ERIARVOISET SAIRAUDET

Vakavan sairauden kohtaaminen on ihmiselle valtavan suuri tragedia, jolloin sanat loppuvat läheisiltä, sairastunut elää epätoivon ja toivon vuoristorataa, järkytys on suuri kaikille, elämä on voinut pysähtyä. Se on voinut tulla jo syntymässä, tapaturmassa, kehittynyt taudiksi elimistön toiminnallisissa ongelmissa, kemikaalien vaikutuksesta, ja mitä erilaisimpia mahdollisuuksia geeneistä alkaen, joista vain lääkärit tietävät enemmän.

Sairaudet eivät ole kuitenkaan samanarvoisesti ymmärrettyjä. Joitakin sairauksia pidetään jopa ylpeyden aiheina, kihtiä pidettiin aatelisten tautina. Henkiset sairaudet, tai nykyään enemmän puhutaan psyykkisistä, kuuluvat arvottomiin. Niitä pidetään ihmisten heikkouksina. Itsemurhan tehnyttä pidettiin kirkossa synnintekijänä. Kirkko ei ole osannut arvostaa elämää ihmisessä, se on vienyt sen jumaluuden olemukseen ja sen palvontaan, ei ihmiseen, jossa elämä on. Kirkko on ajautunut materialismiin, ja henkisiä oikeuksia ei ihmiselle ole annettu, usko on tuhonnut itse itsensä.

Vuosisadan alussa syntynyt äitini joutui kokemaan kovan kohtalon, kun hän sairastui säärihaavoihin jaloistaan. Kolme kertaa jalat lyhennettiin ja lopulta hän oli pyörätuolissa, sanoin silloin, että pala palata otetaan henki. Hän tuli ennen amputointia kylään meille, ja otti Raamatun käsiinsä, ja sanoi, ”sen mistä aukaisen, on vastaus totuuteen” ja sieltä tuli vastaus, sairauden minä annan syntiesi palkaksi. Se oli varmaan hirvittävä synnintunto ihmiselle, joka oli kasvanut nöyryyteen Raamatun oppien mukaan. Myöhemmin tiesin, että säärihaavojen syntymä on usein sokeritaudista syntynyt verisuonten heikkous juuri laskimoissa, eivätkä suonet kykene enää nostamaan verta takaisin sydämeen päin ja suoni tukkeutuu ja tulehtuu.

On täysin järjetöntä elää vain uskon mukaan, Jumala loi ihmisen niin, että hän tulisi tietoiseksi asioista, hyvästä ja pahasta ja tieteen kautta etsimme tietoa materiaalisesti, Jumala loi hengen ihmiseen ja se on hengellisen tietoa, eivät materian, psyyke on henkisen.

Kärsimyksiä ei voi vertailla, joskus pieni ongelma voi kätkeä taakseen suuren tuskan, josta näkyy vain jäävuoren huippu. Jokaisen ihmisen elämä on arvokas.

Itsemurhaa pidetään yhä heikkoutena, jossa syy on tekijällä, on ollut liian heikko. Ympäristö ei tunne vastuuta teoista, joita henkilölle tehdään, muitakin syitä on kuin kiusaaminen. Mutta yhteisöissä, joissa pahoista teoista vaietaan, ei puhuta niistä, uhrit maksavat sen hengellään. Syyt eivät ole yksinkertaisia, syyllisyyttä voi kantaa sellainen henkilö, joka vain satunnaisesti ja harvoin on kohdellut kaltoin muita tai murhan tehnyttä. Usein taustalta löytyy joku vakavasti kiusaa tekevä, joka päällisin puolin näyttää erityisen mukavalta, hän on julki hyveellinen, ja salaa pimeän puolensa, kertoo kauniita tarinoita.

Ei ainoastaan kirkko, mutta myös lääketiede on luokitellut ihmiset heikkoihin ja vajaaälyisiin, kuten rotuhygienia oppi todistaa. Suomessa talvisodan sotilaita, jotka eivät kestäneet tappamista, luokiteltiin lääkärien toimesta heikkohermoiseksi. Nämä tavat kulkevat pitkään perinteinä yhteiskunnissa ja ihmisten mielessä asenteina. Kovan kohtalon kokeneet joutuvat kantamaan häpeän taakkaa aina lopulliseen murtumiseen saakka, koska asiaa ei kyetä käsittelemään, kollektiivinen mieli oikeudentuntoisena on tieteen ja uskontojen viljelemää totuutta, jossa ihmisen arvostus on heikkoa. 

Erityisesti minua hämmästyttää juuri kirkon asenne, tavoitteena elämän kunnioitus, mutta käytännössä elämän häpäiseminen ihmisen kautta. Syyttömyys on yhtä suuri ongelma kuin syyllisyys, jos tekee väärin, se syyllistää, mutta jos ei syyllistä itseään ollenkaan todellisten tekojen suhteen, syyn kantavat toiset. Arvottomia ei kuulla, ja arvostettujen tarinat ovat tosia, arvottomat ovat mielisairaita, jotka ovat vain kuvitelleet asiat. Mielikuvilla johtaminen on ongelmien takana, jossa kuka tahansa voi lähteä johtamaan yhteisöä yli virallisen johtamisen. Ihmisille ei suoda ihmisoikeuksia, vaan valta sanelee ihmisen oikeudet ihmisyyteen, ylivalta toisen ihmisen yli.

Raija