VAPAUS EI EHKÄ OLEKAAN VAPAUTTA

 

 

Uskallan nyt leikkiä vakavalla asialla, milloinka en, nauruhymiö. Mikään ei ole vaikeampaa kuin pohtia vapauden olemusta, mistä on vapaa, mihin, mikä, kuka, missä, milloin, mihin nähden. Leikki on maailma tärkein asia, harjoittakaamme sitä säännöllisesti, että pysyisimme oppivina, sillä jo lapset leikeissään etsivät sääntöjä, että kokonaisuutta asiaan voisi rakentua, rakenteita, mitkä suojaavat liialliselta vapaudelta. Vapautta ei ole, jos ei ole valintaa. ”Vastuun ottaminen tuo valtaa ja lopulta myös vapautta”, kirjoittaa Johanna Kukka Twitterissä.

Elämän peruskysymyksiä on itseilmaisun vapaus, se on mielenterveyden perusta. Yhtä tärkeää on kysyä itseilmaisun sisällöstä, viekö se toisilta vapauden, rajoittaako se toisen oikeuksia itseilmaisuun, ihmisoikeuksiin. Näyttää siltä, että Twitterissä valtaan pyrkivä Elon Musk haluaa rajatonta itseilmaisun vapautta, kuten Ivan Puopolo. Itseilmaisun vapaudella ja rajallisuudella voidaan tuhota muita, myös itseä, se voi viedä rajallisuuteen ja ylivaltaan. Kuinka käy, jos sananvapaus onkin mielivaltaa, orjuutta, millä alistetaan muita, kun vain mieli voi olla lähteenä sanoille, mielivallalle, mikä kadottaa järjen, loogisuuden ja johdonmukaisuuden, ja/tai antaa tunteille ylivallan. Perustarpeemme kokea ihmisyyttä ja kehittyä sekä oppia on sekä uhka että mahdollisuus.

Onko ajattelun oppimisessa ja rakenteiden synnyissä opittu ja kehitetty todella ajatteluun, tottelemiseen vai uskomiseen, ehkä voimme siitä vielä oppia, se jatkuu koko elämän. Mielestäni Suomessa kehitetään opetuksien kautta enemmän uskomista ja tottelemista, meillä on vahvoilla käskykulttuuri hierarkioineen ja joukkovallan ihannointi, missä ei osata pelätä yksilön ja yksilöllisyyden katoamista. Lapsuudessa ajattelun kehitys lähtee tunne-elämästä, mielikuvien pommituksena mantelitumakkeen ansiosta, vanhimmasta ja syvimmästä ydinjatkeesta, jossa kokemus aktivoituu itsestä ja vuorovaikutuksessa muihin. Jo kohtulaisina meillä on unia, jotka jatkuvat mielikuvina syntymän jälkeen ja antavat elämänvoimaa. Jotta ajattelukyky kehittyisi, se vaatii pitkää, pääosin vapaata leikkiä aina 6–7 ikävuoteen, jolloin lapsella on kyky oppia erottelemaan mielikuvitus ja toden havainnointi toisistaan. Ikävä kyllä, jos ja kun elämää on ohjattu yksipuolisesti, kuten vain sanakieli, matematiikka, liikunta ja toiminta, ajattelut voivat kehittyä yksipuolisesti uskomiseen, eikä yksilöllinen kyky välttämättä kehity ja voimme huomata, ettei vielä kahdeksankymppinenkään osaa erottaa näitä toisistaan. Kehollisena ja aistimuksena mielihyvän kokeminen on osa kehityksen jatkumoa, mikä synnyttää halua ja pyrkimystä, jopa ajatteluun, mielikuvitus jo kykyä luoda ajattelua.

Sosiaalinen valta, kontrolli, ja yhtenäisajattelu voivat estää liiallisuudellaan yksilöitymisen. Moralismi ja ylivalta pahentavat sen äärimmäisissä tapauksissa, joskus useinkin yksilön tuhoon. Tutkimusten mukaan syrjintä on vakio, kun sosiaalisuudessa yhtenäisyys vie syrjintään ihmisen mielen ongelmana heijastaa omat kokemukset toiseen, kuten asenteina mielikuvien kuljetus. Mielikuvien viljely vastuuttomasti voi sananvapauden ylistämisenä olla tie tuhoon, jossa tietynlaisilla näkemyksillä alistetaan muut oman vallan alle uskomaan ja tottelemaan, irrationaalisella tiedolla ajaudumme uuden hurmokseen, mielihyvän liialliseen tavoitteluun ja vastakohtanaan mielihyvän katoaminen vie kuolemaan, kuten dementiassa. Olen nähnyt niin paljon ylivaltaa ja häpäisyä Suomessa, että en katso sen toteuttavan ihmisoikeuksia yksilölle. Tämän näkemykseni aliarvioimiseen en tarvitse ylimielisiä kannanottoja yksilön heikkoudesta ja/tai luonteenpiirteestä, jos ei ole käynyt läpi helvettiä yhteisövallasta yksilöiden hirmuvaltaa kohtaan, ei tiedä, mitä se on. Mielivallalla on alistettu valtion, kunnan, virkamiesten ja lakien väärinkäytön alaisuuteen, rajattuihin näkemyksiin ja vallan väärinkäyttöön. Järjenvalon soisi loistavan joskus.

Sananvapaus rajattomana tuo ylivaltaa, millä johdatetaan harhaan ja mielivaltaan, rajoittuneena se usein johtaa yksinvaltiuteen, diktatuuriin ja järjettömiin tekoihin. Miten ymmärtää vihapuhetta, mikä kohdistuu sananvapauden avulla toisiin ihmisiin, heijastumaan toiseen oman mielen vihassa, kun ei ole kyennyt kohtaamaan omia tunteita, tai ei tunnista väkivaltaa, eikä kykene kohtaamaan sitä, erittelemään, vaan pakenee todellisuuksiin, jotka voivat olla suoja, mutta myös voivat estää kehityksen? Usein kuvitellaan, että joku käyttäytyy törkeästi, ja siksi saa toisilta rangaistuksia, mutta psykologisissa tutkimuksissa on todettu myös, että turvalliseen puretaan paineet ja ihailun kohteena voi olla rikollinen pelon seurauksena, asenteissa heikot ja aliarvostetut saavat halveksuntaa ja tuomitsemista, omien inhojen tai ihanteiden valossa.

Mitä sitten tilalle, niin monet väylät johtavat ihmisen kehitykselle tärkeimmän asian, vuorovaikutuksen katoamiseen, sanavaltaan, järjestelmien itsetarkoitukseen, jossa ihmisyys voi tuhoutua. Minne me pakenemme tätä hulluutta, kun emme halua kohdata vääryyttä, ottaa vastuuta teoistamme, hankkia tietoa vaan juoksemme karusellissä kuin hevoset. On lupa hakea helpotusta elämään ja paeta todellisuutta epätodellisuuteen, tai taiteen kautta etäännyttää tuskaa olemassaolon hirvittävyydessä. Lopulta kuitenkin on pakko tunnustaa, että vaikka totuus sattuu, se vapauttaa.

Niin perheissä kuin kaikissa yhteisöissä roolit vaikuttavat ratkaisevasti, miten syyllisyyttä käsitellään. Jos yksilöt tai yhteisö yhdessä ei ota vastuuta teoista, käy niin kuin Jeesukselle, hänet uhrataan muiden syntien vuoksi.

Sanojen merkitykset ovat yhteydessä kohteisiin ja subjekteihin, joihin ne vaikuttavat ja luovat oikeutensa, kuten sydän pumppaa verta, on järjellinen selitys ja todennettavissa, mutta kun sydän alkaa pumpata rakkautta, voimme kysyä, onko se sydän. Kuvaus on metafora, sen ilmentäminen antaa tilan luovuudelle, jossa säilyy yhteys mielikuvitukseen oppimisen kontekstissa, kykenemme järkeen ja tunteisiin ja luovuus säilyy.

Vapautta on katseltava eri yhteyksistään käsin. Jo syntymässä voimme saada lukittuneen kehon, joka vie vapautta ja vaatii hyvää liikuntaa vapautuakseen, huonosti toteutettuna lukittuu lisää, kehon rakenne voi estää hyvää liikuntaa. Lihaksisto ja aivommekaan eivät vapaudu tuosta vain, jatkuvaan psyykkiseen puolustukseen joutunut voi joutua pakkomielteiden ongelmaan, joskus aivot alkavat toimia omaehtoisesti, ilman yksilön tahtoa ja joutuvat psykoosiin, syyntakeettomuuteen. Opetus ja kasvatus ainoastaan psyykkisistä käsin orjuuttaen kaventaa huomattavasti kykyä vapautumiseen. Sanavapaudella saattaa olla väärän tiedon kautta vakavat seuraukset ihmisen valinnanvapauden estymiseen, joukkovallan kautta tietoisuuteen, hurmokseen saakka. Yhteisöissä roolit on merkittävä ahdistaja, joiden taustalta löytyy moninaisia uskomuksia, hierarkkista valtaa asettaa ja asemoittua ihmisen vallan avulla. Suurin ongelma on valhetarinat, joissa emme osaa valita totuuden ja valheen välillä ja ne tuottavat paljon mielenterveysongelmia, kun todellisuus on täysin toinen, mutta siitä ei saa puhua, ihminen ajautuu välinpitämättömyyteen. Kulttuurin kautta voidaan oppia vapautumaan psyykkisistä paineista, avautua mielestä, mutta myös sulkea mielemme. Lapsella on avoin mieli, kulttuuri sanelee kuinka se voi olla tervehdyttämässä.

Jos voimavarat elämässä menee jonkin asian ylilyönnin takia niin kohtuuttomaan keskittymiseen olemassaolonsa säilyttääkseen, kehitykselle jää vähän voimaa ja tilaa. Hammassärky voi viedä kyvyn kuvitteluun, tunnelukot estävät aitoja kokemuksia ja tunteiden esilletuloa. Opeissa ihmisyyttä kehitetään paljon ruumiin kulttuuriin, jossa unohdetaan ihmisen sisäinen minuus, jossa voimavarat ja jaksaminen ovat kantamassa meitä eteenpäin.

”Onko vaikeasta todella toipunut vai vain kutonut sen päälle kireän tarinan”? Maaret Kallio kirjoitti nuo sanat joskus kolumnissaan, ”kun ihminen kokee kovia, osa vaikenee ja toiset puhuvat taistelusta – todellinen toipuminen alkaa kuitenkin toisella tavalla”. Koko kolumni kannattaa lukea Maaretin sivuilta, todella hyvin kuvattu ihmisen keskeneräisyyttä.

Raija

 

 

ÄITIENPÄIVÄN RUKOUS

 

 

Tänä päivänä rukoilen, ettei yksikään maa, kulttuurit tai uskonnot nosta itseään toisten yläpuolelle ja vaadi muita alistumaan heidän näkemyksiinsä, ettei yhtäkään näkemystä aliarvioida. Rukoilen, että tunnustamme tietämättömyytemme ja nöyrrymme sen edessä niin, että olemme valmiit oppimaan ja kasvamaan ihmisinä, lisäämään tietoa ja tutkimusta löytääksemme totuutta.

Rukoilen, että jokaisella kansalla on oikeus omaan maahansa, elämän ja luonnon suojeluun, oikeuttaen kelvolliset olosuhteet.

Rukoilen, että katsomme totuutta silmiin ja myönnämme, että tiedämme vain pienen sirusen totuudesta, elämän suurista kysymyksistä.

Vapaus ja elämänoikeus on kysymyksiä, jossa olemme vasta alkumetreillä ja olemme oppimisessa kulttuurin vankeja, joiden kehittymiseen tarvitsemme vapaampaa tutkimusta ja syvällisempää tietoa ja tiedon muodostusta, uutta ja selkeämpää kykyä omaksua tietoa, estäen mielivaltaista mielikuvien voimaa johdattamassa meitä harhaan eri järjestelmien puitteissa, mikä vastuuttomasta vapaudesta voi seurata. Elämällä ja luonnolla on järjestystä, vasta oikeuksien kautta voimme nähdä monimutkaisia ja johdonmukaisia jatkumoita ja ulottuvuuksia, että oikeus itseen ja itseilmaisu on polku tietoisuuteen, jossa tiedot voi avautua totuuteen.

Ihminen on vasta polkunsa alussa, tunnustamme, että vapaus on suuri kysymys. Sananvapaus on voima, mutta myös illuusio, jossa vapauteen kasvaminen ei ole rajattomuutta, se on tiedon ja tietoisuuden uudelleen syntymistä jokainen päivä, uudelleen jäsentämistä kasvun ja oppimisen myötä. Vastuuton vapaus voi viedä mielivaltaan, vallanjakoon, jossa vahvempi voittaa, mieli hallitsee ja sielut kuolevat, sanat vievät orjuuteen, ja ihmisyytemme kuolee. Vapaus on vastuuta ja vapautta kasvaa turvassa.

Olkoon armo kaikkia kohtaan!

Raija

HÄPEÄN VOIMA, HÄPÄISY JA TRAUMATISOITUMINEN

 

 

Kuinka ymmärtää ihmisen käyttäytymistä? Opitut tavat on ehkä helpompi asia, joskin sekin vaikeaa, kuin mielen vaikutukset käyttäytymiseen. Miten luokittelisimme sen ongelmaksi, tai ymmärtäisimme sen ihmisen kasvuna ja kehityksenä, sekä elämän tutkimisena itsessä. Olipa taustatekijä mikä tahansa, tieto auttaa jäsentämään, mieli kehittyy, kun näemme sen eri puolet ja ominaisuudet, tavoitteena siinä on hyvinvointi ja vapaus, oppiminen ihmisyytensä löytämiseksi mikä voisi olla hyve, johon olisi hyvä pyrkiä. Mutta on hyvä muistaa, että esimerkiksi sana ongelma voi olla joillekin niin negatiivinen käsite, ettei ihminen halua nähdä sitä olleenkaan itsessään. Kasvattajalle ja opettajalle ongelma on parhaimmillaan ratkaisunavain asian käsittelylle ja oppimisen tie.

Aina ei ole itsestään selvää, että näet itseäsi oikein, etkä löydä sitä toisesta heijastumina, joskus on vain hyvä avata mielen ja tunteiden vaikutuksia tutkitun tiedon avulla, että vapaudut tunnelukoista, rooleista, jotka kutistavat sinua ihmisenä, ahdistavat sekä tuovat pahoinvointia. Ahdistus voi olla myös tervettä, realismin ja tavoitteen ristiriidan tuoma jännite, mikä antaa voimaa ongelmien ratkaisuun, oppimista. On tärkeää erottaa käyttäytymisessä tavat, joita opimme ja mieli, jossa reagoimme, heijastamme, piilotamme, salaamme ja yksinkertaisesti emme ota vastaan tietoa, mikä auttaisi ymmärtämään, mieli vaatii kypsymistä, ikään kuin ovien aukeamista vapauteen niistä sokeista varjoista ja valoista, joita emme näe.

Kun tulemme tietoiseksi vaikutuksista, teot, joita teemme, miten reagoimme, ne auttavat vapautumaan häpeästä ja syyllisyydestä, anteeksiantoon toiselle ja itselle, kun avaudumme asialle, ryhdymme rehelliseksi. Kun anteeksianto on yksipuolista, uhrilta vaaditaan anteeksipyyntöä, ja itselle otetaan valtaa kontrolloida lisää antamatta armoa uhrille, anteeksiantoa ei ole uhrille. Salaaminen, mikä on osin yksilöoikeus ja suoja vaikeassa asiassa, ei kaikkea tarvitse jakaa, mutta jos se vie rooleihin, tuomitsemiseen, valtaan, kontrollointiin, syrjintään ja asemansa liialliseen turvaamiseen sulkemalla muilta olemisen ja puhumisen, on useimmiten ongelmassa vielä näkymättömiä mielen vaikutuksia.

Vaikka olisi vain sivusta katsojana rikoksen tapahduttua näkijänä, syyllisyyttä syntyy kokemuksena ja tiedostamattomana teoista, joissa on ollut hiljaisena hyväksyjänä. Syyllisyys toimii tiedostamatta tunnetasolla. Nämä tunnelukot lukitsevat myös käytännön teoissa ja toimissa, käyttäytymisessä, suhtautumisessa toisiin ja ajavat syrjintään, tuomitsemiseen, häpäisemiseen, kun ei ole hyväksynyt tapahtumaa tosiasiana. Oma ihanne ja kuvitelma omasta hyvyydestä virheettömänä voi johtaa kuvitelmaan onnellisuudesta ja kaikki hyvin ajatukseen, en ole tehnyt mitään väärää, minulla ei ole syyllisyyttä ja häpeää, mutta ne kuitenkin näkyvät käyttäytymisessä, toiseen suhtautumisessa tuomiten ja häpäisten, projisointina, kieli puhuu toista, kuin mieli ja käytös.

Olin kahdessa tapauksessa vuosia tukena, kuuntelijana, ymmärtäjänä kärsimyksiin, joita kyseiset henkilöt kokivat. Kun tuli aika, jolloin itselläni oli vaikeaa, ja puhuin heille asiasta, he tuomitsivat, hylkäsivät, ja mitätöivät kokemukseni ja kertomani. Vaikka he olivat saaneet myötätuntoa, he eivät silti kyenneet käsittelemään asiaa, ehkä juuri tiedon puutteen vuoksi, tai sitten luonteen ongelmallisuutena. Siksi olen monta kertaa kysynyt, miten suuri vaikutus loppujen lopuksi on myötätunnolla. Sillä samaiset henkilöt puolustivat rikoksen tekijää, jonka kohteeksi olin joutunut. Tässä juuri näkee, kuinka hyväksymme ihailemamme henkilön mutta hylkäämme aliarvostetun tai häpeämme asiaa niin, että emme kohtaa sitä.

Vuorovaikutuksen vaikutukset ovat monimutkaisia, heijastelemme toisiimme, psyykeemme voi reagoida hyvin vahvasti, olemme myös sokeita näkemään itseämme. Joskus olemme niin syvällä mielen sokkeloissa, ettemme löydäkään tietä tietoisuuteen ja ymmärrykseen itsestämme. Se mitä ulospäin näyttää, ei kerro mitä sisällä tuntuu, käyttäytyminen voi olla hyvin ulkokohtaista, selviytymistä, psyykkistä puolustusta, normien toistoa, ettei niistä ota selvää Erkkikään. On vaarallista ajautua liikaa ylikauniiden käytösten maailmaan, ylikohteliaisuuteen, mikä voi olla vain silmänlumetta, jossa moni joutuu hurmion tilaan itsensä suuruudesta. Asiallinen, huomioiva, ja inhimillinen on positiivista, ei tarvita moralisoivaa ylimielisyyttä.

Kun itse tulin tilanteeseen, jossa oli riittävästi turvallisuutta ottaa tuskani käsittelyyn, mieli avautui syvimmissä kokemuksissa vertauskuvallisesti. Kirjoitin kirjan, josta tuli osin naiivi, mutta parin psykologin mukaan loistava mielen kuvaus minuuden käytöksessä ja jakautumisessa minuuden osalta elämälle toivoa tuovassa mielikuvituksessa, ja suojamekanismina ainoastaan kehon toimintaan juuttuminen, kun itse ei saanut tulla esiin rankaisujen vuoksi. Onnekseni en ollut vielä saanut koulutusta mielen toiminnasta, tai sosiaalisista teorioista, vain kansakoulu käytynä, ja kokemuksen avaaminen oli autenttista, syvällä taantumassa lapsen moodissa, satuhahmot ja Jeesuksen kertomuksista syntynyt turva tuli mukaan luonnollisesti.

Kun mieleni murtui, jouduin monissa paikoissa kaltoin kohdelluksi, työpaikalla kiusatuksi, ja joidenkin läheisten aliarvioinnin kohteeksi. Esim. työpaikalla oli järjestetty kokous, kun olin kirjoittanut rumasti lääkärinajan yhteiseen almanakkaan, mistä sain moitteet. Kiinnostukseni mielen toimintaan ja itsetuntemukseen/tutkimukseen oli vahvana, ja pyrin työnohjaaja koulutukseen, siitä tehtiin virallinen valitus, minun ei haluttu tietävän itsestäni, olisin ollut silloin helpommin hallittavissa. Eräs asiakas, jonka lapsen käytökseen jouduin puuttumaan, ja vierailin kodissa jälkeenpäin, hämmennyin katsoessani lasten vanhempien hääkuvaa, kun äiti käänsi ykskaks kuva nurinpäin, ja sanoi, sinä et saa katsoa heidän kuviaan.

Häpäisyjen sarjaa alkoi kerääntyä kohteluihin, ne muuttuivat tavoiksi ja olivat osin tietoisia tapoja, normeja, mutta myös tiedostamattomia. Yhden lapsen käyttäytymisestä huoleni kertominen kollegalle aiheutti sen, että hän nosti asiasta hirveän mekkalan, kuinka uskallan sanoa toisten lapsesta tuollaista, en edes ehtinyt itse kertoa perheelle, kun asia vietiin takanapäin perheelle, ja siitä seurasi vahva häpäisy, ja rankaisuna yhteydenpidon katkaisu. Minulle ei mikään ole kipeämpi asia, kuin nähdä lapsen kärsivän kaltoin kohtelusta, johon puutuin, en halua lasten tuhoutuvan vanhempien kovan kohtelun ja kasvatuksen alla. Tämä kollega, joka ”toi näyttämölle asian”, (Goffmannin teoria)uskon, ettei hän tehnyt sitä tietoisesti, vaan ongelman näkyminen ja asian esille tuonti toi pintaan julkihäpäisynä hänen oman ahdistuksensa, jossa hän oli joutunut salaamaan läheisten tekoja, ahdistuksia, häpeää ja ongelmia.

Kun julkisesti häpäistään ja kohteena on masentunut henkilö, hän saattaa tiedostamattomasti toistaa häpäisyä, se voi laueta voimakkaana yllättäen, (Jorma Myllärniemi, Masennus, psyyken kipu) kun joku ärsyke nostaa trauman pintaan, syntyy ilmestys Raamatun sanojen mukaan, häpäisy tuottaa ilmestyksen. Niin kävi itselleni. Nuoruudessani tapahtunut rikos, josta en saanut puhua, ja asia salattiin häpeällisyyden vuoksi, nousi pintaan ryhmässä, kun sanomaani väitettiin mielikuvitukseksi. Juuri se kipein asia, asian esille tuonti ja puhumisen kielto, se oli keino, mieli, jota yritettiin murtaa, ja olinkin kolme viikko lähellä psykoosia, ja näin trauma ja masennus nousivat taas pintaan ja ahdistuin. Traumojen esiintulo näkyi molemmin puolin, yhteisössä ja minussa, ongelmaa ei voitu korjata vastakkainasettelulla, syytöksillä ja häpäisyin, ongelmaa olisi voinut alkaa työstää suomalla kaikille tasa-arvoisesti puheoikeuden, ketään mitätöimättä. Minun ”näyttämölle tuonti” toisti samaa kaavaa, kuin minut oli häpäisy vuosia aikaisemmin. Trauma nousi pintaan, esille tuonti oli loukkaantumisen seuraus.

Yhteisö alkoi kuitenkin rangaista asian esille tuomisesta minua, he eivät pystyneet kohtamaan traumaa, jossa he kokijoina olivat osallisena asian kuultuaan, omat syyllisyydet ja häpeät nousi pintaan tunne-elämän tasolla, torjunta, kieltäminen ja kieltäytyminen. ”Tuot väärin asian esille, väärässä paikassa, väärä tunne, väärä käytös, aina sinä puhut, jankkaat samaa asiaa, et ymmärrä, kuvittelet, muistat väärin, liuta siitä kuinka teen kaiken väärin.” Vaikka rikostapahtumasta oli kulunut yli 50 vuotta, ja asian esille tuonnista myöhemmin 5 vuotta, silti tänä päivänä ei ollut kykyä kohdata asiaa, vaan mentiin rooleihin. He alkoivat toistaa omaa sanomaansa, sinä et puhu, et kerro, kun toin asian yhä uudelleen esiin, he mitätöivät sen, mitä olin kokenut ja kertonut, jankkasivat tuomiotaan, mutta syyttivät minua asian esille tuomisesta ja jankkaamisesta yhä uudelleen. Ja tässä näkyy juuri se kuvitelma, että uskotaan, että toinen voisi kestää taakkoja, ja häntä voi syyllistää ja häpäistä, tuomita ja kontrolloida yläpuolelta, eikä nähdä omaa toistokaavaa, minkä aliarvostaminen oli tuottanut, eikä nähty, että yritettiin estää puhuminen ja itsemääräämisoikeus, että salaus säilyisi, että ongelmaa ei voitaisi tutkia. Avoimuus oli kirosana siinä yhteisössä. Se oli myös pakenemista onnellisuusmuurin taakse, ”meillä on kaikki hyvin, meillä ei ole mitään ongelmaa, emme ole tehneet mitään väärää, emme ole häpäisseet sinua, vain sinä aiheutat ongelmia ja olet tuhonnut yhteisön jäsenten välit”. Mutta häpäisijän syyttely paljasti kaikki ne ennakkoluulot, asenteet ja näkemykset, mitä oli kuljetettu minusta mielikuvina, ja ne ryöpsähtivät täysillä ulos.

Häpäiseminen on tuhoavaa, sitä ei voi käyttää kasvatus- ja opetuskeinona. Se voi olla inhimillistä ja tiedostamattomasta tulevaa tunne-elämän häiriötä, mutta myös opetettuja tapoja. Sen tunnusmerkkejä on salaaminen, toisen syrjintä, häpäisy, syyllistäminen, mitätöiminen, halveksunta, estäminen jmv. On turhaa kuvitella, että kontrollikeinot salaisesti ja/tai näkyvästi jäisivät huomaamatta kohteelta, ne näkyvät kehonkielessä, sanoissa, teoissa, ja ristiriidoissa, jopa samassa puheessa voi olla täysin ristiriitaisia väitteitä, osa jää piiloon.

Paljasta salaisuutesi, valheesi ja häpeäsi itsellesi, ja vapaudut, etsi avoimuus ongelmien ratkaisuun.

Raija