ILOA JA MIELIKUVITUSTA

Itsekullakin meillä on erilaiset elämykset eli tunteet ja läikähdykset milloin ja miten niitä kohdalle osuu. Tunteita osuu harvakseen kohdalle, tai ainakaan vahvoja tunteita. Tunteista tule haittaavia vasta silloin, kun ne on olleet kiellettyinä pitkiä aikoja, ne on joko torjunut itse tai sitten ympäristö ei ole hyväksynyt niitä. Niitä ei ole arvostettu, tai ne ovat liittyneet johonkin häpeälliseen tekoon tai asiaan, tabuun. Ihminen voi joutua hyvinkin ahdistavaan tilaan, kun tunteet on kielletty. Ahdistavien kokemusten jälkeen tunteiden pitäisi antaa tulla, mutta se ei suinkaan ole aina helppoa.

Itse olen jokseenkin arvottanut tunteet, jakaen ne oikeuksiin. Psykologit ovat myös laittaneet tunteet arvohierarkkisesti järjestykseen, mutta en osaa sanoa siitä mitään, sillä en ole asiantuntija.

Tunteiden esiintymisen olen ikään kuin liittänyt perusoikeuksiin, jolloin olen saanut ne kokemuksessa oikeutetuiksi, hyveeksi. Aina on hyvä ja kunnioitettava asia, että tunteita ilmaantuu, itseilmaisu toimii, yksilö kykenee ilmaisemaan tunteensa, se on perustarve, mikä johtaa hyvinvointiin. Ei kannata arvostella, miten ne tunteet tulevat, minkälaisia ne on, vain iloita siitä, että yksilö saa ne ulos, ja mahdollisesti pukee sanakieleksi. Joskus ohjasin kaltoin kohdeltua lasta, joka oli nähnyt jo pienestä pitäen runsaasti väkivaltaa alkoholistiperheessä. Hän oli lukossa, ja purki tunteensa lyömällä toisia lapsia ja aikuisiakin. Pääsimme sanalliseen viestintään maalaamisen kautta, ensin oli isä ja äiti valaat meressä ja lopulta kokemukset alkoivat tulla esiin, ja saatoin lohduttaa.

Ilo ja nautinto eivät ole aina tavoitettavissa. Joskus joutuu pitkäänkin harjoittelemaan aistikuvilla, että alkaisi nähdä kokemiaan asioita, vapautua negatiivisista kokemuksista ja alkaa iloita kokemuksesta. Minulla oli vahva iloitsemisen kyky lapsuudesta. Kun koin väkivallan nuoruudessa, halusin päästä siitä eroon, joskus melkein väkisin ja saavuttaa takaisin aistillisen iloni. Onneksi iloni oli pääsääntöisesti vuorovaikutuksesta syntyvää, niin se helpotti huomattavasti kehon revintää. Tahtoni oli niin vahva, että harjoittelin vuorovaikutusta paljon eri tavoin, vaikka ympäristössä se oli enemmänkin kiellettyä ja aliarvostettua. Taaksepäin elämää katsoen ihmettelen sitä naisten suurta lukumäärää, miksi he eivät ikään kuin sallineet naiselle itseilmaisua, iloa ja innostuneisuutta. Ehkä se oli sitten liian vahvaa, sillä halusin saada sen hallintaan, mutta myös naisen arvo ja asema lienee ollut este.

Ilo on jotakin syvempää kuin aistimusten tuoma nautinto, se on jo arvoa, jossa oikeudet on tietoisuudessa ainakin esiasteisena. Haluaa olla ihmisarvoinen.

Raija

PETTYMYKSEN SIETOA

Eräs henkilö, joka vierailee luonani silloin tällöin, huomauttelee kontrolloivasti "virheistäni". Viimeksi olin unohtanut vetää WC.:n kiireisssäni, ja ilmoitus tuli "Vessa pitää vetää käynnin jälkeen". No niinhän se pitää, mutta tiesin sen itsekin. Hänelle itselleen on tärkeää kodin tiptop tyyli. Siis se on hänen ihanteensa, pitää koti säädyllisen siistinä. Hän syyllistää itseänsä, jos kotona ei ole kaikki tiptop, yliminä muistuttaa häntä tekemättömistä töistä ja se lipsahtaa kavereillekin. Ja vielä tarkemmin ajateltuna, hänen roolinsa kotona on syyllistävä, sillä kotona tehdään juuri niin kuin mies haluaa, eikä hänen ihanteensa pääse oikeuksiinsa.

Jos tämä ystävä huomauttaa älyn puutteesta, petyn. Sillä se on asia, jossa olen saanut tuntea, etten ole riittävän älykäs, ja minut on suljettu pois keskusteluista, olen ollut arvoton. Minulle sekä itsen arvostamattomuus, että ympäristön on yhtä arvokkaita vaikutukseltaan, sillä pidän kumpaakin tärkeänä. Olen oppinut suurperheessä iloitsemaan ja pettymään toisten ja itsen peileinä kokemuksissa, sillä tasavertaisuus oli vahva arvo lapsuuskodissamme.

Joskus työpaikalla aloitin keskustelun, " En päässyt oppikouluun", en ehtinyt jatkaa loppuun, kun työkaveri alkoi nauramaan päin naamaa, "ei sinne kaikki pääse". Jos olisin saanut jatkaa, olisin sanonut "ettei kylällä ollut oppikoulua ja priimuksena olisin kyllä päässyt". Sanoja oli hierarkkisesti korkeammassa asemassa, ja hänellä oli valtaa minuun nähden, hän määritteli sen, osasinko työni. Tässä kohtaa petyin ja muistin sen kauan. Työkaverilla oli valtaa, jota hän käytti arvostuksensa kautta. Muistan kuinka arvottomuuteni väijyi lohduttomasti siinä työpisteessä, mutta lähdinpä sieltä opiskelemaan. Tosin opiskelustakin tehtiin kirjallinen valitus, ettei se ole sopivaa, sillä arvottomuuden lonkerot kaivautuivat syvälle.

Masentuneena toisten huomautukset tuntuvat pahemmalta kuin nk. normaalissa mielentilassa. Itsetunto on ikään kuin pysyvää ja heilurimaista. Pysyvässä identiteetissä se on onnistumisten ja arvostusten synnyttämää, heiluri itsetunto on mielialaa, joka syntyy päivän tapahtumista, se on enemmän ympäristön vaikutuksia. Identiteetin vahvimpia kannattelijoita ovat onnistumisen kokemukset. Pienet pettymykset sietää, kun on riittävästi onnistumisia.

Arvottomuus synnyttää ainakin joillekin tunteen, en ole mitään. Itselläni on ollut pitkään luja tunne, olen ja osaan, se on osa identiteettiäni. On tärkeää huomata, mistä itsetunto syntyy, onnistumisista vai toisten vallan käytöstä. Roolissaan voi nähdä, kuinka vilpittömyys, ilo ja aitous tulee läsnäöolevaksi siellä missä arvostus on, luhistumista siellä missä halveksitaan. Tällöin vahva identiteetti on voimavara, jolla pysytetään itseä pystyssä.

Raija

TOIVON POLUT JA PELON JÄLJET

Kutakuinkin hyvyyttä toivotaan jokaiselta, sitä asennetta, että voi toivoa hyvää, tavoitella, pyrkiä siihen ja tehdä toimia sen hyväksi. Mielemme on tarkka vaistoamaan ja viettimme kertoo haluistamme ja tahdosta "ohi suun" niin sanoakseni, ellei se ole oppinut valehtelemaan itselleen täysin. Ihanteet voivat kurvailla etuaivolohkolla täyttä kyytiä, ja sivuuttaa tunnekeskuksen, eikä jälkiä näy kokemuksesta. Eteenpäin meno voi olla täysillä puskemista ja odotusten siivittämää, mitä ei missään todellisuudessa tapahdu.

Voiko omia mielen kokemuksia huijata, vai pitäisikö uskoa niiden ja tunteiden viestehin? Minulla oli pitkään elämässäni uskoa ja toivoa positiivisiin vaihtoehtoihin, etsin ongelmiin ratkaisuja tiedon avulla, vuorovaikutuksen keinoin puhumalla ja sopien. Mielen murtumisen jälkeen pahassa tunkeutumisessa, ajatuksiini on suhtauduttu epäillen, korjaten ja mitätöiden joissakin ryhmissä, ja mahdollisuuteni vaikuttaa suljettu täysin. Osallisuuteni on tehty mahdottomaksi tiedon jakamattomuudella.

Onnistumisen kokemukset ovat siis kannatelleet minua pitkään, uskoa hyvään on syntynyt ja se on synnyttänyt toiveiden ajatuksia. Todellisuus on tuonut kuitenkin kokemukseen hylkäämiset, ivan ja pilkat. Tällöin on syntynyt pelkokokemuksia, joissa uhka on synnyttänyt kuolemanoloisia ajatuksia uhkaa kohtaan. Häpäisyn jälkeen on toivonut kuolemaa häpäisyn tekijälle. Pelon jäljestä on syntynyt tuhoaineksia, kuolemankylvöä, niitä jotka ovat kokemuksessa kertyneet muistoihin. Ne ovat ponnahtaneet mieleen.

Uskon vakaasti, että meillä on syntymästä syntyneenä kuolemanpelko. Kohtukokemuksen mielihyvän kaipuu nousee nopeasti puolustuksena esiin, kun kuolema uhkaa. Kun uhkaa ja pelottelua syntyy, kuolemanpelko kokemuksessa nousee vaistoihin, jolloin sitä alkaa sysätä syrjään ja puolustautuu tuho ajatuksin kuolettaen sitä. Nämä mielen kokemukset eivät kuitenkaan riitä eivätkä auta elämässä, ne vain on, vasta todellinen valta sinetöi oikeuden elämään ja itsensä toteuttamiseen sekä ilmaisemiseen. Se joko suodaan tai ei suoda.

Jatkuvat epäonnistumiset voivat karttua vihaksi, aggressioksi ja raivoksi luonteeseen, jossa ei ole toivon kipinää, ne ovat vallanneet mielen.

Asenteellisena syrjintänä voi syntyä valtaa, jolla voidaan tuhota ihmisen elämä, mielellä voi syntyä valtaa, joka on omista kokemuksista lähtöisin pelkoa ja/tai toivetta.

Mielen valtaa ja vaikutuksia tuhoavuuteen voidaan estää auttamalla ja tukemalla ihmistä onnistumisen kokemuksiin. Ne sisäistyvät ainoastaan, jos ihmisen oma halu ja tahto saa olla mukana, muutoin pelko ja kuolema vahvistuvat entisestään. Kuka näihin uskoo? En ole koskaan nähnyt tuhansien lasten kohtaamisessa lasta, jolla ei intoa elämään olisi, jos ympäristö antaa siihen tilaa. On täysin aikuisista kiinni, että saamme lapset positiiviseksi. Suuri määrä pahoinvointiamme ja kiusaamista kertoo sitä, että onnistumisen kokemukset ovat liian vähäisiä, ympäristöstä on tullut uhka, johon kuolemanvietti vastaa. Kasvatuksessa ja opetuksessa on liikaa käskytystä, ei innostamista ja palkitsemista.

Raija

SURU UUTINEN

Perjantai iltana hirttäytyi 32 vuotias perheenisä, lapset vasta 10 ja 6. Äiti on nyt psykiatrisessa hoidossa. He olivat eronneet reilu vuosi sitten. Kuinka montaa perhettä koskee tämä suru näinä päivinä? Jälkeen jääneet ovat syyllisyyden painamia, miten tämä meni tähän.

Tässäkin tapauksessa alkoholilla oli suuri osuus, lääkkeiden väärinkäytöllä. Liian moni mies hoitaa psyykeä alkoholilla, saaden turtumaan sen tuskan, joka sisällä velloo, paha olo, johon ei tunnu löytyvän lääkettä eikä selkiyttä jäsentää ja saada asia hallintaan. Ehkä se on häpeä, joka sulkee auttajien ovet, sinne ei uskalla mennä. Juuri monelle miehelle kynnys on liian korkea.

Ei kai se turhasta synny se pelko, jostakin on tullut tietoa ettei sieltä apua saa. Mieleltään murtuneet joutuvat kantamaan vielä suurempaa taakkaa kuin alkoholin alle piiloutuneet, häpeä kasvaa. Maailma on muuttunut niin raadolliseksi, ettei kaikki jaksa. On vain kilpailun eetos, voittajat ja häviäjät. Ihmisen pahuus toista kohtaan saa oikeuksia moraalin nimissä.

Itseäni on kohdannut niin suuri ihmisoikeusrikkomus, että tunnen eläväni Venäjällä. Minulla on ollut paljon tukijoita, olen saanut tuntea työpaikalla työkavereiden hyväksynnän ja kannustuksen. Mutta hallinnollinen rikos on jäänyt pysyväksi, valtaa pitävien toimesta.

Olisiko tuki pelastanut tuon perjantaina menehtyneen? Hänellä oli hyvä koulutus ja työpaikka, mutta se meni vuosi sitten firman siirrettyä tuotannon ulkomaille.

Voimavarojen kartoituksesta voi olla apua. Mitkä on ne tukipylväät, jotka pitävät pystyssä, missä onnistumista voi kokea, että elämänilo syntyy. Työ ja perhe on suomalaisessa yhteiskunnassa ehkä ne arvostetuimmat, ei vielä itsensä toteuttaminen ja unelmat, jossa mieli voi  nousta ylös.

Uskon, että ihmisen tuska voi olla niin suuri, ettei hän jaksa, toivottomuus valtaa mielen ja elämä tuntuu lopulliselta. Liian usein kuitenkin päihteillä on vahva vaikutus, eikä lähimmaiset osaa nähdä tuen tarvetta tai ei osaa lukea oireita, omaakin elämää on elettävä.

Ehkä kuitenkin Suomessa kaikkein raskain taakka on ihmisen mitätöinti, vallan väärinkäyttö, jossa ihminen on nolla, ja hänet voidaan lähettää halveksittujen luokkaan syyllistymään ja kuolemaan häpeässä. Nämä fiksujen ihmisten toimet voivat olla se viimeinen pisara. Ei heitäkään tule syyllistää, mutta raadolliseksi käynyt yhteisöllisyys on vallankahvassa työntämässä yhä enemmän jalkapuuhun heikoimman lenkin.

Raija

MEKAANINEN IHMISKUVA

Onneksi tieteessä on kehitytty ja kehitytään jatkuvasti. Vanhat käsitykset muuttuvat ja uusia tulee tilalle. Muistatte varmaan, kun muutama vuosikymmen sitten ajateltiin mekaanisesti, että kun syö rasvaa, niin se sitten kupruilee missä kullakin elimistön ulokkeissa. Sitten opittiin, että hiilihydraatit muuttuvat rasvoiksi. Itselläni on rasvamaksa todettu jo kolmekymppisenä, ja lääkäri käski lopettaa viinan läträämisen. En käytä alkoholia juuri ollenkaan, kerran vuodessa pari lasia viiniä. Äitini oli sairaalassa laihdutettavana, mutta hän ei laihtunut, syötettiin pelkästään marjoja. Lopulta hän sai ohjeeksi polttaa norttia, kun ei muu auta.

Kun opiskelin fysiologiaa parikymmentä vuotta sitten, opetettiin, että tunne-elämän hyvinvointi ja aktivaatio synnyttävät aineenvaihdunnalle tarvittavat rauhas ja eritetuotannon aineet, kuten sappi rasvan polttoon. Ihminen on kokonaisuus, psyyke pitäisi olla mukana näkemyksissä. Se ei tunnu kuitenkaan lääkärin vastaanotolla, tärkeimmäksi nousee paino ja sen tarkkailu. Syvän masennuksen aikana oirehdin ja juoksin lääkärissä, mutta liikunta ja paino oli pääseurannassa, verenpaine ja kolestereolit, se oli turhauttavaa.

Suomalainen yhteiskunta tuntuu olevan terveyden suhteen lääkärivetoinen ja ihmiskuva rajallinen. Meitä kontrolloidaan monien virkamiesten voimalla, ennen kuin lääkäriin edes pääsee. Se on kallista tämä palvelu, siksikö tarvitaan leveät hartiat maksamaan milloin mitäkin maakuntamallia.

Sen sijaan jos haluttaisiin terveimpiä ihmisiä, heille suotaisiin oikeutta ilmaista itseään, olla aktiivinen omalla tyylillään, osallistua ja toimia niin kuin itse haluaa ja aktiivinen mieli hoitaisi terveyttä. Tämän saavuttamiseksi tarvitaan hyvää koulutusta ja avoimempaa kulttuuria, taidetta ja luovuuden lähdettä. Köyhillä niihin ei ole varaa, eivätkä ne voi olla itseterkoituksellisia, ne on siirryttävä pään sisäpuolelle. Mutta kontrollifriikit paimentavat ja syyllistävät jokaisessa nurkassa, olet syyllinen painoosi, kun et juokse yhteiskunnan tarjomaa mattoa pitkin hampaat irvessä, sillä kilpailu on kaiken a ja o.

Ongelman syvimmät juuret taitavat olla perhepolitiikassa, jossa vain toisilla lupa ajatella, työpolitiikassa, jossa yhä patriarkaaliset voimat vellovat naistenkin käsissä, ja tieto on luulon kautta muotoutuvaa.

Raija

ERILAISUUDEN SIETOKYKY

Milloin se oikeastaan pomppaa se tunnehyökkäys niin suuriin sfääreihin ettei sitä meinaa taltuttaa mikään, syntyy aivoissa tunnekaappaus, jossa kaikki kirjoitetut kirjaimet menevät kirjaimellisesti sekaisin? Joku tulee ja maalaa maailmasta aivan toisenlaisen kuvan jonka on itse luonut, innostuneen lapsen tavoin oppinut ja vaivalla sekä taidolla rakentanut. Tuo joku toinen alkaa heikentää sitä kuvaa, mitä kasvatustieteessä maailmankuvaksikin kutsutaan, ja pääsääntöisesti tuo joku ei tiedä ollenkaan sinun kuvastasi minkälainen se on, sanoo vain oman mielipiteensä, kertoo vain oman kuvansa asiasta. Sitten on ne totuudet, jotka määrittävät toimintaehtoja, perustotuuksia, miten kaikki toimii kokonaisuuteen nähden osiensa summana.

Seuraavaksi sitten kysytäänkin sitä asennetta, ja arvostusta, otanko huomioon tuon toisen tai jonkun näkemyksen, vai lyttäänkö heti alkuunsa, suutun ja leimaan koko sanojan maan rakoon. Näinhän siinä usein käy. Ristiriita syntyy ja sitä ei osata käsitellä. Tunnekaappaus pistää aivot kuohumaan, eikä kykenenkään käsittelemään asiaa. Liian usein juuri leimaaminen syntyy ja mielipiteen sanoja saa tuta kohteensa kokijan kehityskaaren vihat niskoilleen, sillä tunnekappauksen takana on käsittelemättömiä omia tunteita.

Tunteiden syntymän jälkeen tulee antaa aikaa asioiden jäsentyä, tunteiden laantua ja tiedon karttua. Sitten etsitään ne perusteet, mille toiminta rakennetaan ja näkemykset oikeutetaan.  Kiire pilaa kaiken. Onnettomimpia on ne tilanteet, jossa joku määrää ja käsittelee asian vastoin oikeudenmukaisuutta, kuuntelematta ja kunnioittamatta, ja näitä on runsaasti, vain valta-aseman turvin otettuja oikeuksia, joilla ei ole mitään perusteltua tietoa takana.

Tämä taisi olla saarna. Tein muuten yhden hyvän teon tänään, tai uskoin tekeväni. Maksoin lompakkonsa kadottaneen miehen kotimatkan.

Raija

TOTUUS EI OLE AINA HAUSKAA

Edellisessä blogissani kirjoitin arvoista. Onko totuus enää hyvää ja kaunista, jos sillä ronkitaan kaikki auki ja läpi? Aamulehdessä kerrotaan musiikin vaikutuksesta muistisairauksien hoidoissa, kuinka sillä saadaan kokemaan tunteita, ja tunteet virkistävät sekä aktivoivat oloa, ehkä ehkäisevät masennustakin. Näyttäää siltä, että näitä tutkimuksia pitäisi tarkastella sekä yliaktivaation että alikativaation kautta. Liialliset aistimukset vievät hurmokseen ja vähäiset lamaannuttavat.

Eilen seikkailin ostoskeskuksessa odotellessani tyttöä lääkäristä. Eräs sanansaattaja tuli luokseni, ja kertoi, että Thaimaassa on lapsikeskuksia, joissa myydään lapsia seksiturismille. Bill Clintoninkin hän kertoi siellä käyvän. Mahdottomia totuuksia maailma kantaa päällään, ei ole mukavaa lukea Boko Haramin teoista, ei Isisin murhista, jos ei amerikkalaisen totuuden rynnimisestäkään Eurooppaan. Totuus ei ole kaunista, arvot voivat olla brutaaleja.

Kultaista keskitietä ei tunnu löytyvän mistään. Ihmisyyden keskittyminen aivoihin, kehoon ja niiden aktivointi äärimmilleen saattaa tuoda sellaisia ongelmia kuin seksikin on tuonut, se on muuttunut väkivallaksi. Ihmiset eivät enää koe tunteita eikä elämyksiä, treenaus väkivaltaisesti tuo kivun kokemuksia, jonka lopputuloksena voi olla vain pahuus.

Mihin kaikkeen ihmisellä on kiire elämässään? Ehkä ei ole tarkoitus, että kaikki tapahtuu nopeasti, tunteita tulee virtana, ja elämyksiä sataa laarista. Ehkä elämässä riittää, kun asiat tapahtuvat hitaaseen tahtiin ja kokemukset tulevat rauhassa. Seksin ylilyönnissä on kysymys kehon liiallisesta keskittymisestä kaiken hallintaan, ei enää seksuaalisuudesta, jossa rakkaus olisi innoittajana. Se ei ole kaunista, se on rumaa ja väkivaltaista.

Kilpailu on pahimpia ihmisyyden syöjistä. Ihmisyyttä tulee suojella tältä kilpailulta. Koneet voivat takoa tavaraa, jolla taloutta hoidetaan, ihmisyyttä ei tarvitse laittaa koneeksi. Sen opetti jo Charles Chaplin elokuvassaan Nykyaika.

Raija

ARVOJEN SEKAMELSKA

Kasv. tiet. professori Veli-Matti Värri on sanonut, että Suomi menetti arvot sodan jälkeen. Mihin arvoihin hän mahtoi viitata, sitä en tiedä. Arvot on ihmiskunnan selkäranka. Kasvatuksen ja opetuksen taustalla on arvot, joiden toivotaan sisäistyvän ihmistä ohjaaviksi tekijöiksi perusarvoina hyvyys, kauneus ja totuus, joiden johdannaisia on muut arvot. Näitä hyveitä pyrimme tuomaan esille, ja toivomme niihin pyrkimystä. Oppiminen on mielestäni arvo, jossa synnynnäisyys näkyy, se lähtee aidosti liikeelle, ja sanotaan, että on vain yksi synnynäinen motivaatio, uteliaisuus, lapsi hamuaa äidin rintaa, kääntää pään hajun suuntaan ja nostaa katseensa kohti äitiä.

Arvot luovat ihanteita, joihin pyrimme, kuten rehellisyys ja kunnioitus. Merkittävin ihanne lienee aitous, jota kaikki haluaisimme, mutta harva siihen pystyy, vaikka niin uskookin. Olemme roolien vankeja, otettujen, annettujen, sekä virallisten että epävirallisten.Valitettavasti moni ymmärtää kasvatuksen ja opetuksen kieltojen ja rankaisujen kautta, ja ehkä juuri siksi mieli alkaa heijasteisena vaikuttaa valintoihimme ja näkemyksiin. Arvojen kautta ihanteina yksilö kasvaa aidommin vilpittömän lapsen kaltaiseksi.

Psyk. professori Risto Vuorinen sanoo, että vain erittäin harva ihminen pystyy toiminaan vastoin yhteisön normeja. Siispä on parempi miettiä yhteisön tekoja ja nähdä niiden vaikutus yksilöön, ne joko mahdollistavat yksilön tai eivät.

Elämässäni ehkä puhuttelevin teoria on ollut puutteen teoria, toteutamme ja ymmärrämme maailmaa puutteiden kautta. Tähän sopii mainiosti myös persoonallisuusteoria (A.Hakanen), josta käytetään nimitystä vastakkaisuusteoria.  Näytämme itsestämme sitä, mikä on vastakkaista todellisuudessa, ainakin puhumme niin.

Kun suuni suljettiin eräässä yhteisössä nuorena, aloin puhumaan toisissa paikoissa liikaa, suorastaan julistin teorioita ja totuutta, niinpä se näkyy minussa vieläkin. Haluan todistaa että tiedän jotakin, en ole tyhmä ja ymmärtämätön, kuten viiteryhmäni yrittää osoittaa. En tiedä sitten, onko puuteteoria myös fyysinen, liikun liian vähän ja aamuyöstä alan levottomasti pyöriä sängyssä.

Yhteisönormit ovat myös vastakkaisia, puhutaan siitä, mikä on tavoitteena ja ihanteena, mutta toimitaan toisin. Monta kertaa olen nähnyt, että yhteisörikokset siirretään jonkin ajan kuluttua jonkun yksilön häpeäksi, ikään kuin tehdään näkyväksi omatunto leimaten se yksilössä jostakin pienestä virheestä, joka on sitten kaikkien maalitauluna.Tästä mielestäni kertoo myös suuri tarina Jeesuksesta, uhraamiskulttuurin tavoista. Mutta ihmiset eivät kykene näkemään sitä niin, koska se tuo omantunnon tuskia.

Joskus tuntuu siltä etteivät arvot ja ihanteet enää pääse näkyviin ja ohjaamaan tekojamme. Liiallisina ne tuottavatkin valheellista minuutta ja näkemyksiä, virheettömyys ja täydellisyys ei ole mahdollista. Kuitenkin arvot tarvitaan, että ihminen pysyisi kohtuullisena tavoiltaan. En ole niin vakuuttunut siitä, että brutaaliuden näkyminen olisi hyvä tie, inhorealismi, kuten monissa viihdeohjelmissa näkyy nykyään, kovin suomalainen ilmiö. Perheohjelmiksikin luokiteltu Emmerdale on nykyään niin raakaa, ettei sitä voi suositella alle 18v. Vai pitääkö taiteen kautta tuoda niin vahvasti esiin pahuutemme, että se kolahtaa näkyviin valheittemme takaa.

Raija

VANHEMMUUDEN ARVOSTUS

Kun aloin ymmärtää vanhemmuutta paremmin, olin silloin jo äiti. Äitiyteni ensimmäisen lapsen kanssa oli ajan hengen mukaan kovin neuvolavetoista, neljän tunnin välein rintaa ja vain kaksi kuukautta. Nyt kuulin nuorelta ensisynnyttäjältä, että häntä oli myös neuvottu syöttämään yöllä ja herättämään. En osaa sanoa tuohon mitään, sillä aivojen kehityksen kannalta lienee tärkeää, että verensokerit on kondiksessa, mutta toisaalta eikö elimistö itse tasapainota, jos sokerin laskua on.

Fyysisesti meitä osataan ohjata vaikka kuinka, niissä ei ole kovin paljon ristiriitoja ja hyvä niin. Mutta jostain syystä ihmisen ensimmäinen kieli halutaan unohtaa, se tunnekieli, joka on pohjana yksilön kehittymiseen, ajattelun syntymiseen, ne varhaiset tunnemyrskyt, jotka aktivoivat aivot, ensin nälästä, märistä vaipoista ja sitten kaipuusta vanhemman läheisyyteen.

Päiväkodissa elämäni uran tehneenä en suosittele päiväkotia alle viisi vuotiaalle. Siellä on niin suuret ryhmät ettei yksilölliselle hoivalle ole aikaa, eikä se ole henkilökunnan syy. Lapsen kehitys alkaa siellä pelkopohjaisesti, liikaa toimintaa, ei rauhaa ja kiirettömyyttä, on vain perustarpeiden tyydyttämistä. Arvoissa ja asenteissa on kyllä moittimisen sijaa. Useammin kuin kerran sain väkeksyntää kun pidin lasta sylissä. Tuo syli on juuri turvallisuuden kehto, siinä lapsi voi löytää luottamuksen ja turvan, jakamalla kokemuksen hoitajan kanssa. Se on tunne-elämän ensimmäinen prosessi, oppia kuulemaan ja näkemään sisintä, kunnioittaen yksilöä.

On suorastaan hävettävää, että politiikot tasa-arvon nimissä pakottavat äitejä töihin, ja sitä kautta varastavat lapsuuden, lapsesta tulee pelon kautta toimivia, he juoksevat markkinatalouden, tehdasoppien ja tehokkuuden perässä unohtaen itsensä. Vanhempien arvostamattomuus on rynninyt ovista ja ikkunoista. Ei ole pitkäkään aika, kun media julkisesti halveksi vanhempia ja lapset oppivat häpeämään vanhempiaan, ja lapselle kuuluva normaali häpeän tunne siirtyi vanhempiin.

Kun tuo tunne-elämän alku jätetään hoitamatta, lapsista tulee kiusaajia ja elämänhaluttomia, oppiminen ei kiinnosta, he ovat oppineet kieltämään tuon sisäisen lapsen, tunne-elämän, mikä tarvitsee turvan, hyväksynnän ja rakkauden, ei kilpa-areenoita ja juoksumattoja markkinatalouteen. Monta kertaa kateuskin syntyy tuon itsen hylkäämisestä, varjo sieluun.

Luonnollinen lapsen innostus säilyttää lapsen tahtoa ja halua hyvänä, sellaisena, että hän pyrkii eteenpäin, on tavoitteellinen, ja liikunnallinen. Sen siemenet on alkuvaiheen mielikuvituksessa, rikkaissa leikeissä, jotka synnyttävät ilon mielen. Ikävää on tietysti se, että monet vanhemmat myös lähtevät juoksemaan markkina-arvojen perässä, joss ihminen on vain väline tuotannolle.

Raija

ITSETUNTO JA KÄYTTÄYTYMINEN

Elisabeth Roudinesco puhuu kirjassaan ” Miksi psykoanalyysiä yhä tarvitaan” yhteiskunnallisesta ongelmasta, kun käyttäytymistieteet ovat vallanneet ihmisten mielet. Kuka tahansa näyttää osaavan arvioida kolmen päivän kurssilla käyttäytymistä, mikä on jonkin yksilön ongelma, ettei hän menesty elämässä ja/tai sovi yhteisöön. Erityisesti työelämässä ja työnantajilla työntekijöiden kautta on tässä rajatonta valtaa. Ammatti-ihmisillä ihmisen psyyken ymmärtämiseksi menee opiskeluun 6 – 8 vuotta. Persoonallisuuden tutkija Armi Hakanen sanoo kirjassaan ”Persoonallisuus”, Freudin painottaneen, ettei itsetuntoa ja käyttäytymistä tule sekoittaa.

Käyttäytyminen on paljolti opittuja tapoja, käytöstapoja, kun taas käytöshäiriö voi olla osa persoonallisuutta, väkivallasta rikkoutunut tai opittu tyyli. Itselläni oli persoonallisuudessa, tai paremminkin psyykessä särkynyt lokero, mikä tuli ja tulee pintaan väkivallan uhatessa minuuttani.  Muutoin olen pääsääntöisesti iloinen elämästä, nautin, iloitsen ja rakastan. Varhaislapsuudessa sain leikkiä paljon, nauttia onnistumisesta tekemisissäni. Rikkoutunut osa ei määritä elämääni. Minun ei tarvinnut kilpailla, sain luottaa itseeni ja turvautua ympäristöön, olin hyväksytty. Menettäminen, pettäminen ja hylkääminen ovat psykologian tutkija Colemanin mielestä mielen murtajia liiallisina, ja perussoikeuksista otettuina, tätä ei ollut varhaislapsuudessani.

Nuoruudessa rikkoutuneen psyyken osani vuoksi minut on laitettu syrjään yhteisöistä, sillä tämä kauniin sairas maailma ei halua nähdä muuta kuin täydellistä.

Elämänkokemuksessani olen oppinut erottamaan itsetunnon ja käyttäytymisen. Minulle elämä ja tekeminen ovat olleet nautintoa ja iloa vauriovuosia lukuun ottamatta. Kirjoitan kuitenkin siitä, miten särkynyt psyyken osani on syntynyt väkivallasta, ja se tuo käyttäytymiseen rikkinäisyyttä. Kirjoitan näitä siksi, että toivon ihmisten ymmärtävän, että väkivalta synnyttää hyvin pahoja vaurioita ihmiseen. Uhkat ja väkivalta tuo pelon olemukseeni, ja se saa ympäristön hyökkäämään. Tällöin kuitenkin fokus on teossa, ei itsetunnossa ja vastuu kuuluu teon tekijälle.

Kun maailma on suurin piirtein käyttäytymistieteellistynyt juuriaan myöten, ihmiset arvioivat toisiaan lakkaamatta, syntyy vainojen harhoja. Ihmisistä tulee tunteettomia, viileitä sekä neutraaleja, pillereillä siistitään meidät hajuttomiksi ja mauttomiksi ja pahoinvointi kasvaa kokoa ajan. Ongelmiin etsitään syitä yksilön itsetunnosta tai tavoista, toinen arvioi jatkuvasti toista, onnellisuusoppaat lisääntyvät. Annetaan ihmisten olla onnellisia itsestään rauhassa, kaikki eivät ole kateuden kalvamia, ei kilpailuhenkisiä ja vain voittoon tähtääviä.

Silloin kun syöksytään arvioimaan toisen persoonallisuutta, ollaan hakoteillä, fokus täytyy olla teoissa. Ei kukaan ole osannut korjata minun särkynyttä psyyken osaani, koska he ovat etsineet vikaa minun persoonallisuudesta, eivätkä omista teoistaan, jolla he ovat tunkeutuneet elämääni.

Roudinescon mukaan kysymys on siitä, ettei meille sallita normaaleja tunteita näkyvänä, käyttäytymisestä odotetaan niin siistiä, ettei ihmisyyttä enää ole. Ei ole kysymys ihmisen itsetunnosta, vaan häiriintyneestä tarkkailusta, jotka tukevat vallan väärinkäyttöä, sen ottamista ja antamista riittämättömin perustein.

Raija

MAHDOTON PAHUUS

Joskus nuorena kirjoitin runon elämästäni, elävän kuolleen aistimusten heräämisestä, olin rakastunut. Nyt vain totean, että olen kuollut pahuuden edessä. Se on mahdottomuus. Se on kuin suurta syntiä, jossa mitkään armot eikä anteeksiannot saa tilaa. Pahuus on kasvanut syyllisen etsimiseksi, syyllisyyden löytämiseksi, ja kestänyt 40v. Se on leimakirves, joka ei tunne armoa. Hetkellinen armo syntyy nyt kirjasta "Syyllinen olo", espoolaisen teologin Anna-Liisa Valtavaaran kirjoittama. Siellä puhutaan väärästä syyllisyydestä, kaltoin kohtelusta syntyneestä. Jo vuosia olen sanonut, että yhteisövalta on pahuuden keskiössä, mutta sitä johtaa muutama henkilö.

Kaikki alkoi siitä, kun ensimmäinen työpisteeni kaupungilla alkoi.  Tulimme uutena ammattiryhmänä vahvan entisen rinnalle, heidän reviirilleen, nuorena ja innokkaana. Kolmen kuukauden jakson jälkeen johtaja yritti sanoa minut irti, ilmoittaen päällikölle, etten tee töitäni, ja henkilökunta valittaa. Kysyin henkilökunnalta, ja he lähtivät puolustamaan minua, allekirjoittivat paperin, jossa asia kumottiin täysin. Mutta tästä jäi leima papereihini, mikä ei koskaan hävinnyt, syytä alettiin etsiä kuin neulaa heinäsuovasta.

Nuorena menin kävelemään tuntemattomalla seudulla tanssipaikkaan, ja jouduin tuntemattomien miesten raiskauksen uhriksi. En jaksanut taistella kolme miestä vastaan. Mutta raiskauksen syyksi etsittiin vikaa minun persoonallisuudesta, olin aiheuttanut sen kävelylläni, syyllinen tekoon. Kylällä oli useita raiskaustapauksia, ja muutama mies oli siitä joutunut vankilaan.

Anteeksipyyntöä ei ole koskaan tapahtunut, paitsi vanhempieni taholta, jotka eivät jaksaneet minua auttaa silloin. Kirjoitin kauhut fiktioksi ja sain käsiteltyä asian. Julkaisin kirjan omakustanteena. Muistan kun silloinen johtaja tuli kirjakaupan ovella vastaan kirjani kädessään. "en minä tätä lue, ostin vain työkavereilleni".

Viimeisessä työpisteessäni sain kokea sylkemisen naamalleni. Oli puuttunut lasten väkisin nukuttamiseen melkein päällä maaten, sitoen hoitajaan kiinni, ettei voinut liikkua. Lapsi, joka oli tullut hoitoon kymmeneltä, olisi pitänyt nukkua jo kahdeltatoista.

Kaupungin henkilöstöpäällikkö ilmoitti etten ole sopiva työhön. Ilmoitus meni rekryyn. Sain niin härskin ilmoituksen rekryvirkailijalta, ettei se kestä päivänvaloa. Kun vei asian juristille, rekrytoija kielsi kaiken tapahtuneen ja kaupungin juristit alkoivat puolustaa hänen kertomustaan. Oikeus, oikeus, sitä vaan kyselen, pitäkää se mikrofoni mukananne.

Mutta mitä on tapahtunut näille kaikille leimaamisille. Kun olen tuonut asian esiin ja vaatinut vääryyden korjaamista, sitä ei olekaan tapahtunut, syyllistäjät ovat vetäytyneet ja ilmoittaneet ettei mitään sellaista ole tapahtunut. Minut on leimattu mielisairaaksi, joka kuvittelen asiat.  He ovat suojelleet omaa mainettaan, mutta tuhonneet minun elämäni. Minun vikani on ollut se, etten ole kestänyt väkivaltaa, johon olen sitten puuttunut. En ole koskaan ketään työntekijää persoonana mollannut, en heidän mainettaan ihmisenä tehnyt kyseenlaiseksi. Olen puuttunut tapoihin, jotka ovat vaurioittaneet lapsia, kuten potkiminen. Se on ollut myös minun virkatehtäväni velvollisuus, ilmoittaa. Mutta Suomi on väkivallan luvattu maa, siitä ei puhuta.

Olen ollut kuin koko työurani vankilassa, ja oikeusprosessi on ollu koko ajan päällä. Minusta on etsitty syyllisyyttä piinapenkissä. Olen kulkenut helvetissä, ja siitä pois päästäkseni minun on pitänyt suojautua yksinäisyyteen.

Nyt on pääsiäinen. Minä olen kuollut, Jumala armahti Jeesuksen, mutta ei minua. Pitkään kannoin syyllisyyttä syyttömänä, häpeää, joka luhisti ja romahdutti. Olen aina ollut kunnianhimoinen, tehnyt työni hyvin, syntini oli se, että puutuin vääryyteen. Häpeäni ei tullut siitä, että olisin epäonnistunut työssäni, häpeä tuli epätoivosta vallan väärinkäytön edessä. On kuin kaikkein tärkein ja valtaa kuvastavin ongelma on siinä, että syyllistää halutaan aina kuolemaan saakka.

Minun elämäni on ollut sekä henkisen että ruumiillisen raiskauksen kohteena, pilkan ja ivan kautta. Koskaan ei ole pyydety anteeksi, etsitty vain todisteita siitä, että olen syyllinen. Eräs psykiatri sanoikin, ettei ihminen pääse vapaaksi ellei hän saa tunnustusta siitä, että vääryys on tapahtunut.

Lainaus edm. kirjasta. "Kun terve syyllisyys syntyy vain ainoastaan minun omien tekojeni seurauksena, niin epäterve syyllistyvyys on kehittynyt toisten ihmisten väärien tekojen seurauksena, siis siitä, miten muut ovat kohdelleet minua."

Raija

KÄRSIMYKSEN PÄIVÄNÄ

Kärsimyksiä on niin monenlaisia, ettei niitä kannata katsella joukkona, elämä opettaa, kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat, kärsimys jalostaa. Kun alamme julistaa kärsimyksen tärkeyttä, tulemme samalla määritelleeksi sen, minkälainen ihminen on oikeanlainen. Kärsimyksen hyväksyminen ja jalostamisen ajatus vie meidät uskomukseen, jossa epämääräinen elämäntarkoitus tuo kärsimyksen, eikä meidän tarvitse ottaa kantaa, se voi jäädä kohtalon käsiin.

Tärkeää olisi ennalta ehkäistä kärsimystä. Luonnon saastuttaminen ja myrkkyen kylväminen voi olla monien tautien taustalla, syöpien synty ja tautien esiintyminen. Miksi emme siis vastustaisi luonnon saastuttamista?

Jeesus joutui ivan ja pilkan kohteeksi ja luopui elämästään. Häntä syrjittiin normien vuoksi. Ei ollut sananvapautta, ei uskon oikeutta omalla tavalla. Samaan asemaan joutuu monet ihmiset tänä päivänä ja riistävät itseltään hengen. Ihmisen pahuus toiseen nähden kylvää mittaamatonta kärsimystä, se vie oikeuden elämään.

Ihmisoikeudettomia ihmisiä on maailmassa runsaasti. Niitä joilla ei ole edes ruokaa, ei majaa jonne asettua makuulle. Suomessakin paperittomat eivät saa lääkäripalveluita, asunnottomia on paljon. Ruokajonot kasvavat ja leipää haetaan roskiksista, sillä häpeä voi jo painaa niin paljon, ettei uskalleta tulla näkyviin ruokajonoon.

Erityisen huolestunut olen nuorista, joilta viedään turva ja luottamus elämään, solmitaan nollasopimuksia, työtä ei ole ja tuet viedään pois, ettei vain nk. laiskistuisi. Nämä uskomukselliset näkemykset kuulee monen politiikon huulilta.

Niin paljon on ilmassa kärsimyksen hyväksyjiä, että kuvottaa. Kuunnelkaa vaaliohjelmia, juurikaan siellä ei puhuta rikkailta ottamista, kukkarolla käydään sen heikoimman ihmisen kohdalla. Ahneus on viety äärimmilleen, veroparatiisit kukoistaa ja ihmisiä luokitellaan oikeudettomiksi. Ihmisen valta on brutaalia. Sosialistimaa Venäjä on tuonut rikkaille oligarkeille palatseja ja miljardiomaisuuden. Firmojen hallituksen jäsenet jakavat omaisuuden keskenään, vaikka se olisi maan omaisuutta öljyvaroina, jokaisen omaa.

Kärsimystä olisi huomattavasti vähemmän, jos ahneus ei olisi mahdollista lakien puitteissa. Rahalla saa paljon. Mutta ihmisarvon voi antaa vain sydämemme, rakkaus.

Raija