SÄRKYNEITÄ KOHTAAMAAN

Me kaikki olemme jollakin tapaa rikkinäisiä ja särkyneitä. Mutta kun kohtaamme toisen ihmisen, odotamme häneltä täydellisyyttä, omien ihanteidemme mukaista olemista ja käytöstä. Sitten petymme, kun toinen ei tuota meille täyttymystä toiveissamme. Ehkä meidän olisi viisasta säilyttää itsessämme kyky heräämiseen ja ihmeen näkemiseen, ei lyödä toiseen leimaa kuin lääkäri diagnosoidessaan, vaan annetaan ihmisille mahdollisuus muuttumiseen, niin kuin jokainen muuttuu. Liiallista uusien mielikuvien virtaa emme kestä, ajaudumme epätodellisuuteen. Vaikka olemme vaillinaisia, meidän pysyvyyden kannalta on merkittävää, että saamme kokea eheytymistä, mutta meillä on oikeus myös rikkinäisyyteen. Ihmisen osa on toimia eri kehitysalueita vuorotellen, eriytyen, sillä emme kestä kaikkea halliten, se tuo liikaa jännitettä.

Ehkä on hyvä eritellä erilaisia mielikuvia. Suurimmaksi osaksi mielikuvat, jotka hallitsevat ajatuksia, ovat ajatuksien synnyttämiä, mielikuvista muistikuviksi, ja unohdukseen osia tippuneina, poistaen kokonaisuudesta. Ne ovat syntyneet havainnoinnista, johtopäätöksistä, tiedon rakenteista, tunteiden vaikutuksista, oikeuksista, ja olemisemme tasosta, minne ja mihin suuntaamme ajatteluamme. Toinen ja elintärkeä osa ihmisyyttä on tunteiden syntymä, jossa mieleen syntyy uusi mielikuva, aistihavainnoissa useimmiten vanha, traumoissa tunteiden takautumat tuovat vanhoja muisti-, ja mielikuvia. Tunne syntyy vuorovaikutteisuudessa itseen ja toiseen nähden, ja ilmenee kuvana mielessä. Kaikki nämä sekoittuvat harvinaisen usein ihmisillä. Siksi nk. luotu totuus on usein harhaa.

Muistissani on jostakin opiskeluajoilta tarina, jossa tunteiden tukahduttaminen ja kieltäminen tyrehdyttää koko elimistön toiminnan, laittamalla lopuksi tapin viimeiseen reikään elinkierrossa.

Hätkähdän jokainen kerta, kun ihmiset tuomitsevat Jumalan, ja kiistelevät Jumalan olemassaolosta. Se ei ole oleellinen kysymys uskon olemuksen kannalta, se on tieteellinen ja rationaalinen kysymys, ja vaatii todistamaan vain mikä on näkyvää. Uskon syvimpiä asioita on kohdata itsensä, löytää itsensä, etsiä itseään, ettemme mene valtavirtojen mukana, ajattelutason mielikuvien perässä, vaan tulemme omaksi itseksemme koko ajan havaiten mahdollisimman todellisesti, koska esim. Kristinuskon oleellisin ja vaativin asia on totuuden etsiminen. Tämä vaatii juuri mielikuvien haltuunoton, kun mielikuvat syntyvät mielessämme. Tässä kokemuksen syvyydessä mielessä on tekijä ja kohde, ennen vanhaan hyvä ja paha, negatiivinen ja positiivinen, miellyttävä ja epämiellyttävä. Jumala uskossa ihminen kysyy Jumala-kuvalta, ja on mielen tarvitsema kohde, ja ihminen alkaa ratkoa ongelmaa, mahdollisesti kyseenalaistaa oman näkemyksen. Jos usko on ainoastaan sanakieleen liittyvää, ihmiselle ei mahdollistu henkinen kasvu, hän ajautuu henkiseen laiskuuteen. Jos emme opettele ottamaan haltuun mielikuvia, tunteet ottavat vallan ja alkavat ohjata meitä ja se tuo ongelmia vuorovaikutussuhteisiimme. Kuulemme ja näemme asioita vain oman kokemuksen kautta. Myötäeläminen on vuorovaikutuksen antama elämän hyvä.

Kun jäsentymättömät mielikuvat pääsevät hallitsemaan ja ihminen ei jäsennä niitä sanakielen merkityksien kautta, ne tuovat sosiaalisia ongelmia ihmisten vuorovaikutukseen. Tunteet ovat ehdottoman tärkeitä kehityksessämme, mutta niitä on opittava ymmärtämään, niiden ei voi antaa mellastaa hulvattomasti.

Tunne voi syntyä itsestään omista kokemuksista, mutta merkittävintä on niiden syntymä toisen ihmisen kohtaamisessa. Kun nainen esimerkiksi kohtaa toisen naisen, jossa hän näkee Marilyn Monroen, kauneusihanteiden seksisymbolin, hänellä saattaa syntyä kateutta. Jos hän ei kykene hallitsemaan kateuden vaikutusta, ja jäsentämään sitä järjen tasolle, hän voi antaa kateuden johtaa suhtautumistaan toiseen naiseen, ja negatiivinen tunne vaikuttaa siihen, miten hän suhtautuu tuohon toiseen, kuulee ja näkee hänet. Seksuaalisuus on ihmisen syvimpiä tunneviestejä, viehättävyyden kokemus ja kilpailijat pyritään poistamana areenalta.

Muistellessani lapsuutta, huomasin, että vahvin tunne oli ihailu, vanhempien sisarusteni ihailu, heidän taidot nikkaroijina ja laulajina. Tunteiden merkitys positiivisesti vaikuttavana asiana on juuri toisen ihailu. Vertaillut ja kilpailut tuovat negatiivisia tunteita enemmän, ihailullakin on omat vaaransa, voimme sokaistua. Surullista on se, että tapaan usein ihmisiä, joille ei synny tunteita, tai ne ovat jotenkin taustalla, ikään kuin ihminen ei uskalla kohdata itseään. Niinpä tuo ihminen ei koe mitään väärää siinä, että toinen ihminen häpäisee toisen mitätöimällä mielikuvituksessa eläväksi. Jokseenkin kaikki tuntee häpeää teoista, sanoista ja vääryyksistä, mutta jos tunnetasoa ei ole kohdattu itsestä, vain arvot, arvottomuudet ja asenteet vaikuttavat siihen, miten toiseen suhtaudutaan.

Muistan masennuskaudeltani ajan, jolloin esimerkiksi lukeminen ei synnyttänyt mitään mielikuvia, tunteita ei syntynyt, johon tieto olisi sitoutunut, eikä myöskään oppimista. Minulla ei ollut mahdollistunut puheoikeuden puuttuessa kuulomuistin yhteys, kielen konteksti osaamisessa, puhuttuun ja kuultuun.  Kuulemisessa ihmisellä täytyy olla mahdollisuus luoda mielikuva sanasta, kun itseä rangaistaan olemisessa ja puhumisessa, mielikuvan luominen ei enää onnistu, se kuolee. Ahdistus nielaisi elämänvoiman, ja tunteet katosi, tilalle tuli ahdistus ja siitä seurasi aggressio. Silloin juuri ihmisten oli vaikea kohdata minua, ääneni madaltuneena, kuin olisin ollut vihainen, mutta sitä en ollut toisille, ihailin yhä toisia lapsuuden voimalla, mutta vääryyttä en voinut sietää, kaltoin kohtelua, koska sen olin saanut kokea julmasti. Me ihmiset muistamme sen, mikä tapahtuu harvoin, ja jatkuvaan tapahtumaan adaptoidumme, sulaudumme tapahtumaan, emme näe sitä, siksi monesti kuva toisesta vääristyy.

Kun elämää varjostaa turhautuminen, millään ei ole merkitystä, mitä puhut, tunnet tai mitkä ovat arvosi, alkaa turhautuminen, pelaa vain pasianssia, tekee jotain, jossa vain aika kuluu. Pitkään sain iloa omasta tekemisestä, mutta ihmisellä on tarve toiseen ihmiseen, siksi taidot toisen kohtaamiseen ovat avainasemassa yhteisöjen kehittymiseen. Nyt kykenen jo kestämään arvottomuuden, mutta aina niin ei ole ollut. Meidän on opittava kohtaamaan särkyneitä.

Kuka uskaltaa olla haavoittuvainen, mitä kohtaaminen joskus vaatii, uskaltaa olla oma itsensä, kertoa avoimesti toiselle todelliset ajatukset, pakottaako rooli, tai kehittynyt suhde olemaan tietynlainen, jossa vallalla on alistettu? Uiko ahdistus pelästyttämään toisen, mikä useimmiten aiheuttaa myös toiselle ahdistuksen, ja olemme neuvottomia. Annammeko tilaa ihmisen löytää minän pystyvyytensä, omat vahvuutensa, omat osaamisensa ja kannustamme siinä. Ratkaisevaa on se, kuinka kohtelemme toista.

Raija