Tämän voisi aloittaa, olipa kerran….. ihan niin kuin sadut alkavat, sitä elämäni on ollut, paha on tullut myös paikalle, yrittänyt tuhota, tehnyt kaikkensa ajaessaan kohti kuolemaa, sadut ja unelmat ovat jääneet varjoon. Elämääni tuli korkeat tavoitteet sieluun, tunteiden paluuseen ihmisyyden ytimessä, elämänveden voimaannuttavaan leikkiin, itsensä takaisin löytämiseen aitona ja arkirealismi oli välissä sotkemassa viisauttakin ja tätä olen kahlannut läpi sielun ja ruumiin syvimpiä mutkia myöten.
Kun olin noin kolmen neljän vuoden ikäinen, olin noussut uuden kotimme katolle, kävellyt alas 5-8 metrin korkeudelta ja huutanut ”minä olen enkeli, minä olen enkeli” ja kävellyt muina tyttöinä eteenpäin nurmikolla, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä kuitenkin oli, koska kolmenkympin iässä todettiin nikamakaareni olevan poikki. Kotonani ei opetettu uskontoa, mutta naapurista käytiin kertomassa enkeleistä, koulussakin opetettiin. Elin elämää niin kuin lapsi elää, konkreettisesti leikkien. Elämäni on ollut vahvasti tässä ja nyt elämää, unelmia ei ole ollut, ehkä raaempaa köyhyyden tuomaa kärsimystä, ruuan puutetta ja vähän vaatteita ja elämän henkinen puoli enemmän sattuman sanelemaa. Onneksi äitini kuitenkin runoili, että jokin lapsiminäni kyvyistä säilyi sisäisessä minuudessani, luovuus, mikä pelasti monesta kauheudesta.
Oli kuitenkin järjestelmän tuoma tuhoava kausi fantasiat pelon tuottamana, pahuuden orjallinen minuutta rikkova ominaisuus vallan vaikutuksesta, missä unelmat rikkoutuivat. Tätä aikaa kuvastaa ympäristöstä tulleet odotukset, hyväksynnän puute, ja minuus kulki roolien kautta, pääosin annettuina ja ympäristön vaatimuksina, innoittaen haluamaan yhä enemmän, itselläni ne oli kovin konkreettisia, omakotitalo, kulttuurin kulutus ja materian hankinta. Se oli työn ja koulutuksen aikaa, hieman yli neljäkymmentä vuotta, aikuisuuden, kunnes jätin kaiken ja etsin itseni takaisin.
Kolmikymppisenä rakastuin, elimme melkein hurmosta aistimusten viehkeässä maailmassa. Sain suunnitella unelmahäät, oli kevät ja minulle kasvatettiin puutarhassa ruiskukkia ja päivänkakkaroita hääkimppuun, vaikka ne eivät olleet vielä kauden sesonkia, normaalisti kukkivia.
Kaiken haaliminen oppeja myöten, arvon ja aseman saavuttaminen näkyi käytännössä. Osalliseksi tuleminen ei ollut kuitenkaan arvostettua, kuuleminen, huomioiminen ja kunnioitus, oli yhteisövallan eetosta toimia samanlaisten ajatusten toistamiseksi. Siitä ei koskaan syntynyt tyydytystä mieleen, ei nautintoa, vain rooliolemus, toteuttaa muiden odotuksia, rangaistusten peloissa, mitkä eivät olleet vain pelkoja, vaan todellisuudessa tapahtuvia tekoja ulossulkemisineen, häpäisyin ja syyllistäen. Yhteisövallan eetoksessa oli monia vaikutteita, tiedon ehdottomuus, uskomukset, asemalla pelaaminen virallisesti ja epävirallisesti jne. Käytännön tilanteissa face to face kohtaamisissa vuorovaikutus oli paljon kehon viestintää, tutkitusti vaikute on 70 – 90 prosenttia, tulkittuja kokemusperäisiä näkemyksiä, usein vääristyneitä ja tulkitsijan omista kokemuslähteistä kehittyneitä.
Syyllisyys ja häpeä ovat yhä hierarkisoituneen yhteisökehityksen jälkimaininkeja, tunteensiirto toiseen omista kokemuksista, kun itsetuntemusta ei kehitetä psykologista tietoa hyödyntäen. Tämä tuo paljon työtä mielenterveysasioissa korjaavina hoitoina, tunteita ei tunnisteta omiksi. Miten paljon onkaan yhteiskuntaan kehittynyt auttavien suuri joukko mielen osaamisen tunnistamiseksi, kuin projisointi olisi siirtynyt rakenteisiin, sen sijaan, että olisi opetettu omien tunteiden ymmärrystä. Niin monta kertaa olen nähnyt, kuinka henkilö, joka tekee rikoksen toiselle, syyllistää kohteensa, ja luo tarinaa, jossa kohde on tehnyt rikoksen, hänen oman rikoksensa.
Kun olin taapertanut yhteisövallan valleja ylittäen ja alittaen, tuskaani huutanut ympäristöön, valittaen ja itkien sisäisen minuuden puuttumisesta, itsemääräytymisen olemattomuudesta, kaipuu vei syvemmille vesille. Psykoosiin joutumiseni kahleissa yhteisönormit pakottivat avaamaan särkymisen minuutta, muistin katoamisen ongelmaa, tunnesidettä ei ollut syntynyt roolin ominaisuudessa, se ei ollut itsestä syntynyt, ei valintaa, ei se, että pelon seurauksena ja kauhun ajamana ihminen taipuu vaatimusten edessä. Psykoosin jäljet olivat yhteiskuntamyrskyn jäämiä, ne toivat uupumuksen ja sairastumisen. Oli löydettävä syvemmille vesille, ydinminuuteen, leikin ja unelmien mielenvoimaa antavaan sykkeeseen. Sieluni palasi lapsiminuuteen, enkelitytöksi, unelmahäiden toteuttamiseen, takaisin itseen, roolista pois, sen alta löytyi fysiikkaa lihasmuistin takaa lauluina sanakielen ohjauksessa, se oli leikin kykyä lapsuudesta opittuina, luoda mielikuvia muistin avatessa automaattisesti väyliä. Se ei ollut fantasiaa, se oli kuvittelukykyä, leikin osaamista.
Lopuksi kevennys. Seuraan paljon vuorovaikutusta ja sen vaikutuksia, nykyisin somessa. On niitä ihmisiä, jotka tuottavat tavoitteita, niistä tykätään hurmiossa, mutta realistit saavat hylkäyksiä ja moitteita. Kun niitä molempia tarvitaan, eikä kumpaakaan tarvitse hylätä. Skitsofreenisesti humaltunut kumartelee vain upeita tavoitteita. Ei se tavoitteen tuoja ole välttämättä narsisti, hän voi olla tiedolla ohjaaja, eikä elä ollenkaan tykkäysten haalimisen himossa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti