Kuinka ymmärtää ihmisen käyttäytymistä?
Opitut tavat on ehkä helpompi asia, joskin sekin vaikeaa, kuin mielen vaikutukset
käyttäytymiseen. Miten luokittelisimme sen ongelmaksi, tai ymmärtäisimme sen
ihmisen kasvuna ja kehityksenä, sekä elämän tutkimisena itsessä. Olipa taustatekijä
mikä tahansa, tieto auttaa jäsentämään, mieli kehittyy, kun näemme sen eri
puolet ja ominaisuudet, tavoitteena siinä on hyvinvointi ja vapaus, oppiminen
ihmisyytensä löytämiseksi mikä voisi olla hyve, johon olisi hyvä pyrkiä. Mutta
on hyvä muistaa, että esimerkiksi sana ongelma voi olla joillekin niin
negatiivinen käsite, ettei ihminen halua nähdä sitä olleenkaan itsessään. Kasvattajalle
ja opettajalle ongelma on parhaimmillaan ratkaisunavain asian käsittelylle ja oppimisen
tie.
Aina ei ole itsestään selvää, että näet
itseäsi oikein, etkä löydä sitä toisesta heijastumina, joskus on vain hyvä
avata mielen ja tunteiden vaikutuksia tutkitun tiedon avulla, että vapaudut
tunnelukoista, rooleista, jotka kutistavat sinua ihmisenä, ahdistavat sekä tuovat
pahoinvointia. Ahdistus voi olla myös tervettä, realismin ja tavoitteen ristiriidan
tuoma jännite, mikä antaa voimaa ongelmien ratkaisuun, oppimista. On tärkeää
erottaa käyttäytymisessä tavat, joita opimme ja mieli, jossa reagoimme,
heijastamme, piilotamme, salaamme ja yksinkertaisesti emme ota vastaan tietoa,
mikä auttaisi ymmärtämään, mieli vaatii kypsymistä, ikään kuin ovien aukeamista
vapauteen niistä sokeista varjoista ja valoista, joita emme näe.
Kun tulemme tietoiseksi vaikutuksista, teot, joita teemme, miten reagoimme, ne auttavat
vapautumaan häpeästä ja syyllisyydestä, anteeksiantoon toiselle ja itselle, kun
avaudumme asialle, ryhdymme rehelliseksi. Kun anteeksianto on yksipuolista,
uhrilta vaaditaan anteeksipyyntöä, ja itselle otetaan valtaa kontrolloida lisää
antamatta armoa uhrille, anteeksiantoa ei ole uhrille. Salaaminen, mikä on osin
yksilöoikeus ja suoja vaikeassa asiassa, ei kaikkea tarvitse jakaa, mutta jos
se vie rooleihin, tuomitsemiseen, valtaan, kontrollointiin, syrjintään ja
asemansa liialliseen turvaamiseen sulkemalla muilta olemisen ja puhumisen, on
useimmiten ongelmassa vielä näkymättömiä mielen vaikutuksia.
Vaikka olisi vain sivusta katsojana
rikoksen tapahduttua näkijänä, syyllisyyttä syntyy kokemuksena ja tiedostamattomana
teoista, joissa on ollut hiljaisena hyväksyjänä. Syyllisyys toimii
tiedostamatta tunnetasolla. Nämä tunnelukot lukitsevat myös käytännön teoissa
ja toimissa, käyttäytymisessä, suhtautumisessa toisiin ja ajavat syrjintään,
tuomitsemiseen, häpäisemiseen, kun ei ole hyväksynyt tapahtumaa tosiasiana. Oma
ihanne ja kuvitelma omasta hyvyydestä virheettömänä voi johtaa kuvitelmaan
onnellisuudesta ja kaikki hyvin ajatukseen, en ole tehnyt mitään väärää,
minulla ei ole syyllisyyttä ja häpeää, mutta ne kuitenkin näkyvät käyttäytymisessä,
toiseen suhtautumisessa tuomiten ja häpäisten, projisointina, kieli puhuu
toista, kuin mieli ja käytös.
Olin kahdessa tapauksessa vuosia tukena,
kuuntelijana, ymmärtäjänä kärsimyksiin, joita kyseiset henkilöt kokivat. Kun
tuli aika, jolloin itselläni oli vaikeaa, ja puhuin heille asiasta, he tuomitsivat,
hylkäsivät, ja mitätöivät kokemukseni ja kertomani. Vaikka he olivat saaneet myötätuntoa,
he eivät silti kyenneet käsittelemään asiaa, ehkä juuri tiedon puutteen vuoksi,
tai sitten luonteen ongelmallisuutena. Siksi olen monta kertaa kysynyt, miten
suuri vaikutus loppujen lopuksi on myötätunnolla. Sillä samaiset henkilöt puolustivat
rikoksen tekijää, jonka kohteeksi olin joutunut. Tässä juuri näkee, kuinka
hyväksymme ihailemamme henkilön mutta hylkäämme aliarvostetun tai häpeämme
asiaa niin, että emme kohtaa sitä.
Vuorovaikutuksen vaikutukset ovat monimutkaisia,
heijastelemme toisiimme, psyykeemme voi reagoida hyvin vahvasti, olemme myös
sokeita näkemään itseämme. Joskus olemme niin syvällä mielen sokkeloissa,
ettemme löydäkään tietä tietoisuuteen ja ymmärrykseen itsestämme. Se mitä
ulospäin näyttää, ei kerro mitä sisällä tuntuu, käyttäytyminen voi olla hyvin ulkokohtaista,
selviytymistä, psyykkistä puolustusta, normien toistoa, ettei niistä ota selvää
Erkkikään. On vaarallista ajautua liikaa ylikauniiden käytösten maailmaan,
ylikohteliaisuuteen, mikä voi olla vain silmänlumetta, jossa moni joutuu
hurmion tilaan itsensä suuruudesta. Asiallinen, huomioiva, ja inhimillinen on
positiivista, ei tarvita moralisoivaa ylimielisyyttä.
Kun itse tulin tilanteeseen, jossa oli
riittävästi turvallisuutta ottaa tuskani käsittelyyn, mieli avautui syvimmissä
kokemuksissa vertauskuvallisesti. Kirjoitin kirjan, josta tuli osin naiivi, mutta
parin psykologin mukaan loistava mielen kuvaus minuuden käytöksessä ja
jakautumisessa minuuden osalta elämälle toivoa tuovassa mielikuvituksessa, ja
suojamekanismina ainoastaan kehon toimintaan juuttuminen, kun itse ei saanut
tulla esiin rankaisujen vuoksi. Onnekseni en ollut vielä saanut koulutusta mielen
toiminnasta, tai sosiaalisista teorioista, vain kansakoulu käytynä, ja
kokemuksen avaaminen oli autenttista, syvällä taantumassa lapsen moodissa,
satuhahmot ja Jeesuksen kertomuksista syntynyt turva tuli mukaan luonnollisesti.
Kun mieleni murtui, jouduin monissa paikoissa
kaltoin kohdelluksi, työpaikalla kiusatuksi, ja joidenkin läheisten
aliarvioinnin kohteeksi. Esim. työpaikalla oli järjestetty kokous, kun olin
kirjoittanut rumasti lääkärinajan yhteiseen almanakkaan, mistä sain moitteet. Kiinnostukseni
mielen toimintaan ja itsetuntemukseen/tutkimukseen oli vahvana, ja pyrin
työnohjaaja koulutukseen, siitä tehtiin virallinen valitus, minun ei haluttu
tietävän itsestäni, olisin ollut silloin helpommin hallittavissa. Eräs asiakas,
jonka lapsen käytökseen jouduin puuttumaan, ja vierailin kodissa jälkeenpäin,
hämmennyin katsoessani lasten vanhempien hääkuvaa, kun äiti käänsi ykskaks kuva
nurinpäin, ja sanoi, sinä et saa katsoa heidän kuviaan.
Häpäisyjen sarjaa alkoi kerääntyä
kohteluihin, ne muuttuivat tavoiksi ja olivat osin tietoisia tapoja, normeja,
mutta myös tiedostamattomia. Yhden lapsen käyttäytymisestä huoleni kertominen kollegalle
aiheutti sen, että hän nosti asiasta hirveän mekkalan, kuinka uskallan sanoa toisten
lapsesta tuollaista, en edes ehtinyt itse kertoa perheelle, kun asia vietiin
takanapäin perheelle, ja siitä seurasi vahva häpäisy, ja rankaisuna
yhteydenpidon katkaisu. Minulle ei mikään ole kipeämpi asia, kuin nähdä lapsen
kärsivän kaltoin kohtelusta, johon puutuin, en halua lasten tuhoutuvan
vanhempien kovan kohtelun ja kasvatuksen alla. Tämä kollega, joka ”toi
näyttämölle asian”, (Goffmannin teoria)uskon, ettei hän tehnyt sitä tietoisesti,
vaan ongelman näkyminen ja asian esille tuonti toi pintaan julkihäpäisynä hänen
oman ahdistuksensa, jossa hän oli joutunut salaamaan läheisten tekoja,
ahdistuksia, häpeää ja ongelmia.
Kun julkisesti häpäistään ja kohteena on masentunut henkilö, hän saattaa tiedostamattomasti
toistaa häpäisyä, se voi laueta voimakkaana yllättäen, (Jorma Myllärniemi, Masennus,
psyyken kipu) kun joku ärsyke nostaa trauman pintaan, syntyy ilmestys Raamatun
sanojen mukaan, häpäisy tuottaa ilmestyksen. Niin kävi itselleni. Nuoruudessani
tapahtunut rikos, josta en saanut puhua, ja asia salattiin häpeällisyyden
vuoksi, nousi pintaan ryhmässä, kun sanomaani väitettiin mielikuvitukseksi.
Juuri se kipein asia, asian esille tuonti ja puhumisen kielto, se oli keino, mieli,
jota yritettiin murtaa, ja olinkin kolme viikko lähellä psykoosia, ja näin
trauma ja masennus nousivat taas pintaan ja ahdistuin. Traumojen esiintulo näkyi
molemmin puolin, yhteisössä ja minussa, ongelmaa ei voitu korjata vastakkainasettelulla,
syytöksillä ja häpäisyin, ongelmaa olisi voinut alkaa työstää suomalla kaikille
tasa-arvoisesti puheoikeuden, ketään mitätöimättä. Minun ”näyttämölle tuonti”
toisti samaa kaavaa, kuin minut oli häpäisy vuosia aikaisemmin. Trauma nousi
pintaan, esille tuonti oli loukkaantumisen seuraus.
Yhteisö alkoi kuitenkin rangaista asian esille tuomisesta minua, he eivät
pystyneet kohtamaan traumaa, jossa he kokijoina olivat osallisena asian
kuultuaan, omat syyllisyydet ja häpeät nousi pintaan tunne-elämän tasolla,
torjunta, kieltäminen ja kieltäytyminen. ”Tuot väärin asian esille, väärässä
paikassa, väärä tunne, väärä käytös, aina sinä puhut, jankkaat samaa asiaa, et
ymmärrä, kuvittelet, muistat väärin, liuta siitä kuinka teen kaiken väärin.” Vaikka
rikostapahtumasta oli kulunut yli 50 vuotta, ja asian esille tuonnista myöhemmin
5 vuotta, silti tänä päivänä ei ollut kykyä kohdata asiaa, vaan mentiin
rooleihin. He alkoivat toistaa omaa sanomaansa, sinä et puhu, et kerro, kun
toin asian yhä uudelleen esiin, he mitätöivät sen, mitä olin kokenut ja
kertonut, jankkasivat tuomiotaan, mutta syyttivät minua asian esille tuomisesta
ja jankkaamisesta yhä uudelleen. Ja tässä näkyy juuri se kuvitelma, että
uskotaan, että toinen voisi kestää taakkoja, ja häntä voi syyllistää ja häpäistä,
tuomita ja kontrolloida yläpuolelta, eikä nähdä omaa toistokaavaa, minkä
aliarvostaminen oli tuottanut, eikä nähty, että yritettiin estää puhuminen ja
itsemääräämisoikeus, että salaus säilyisi, että ongelmaa ei voitaisi tutkia.
Avoimuus oli kirosana siinä yhteisössä. Se oli myös pakenemista onnellisuusmuurin
taakse, ”meillä on kaikki hyvin, meillä ei ole mitään ongelmaa, emme ole
tehneet mitään väärää, emme ole häpäisseet sinua, vain sinä aiheutat ongelmia
ja olet tuhonnut yhteisön jäsenten välit”. Mutta häpäisijän syyttely paljasti kaikki
ne ennakkoluulot, asenteet ja näkemykset, mitä oli kuljetettu minusta mielikuvina,
ja ne ryöpsähtivät täysillä ulos.
Häpäiseminen on tuhoavaa, sitä ei voi käyttää kasvatus- ja opetuskeinona. Se
voi olla inhimillistä ja tiedostamattomasta tulevaa tunne-elämän häiriötä,
mutta myös opetettuja tapoja. Sen tunnusmerkkejä on salaaminen, toisen syrjintä,
häpäisy, syyllistäminen, mitätöiminen, halveksunta, estäminen jmv. On turhaa kuvitella,
että kontrollikeinot salaisesti ja/tai näkyvästi jäisivät huomaamatta
kohteelta, ne näkyvät kehonkielessä, sanoissa, teoissa, ja ristiriidoissa, jopa
samassa puheessa voi olla täysin ristiriitaisia väitteitä, osa jää piiloon.
Paljasta salaisuutesi, valheesi ja häpeäsi
itsellesi, ja vapaudut, etsi avoimuus ongelmien ratkaisuun.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti