Elisabeth
Roudinesco puhuu kirjassaan ” Miksi psykoanalyysiä yhä tarvitaan”
yhteiskunnallisesta ongelmasta, kun käyttäytymistieteet ovat vallanneet
ihmisten mielet. Kuka tahansa näyttää osaavan arvioida kolmen päivän kurssilla
käyttäytymistä, mikä on jonkin yksilön ongelma, ettei hän menesty elämässä ja/tai
sovi yhteisöön. Erityisesti työelämässä ja työnantajilla työntekijöiden kautta on
tässä rajatonta valtaa. Ammatti-ihmisillä ihmisen psyyken ymmärtämiseksi menee
opiskeluun 6 – 8 vuotta. Persoonallisuuden tutkija Armi Hakanen sanoo
kirjassaan ”Persoonallisuus”, Freudin painottaneen, ettei itsetuntoa ja
käyttäytymistä tule sekoittaa.
Käyttäytyminen
on paljolti opittuja tapoja, käytöstapoja, kun taas käytöshäiriö voi olla osa
persoonallisuutta, väkivallasta rikkoutunut tai opittu tyyli. Itselläni oli
persoonallisuudessa, tai paremminkin psyykessä särkynyt lokero, mikä tuli ja
tulee pintaan väkivallan uhatessa minuuttani.
Muutoin olen pääsääntöisesti iloinen elämästä, nautin, iloitsen ja
rakastan. Varhaislapsuudessa sain leikkiä paljon, nauttia onnistumisesta
tekemisissäni. Rikkoutunut osa ei määritä elämääni. Minun ei tarvinnut
kilpailla, sain luottaa itseeni ja turvautua ympäristöön, olin hyväksytty.
Menettäminen, pettäminen ja hylkääminen ovat psykologian tutkija Colemanin mielestä
mielen murtajia liiallisina, ja perussoikeuksista otettuina, tätä ei ollut
varhaislapsuudessani.
Nuoruudessa
rikkoutuneen psyyken osani vuoksi minut on laitettu syrjään yhteisöistä, sillä
tämä kauniin sairas maailma ei halua nähdä muuta kuin täydellistä.
Elämänkokemuksessani
olen oppinut erottamaan itsetunnon ja käyttäytymisen. Minulle elämä ja
tekeminen ovat olleet nautintoa ja iloa vauriovuosia lukuun ottamatta.
Kirjoitan kuitenkin siitä, miten särkynyt psyyken osani on syntynyt
väkivallasta, ja se tuo käyttäytymiseen rikkinäisyyttä. Kirjoitan näitä siksi,
että toivon ihmisten ymmärtävän, että väkivalta synnyttää hyvin pahoja vaurioita
ihmiseen. Uhkat ja väkivalta tuo pelon olemukseeni, ja se saa ympäristön
hyökkäämään. Tällöin kuitenkin fokus on teossa, ei itsetunnossa ja vastuu
kuuluu teon tekijälle.
Kun maailma
on suurin piirtein käyttäytymistieteellistynyt juuriaan myöten, ihmiset
arvioivat toisiaan lakkaamatta, syntyy vainojen harhoja. Ihmisistä tulee
tunteettomia, viileitä sekä neutraaleja, pillereillä siistitään meidät
hajuttomiksi ja mauttomiksi ja pahoinvointi kasvaa kokoa ajan. Ongelmiin etsitään
syitä yksilön itsetunnosta tai tavoista, toinen arvioi jatkuvasti toista,
onnellisuusoppaat lisääntyvät. Annetaan ihmisten olla onnellisia itsestään
rauhassa, kaikki eivät ole kateuden kalvamia, ei kilpailuhenkisiä ja vain
voittoon tähtääviä.
Silloin kun
syöksytään arvioimaan toisen persoonallisuutta, ollaan hakoteillä, fokus täytyy
olla teoissa. Ei kukaan ole osannut korjata minun särkynyttä psyyken osaani,
koska he ovat etsineet vikaa minun persoonallisuudesta, eivätkä omista
teoistaan, jolla he ovat tunkeutuneet elämääni.
Roudinescon
mukaan kysymys on siitä, ettei meille sallita normaaleja tunteita näkyvänä,
käyttäytymisestä odotetaan niin siistiä, ettei ihmisyyttä enää ole. Ei ole
kysymys ihmisen itsetunnosta, vaan häiriintyneestä tarkkailusta, jotka tukevat
vallan väärinkäyttöä, sen ottamista ja antamista riittämättömin perustein.
Raija
Hieno kirjoitus! Pistää ajattelemaan.
VastaaPoista