USKONI YDINKYSYMYKSET

Jokaisella ihmisellä on uskoa johonkin, koska meidän on mahdotonta tietää koko ajan. Minuun Kristinusko on vaikuttanut syvimmin. Eilen kuuntelin Flinkkilä&Tastulan keskusteluohjelmaa, jossa haastateltiin teatteriohjaaja ja kirjailija Juha Hurmetta. Hän sanoi, että Minna Kant oli syvästi kristitty, mutta hän oli toista mieltä tulkinnasta, mitä ymmärretään sanoilla, joista Raamatussa puhutaan. Tämä on ikuisuuskysymys. Myös minulla on oma tulkintani. Suurin ristiriita on syntynyt syntien anteeksiantamisen opista, mutta jumaluusoppi on ainakin osittain selkeytynyt. Tunnustan Jeesuksen, ja hänen tehtävänsä suuressa kuvassa, ja oppina jokaisen oikeuteen olla yhteydessä Jumalaan. Voin sanoa, että Jeesus on Jumalan poika, niin kuin me kaikki olemme Jumalan lapsia, ja meillä on jokaisella oikeus kokea Jumalan yhteys, mihin Jeesus opetti. Jeesus ei koskaan nostanut itseään suureksi, vaan korosti yhteyttä Jumalaan.

Tulkintojen taustalla on meidän jokaisen kehittymisen tasot, mitä mielemme, kielemme ja tunteemme meille osoittavat. Siksi ei ole väärää tulkintaa, mutta ei myöskään oikeaa tulkintaa, vaan kaikki on tavallaan oikein ja väärin, ja on turhaa kiistellä asiasta.

Vaikein kysymys minulle on syyllisyys ja syntien anteeksianto niiden opillisena näkemyksenä, koska katson sen vievän pois totuudesta, mikä ei koskaan voi olla täydellinen, sillä ihmisyydessä olemme aina keskeneräisiä. Ydinkysymys minulle siinä on se, että katson syvimmiltään Jeesuksen kautta ja syntien anteeksiannon vievän valheeseen, jos ihminen ei saa kantaa vastuuta omista teoistaan, eikä tunne syyllisyyttä tekemästään rikoksesta. Niinpä hän oppii valehtelemaan itselleen ja muille, ja se ei ole tervettä syyllisyydentuntoa. Ymmärrän täysin, että ihminen tarvitsee avuksi silloin tällöin jonkun syyllisyyden kantajaksi, mutta jatkuvaan oloon se ei auta, vaan vie meitä kohti valheita ja rooleja, jossa syyllistämme toisia vuosikymmeniä, ja mikä sitten pulpahtaa jatkuvasti esiin.

Juuri nämä vuosikymmeniä kestäneet syyllisyyden siirrot toiseen tuovat järkyttävän kauhun ja ahdistuksen ihmiseen, pahimmillaan mielen järkytyksen. Tätä ihmiset pakenevat ylevyyteen ja itsensä ylistämiseen, ja pakenevat totuutta, vaikka totuus toisi heille nimenomaan vapauden ja ilon. Valheessa eläminen ja valheellinen syyttömyys tuovat ongelman, jossa syyllisyys siirretään ja tuodaan väkisin henkilölle, joka ei ole tehnyt rikosta, (tämä on oppi, jossa viaton uhrataan) ja syyllisyyttä opetetaan toiselle vallanhimosta, ja ylemmyyden rooli tuo sen. Näin ollen Jeesuksen kautta syntinsä anteeksi saanut jääkin syyllisyyden hirvittävään taakkaan ja hänen on saatava se näkymään jossakin, ja se on toinen henkilö, uhri omasta syyllisyydestä. Se on kuin Jumalan kuva ihmisyydessä, myös Jumala otti uhrin. Kun tämä uskonnossa ymmärretään konkreettisena totuutena ja julistuksena sekä oppina, ei sisäistetä, eikä jäsennetä itseyteen kuuluvaksi syyllisyyden ongelmaksi, usko tuhoaa oppimista ja itsensä löytämistä sekä itsen tutkimusta.

Syyttömyys syyllisenä ja Jeesuksen anteeksiantona sekä asiaa käsittelemättömänä nostaa ihmisen mieltä ahdistuksen syövereistä ja omantunnon piinasta, se voi viedä jopa euforiseen tilaan, ja oma ylemmyydentunto pitää yllä loistokasta minuutta, loistaa itseään varten, mutta ei toisille, vaan näkee oman pahan toisessa. Syyllisyys syyttömänä saa aikaan ahdistuksen, jossa minuus kutistuu, oppiminen häiriintyy, käyttäytyminen voi tulla hyökkääväksi, tai kääntyä itseä tuhoavaksi ja syntyy mielenterveyshäiriöitä. Ei mikään ole tärkeämpää minuudessa kuin tasapainottuva kehitys.

Ylemmyyden tunto on myös erittäin vaikea jo meidän aivotoiminnan näkökulmasta. Kun todellisuuden pysyminen on tärkeää ihmisyyden järjellisenä pysymiseksi, teemme aivotyöskentelyä etuaivolohkolla, ennakoimme ja hallitsemme itseämme sitä kautta, muutoin kaikki olisi kaaosta. Mutta toisaalta liiallinen asuminen etuaivolohkolla pitää meitä korkeuksissa, jossa nostamme itsemme toisen yläpuolelle hierarkkiseen vallan käyttöön, ja se tuo ongelmia, kun tunteet eivät puhuttele. Rakkaus häviää ihmisten väliltä, emmekä välitä toisistamme, emme tunnista tunteita, meistä tulee järjen jättiläisiä, ja tunteet tukahtuvat.

Vallan näkökulmasta erilaisiksi luonteiksi kehittyneet oman arvontunnon kokemukset ylemmyydestä alemmuuteen voivat luoda vuorovaikutuksiin sellaisia systeemejä, joissa emme enää kohtaa ihmisinä, vaan valta tuo aseman kautta sellaista voimaa, jossa alistettuun asemaan joutunut tulee riippuvaiseksi ylemmällä tasolla olevaan, hyväksikäyttö mahdollistuu, ja alakynteen joutunut jää ylemmän armoille. Ihminen ei kykene oikeudenmukaisuuteen luonteensa kautta, siihen tarvitaan koulutus. Ihmiselle ei tule antaa valtaa, sen Jeesus opetti.

Vainoamisen vuoksi ei jakoja.

Raija

VAINO

Olen joutunut vainon kohteeksi, koska kirjoitukseni koskevat moraalia, väkivaltaa, vainoa, uskontoja, ja valtioita. Nyt on yhden henkilön toimesta eräässä yhteisössä  suljettu pois minut yhteydenpidosta. Tämä nousi erityisesti esiin nyt,kun kirjoitin Jumalan rangaistuksesta ja sairauden hirvittävyydestä, jos ihminen kokee sairauden Raamatun oppien mukaan omaksi synniksi. Tämä muutettiin yhteisössä niin, että puhun Jumalan rankaisun puolesta. Kirjoitan yleisellä tasolla, ja nämä ovat myös asioita, joita mediassa puhutaan koko ajan, mutta yksilönä minua rangaistaan kun puhun niistä. Tästä syystä en jaksa enää kirjoittaa, voimat on loppu.

Raija

ERIARVOISET SAIRAUDET

Vakavan sairauden kohtaaminen on ihmiselle valtavan suuri tragedia, jolloin sanat loppuvat läheisiltä, sairastunut elää epätoivon ja toivon vuoristorataa, järkytys on suuri kaikille, elämä on voinut pysähtyä. Se on voinut tulla jo syntymässä, tapaturmassa, kehittynyt taudiksi elimistön toiminnallisissa ongelmissa, kemikaalien vaikutuksesta, ja mitä erilaisimpia mahdollisuuksia geeneistä alkaen, joista vain lääkärit tietävät enemmän.

Sairaudet eivät ole kuitenkaan samanarvoisesti ymmärrettyjä. Joitakin sairauksia pidetään jopa ylpeyden aiheina, kihtiä pidettiin aatelisten tautina. Henkiset sairaudet, tai nykyään enemmän puhutaan psyykkisistä, kuuluvat arvottomiin. Niitä pidetään ihmisten heikkouksina. Itsemurhan tehnyttä pidettiin kirkossa synnintekijänä. Kirkko ei ole osannut arvostaa elämää ihmisessä, se on vienyt sen jumaluuden olemukseen ja sen palvontaan, ei ihmiseen, jossa elämä on. Kirkko on ajautunut materialismiin, ja henkisiä oikeuksia ei ihmiselle ole annettu, usko on tuhonnut itse itsensä.

Vuosisadan alussa syntynyt äitini joutui kokemaan kovan kohtalon, kun hän sairastui säärihaavoihin jaloistaan. Kolme kertaa jalat lyhennettiin ja lopulta hän oli pyörätuolissa, sanoin silloin, että pala palata otetaan henki. Hän tuli ennen amputointia kylään meille, ja otti Raamatun käsiinsä, ja sanoi, ”sen mistä aukaisen, on vastaus totuuteen” ja sieltä tuli vastaus, sairauden minä annan syntiesi palkaksi. Se oli varmaan hirvittävä synnintunto ihmiselle, joka oli kasvanut nöyryyteen Raamatun oppien mukaan. Myöhemmin tiesin, että säärihaavojen syntymä on usein sokeritaudista syntynyt verisuonten heikkous juuri laskimoissa, eivätkä suonet kykene enää nostamaan verta takaisin sydämeen päin ja suoni tukkeutuu ja tulehtuu.

On täysin järjetöntä elää vain uskon mukaan, Jumala loi ihmisen niin, että hän tulisi tietoiseksi asioista, hyvästä ja pahasta ja tieteen kautta etsimme tietoa materiaalisesti, Jumala loi hengen ihmiseen ja se on hengellisen tietoa, eivät materian, psyyke on henkisen.

Kärsimyksiä ei voi vertailla, joskus pieni ongelma voi kätkeä taakseen suuren tuskan, josta näkyy vain jäävuoren huippu. Jokaisen ihmisen elämä on arvokas.

Itsemurhaa pidetään yhä heikkoutena, jossa syy on tekijällä, on ollut liian heikko. Ympäristö ei tunne vastuuta teoista, joita henkilölle tehdään, muitakin syitä on kuin kiusaaminen. Mutta yhteisöissä, joissa pahoista teoista vaietaan, ei puhuta niistä, uhrit maksavat sen hengellään. Syyt eivät ole yksinkertaisia, syyllisyyttä voi kantaa sellainen henkilö, joka vain satunnaisesti ja harvoin on kohdellut kaltoin muita tai murhan tehnyttä. Usein taustalta löytyy joku vakavasti kiusaa tekevä, joka päällisin puolin näyttää erityisen mukavalta, hän on julki hyveellinen, ja salaa pimeän puolensa, kertoo kauniita tarinoita.

Ei ainoastaan kirkko, mutta myös lääketiede on luokitellut ihmiset heikkoihin ja vajaaälyisiin, kuten rotuhygienia oppi todistaa. Suomessa talvisodan sotilaita, jotka eivät kestäneet tappamista, luokiteltiin lääkärien toimesta heikkohermoiseksi. Nämä tavat kulkevat pitkään perinteinä yhteiskunnissa ja ihmisten mielessä asenteina. Kovan kohtalon kokeneet joutuvat kantamaan häpeän taakkaa aina lopulliseen murtumiseen saakka, koska asiaa ei kyetä käsittelemään, kollektiivinen mieli oikeudentuntoisena on tieteen ja uskontojen viljelemää totuutta, jossa ihmisen arvostus on heikkoa. 

Erityisesti minua hämmästyttää juuri kirkon asenne, tavoitteena elämän kunnioitus, mutta käytännössä elämän häpäiseminen ihmisen kautta. Syyttömyys on yhtä suuri ongelma kuin syyllisyys, jos tekee väärin, se syyllistää, mutta jos ei syyllistä itseään ollenkaan todellisten tekojen suhteen, syyn kantavat toiset. Arvottomia ei kuulla, ja arvostettujen tarinat ovat tosia, arvottomat ovat mielisairaita, jotka ovat vain kuvitelleet asiat. Mielikuvilla johtaminen on ongelmien takana, jossa kuka tahansa voi lähteä johtamaan yhteisöä yli virallisen johtamisen. Ihmisille ei suoda ihmisoikeuksia, vaan valta sanelee ihmisen oikeudet ihmisyyteen, ylivalta toisen ihmisen yli.

Raija

ENTÄ JOS MIELIKUVITUS....

Entä jos mielikuvitus viekin meitä pois todellisuudesta ja heikentää kohtaamisen taitoja. En ole yltiöpäisen sanakielen ihannoija, mutta pidän sitä erittäin tärkeänä viestinnän välineenä. Olen surullinen siitä, että sanakielen ylistys on johtanut ylikuormittamiseen mielen ja tunteiden menettämisenä. En ihannoi mieltä ja tunteita ylitse sanan, ja yhtälailla niiden ylituotanto voi tuhota kykyä sanalliseen ilmaisuun, ja havaintokykyyn. Mieli ja tunteet voivat viedä pois todellisuudesta, kuulemisesta ja näkemisestä. Kaipaan tasapainoa näiden välille. Kehityspsykologian mukaan ihminen oppii erottamaan toden ja epätoden sisäisessä todellisuudessaan noin seitsemän vuoden ikäisenä. Käytännössä olen todennut, ettei se niin aina tapahdu, mutta se ei vie uskoani sen mahdollisuudesta, se on kasvatus- ja opetuskysymys.

Minulla on tällä hetkellä muutama ystävä, joilla on alkanut pakkoroolista irtaantuminen ja itseksi tuleminen. He ovat yli kuusikymppisiä. Kun puhun heille, he eivät kuule eivätkä näe juuri muita kuin oman kokemuksensa, he puhuvat koko ajan niin, etteivät he kuuntele, mitä toisella on sanomista, on hyvä, että osaan kuunnella. Minulla on myös ystäviä, jotka kuulevat hyvin. Tilanne ja ihmisen kehitys arvoineen voivat siis viedä kohti muisti- ja tai mielikuvien liiallisuutta, jossa todellisuutta ei kohdata, ei kuulla, vaan todellisuus syntyy heidän päässään, ei havainnoiden, kuullen ja nähden, kuten voisi kuvitella, että aistimme havaitsisivat todellisuutta. Muistamattomuuteen joutuminen on vielä suurempi ongelma. Joku päivä sitten Hannu Lauerma sanoi yhtäkkisestä aggressiosta, jossa amerikkalainen nainen yritti tönäistä raskaana olevan naisen uima-altaaseen suututtuaan, kun ei saanut tahtoaan läpi, tiettyä paikkaa, arvostettu ja menestynyt nainen. Lauerman mukaan näin voi käydä kenelle tahansa, jonka mieli ei ole tasapainossa.

Muistan ajan, kun itse uskaltauduin ulos pakkoroolista. Trauman jälkeen juuri itseilmaisu oli ongelmallista, syntyi paniikkia, ja puhe kangerteli. Kun alkoi esiintyä, kaikki saattoi kadota tietoisuudesta. Seuraava vaihe oli juuri liiallinen puhuminen, ja äänen korostuminen aina vinkuvasta karheuteen ja ahdistuneeseen huutoon. Se liittyi minun tapaukseeni, sillä minulta oli puhuminen kielletty.

Ihmiset sekoittavat lahjakkaasti mielen, tunteet ja kielen omassa todellisuudessaan. Kuinka paljon se estää havaitsemista, havainnointia, kuulemista ja näkemistä, jos nämä psyyken ominaisuudet tunkeutuvat järjestelemään yhä uudelleen näkemäänsä ja kokemaansa? Kuinka paljon esimerkiksi liiallinen lukeminen voikin aiheuttaa sen, että kuullessaan jonkun kertomuksen, se uusiutuu luetun tarinan kerrostumista? On erityisen tärkeää, että lapsuudessa opitaan erottamaan tosi ja epätosi. Se vaatii hyvää kasvattajien ja opettajien koulutusta. Uskon, että yhteiskunta säästäisi reilun 30 % korjaavien hoitojen kustannuksista panostamalla hyvään oppimiseen itsen suhteen. Se vaatii korkeatasoisempaa koulutusta ammattilaisilta kuin nykyään tarjotaan.

Niin kauan kun yhteisöissä on väkivaltaa, hyväksymättömyyttä, tuomitsemista, rankaisuja ja moralismia, missä ei ole selkeitä sääntöjä oikeasta ja väärästä, ihmisen psyyke sekoittaa omalla todellisuudella vallitsevan todellisuuden ja vuorovaikutus on kaaosta. Eriyttämisen taito mielessä on tärkeimpiä asioita oppia lapsuudessa, mutta ei liiallisena, jolloin se vie pois ihmisen kokonaisuudesta, ja havaitsemisen kyvystä. Emme voi elää uskomusten irrationaalisessa maailmassa ja toteuttaa halua ja tahtoa toisiin nähden ilman, että siitä olisi seurauksia, vastuu teoista on kannettava, opittava kuulemaan ja näkemään niin, että psyyke ei luo siihen omaa totuutta. Mieli on aistimusten syntymää, aistimielihyvää, mikä on pääosin kyltymätön. Mielihyvän voi nähdä myös ilona, jossa oma vilpittömyys tuottaa iloa, kunnioitus toiseen, ja todellisuus, mikä on totta, rehellisyys, mikä lapsessa on mahdollista, valitettavasti se tuhotaan väkivallalla ja vallan väärin käytöllä.

Raija

TYHJYYS SIELUSSA

On todennäköisempää, että ihminen joutuu kohtaamaan sielunsa tyhjyyden kulttuuristen tapojen, oppien, normien, vallan ja uskontojen puitteissa. Tyhjyyden tae on se, että kulttuurit tuottavat suorittamista, ei ihmisyyttä. Valta takaa sen, että ihminen on koko ajan tarkkailun alla, muiden arvioiden varassa ja saa vain sitä kautta ihmisarvonsa. Kristinuskossa sen antaa Jumala. Toisen tarkkailu ja arviointi mahdollisena totuutena on tieteen paradigma, se on vallan ideologiaa.

Suomalaisessa kulttuurissa on sanonta, että tyhjät tynnyrit kolisevat. Olen elänyt niin monia vuosikymmeniä tyhjyyden tilassa, että luulen, että osaan sanoa siitä jotakin. Minulle on turha tulla sanomaan, että ihminen valitsee itse. Siihen ei ole mitään mahdollisuutta, kun ympäristö alistaa tahtonsa alle, ja ottaa pois elämän mahdollisuudet, ellei tottele, julmilla rankaisuilla. Olen elänyt vuosikymmeniä sieluni tyhjyydessä vain suorittajana yhteisövallan alla. Kun olin menettänyt täysin itseni, menetin kehonkuvani, se oli kuin maan vetovoimasta syntynyt, venyi sinne tänne pienestä suureen, ja joskus täysin tajun saavuttamattomaksi, kuin katosi olemattomaksi, mitä ei tunnistanut, eikä kehoa tiedostanut.

Kun nykyään minulla on aikaa paremmin havainnoida ihmisiä, havaitsen, että niin moni joutuu sielun tyhjyyden tilaan suorittamaan elämää, juoksemaan karusellissä. Koska emme ole oppineet tuntemaan ja oikeuttamaan sisäisen minuuden olemassaoloa, sitä ei arvosteta, ja valta on ulkoisella tarkkailulla, sisäinen minuus kuolee, ja usein aggressiot tunkevat mielestä esiin, kun on joutunut hylkäämään itsensä.

Liiallisten suorittamisten ja fyysisten kokemusten kautta ihminen ajautuu ruumiin maailmaan, jossa keho on kuollut, ja on syytä erottaa juuri tämä, keho ja ruumis. Keho on elävä ja herkästi aistiva oman aidon tahdon seurauksena syntynyt tila, kun taas suorittamisen kautta se on suorastaan brutaalisti ja alkuperäisesti kehosyvyyksien syntymähuutoa, jossa ei sielu eli tunteet ja niiden viesti tule esiin, sisäinen minuus. Jo vauvalla on syvätunteet unissa syntyneenä kohtuajalta, vaikka ne eivät ole tietoisia, ennen kuin merkityskieli on tullut tunnistettavaksi, sanat, kuvat tai kosketukset.  Se sisäinen, joka on mahdollista saavuttaa näkemään ja kokemaan itseään, mikä on psykoanalyysissä nimeltään mielikuva, jonka avulla ihminen tunnistaa itseään, ja Kristinuskossa Jumala, jonka avulla ihminen tekee saman.

Elämä on tarkoitukseltaan monia asioita, ja ihmisen nautinto on niistä yksi. Se voi joko mennä liiallisuuksiin, tulla herkäksi ja tiedostavaksi, tulla melkein täydelliseksi, ja tuottaa itselle vilpitöntä iloa, jonka haluaa antaa oikeutena myös muille.

Olen useimmiten tarkka, kun analysoin asioita, tutkin niitä. Mutta en väitä tietäväni koko totuutta, eikä minun tarvitse, voin iloita siitä, että myös muut tekevät sitä. Otan esimerkiksi seksuaalisuuden, mikä näyttää olevan monen elämän perusoikeuksia tutkivan premissi edellytyksenä suoda ihmisen oikeuksia. Olen katsonut ja analysoinut pornoa. Nainen ja/tai mies on kohteena, jossa toinen tyydyttää itseään ruumiin tasolla, nautinnoksi nimetään syvältä kehosta tuleva voihkinta, mikä on syntymähuudon pohjalta tulevaa, ja loppujen lopuksi kipua, ei nautintoa. Kun ihmistä pidetään vain kohteena, ja tutkitaan hänen kokemustaan, juuri tuo virhe tapahtuu, kipu tulkitaan nautinnoksi.

Toinen ulkoisen tarkkailun ongelma on psyyken arvioinnissa. Jatkuvaan alistamiseen ja oikeudettomaan osaan jouduttuaan yhteisövallan alla, ihminen voi ottaa selviytymiskeinoksi ylpeyden. Kun sielu ei saa puhua, ylpeys auttaa nostamaan itseä ylös. Tämä näkyy kehossa ikään kuin itsekkyytenä, itsensä ylentämisenä, ja kun oikeuksia ei ole sisäiseen itseen, ihmisen on otettava avuksi nautinnon usko, eli valehdeltava itselleen, että saa elää. Sillä jos ei näytä näitä miellyttäviä ilmeitä ja eleitä ympäristölleen, hän saa tuomion ja rangaistuksen, hyljeksinnän ja syrjinnän, hänen on hymyiltävä. Näitä ei sanota aina sanoin, ne kerrotaan kehon kielellä, jotka ovat syvävaikutteisia enemmän kuin sanat.  Ja niin johtopäätös ulkoisen arvioijan toimesta on, hän nauttii, ellei peräti ole narsisti. Ei turhaan sanota, että narsismi on psyykkisen puolustuksen kuva, kun ihminen on vallan väärin käytön vuoksi joutunut suorittamisen kehään teoissa, ja vaatimusten mukaan esittämisen osaan olossaan. Mitä enemmän minua alistettiin, sitä enemmän yritin olla mahdollisimman hyvä, virheetön, kaunis, täydellinen, haluttava ja hyväksyttävä, ettei iskuja tulisi. Mutta minä en nauttinut, suru asui sielussani, ja sitten se tuli romahduksena ja masennuksena ulos.

Raija