SIETÄMÄTÖN TOINEN

Olen kirjoittanut aika usein psykologisoinnin vaaroista ja sitä pitäisi perustella myös. Psykologia, eli tunne-elämän kehitystä tutkiva tiede on päätynyt ihmissuhteita tutkiessaan liian kapeaan ihmiskäsitykseen. Minä tarkastelen asiaa enemmän sosiaalisesta näkökulmasta, jakamisen ja osattomuuden ilmiöstä käsin. Psykologia perustaa ihmiskäsityksensä tunne-elämän kautta minuuteen. Siinä ihminen nähdään aina vastuullisena ja valitsevana yksilönä, halun ja tahdon ajamana. Sen taustalla näyttäisi olevan myös mystisiä ihmiskuvia ihmisen hyvästä ja pahasta, paholaisesta ja enkelistä. Se on mahdollista vallanhimon ihmisessä, valtaa käyttävässä. On hyvä kysyä, miten me oikeastaan voimme ajautua harhaan näiden oppien kautta. Esimerkiksi pappien koulutuksessa on paljon psykologiaa ja taustalla ihmisen pahuus. Psykiatriassa löytyy enemmän käsitystä kohtelusta, neuroosit syntyvät vinoutuneesta suhteesta itseen, arvostuksen puutteesta ja vääristymisestä ihmisyyden suhteen.

Surullista on se, että mielestäni nuo psykologisoituneet ja tunne-elämään perustuvat opit eivät ole kristinuskon ihmiskäsitystä syvästi luotaavia Jeesuksen oppien mukaan. Ihmisyyden perusta on vapaus valita, ei tunne-elämän pakottavuus.

Minä olen tällainen kuin olen, enemmän jakamisen kulttuurista tuleva kuin yksilöllisesti oikeuksia saanut. Jaoimme lapsuudessa jopa lautasen, ylisuuria ja pieniä kenkiä joutui käyttämään, koska niitä ei riittänyt kaikille. Voin nähdä historiastani liiallisen luovuttamisen kauden, annoin toisille liikaa valtaa, en jaksanut pitää puoliani. Itseni puolustamisesta sain julmat rankaisut ja niin opin olemaan hiljaa. Mutta itseäni olen aina tutkinut, etsinyt ja löytänyt ehkä sen erityisen tarkasti, sillä minusta ei olisi tullut tällainen kuin nyt olen ja olen siitä kiitollinen. Aika, jolloin minuus ja itseys katosi, tuli psyykkisestä puolustuksesta kovassa kohtelussa muiden taholta, pelko vei kauhuun ja loi voimakkaita aistimuksia, mitkä loivat yliaktiivisuutta. Psykologisoiva sanoisi taas, että ihminen tuomitsee itse, sitäkin voi olla, sosiaaliseen jakamiseen tottunut uskaltaa ajatella, että ihmisen kokemus tulee yhtä voimakkaana yksilöstä ja ympäristöstä. Sanoisin jopa, että harva ihminen itseään piiskaa, enemmän sen tekee ympäristö. Kunnioittamisen kulttuuri auttaisi tässäkin asiassa.

Perustavan laatuisia ja yksilöllisiä kasvuun ja oppimiseen yllyttäviä synnynnäisiä tekijöitä on olemassa. Ainoaksi synnynnäiseksi motiiviksi luetaan uteliaisuus, mikä usein johtaa tutkimiseen, leikkimiseen ja oppimiseen, muut ovat opittuja. Perustunteista löytyy inho, (alla Wikipedian määritelmää, mikä ei ole kattavaa eikä vastaa nykyaikaa). Pelko on kuvattu aisteja herkistäväksi, mutta se voi liiallisena tuhota koko aistimuksen, lamaantua ja palautua solutasolle, jakautumiseen. Siinä mielessä jakamista liiallisena ei voi pitää ihanteena, koska se vie solutasolle, minuuden oikeudet tahdon ja halun oikeudessa ovat oleellisia ihmisyyden pysyvyydessä.

Sosiaalisissa kanssakäymisissä olen todennut, että syyllisyys, viha ja häpeä siirretään usein toiseen henkilöön ja erityisesti, jos hän on ala-arvoisessa asemassa. Sen takana voi olla inhon voima, joka siirtyy sosiaalisiin suhteisiin. Kun yhteiskunta on rakentunut poliittiseksi, hierarkkiseksi ja valta-asemia korostaviksi, juuri nämä tuovat sosiaalisuuteen ongelman, jossa ennakkoluulot saavat polttoainetta, joka roihuaa liekeillä.

Kun ihmissuhteet rakentuvat vallan mekanismin alaisuuteen ja ihmismielen sekä tunteiden yliarvostukseen, alkaa vainojen maailma kukkia. Se tapahtuu joko yksilön liiallisessa arvostuksessa vallan kautta ja/tai yhteisövallassa. Tällöin meitä ei ohjaa perusarvot, hyvyys, kauneus ja totuus yleisenä viisautena, eikä kristinopin syväviisaus Jeesuksen oppina, etsi aina Jumalaa puhuttajaksi. Ihminen on siinä mielessä aina heikko, että hän peilaa ihanteiksi omia kokemuksiaan, koska ne tuovat turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta, sitä suositellaan toisille.

Raija

Wikipedia: Inho on voimakas vastenmielisyyden tunne. Inhoa tuntiessaan ihminen puristaa silmiään kiinni ja vetää nenäänsä kasaan, koska inhoa aiheuttavaa kohdetta ei haluta nähdä tai haistaa. Tässä mielessä inho on vastakkainen tunne pelolle, koska pelko herkistää aistihavaintoja ja inho taas supistaa niitä.

KUINKA NÄKISI TOISTA IHMISTÄ?

Me melkein kaikki tiedetään, kuinka asioiden pitäisi olla, hyvät käytöstavat toista kohtaan, kuunteleminen, kohtaaminen aidosti, luottaminen, uskominen ja arvostaminen, ihanteita löytyy roppakaupalla. Mutta silti me kuljemme toistemme ohi. Ihanteita on luotu kautta aikojen, mutta tuo ihmisen nurja puoli vain tahtoo pitää pintansa.

Ajattelun aikana ja tunnekokemuksen läsnä ollessa, me voimme olla täysin eri maailmoissa toisiimme nähden, eivät kuvat eivätkä sanat kerro sitä, emme tavoita toista. Itselläni olen huomannut viimeisinä vuosina, ettei musiikki enää tavoita minua, ei synny tunne-elämyksiä, herkistyn kyllä, mutta ne eivät luo sellaista tunnesyvyyttä, mikä puhuttelisi minua. Ja minä tiedän, ja suon mielelläni toisille ne tunteet ja voiman, jota musiikki voi antaa. Ehkä pitkä aika elämässäni ilman tunteita on vienyt minut enemmän sanojen maailmaan, ja niitä rakastan.

Läsnäolossa ei ehkä aina synny ymmärrystä toisen kokemukseen. Mutta sitä ei välttämättä tarvitse syntyä tunnetasolla, sillä kunnioittamisen arvostuksessa kuunteleminen riittää, usko ja luottamus siihen mitä toinen kertoo, sokea ei tarvitse olla. Mutta liian usein olen todennut, että kuuntelijat, jotka eivät usko toisen kertomaa, luovat vain oman version kuulemastaan ja käyttävät valtaa väärin. Sitten mennään toiselle tasolle, ratkaisijan rooliin, opettajan hommiin, yritetään auttaa ystävä pois hädästä, luomalla toiselle toimintamalli, ihanteellisempaa olisi antaa kertojan ratkaista itse. Tämä edellinen ei estä konkreettista auttamista, se on ihmisoikeus.

Vaikka minä muodossa kertomuksia usein pilkataan, se on kuitenkin ainoa tie kertoa, löytää ja tavoittaa omat tunnekokemukset, sillä toisen tunteita emme voi kokea, ja niiden tulee antaa tulla rauhassa, niin että yksilö voi kokea ne itse, miltä ne tuntuvat. Liian suuressa rasituksessa tunteet transferoituvat, siirtyvät toiseen tiedostamatta, ajattelemattomuudessa siirretään syyllisyyden kautta toiseen. Kysely auttaa usein jäsentämään ja sanoittamaan kokijan tutkimusta omiin tunteisiin. Jokaiselle ihmisellä on oikeus säilyttää oma todellisuutensa, se on mielenterveyden perusta. Voimme kokea empatiaa, ja tavoittaa toisen kokemuksen merkitystä, siihen täytyy pyrkiä.

Meillä on taipumus alkaa analysoimaan ja psykologisoimaan toista ihmistä, hänen luonnettaan, persoonallisuuttaan, elintapojaan, koulutustaustaa, älykkyyttä. Tuntuu siltä, että kaikkea psykologisoidaan, luin luonnekuvauksia eri sivustoilta, jotka olivat niin psykologisoituja, että tyrmistyin. Sosiologian professori Antti Eskola on sanonut, ”ihmisen luonne on elämänkokemukset”. Jos kunnioittaa ihmistä, silloin ei lähde arvostelemaan hänen elämäänsä, josta kokemukset ovat tulleet ja vallankin vääntämään niitä persoonallisuuden piirteiksi, jotka minulle tarkoittavat enemmän vallassa olijoiden ihmiskuvia, ei osattoman ja oikeudettoman ihmisen.

Oppimisessa vuorovaikutus on merkittävin vaikuttaja, toisten näkemysten kuuleminen ja näkeminen, mennään mukaan niihin näkemyksiin tiedon lisäämisessä ja opitaan niiden kautta. Tasavertaisessa ihmisten kohtaamisessa ja kohtelussa ei valtaa anneta toisen yli, sillä se estää kuulemisen, vie tarkkailijan rooliin, jossa jakaminen ja yhdistäminen katoaa. Oppijan rooli on aika hyvä mielekkään nöyryyden oppimisessa.

Suomi on tällä hetkellä valheiden ja ylimielisyyden tilassa politiikan kiemuroissa. Pitkän linjan näkemykseni on, että kansaa on nöyryytetty hätätilaan talouden kautta, jolloin aggressiot nousevat pintaan ja alkaa syrjinnän mekanismit nousta ylös, eloonjäämiskamppailu tekee ihmisestä suden.

Raija

KUMPI ON RANGAISTUS, ELÄMÄ JA/VAI KUOLEMA?

Katsoin YLE 1 neliosaisen sarjan UHRI. Se on katsottavissa YLE Areenassa, suosittelen. Siitä voi sanoa, että se on laatua. Se pureutuu elämän ydinkysymyksiin elämästä, kuolemasta, vallasta, kostosta, armosta, oikeudesta ja niiden vaikeudesta. Lopussa runoilija Rumi sanoo ” Vääryyden ja oikeuden tuolla puolen on niitty, odotan sinua siellä.” Elämässä on hyvä nauttia pienistä asioista, jos pystyy vaeltamaan nautinnon puolella, mutta jos elämä tuo kärsimyksen, joutuu miettimään suuria asioita, eivätkä ne jätä rauhaan, siihen on turha neuvoa. Meillä on täällä jokaisella osamme. On aivan eri asia, jos ei kestä nähdä ja kuulla toisen tai omaa kärsimystä, silloin nöyryys tulee avuksi, ja kuunteleminen ilman arvostelua auttaa.

Kuka voi sanoa itsestään, että hänen vallassaan on ihmisen elämä ja kuolema, mikä ihmiselle suodaan? Sen tiedämme, että Jeesus on näin sanonut. Toisaalta Jeesuksen ihmiskuva voi olla kertomus ihmisyyteen, se voi olla kertomus vallan maailmaan, mitä se voi tuoda tullessaan. Milloin valta nousee niin suureksi, että se loppujen lopuksi tuhoaa ihmistä itseä ja lopulta muitakin? Tv-sarjan lopussa tapetun pojan äiti armahtaa tappajan, kun häntä uhkaa kuolema. Onko tappajan kokema katumus ja tuska teostaan riittävä rangaistus, ja kenellä on oikeus määritellä kärsimys armoon tai ei kuuluvaksi ja mikä on uhrin oikeus elämään?

Elämää on syytä pohtia monipuolisemmin oikean ja väärän kautta. Eikö valta toisen elämän ja kuoleman antamisesta ole ihmisen suuruuden ja vallan mittaa? Elämänhalun ymmärtäminen laajemmin ja syvemmin on tarpeen. Usko voi jopa tuhota elämää, ellei uskalleta katsoa ihmisyyttä elämän kokemuksen kautta, lääketiede todistaa, että menettäessään elämän mielekkyyden ja sen sisältämän merkityksen itseydessä mielen tasolla ihminen voi dementoitua ja kuolla siihen. Itsen löytämiseen mielen tasolla tarvitaan mielikuva, ja että itse säilyisi omana itsenä, se on kuvaton, sitä voi harjoitella tosielämän kuvien kautta. Se ei ole Jumalaksi pyrkimistä, vaan oppimista erottelemaan sana, mieli ja tunteet. Jos ihminen nähdään vain seksuaalisena olentona, kehoaistimusten kautta, ei oikeus elämään ja itseyteen ole mahdollista elämän mielekkyyden vaatimuksessa kokonaisena ihmisenä, vaan ainoastaan aistinautinto. Usko vallan välineenä voi viedä pois ihmisoikeudet, ja se on usein autoritaarisen kulttuurin tulos, jossa on menty ihmisen ylentämiseen toisen yläpuolelle vallan avulla alistamisen kautta, roolittamalla ja yhteisöjen arvoasemien kautta. Tällöin nk. lapsi, aikuinen ja vanhempi minuudessa eivät tule hyvään kontekstiin toistensa ruokkijana, koska se on roolin alla, ei vuoropuhelua itsessä.

On pelottavaa ajatella, ettei ihmistä voida auttaa pois kärsimyksestä, vaan kärsimyksellä pelataan moralisoiden ja kiristäen syyllisyydellä, jopa vaaditaan kärsimystä. Kärsimystä saa jokainen kyllä ilman sen lisäämistä. Kannatan tervettä syyllisyyttä, teoistaan on vastattava, mutta ongelmaksi muodostuu se, että oma syyllisyys ja häpeä siirretään usein toisen kannettavaksi, onko oikein opettaa siihen.  Usko ja uskonnot ovat äärimmäisen vaikeita tarkasteltavaksi. Ihminen tarvitsee uskoa luottaakseen itseensä, saadakseen turvallisuuden tunteen sellaiseksi, että hän voi toimia. Pahimmillaan usko vie pois juuri ihmisyyden mahdollisuudesta kokea hyvää elämää, kun se riistää itsen oikeuden kokemukseen ja ottaa elämää toiselta ihmisen kehittämän ylivallan kautta toiseen nähden. Tällöin tieto ei ole perusteena vaan ihmisen käyttämä valta. Vastuu niin itsestä kuin toisestakin vaatii tietoa monipuolisesti. Itsetuntemus vaatii oikeutta itseen, ei kenenkään vallan alla, oikeutta tietoon, auttamisen perusta on tieto, ei valta. Ihmisenä voimme olla inhimillisesti läsnä ja aitoja, mikä on edellytys toiselle avautumiseen, turvallisuuteen ja luottamukseen vuorovaikutuksen tarpeiksi.

Oikeus tekoihin ja toimintaan tulee rakentua sovittuihin asioihin ja sääntöihin, jossa on selkeä kuva kokonaisuudesta johdonmukaisesti. Miten sitten rikoksen voi antaa anteeksi, ehkäpä joitain ei voi koskaan, mutta ei ole pakko siirtyä tuomarin rooliin ja kostoon. Usko Jumalaan kaikkina tekoina voi viedä pois vastuusta, jopa pahuuteen, jossa hyvyys katoaa. Jos usko on ainoastaan totuus, se voi antaa valheella kanavan valtaan.

Jäämmekö Jumala suhteessa riippuvuuteen, jossa pelko hallitsee vai turvallisuuteen ja ehdottoman rakkauden tunteeseen. Armosta voi tulla sekä negatiivinen että positiivinen riippuen todellisesta elämästä, mikä meitä ympäröi. Oikeutta elämään ei vielä ole kaikilla.

Raija

KAKSINAAMAISUUS

Rautanaamio on loistava elokuva ihmisestä ja vallasta. Sen voi nähdä sekä konkreettisesti, että vertauskuvaannollisena symbolisesti. Toinen näkee Ranskan kuninkaita esittävässä elokuvassa veljekset kahtena erillisenä ihmisenä, ja kuten arjessakin, jakaa ihmiset hyviksi ja pahoiksi. Toinen taas näkee roolihahmot ihmisen eri luonteenpiirteen kuvauksena. Kevyesti voisi jopa tulkita, että kaunis ja upea kuningas on pahuuden ilmentymää, ruma sekä vangittu hyvyyden. Eli tämä on näkemys, jossa asiaa kuvataan toisilleen käänteisinä, pimeä tuo valon, kuolema tuo toivon jne. Minusta se on mielen ominaisuus, kehosta syntynyt, tiedostamattomasta syntyneissä tunteissa ei ole tätä ominaisuutta, ilo syntyy onnistumisesta, suru menetyksistä, luovuus unien alkulähteiltä. Mielessä on halua ja tahto, ja se on vallan alaista. Näin ei enää toivoisi kenenkään tulkitsevan yksipuolisesti ihmisen luonteen kautta. Ihminen on todella huomattavasti monimutkaisempi olento. Itseään lammen pinnasta ihaileva Narkissos ei välttämättä ole pahis. Ihminen voi jo tänä päivänä sisäistää arvot monipuolisesti.

Kaksien kasvojen kantaminen vie pois ihmistä rehellisyydestä. Vaikka osittain tiedämme, että ihmiselle roolit ovat hyväksi ja suojaavat kaikkitietäväisyydeltä tai nk. omnipotenssin voimalta, jossa vastuun kantaminen muodostaa mielelle tuhoutumisen uhkan. Nykyaikana ymmärretään, että mielen murtumisen taustalla voi olla serotoniinin puute, ajatukset muistiketjuina eivät kulje synapseissa, ja solut jäävät anatomian ja kemian armoille, liike ei enää vaikuta niiden toimintaan. Emme voi enää tarkastella ihmistä vain luonteen piirteiden kautta.

Eräässä päiväkodissa kiinnitin huomioni siihen, että vanhemmista puhuttiin rumasti kahvitauoilla. Otin asian puheeksi ja sanoin, ettei voi kohdata toista avoimesti, arvostaen ja kunnioittaen, jos alitajunnassa elää näkemys, mikä aliarvioi vanhempia. Kaksien kasvojen omaksuminen ei kannata, mutta se ei ole aina luonnekysymys, vaan asennekysymys, ennakkoluulojen viljelemisen ongelma. (Minulle alitajunta tarkoittaa opetettua näkemystä, ja tiedostamattomassa tunteiden syntymässä vuorovaikutteena voi olla aito vilpitön ihminen, joka tekee havainnot ilman alitajunnan pakottavaa otetta ja siten voi vapautua asenteista. Alitajunta on Freudilainen käsite)

Eräässä kunnassa vanhainkoteihin otettiin luennoitsija, joka oli perehtynyt ihmisen persoonallisuuteen ja hänellä oli hyvin negatiivinen, tuomitseva sekä moralistinen ote ihmiseen. ”Sinä vapaudut, kun myönnät syyllisyyden”, hän ilmaisi asiaa. Ihmisen syntisyys ja pahuus olivat johtavana näkemyksissä. Pitäisikö ihmisen myöntää syyllisyyttä teoista, joita ei ole tehnyt, johan siinä lähdetään valheen tielle, mikä tuo häpeää. Kuinka usein ajattelinkaan niiden iskujen osuvan itsetuhoiseen, joiden tuloksena saattoi olla itsemurha?

Tutkisin mielelläni terveysalan asiantuntijoiden ja kyseisen luennoitsijan yhteyttä ihmiskäsityksien muotoutumisessa, ovatko ne olleet estämässä hyvän vuorovaikutuksen syntymää potilaan kohtaamisessa. Tutkisin itsemurhien korrelaatiota terveydenhuoltoyksiköiden, jossa moralistinen tiedon oppiminen on tapahtunut, ja ehkä vaikuttanut alitajuisesti hoitohenkilökunnan käyttäytymiseen kohtaamisissa. Syntikeskeinen, syyllistävä ja tuomitseva syyttömän syyllistävä hoito voi aiheuttaa pahoja ongelmia ihmisyyteen ja vuorovaikutukseen auttamisessa. Tutkimukset osoittavat, ettei psykoterapia aina auta, ja se on kaltoin kohdeltujen potilaiden kertomuksissa luettavissa.

Raija

KIIHOTTAMINEN KETÄ JA MITÄ VASTAAN?

En aio perehtyä nyt lakiin kiihottamisessa kansaa vastaan. Annan mieleni vaeltaa vapaasti asian ympärillä ja ihmettelen sitä, mikä on kiihottamista ja mikä ei, mikä on sananvapautta ja mikä ei. Kävin lukemassa erilaisista seksuaalisuuksista, (varmaan väärillä sivustoilla). Siellä enimmäkseen puhuttiin halun ilmentymisestä, lopputuloksesta, ja minua kiinnostaa enemmän se, miten seksuaalinen halu syntyy, mitä siellä on taustalla. Me puhutaan yksinkertaistaen ja kovin yksipuolisesti asioista, esim. luovuus, sen voi nähdä jakautuvan kolmeen eri vaiheeseen ja määritelmät avaavat, mitä voi sanoa luovuudeksi, sen lähtökohdat voivat olla eri paikoissa.

Päivi Räsästä syytetään nyt kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. En hyväksy Raamatun siteerauksia, jossa hyökätään ihmisyyttä vastaan. Mutta ymmärrän sen näkemyksen, jossa ihmisyyttä tutkitaan ja tulkitaan ikään kuin ideologian näkökulmasta, jolloin ihmisyys voi jäädä vain satunnaisten kehitysten varaan, mutta siitä ei voi ihmistä syyttää. Erittäin harva esim. pohtii sitä, kuinka kristillisen näkemyksen mukaan Jumala on puhuttelija, jota kautta ihminen löytää itsensä, ja oppii hallitsemaan itseä joutumasta yliaistimusten kautta harhoihin, ja vapautumaan mielen vankilasta. Autoritaarinen kulttuuri on luonut uskosta toiston ja vallan välineen. Asioita ja tietoa täytyy tarkastella niissä konteksteissa, missä ne on esitetty. Raamatun lauseet ovat useimmiten epäselviä ja ei Räsänen ole avannut niitä uuden tiedon valossa, vaan toistaa asiaa asenteellisesti julistuksena ja ainoana totuutena, mikä on omiaan tuomaan epätietoisuutta. Onko oikein syyttää ja tuomita ihmistä, joka ei ole edes saanut mahdollisuutta kasvaa omaksi itseksi monipuolisesti ihmisen eri puolia kokien, nähden ja kuullen.

Onko oikein, että meitä kehitetään vaan kehon aistimuksia stimuloiden. Millä oikeudella kaupallisuus saa yllyttää seksuaalisuuteen? Juuri siksi, että seksuaalisuuden syntymästä ei keskustella, eli kaupallisuudella voi hyväksikäyttää ihmistä ja tuhota ihmisyyttä monipuolisena olentona. Eikö se ole kiihottamista ihmisyyttä vastaan?

En ole kenenkään puolella, enkä ketään vastaan, kohtuus kaikessa. Silti on syytä miettiä sitä, kuinka paljon väärä tieto tuottaa ongelmia. Liiallinen sanan ja totuuden toitottaminen tutkimattomana saa paljon pahaa aikaan. Liiallinen kehon, tunteiden ja/tai kielen aktivoiminen/stimuloiminen saattaa olla syynä siihen, että ihminen kiihottuu liikaa. Esim. tunteiden huomioimattomuus ja kieltäminen voi olla syynä kasvaviin mielenterveysongelmiin ja kiihottumisiin muihin kehitysalueisiin, kuten kielen, mielen ja toiminnan yliaistillisuuteen. Me tiedämme, että nk. syvätunteiden kokeminen on yhteydessä itsetuntemukseen ja niiden huomioimattomuus johtaa kehoaistimusten ylivoimaisuuteen yliaistimuksina, eikä seksuaalisuus ole niistä vähäisin. Näistä usein aukeaa se aatteellinen maailma, mitä missäkin arvostetaan ihmisyyden suhteen.

Raija

MIKÄ PIRU MEITÄ VAIVAA?

Eilinen aamupäivä oli ilon sanomaa, sain viedä ystävääni pikkujouluun. Ilta oli surun sanomaa, sain kuulla ystäväni avioerosta, toisen syövästä. Elämä on enemmän selviytymistä, jossa iloa on tietoisesti synnytettävä, ettei murheet alistaisi alleen.

Vihaan moralismia, enkä ole siitä itsekään vapaa, ylimielisyys saa minut raivoon. Mistä kaikki kumpuaa? Ihmisarvoa ei saavuteta millään, suurin osa ongelmista syntyy mielestäni vallanhimosta, emme osaa tasavertaisuutta. Elämää täytyy kunnioittaa niin paljon, ettei lähde sitä arvostelemaan ihmisessä ja hyviin tapoihin opittava niin, että ne voi kunnialla toteuttaa.

Olen kuunnellut ystäväni tarinaa jo vuosikymmeniä. Syöpä on hänelle liian raskas asia, mitä hän ei jaksa nyt kohdata, tuskin kukaan, se on kuoleman sanansaattaja, joskin jo monelle voitettava asia, jota yritin hänelle kertoa. Osaanko minä tehdä hänet näkyväksi ja kuulluksi? Akuutissa tilanteessa se on vaikeimpia asioita. Kun ajattelen menneisyyttämme, huomaan kuinka olen kuunnellut ilolla hänen lapsiensa asioita, kun hän on kouluttanut kaikki yliopistoon ja työelämään. Mutta tuleeko hän nähdyksi omana itsenään. Olen pohtinut hänen epätoivoaan, sitä, jota synniksikin sanotaan. Mieleeni palaa viime perjantai ohjelman psykiatrin lausunto itsemurhan tehneestä, ”ei he tee sitä toisia vastaan, he ovat ajautuneet umpikujaan”. On umpikujia, joista ei pääse ylös, on umpikujia, joissa meidän teot toisiamme kohtaan auttavat ylös.

Epätoivo on viheliäisimpiä kokemuksen kentällä. Miten moni odottaakaan lottovoittoa viimeisenä toivona elämän helpotukseen, vaikka se ei sitä tee, mutta kertoo toivon tarpeesta. Miten rakentaa toivoa? Miten tulla näkyväksi? Kuulinko menneinä tapaamisten aikoina ystäväni toivon menetyksiä, suruja, joissa hän menetti itsensä, että hänen elämänsä vei työ, ehtikö hän elää ja nauttia elämästä, kuulla itseään. Onneksi on kuitenkin niin, että ystävissä kaikki me tuomme esiin sellaista, mikä voi olla toiselle hyväksi. Osaammeko aina itsekään tuoda esiin sitä, mitä haluamme toisten näkevän, onko pakko piiloutua eikä enää kestä iskuja, salaisuuksiakin saa olla?

Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, ettei kulttuurin arvoista johtuen ihminen omana itsenään saa tulla näkyviin ja näkyväksi sekä kuulluksi.

Niin epätoivoa kuin toivoakin voi jakaa osiin, ja niiden taustat vaikuttavat eri tavoin. Kun menettää asunnon ja ruuan, on fyysisesti heikoilla, arvottomuuden tunne on valtava, ja voi olla niin, että sen peittää alkoholilla. Kun menettää puheoikeuden, sulkeutuu omaan kotiin yksinäisyyteen. Epätoivo voi olla perusoikeuksien menetyksiä, mikä on enemmän ylivallan tuomia ongelmia yhteiskunta rakenteena, mutta myös ihmisten vallan väärin käyttönä. Liian usein ne personoidaan yksilön ongelmaksi, riippuvuudeksi, josta yksilö ei pääse ylös. Ihminen ei löydä enää merkitystä elämäänsä, työlle ja/tai ihmissuhteille. Ihmissuhteissa ei ole asioiden ja tunteiden jakamista keskusteluissa, on vain vallan väärin käyttöä. Arvot eivät kohtaa, eivätkä jäsenny niin, että ymmärrystä voisi syntyä.

Vuorovaikutuksen kehittämisen ja vapaan mahdollisuuden tuominen oikeudeksi on yhteisön tärkeimpiä tehtäviä. Tarkoitus on niin suuri asia, että sen voi jättää Jumalalle, merkityksien löytäminen asioista ja mielen tasolla on yksilöoikeus, mitä on suojeltava ja yksilö voi kokea elämän mielekkyyttä, tavoitella tulevaisuuteen päin. Joskus tuntuu siltä, että meidät opetetaan esiintymään toisille, esittämään asiaa, mutta ei vielä jakamaan kokemuksia. Kulttuuri mediassa on esiintymisen valta-aluetta ja joskus jopa näyttää siltä, että se on jäänne autoritaarisesta sekä hierarkkisesta vallankäytöstä, jossa ylemmässä asemassa oleva sanelee yksilön oikeudet. Vallankäyttäjät eivät ymmärrä enää heikon ihmisen osaa ja ymmärrä oireita syy/seuraus suhteessa.

Ei se niin huono oppi ole Jeesukselta, ”antakaa lasten tulla minun tyköni”. Lapsenmielisyys ja ainoa synnynnäinen motiivi on uteliaisuus, mutta opetusmetodit vievät vielä liiallisen etuaivolohkon toimintaan ja arvot suuntautuvat tavoitteisiin autoritaarisen kulttuurin tuloksena. Aivotoiminnan toimintaehtoja tulisi tuoda enemmän esiin, mikä on mahdollista ja mitä on suojeltava. Sisäisen lapsen voi nähdä myös heikkona eikä vain omnipotenssina.

Raija

AMMATTIVALLAN ONGELMIA

Nuoruuden hurmassa intoilin äidilleni psykologian viisauksista. Äitini sanoi, ”ai, sinä käytät vielä sitä vanhaa tietoa”. Ymmärrän hyvin hänen näkemyksensä, psykologisella vallalla oli merkittävä vaikutus hänen elämäänsä, ja totuuden muuttamisessa toiseksi kuin se oli. Psykologisoiminen on nykypäivän ongelma lääkäreillä, psykologeilla jos tavan tallaajillakin. Ihmistä tutkitaan kuin irrallisena todellisuudesta, psykologisesti ilman yhteyttä ympäröivään todellisuuteen ja tekoihin mitä häneen kohdistetaan. Ymmärrän satunnaisen tarinoihin tukeutumisen mielen nostamisessa, mutta en totuuden vesittämistä. Psykologisoiminen on kuin jakamista hyväksi ja pahaksi, vanhaa raamatullista liturgiaa, sokea ei tarvitse olla. Käyttäytymistä päätellään vain persoonallisuuden kautta, suuttua ei saa, jos puukolla isketään tai henkisesti kidutetaan, se on persoonallisuushäiriö ja näkyy hoidon antamisessa. En väitä, että näin on aina, hyvääkin on. Valta toiseen nähden on kuin Jumala, mitä ei kyseenalaisteta, uhrit stigmatisoidaan. Myös tieteen näkemyksissä eettisesti nähdään ongelmia liiallisen ammattivallan käyttämisessä, terapian antaminen ei aina auta, sanoo tutkimukset.

Viime päivinä on puhuttu paljon Husun tapauksesta mediassa. Kävimme keskustelua eräässä ryhmässä. Peräänkuulutin häpeän merkitystä ihmisen kasvussa oppia oikean ja väärän eroa ja kuinka sen voima vallan väärinkäyttönä ja rooleihin ajautumisina on erityisen vaikeaa, koska häpeä on tunne, jossa se herkästi siirretään toisen kannettavaksi. Häpeä on kuitenkin ihmistä tervehdyttävä tunne ja kutsuu meitä oikealle tielle. Liiallisena se on vaurioittavaa.

Kun asioita psykologisoidaan vain persoonallisuuden tasolle, totuus usein unohtuu. Lopussa erään ammattilaisen näkemys persoonallisuuteen vaikeuksia synnyttävänä tekijänä. Kun kaltoin kohtelussa tuijotetaan vain persoonallisuuteen, ihminen irtoaa yhteydestä kohteluun ja tapahtumiin elämässä. Persoonallisuususkovaiset näkevät ainoastaan ongelmia käyttäytymisessä ja todistavat tätä vimmalla ympäristön ihmisten avulla, mediassa, tieteessä, puhumattakaan uskonnoista. Itse olen kokenut julman tunkeutumisen elämääni kaltoin kohtelussa. Seurauksena ei ollut persoonallisuushäiriö tunne-elämästä tulleena, mitä sitäkin yritettiin todistaa, kun epätoivossani kirjoitin ylentäviä runoja. Sen sijaan minun mieleni hajosi jatkuvasti, en saanut puhettani esiin, kirjoitukseni olivat epäloogisia, käyttäytymiseni pelokasta ja hätääntynyttä, välillä vetäytymistä, joskus aggressiivista huutoa. Julmuus tapahtui nuoruudessa, enkä saanut apua, vaikka pyysin, sain selvitä yksin. Persoonallisuudestani nousi esiin ylös pyrkimystä, oman arvon nostamista ja se näkyi myös pukeutumisessa, pukeuduin kuin kuninkaalliset, ja julma syrjintä johti myös siihen, että minulle tuli erittäin vaikea esiintymispelko.

Tässä seuraavassa alla olevassa ammattinäkemyksessä huomaa sen, ettei siinä huomioida sitä, että asiat eivät liity aina persoonallisuuteen, yhteisö voi kieltää, torjua ja estää yksilöä kokemasta ja näkemästä asiaa, kuulematta häntä, ja valta aiheuttaa ongelmia. Tämä ei tarkoita sitä, että persoonallisia ongelmia ei olisi, mutta ne ei aina ole niitä. Kohdallani toimittiin juuri näin, esim. työpaikalla en päässyt puhumaan ja puolustamaan itseäni, vaan minun kokemukset ja näkemykset luotiin selkäni takana kuulematta minua. Se oli sosiaalista todellisuutta ja valtataistelua, mitä ei useinkaan huomioida psykologiassa ja lääketieteessä, jos taiteessakin sitä esiintyy. Tuntuu siltä, että nuo ammattivallan edustajat tulevat paremmista piireistä, ei aina. Surullista seurata esim. Jörn Donnerin tapausta.

Elämä on kulkemista minuuden tietoisen ja tiedostamattoman ohjauksessa, ei ole turhauttavampaa kuin kulkea toimintojen ketjuissa ilman oikeutta vaikuttaa elämän menoon ja uskoa kohtalonomaisesti, kaikki järjestyy tyylillä.

Raija

Torjutun häpeän taakka, onko sellaista? Kun ei ole ollut keinoja eikä rohkeutta kohdata häpeää ja sen aiheuttamaa ahdistusta, se torjutaan ja kielletään. Tästä voi olla seurauksena tietynlainen alitajuinen tiedostamaton torjuntamekanismi koettaessa häpeää ja ahdistusta eri tilanteissa elämän varrella. Tällaisen torjunnan alue on laaja.
Torjunta ja kieltäminen ilmenee valehtelemisena, vetoamisena olosuhteisiin, syyttämällä ja syyllistämällä muita ihmisiä, teoretisointina ja "psykologisointina" jne. Tällaisen mekanismin voi havaita yksilön koko persoonallisuuden pysyvänä piirteenä.
Tällainen henkilö ei kykene rehelliseen itsetukiskeluun. Hän puolustelee omaa huonoa käyttäytymistään tai epäonnistumistaan hakemalla syytä ulkopuolelta, toisista ihmisistä ja olosuhteista. Hän kompensoi itsepetoksen aiheuttamaa alemmuuden ja huonommuuden tunnettaan nostamalla esille muiden ihmisten vikoja, epäonnistumisia ja huonoa käytöstä. Ja saa siitä kieroa tyydytystä.

KATOAAKO UNELMAT JA TOIVO, MIKSI?

Joku teki kyselyn twitterissä, toteutuiko unelma-ammattisi. Vastauksista huomasin, että suurimmalla osalla ei. En ole siis yksin. On tuhat syytä, miksi unelmat voivat kadota, ja pitää uskaltaa kysyä, mihin ne katoavat, mikä meidän teitämme johtaa, yhteiskunta, politiikka, ideologiat, ihmiset, köyhyys, huono tuuri, sattumat, Jumala jne.

Elämäni on täynnä unelmien katoamista. Nuorena menetin terveyttäni ruuan puutteen vuoksi, perusopinnot eivät mahdollistuneet köyhyyden ja koulun puuttumisen vuoksi. Ensirakkauteni menetin itseeni kohdistuneen rikoksen vuoksi. Asioita sain korjattua vanhempana, löysin rakkauden, mutta se murtui pahojen traumojen vuoksi, joita oli molemmilla, voimat loppui. Sain opiskella yhteiskunnan korjaavien toimien vuoksi vanhempana, mutta en unelma ammattiini. Menetin ihmisoikeudet, koska puhuin ja kirjoitin asioista. Menetin puhekykyni, koska minut alistettiin hiljaisuuteen. Mitä minulta vielä voidaan viedä? Minun menetyksissä yhteinen tekijä on ollut yhteiskunnan ja ihmisten käyttämä valta. Syvintä, mitä minussa on ollut, on oppimisen halu, mutta puheen estämisen vuoksi menetin sen, ääneni ei enää synny. Ei voi sanoa, että olisin saanut ihmisarvon. Yhteiskunnan ja ihmisten valta on saanut Jumalan oikeudet. Vallan väärin käyttö yhteiskunnissa uskontojen ja politiikan kautta vie ihmisyyttä kohti yksilön tuhoamista. Minua ei voi syyttää yrittämättömyydestä, olen siinä erittäin hyvä.

 Vierailin dementoituneen ystäväni luona. Kerroin hänelle seuraavan viikon retkistä, mihin menemme yhdessä, hänen ystävien tai minun kanssa. Puolen tunnin kuluttua hän kertoi, etteivät he ole tulleet hakemaan häntä näihin retkiin, ja hän on niin surullinen. Hän oli mennyt omaan menneisyyteen ja suruunsa, ja elänyt jo tulevan tapahtuman, se oli mennyttä.

Lapsi voi menettää omat unelmansa, koska hän ei voi unelmoida, ympäristö päättää mitä kehitetään, leikki, joka olisi unelmien syntysija, katoaa, koska hänet viedään muihin kehittämisen asioihin, suru vie pois ja syö unelman kuin dementoituneella, se katoaa menneisyyteen, siihen yhteiskunnan takomaan eetokseen, jossa ihmisellä ei saa olla unelmia, ihminen on kehitettävä työtä varten. Vuorovaikutuksen voima jää nk. luonteen ja temperamentin alle, vuorovaikutusmieli ei kehity, jossa yksilö yksilöityisi, ja synnyttäisi oma tahtoa ja halua omien mielikuvien kautta ilosta, toisten kohtaamisen kanssa ja kautta, kielen ja ihailun kautta. Luonnontieteellinen ihmiskuva estää yksilöä syntymästä ja luomasta unelmia. Masennus, suru ja ahdistus tuskan voimana eivät ole olleet minulle luovuuden ydintä, minkä unelmat tarvitsevat, ne tuovat muistikuvien siirtelyä, uusia ja unelmia synnyttävä luovuus tulee vapaudessa. Vanha Aatami, tuo ruumiin voima, on sitkas ja se voi elää ihmisyydessä pitkään.

Pääosin me siis kehitymme dementoituvaksi, koska aivoja ei käytetä monipuolisesti mieli ja tunteet huomioiden, yksilöksi kehittäen. Nuo muistisairaudet taitavat olla sittenkin yhteiskunnallinen tauti.

Raija  

SAAKO NAUTTIA?

Seksuaalinen nautinto on julistettu ihmisoikeudeksi, uutisoi YLE asiasta sivuillaan. Kun tarkastelee asiaa vastakkaisena ilmiönä, olla nauttimaton, asia saa huomattavan monimutkaisemman ulottuvuuden, joita asiassa voi tuoda esiin, moraaliset, yksilölliset oikeudet, elämän mielekkyys, elämänvoima (sanoisin mieluummin elinvoima, jos puhutaan pelkästään seksuaalisuudesta, jos siihen lisätään nautinto, silloin mieli on liitettävä mukaan) vastuu jälkeläisistä, saa elää, saa tuntea, lista voisi olla pitkä.

On tärkeää oppia erottamaan mielen lähtökohdista tuleva alkutila. Lyhyesti, mieli on kehoaistimus, kun katsomme, jotakin, siitä syntyy aistimus. Kun hormonit vaikuttaa kehossa, siitä syntyy seksuaalista mielihyvää, miellyttävää ja nautinnollista kokemusta kehoaistimukseen, mutta se vaatii yksilöllistä oikeutta katsoa ja tarkastella sitä kokemusta, ja itse antaa luvan kokemukselle. Kun mielen lähtökohtana on vuorovaikutus itsestä ja/tai ulkopäin tulleena, mieltymys on yksilöstä syntynyttä itseilmaisua eri keinoin, eli yksilö voi haluta ja tahtoa omien mieltymysten mukaan. Kun tämä yksilöllinen oikeus estetään, ihminen ei nauti kokemuksestaan kehokokemuksessa tai sisäisesti tunnetasolla, mutta hän on voinut joutua ottamaan naamarin avuksi näytellessä nauttivaa, sillä ellei hän näytä nauttivan siitä, häntä usein voidaan rangaista vallan käyttäjien taholta. Ja juuri tässä kohtaa uhkailu, pelottelu ja rankaisu tuovat kehoon naamariolemuksen.” Alkujaan persoona tarkoitti naamiota”. (Antti Eskola, kirjassa Arvot, normit ja asenteet).

Keho tai ruumis, siitä voi kehittyä aina narsismiin asti vaikeita häiriöitä persoonaan. Jos ja kun ihminen on jatkuvasti psyykkisessä puolustuksessa, itse ei valitse eikä voi suhtautua kokemukseensa, kun kohtelu on julmaa. Jos haluamme inhimillisiä ihmisiä, on paneuduttava minuuteen, jossa tunteet on sallittuja, itsemääräämisoikeus turvattu ja oikeus henkiseen kasvuun oppimisen myötä. Oikeus nauttia itsestä tulee olla perusoikeus. Vain kehon kulttuuria harrastaen päädymme vain väkivaltaan itseä ja toista kohtaan, tunne on viesti, jota kautta havaitsemme kokemuksen laadun. On opittava erottamaan vuorovaikutusmieli kehomielestä, jossa se kehittyy vaikuttamisessa ja on erotettavissa lookisesti syy seuraus suhteisiin, kohteluun.

Kun minulta riistettiin itsemääräämisoikeus nuoruudessa, menetin nauttimisen kyvyn. Ruokaa vain lappoi suuhunsa, mutta se ei maistunut miltään, makua ei erottanut, kehoaistimus pelkkänä liikkeenä ei synnyttänyt nautintoa. Olin jäänyt nk. luonteen ja temperamentin vankilaan, sitä ohjasi ruumis (käytän tätä termiä ruumis, kun keho ei aisti) liikkeet menneisyydestä siirtelivät muistikuvia sattuman varaisesti, pelon voimasta, kuin olisi ollut luovuutta, mitä se ei ollut, vanhat kuvat liikehtivät, taannuin 16 vuotiaana kolmen vuoden ikätasolle. Persoonallisuuteni ja sitä kautta yksilöllisyyteni sulkeutui, kun sitä ei saanut olla. Tällöin vuorovaikutusmieli ja tunteet lakkasivat toimimasta, koska oma halu ja tahto oli poissa. Sanakieli ei antanut aistimukseen nautintoa, luovuutta ei ollut, vain tottelevaisuuden pakkopaita. Joskus muiden mielestä itseys tuli esiin, kun suutuin, ja tapahtui erittäin harvoin ja siitä tehtiin minusta luonnearvio, kun kokonaisuutta ei osattu nähdä, eri asioiden vaikutuksia. Kehonkielessä näkyi viha minuuden sulkemisen vuoksi. Tämä tapahtui vuosina 1969 – 1991. Sana on liha, sanotaan Raamatussa, ja sitä se varsinaisesti on. Tunteet ja persoonallisuus syntyvät vuorovaikutuksesta, itseen ja toisiin nähden, ja kun yksilö saa tahtoa ja haluta, mieli syntyy ja sen myötä nautinnon kyky, aistimuksen kokonainen kyky. Mieli ei ole ratkaisija, se on kokemuksen vastaanottaja ja kokemuksen tulkitsija, ellei itsekkyys ja vallanhimo sitä toteuta ihmisen kautta.

Tiedettä voi syyttää siitä, että se on vastuuttomasti nimennyt aistimuksen seksuaalisuudeksi lapsuudessa. Kun lapsi ei osaa puhua, hänen tutkimuksensa maailmasta alkaa maistamalla, ja tuntoaisti kertoo hänelle, mitä on maailmassa. Päiväkodeissa totesin joskus, että lasta rangaistiin tästä, nykyään se on jo sallittua, kokea kehitystason mukaan. Tässä voi kysyä, voiko keho tulla liian avoimeksi, ja tulla liikaa ulospäin suuntautuvaksi jakaen aistimuksen ulospäin sattumanvaraisesti ja toistuen tavaksi. Lapsi saa myös ulkoa tulevaa vuorovaikutusta, jossa tunteet alkavat reagoida, syntyy sisäinen yhteys kokemukseen itsen tarkkailtavaksi ja sen laatu tulee kohtelun laadusta. Lapsella on sisäsyntyisesti kehon pidättyvyys syntymästä syntyneenä syntymäpuristuksesta, ja niinpä hän myös pidättäytyy ja pitää itsessään sisällä kokemuksensa, koska se tuo turvan tunnetta, myös luottamusta itseen ja hallitsemisen tuntoa. Uskontoja voi syyttää siitä, että ne lukitsevat ihmisen ajattelun sanojen ehdottomuuteen, jossa toiminnallisuus ei selity lookisesti. Itseasiassa monet ongelmat selittyvät kasvatuksen ja yksilöön tunkeutumisen seurauksena, itseohjautuvana lapsella on valmius autonomiseen kehitykseen hyvällä ohjauksella.

Uskonnot ja kulttuurit ylipäätänsä ovat tuoneet paljon häpeää ja pelkoa ulkopuolelta tuotettuna ihmisyyteen, erityisesti se näkyy naisiin suhtautumisessa ja juuri sanakielen ehdottomuus on johtanut siihen, että järjettömät uskomukset pitävät tapoja yllä. Naisten kuukautiset ovat olleet kautta aikojen häpeän alaisia. Elämää kunnioittavassa kulttuurissa tämä olisi voinut mennä täysin vastakkaisesti, kuinka hienoa on, että elämän syntymä mahdollistuu.

Pelon pohjalta rakentuneet minuudet rakentavat usein myös riippuvuuden syntymisen toiseen, kun valta on ollut toisella ja hän on käyttänyt sitä hyväkseen antamatta elämiselle mahdollisuutta. Valitettavasti juuri silloin käy niin, että kehoehdollistuneet minuudet luonteen piirteinä yliaktivoivat kehon niin, että ulkopuolisesta se näyttää ahneudelta, seksuaalipyrkimykseltä yliaistimuksen vuoksi, keho näyttäytyy himoitsevalta, vaikka se on rakentunut psyyken puolustuksesta, ja persoonallisuutta ei ole näkyvissä, yksilöstä syntynyttä halua ja tahtoa, vain pelon kuva kehossa. Lapsella, jolla ei ole vielä minuutta alle kolme vuotiaana ja pelkoja ympäristöön nähden, kehon jännitteisyys näyttää seksuaalisuudelta, omnipotenssilta ja joidenkin mielestä narsistiselta.

Yliaistillisuudesta voi päästä irti normaaleihin aistimuksiin. Tällöin on kuljettava kultaista keskitietä, ei mitään liikaa. Rakastuminen, jos se alkaa tunteista, on yksi tyypillisistä yliaistimusten tapahtumista, tällöin tunteet vyöryvät ja sekoittavat päätä niin, että ihastuksen kuvat juuttuvat paikoilleen joksikin aikaa, eikä niitä saa sammutettua. Seurauksena on seksuaalisuutta. Jatkuvaa rakastumista ei kestäisi kukaan.

Kasvaminen vapauteen on jatkuva prosessi. Leikki, liikunta ja taide on väylä, jota kulkien pääsemme siihen. Niin sisäisessä minuudessamme tunteiden kautta kuin keholliset voimat voivat viedä ylisuuriin pyrkimyksiin ja vallanhimoon, jossa toisten alistaminen tapahtuu. Tunteista tulee negatiivisten voittokulku ja este hyvälle vuorovaikutukselle. Leikin, liikunnan ja taiteen kautta opimme kohtaamaan tunteet tässä ja nyt, ja kasvatuksella vertailua vähentämällä laimentamaan niitä niin, etteivät ne vahingoita ihmistä.

Raija

KUULEEKO HÄN?

Mitä kuulemisen parantamiseksi voisi tehdä? Etiikan opettajani sanoi minulle kerran, että sinua kuunnellaan. Hämmästyin, sillä en kuvitellut, että olisin merkittävä. Niinpä analysoin itseäni, mikä saa ihmiset kuuntelemaan. Ensiksikin puhun harvoin keskustelutilaisuudessa, vapaalla ollessa saatoin joskus puheryöpyn tulla toiselle. Kun olen saanut olla puhumaton, harkitsen tarkoin mitä puhun, ystäväni sanoi, että osaan sanoa oleellista, ja keskeistä asian suhteen. (no nyt menee kehuiksi) Tosiasiassa minun ääneni on hyvin matala, se on ahdistuksen ja aggression sekoitus, ja olen jo luopunut siitä, että voisin koskaan oppia puhumaan selkeästi esim. Englantia, jossa äänteet tulee lausua niin hyvin, että sanan voi ymmärtää. Olen menettänyt puhetaitoni.

Joskus luin artikkelin, jossa sanottiin, että hiljaiset ovat pelottavimpia. Minussa on ollut sitä.

Nyt varastan Hellstenin luonnekuvauksista piirteitä, joita ryhmässä voi esiintyä, Kirjasta, Virtahepo työpaikalla, ja yritän löytää sieltä kustakin positiivisen puolen, miten se voi tuoda yhteisöön hyvää. Hahmot ovat, valesankari, taakankantaja, syntipukki, näkymätön, naurattaja, lisään hiljaisen. Nämä ovat vain karikatyyrejä, eikä kukaan koskaan ole täydellisesti sellainen, vaan rooli on tullut niistä opituista tilanteista, kuinka valtaa on käytetty ja kuinka tilaa on ollut. Hellstenin hahmot ovat psyykkisestä puolustuksesta kehittyneitä, psykologisia puolustusmekanismeja ja kaikkia piirteitä voi esiintyä yhdessä ihmisessä.

Valesankari kärsii liian suurista odotuksista, joita hän ja ympäristö ovat yhdessä punoneet tiedostaen tai tiedostamatta, joko ihailun ja/tai alistamisen kautta. Häntä voi auttaa kuvailijan tehtävät. Taakankantaja on yksinselviytyjä, hän tarvitsee auttajia ja puolestapuhujia, jotka muistavat sanoa, että hän on riittävä, syntipukkia auttaa toisen rooliin meneminen, ja hän voi olla joskus toinen, näkymättömän ja hiljaisen voi yhdistää, heiltä kannattaa kysyä, mitä he ovat havainneet ympäristön tapahtumista, naurattaja täytyy kohdata todesti ja vakavasti, sillä häntä ei useinkaan ole kuultu. Tällaiset piirteet voivat esiintyä sekä näkyvästi, että salatusti, sillä ne ovat enemmän opittuja yhteisön arvoista kuin persoonallisuuspiirteitä. Ne eivät näy, jos psyyke on suodattanut ne pois tositapahtumista omaan uuteen todellisuuteen puolustuksen liiallisuudessa, kun totuutta ei kestä.

Kaikkien kohdalla tiedostamaton ja tietoinen vaeltelevat hallitusti ja hallitsemattomasti, ne säilyvät yhteisönormeissa asenteina, ja niitä säilytetään hierarkkisen vallan avulla. Kun rooleista vapautuu, kuuleminen alkaa onnistua, ja kohtaamme todellista ihmistä.

Raija

RATKAISEEKO LÄÄKETIEDE YHTEISKUNNAN ONGELMAT?

Lääketieteen ylivalta yhteiskunnallisten palveluissa on merkittävä. Se on eritäin kallista ja on syytä pohtia, onko se aina viisasta. Olen sitä mieltä, että sairaudet täytyy hoitaa ja ne voidaan hoitaa yhteisistä varoista, kenenkään ei tarvitse kärsiä niiden vuoksi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että lääketiede ei osaa tutkia ja lähestyä sosiaalisten ongelmien kenttää. Ammattitaito on hyvin kapea-alaista, ja joskus tuntuu, että syyt ja seuraukset eivät ole loogisia edes tautien syntymisessä.

Pari esimerkkiä. Itse kärsin ahdistuksesta, aggressioista ja peloista vuosikymmeniä. Kuljin lääkärissä apua hakemassa. Minusta saattoi hyvin selkeästi lukea kehonkielestä psyykkisen puolen ongelmat oireissa ja puhuin niistä, ja vaikka kirjoitin kirjan niistä, sitäkään ei noteerattu, annoin lääkärilleni. Fyysisenä oireena oli jatkuvat tulehdukset, ja ylipaino. Ohjeena oli painon pudotus neuvontaa. Kun yritin nostaa itseäni ahdistuksesta iloitsemalla itsestäni, ja satuin kerran sanomaan terveydenhoitajalle, että uin ½kilometriä. Hän sanoi, ”ei tuo mitään, minä uin kilometrin”. Terveydenhuoltomme ei osaa kohdata psyykkisiä oireita, muutoin kuin persoonallisuusongelmana, ei sosiaalisten suhteiden ja yhteisön ongelmana.

Ystäväni tytär on ollut alkoholisti 30 vuotta. Lääkärit eivät ole huomanneet hänen ongelmaansa. Perhehelvetissä elänyt tytär on masentunut ja itsetuhoinen, välinpitämätön ja itseään hoitamaton. Pitkäaikainen sairaus on kiusannut koko ajan, ja vienyt kaiken huomion. Milloin ihminen hoidetaan kokonaisena, eikä vain tautien kautta?

Turha näitä on tänne huudella, jos ei ole esittää ratkaisua. Sosiaalisten taitojen opettaminen on täysin hukassa koulutuksissa, jopa sosiaalialan ammattitutkinnossa huomasin tämän.  Ihmistä saa kohdella täysin mielivaltaisesti, ja se katsotaan ihmisen normaaliudeksi. Ja kun nyt on todistettu, että kohtelu on erittäin vahva korrelaatioissa sairauksiin, ihmettelen vaan, mikä on taustalla tässä, ettei asiaan saada korjausta. Onko sittenkään opettajien koulutus laadukasta?

Raija