LEIKKIMIELELLÄ, MIELEN KIELELLÄ, AIVOLEIKKI

 

Tämä on täysin absurdi kirjoitelma, että saisin iloa päivääni, kuvitteluleikki minuuden ja ympäristön vaikutteista, totuutta haravoidessa heinäkasassa kuin neulaa etsisi.

Kuikuilen yläosiin aivoissani, hapuilen etuotsalohkolle, jos sieltä löytyisi päivään tavoitetta, huudan kaipauksen asiantuntijaa avukseni, odottelen, antaisiko mantelitumake mitään sykettä luovuuden sillalle, tuoden ilon siemeniä etsimisen poluille. Mitään ei tapahdu, unenikin ovat olleet poissa monta viikkoa, vaikka kuinka lukisin iltarukouksen.

Sitten tapahtuu, neuropeluri on raivannut kiitotien korvakäytävääni ja syöksyy selittämään minua. Ensiksi kysyy, mitä sinä kuvittelit, aloit ihailemaan kaunokirjoitustasi, ihan tuo narsismilta löyhkää. Puolustaudun, mutta kun haluan olla itseni, haluta ja tahtoa, iloita itsestäni, tuntea elämää. Peluri sylkäisee mantelitumakkeeseen, tokaisee, sinä valitsit, mantelitumakkeesta lähti liike otsalohkolle. Häkellyn, eikö se pelkoani näyttänyt, itseni menetystä, kun unet katosivat.

Korvakäytävässä on jo jonoa. Yleislääkärin ohjeistus maalataan korvakäytävien seinustoihin, älä syö liikaa suolaa, verenpaine syöksäyttää synapsien kulkutahtia, et ehdi lukea ja se pudottelee muistia jäljettömiin. Hakeudu fysiatrille liikesarjojen oppimiseksi ja neuropsykologille, tarvitset aivosolujen liikennekartan oikeista suunnista ja vauhdista.

Sitten saapuu psykiatrian ja ymmärrystieteen professori, todellisuuksien kieltomestari, kysäisee; Miksi toiset kokevat ahdistusta ja syyllisyyttä sinun puheistasi? Vastaan hätääntyen ja syyllistyen, he eivät anna minun puhua asioista, ilmoittavat että olen väärässä ja vaativat heidän oikean oppimista, eikä tunteita saa olla, ne on kielletty. Hän vastaa, sinä aiheutat ne, ole hiljaa. Kiemurtelen, kaipaan psykologia, joka puolustaisi tunteiden oikeutusta, mutta hän pelkää korvasimpukan kuoren alla suuruuden mestaria.

Sitten tuleekin vauhdilla sosiaalisiin käytänteisiin perehtynyt järjestyksen valvoja, kysyy, miksi aiheutat hämmennystä muille? Minä; elämä on hämmennystä ja ihmeitä, tunteiden vaikutuksia, ihmisyyttä. Tiuskaisee sitten minulle, puheenvuorot on oltava järjestyksessä, kaunokieliset nurkkaan, aggressiotaitoiset ylimmälle portaalle, vääristä asioita puhuvat vankilaan, se on järjestyksen mittarituoli, istu kiltisti.

Sitten hiipii filosofian erityisoperaattorit. Tässä on sinulle sanoja ja arvoja, valitse niistä, äläkä haahuile, etsi oikein, äläkä venkuile, elämänlaki on sanojen alla, vain näkyvä on elämänlakia. Jos vaikutat, olet itse syyllinen, olet valinnut väärin, kuulut jalkapuuhun, moraalin ohje on valvonta, kontrolli, ja hallinta, pois häipyköön, hyvyys, totuus, kauneus ja viisaus.

Herra armahda.

Raija

KUN PSYYKKINEN ITSEYS KATOAA

 

Erityisesti trauman kokeneille ja siihen liittyville henkilöille.

Jokainen tiedämme, että vauvan ensimmäinen kieli on tunteet. Tunteet synnyttävät ensin hahmoja, ja sitten mielikuvia, joita vauva yrittää ottaa kiinni ympäristöäkin havaitessaan, jopa varjoja, kuten lapsitutkijat ovat todenneet. Noin kolmen vuoden iässä lapsi alkaa yhdistellä yleisen psykologian mukaan mielikuviaan kielikuviin ja alkaa syntyä ymmärrystä, merkitykset selkiytyvät opetuksesta oman mielen yhdistäessä. Tällöin synnynnäinen sisäinen minuus saa alkunsa ja tunnekokemukset aktivoituvat tahtovaksi minuudeksi ja ovat aktivaation lähde. Pääsääntöisesti kinesteettinen lihasmuisti ottaa vahvemman roolin, ja sanakielen vaikutus vahvistuu.

Tämä sisäinen minuus voi tuhoutua ja/tai jäädä kehokokemusten alle, kun sisäinen ei ohjaa, ei tahdo eikä halua. Sisäisen minuuden menetyksestä voi palautua. Minulla tämä menetys tapahtui pahan trauman seurauksena 16 vuoden iässä, kun jouduin pakkorooliin, mikä minulle annettiin. Alkoi ruumisroolin vaihe. Pyysin apua, en saanut, ei uskottu. Yritän kuvata seuraavassa niitä oireita, joita ruumisminuus roolissa tuottaa. Elämäni oli ollut normaalia siihen saakka, jopa positiivista, mutta sitten aivoni jäätyivät, muuttuivat lyijyksi, kun vuorovaikutus muuttui vallan väärinkäytöksi, jossa estettiin puhumista tietystä häpeällisestä asiasta, salattiin tehtyä rikosta, mikä ei edes ollut lähellä olevien syytä, mutta he eivät osanneet käsitellä asiaa, kielsivät ja torjuivat kuulemaansa, kulttuurin tuottama tabu. Jäätyneet aivot eivät ottaneet vastaan eivätkä tuottaneet ulos muuta kun ruumiin jäämiä kehohahmosta.

Kun sisäisessä lapsiminässä leikkivä, oppiva ja luova puoli kuolee, alkaa, ainakin minulla, toistomuistin kehitys. Kaikki toistomuisti ei ole trauman tuottamaa. Traumaoireet näkyivät; minulle ne tuottivat tunnelukot, kun asia salattiin ja estettin puhumista, puhekieli alkoi puuroutua, sitten tuli ahdistuksen ja aggression kautta ajatusten katkeilua, sanojen putoamista, lopulta hiljaisuutta, mikä vei yhä syvemälle rooliin. Ennen tätä vaihetta oli ollut hiljaisuuden ja kauhun rooli, jossa toiminnot näkyivät vähäisinä määrinä elämästä selviytymisenä. Ohjeita satelee, rentoudu, keskity, harjoittele, kertaa, ole oma itsesi, mutta se ei auta, jos tunnesidettä ei ole, eikä sitä pakkoroolissa ole, se on pakkoroolilähtöinen. Lukiessani mitä tahansa, trauma kuin lukittui johonkin tiettyyn asiaan, iskostui siihen, alkoi toistamaan ilman johdonmukaisuutta. Sisäisen lapsen ja tunnesiteen puuttuminen näkyi keho-oireina, levottomuutena, sattumiin takertumisina, muistin ja mielen häiriöinä. Keho romahti aina liikkeen hallitsemattomuuteen saakka, käskyt eivät enää lähteneet aivoista, oli vain kinesteettisen muistin toistoa mallista opittuina. Puhuminen takelteli, ahdistus toi karhun äänen, mikä tulkittiin epärehellisyydeksi, kun mieli oli hajoamisessa ja muisti katoamassa.

Trauman kokeneen ja havaisijan/auttajan täytyy opetella kohtaamaan enemmän myös mielen kielen kautta. Kaikki ei ole järjellistä valintaa, tahtoa ja halua, miltä se näyttää, se voi olla trauman heijastumaa sanakieleen, joskus puhuin kuin runoilija, ja opin ymmärtämään mieleni kieltä, kun se alkoi tulla runojen muodossa, mielikuvina, joissa oli vertauskuvallisuus läsnä. Oli opeteltava kysymään ja etsimään vastausta kuvien merkityksestä. Kun trauma on liian kova, itseys suojatuu, fyysinen tuska ahdistaa niin paljon, että kuva siirtyy kaukaisuuteen taivaskanavalle, ja/tai pahimillaan mieli rikkoutuu hajoamiseen, järkytys luo ”traumavuoren”, mihin ei saakaan yhteyttä, kun muisti vaurioituu sekä suojautuu alitajuntaan liiallisessa psyyken vaurioissa ja myös fysiikan lakien mukaan. Kummisetäni lauloi minulle merkityksien kautta, etsimään sanojen takaa arvoja.

En osaa olla kiitollinen, jos ihmisyyttä tuhotaan ihmisessä. Ymmärrän inhimillistä heikkoutta, voimattomuutta ja osaamattomuutta. Luottamus itseen avaa sen, että ei pelkää, vaikka toisen ajatus ja arviot olisivat omanlaisiaan erilaisine vivahteineen, tärkeintä on, että annetaan peiliä ja vastinetta ilman tuomitsemista ja arvostelua, se on vain näkemys, ei meitä tänne tuomareiksi ole kutsuttu, eikä ylivallan käyttäjäksi. Noteeraamatta saadaan toinen joskus nolouden tilaan, joskus täysin hiljenemään, osin asioiden vaikeuden vuoksi. Yrittää kannattaa aina, heikkonakin. Olen pettynyt siihen, että valtaa käytetään ylitse toisen. Ihminen tarvitsee valtaa, se minulle on opetettu, se on hyvä valita tiedon pohjalta perustellusti. Jokainen päättää sen, että hyväksyy itsensä vaillinaisenakin ja antaa tilan vuorovaikutuksen kautta oppimiselle. Aina ei tietenkään pysty, se on inhimillistä, mutta siinä voi myös paeta vastuustaan, vallanhimoonkin.

Mielen romahtaessa en saanut tietoa, vaan vallan alle alistamista yhteisön ehdoilla. Minua on pidetty sekä älykkäänä, että tyhmänä, mikä lienee normaalia jokaiselle, asiakohtaista ja vääristynyttäkin. Ihmisten luokittelu tuo paljon ongelmia ja syrjintää. Muistia, mieltä ja elämänkokemuksia yhdistäneenä pidän huolestuttavana ihmisten diagnosointia. Pysykööt lääkärit lestissään, heillä ei ole riittävästi tietoa yhteisöllisestä vallan käytöstä ja psykologiasta, ongelmat kiertyvät yksilön kannettavaksi syyttömänä, kuin uskomuksissa kuunaan, ihmiskuvana hyvä ja paha, heikko ja vahva. Jos ja kun pahan trauman kokenut taantuu lapseksi, menettää muistiaan ja kykyään kommunikaatioon, joutuu syrjityksi, hänelle voidaan lyödä leima, vajaaälyinen ymv., mitä taakkaa hän joutuu kantamaan yhteisössä, vaikka kuinka palautuisi ja saisi minuuden takaisin älylliseksi ja oppivaksi.

Tunteitaan kohtaamattomat ja käsittelemättä jättävät projisoivat tunteet toisiin ja syntyy ikuinen ongelmien viidakko, jossa sanat, tavat ja teot uskomuksineen vain toistuvat. Kun meille on tyrkyllä enemmän uskomuksia kuin tietoa, se johtaa harhaan, tietämättömyys vie rooleihin ja vallanottoon hädän ajamana. Kontrollitarve näkyi, kun vastauksena sain pääsääntöisesti, jos kysyin miksi epäonnistun, teit niin ja niin väärin, käyttätyminen oli usein syynä, ei juuri koskaan että kuulija/näkijä kontrolloi ja tulkitsee, haluaa käyttää ylivaltaa. Syyttelypolitiikka on yhteisöjen eetosta, jossa on vahvat juuret alkaen jalkapuusta, ihmiskuvat ovat syytteisiin ja häpäisyihin perustuvia, paha ihminen, jota yritetään korjata, ei tekoa. Psykiatrian historiaa lukiessani totesin, että sen juuret ovat persoonallisuudesta vikaa etsiviä. Kun ihmiset toimivat tavallaan hätätilan alla, eivätkä ole tietoisia tekojensa seurauksista, ei heidän taakkaansa tule lisätä syyllistämällä, halveksumalla ja häpäisemällä lisää teosta. Vastuullinen toiminta vaatii asiallisen tiedon, mielen reaktiot ovat osin inhimillistä heikkoutta, mutta myös pakokeinoa vastuusta, projisointia psyykestä, itsestä ja toisesta. Vallan keinoina on alistaminen ja häpäisy, saaden heikoksi ihminen psyykeltään. Muutamia vuosia sitten lyöntivaiheen jälkeen putosin voimattomuuteen, tilasin euron kännykän valesivustolta, ja maksoin 70 euroa tilivarkaudesta.

Lapsiminää, sisäistä minää kannattaa suojella ja pitää elossa, siellä asuu luovuus ja mielikuvitus, mikä auttaa kohtaamaan kauheita asioita, mielikuvat suojelee psyykettä, kun mieleen jää herkemmin positiiviset muistot, se on myös ihmisuhteiden peruskivi, jonka juuri on johdonmukaisesti kehittyvässä tiedossa, arvoissa, mitkä kannattelee, mielikuvitus tuo voimaa. 

Väkivalta häviää pääsääntöisesti leikin ja oppimisen avulla epätietoisuusmielen eliminoimiseksi, epätietoisuus järjettömästi tuhoaa minuutta. Täydellisyyttä ei ole olemassa, mutta tuhoamisen menetelmiä voidaan vähentää.

Olen huomannut kuinka inhoa ja syrjintää tuottaa se, jos tietää jotakin ja selittää, pitäisi vain uskoa ja totella. Ihminen haluaa, että hän on tiedon mestari, ja loppujen lopuksi me kaikki tiedämme hyvin vähän. Arvostukset vaikuttavat siihen, kuinka alamme syrjiä toista tiedostamatta ja/tai tietoisesti, koska haluamme tavallaan loistaa itsenämme. Asettamalla toisen johonkin lokeroon, emme ole vapaita nauttimaan siitä, mitä toinen voisi antaa tiedoillaan. Jotkut selittää, että ne ovat niin syvällä sisällä ja vanhemmista lähtöisin olevia mahdottomia tunnekokemuksia, sitäkin voi olla, mutta useimmiten ne tulevat selviytymistaisteluista, vallan käytöstä yhteisönormeissa. Uskon, että ne ovat enemmän yleisistä asenteista tulleita ja eriarvoisuudesta lähtöisin, odotukset, että isä hoitaa kaiken, hierarkinen järjestelmä. Myös omat mielentilat odotuksissa ja tilanteissa vaikuttavat, on pysyvä identiteetti ja heiluriminä mielialoista johtuen, mahdollisuudessa vaikuttaa. Muistan henkilön yhdestä yhdistyksestä, kun hän halusi, että jatkan hänen puheenjohtajan työtään, mutta kieltäydyin, niinpä hän tiuskaisi yhdessä tilanteessa rangaistessaan, ”mitä odotit” ja toi esiin sen, että hän oli pettynyt omiin odotuksiinsa kohdallani. Jos haluaa hallita toista omilla näkemyksillään, pettyy toiseen ja hylkää hänet, tästä syntyy syyllisyyttä ja häpeää, kun omat odotukset pettää.

Moni vastustaa tietoa ja mieli on valitsijana, määrätön määrä psyykkisiä paineita ajaa absurdeihin valintoihin, määritellään ja pyritään määräämään kaikesta omavaltaisesti, tieto ei avusta. Ei tuo ole oikein, en minä kestä, tuo on sopimatonta. Itsestäni voin sanoa, että ehkä se johtui siitä, että olin syvästi masentunut, ja suuri osa psykologisesta ja sosiologisesta tiedosta oli hebreaa, ja kesti kauan, ennen kuin aloin sisäistää asioita. Ensin piti saada muistikyky takaisin, oppia oppiminen, ja sen juuri oli tunnesiteessä, omassa tahdossa ja halussa, ja pakot veivät vain kauhuun, kun trauma aktivoitui. Jokseenkin joskus mahdollinen vapaa tahto vaatii itsemääräytymisen oikeuden. Näin lienee monien muidenkin kohdalla, tieto on hebreaa. Se säilyttää hierarkkista järjestelmää, jolloin tieto on suojattu ja mahdollistettu vain valta-asemassa oleville, se voi toki suojata populismilta ja uskomuksilta.

Perusoikeuksien ja satunnaisten menetysten erotteleminenn on tärkeä osa itsetuntemuksen kehittämisessä. En ole ollut juuri mistään niin iloinen, kuin siitä, että olen tutkinut oman menneisyyteni, olen saanut ilon ja vapauden takaisin mieleeni. Moni esteli, älä sitä menneisyyttä murehdi, elä tässä ja nyt. Ahdistus ja aggressio loppujen loppuksi oli se mitkä johdatti tutkimaan, liiallisena tuhosi, iloa ja voimaa sain osin tässä ja nyt elämässä ja se ylläpiti voimaannuttavaa leikkimieltä ja palautti muistia. Liiallinen tulevaisuuden ahmiminen saattaa viedä menneisyyden pimentoon, koska se on usein tietoisempi järkipuoli kuvittelua estäen, jolloin lapsiminä unohtuu, se leikkivä, luova ja innostuva.

Niin monta kertaa olen myös saanut syyt niskoileni, kun olen puhunut asiasta. Olen synnyttänyt muistihäiriöitä, sydänvaivoja, sairauksia, mielipahaa ja ongelmia ihmisten välille riippumatta siitä miten ystävällisesti ja mielet huomioiden harvakseen olen kysellyt, tuonut esiin. Harvemmin olen kuullut että tuon iloa, toki sen olen voinut lukea kasvoilta, niin moni pelkää rohkeutta tuoda esiin asioita. Pääosin tuomitsemisen kulttuurit tulevat hierarkisoituneista vallankäytön menetelmistä, mitä kontrollikulttuurit tuottaa erinäisistä syistä. Niin harva uskaltaa tutustua omaan historiaansa, on ehkä helpompi kurkotella kuuta, siihen houkutellaan. Tavat ja normit sisältävät kovin usein ihmistä vaurioittavia tekoja. Miten voidaan analysoida tunne-elämän häiriö persoonallisuudessa, jos tunteita ei edes ole, yksilölliseksi ongelmaksi epätietoisuuteen saattaen, ja ihminen voi alkaa käyttäytymään mielistellen, tai joutuu täysin sekavaan tilaan, ei tiedä miten tulisi olla ja käyttäytyä.

Olen saanut takaisin vapauden, jossa toistotunteet ovat kadonneet, mitään kauniimpaa en olisi voinut kokea.

Yleinen tieto ja tietoisuus ovat yhteisöjen heikko puoli. Tiedot rakentuvat kovin hataralle pohjalle. Juoruilua, asemavaltaa, sattumia, pakenemista, vääristelyä, suorastaan pahan tekemistä, toisten tuhoamista, että pääsee loistamaan auringossa. Ihmisoikeuksissa joutuu odottamaan vuoroaan niin kauan, että vuodet eivät riitä ja sitä on koko maailman historia täynnä, kaikille ei tule vuoroa.

Olen lakannut uskomasta ihmisten kykyyn arvioida toisen ihmisen tekoja, psyykeä, ajatuksia ja tunteita. Kun on nähnyt paljon sitä, että syyllisyyden ja taakan kantaa julkihäpäisemisen kautta toinen ihminen kuin tekijä, ei luottamusta ole enää oikeudenmukaisuuteen. Yksi syy siihen miksi näin käy on opetusmenetelmissä, yhteisövallan vaikutukset ovat niitä, joista ei puhuta, koska uskotaan, että moraali sieltä tulleena on hyväksi, olen tullut toiseen tulokseen. Hyvä kasvatus ja opetus vaatii arvojen selkeytyksen, yhteisövalta on sananmukaisesti valtaa ylitse toisen.

Raija

ENKELITYTTÖ

 

Tämän voisi aloittaa, olipa kerran….. ihan niin kuin sadut alkavat, sitä elämäni on ollut, paha on tullut myös paikalle, yrittänyt tuhota, tehnyt kaikkensa ajaessaan kohti kuolemaa, sadut ja unelmat ovat jääneet varjoon. Elämääni tuli korkeat tavoitteet sieluun, tunteiden paluuseen ihmisyyden ytimessä, elämänveden voimaannuttavaan leikkiin, itsensä takaisin löytämiseen aitona ja arkirealismi oli välissä sotkemassa viisauttakin ja tätä olen kahlannut läpi sielun ja ruumiin syvimpiä mutkia myöten.

Kun olin noin kolmen neljän vuoden ikäinen, olin noussut uuden kotimme katolle, kävellyt alas 5-8 metrin korkeudelta ja huutanut ”minä olen enkeli, minä olen enkeli” ja kävellyt muina tyttöinä eteenpäin nurmikolla, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä kuitenkin oli, koska kolmenkympin iässä todettiin nikamakaareni olevan poikki. Kotonani ei opetettu uskontoa, mutta naapurista käytiin kertomassa enkeleistä, koulussakin opetettiin. Elin elämää niin kuin lapsi elää, konkreettisesti leikkien. Elämäni on ollut vahvasti tässä ja nyt elämää, unelmia ei ole ollut, ehkä raaempaa köyhyyden tuomaa kärsimystä, ruuan puutetta ja vähän vaatteita ja elämän henkinen puoli enemmän sattuman sanelemaa. Onneksi äitini kuitenkin runoili, että jokin lapsiminäni kyvyistä säilyi sisäisessä minuudessani, luovuus, mikä pelasti monesta kauheudesta.

Oli kuitenkin järjestelmän tuoma tuhoava kausi fantasiat pelon tuottamana, pahuuden orjallinen minuutta rikkova ominaisuus vallan vaikutuksesta, missä unelmat rikkoutuivat. Tätä aikaa kuvastaa ympäristöstä tulleet odotukset, hyväksynnän puute, ja minuus kulki roolien kautta, pääosin annettuina ja ympäristön vaatimuksina, innoittaen haluamaan yhä enemmän, itselläni ne oli kovin konkreettisia, omakotitalo, kulttuurin kulutus ja materian hankinta. Se oli työn ja koulutuksen aikaa, hieman yli neljäkymmentä vuotta, aikuisuuden, kunnes jätin kaiken ja etsin itseni takaisin.

Kolmikymppisenä rakastuin, elimme melkein hurmosta aistimusten viehkeässä maailmassa. Sain suunnitella unelmahäät, oli kevät ja minulle kasvatettiin puutarhassa ruiskukkia ja päivänkakkaroita hääkimppuun, vaikka ne eivät olleet vielä kauden sesonkia, normaalisti kukkivia.

Kaiken haaliminen oppeja myöten, arvon ja aseman saavuttaminen näkyi käytännössä. Osalliseksi tuleminen ei ollut kuitenkaan arvostettua, kuuleminen, huomioiminen ja kunnioitus, oli yhteisövallan eetosta toimia samanlaisten ajatusten toistamiseksi. Siitä ei koskaan syntynyt tyydytystä mieleen, ei nautintoa, vain rooliolemus, toteuttaa muiden odotuksia, rangaistusten peloissa, mitkä eivät olleet vain pelkoja, vaan todellisuudessa tapahtuvia tekoja ulossulkemisineen, häpäisyin ja syyllistäen. Yhteisövallan eetoksessa oli monia vaikutteita, tiedon ehdottomuus, uskomukset, asemalla pelaaminen virallisesti ja epävirallisesti jne. Käytännön tilanteissa face to face kohtaamisissa vuorovaikutus oli paljon kehon viestintää, tutkitusti vaikute on 70 – 90 prosenttia, tulkittuja kokemusperäisiä näkemyksiä, usein vääristyneitä ja tulkitsijan omista kokemuslähteistä kehittyneitä.

Syyllisyys ja häpeä ovat yhä hierarkisoituneen yhteisökehityksen jälkimaininkeja, tunteensiirto toiseen omista kokemuksista, kun itsetuntemusta ei kehitetä psykologista tietoa hyödyntäen. Tämä tuo paljon työtä mielenterveysasioissa korjaavina hoitoina, tunteita ei tunnisteta omiksi. Miten paljon onkaan yhteiskuntaan kehittynyt auttavien suuri joukko mielen osaamisen tunnistamiseksi, kuin projisointi olisi siirtynyt rakenteisiin, sen sijaan, että olisi opetettu omien tunteiden ymmärrystä. Niin monta kertaa olen nähnyt, kuinka henkilö, joka tekee rikoksen toiselle, syyllistää kohteensa, ja luo tarinaa, jossa kohde on tehnyt rikoksen, hänen oman rikoksensa.

Kun olin taapertanut yhteisövallan valleja ylittäen ja alittaen, tuskaani huutanut ympäristöön, valittaen ja itkien sisäisen minuuden puuttumisesta, itsemääräytymisen olemattomuudesta, kaipuu vei syvemmille vesille. Psykoosiin joutumiseni kahleissa yhteisönormit pakottivat avaamaan särkymisen minuutta, muistin katoamisen ongelmaa, tunnesidettä ei ollut syntynyt roolin ominaisuudessa, se ei ollut itsestä syntynyt, ei valintaa, ei se, että pelon seurauksena ja kauhun ajamana ihminen taipuu vaatimusten edessä. Psykoosin jäljet olivat yhteiskuntamyrskyn jäämiä, ne toivat uupumuksen ja sairastumisen. Oli löydettävä syvemmille vesille, ydinminuuteen, leikin ja unelmien mielenvoimaa antavaan sykkeeseen. Sieluni palasi lapsiminuuteen, enkelitytöksi, unelmahäiden toteuttamiseen, takaisin itseen, roolista pois, sen alta löytyi fysiikkaa lihasmuistin takaa lauluina sanakielen ohjauksessa, se oli leikin kykyä lapsuudesta opittuina, luoda mielikuvia muistin avatessa automaattisesti väyliä. Se ei ollut fantasiaa, se oli kuvittelukykyä, leikin osaamista.

Lopuksi kevennys. Seuraan paljon vuorovaikutusta ja sen vaikutuksia, nykyisin somessa. On niitä ihmisiä, jotka tuottavat tavoitteita, niistä tykätään hurmiossa, mutta realistit saavat hylkäyksiä ja moitteita. Kun niitä molempia tarvitaan, eikä kumpaakaan tarvitse hylätä. Skitsofreenisesti humaltunut kumartelee vain upeita tavoitteita. Ei se tavoitteen tuoja ole välttämättä narsisti, hän voi olla tiedolla ohjaaja, eikä elä ollenkaan tykkäysten haalimisen himossa.

Raija

KUN AISTIMUKSET KUOLEVAT

 

Nuoruudessa, kun itsemääräytymisoikeuteni riistettin, aistimukseni alkoivat kuolla. En kokenut mielihyvää, en maistanut ruuan makua, liike ei tuonut nautintoa, endorfiinejä ei syntynyt. Aivoaktivaatiot sammuivat ja sitä myöden erilaisten ainesosien erittyminen aineenvaihdunnassa lakkasi, välittäaineet eivät enää välittäneet synopsien kautta tietoa, kun minuutta ei ollut tahtona ja haluna. Tutkijaystäväni sanoikin, että sinulla on nuoruusiän dementia. Myös reaktiot aistiärsykkeissä, kuten chilin makukokemus, ei välittynyt. Ei edes seksuaalisuus noussut hormoonien myötä aktivaatioon, vaikka sitä kuviteltiin olevan muiden havainnoinnissa, kun kaltoin kohtelu toi ylijännitteen kehoon.

Opiskeluaikojen muistoista on jäänyt tilanne, jossa vein muistihäiriöistä lääkäriin. Lääkäri siinä oli epätietoinen, kun potilas vastaili epämääräisiä. Sanoin ohimenen lääkärille huomioitavaksi, että hän ottaa kiinni ampiaisia. Eli havaitseminen oli ympäristön vaikutteissa, eikä lyhytaikainen muisti toiminut hyvin, vain hahmottaen näkyvää, reagoiden ympäristöärsykkeisiin, minuus ei ollut tietoisuudessa vahva, muistin pysyvyydessä. Omasta kokemuksesta johtuen havainnoin tällaisia asioita.

Uteliaisuus syntyy, kun tunne on ensin syntynyt, kiinnostus aktivoituu ja herää suuntautuen ulospäin. Sisäänpäin kääntymistä voi tapahtua, jos ja kun yksilö alkaa suojautua ympäristöstä tulevilta uhkilta, syntyy pelkoa. Jäljelle jää kysymys fantasiasta, onko sitä, vai ei, houkutteleeko aistimukset etsimään kokemusta, tuntoa vaikka liikkeen seurauksena, ja onko liike vain kehoruumista, opittua, kuten kävely, mikä voi olla roolilähtöisesti opittua, toistoa, ilman itsetietoisuutta.

Aistimus syntyy aktivaatiossa, mikä aktivaatio on motivaatiolähtöistä, ja se synnyttää uteliaisuutta. Uteliaisuus lasketaan ainoaksi aidoksi motivaatioksi, muut ovat opittuja. Ei ole kysymys minuudesta, tietoisesta halusta ja tahdosta, on kysymys vasta aistimuksesta, reaktiosta kehollisessa kokemuksessa. Kun vauvoja on tutkittu, heidän ensimmäisiin aistimusreaktioihin kuuluu imemisrefleksi. Vauva kääntää päätään äidin rinnoille ja vieläpä niin, että tarjottujen eri äitien joukosta juuri oma äidin rintaa päin. Aistimus on herättänyt uteliaisuuden, mikä on vaistoperäinen, ei vielä vietti, mikä on minuuden, tahdon ja halun herättämää, kun hajuaistimus tuo vaistona esiin ruuan tuoksun, minä pyrkii ruuan saamiseen.

En ole vakuuttunut fantasioiden synnynnäisestä alkuperäisyydestä, vaan näen niiden syntyvän pelon ja kauhun seurauksena. Näyttää siltä, että persoonallisuusteoreetikot ovat päätyneet fantasioiden kuvaamisessa etsimään minätahtoisen/haluisen ihmisen lähtökohdista. Myöhemmin aikuisuudessa, noin kolmikymppisenä sain takaisin sanakielilähtöisesti vertauskuvallisen kuvautuvuuden kielen kautta mieleeni. Pakkoroolit aiheuttivat yliaistimusta kehoon, eli, pelon ja kauhun jälkeistä ylijännitettä, kun pakkorooli vei itsemäääräytymisen ympäristön rankaisuista johtuen, mitkä olivat julmia. En kutsu fantasiaksi kuvittelua, mitä voi olla, kun minä haluaa jotakin liiallisesti. Luokittelen fantasian mielen ominaisuudeksi.

On todella vaarallista, että jotkin ideologistit haluavat määrittää toisen ihmisyyden omille ehdoille sopiviksi ja näin aiheuttavat itseasiassa yliaistimuksia ihmisyyteen alistaen esim. kielikuvien ja sanakielen kautta uskomaan ja tottelemaan, myös tunnereaktioiden kautta, moraalilla kontrolloiden ja määrittäen ihmisyyden itselleen sopivaksi ja siten valtavälineeksi. Sosiaalisia keinoja tällaisen tottelemattomuuden rankaisuissa on ulossulkeminen, vuorovaikutusta estetään, ja se on itselläni mielen toiminnan ehto, koska minulla on alkuperäisesti leikkiva mieli ja leikissä on kohde, josta aktivoidutaan, ja se synnyttää konstruktiivisesti luovan kyvyn. Sulkemalla ulos ihmissuhteista, leikkimieli oppivana kuolee.

Konstruktionismi (myös sosiaalinen konstruktionismi) tarkoittaa monia asioita, mutta yleisesti ottaen sillä viitataan tutkimukselliseen näkökulmaan, jossa tutkimuskohteiden todellisuuden nähdään rakentuvan sosiaalisen toiminnan, erityisesti kielenkäytön kautta. luoda henkisesti, rakentaa, luoda, muodostaa, väkertää.

Aistimus syntyy aktivaatiossa, mikä aktivaatio on motivaatiolähtöistä, ja sen synnyttää uteliaisuus, motivaatio/uteliaisuus, molempiin suuntiin aktivoituen. Uteliaisuus lasketaan ainoaksi aidoksi motivaatioksi, muut ovat opittuja. Tällöin ei ole kysymys minuudesta, halusta ja tahdosta, on kysymys vasta aistimuksesta, reaktiosta kehollisessa kokemuksessa. 

Kun ideologisia taisteluita käydään jatkuvasti kontrolloimalla ja määrittelemällä mitä toisen ihmisyys saa olla, mitä aistimuksia, mitä tietoisuutta, mitä viedään piiloon normittamalla, unohdetaan se, että juuri kieltämällä ihmiseltä tunteet, ihmisen aistimukset voivat kuolla ja/tai, jos psyyken puolustus mahdollistuu, syntyy yliaistimuksia. Pitkään psyyken puolustukseni jaksoi yrittää taistella itsemääräytymisen puolesta. Kun aktivaatiota ei synny, ja jos ja kun ehdollistetaan ihmisyys rooleihin, alkaakin yliaistimusten voima viedä eteenpäin, sitä on helppo ohjata ulkopuolelta esim. kulutukseen yllyttämällä. Voisi kuvitella, että kyllähän tunteita syntyy aina. Ei synny, syvässä masennuksessa juuri aktivaation puute on olennainen seikka, tunteet sammuvat, kun niitä ei voi ilmaista. Mielenterveyden perusta on itsemääräytyminen.

Rooliin pakottamalla, olemaan tietynlainen ympäristön ehdoilla, luodaan myös tunnelukot, jotka estävät tunteiden syntyä aidosti, tunteet alkavat lukittuneina toistaa tunnetta, ne piiloutuvat toiminta-, ja reaktioärsykkeiden alle, ohjattujen arvojen mukaan, yksilö ei löydä aitouttaan, itsemääräytymisen puute vie mielen sattumien tykittelyyn, eikä johdonmukaisuus enää toteudu, ei aito aistimusten kokeminen, vaan opittu uskominen ja totteleminen järjestelmän puitteissa. Pakkorooleissa ihmisen ajattelu ehdolistuu ja hän oppii sekä yksilönä valitsemaan annetuissa vaatimuksissa että yksilöitymisessään toistaa niiden ehtoja, ja valinnanvapaus on menetetty, saa valita vain tiettyjä palikoita, että säädelty normisto täyttyy ja saa hyväksynnän ihmisenä ihmisyydessään.

Itsemääräytymiseni sain toki takaisin, se vei vuosikymmeniä, riittävän turvallisuuden saaminen, luottamuksen syntyminen, opiskelua ja opiskelua, harjoitukset minuudessa monella tasolla, alkaen fyysisistä harjoituksista, aistimuksen nostamiseksi kokemuksen tasolle, aistimiseen.

Raija

SAATKO OLLA OMA ITSESI?

 

Monesti olen kuullut, ole oma itsesi, aito, rehellinen ja avoin, niin sinut hyväksytään, tulet ihmisten kanssa toimeen ja koet elämässä mielekkyyttä. Anna anteeksi, ole kiitollinen, hymyile ja ole positiivinen jne. Nämä ovat harvemmin auttaneet elämässäni, enemmän lisänneet valtaa, jolla kontrolloidaan toisia. Ymmärrys, mistä olen koostanut näkemyksiä, on selittynyt enemmän vallan kautta, siitä, ettei vuorovaikutuksessa pyritä kunnioitukseen ja kuulemiseen, eikä anneta rauhassa olla ihmisellä omat ajatukset vääntelemättä tai tulkitsemalla niitä muuksi kuin ne ovat. Ei silti, ettenkö ole yrittänyt noita arvoja toteuttaa itseni ja toisten hyvinvoinnin turvaamiseksi, ne eivät vaan ole olleet ohjaavin vaikute vuorovaikutuksessa, ihmiset pyrkivät niin usein olemaan vain oikeassa, hyväksymättä kunnioituksen keskiössä näkemystä, tutkien, hämmästyen ja ihmetellen. Ei sanakieltä voi hävittää, se olkoon väline kanssakäymiseen.

Tiedon määre on vaativampi, silloin on jo loogisuutta, vuorovaikutuksen leikki tuo minuuteen oppimista, lopulta luottamusta ja turvaa, monella tasolla erilaisten osaamisten kautta, psykologinen, kielellinen, sosiaalinen ja fysiologinen. Minuus/itseys on jotakin muuta oppimiseen, kehitykseen ja kasvuun, kuin ylhäältä annettuja ohjeita. Ohjeita voi antaa niin monella tavalla, ja kuitenkin ne näyttävät vaikuttavan kovin vähän. Jotkin osaavat kysyä, voisiko, mitenkä on, mitäpä jos. Ne näyttäisi auttavan parhaiten itsetutkiskeluun. Vallan ottaminen vuorovaikutukseen määräilemällä ja määrittelemälllä toista ihmistä tuottaa erimielisyyttä kohtuuttomasti, luo hierarkiaa ja valtaa (väki) kunnioituksen sijaan. Se on omituista, että joidenkin mielestä toista täytyy aina korjata, ohjata muuhun kuin mitä hän on, hyväksyntää ja kunnioitusta ei ole opittu läsnäolossa. Kun estetään ihmisen perusoikeuksia tulla omaksi itseksi, ilmaista itseään nähden ja kuullen, se usein tuo syyttelyä ja hyökkäystä, minuus joutuu aggressioon.

Tuon esiin usein omia kokemuksia, en siksi, että korostaisin itseäni, vaan siksi, etten voi tietää toisten ajatuksia ja tunteita, enkä halua niitä muuttaa. Tulkinnat ovat useimmiten väärään osuvia, parempi ihmisten kertoa omista kokemuksistaan ja näkemyksistään, ne ovat kauniita osittaisinakin.

Pidän sekä menneisyyttä, tulevaa, että tässä ja nyt olevaa aikaikkunana, sekä tärkeänä osviittana päästä sellaiseen minuuteen, mikä antaa yksilölle tilaa kasvuun ja oppimiseen, ihminen tulee itseksi koko ajan, uutta luoden ja/tai vanhaa toistaen. Sisäisessä minuuudessamme voi olla vapaa luovuus, ja/tai pakkokierteinen mieli lukittuna toistoon, keho voi olla kuin vanha ruumis, liikkeen ehdollistumaa. Aitoa ja vapaata astimustakin voi saavuttaa ainakin joskus. On sekä tervettä että tuhoavaa unohtamista ja muistamista. Täysin liberaali vapaus voi viedä vain uuden luomiseen itsetarkoitukselliseksi ilman hyvinvointia mahdollisimman terveesti, ja konservatismi voi viedä vanhan toistoon. Todistamisen vaadekin voi olla vaarallista, jos antaa hyväksynnän toiselle vasta sitten, kun hän on tehnyt asian näkyväksi, vaikka toinen olisi osannut sen jo mielessään, todistamisen vaade voi olla vallan väärinkäyttöä, mutta myös ymmärryksen syntyä, ei voi tietää, jos ei kerrota. Tiedon vastaanottokykyynkin on oma aikansa.

Kun olen pohtinut menneisyyttäni, siellä on paljon asioita, jotka ovat jättäneet jäljen, mitä olen ihmetellyt jälkeenpäin, tärkeitä reittejä minuuden kehitykseen, niiden katselua ja muistamista. Kun menneisyys ei saa tulla näkyväksi, se voi viedä sen toistamiseen, ihmisyys ei pääse kokonaiseksi. Moni sanoo, ettei luovuus kuulu ihmisyyteen, silloin ei Jumalakaan pääse ihmisyyteen, jos on olemassa. Epätoivossani olen paljon rukoillut, tehnyt töitä tässä ja nyt mahdollisimman hyvään päästäkseni, mutta ilman ihmisoikeuksia ja toisten kunnioitusta siitä tulee vain mielen sattumia syytelevä psyyken puolustus, eikä minuus kehity. Sitä en voi todistaa, mitä Jumala ohjaa tai ei, eikä se ole minun tehtäväni. Raamatussa on sanottu, että Jumala todistaa. Elämän ehdot ovat kuitenkin niin monesta rönsyistä rakentuvia, etten itsekään niitä aina ymmärrä, siksi muiden näkemykset ovat erittäin tärkeitä, että voisin oppia. Joskus hädissäni sanoin, ettei ihmistä voi opettaa, kuulija vihastui, eikä ymmärtänyt, että takana oli pelko pakottamisesta, ja se nosti trauman pintaan, ja vei psykoosiin. Yhdelle psykologille sanoin ettei ihmisellä ole tunteita, raivon sain osakseni, eikä tulkitsija ymmärtänyt, että pahassa masennuksessa ei synny tunteita, ellei aggressiota luokitella tunteeksi. Vallan kautta asennetut määreet on enemmän lukitsevia juuri ihmisyyden määrittelyssä, kun niille ei ole muuta kuin havainnoinnin ja havaitsemisen perusta, mikä on usein ihmisyyden heikkoutta ja arvovärittynyttä. Olen oppinut luottamaan ihmisen perusoikeuksiin tieteen teorioista käsin. Saadessaan toteuttaa itseään itsensä näkemisessä ja kuulemisessa, tutkimisessa ja etsimisessä, tie näyttää valoisammalta, matkalta, ei muiden voittamiselta. Mielikuvitus on vahva ilon tuoja, kun se ei vie itseä pois omasta todellisuudesta, vallitseviin totuuksiin, jossa minuus ei yhdisty näkemysten kautta ymmärryksen kehittymiseen.

Kun kirjoitin kirjani Kuoleman kädet, olin täysin taantunut menneisyyden kokemuksiin ja se oli tarpeen, että pääsin mielihyväkokemuksiin takaisin, jotka olin menettänyt ja elänyt masennuksessa poukkoilevien mielikokemusten kanssa, aggressioiden, ahdistusten, vihan ja vimman saattelemana. Kirjan kirjoittamisen aikaan sain takaisin tunnekokemukset, jotka vahvistuivat, kun elämääni oli tullut rakkaus, ihminen joka välitti. Jälkeenpäin ihmettelin kirjan roolihenkilöiden nimien valintaa, mistä ne olivat tulleet, vaikka en niitä tietoisesti valinnut, autofiktiivinen kirjoittaminen nosti pintaan muistista lapsuuden sadut ja kielelliset harjoitukset lauluissa, sekä leikin jättämän kyvyn katsella ajatuksiaan, antaen luovuuden tuoda kielen kautta uudeksi näkemykseksi. Luultavasti nimet olivat tulleet virrestä ”Heinillä härkien kaukalon”, siinä lapsi nukkuu keskellä ruusuin ja liljojen, poika Jumalan. Päähenkilönä on Kukka-Maaria ja hänen äitinsä Lilja, keskelle ruusujen jää minuus odotukseen. Isän nimi on Armas, sitä ihmettelin, kun ei lapsuudessani ollut yhtään sen nimistä. Sitä en voi tietää mistä ne tulivat, mistä kaiken kaikkiaan ohjautui, tuskin kukaan voi tietää, elämä on mysteeri ja salattu osin sekä itseltä että toisilta, vain osan voimme nähdä. Kirjaani tulkitsevat sanoivat itsensä nostamiseksi ylimielisyyteen, Jumalan asemaan itseään asettamiseksi, vaikka olin vasta saamassa takaisin muistia ja tunteita, ihmisyyttä. Persoonallisuuden teoriat ovat monien tulkintojen takana, minulle ne ovat enemmän vallan kuvauksia, valittuja väitteitä, joita niin usein on juuri oletettu oman halun ja tahdon mahdollisuudessa valintoina, rajusti puolustautuva psyyke ei ole enää tietoisesti toimiva, parempi suojella hyvää kohtelua.

Harjoituksia enemmän uuteen vuoteen, väärien tulkintojen varomista.

Raija

SURUN OUDOT KIERTEET

 

Oli vuosi 1978, olin elänyt elämääni neljännesvuosisadan. Aamulla töissä kuuden aikaan johtajalle oli ilmoitettu isäni poisnukkumisesta äkilliseen sairauskohtaukseen. Tilanne oli outoudessaan erikoinen, mistä äiti oli saanut aamutuimaan työpaikkani numeron. Aika pysähtyi, en osannut kohdata edes itseäni, saatikka työkavereita. Aloin kulkea sumussa, autopilotilla. Minulla oli juuri menossa vaikea avioero, torjuin muun vastaantulevan, en jaksanut. Mieleni ei kyennyt vastaanottamaan tietoa kuolemasta, se upposi jonnekin paikkaan, mikä ei ollut tavoitettavissa. Isäni haudattiin, en tiedä olinko ollenkaan siellä läsnä ja paikalla, kuljin kuin robotti. Mieleni oli kuitenkin armollinen, muutaman kuukauden päästä kulkiessani kadulla, vastaani tuli ihminen, joka toi esiin muistilokeroista isän yhdennäköisyydellään, mieli nosti pintaan kokemuksen, mitä en ollut pystynyt kohtaamaan. Olinko valmis vielä suruun, aloin tiedostamaan asian, isän kuolema oli totta. Isä oli vasta 58 vuotias.

Vuosien saatossa, tavatessa sisariani tai muutoin isäasiaa ajatellessa, suru tuli esiin lempeämmin, ikään kuin elämän armollisuudessa, että jaksoin sen kohdata. Monien surullisten asioiden kohdalla olen todennut saman, asia tulee esiin kuin ennakoiden, johonkin yhteyteen.

Olen säästynyt pääosin sellaisilta kuolemilta läheisyydessä, jossa elämä on vienyt yhtäkkiä ihmisen pois, kuin kirkkaalta taivaalta, tapaturmissa, sairauksissa, murhattuna, elämänkulkuja ei voi ennustaa. En edes osaa kuvitella, minkälaisen kokemuksen tuo lapsen menetys äkillisesti, tai jos ja kun kuolemia voi tulla jonossa, kuinka sen kestäisi. Silloin ei löydy sanoja, on vain hiljaisuus, odotus toisen uskalluksesta kohdata asia. Kun isä kuoli, nuoren aivoituksissani hän oli jo vanha ja saatoin olla valmiina kuoleman kohtaamiseen yleisesti, pystyin hyväksymään, mutta mieli ei kuitenkaan kestänyt. Omat traumat siis estivät kohtaamista.

En ymmärrä, enkä hyväksy sitä, että kuolemaa ja tuskaa tuotetaan, sodissa, murhissa, henkisissä kidutuksissa, ihmisten vallanhimon vuoksi. Elämässä on tarpeeksi kärsimystä, ei sitä tarvitse tuottaa. Olen ammatillisuuden puolestapuhuja. Tieto on tärkeimpiä viisauden valvonnassa, elämän todellisuus ei aukene helposti, monet valheet rientävät kokemuksiimme tarinaksi, se mikä ei ole totta, joskus se on tarpeen, että ihminen selviytyisi. Luen parhaillaan kirjaa, ”Tuomittujen terapeutti” Tiina Alakärppä. En ole juuri koskaan lukenut niin rehellistä kirjaa elämän todellisuudesta, monien arvojen kummallisuudesta, kun ne kääntyvät itseään vastaan. Esim. kun toivo, anteeksianto ja kunnioitus vaeltavat ylivallan alaisuuteen, ne ovatkin keinoja, jossa toisia nujerretaan ja tuhotaan, ei aina, tasapainoisia ihmisiä on myös olemassa. Nykyään luen paljon kirjoja, päivittäin. Olen kriittisempi luettuun, kuin nuorempana, ehkä kykenen jo kohtaamaan paremmin todellisuutta. Viime viikolla luin erittäin arvostetun, ylistetyn ja kuuluisan bestselleristin kaksi kirjaa, rikosromaaneja, jotka ovat kovin luettuja miljoonien keskuudessa. Havahduin siihen, kuinka kirjassa luotiin henkilökuvia, sukupuoliroolien avulla, ulkoisesti kuvaten. Kuinka paha oli juuri se kalju lihavahko mies ja viekas taas kaunis nainen. Niin harvoin näkee vallan väärinkäyttäjän kritisointia, niitä vinosti tarkkailijoita, joilla leimoja lentelee heikompiin vallankahvassa, ehka jopa asiallisimpiin.

Elämässäni on tullut vastaan monia ihmisiä, jotka ovat opettaneet enemmän kuin mitkään vuosia kestäneet koulutukset. Yksi näistä sanoi, ”älä tee koskaan toisesta lausuntoa”, hän oli päättänyt sen, kun oli nähnyt, miten asiat vääristetään monien kohdalla, hän oli psyyken asiantuntija. Pääosin olen todennut, että ihmiset luovat toisesta vääristyneen kuvan, vain omaa valtaansa ja asemaansa korottaakseen. En erityisesti pidä ihmisten ylentämisestä, enkä siedä alentamista, kunnioitus ja kuuleminen ovat parhaimpia ohjeita, oikeudet ihmisyyteen inhimillisten kokemusten kautta, että oppimista voi tapahtua Ei se tarkoita, että ihminen uskoo ja luottaa sokeasti. Noin kolmekymppisenä silmäni avautuivat tarkastelemaan todellisuutta sellaisena kuin se on, (en väitä, että aina näkisin)kun kävin äidin kanssa taistelun, ”miksi teit niin” ja ymmärsin aikuisen ongelmia, kykenemättömyytenä kärsimyksen suossa, selviytyä kunnialla kaikissa kohtaa, apua ja tukea ei ole saatavilla, enemmän on valtaa ja alistamista, toisten hallitsemista, arvostelua. Myötäeläminen ei ole yleistä.

Olen todennut, ettei se, mitä ihminen on, johda suhtautumisessa hänen näkemiseensä todellisena. Olipa kuinka fiksu, asiallinen, huomioiva, kuunteleva ihminen, niin hänet tyrmätään usein, ei aina. Kuin paha saisi aina palkkansa ja vallan. Ihmiset elävät omien ongemiensa värjääminä, traumojensa sokeuttamina, näkemättä toista sellaisena kuin hän on, omien ennakkoluulojensa kahlitsemina. Uskon, että suurin syy tähän on hierarkisoitunut vallankäyttö, toisen näkeminen arvostamiensa asioiden risteyttämänä, ei kuullen. Kun kunnioitetaan, niin silloin pääosin kuullaan toista ja hänen näkemyksiään. Ei aina ja kaikkialla. Erilaisuus on tärkeää oppimisen kannalta, kun kuulemme, me opimme. Erilaisuus ei ole itseisarvo itsensä kohottamiseen toisten yläpuolelle. Niin monipuolisesti tulisi ihmisen kulkea eri reittejä, että näkisi enemmän, yksikertaistaminen vie jäsentyneempään päättelyyn, mutta voi viedä pois asioita näkyvistä. Olen huolestunut siitä, ettei taide eri muotoineen tule ihmisyyden kehitykseen kovinkaan usein kehittävänä, katselemmeko vain itseämme varten.

Niin monta kertaa olen nähnyt, kun todellisuuden ja asian kieltäjät tulevat kuulluksi, asian esiinottaja leimataan. Negativismi.

Raija

KAHTA PUOLTA ETSIEN

 

 

Tästä tulikin melkein kirja. Lukuaika 15 - 20 min.

Tulen niin surulliseksi siitä, että luodaan ideologioita ja ismejä vastoin ihmisen luonnolllista ja ”luojan luomaa”, poistetaan ihmisyydestä osia vain vallan alttarille kumartaen. Vaikka tämä ei ole helppo asia, sitä on tutkittu paljon, tiedetään mikä tuhoaa ja mikä tuo elämään ja ihmisyyteen sellaista hyvää, jota voidaan kutsua hyvinvoinniksi.

Joskus ja aika useinkin vaan tuntuu, ettei osata nähdä ihmisyyttä sen todellisuudesta käsin, vaikutteiden vaikutusta eri puolista, on liikaa tulkintoja, logiikka on haihtunut, järki ei sano, eikä viisaus auta, tieto on pirstaloitunut, emmekä näe kokonaisuutta, emme osia selkeästi, syyseurauksia. Yritän pitää mielessäni sen, minkä psykiatrikouluttajani opetti. 97 % meistä on enemmän ja/tai vähemmän harhaisia. Yksistään jo sanakielen kautta syntyy ongelmia, merkitykset sekoittuu ja syntyy näkemyksiä, joissa yhtenäistä kuvaa ei saada rakenteellisten tekijöiden kautta vaikutteistaan käsin yhdistettyä loogiseksi, ei ole periaatteita, selkeitä prosesseja, eikä aina tahtoakaan yrittää mahdollisimman toimivaa ihmisyyttä vieden sitä yhteisöön, tai asiaa, koneet tuntuvat johtavan tätä maailmaa, taistelut vallasta. Kun yhteinen tietomme kuljettaa meitä, onko kuitenkin parempi, että on enemmän erilaisia näkemyksiä, mikä tuo virtaa oppimiseen, kuin yhteistä paatosta. Erikseen on sellainen virallinen kanta ja näkemys, mikä on sovittua ja tutkittua, missä ohjautuu suunta.

Luovuus on mielen ominaisuus, sisäisen minuuden hiljaisuudesta syntyvä ihmeellinen kuvien ja sanojen kauneus, mikä auttaa yksilöä luomaan uutta. Tämä edm. on luovuudessa hedelmällinen, ikään kuin vapaa, jossa vapaus synnyttää uuden. Kun tarkkaan kuuntelee sisäistään, se ei ole tahdonalaisesti itse luotua, vaan jotain syvempää, ihan kuin viisauden maasta, jossa kauneus ja kieli sekä kuvat avaavat ymmärrystä näkemykseen. Se ei ole pelosta syntynyt ruumiin ikeessä kiinni, vaan vapauden tuulta, jossa minuuden vapaus ottaa vastaan jotain parempaa, mitä ei itse kykenisi luomaan. Jos ja kun yksilöitä aktivoidaan nk. kehotunteiden perään pelon ja ylitoiveiden kautta, eli yliaistimuksiin, niistä syntyy mieli/muistikuvien aktivaatio, jossa kehomuistin kautta jännite luo omaehtoisesti luovuutta, liikeaistimuksista. 

Epätoivo on vaarallista, jossa ihmisyys voi vajota pimeään syvyyteen.

Kun sisäinen minuus kuolee, juoksemmeko ympäristöärsykkeiden perässä vai olemmeko yksilöllisiä ja etsimme teitä, jotka tyyydyttävät todellisia tarpeitamme terveellä tavalla, yliärsykkeissä syväsyntyinen henkinen jää pimentoon. Onko tarpeita luotu perustarpeiden yliaktivaatiolla, ostamme yli tarpeen kuluttaaksemme, harrastamme jotain, mikä ei ole enää hyväksi ihmisyytemme kannalta? Usein ammatti-ihmisetkin alkavat tehdä päätelmiä viimeisistä reaktioista, kun joku ei halua tai kykene tai osaa kohdata itseään ja tunteitaan toisten vaikutuksesta, asioiden esille tuoja tuomitaan, sanansaattaja, koska hän on synnyttänyt tunteita, ja tässä kohtaa olen huomannut psykologiassa sokean pisteen, suutarin lapsi kulkee kengittä. Minuuden kuolemassa ihminen voi olla aggressiivinen, eikä se välttämättä liity reaktioon kyseisessä henkilössä, joka joutuu sen kohtaaman, se voi olla syntynyt muualta, pitkän matkan tulos alistamisesta, oikeudettomuudesta oppimiseen ja itseyteen, tai vain torjuttua ja kieltäytymistä kohtaamasta itsessä asiaa.

Yksi minäkuvauksen teoria on, että olemme kuin sipuli, jonka voi kuoria pikkuhiljaa ulkoiset kuoret ensin ja katsella sitten mitä tulee esiin. Yritän nyt tätä, jossa tuon hajatelmia esiin sekä omina kokemuksina, että havaintona muista. Aloitan sisäisestä lapsesta, joka voi unohtua kokonaan, kun kehomme on vahvempi ja alkaa rynniä eteenpäin sekä itsetahtoisena että ympäristön vaatimuksena, juosta enemmän kuin on hyväksi. Voi syntyä myös tahdoton tila itseohjauksen puuttumisena, jossa muisti toimii useimmiten kinesteettisen muistin toistoina, jossa itseys ei valitse. Itsen valintaa todistetaan psykiatrisessa näkemyksessä, lasta sanotaan omnipotenssiseksi, eli kaikkivaltiaaksi, perusteena ihmiskuva ihmisestä hyvänä ja/tai pahana, kehon reaktioaistimuksista ulkopuolelta lukien, ja lasta on katsottu itsekkääksi pyrkyriksi, mikä elää vielä kansan keskuudessa vahvana. Ei ole nähty sitä lapsen synnynnäistä sisäistä, mikä on alkanut kehittyä jo kohdussa, mielikuvat unina, kokemusviestit, jotka puhuvat kehon kielen kautta, itkuina ja iloina, aistimuksissa. Syntymäparkaisu on kuin hengitysohjain tunnekieleen, tuntemuksen kokemus. Sitten alkaa vuorovaikutuksesta syntyvät kokemukset. Objektisuhdeteoria kertoo kuinka lapsi samastuu vanhempiinsa, sisäistää heidän mielikuviaan kokemuksessaan, muuttuneenakin, eikä välttämättä yksilöä synny omaehtoisesti. Sisäisen minuudessa henkinen nousee kulttuurisista arvoista, kehollinen aivotoiminnasta, mikä tuottaa sisäisessä minuudessa elimistön toimintaa. Olisi enää pieni askel sitä kohti, että pahuus nähtäisiin oikeudettomuutena itseyteen, että huomattaisiin, että tuo pahuus voi olla sitä, että riistetään ihmiseltä sisäinen minuus.

Lähden lähestymään tätä kokemusmaailmaa ikään kuin vapauden kontekstissa opetettuun kehittyvään minuuteen, sisäisen itseilmaisun suhtessa, jossa syntyy vapauden kokemus mieleen, jos vapautta annetaan, ja sitten on kehorooli, mitkä molemmat voivat kehittyä ja vaurioitua, erillisiksi kummatkin puolet toimien, myös samat ihmisyydessä yhdessä. Myönteinen positiivinenkin on mahdollista. Näitä usein kuvataan taiteessa sekä uskonnoissa symbolisesti, mitä on sitten vaikeampi ymmärtää konkreettisesti järjen avulla, se on myös ajattelun kehitysvaihe itsensä löytämisessä, nähdä totuuttaan, tekojaan ja vuorovaikutuksen vaikutuksia, sanakielen, kehokielen ja liikkeen avulla. Katsoin MTV:llä sarjan, ”Pahan väri”, missä oli mielestäni onnistuttu kuvaamaan, kuinka ihmisyyden sisäinen itse sekä ruumisrooli haluineen ja tahtoineen ilmeni teoissa ja suhteessa toiseen ihmiseen projisoituen. Nämä molemmat puolet ihmisyydessä voivat kehittyä ja vain toinen, henkinen tai ruumispuoli. Sisäistä minuutta tutkitaan psykologian valossa ja ihmiskuva on valintojen, tahdon ja halun kautta toiminnat, mutta unohdetaan se, että pelkkä ruumisrooli voi kuljettaa ihmistä. Sitten tulee mittakeppi-ihmiset ja alkavat etsiä vastauksia aivoliikkeen vaikutuksista halun ja tahdon kautta selittäen, hyvä/paha akselilla, kuin valintojen tekijöinä, kun ne voivat olla reaktioita, tylsistymistä, mielen toistoa, pelin pelaamista ilman yksilöllistä merkitystä, tahdottoman ja haluttoman vaikutetta, ilman nautintoa ja iloa itsestä. Aistihimoihinkin voidaan ajautua, mutta se ei tuo aitoa nautintoa, vain hetken hurmoksen, tai tuhon tien, se on kuin harhapoluilla etsimistä, kun aitous ja syvät kokemukset ovat estyneet. Näitä eivät selitä moralistiset näkemykset ahneudesta, itsekkyydestä tai narsismista, ne ovat vain toistoja kehomuistista, joissa oikeus itseilmaisussa näkyy ruumisroolin kautta, mikä on ollut oikeutettua yhteisössä. Yhteisövalta ja yhteisöllisyys säätelee valintoja, niin paljon korostetaan yhteisyyttä, urheilupelit on näistä mainio esimerkki, yhteishengen luomisessa, mutta se voi olla ihmisyyden tuhoa, vain ruumisrooliin menoa, ja tuottaa hurmosta, mikä voi olla tiedostamatonta ja/tai tietoista valintaa. Kun minuus on täysin kadonnut, keho lyö vain sydänpumppauksen tahtiin, toistaa elämää ilman yksilöllistä kokemusta, vain aistitoistoina, jossa katoaa nautinto.

Kun sisäinen minuuteni kuoli, syntyi kuin syöksyammuntana hakua etsiä nautintoa, mitä ruumiskeho ei tuottanut kuolleena aistimuksista, se oli kaipuuta jostain syväkokemuksesta, että jossain voi olla ilonlähde. Tällöin juuri erehdytään tulkitsemaan ihmisen itsekkyyttä ulkopuoleta, kun yliaistimuksenakin yrittää löytää tien tiedostamatta selkeästi perusoikeuksiansa elämänlähteestä nautinnon ilona.

Molemmat puolet, niin sisäinen kuin ulkoinen voivat siis olla yli- ja/tai aliaktivaatiossa ja niihin vaikuttaa monet tekijät, arvostukset pääosin, kyvyt yksilöllisyydessä, osaako ja kykeenekö hän löytämään kultaisen keskitien.

Pääsääntöisesti me ymmärrämme sanakielen kautta ihmisyyttä, sen avulla oppien, sitten voi olla omat kokemukset, jotka kertovat muuta, eivätkä suinkaan sitä yleistä kehitystä, mikä tutkimuksissa todetaan. Yritän ymmärtää tässä kehityksiä roolien valossa, jota sitä ihminen voi valita tai ei, riippuen ympäröivästä kulttuurista, vallasta.

Kun olin elänyt nk. normaalin lapsuuden ja aikalailla vielä hyvin vapaudessa leikkien, laulaen ja itseäni tunnistaen sekä tutkien, se katkesi 16 vuoden iässä itsemääräytymisoikeudenriistoon tuntemattomien taholta. Kun tapahtumaa ei uskottu, ei kuunneltu, eikä annettu puhua, vaan pidettiin hullun höpinöinä, valehtelijan kertomuksena, se oli tabu, johon ei saanut kajota, alkoi tarinoiden, ”paremman kertomuksen” aika. Ihmisillä ei ollut kykyä kohdata asiaa, ja moralistinen tuomitsemisvalta oli vallassa. Alkoi ruumisroolin aika ilman sisäisen minuuden tahtoa ja halua, itseilmaisu ja tunteet lukittuivat, puhe alkoi muuttua kangertelevaksi örinäksi, ahdistuksen piirtäessä kehon kautta tuskaa esiin, vähitellen sanat hukkuivat kehon uumeniin, eikä niitä saanut esiin ja keho oirehti niistä, puhumattomuuden kieli. Keho aktivoitui ahdistuksen kautta liian jännitteiseksi, ulkopuolisten havainnoissa itsekkyydeksi ja/tai narsistiseksi. Ihmisyys alkoi paljastua aggression tuottamana arvona, vain ruumisroolissa, mihin usein vielä liikuntaa tarjottiin avuksi, jännitteen purkamiseksi.

Kun sisäisen itseilmaisun vapautta ei ollut, kehoruumis roolina alkoi kehittyä lukittumiseen ja jäykistymiseen, lihakset eivät enää vapautuneet liikunnasta vaan enemmänkin lukittuivat lisää lihakseen. Mikä on tämän opetus, mihin suuntaan liike lihaksessa aktivoituu, ulospäin vai sisäänpäin lukittuen ja kerääntyykö se voimaksi lihakseen, mikä ei enää toimi ainenvaihdunnan kautta/avulla, kun peruselintoimintojen tuottamat aineosat aivojen avulla eivät tuota sitä, mikä tarvitaan kehoavautumiseen ja kehotoimivuuteen henkisestä aktivaatiosta alkaen ja aivotoiminnan antamana. Lihakset lukittuu, liike ei auta, niissä liike ei synnytä vapauttavaa tulosta vaan lukittuvaa. Kehon toiminallisuus kohti avoimuutta ei onnistu ilman sisäisen itsen avoimuutta ja vapautta, käskyvoimaa ei synny aivoista lähtevänä, vaan ruumis toimii kehomuistin kautta toistaen, myös sanakieli, mieli kuolee aistimuksina, tunteita ei synny, kun on suljettu ulos vuorovaikutuksesta, mieli syntyy vuorovaikutuksesta, lääketiede sanoo sitä aistimusyhdisteeksi, minulla loppui mielihyväkokemukset, kun vuorovaikutusta ei ollut. Itselläni oli syntynyt ruumisrooli ilman sisäisen vaikutusta, kun vapaus oli riistetty yhteisövallan avulla. Tahdonvoima on tärkeää, että voi ohjata minuuttaan valintoihin ja aktiviteettiin.

Surullisena katsoin, kun eräs henkilö jätti sisäistä minuuttaan osittain tutkimatta, kohtaamisen kyvyn puutteessa itsessään ja mahdollisuuksien olemattomuudessa sekä liian vaikeissa asioissa kanssakulkijoiden kanssa, hän hylkäsi vaurioittavat tunnetapahtumat suojellessaan itseään, kielsi ja torjui ja lähti jo nuorena aitajuoksuun, menehtyi reilun 20 vuoden juoksun jälkeen sisäelinvaurioon. Sisäelinten toiminta on erittäin vahvasti sidoksissa aivotoimintaan, ja lihasten kehitykseen ja sitä kautta sisäisen minuuden aktivaatioon. Kuinka pahalta tuntuikaan nähdä hänen kutistuneet lihaksensa viimeisissä kuvissa, eikö enää aineenvaihduntakaan toiminut ja/vai estyikö se juuri tuon sisäisen minuuden kieltämisen vuoksi, sitä kyselen, nivelet ja luusto vetivät puoleen aineita, ja vahvistuivat ylisuuriksi vetovoimasta, ruumisrooli kehittyy sisäisesti ulospäin lukittuen.

Ihminen on kokonaisuus, lienee jo klisee. Aitajuoksija lähti tottelevaisuuden tielle, uskomaan julistettuja arvoja ja johtajia, uhrasi itsensä urheilun alttarille, kun se arvoissa oli ylimpänä. Aina ei ole kysymys näistä edm. tekijöistä, on sosiaalisia uhkia ja pakkorooleja, tunnetukkeutumia, kielen osaamattomutta, opintomahdollisuuden puutetta, ruokaa ei ole. Niin monta kertaa olen törmännyt siihen, ettei omaa sanakieltä ole sisäistetty riittävästi, että ymmärrys voisi lisääntyä. Kun ihminen jää ruumisvankilaan mielensä suhteen, muisti yli/aliaktivoituu, ei toimi eikä oppimista synny. Nyt Ylellä on kampanja, jossa muistin tärkeyttä vähätellään, sitä voi olla liiallisena ja se voi häiritä oppimista, mutta kaikein suurin oppimisen estäjä on sisäisen minuuden hävittäminen, muistin aliarviointi, jolloin ihminen menettää itsemääräytymisensä, suoraan Venäjän pelikirjasta. Ihmiset osaavat syyllistämisen helvettiin asti, yksikin pieni virhe alistetulta, ja hänet leimataan, yhteisövaltaa käytetään moralismiin.

Näyttää siltä, että keskustelut johtavat enemmän kontrollointiin, sanoiko hän oikein, tykkäsikö, ymmärsikö oikein, puhuiko väärässä paikassa. Kun seuraa yhtenäisyyden kehityksessä näkemysten syntyä, siellä johtavia näkemyksiä rakentavat ovat pelon kautta hallitsijoita, ihmiset valitsevat näkemyksen pelkoahdistuksista käsin, diktatuurisia henkilöitä ja tottelevat sokeasti, näissä synnytetään uhreja, syyllisiä/syntipukkeja, joihin projisoidaan omat pelot ja tunteet, kontrolloimalla ja alistamalla. Kuinka monissa tapauksissa, jossa joku on häpäissyt toisen ja kun häpäisty suuttuu, hänet tuomitaan suuttumisesta, eikä alkuperäistä häpäisijää ja hänen tekoaan nähdä eikä tuomita, on persoonaan kohdistuvaa tuomiota, ei tekoon, rankaisun saa viimeisenä tekona nähty tapahtuma. Kun keskusteluissa on vain tulkintoja, totuus voi kadota.

Kulttuurit ja uskonnot, jossa joku määrää tottelevaisuuteen itse luomillaan opeilla on monien ongelmien taustalla, tiedettä ja tutkimusta ei arvosteta, on uskomuksia. Traumat ohjaa muisteja ja niitä käytetään hyväksi omaa agendaa ajaen, kuten aggressioita ja vihamielisyyttä synnyttäen ja aktivoiden.

Roolin vaikutus voi olla tietoisena ja tiedon avulla, kun itseys on, ja jos ja kun on vain ruumis, vallan kautta rakentuneet järjestelmät toistavat vallan oikeuksia ilman yksilön oikeuksia, moralistiset roolit vallan vaikutuksina ja roolien pakottavuus, alistettu ei saa sanoa kuin kerran mielipiteen, puolustautua ja/tai asettaa rajat, hänet heitetään ulkopuolelle yhteisövallalla. Tiedostamaton on myös totta, se on ennen tietoisuutta, oppimisen alkua ymmärrettävään kieleen.

Mielen ja kehon vapauteen voi päästä, siihen on monia keinoja ja oppeja alkaen liikunnasta, kuvista kielitaiteeseen, musiikista teatteriin. Se onnistuu kun itsemääräämisoikeus on todellista. Jos ihminen on ehdollistettu pakkorooliin estäen itseilmaisua, vapautuminen ja oppiminen estyy. Uskomukset ovat pahimpia ihmisten tuhoamiseen johtavina. Tieto on pirstaleista ja hullujä näkemyksiä maailma täynnä. Onko kuitenkin liikaa vaadittu, että yksilön on etsittävä tie tuosta sekamelskasta, vai sittenkin pyrkiä siihen, ettei uskomukset ota valtaa, vaikka ne ovatkin ihmisen olemuksessa ennen ajattelun selkeytymistä?

Minulle on punainen vaate, kun aikuiset ihmiset eivät osaa olla puuttumatta toisen ihmisen oikeuteen olla oma itsensä, ja vaikuttaa asioihin omalla tavallaan. Se ei oikeuta brutaalia käytöstä, mutta on myös nähtävä se, että salailussa verhon takana tehdään pahoja, ja tuhotaan toisten ihmisyyttä, silloin ihmisellä on oikeus puolustautua, suuttua ja paljastaa ilkeydet.

Raija