MIKSI KRISTINUSKO?

Olen luonnollisesti tutkinut uskonnoista kaikkein eniten Kristinuskoa, joten ehkä ymmärrän sitä parhaiten. Mutta en ole tavallinen uskovainen, kritisoin usein uskontoja, niiden hölmöydestä. Ja seuraava lause, se on mielilauseeni, ”Usko tuhoaa uskon”, siis sokea tottelevaisuususko, tapojen ja näkyvän toistaminen. Uskon, että usko tulee ihmiseen niin, että Jumala todistaa itsensä olevaksi. Se ei ole kohtalonuskoa, mikä pohjautuu enemmän kulttuurin tapoihin ja sattumiin. Kristinuskossa oleellisinta on yhteys Jumalaan, Jumalan kuulemiseen.  Se ei ole mielen eikä tunteiden kuulemista, kylläkin huomioimista, se on kuin tyhjästä tilasta kuultua. Esimerkiksi ajatuksiin tulee ponnistelematta joku ajatus. Minulla niitä on tullut kuolemaan liittyen, ikään kuin Jumala lohduttaa minua, että kestän sen tuoman surun, ja näen jotakin tulevaan aikaan liittyvää. Pari vuotta sitten näin unen, jossa ystäväni tytär puuhaili ystäväni asunnossa, nyt hän on siellä, kun äiti on halvaantunut.

Ihminen käyttää apuna ymmärryksensä syntyyn esimerkiksi sanaa, kuvaa, itseään ja musiikkia, ja ne ovat välineitä ymmärryksen syntyyn. Siinä mielessä poikkean Raamatun sanomasta, jossa sanotaan, että ensin oli sana, sillä minusta ihmisellä on ensin tunteet, syväsyntyiset, jo kohtuaikana mielessä kehittyneet, ja siitä alkaa sisäisen minuuden kehittyminen ja se on koko Kristinuskon ydin, löytää todellinen itsensä Jumalan avulla. Liialliset kehon toiminnat vievät ihmiset valheellisuuteen, sillä kehon kautta syntyneet kuvat jäävät usein ja liiallisessa vallassa peilimäiseksi ja valheellisiksi, jos ne toimivat ilman sielua, tuota Jumalan kulkukäytävää.

Kuin elämäni tärkein opetus on ollut joutua näkemään tuo sisäisen minuuden, tiedostamattoman ja tietoisen vaikutus ihmisyyteen. Kun tulin takaisin tietoiseen puoleeni katsomaan itseäni, näkemään itseäni, olin vielä tiedostamattoman vallassa, enimmäkseen psyykkisen puolustuksen, jossa oli häiriöt käytöksessä ja kehon kielessä, olin särkynyt, kun itseä ei saanut olla todellisena, silloin usko ei riittänyt, kun ympäristö teki väkivaltaa. Minussa näkyi aggressiot ja viha.

Etsiessäni itseäni, kirjoitin kirjan ”Kuoleman kädet”. Sen kuitenkin valtaa väärin käyttävät miehet häpäisivät, ja kuvittelivat sen ylimielisyyden ilmentymäksi, koska kuvaan asioita myös uskonnollisesti, koska se oli minun osaamiseni, lapsuudessa opittu, mutta antaen sisäisen ohjata, vain kuunnellen automaattisesti syntyviä sanoja.

Kirjan ehkä tärkein minän kuvaus on väkivallasta syntynyt kehonolemus, ”ruumisolento”, jossa ihminen alkaa kulkea, kun ei ole itsemääräämisoikeutta ympäristön pakkokeinojen vuoksi. Tämä on koko materiaalisen kulttuurin vaikein ongelma, toistaa valtaa pitäviä ja kulkea heidän mallinsa mukaan. Siksi sitä voi tarkastella kulttuurien näkökulmasta, pakotetaanko ihmiset palvomaan valtaa pitäviä ja he eivät voi yksilöityä. Tällaista ihmiskuvaa ei löydä tieteestä, se on hyväosaisten ja valtaapitävien kuvausta itsestä, jolla on tahto ja halu. Niissä ei kuvata ihmistä, jolla ei tahtoa ja halua ole, vaan he joutuvat elämään olemattomuuden tilassa, jossa myös keho muuttuu tunnistamattomaksi.

Tämä ihmisen sisäisyyden olemassaolo ei kiellä kehon hyvää hoitoa ja siitä nauttimista. Päinvastoin, se tuo sen herkäksi ja nautinnolliseksi omasta sisäisyydestä syntyneenä, minkä itse olen saanut takaisin vasta 35 vuoden ikäisyyteni jälkeen. Siihen asti olin saanut kulkea mieskulttuurin oppien mukaan, liiallisessa kehollisuudessa, joka vei pois elävän kehon.

Raija

SÄRKYNEITÄ KOHTAAMAAN

Me kaikki olemme jollakin tapaa rikkinäisiä ja särkyneitä. Mutta kun kohtaamme toisen ihmisen, odotamme häneltä täydellisyyttä, omien ihanteidemme mukaista olemista ja käytöstä. Sitten petymme, kun toinen ei tuota meille täyttymystä toiveissamme. Ehkä meidän olisi viisasta säilyttää itsessämme kyky heräämiseen ja ihmeen näkemiseen, ei lyödä toiseen leimaa kuin lääkäri diagnosoidessaan, vaan annetaan ihmisille mahdollisuus muuttumiseen, niin kuin jokainen muuttuu. Liiallista uusien mielikuvien virtaa emme kestä, ajaudumme epätodellisuuteen. Vaikka olemme vaillinaisia, meidän pysyvyyden kannalta on merkittävää, että saamme kokea eheytymistä, mutta meillä on oikeus myös rikkinäisyyteen. Ihmisen osa on toimia eri kehitysalueita vuorotellen, eriytyen, sillä emme kestä kaikkea halliten, se tuo liikaa jännitettä.

Ehkä on hyvä eritellä erilaisia mielikuvia. Suurimmaksi osaksi mielikuvat, jotka hallitsevat ajatuksia, ovat ajatuksien synnyttämiä, mielikuvista muistikuviksi, ja unohdukseen osia tippuneina, poistaen kokonaisuudesta. Ne ovat syntyneet havainnoinnista, johtopäätöksistä, tiedon rakenteista, tunteiden vaikutuksista, oikeuksista, ja olemisemme tasosta, minne ja mihin suuntaamme ajatteluamme. Toinen ja elintärkeä osa ihmisyyttä on tunteiden syntymä, jossa mieleen syntyy uusi mielikuva, aistihavainnoissa useimmiten vanha, traumoissa tunteiden takautumat tuovat vanhoja muisti-, ja mielikuvia. Tunne syntyy vuorovaikutteisuudessa itseen ja toiseen nähden, ja ilmenee kuvana mielessä. Kaikki nämä sekoittuvat harvinaisen usein ihmisillä. Siksi nk. luotu totuus on usein harhaa.

Muistissani on jostakin opiskeluajoilta tarina, jossa tunteiden tukahduttaminen ja kieltäminen tyrehdyttää koko elimistön toiminnan, laittamalla lopuksi tapin viimeiseen reikään elinkierrossa.

Hätkähdän jokainen kerta, kun ihmiset tuomitsevat Jumalan, ja kiistelevät Jumalan olemassaolosta. Se ei ole oleellinen kysymys uskon olemuksen kannalta, se on tieteellinen ja rationaalinen kysymys, ja vaatii todistamaan vain mikä on näkyvää. Uskon syvimpiä asioita on kohdata itsensä, löytää itsensä, etsiä itseään, ettemme mene valtavirtojen mukana, ajattelutason mielikuvien perässä, vaan tulemme omaksi itseksemme koko ajan havaiten mahdollisimman todellisesti, koska esim. Kristinuskon oleellisin ja vaativin asia on totuuden etsiminen. Tämä vaatii juuri mielikuvien haltuunoton, kun mielikuvat syntyvät mielessämme. Tässä kokemuksen syvyydessä mielessä on tekijä ja kohde, ennen vanhaan hyvä ja paha, negatiivinen ja positiivinen, miellyttävä ja epämiellyttävä. Jumala uskossa ihminen kysyy Jumala-kuvalta, ja on mielen tarvitsema kohde, ja ihminen alkaa ratkoa ongelmaa, mahdollisesti kyseenalaistaa oman näkemyksen. Jos usko on ainoastaan sanakieleen liittyvää, ihmiselle ei mahdollistu henkinen kasvu, hän ajautuu henkiseen laiskuuteen. Jos emme opettele ottamaan haltuun mielikuvia, tunteet ottavat vallan ja alkavat ohjata meitä ja se tuo ongelmia vuorovaikutussuhteisiimme. Kuulemme ja näemme asioita vain oman kokemuksen kautta. Myötäeläminen on vuorovaikutuksen antama elämän hyvä.

Kun jäsentymättömät mielikuvat pääsevät hallitsemaan ja ihminen ei jäsennä niitä sanakielen merkityksien kautta, ne tuovat sosiaalisia ongelmia ihmisten vuorovaikutukseen. Tunteet ovat ehdottoman tärkeitä kehityksessämme, mutta niitä on opittava ymmärtämään, niiden ei voi antaa mellastaa hulvattomasti.

Tunne voi syntyä itsestään omista kokemuksista, mutta merkittävintä on niiden syntymä toisen ihmisen kohtaamisessa. Kun nainen esimerkiksi kohtaa toisen naisen, jossa hän näkee Marilyn Monroen, kauneusihanteiden seksisymbolin, hänellä saattaa syntyä kateutta. Jos hän ei kykene hallitsemaan kateuden vaikutusta, ja jäsentämään sitä järjen tasolle, hän voi antaa kateuden johtaa suhtautumistaan toiseen naiseen, ja negatiivinen tunne vaikuttaa siihen, miten hän suhtautuu tuohon toiseen, kuulee ja näkee hänet. Seksuaalisuus on ihmisen syvimpiä tunneviestejä, viehättävyyden kokemus ja kilpailijat pyritään poistamana areenalta.

Muistellessani lapsuutta, huomasin, että vahvin tunne oli ihailu, vanhempien sisarusteni ihailu, heidän taidot nikkaroijina ja laulajina. Tunteiden merkitys positiivisesti vaikuttavana asiana on juuri toisen ihailu. Vertaillut ja kilpailut tuovat negatiivisia tunteita enemmän, ihailullakin on omat vaaransa, voimme sokaistua. Surullista on se, että tapaan usein ihmisiä, joille ei synny tunteita, tai ne ovat jotenkin taustalla, ikään kuin ihminen ei uskalla kohdata itseään. Niinpä tuo ihminen ei koe mitään väärää siinä, että toinen ihminen häpäisee toisen mitätöimällä mielikuvituksessa eläväksi. Jokseenkin kaikki tuntee häpeää teoista, sanoista ja vääryyksistä, mutta jos tunnetasoa ei ole kohdattu itsestä, vain arvot, arvottomuudet ja asenteet vaikuttavat siihen, miten toiseen suhtaudutaan.

Muistan masennuskaudeltani ajan, jolloin esimerkiksi lukeminen ei synnyttänyt mitään mielikuvia, tunteita ei syntynyt, johon tieto olisi sitoutunut, eikä myöskään oppimista. Minulla ei ollut mahdollistunut puheoikeuden puuttuessa kuulomuistin yhteys, kielen konteksti osaamisessa, puhuttuun ja kuultuun.  Kuulemisessa ihmisellä täytyy olla mahdollisuus luoda mielikuva sanasta, kun itseä rangaistaan olemisessa ja puhumisessa, mielikuvan luominen ei enää onnistu, se kuolee. Ahdistus nielaisi elämänvoiman, ja tunteet katosi, tilalle tuli ahdistus ja siitä seurasi aggressio. Silloin juuri ihmisten oli vaikea kohdata minua, ääneni madaltuneena, kuin olisin ollut vihainen, mutta sitä en ollut toisille, ihailin yhä toisia lapsuuden voimalla, mutta vääryyttä en voinut sietää, kaltoin kohtelua, koska sen olin saanut kokea julmasti. Me ihmiset muistamme sen, mikä tapahtuu harvoin, ja jatkuvaan tapahtumaan adaptoidumme, sulaudumme tapahtumaan, emme näe sitä, siksi monesti kuva toisesta vääristyy.

Kun elämää varjostaa turhautuminen, millään ei ole merkitystä, mitä puhut, tunnet tai mitkä ovat arvosi, alkaa turhautuminen, pelaa vain pasianssia, tekee jotain, jossa vain aika kuluu. Pitkään sain iloa omasta tekemisestä, mutta ihmisellä on tarve toiseen ihmiseen, siksi taidot toisen kohtaamiseen ovat avainasemassa yhteisöjen kehittymiseen. Nyt kykenen jo kestämään arvottomuuden, mutta aina niin ei ole ollut. Meidän on opittava kohtaamaan särkyneitä.

Kuka uskaltaa olla haavoittuvainen, mitä kohtaaminen joskus vaatii, uskaltaa olla oma itsensä, kertoa avoimesti toiselle todelliset ajatukset, pakottaako rooli, tai kehittynyt suhde olemaan tietynlainen, jossa vallalla on alistettu? Uiko ahdistus pelästyttämään toisen, mikä useimmiten aiheuttaa myös toiselle ahdistuksen, ja olemme neuvottomia. Annammeko tilaa ihmisen löytää minän pystyvyytensä, omat vahvuutensa, omat osaamisensa ja kannustamme siinä. Ratkaisevaa on se, kuinka kohtelemme toista.

Raija

PALJASTUMISEN RAADOLLISUUS

Paljastuminen on ihmiselle vaikeimpia asioita syyllisyyden rinnalla. Pääsiäinen on aika, jolloin puhutaan tuon kärsimyksen avautumisesta ihmisen elämässä. Jeesus kärsi ristillä, kärsimys päättyi ja alkoi elämä, rakkaus voitti. Totuus tuli esiin, hän liittyi Jumalan pojaksi, syntyi elämänvoima ja uusi alkoi.

Psykologian tutkija Johar jakaa ihmisen minuuden neljään osaan, itselle sekä muille näkyvä ja salattu. Näemme siis totuuden hyvin vaikeiden vaiheiden kautta. Puhumme kuinka olemme rehellisiä, mutta todellisuudessa näemme totuuden hyvin vaillinaisesti, ja se on askeleita erilaisten vaiheiden kautta, ja sittenkin ihmisyyden totuudesta osa on aina piilossa. Meitä suojaa sekä turmelee roolit, joita yhteisö antaa, mitä otamme, ja mitkä ovat virallisia nimettyjä, mitkä ovat minuuden eri puolissa vaikeasti hahmotettavissa. Puhuuko ihminen opittua, puolustautuuko hän psyykestään, onko hän roolinsa vanki, onko hän pakotettu tiettyyn totuuteen, yhteisesti hyväksyttyyn, vai vaelteleeko hän tiedostamatta asioiden yhteyksiä. Kun kuuntelee ihmisiä, usein huomaa, että sanakielellinen moninaisuus puuttuu, persoonallisuus ei tule esiin ja luovan puolen käyttö, kun on jäänyt vankilaan roolin alle.

Kuinka sitten selvitellä riitoja, kuinka sovitella, kuinka tutkia, kuinka paljastaa totuus? Tapahtumaa kannattaa lähestyä kuin sipulin kuorimista, aina tulee näkyviin uusia näkemyksiä, ja uusia todellisuuksia. Sisältä pitäisi löytyä asian ydin, totuuden hahmotus, inhimilliset tekijät ja periaatteiden etsiminen, sovitut arvot ja oikeudet, joita pelisäännöillä toteutetaan. Asiat, mitkä jäävät vain mielikuvituksen varaan, synnyttävät epätietoisuutta, mikä ahdistaa ihmistä, ihmisen identiteetti rakentuu pysyvyydestä, luottamuksesta ja turvasta siihen, että asioilla on loogisuutta ja merkityksellisyyttä. Tunteet sitovat yhteen, rakentavat inhimillisyyttä ihmisten välille, rakkautta ja välittämistä. Jos ajaudumme vain mielikuvien maailmaan, eivät myöskään tunteet aitoina pääse esiin, syntyy epätietoisuus, mikä synnyttää pelkoa menetyksestä, hylkäämisestä ja pettämisestä, perusasiat mielen murtumiseen.

Kun sipulia kuorii, ensiksi tulevat esiin julkisesti esitetyt asiat, ne joilla uskotaan olevan hyväksyntä, ja kun asia onkin toisin kuin julkisesti esitetään, ihminen joutuu häpeään paljastuessaan, tahattomien tapahtumien seurauksena. Sitten ovat julkiset häpäisyt, jotka ovat enemmän vallan väärin käyttöä kuin totuuden etsimistä. Pääsääntöisesti, erimielisyydet joita olen elämässäni kohdannut, ovat olleet ratkaisuiltaan tuomitsemista. Tuomion antajat tuomitsevat syylliseksi kuvitellun ihmisen, haluavat unohtaa sen jälkeen asian, ja siitä ei saa puhua. Jos uhri puhuu, hänelle ilmoitetaan, se on sinun ongelmasi, meitä se ei enää kiusaa. Ei kiusaa niin, kun syyllisyys on siirretty toisen kannettavaksi.

Kun konflikti syntyy, ensimmäinen näkyvä kerros on julkinen, jossa odotetaan hyväksyntää, olenko minä yhteisön jäsen, etten joudu heidän hylkäämäkseen, mainetta suojellaan viimeiseen pisaraan asti. 

Seuraavaksi tulee psyykkinen taso, ihminen suojautuu, kieltää asian, tarkistaa todisteet, kuka tietää, kuinka selviydyn niin, että tarina on pitävä ja uskottava. Sitten aletaan rakentaa mielikuvista mahdollista kokonaisuutta. Jos ne eivät sovi arvomaailmaan, niistä valitaan itselle sopivat, miellyttäviltä ihanteiden mukaiset, arvostamattoman ihmisen kertomukset hylätään. Vasta viimeisenä, jos juuri koskaan tulevat ihmisen todelliset teot ja motiivit, josta on pyritty karsimaan pois se mitä on tehty väärin. Erittäin harva ihminen pystyy anteeksiantoon ja tunnustamaan rikoksensa. Ihminen pakenee totuutta tarinoiden avulla, ja siihen on moni keinoja aina tekemisestä kirjallisuuteen. Joskus on hyvä karata epätodellisuuteen, sillä totuus on myös raskasta. Helpoimmaksi kohdata elämän karikot olen todennut, että tekee mahdollisimman paljon oikein ja rehellisesti, eikä pyri valtaan hallitsemaan muita.

Paljastuminen ei ole elämän mukavimpia asioita. Se kuitenkin helpottaa ja vapauttaa ihmistä, kun on kohdannut syyllisyytensä ja saa elää totuudessa. Ihminen vapautuu mielikuviensa vankilasta, psyyke ei tuota ahdistusta ja mieli rauhoittuu. Jos syyllisyys siirretään toisten kannettavaksi, ihminen ahdistuu yhä enemmän, ja kokee kauhua. Toisen uhraaminen omien tekojen vuoksi, tekee olon yhä tukalammaksi. Juuri näin on toimittu yhteisöissä, joissa olen elänyt, ja kaikilla on paha olla, syytetyt suljetaan pois yhteisyydestä ja annetaan hänen kärsiä, mutta ei huomata, että yhtä suuri kärsimys on syntynyt itselle. Ja jälleen juostaan pakomatkalle valheiden karuselliin. Tällöin kerätään itselle tukijoita, omiin valheisiin ja kerrotaan tarinaa ympäristöön, jolloin puhutaan mielikuvajohtamisesta.

Raija

HYVÄ JA PAHA AHDISTUS

Ahdistuksen alkuperä on syntymäpuristuksesta syntyneenä muistissa. Ahdistumme kun koemme uhkaava tai pelottavaa. Pikkuhiljaa muistoihin kertyy ahdistusainesta, joka syntyy sekä tulevan että menneen suhteesta kokemuksissa. Ahdistus on positiivinen ilmiö, kun se laittaa ihmisen oppimaan, esim. oma ihanne ja realismi ristiriidassa ja syntyvän ahdistuksen seurauksena ihminen alkaa ratkoa ongelmaa, käyttää luovaa kykyään ja tekee kompromisseja oman halun, tahdon ja tilanteen vaativan muutoksen alla.

Negatiivisessa liiallisessa ahdistuksessa ihmisen mieli voi tuhoutua, ajatukset hajoavat eikä ihminen saa yhteyttä itseensä. Ahdistuksen syyt voivat olla monenlaisia, nuoruudessa näppylä nenässä saa aivot pimenemään, mikä tahansa, kokemukset, ihanteen ja realismin ristiriita, vallan antama usko jne. niistä luopuminen ja niiden tavoittelu. Minulle kokemani ja näkemäni väkivalta jossain vaiheessa sai ahdistuksen sietämättömäksi. Kun joku kohteli työssä minua epäoikeudenmukaisesti, ahdistukseni hirtti minut kaulasta ja ajauduin raivoon. En vielä ahdistuksen pahimmassa vaiheessa uskaltanut suuttua epäoikeuden mukaisesta kohtelusta, sen sijaan läheiset saivat kestää purkauksiani. Näin oma ahdistukseni tuli pikkuhiljaa esiin, muististani nousi kuvat, mitkä olivat ahdistuksen taustalla.

Naispiirissä kuulen monenlaisia tarinoita. Tytär kokee äidin usein ahdistavana ja pelottavana ja ahdistuu, vaikka äiti on hänelle mitä inhimillisin. Perheneuvolassa etsitään vikaa äidistä, kuinka hän voisi muuttaa käytöstään, että tytär ei ahdistuisi. Isä, joka puhuu kuin Runeberg, puhuu kauniisti ja ihanteellisesti, miellyttäen psykologia. Taustalla on kuitenkin todellisuus, jossa isä ei hyväksy tytärtään, ja tytär on tästä ahdistunut, mutta siirtää ongelman äitiin, ammattikielessä transferenssi. Todellisuudessa tytär tunnetasolla kokee turvallisuutta niin paljon äitiin, että uskaltaa tuoda syytöksen häneen. Valitettavan usein ammattiosaamisessa ihmissuhteiden hoidossa ei nähdä näitä psykologisia ongelmia, ja syytetyn penkillä oleva joutuu tarkasteluun.

Käytännössä olemme yhä psykologisen osaamisen puitteissa uskomusten tasolla. Käytännön työssä päiväkodeissa koko urani aikana en nähnyt johtamista, jossa olisi ymmärretty ahdistuksen vaikutukset. En myöskään muissa työyhteisöissä. Ihmiset uskovat kevyesti mitä toiset kertovat ja heijastelevat omasta tunne-elämästään ja siirtävät sen uhriin, kuten on opetettu, vilpittömään osapuoleen tai ihmiseen jota ei arvosteta. Päiväkodeissa ei vaadittu johtajilta muuta kuin opettamiseen perehtynyttä koulutusta, ja tunne-elämä sekä sosiaaliset taidot jäivät paitsioon. Toivottavasti nykyään on enemmän johtamiskoulutusta lastentarhanopettajilla, sekä tunne-elämän kehityksen näkemystä.

Ahdistus voi olla lähtökohtana aggression syntymälle, josta saa voimaa taisteluun ja puolustukseen. Mikäli ihminen saa aggression seurauksena suuttua, ja ilmaista tunteitaan, ihminen voi useimmiten hyvin, elleivät aggressiot ota liikaa valtaa. Mikäli ihmiseltä suljetaan suu, ja hänen täytyy olla kiltti ja tottelevainen, tunteet kääntyvät sisäänpäin, joskus tuhoisasti.

Realismi on tarua ihmeellisempää. Yleistä tapaa kohtaa usein, minähän en sinua enää hyväksy lähelleni, koska sinun sanominen tai tekeminen aiheutti minulle ahdistuksen. Minä en suostu kohtaamaan omaa ahdistustani, se on sinun syy. Tämä on valitettavan usein ratkaisu yhteisöongelmissa. Uskomuksiin perustuva näkemys, jossa juostaan tarinoiden perässä, valitettavasti myös ammattilaiset. Oma asenne, minähän en muutu, minä en suostu kasvamaan ja oppimaan, on varsin yleistä, muut aiheuttavat ongelman. Kyllä muut voivat aiheuttaa ongelmia ja estää toista elämässä, mutta se on eri asia kuin ahdistus.

Oman liiallisen ahdistuksen selvittäminen ja tutkiminen vähentää psyyken kokemusten heijastamisen toisiin, ja sekoittamatta niitä toisen puheeseen. Se helpottaa vuorovaikutussuhteita, lisää ymmärrystä, kuulemme paremmin toista. Tarinoiden, puheiden ja asenteiden negatiivisten kierteiden katkaiseminen on tärkeä osa päästä irti tarkkailijan roolista ja kohdata ihminen todellisena omana itsenään. Valta, jota ihannoidaan sosiaalisissa suhteissa, toinen näkee paremmin kuin itse, vie usein vain uusiin tarinoihin. Itseä tutkimalla, omaa psyykeään ymmärtämällä pääsemme selkeään havaitsemiseen. Opimme kuulemaan todellisia tarinoita ihmisiltä.

Raija

TIEDOSTAMATTOMANA

Vasta aikuisena, kun sain opiskella ihmisyyden teorioita, ymmärsin kuinka minuuteni oli särkynyt ja kulkenut eri minuuden puolia olosuhteiden vaikutuksesta, kun aidolle ja todelliselle minuudelle ei ollut mahdollisuutta. Mutta minuuden viitekehitykset on kirjoitettu oman halun ja tahdon ilmentymiksi, eikä tiedostamattomassa olemisen ongelmiksi. Olen ollut aina ihminen, joka pyytää apua toiselta ihmiseltä, kysyy neuvoa ja yrittää ottaa asioista selvää. Niinpä olen kirjoittanut myös Suomen kansan mielenterveyden vastaavalle asiantuntijalle Hannu Lauermalle muutama vuosi sitten. Kuten jo aikaisemmin kerroin, kirjoitin kolme viikkoa ennen tiedostamattomaan joutumista aggressio tutkijalle, psykologian professori Kirsti Lagerspetzille peloistani 1979, kun itsen määräämisoikeus oli riistossa, vaillinaisesti ja hätäisesti muutamin sanoin. Lagerspetz vastasi 20 vuoden kuluttua, kun kyselin asiasta, miten se vaikutti, Lauerma ei koskaan.

Kun nuoruudessa itsen määrääminen riistettiin, sitä ei ymmärtänyt silloin, koska tietoista tahtoa ei vielä ollut kertynyt kokemukseen juuri lainkaan, sitä joutui toisten ohjaamaksi, kuin jatkona lapsuuden vanhempien kasvatukselle, ja totteli vain käskyjä. Toimin pedofiilin käskystä, silloisen vuokranantajan, ja altistuin raiskaukselle. Kun katson historiaani, se on erittäin loogisten tapahtumaketjujen seurausta. Kun tiedostamattomaan joutuu, lääkäri testaa potilaan ymmärryksen tilan. Minuun ei saatu yhteyttä enkä ymmärtänyt mitä puhuttiin, vaan puhuin omiani, täysin perunoita.

Kun 1978 tai 79 työnantaja uhkasi elämän menetyksellä ellen suostu heidän koulutukseensa, menetin itsen määräämisen. En ymmärtänyt pelätä silloin tarpeeksi, ja olin jälleen kauhun maastossa. Ja niin minä jouduin tiedostamattoman minuuden puolen vietäväksi kolmessa viikossa koulutuksen alkamisesta. Kun ihminen joutuu tiedostamattoman alle, hän ei tiedä mitä hän tekee. Sen voisitte muistaa aina, kun mielenterveysongelmainen kulkee kadulla ja puhuu itsekseen.

Niinpä minäkin olin lähtenyt tiedostamattoman voimasta tekemään tekoja joita olin oppinut elämässäni, kulkemaan keskellä yötä ja mennyt soittelemaan naapurien ovikelloja. Palatessani suljetulta mielisairaalasta löysin lapun parisänkyni päädystä, jonka olin piirtänyt vaipuessani tiedostamattomaan. Olin piirtänyt kolmion, jonka sisään olin kirjoittanut, ”satuhäät”. Silloinen poikaystäväni, ja myöhemmin mieheni ei huomioinut asiaa. En ollut opiskellut geometriaa eikä "Satuhäät" ohjelmaa vielä ollut olemassa.

Kun ajattelen, että nämä tapahtumat elämässäni ovat vain aiheuttaneet syrjintää ja hulluksi leimaamista, se on ollut raskas taakka minulle. Voin vain kysyä, missä on vastuu. Jokaisen ihmisen itsemääräämisoikeutta on kunnioitettava. On jokaisen ihmisen oma asia, uskooko hän Jumalan ohjaukseen vai luonnon lakeihin, ja/vai psyyken toimintahäiriöihin. Sen ainakin tiedän nyt, että Suomen valtio ja kulttuuri eivät välitä siitä, miten ihmisen käy. Hänestä etsitään vaan vikoja millä todistetaan häntä kelvottomaksi yhteisöön, hänet voidaan sulkea pois ihmissuhteista, koska hän on luokiteltu syyntakeettomaksi. Kysynpä vaan, mitkä ovat Suomen ihmisoikeudet minun kohdallani?

Minulle nämä asiat eivät ole ylpeyden asia, en kerro näistä mielelläni, mutta pidän niin tärkeänä itsen määräytymistä, että taistelen sen oikeuden puolesta, se on ihmisoikeutta, se on yksilön oikeutta. En halua ottaa kantaa siihen, onko Jumala olemassa ja onko tämä Jumalan todistamista, se ei mielestäni ole kenenkään tehtävä, eikä sitä ole oikein tulkita, se on tapahtunut mikä on tapahtunut.

Kun olin vain pilkan ja ivan kohteena, minun oli itse etsittävä ratkaisuja ongelmaan. Kun elämääni tuli riittävä turvallisuus mieheni tukemana, aloitin mieleni tutkimisen, koska apua en saanut virallisesta terveydenhuollosta. Kirjasta tuli uskonnollinen, koska ne välineet olin saanut kotoa, turvautumisen Jeesukseen. Se on psyykkisen puolustuksen kuvaus, niin kuin mieli tekee asiat, luo ne kauniimmaksi, mutta todellisuus on toinen. Valitettavasti WSOY:lla silloin työskennellyt Virkkunen hylkäsi käsikirjoituksen, ja ilmaisi, että siinä on liikaa maneereja. Siellä on niitä teoissa, koska ihmisen mieli alkaa toimia juuri niin, kun menettää itsen määräytymisen, toistaa tapahtumia.

Raija

SYYLLISYYDEN AJAMANA

Syyllisyys on ehkä vaikeimpia asioita, mitä ihminen joutuu elämässään kohtaamaan. En lähde veikkaamaan sitä, onko syyllisyys synnynnäistä, uskon siihen, että kasvatuksella ja opetuksella voidaan saada ihmiselle omatunto, ja se voi kehittyä sekä inhimilliseksi, että ja/tai liian tuomitsevaksi. En usko, että biologismi määrää ihmisen pyrkimykset vapaassa tilanteessa, se tekee sen väkivallan alla, muutoin ihminen hamuaa henkistä tilaa, joka antaa tyydytyksen itseen. Ongelmallisin tieteen virhe ihmisyyttä tutkittaessa on ollut se, että itsetutkiskelulle ei ole annettu arvoa. Tuo luonnontieteelliseltä puolelta tullut ulkoinen havainnointi on tuonut mittavat määrät yhteiskuntaan rasitteita. Toiset ihmiset ovat tulleet toisilleen hallitsijoiksi ja valvojiksi, ja tuottaneet ongelmia enemmän kuin yhteiskunta pystyy kestämään taloudellisesti ja kulttuurisesti, vaan se tuhoutuu. En pidä arvottomana lääketieteen kehitystä, ehkä mielenkin teoriat ovat tuoneet kehitystä, ja ongelman ydin on yhteiskunnallisessa vallankäytössä, uskonnot mukaan lukien. Nuo hallitsemisen mallit tulevat luonnontieteen puolelta, apinakaudelta. Yksi tutkimattomimmista alueista on kohtelusta tullut väkivallan seuraus, jossa voi olla seurauksena hallitsemisen tarvetta.

Kasvatuksen ja opetuksen tärkeimpiä ulottuvuuksia on eriyttäminen. Se, että ihminen oppii erottamaan oppimisella mielen, kielen, tunteet ja kehon. Ellei ihminen opi tätä, hän jää mielivaltaisen ihmisyytensä vangiksi. Mieli alkaa reagoida reaktiivisesti, emme kuule, emme näe, mitä on tapahtumassa, vaan tulkitsemme ja arvotamme toisia oman mielen mukaan, taistelemme vallasta, ja menetämme kunnioittamisen taidon. Kaikkein viheliäimpiä asioita on se, että sanan merkitykset katoavat, puhumme mielikuvien kautta.

Ihminen tarvitsee mielen, mutta hänen ei tarvitse jäädä mielen vangiksi. Mieli on aistimusten valtakuntaa, ja ihminen saa ja voi nauttia kehostaan. Kun ihminen ei käsittele omaa syyllisyyttään, minkä kulttuurit vääjäämättä tuottavat, hän jää mielikuviensa vangiksi, ja uusissa tilanteissa havaitsee vain oman mielikuvansa kautta, eikä sitä mitä sanakieli ilmaisee toisen sanomana. Jos ihmistä kohdellaan väkivaltaisesti, hänen psyykensä puolustautuu, ja mielikuvat ottavat vallan, jopa hajottavat mielen ja siinä syntyvät kuvat. Olen elänyt psyyken puolustuksessa vuosikymmeniä, mutta tiedän, että tästä vankilasta voi vapautua ja oppia kuulemaan sitä mitä ihmiset puhuvat. Mutta se vaatii kunnioittamista ja väkivallattomuutta.

Jokaisella meillä on mielikuvat, jotka ovat vaativia ja pakottavia, täytyy oppia kuuntelemaan itseänsä niin, että erottaa ne havaitusta, eikä usko vain omaan mieleen. Ihminen voi myös oppia asenteelliseksi, eli ongelma on ajattelun tasolla. He ilmaisevat arvostamattomuutensa toiseen ihmiseen, ja paljastavat sen ilmaistun asian sisällöllä, ”sinä elät mielikuvituksessa”, ”olet osaamaton”, ”olet ymmärtämätön” ”havaitset väärin” eivätkä kuule mitä toinen sanoo ja kun he eivät ota tosissaan toisen kokemusta ja muistia, he mitätöivät toisen ihmisen.

Jos ihminen ei käsittele omia mielikuviaan, tunteitaan ja mielen kokemuksiaan, hän heijastaa ne toiseen. Tunteiden ongelmana ovat äärilaidat, ylevyys ja alentaminen. Kun ihminen ei käsittele tunteitaan, hän nostaa itsensä ylevyyteen psyyken puolustuksessa ja alentaa toisen ihmisen, joskus päinvastoin ja se voi myös kohdistua itseen ja näkyy persoonallisuudessa. Taustalla voi olla esim. ydinperheen alistamissuhteet, mies alistaa vaimoaan tai päinvastoin. Sosiaalisissa suhteissa yhteisön piirissä kohtaa usein sitä, että aletaan mitata ihmisen kärsimystä ja ikään kuin toisille sallitaan sitä ja toisille ei. Ja kärsimykset voivat kasvaa liian suuriksi hänelle jota ei kuulla, ja hän tekee itsemurhan.

Mieltään tutkimattomat ihmiset saattavat hurrata elämäiloa hedonistisesti, nauttiessaan vain kehomielestään, unohtaen syvälliset tunteet ja miten ne vaikuttavat toisiin. He eivät kanna vastuuta, ja ilmaisevatkin usein, etteivät tunne häpeää eikä syyllisyyttä, vaikka kohtelevat toisia brutaalisti. Asian esiin tuovat leimataan häiriköiksi, ja kun yhteiskunta arvostaa yli kaiken toisen arviointia toisesta, se itse asiassa tuottaa ongelmia ja syrjäytymistä, mitkä lopulta muuttuvat persoonallisuuden häiriöiksi, ja tuovat sosiaalisten taitojen negatiivisen kehityksen, mikä luo vain valta-asemia ja luokkayhteiskuntaa. 

Raija

VIHAAN

Heräsin harvinaisen aggressiivisena, ensimmäisenä ajatuksena, kuinka paljon vihaankaan valheita. Ja en tuomitse inhimillisyyttä, ihminen on vajavainen ilmaisuissaan ja teoissaan, se on anteeksi annettavaa, mutta on myös tietoista valehtelua. Mutta maailma on täynnä valheen hyväksyjiä, ikään kuin kehityksen edellytyksenä, ja nimenomaan kehoaistimusten villitsijöinä, ikään kuin se olisi ainoa tie kehittyä. Ihmisyyden kehittymisessä on niin paljon eri puolia, että niitä on myös tarkasteltava monipuolisesti. Tämä valheen hyväksyminen raivostuttaa minua erityisesti siksi, että totuutta ei pidetä enää arvona. Kristinopissa on unohdettu tie, totuus ja elämä.

Ihminen voi elää harhoissaan koko elämänsä, eikä halua kohdata totuutta. Joskus ihminen ei näe totuutta itsestään ja itsessä. Mutta on ihmisiä, jotka näkevät oman valheensa, mutta eivät halua korjata sitä, koska vallanhimo ja ylemmyydentunto ovat niin vahva.  Olen nähnyt vuosikymmeniä ihmisiä, jotka ovat jääneet vangiksi negatiivisten asenteidensa kanssa, ahneus on kehittynyt arvojen kautta, he kokevat kuuluvansa yläluokkaan, ja kokevat itsensä paremmaksi ihmiseksi, arjalaisiksi. Vaikka heille on kerrottu heidän käyttäytymisestä, he eivät muuta sitä. On ilmeisesti kysymys heidän luonteestaan, he kuuluvat kuninkaallisiin.

Suojelevatko ahdistuksen hoitajat valehtelijoita? Kun heillä on niin paha olla, kun tekevät pahaa. Valitettavasti minusta näyttää siltä, etteivät uhrit ole suojeltavia, valehtelijat ovat kauniita ja mielekkäitä tarinoidensa kanssa. En vastusta auttamista, vastustan sitä, että valhetta suojellaan, kyllä tavoitteena tulee olla totuuteen pyrkiminen, harhoista eroon pääseminen.

Maailmanlaajuisesti kehoaistimusten yliarvostaminen on uhka koko maapallolle, materian tuhoutumiselle. Aistihimot eivät anna tyydytystä ihmisyyteen, ja ihminen haluaa aina vaan lisää aistimielihyvää. Siihen kuuluu kerskakuluttaminen, markkinatalouden jatkuva kilpailu. Todellisen tyydyttymisen ihminen kokee henkisellä puolella, kun hän saa kulkea totuudessa.

Raija

YLIMIELISYYS

Ylemmyydentuntoinen, ylimielinen, ylivertainen, ylpeä jne. Suomen kielessä on lukemattomia variaatioita ja synonyymeja ehkä erilaisillekin asioille, mihin ne pohjautuvat, keneen ne kohdistuu, missä asiassa ne vaikuttaa, kuka niitä saa käyttää, miten niitä käytetään, milloin se sallitaan, missä sitä esiintyy. Ylpeys on kuolemansynti, Raamattu opettaa. Äitini opetus oli, ” sen verran täytyy olla ylpeä, että pitää rehellisyydestä kiinni”. Siitä olen pitänyt kiinni, mutta maailman palkka on kiittämättömyys.

Monesti kuulee sanottavan, unohda menneet, ja elä tulevaisuudessa. Sitten kuitenkin ollaan niin kiinni tavoissa, ettei ihmiselle ole mahdollista unohtaa ja antaa anteeksi, muistutetaan vanhoista tapahtumista käyttäytymällä epäillen. Menneisyyttä kuljetetaan tavoissa, syylliseksi leimattu saa olla jatkuvasti syyllinen uusissa asioissa ja tilanteissa. On kuin asenne olisi juurtunut ihmisten mieliin pysyvästi, moraalinen kompassi näyttää aina punaista jonkun ihmisen kohdalla, koska hänet luokitellaan rikolliseksi ja vilpilliseksi. Epäiltyä pidetään syyllisen roolissa. Minua on pidetty mielisairaan roolissa yhteisövallalla, tehden kaikkensa sen todistamisessa, että eläisin mielikuvitusmaailmassa. Ja sehän on juuri kokemus, jossa raiskauksen yhteydessä minua ei uskottu, kun pyysin apua, se tulkittiin mielikuvitukseksi. Näin saadaan minun mieleni jatkuvasti järkytykseen. Olen ilmaa, minun sanomalle ei ole merkitystä, ”meitä ei kiinnosta”, sanotaan.

Minut on kasvatettu nöyräksi. Mutta ilmeisesti minussa on jotain sellaista ylpeyttä ja sisäistä paloa, mikä näkyy kehossani, ja mikä luokitellaan ylpeydeksi. Enemmän näen ongelmaa kuitenkin vallan väärin käytössä, asemassa, joka yksilöille annetaan yhteisöissä. Epäluulo ja epäily ovat kuin paholainen, joka kulkee ihmisten mielissä, kun niihin on annettu aseita, usein johtamisella. Siksi en enää osaa pitää demokratiaa ihanteena, koska se on todistanut minulle enemmän pahan voimaa kuin hyvän. Vallan ylivoima asemaa korostaen ja valtaa annettuna toiseen nähden on aina vaarallista, koska sen fokus ei ole kunnioituksessa, vaan toiseen tunkeutumisessa. Ihminen on laumaeläin, kun hänet johdetaan pahaan, hän ei valitse oikeaa ja väärää, hän valitsee kumman puolelle menen.

Yhteisö on luokitellut minut ylimieliseksi näkemyksistäni, ja tehnyt kaikkensa todistaakseen minut mielikuvituksessa eläväksi, ettei totuus tulisi julki. Enkä ole terrorisoinut totuudella, olen puuttunut räikeisiin epäkohtiin, kuten lasten kaltoin kohteluun, mutta se on katsottu ylimielisyydeksi. Opiskeluni on katsottu ylimielisyydeksi, muisteluni, kirjoittamiseni, puhumiseni, kaikki mahdollinen tekeminen, jopa syöminen. Kun tätä on jatkunut 50 vuotta, eivätkö jo rangaistukset riittäisi. Minun puuttumiset lasten kaltoin kohteluun voi laskea yhden käden sormilla 35 vuoden ajalta.

Tällä mielikuvitus näkemyksellä on yritetty nujertaa itsetuntoani ja saatukin se aikaan, yhäkin minua rangaistaan, jos kerron mielipiteeni. Ei minua haittaisi, jos joku nauraa, tai kyseenalaistaa, tai kritisoi, minut on suljettu pois ryhmästä. Kertokaa minulle yksikin syy, miksi minun pitäisi tehdä Jumala yhteisöllisyydestä. Jeesuksen ristiin naulitseminen, mikä on autoritaarisen kulttuurin vuoksi tulkittu jumaluuden osoitukseksi enemmän kuin yhteisön turmeltumiseksi, unohtaa sen asian, mikä siinä mainitaan, he uhrasivat vilpittömän.

Ne kerrat kun olen jaksanut taistella tuota mielikuvitus syytöstä vastaan, olen saanut lopulta todistettua valheiksi. Mutta se ei ole koskaan poistanut epäilyä, vaan näyttää jopa siltä, että se on lisännyt taistelua, tuo nujerretaan, ja kun en ole nujertunut, on poistettu yhteisöstä. Ei puolustautuminen ole välttämättä hyve, siitä rangaistaan.

Raija

MICHAEL JACKSONIN TRAGEDIA

Docventures onnistui avaamaan YLE 2 ohjelmassa Jacksonin laajan kaikkialla ihmisyyttä vaivaavan ongelman, jossa sekä ideologiset, että ihmisyyteen liittyvät probleemit linkittyivät vallan ongelmaan. Se toi esiin sekä syytetyn, että syyllistäjien skitsofrenian, ja laajassa mittakaavassa koko yhteisöllisyyden ongelman, mikä ei näytä avautuvan yksinkertaisesti. Näyttää siltä, että tuo ihmisten kollektiivinen skitsofrenia ei taitu, jos emme mene persoonallisuuden tuijottamisesta vallan mekanismien tarkasteluun, vallan kautta nousun ihanteisiin sekä inhoon ja eriarvoisuuden ylläpitämiseen.

Jacksonia voi syyttää hyväksikäytöstä, mutta on silti arvostettava hänen musiikkiaan ja vapautumisiin pyrkivistä luovista teoista, jotka voivat olla sekä hyve että pahe, ihmiset ovat tavallaan kahlittuna vankeuteen ja vapauteen, koska tietoisuudet eivät ole kehittyneet käyttämään vapautta vastuullisesti persoonallisuuden estäessä sitä. Sellaisen persoonallisuuden, mikä on autoritäärisissä kulttuureissa peloilla, kasvatuksella ja opetuksella luotu palvonta, ja mikä tukeutuu hierarkkiseen järjestelmään, vallan mahdollisuuteen taloudellisin keinoin, väkivallan seurauksena samaistumisena toisiin ja sitä kautta vilpittömän ihailun muuttuessa valheelliseksi ja sokeaksi tottelevaisuudeksi.

Jackson oli jäänyt lapseksi persoonallisuuden jäädessä tylpäksi henkisellä tasolla. Hänelle oli jäänyt sisäisen lapsen kyky luoda vapautta, mutta kansa ei ollut siihen valmis, ei ideologioidensa vuoksi, mutta ei kehitystasoltaankaan. Valtaeliitti ja ideologioiden ylläpitäjät taistelevat kulttuuristen tapojen oikeutuksista, osin oikeutetusti, osin väärin perustein. Muistamme Elvis Presleyn, jonka taide loi valtavan valtataistelun, mikä on hyväksi kansalle.

Sain nähdä työelämässä pienoiskoossa edustettuna tavallaan kansan käyttäytymistä. Mitä tapahtuu ihailijoissa, mitä uhraamisessa, syyttämisessä, ja kun persoonallisuudet saavat vallan, jossa kahtiajakautunut mieli kumartaa toista ja pyllistää toiselle. Yhteisöissä asenteet kukkivat, jossa karismaattisen aseman saavuttanut pitää yllä sokeaa ihailua ja rakentaa riippuvuuksia itsensä palvontaan, jonka tukijalka palvojalla on peloissa.

Näitä persoonallisuuden häiriöitä voi estää esimerkiksi Kristinuskon Jumala käsitteellä, jossa ihminen oppii Jumala kuvan kautta hallitsemaan valtoimenaan jylläävää kaksijakoista mieltään. Tämä oppi on psykoanalyyttisen ihmiskäsityksen perusta, jossa mielikuvien syntymä, halu, tahto ja tunteet saadaan hallintaan. Se on ihmisen oikeutta itseensä, itsekunnioituksen, itsearvostuksen ja itseluottamuksen synnyssä. Se on tie, jossa ihminen saa olla oma itsensä muuttumatta toiseksi kuin on. Kun ihmiseltä viedään oikeus syvätunteisiin, ja koko tiede tämän suhteen on kiellettyä, yksilöt joutuvat sosiaalisen vallan kahleisiin, riippuvaiseksi juuri ihmisistä, joilla on ylivaltaa.

Siten kulttuurinen taide voi ihmisten palvonnan kautta edesauttaa yksilöitä kehittymässä yliaistimuksiin joutuen, sen sijaan, että kuvaton Jumala auttaisi ihmistä selkeyttämään tunteita ja ajatuksia jakautumatta kahtia, eikä inhot ja ihailut ohjaisi tekoja mielivallan kautta, sekä ajattelua. Parhaimmillaan taide kasvattaa ja opettaa eettisyyttä. Se vahvistaa myös ihmisen kykyä hyvään havainnointiin, eikä totuudeksi muodostuisi mielen tuotokset. Vapaus mielen kahleista voi vapauttaa selkeään havainnointiin, mahdollistaa todellisen aidon vapauden, jossa ihminen voi ilmaista itseään omana itsenään, eikä pakotettuna pelkojen kautta palvottujen ihmisten vankilaan.

Antamalla yhteisöille ja yksilöille tuomiovaltaa mielikuvat hallitsevat mielen kautta. Tämä on vallan ongelma. Valtaa täytyy olla ihmiselle inhimillisesti itsensä löytääkseen, mutta sen voi kehittää vapaaksi niin, että aidot tunteet pääsevät esiin, ja ihmisistä tulee välittäviä. Hierarkkisessa valtakulttuurissa ihmisen itsekunnioitus ei pääse kehittymään, eikä hän opi kunnioittamaan toista, vaan tunteet toimivat valta-aseman kautta. Ammattiosaaminen olisi nostettava kunniaan, ja ihmisten välisiä suhteita kehitettävä kohti yhdenvertaisuutta, oikeutta olla oma itsensä ilman hyväksikäyttöä.

Ylentämällä ja/tai ylennettynä ihminen menettää oikeuden nähdä itseänsä toisessa. Hän menettää kyvyn terveeseen häpeään, joka suojelee ihmisyyttä sosiaalisissa tilanteissa. Vaikka ihminen voi olla näkymätön ja pahaa tekemätön niin silti tuo arvostelu toisesta jo sinällään ylentää ihmistä niin, että hän jää asenteidensa vangiksi ilman todellista tapahtumaa ja valta tuo pahuuden. Ensimmäinen käsky ei ole huono ohje, myös neuvo, minulla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä ohjeistaa vallan vaarasta.

Raija