita ja lasten kaltoinkohtelua vastaan, mikä on varman suurimpia ja vaikeimpia asioita ihmisen kestää, lasten huono kohtelu, sen helposti kieltää ja kun se vallankin työpaikalla oli kiellettyä. Tiedän, että nämä ongelmat ovat monelle vaikeita uskoa, että nämä olisivat totta, minulla on mustaa valkoisella, sain talteen pöytään liimatun paperin, jonka johtaja oli laittanut töihin tuleville, negatiivisen kuvan tulijasta ja valvomisvelvoitteen.  Ei niitä voi yleistää, mutta tuloksista voi katsoa, kuinka paljon pahoinvointia on ihmisillä, mielenterveysongelmia, oppimisvaikeuksia, tmv.

Yleisemmin ongelmiin etsitään syitä yksilöstä ja persoonallisuudesta, sen sijaan, että mietittäisiin, tehdäänkö ja toimitaanko rikollisesti, ei ole sääntöjä ja periaatteita, joita noudatettaisiin, toimintatavat ovat rehellisyyttä vastaan ja yksilölle on erittäin raskasta tuoda totuutta esiin. Totuuden etsintä ei ole helppoa, kun kieli vie saarroksiin, mielikuvat lentelevät mielen paineessa, häpeä läpsii selkään ja tietoakaan ei ole. Ei ole helppoa tietä, mutta jos tuloksena on vapaus ja ilo, sen eteen kannattaa tehdä työtä. Esteenä voit olla itse ja/tai yhteisö, joku yksittäinen henkilö tai toivoton tilanne, ei ole voimaa, kun kaikki voimat menee leivän hankkimiseen. Jos ja kun ympäristö tekee kaikkensa, ettei saa puhua siitä mitä tapahtuu, estävät havaitsemasta, se tie voi olla äärimmäisen vaikeaa, kun pahansuovat ihmiset kuljettavat valhetta, kaunista tarinaa, suojelevat omaa mainettaan, kun joku perin mukava, mannaa ja mainetta niittänyt johtajahahmo, korkean auktoriteettiaseman saanut kertoo asiaa toisin, et uskallakaan havaita ja nähdä mikä on oikein. Ja juuri tämä ristiriita tuo elämääsi tuskan, ahdistuksen ja masennuksen, mikä voi tuntua hirveältä ja tuntuu, että on paljon mukavampaa uskoa siihen satuun, mikä miellyttävästi kerrottiin. Voit jäädä yksinäisyyteen, sinut hylätään ja koko joukko käy kynsin hampain sinun muistisi kimppuun, että muistat kaiken väärin. Muisteissa on paljon ongelmia ja niihin voidaan vaikuttaa vaurioittavasti, oma muisti on kuin löytämisen tie, josta on pidettävä kiinni kynsin hampain. Surullista, että lähdetään taisteluun siitä, mikä on oikea muisti, varovaisuutta saa harrastaa, mutta yksilön todellisuus on mielen turva. Itse pyrin katsomaan syiden ja seurausten perään, jos ihminen ei opi, taustalla on jotain, mikä estää sen, typerää tyhmyysteoriaa en usko, rotuoppia. Jokainen osaa jotakin.

Kun valitsee kunnioituksen tien, osaa arvostaa myös toisen muistia, eikä pyri sitä kumoamaan, käytä valtaa väärin, vaikka ihminen voi muistaa väärinkin, on otettava huomioon, että hän voi muistaa myös oikein, muisti voi palautua olosuhteiden salliessa. Kaikkein vaikeampana olen nähnyt juuri tarinoiden vallan, jota pääosin joku sinnikkäästi kuljettaa kuulematta muiden totuuksia. Se ei ole ollenkaan miellyttävää katsoa totuutta silmiin, mieli tykkää miellyttävistä ja kauniista asioista. Kun kaunis ja miellyttävä kokemus on syntynyt valheen kautta, sitä on tukenut ympäristön uskomukset ja mielikuvat, auktoriteettien vakuuttelut, oma mieli vie juuri näihin miellyttäviin kokemuksiin, valhe voikin tuoda luottamusta ja turvaa. Kun on ihaillut jotakin sokeasti, uskonut ja luottanut, on vaikeaa murtaa tuo valhe. Miellyttävyyttä tarvitaan, siihen paras tie näyttäisi olevan ystävällisyys ja huomiointi, mielekkäät toiminnat.

Mistä luovut, sen saat, sanoo Tommy Hellsten, pidän hänen monista viisauksista, mutta aina ne ei pidä paikkaansa. Kun menettää puheoikeuden estämisessä puhekyvyn, kun menettää oppimisoikeudet, kun ei ole tarjolla koulutusta, ei ihmisturvaa, tai mielen kautta murretaan, ei niitä välttämättä saa takaisin, on suru puserossa. En saanut huippuosaamista Englannin kielen oppimisessa, en Ruotsin kielen, menetin kykyni kommunikaatioon, kuulemisen  toisilta ja itseltä minuuteen, mutta sain takaisin ydinminuuteni tarkastelun, totuutta kokemuksistani, mutta ne ei ole arvostettuja, niissä syytetään itsekkyydestä ja suljetaan ryhmän ulkopuolelle, vaikka niiden vuoksi maailmassa tuhoutuu valtavat määrät ihmissuhteita ja ammattilaisia tarvitaan pilvin pimein niitä korjaamaan, mikä tuhoaa yhteiskuntia, kun oppiminen on valjastettu kaupan hyllylle ja tarjontaa rajataan, vain taloudellinen tuotto on arvo. Kun joudut luopumaan elämän perusarvoista, ihmisyydestä, oppimisen mahdollisuudesta, ruoasta ja asunnosta, se ei tule noin vaan takaisin, sen voi menettää täysin. Liian usein näitä asioita katsellaan kapeasti minuuden toiminnan kautta, eikä sitä todellisuutta, missä mahdollistuu toteuma.

Kun on se oma totuus ja toisten totuus ja en todellakaan pidä totuuden löytymistä helppona ja niitä on monella tasolla, on valinta kysymys, otatko tuomarin roolin, mikä vahingoittaa sinua yhtä paljon itseäsi kuin toista vai valitsetko kunnioituksen polun ja kuuntelet muita. On valittava tie, jossa sisäinen minuus tulee mahdolliseksi, se, josta näkee mitä se keho tekee, ei vain naurua vaan myös sisäistä iloa, mitä voi löytää totuuden etsimisestä itsestä. Maailma syytää sinulle kaikenlaista mömmöä, ette useinkaan ehdi edes miettiä, onko tarpeen kaikki. Ajalla ja järjestelmillä, vallan väärinkäytöllä rajataan ja hallitaan ihmisen vapauksia valita yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskuntien kautta aina kirkkoa myöten, mahdollistaa kehityksensä, suhtautumisensa elämään, säädellä siinä omia kokemuksiaan niin, että ne suojaavat optimaaliseen kehitykseen ja oppimiseen. On hyvä kysyä, onko kysymys aina Jumalan luomasta. On hyvä muistaa, että persoonallisuudentappajat ottavat yhden virheen, jota he todistavat, eivätkä näe kokonaisuutta.

Toivon, ettei yksikään enää tule ulkopuolelta ylimielisenä eteeni, kyllä minä sinut opetan tyyliin, vaikka se on epärealistista. Minun henkinen kasvuni on ollut kipujen taival. Kuljin tiedostamattomana vailla tietoisen minuuden ohjausta, lähtien keskellä yötä kävelemään kerrostalossa, 1979. Kirjoitin psykologian professorille äärimmäisen vaikeassa alistamistilanteessa kahta viikkoa ennen kävelyäni, minut oli uhattu koulutukseen ilman omaa tahtoa, pelolla, ”Ihmistä ei voi opettaa, Jumala on johtaja ja hyvä psykiatri”, hullun puheiksi katsottiin ja niin vain kävi, että olin kolmen viikon kuluttua psykoosissa. Paha alistaminen, kymmenen vuotta aikaisemmin tapahtunut, laukaisi mielen kauhun maastoon.

Syvimmän oppimisen kasvun opetti äitini kunnioituksen ja lapsitasoisen kasvatuksen kautta minuuden olemukseen, itseyden säilyttämiseen. Äitejä halveksivassa yhteiskunnassa tuli aina vaan uusia opettajia ja kasvattajia, jotka halusivat määritellä uudelleen kasvuni juuret, ja siitä seurasi, että ihmisyyteni vain tuhoutui. Niin konkreettiseksi voi muuttua Jeesuksen opit. ”tässä on minun ruumiini…”, kaikki otetaan pois. En halua tehdä muista ihmisistä enkä yhteisöstä Jumalaa, en pyytänyt muuta kuin tasavertaisen oikeuden vuorovaikutukseen. Tätä selitetään kärsimyksen tuomalla opilla, että voi kasvaa ja tulla ihmiseksi, kävikin päinvastoin, ihmisyyteni tuhoutui.

Tiedän, että herkästi tuomitaan uskonnon henkilöistä puhumista ja sitä pidetään hölynpölynä. En ajattele noin, ajattelen, että jo silloinkin oli viisaita ihmisiä, korkean moraalin omaavia, kuten tänäkin päivänä, myös tuhoajia. Ymmärrän sieltä yhtä paljon ongelmia kuin tänäkin päivänä. Huomaan olevani tiukka siinä, että meidän todistamisemme on tavallaan myös tuhoon vievää, jos Jumala on, emme me sitä voi tietää emmekä selittää Jumalan teoksi, voimme vain kertoa ja puhua heistä, jotka kokevat, alistamatta tai ylistämättä heitä kuten tämän päivän ihmisiäkään. Minusta Jumala ja jumaluuden kokeminen on kaikille ja näen sen sekä persoonallisena että maailmankaikkeutena.

Vikaa ongelmiin etsitään usein juuri persoonallisuudesta ja siihen yritetään vaikuttaa, harvoin toimintatavoista, arvoista, moraalista, joita yhteisössä yleisesti noudatetaan, kaikkien pitäisi mahtua samaan muottiin. Kuitenkin moraalinkin ytimessä on sovitut säännöt, joita noudatamme.

Raija

 

 

 

 

MIELEN PERÄSSÄ

 

½ tunnin kirjanen

Minun on pakko kirjoittaa, sillä ikäni vuoksi kuoleman herra kolkuttelee oveni takana, enkä tiedä milloin aikani on siirtyä ajasta iäisyyteen, taitaa olla jo kiire. En tee tätä itseäni ylentääkseni, vaan kerron siksi, ettei tällaista tietoa ole saatavilla tieteen eikä uskontojenkaan puolella, heikko-osaisten ihmiskuvaa. Haluan kertoa sellaisia asioita, joita ei kerrota yleisesti, niitä ei arvosteta, kun ne eivät ole syntyneet mikroskoopin alla, eikä niitä ulkopuolinen ole analysoinut. Minä en usko tällaiseen objektiivisuuteen, jossa vain tiede osaisi mitata ja nähdä sekä kuulla oikein asioita, en usko tutkimustilanteessa syntyneeseen valintaväitteeseen, kun mieli repii aistien kautta kaiken palaseksi, ja mielen pakkosyöksyt ovat sattumina valitsevia. Päivittäin törmään näkemyksiin, joissa sanoja käytetään väärin, eri yhteydessä kuin ne perusteissa merkitykseltään tarkoittaisivat ja tulkinnat mahdollistuisivat mahdollisimman lähelle totuutta. Usein näkemyksien synnyttäjinä on moralismi, jolla ulkopuolelta moukaroidaan lekalla ihmisen ajatuksia ja mieltä, muistia ja kieltä, se on sitä ylimielisyyden syntiä.

Tiedän, ettei moni jaksa lukea ajatuksiani, moni jaksaa. Olen saanut ylimielisiä ohjeita, lopeta tuo kirjoittaminen, olet hullu, kaikki nauraa sinulle, sillä olen kirjoittanut myös heikkoa tekstiä, kun mieleni oli hajalla. Olen tottunut siihen, että pääosa elämästäni on ollut puhumisen estämistä asioista, joita salataan ja rankaisuja on tullut ja tulee yhä itseilmaisusta, sulkemista ulos, häpäisemistä, sillä niin suuria ovat ihmiset, että he katsovat tietävänsä, mitä mielessäni tapahtuu, mitä tunnen, ja mitä tarkoitan sanoillani. Suurin osa tulkinnoista on uskonnollista moralismia, perin ihmisyyttä, mutta myös tieteellistä analyysiä, jossa uskotaan ulkopuolelta tiedettävän kokemukseni. Psykologian opettajani neuvoi, ettei pelkoa saa näyttää. Silloin tajusin, ettei hyväosainen ymmärrä välttämättä mitä paha pelko tekee, kun sitä ei voi enää hallita, kun se on juurtunut niin syvälle kehoon, ettei mikään ohje enää auta, eikä voi valita pelkääkö. Onneksi sain lääkettä rentoutumiseen tabletteina.

Olen surullinen, etten tule kuulluksi. Milloin ihmisestä on tullut niin suuri, että ajattelee tietävänsä toisen ajatukset, tunteet ja mielen kokemukset, mikä minulle kerrotaan minusta, opetetaan puhumaan yhteisössä tulevista ongelmista muissa yhteisöissä, pääasia näyttä olevan, ettei ongelmia kohdata. Minua on auttanut se, että olen opiskellut ja lukenut mielen teorioita ja en ole löytänyt niistä itseäni kuin osittain, vain parempiosaisen ihmisen havaintoja ja tulkintoja, vallan ideologiaa, ja lopulta saanut takaisin kyvyn hallita ja ymmärtää ajatuksiani sekä kokemuksiani tunteiden ja mielen osalta, kun aika ja harjoitus on tuonut kyvyn ja ympäristö mahdollisuuden. Laiskuudesta ei voi minua syyttää, sillä mieli ei ole mahdollistanut vakavan väkivallan jälkeen tasapainottumista. Voisin kirjoittaa mielen tuhoutumisesta loogisen selvityksen, miten kaikki taantuu aina lamaannukseen saakka solutasolle. Syväanalyysien ihmistieteissä tutkitaan syvältä ja todellisena ihmisyyttä, kokemuksen kehittymistä kokijan itsensä näkemyksenä, mutta arkitodellisuudessa sitä estetään. Kokemuksissani vaikuttaa paljon se, miten ympäristö suhtautuu, toimii ja sitä ei haluta julkisuuteen, koska se aiheuttaa syyllisyyttä tekijöille ja menee maine. Minusta ihmiset ovat vastuussa teoistaan. Ja vain tulemalla tietoiseksi kokemuksistaan sekä teoistaan ja tunnustamalla todelliset tapahtumat, ymmärrämme niitä ja niiden yhteyksiä itseemme ja muihin. Se on totta, että koemme häpeää ja syyllisyyttä, se voi olla liiallista, ja sitä ei kestä, se voi olla myös häpeämättömyyttä, mutta tiedän, että se voi olla myös valhetta, kaksinaismoralismia, kun nostaa itsensä toisen yläpuolelle, käydään pyytämässä anteeksi syntinsä muualla ja jatketaan tuomarointia ja juoruillaan vain takanpäin. Mieleni on murtunut sosiaalisen vallan alla, särkynyt ja taakkani on tullut liian suureksi, olen joutunut kantamaan toisten taakkaa, en valiten, vaan ympäristön vaatimuksesta, rikkoutumiseni on vaikuttanut muiden reaktioihin. Puolustamisestani on rangaistu julmasti.

Minua ohjeistetaan, että pitää olla kärsivällinen, kestää, unohtaa ja olla hiljaa, ettei muut kärsi. Arvostan kuitenkin elämää ja sitä, että ihminen saa elämänsä aikana elää sen. En ymmärrä, että uhrataan oma elämä, kun arvot eivät oikeuta ihmisarvoa. Miksei ihminen voi jokseenkin luonnollisella tavalla hyväksyä sitä mitä on, vajavaisena, kehittyvänä, muuttuvana, tavoitteellisena? Meillä kaikilla on puutteita, pitäisikö palata apinakaudelle ja tyytyä ääntelyyn ilman kielen kehitystä, saako mieli olla olemassa, mielihyvän kokeminen, minkä tiedetään alkavan jo sikiökaudella. En ymmärrä kuinka koko ajan ilmenee tarkoituksenhakuista ihmisyyden eri puolien väheksymistä ja/tai liiallista jonkun puolen korostamista ja keinotekoisestikin tarpeita luoden yhteiskuntaa ja/tai kaupallisuutta varten.

Kehon yliaistillisuus on usein ahneuden taustalla tahdon kautta, mutta myös psyyken puolustuksesta tulleena, ja ne ovat täysin erilaisia ilmiasultaan, heikot on särkyviä, vahvat kuin kiveä, ja vahvat käyvät heikkojen kimppuun musertaakseen. Ihmisessä on sekä heikkoutta että vahvuutta, mutta sitten on ääripäät, heikko ja jaksamaton, vahva ja jaksava. Mutta heikkous voi näkyä varmuuden ylikorostumisena, on varottava tulkitsemista, parempi kuunnella ihmistä itseään. Erikoisinta on se, että ne sekoitetaan kapeasti ja moralistisesti valinnan, halun ja tahdon, hyvän ja pahan taisteluksi. Se minäkuvien viidakko on kuin pakotie sille, ettei tarvitse tuntea vastuuta mitä teemme ihmiselle vallanhimossamme.  Miksi ei ole ikään kuin lupa kertoa siitä, kuinka käyttäytymisemme, valinnat, halua/haluttomuus, tahto/tahdottomuus ovatkin jääneet loukkuun mielen pakkopaitaan, mikä on vallan avulla kehitetty vain tietynlaiseksi vallanpitäjän vaatimuksesta. Käyttäytyminen ei ole ainoastaan mallista tullutta, suurin vaikute on kohtelulla. Kun mielestä näkyy vain vaikeroiva mieli, sen oireina levottomuus, huuto, aggressiivisuus, kun itseä ei ole, ei itseilmaisun vapautta, kun ei saa havaita ja kertoa, mitä tapahtuu, vaan on uskottava ja toteltava vallanhimoisen tarinaa, se tuo syyllisyyttä kaikille. Silloin kun mieleni oli muuttunut fyysiseksi kivuksi, kun olin menettänyt oppimiskykyni, puhekykyni, kehoni hallinnan, kehonkuvani, aistimukseni kehonkielessä vuorovaikutteisena ja ilmaisukykyni. Kun kaiken taustalla oli ja on se valta, jota sosiaalisena kontrollina harjoitetaan. Kärsimystä on jokaisella, mutta sitä on toiselle enemmän kuin toiselle, joku voi murtua täydellisesti ja sen olen kokenut, itseni katoamisen, jäänyt vain biologiseksi torsoksi, jossa solut jakautuvat, mieli ja tunteet katoaa ja ihmisyyttä ei enää ole henkisenä. Kun olin vain yhteisöarvojen toteuttajana vallan väärinkäytön alla, kunnioitusta ei ollut ja kun sain julmat rankaisut, sitä oppi olemaan hiljaa. Muistan kun kaiken tämän hiljaisuuden ja puhumattomuuden jälkeen päätin kirjoittaa kokemukseni kirjaksi, omakustanteena, kun se ei kelvannut kustantajille, sain vain häpäisyä osakseni, eihän sellaista saa kertoa. Eräänä iltapäivänä tulin töistä kauppakeskukseen, jossa kirjakaupassa kirjani oli myynnissä. Johtava työkaverini tuli kaupan ovesta kirjani kainalossaan. ”en minä tätä lue, hain vain työkavereilleni”, lausui hän kuin pelästyneenä, että oli ollut kiinnostunut asiasta. Se sattui erityisesti juuri silloin, kun oli saanut hylkäyksen kustantamosta, olin vereslihalla ja haavoilla.

Haluan kertoa erosta vapaan valinnan ja pakotetun sekä alistetun käytöksestä, niiden ero on valtava, sitä kuinka särkynyt mieli näkyy erilaisena kehonkielessä ja käytöksessä. Kuinka se näkyy särkyneellä muistin katkoina, lauseiden puuttumisena, hahmotuksen katoamisena, kehonkielen vapinana, kehon hallinnan menetyksenä, levottomuutena. Alkuvaiheen mielen nousussa näkyy itsen ylikorostumista, sen jälkeen, kun on noustu solutasolta mielen vertaiskuvallisiinkin kuviin, ääntä huutona, halua sanoa näkemys, asenteissa väitteenä, narsistisen näköistä käytöstä, jossa rikkinäisen olemuksen päällimmäinen ilmitulo on näkyvillä, mutta sisimmän poissa ollessa todellista minuutta ei ole, vain hapuilevaa ja rakoilevaa yritystä, ja yhteys sisimpään on poikki. Se on sosiaalisen ylivallan ja huonon kohtelun tuoma ongelma, kun itsemääräämisoikeus riistetään.

Kerron siitä mielen pakkopaidasta, johon sosiaalinen valta ja itsemääräämisoikeuden riisto tuhoaa ihmisen kyvyt olla ihminen, inhimillinen olento. Joskus ilmaisin asiaa niin, että se on kuin mekko, rikki revitty ja rypistynyt, kun en vielä osannut tieteellisiä termejä; naamio, se on psyykkisen puolustuksen tulos, opittua,  mikä on erotettava roolista, minkä voi valita osittain, jos on tietoinen, jos on oikeus valita. Roolin määritelmä on se, että on annettuja ja otettuja, epävirallisia ja virallisia. Kun tulin äidiksi muistini menettäneenä, äitiys karttui vain kuin takkia päälle lisäten jatkuvasti uudelleen, kuoreksi, jossa ei ollut todellista osaamista, sillä sisäistä minuutta ei ollut. Muistan kuinka tein lapselle villapuvun, se oli täysin epämäärinen, hihat eripituiset, muodoton.

Yhteisövallassa pääosin mielikuvakuljettajat tulee johtamisesta, epävirallisena ja virallisena, jossa mennään lauman mukana, joku vainomaisesti harhojaan tukien ja ihmisten tietoisuutta ohjailemalla ennakkoluuloisesti. Yleisesti näkemyksenä on, että ihminen aina valitsee nämä. Olen täysin eri mieltä, on psyykkinen todellisuus, liiallinen luottaminen vain omiin kokemuksiin ja/tai tarinoihin ja vallan kautta kehittynyttä. Ulkopäin tarkastelu ja toisten vallan alle alistaminen tuhoaa valintakyvyn, olen noussut sieltä ylös omin voimin, auttajat ovat yrittäneet estää sitä. Mitä mielen nousu on, ylösnouseminen solutasolta, kun on menettänyt kehonkuvan, sanakielen, sosiaalisen jakamisen oikeudet, osallisuuden. Siksi en voi hyväksyn minän hävittämiseen pyrkiviä teorioita, toki itsekkyyttä ilmenee, mitä voi laimentaa, mutta se on eri asia vallanpitäjällä ja alistetulla, jolle ei anneta itsemääräämisoikeutta, arvoton ei saa valita, häntä rangaistaan itseilmaisusta, ja omista valinnoista. Ja tämä moralistinen ojentaminen itsensä menettäneelle voi olla lopullinen tuomio ja tuho.

Erityisesti paneudun tässä auttamisen ongelmaan. Miksi auttaminen ei onnistu? Joku viisastelija sanoi, että typerää uskoa auttamiseen, parempi on parantaminen. Sanoilla ei ole väliä, jos ei edes tiedosta, mikä on ihmisen oikeus ihmisyyden olemassaoloon. Tämä ammattiasiantuntija parantamisen saralla ei kuitenkaan osaa kunnioittamisen taitoa, vaan halveksii julkisesti ihmisiä, näin ei ole parantamisen kykyä, jossa autettava voisi nousta ylös. Kun aiheutetaan häväistylle aggressioita tiukalla vaatimuksilla, mielestä pintaan voi nousta niin vahva aggressio traumojen kautta, kuten itselläni pahassa alistamisessa, ettei synny motivaatiota, syntyy pakkosyöksy ja aivojen yliaktivaatio, jossa ei saa kootuksi ajatuksiaan, jossa ihminen joutuu yhä tuhoavampaan mieleen.

Katsoin osan kuningas Charlesin kuninkaaksi kruunaamista. Parasta siellä oli ohjeistus kirkon taholta, miten syntyä palvelijaksi. Pahinta siinä oli se prameus ja maallisen vallan symbolit, johon niin monet sortuvat, mikä houkuttelee ulkoiseen koreuteen ja hierarkkiseen ylivallan käyttöön ja tavallaan ylimielisyyteen sen kautta asenteella; me paremmat ihmiset, me valvomme teitä heikkoja ja huonoja.

Haluan kertoa siitä, kun mieli kuolee ja on vain kehoaistimuksia, ei ole mielihyvää, ei sisäisen ilon tuntemusta. Kun itsemääräämisoikeus riistetään, miten ihminen menettää kykynsä valintaan mielen murtuessa. Niin kuin dementoitunut voi kertoa sen yliaistimuksin, sisäisestä kokemuksen puutteesta, jolloin muisti on kadonnut, kun aistimukset eivät näy sisimpään. Kun sisäinen mielikuvitus ja mielihyvä katoaa, lukemisesta tulee harppovaa, toistavaa ja luetusta nousee vain tärppejä, joihin usko kiinnittyy, toki se on myös kasvamisen ja etsimisen tietä ja kuuluu elämään, joskus hyvinkin. Muistan selkeästi ajan, kun lukeminen oli vain toistomaista näkemistä, josta jäi mieleen vain joitakin osia, mitkä sopivat tukemaan omaa muistia kokemuksen kautta, ja koko tarina ei jäänyt mieleen oppimisena, tiede kutsuu sitä valikoivaksi muistiksi, minä kutsun sitä tuhoutuvaksi ja siihen joutuneeksi mieleksi, josta lohkoutuu pois osia, kun minuus ei rakenna, pidä koossa. Tarvitaan monipuolista aktivoitumista eri menetelmin, musiikki, kuvat, sanakieli, toiminnallisuus. Kun yhteyttä sisimpään, mielihyvään/mielikuvitukseen ei ole, muisti alkaa kaveta, se pirstaloituu, muistikuvia tippuu pois, ja ihminen alkaa elää kuin ruumiillaan, josta kirjoitin kirjassani, ruumisolento. Se on roolien alla elämistä, mitä yhteisö sallii yksilölle. Ei normaali erimielisyys ihmisiä hajota, se tulee julmien rankaisujen kautta, joksi lasken ulossulkemisen, puhumattomuuden, rooliin pakottamisen, tai/vain fyysisen toiminnan kautta toiminnan.

Kun kauhu asui sisälläni, reagoin kauhistuttaviin asioihin voimakkaasti, syntyi lisää kauhua, joista muut kärsivät ja psyykeni vaurioitui lisää ja kun sitä ei voinut hallita omassa käyttäytymisessä, kun se oli pahimmillaan, kauhu tuli pelkoa täynnä olevasta mielestä kuin heijasteena, kauhuna takaisin. Kokemuksiani on koko ajan pahentanut se, ettei asioita käsitelty, ”sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee”, ne jäivät traumoina muhimaan psyykessä. Minulla ei ollut täydellistä unohtamisen taitoa, oli liian paljon järkyttäviä asioita, jotka pysyivät muistissa. Ja toisaalta, en halunnutkaan unohtaa vääryyksiä mitkä rikkoivat minuuttani, eikä sitä lopetettu, annettiin jatkua, toki unohdin ja annoin anteeksi pienet asiat, vahingot, jotka eivät olleet tahallisia ja ylivaltaa. Ihmisyyden menettäminen, unohtaminen ja tavallaan ainoastaan tulevaisuuteen suuntautumisena nauttimaan elämästä, on kuin tekisi rikoksen psyykelle ja jättäisi trauman tekemään tuhoa mieleen. Eikä menneisyyttä voi unohtaa, jos trauma aktivoidaan kokoa ajan halveksumalla ja estämällä itseilmaisua ja sitäkin ihmettelen, miksi ei saa menneisyydestään löytää takaisin luovuuden poluille ja herkkään kokevaan lapseen.

Syvimpänä kehotilassa on tietenkin lihakset solutoimintoineen solujakautumisina, aivot, joiden toiminta takaa kehon hallintaa aina liikkeiden aikaan saamiseksi, toisinpäin lienee harvinaista. Minäteorioista olen mieltynyt nk. kolmijakoon, se, ego, yliminä, joita katselen eri kehitysalueiden kautta, kieli, mieli, tunteet, sosiaalisuus. Mieli ei voi toimia, jos ei ole tahtoa eikä halua sisäisestä itsestä tulleena, sen juuret ovat syvällä tiedostamattomassa, mihin ei voi vaikuttaa tietoisesti. Kun tämä estetään, tuhotaan tai ei saa kehittyä, kehoharjoitukset kaikilta osin ihmisyyteen jäävät yksipuoliseksi ja toistavaksi, sokeutuvat ja näkevät maailmaa vain niiden muistikuvien kautta vajavaisesti, lopulta voivat monilta osin hajota, kadota ja tuhoutua kokonaan. Eri kehitysalueiden tuleekin toimia vuorotellen, ettei kokonaisvaltainen toimintatapa ota valtaa tai tule liian stressaavaksi, jännitettä syntyy liikaa eikä yksilö kykene saamaan yhteyttä sisimpään, ei ole tapahtunut eriytymistä, tai se on liiallista, irti kokonaisuudesta.

Sosiaalisen vallan ongelmia ei haluta tuoda esiin, ei tekoja, joita teemme toisillemme enemmän tai vähemmän vaurioittavasti. Se on tyhmyyksien tyhmyyttä, se vaurioittaa kaikkien mieliä silloin kun kohtelu on ilkeää ja aliarvostavaa. Se tuo syyllisyyttä ja häpeää, sitä emme pääse pakoon, jos haluamme tervehtyvämpää elämää, mitä sitäkin  voi olla. Näyttää siltä, että ihmisestä on tehty testikappale, jossa vain mitataan, kuinka paljon hän kestää kärsimystä ja kidutusta, ja ellei kestä, hän on sairas mieleltään, tekijänä ja kohteena. Katsoin joku aika sitten psykiatrian historian dokumentin. Sairaaksi luokiteltiin se, joka ei kestä sitä, että saa tappaa toisen ihmisen. Ihminen on vain hetkittäisten tapahtuminen testissä, joista arviot luodaan, ei mitään kokonaiskehityksen arviointia ja pitkän matkan linjausta, vain satunnaisista tiedoista näkemyksien luomista.

Kun mitään illmaisuoikeuksia ei ole sanakielen avulla ja yhteys ihmiseen on katkaistu eläimeksi, ihminen lamaantuu lihasmöykyksi, itsetunto tai ohjauksen menetelmät eivät auta, jos mieleen ja itseilmaisuun ei ole oikeutta, eikä sitä mahdollisteta eikä tueta.

Raija