SURUN OUDOT KIERTEET

 

Oli vuosi 1978, olin elänyt elämääni neljännesvuosisadan. Aamulla töissä kuuden aikaan johtajalle oli ilmoitettu isäni poisnukkumisesta äkilliseen sairauskohtaukseen. Tilanne oli outoudessaan erikoinen, mistä äiti oli saanut aamutuimaan työpaikkani numeron. Aika pysähtyi, en osannut kohdata edes itseäni, saatikka työkavereita. Aloin kulkea sumussa, autopilotilla. Minulla oli juuri menossa vaikea avioero, torjuin muun vastaantulevan, en jaksanut. Mieleni ei kyennyt vastaanottamaan tietoa kuolemasta, se upposi jonnekin paikkaan, mikä ei ollut tavoitettavissa. Isäni haudattiin, en tiedä olinko ollenkaan siellä läsnä ja paikalla, kuljin kuin robotti. Mieleni oli kuitenkin armollinen, muutaman kuukauden päästä kulkiessani kadulla, vastaani tuli ihminen, joka toi esiin muistilokeroista isän yhdennäköisyydellään, mieli nosti pintaan kokemuksen, mitä en ollut pystynyt kohtaamaan. Olinko valmis vielä suruun, aloin tiedostamaan asian, isän kuolema oli totta. Isä oli vasta 58 vuotias.

Vuosien saatossa, tavatessa sisariani tai muutoin isäasiaa ajatellessa, suru tuli esiin lempeämmin, ikään kuin elämän armollisuudessa, että jaksoin sen kohdata. Monien surullisten asioiden kohdalla olen todennut saman, asia tulee esiin kuin ennakoiden, johonkin yhteyteen.

Olen säästynyt pääosin sellaisilta kuolemilta läheisyydessä, jossa elämä on vienyt yhtäkkiä ihmisen pois, kuin kirkkaalta taivaalta, tapaturmissa, sairauksissa, murhattuna, elämänkulkuja ei voi ennustaa. En edes osaa kuvitella, minkälaisen kokemuksen tuo lapsen menetys äkillisesti, tai jos ja kun kuolemia voi tulla jonossa, kuinka sen kestäisi. Silloin ei löydy sanoja, on vain hiljaisuus, odotus toisen uskalluksesta kohdata asia. Kun isä kuoli, nuoren aivoituksissani hän oli jo vanha ja saatoin olla valmiina kuoleman kohtaamiseen yleisesti, pystyin hyväksymään, mutta mieli ei kuitenkaan kestänyt. Omat traumat siis estivät kohtaamista.

En ymmärrä, enkä hyväksy sitä, että kuolemaa ja tuskaa tuotetaan, sodissa, murhissa, henkisissä kidutuksissa, ihmisten vallanhimon vuoksi. Elämässä on tarpeeksi kärsimystä, ei sitä tarvitse tuottaa. Olen ammatillisuuden puolestapuhuja. Tieto on tärkeimpiä viisauden valvonnassa, elämän todellisuus ei aukene helposti, monet valheet rientävät kokemuksiimme tarinaksi, se mikä ei ole totta, joskus se on tarpeen, että ihminen selviytyisi. Luen parhaillaan kirjaa, ”Tuomittujen terapeutti” Tiina Alakärppä. En ole juuri koskaan lukenut niin rehellistä kirjaa elämän todellisuudesta, monien arvojen kummallisuudesta, kun ne kääntyvät itseään vastaan. Esim. kun toivo, anteeksianto ja kunnioitus vaeltavat ylivallan alaisuuteen, ne ovatkin keinoja, jossa toisia nujerretaan ja tuhotaan, ei aina, tasapainoisia ihmisiä on myös olemassa. Nykyään luen paljon kirjoja, päivittäin. Olen kriittisempi luettuun, kuin nuorempana, ehkä kykenen jo kohtaamaan paremmin todellisuutta. Viime viikolla luin erittäin arvostetun, ylistetyn ja kuuluisan bestselleristin kaksi kirjaa, rikosromaaneja, jotka ovat kovin luettuja miljoonien keskuudessa. Havahduin siihen, kuinka kirjassa luotiin henkilökuvia, sukupuoliroolien avulla, ulkoisesti kuvaten. Kuinka paha oli juuri se kalju lihavahko mies ja viekas taas kaunis nainen. Niin harvoin näkee vallan väärinkäyttäjän kritisointia, niitä vinosti tarkkailijoita, joilla leimoja lentelee heikompiin vallankahvassa, ehka jopa asiallisimpiin.

Elämässäni on tullut vastaan monia ihmisiä, jotka ovat opettaneet enemmän kuin mitkään vuosia kestäneet koulutukset. Yksi näistä sanoi, ”älä tee koskaan toisesta lausuntoa”, hän oli päättänyt sen, kun oli nähnyt, miten asiat vääristetään monien kohdalla, hän oli psyyken asiantuntija. Pääosin olen todennut, että ihmiset luovat toisesta vääristyneen kuvan, vain omaa valtaansa ja asemaansa korottaakseen. En erityisesti pidä ihmisten ylentämisestä, enkä siedä alentamista, kunnioitus ja kuuleminen ovat parhaimpia ohjeita, oikeudet ihmisyyteen inhimillisten kokemusten kautta, että oppimista voi tapahtua Ei se tarkoita, että ihminen uskoo ja luottaa sokeasti. Noin kolmekymppisenä silmäni avautuivat tarkastelemaan todellisuutta sellaisena kuin se on, (en väitä, että aina näkisin)kun kävin äidin kanssa taistelun, ”miksi teit niin” ja ymmärsin aikuisen ongelmia, kykenemättömyytenä kärsimyksen suossa, selviytyä kunnialla kaikissa kohtaa, apua ja tukea ei ole saatavilla, enemmän on valtaa ja alistamista, toisten hallitsemista, arvostelua. Myötäeläminen ei ole yleistä.

Olen todennut, ettei se, mitä ihminen on, johda suhtautumisessa hänen näkemiseensä todellisena. Olipa kuinka fiksu, asiallinen, huomioiva, kuunteleva ihminen, niin hänet tyrmätään usein, ei aina. Kuin paha saisi aina palkkansa ja vallan. Ihmiset elävät omien ongemiensa värjääminä, traumojensa sokeuttamina, näkemättä toista sellaisena kuin hän on, omien ennakkoluulojensa kahlitsemina. Uskon, että suurin syy tähän on hierarkisoitunut vallankäyttö, toisen näkeminen arvostamiensa asioiden risteyttämänä, ei kuullen. Kun kunnioitetaan, niin silloin pääosin kuullaan toista ja hänen näkemyksiään. Ei aina ja kaikkialla. Erilaisuus on tärkeää oppimisen kannalta, kun kuulemme, me opimme. Erilaisuus ei ole itseisarvo itsensä kohottamiseen toisten yläpuolelle. Niin monipuolisesti tulisi ihmisen kulkea eri reittejä, että näkisi enemmän, yksikertaistaminen vie jäsentyneempään päättelyyn, mutta voi viedä pois asioita näkyvistä. Olen huolestunut siitä, ettei taide eri muotoineen tule ihmisyyden kehitykseen kovinkaan usein kehittävänä, katselemmeko vain itseämme varten.

Niin monta kertaa olen nähnyt, kun todellisuuden ja asian kieltäjät tulevat kuulluksi, asian esiinottaja leimataan. Negativismi.

Raija

KAHTA PUOLTA ETSIEN

 

 

Tästä tulikin melkein kirja. Lukuaika 15 - 20 min.

Tulen niin surulliseksi siitä, että luodaan ideologioita ja ismejä vastoin ihmisen luonnolllista ja ”luojan luomaa”, poistetaan ihmisyydestä osia vain vallan alttarille kumartaen. Vaikka tämä ei ole helppo asia, sitä on tutkittu paljon, tiedetään mikä tuhoaa ja mikä tuo elämään ja ihmisyyteen sellaista hyvää, jota voidaan kutsua hyvinvoinniksi.

Joskus ja aika useinkin vaan tuntuu, ettei osata nähdä ihmisyyttä sen todellisuudesta käsin, vaikutteiden vaikutusta eri puolista, on liikaa tulkintoja, logiikka on haihtunut, järki ei sano, eikä viisaus auta, tieto on pirstaloitunut, emmekä näe kokonaisuutta, emme osia selkeästi, syyseurauksia. Yritän pitää mielessäni sen, minkä psykiatrikouluttajani opetti. 97 % meistä on enemmän ja/tai vähemmän harhaisia. Yksistään jo sanakielen kautta syntyy ongelmia, merkitykset sekoittuu ja syntyy näkemyksiä, joissa yhtenäistä kuvaa ei saada rakenteellisten tekijöiden kautta vaikutteistaan käsin yhdistettyä loogiseksi, ei ole periaatteita, selkeitä prosesseja, eikä aina tahtoakaan yrittää mahdollisimman toimivaa ihmisyyttä vieden sitä yhteisöön, tai asiaa, koneet tuntuvat johtavan tätä maailmaa, taistelut vallasta. Kun yhteinen tietomme kuljettaa meitä, onko kuitenkin parempi, että on enemmän erilaisia näkemyksiä, mikä tuo virtaa oppimiseen, kuin yhteistä paatosta. Erikseen on sellainen virallinen kanta ja näkemys, mikä on sovittua ja tutkittua, missä ohjautuu suunta.

Luovuus on mielen ominaisuus, sisäisen minuuden hiljaisuudesta syntyvä ihmeellinen kuvien ja sanojen kauneus, mikä auttaa yksilöä luomaan uutta. Tämä edm. on luovuudessa hedelmällinen, ikään kuin vapaa, jossa vapaus synnyttää uuden. Kun tarkkaan kuuntelee sisäistään, se ei ole tahdonalaisesti itse luotua, vaan jotain syvempää, ihan kuin viisauden maasta, jossa kauneus ja kieli sekä kuvat avaavat ymmärrystä näkemykseen. Se ei ole pelosta syntynyt ruumiin ikeessä kiinni, vaan vapauden tuulta, jossa minuuden vapaus ottaa vastaan jotain parempaa, mitä ei itse kykenisi luomaan. Jos ja kun yksilöitä aktivoidaan nk. kehotunteiden perään pelon ja ylitoiveiden kautta, eli yliaistimuksiin, niistä syntyy mieli/muistikuvien aktivaatio, jossa kehomuistin kautta jännite luo omaehtoisesti luovuutta, liikeaistimuksista. 

Epätoivo on vaarallista, jossa ihmisyys voi vajota pimeään syvyyteen.

Kun sisäinen minuus kuolee, juoksemmeko ympäristöärsykkeiden perässä vai olemmeko yksilöllisiä ja etsimme teitä, jotka tyyydyttävät todellisia tarpeitamme terveellä tavalla, yliärsykkeissä syväsyntyinen henkinen jää pimentoon. Onko tarpeita luotu perustarpeiden yliaktivaatiolla, ostamme yli tarpeen kuluttaaksemme, harrastamme jotain, mikä ei ole enää hyväksi ihmisyytemme kannalta? Usein ammatti-ihmisetkin alkavat tehdä päätelmiä viimeisistä reaktioista, kun joku ei halua tai kykene tai osaa kohdata itseään ja tunteitaan toisten vaikutuksesta, asioiden esille tuoja tuomitaan, sanansaattaja, koska hän on synnyttänyt tunteita, ja tässä kohtaa olen huomannut psykologiassa sokean pisteen, suutarin lapsi kulkee kengittä. Minuuden kuolemassa ihminen voi olla aggressiivinen, eikä se välttämättä liity reaktioon kyseisessä henkilössä, joka joutuu sen kohtaaman, se voi olla syntynyt muualta, pitkän matkan tulos alistamisesta, oikeudettomuudesta oppimiseen ja itseyteen, tai vain torjuttua ja kieltäytymistä kohtaamasta itsessä asiaa.

Yksi minäkuvauksen teoria on, että olemme kuin sipuli, jonka voi kuoria pikkuhiljaa ulkoiset kuoret ensin ja katsella sitten mitä tulee esiin. Yritän nyt tätä, jossa tuon hajatelmia esiin sekä omina kokemuksina, että havaintona muista. Aloitan sisäisestä lapsesta, joka voi unohtua kokonaan, kun kehomme on vahvempi ja alkaa rynniä eteenpäin sekä itsetahtoisena että ympäristön vaatimuksena, juosta enemmän kuin on hyväksi. Voi syntyä myös tahdoton tila itseohjauksen puuttumisena, jossa muisti toimii useimmiten kinesteettisen muistin toistoina, jossa itseys ei valitse. Itsen valintaa todistetaan psykiatrisessa näkemyksessä, lasta sanotaan omnipotenssiseksi, eli kaikkivaltiaaksi, perusteena ihmiskuva ihmisestä hyvänä ja/tai pahana, kehon reaktioaistimuksista ulkopuolelta lukien, ja lasta on katsottu itsekkääksi pyrkyriksi, mikä elää vielä kansan keskuudessa vahvana. Ei ole nähty sitä lapsen synnynnäistä sisäistä, mikä on alkanut kehittyä jo kohdussa, mielikuvat unina, kokemusviestit, jotka puhuvat kehon kielen kautta, itkuina ja iloina, aistimuksissa. Syntymäparkaisu on kuin hengitysohjain tunnekieleen, tuntemuksen kokemus. Sitten alkaa vuorovaikutuksesta syntyvät kokemukset. Objektisuhdeteoria kertoo kuinka lapsi samastuu vanhempiinsa, sisäistää heidän mielikuviaan kokemuksessaan, muuttuneenakin, eikä välttämättä yksilöä synny omaehtoisesti. Sisäisen minuudessa henkinen nousee kulttuurisista arvoista, kehollinen aivotoiminnasta, mikä tuottaa sisäisessä minuudessa elimistön toimintaa. Olisi enää pieni askel sitä kohti, että pahuus nähtäisiin oikeudettomuutena itseyteen, että huomattaisiin, että tuo pahuus voi olla sitä, että riistetään ihmiseltä sisäinen minuus.

Lähden lähestymään tätä kokemusmaailmaa ikään kuin vapauden kontekstissa opetettuun kehittyvään minuuteen, sisäisen itseilmaisun suhtessa, jossa syntyy vapauden kokemus mieleen, jos vapautta annetaan, ja sitten on kehorooli, mitkä molemmat voivat kehittyä ja vaurioitua, erillisiksi kummatkin puolet toimien, myös samat ihmisyydessä yhdessä. Myönteinen positiivinenkin on mahdollista. Näitä usein kuvataan taiteessa sekä uskonnoissa symbolisesti, mitä on sitten vaikeampi ymmärtää konkreettisesti järjen avulla, se on myös ajattelun kehitysvaihe itsensä löytämisessä, nähdä totuuttaan, tekojaan ja vuorovaikutuksen vaikutuksia, sanakielen, kehokielen ja liikkeen avulla. Katsoin MTV:llä sarjan, ”Pahan väri”, missä oli mielestäni onnistuttu kuvaamaan, kuinka ihmisyyden sisäinen itse sekä ruumisrooli haluineen ja tahtoineen ilmeni teoissa ja suhteessa toiseen ihmiseen projisoituen. Nämä molemmat puolet ihmisyydessä voivat kehittyä ja vain toinen, henkinen tai ruumispuoli. Sisäistä minuutta tutkitaan psykologian valossa ja ihmiskuva on valintojen, tahdon ja halun kautta toiminnat, mutta unohdetaan se, että pelkkä ruumisrooli voi kuljettaa ihmistä. Sitten tulee mittakeppi-ihmiset ja alkavat etsiä vastauksia aivoliikkeen vaikutuksista halun ja tahdon kautta selittäen, hyvä/paha akselilla, kuin valintojen tekijöinä, kun ne voivat olla reaktioita, tylsistymistä, mielen toistoa, pelin pelaamista ilman yksilöllistä merkitystä, tahdottoman ja haluttoman vaikutetta, ilman nautintoa ja iloa itsestä. Aistihimoihinkin voidaan ajautua, mutta se ei tuo aitoa nautintoa, vain hetken hurmoksen, tai tuhon tien, se on kuin harhapoluilla etsimistä, kun aitous ja syvät kokemukset ovat estyneet. Näitä eivät selitä moralistiset näkemykset ahneudesta, itsekkyydestä tai narsismista, ne ovat vain toistoja kehomuistista, joissa oikeus itseilmaisussa näkyy ruumisroolin kautta, mikä on ollut oikeutettua yhteisössä. Yhteisövalta ja yhteisöllisyys säätelee valintoja, niin paljon korostetaan yhteisyyttä, urheilupelit on näistä mainio esimerkki, yhteishengen luomisessa, mutta se voi olla ihmisyyden tuhoa, vain ruumisrooliin menoa, ja tuottaa hurmosta, mikä voi olla tiedostamatonta ja/tai tietoista valintaa. Kun minuus on täysin kadonnut, keho lyö vain sydänpumppauksen tahtiin, toistaa elämää ilman yksilöllistä kokemusta, vain aistitoistoina, jossa katoaa nautinto.

Kun sisäinen minuuteni kuoli, syntyi kuin syöksyammuntana hakua etsiä nautintoa, mitä ruumiskeho ei tuottanut kuolleena aistimuksista, se oli kaipuuta jostain syväkokemuksesta, että jossain voi olla ilonlähde. Tällöin juuri erehdytään tulkitsemaan ihmisen itsekkyyttä ulkopuoleta, kun yliaistimuksenakin yrittää löytää tien tiedostamatta selkeästi perusoikeuksiansa elämänlähteestä nautinnon ilona.

Molemmat puolet, niin sisäinen kuin ulkoinen voivat siis olla yli- ja/tai aliaktivaatiossa ja niihin vaikuttaa monet tekijät, arvostukset pääosin, kyvyt yksilöllisyydessä, osaako ja kykeenekö hän löytämään kultaisen keskitien.

Pääsääntöisesti me ymmärrämme sanakielen kautta ihmisyyttä, sen avulla oppien, sitten voi olla omat kokemukset, jotka kertovat muuta, eivätkä suinkaan sitä yleistä kehitystä, mikä tutkimuksissa todetaan. Yritän ymmärtää tässä kehityksiä roolien valossa, jota sitä ihminen voi valita tai ei, riippuen ympäröivästä kulttuurista, vallasta.

Kun olin elänyt nk. normaalin lapsuuden ja aikalailla vielä hyvin vapaudessa leikkien, laulaen ja itseäni tunnistaen sekä tutkien, se katkesi 16 vuoden iässä itsemääräytymisoikeudenriistoon tuntemattomien taholta. Kun tapahtumaa ei uskottu, ei kuunneltu, eikä annettu puhua, vaan pidettiin hullun höpinöinä, valehtelijan kertomuksena, se oli tabu, johon ei saanut kajota, alkoi tarinoiden, ”paremman kertomuksen” aika. Ihmisillä ei ollut kykyä kohdata asiaa, ja moralistinen tuomitsemisvalta oli vallassa. Alkoi ruumisroolin aika ilman sisäisen minuuden tahtoa ja halua, itseilmaisu ja tunteet lukittuivat, puhe alkoi muuttua kangertelevaksi örinäksi, ahdistuksen piirtäessä kehon kautta tuskaa esiin, vähitellen sanat hukkuivat kehon uumeniin, eikä niitä saanut esiin ja keho oirehti niistä, puhumattomuuden kieli. Keho aktivoitui ahdistuksen kautta liian jännitteiseksi, ulkopuolisten havainnoissa itsekkyydeksi ja/tai narsistiseksi. Ihmisyys alkoi paljastua aggression tuottamana arvona, vain ruumisroolissa, mihin usein vielä liikuntaa tarjottiin avuksi, jännitteen purkamiseksi.

Kun sisäisen itseilmaisun vapautta ei ollut, kehoruumis roolina alkoi kehittyä lukittumiseen ja jäykistymiseen, lihakset eivät enää vapautuneet liikunnasta vaan enemmänkin lukittuivat lisää lihakseen. Mikä on tämän opetus, mihin suuntaan liike lihaksessa aktivoituu, ulospäin vai sisäänpäin lukittuen ja kerääntyykö se voimaksi lihakseen, mikä ei enää toimi ainenvaihdunnan kautta/avulla, kun peruselintoimintojen tuottamat aineosat aivojen avulla eivät tuota sitä, mikä tarvitaan kehoavautumiseen ja kehotoimivuuteen henkisestä aktivaatiosta alkaen ja aivotoiminnan antamana. Lihakset lukittuu, liike ei auta, niissä liike ei synnytä vapauttavaa tulosta vaan lukittuvaa. Kehon toiminallisuus kohti avoimuutta ei onnistu ilman sisäisen itsen avoimuutta ja vapautta, käskyvoimaa ei synny aivoista lähtevänä, vaan ruumis toimii kehomuistin kautta toistaen, myös sanakieli, mieli kuolee aistimuksina, tunteita ei synny, kun on suljettu ulos vuorovaikutuksesta, mieli syntyy vuorovaikutuksesta, lääketiede sanoo sitä aistimusyhdisteeksi, minulla loppui mielihyväkokemukset, kun vuorovaikutusta ei ollut. Itselläni oli syntynyt ruumisrooli ilman sisäisen vaikutusta, kun vapaus oli riistetty yhteisövallan avulla. Tahdonvoima on tärkeää, että voi ohjata minuuttaan valintoihin ja aktiviteettiin.

Surullisena katsoin, kun eräs henkilö jätti sisäistä minuuttaan osittain tutkimatta, kohtaamisen kyvyn puutteessa itsessään ja mahdollisuuksien olemattomuudessa sekä liian vaikeissa asioissa kanssakulkijoiden kanssa, hän hylkäsi vaurioittavat tunnetapahtumat suojellessaan itseään, kielsi ja torjui ja lähti jo nuorena aitajuoksuun, menehtyi reilun 20 vuoden juoksun jälkeen sisäelinvaurioon. Sisäelinten toiminta on erittäin vahvasti sidoksissa aivotoimintaan, ja lihasten kehitykseen ja sitä kautta sisäisen minuuden aktivaatioon. Kuinka pahalta tuntuikaan nähdä hänen kutistuneet lihaksensa viimeisissä kuvissa, eikö enää aineenvaihduntakaan toiminut ja/vai estyikö se juuri tuon sisäisen minuuden kieltämisen vuoksi, sitä kyselen, nivelet ja luusto vetivät puoleen aineita, ja vahvistuivat ylisuuriksi vetovoimasta, ruumisrooli kehittyy sisäisesti ulospäin lukittuen.

Ihminen on kokonaisuus, lienee jo klisee. Aitajuoksija lähti tottelevaisuuden tielle, uskomaan julistettuja arvoja ja johtajia, uhrasi itsensä urheilun alttarille, kun se arvoissa oli ylimpänä. Aina ei ole kysymys näistä edm. tekijöistä, on sosiaalisia uhkia ja pakkorooleja, tunnetukkeutumia, kielen osaamattomutta, opintomahdollisuuden puutetta, ruokaa ei ole. Niin monta kertaa olen törmännyt siihen, ettei omaa sanakieltä ole sisäistetty riittävästi, että ymmärrys voisi lisääntyä. Kun ihminen jää ruumisvankilaan mielensä suhteen, muisti yli/aliaktivoituu, ei toimi eikä oppimista synny. Nyt Ylellä on kampanja, jossa muistin tärkeyttä vähätellään, sitä voi olla liiallisena ja se voi häiritä oppimista, mutta kaikein suurin oppimisen estäjä on sisäisen minuuden hävittäminen, muistin aliarviointi, jolloin ihminen menettää itsemääräytymisensä, suoraan Venäjän pelikirjasta. Ihmiset osaavat syyllistämisen helvettiin asti, yksikin pieni virhe alistetulta, ja hänet leimataan, yhteisövaltaa käytetään moralismiin.

Näyttää siltä, että keskustelut johtavat enemmän kontrollointiin, sanoiko hän oikein, tykkäsikö, ymmärsikö oikein, puhuiko väärässä paikassa. Kun seuraa yhtenäisyyden kehityksessä näkemysten syntyä, siellä johtavia näkemyksiä rakentavat ovat pelon kautta hallitsijoita, ihmiset valitsevat näkemyksen pelkoahdistuksista käsin, diktatuurisia henkilöitä ja tottelevat sokeasti, näissä synnytetään uhreja, syyllisiä/syntipukkeja, joihin projisoidaan omat pelot ja tunteet, kontrolloimalla ja alistamalla. Kuinka monissa tapauksissa, jossa joku on häpäissyt toisen ja kun häpäisty suuttuu, hänet tuomitaan suuttumisesta, eikä alkuperäistä häpäisijää ja hänen tekoaan nähdä eikä tuomita, on persoonaan kohdistuvaa tuomiota, ei tekoon, rankaisun saa viimeisenä tekona nähty tapahtuma. Kun keskusteluissa on vain tulkintoja, totuus voi kadota.

Kulttuurit ja uskonnot, jossa joku määrää tottelevaisuuteen itse luomillaan opeilla on monien ongelmien taustalla, tiedettä ja tutkimusta ei arvosteta, on uskomuksia. Traumat ohjaa muisteja ja niitä käytetään hyväksi omaa agendaa ajaen, kuten aggressioita ja vihamielisyyttä synnyttäen ja aktivoiden.

Roolin vaikutus voi olla tietoisena ja tiedon avulla, kun itseys on, ja jos ja kun on vain ruumis, vallan kautta rakentuneet järjestelmät toistavat vallan oikeuksia ilman yksilön oikeuksia, moralistiset roolit vallan vaikutuksina ja roolien pakottavuus, alistettu ei saa sanoa kuin kerran mielipiteen, puolustautua ja/tai asettaa rajat, hänet heitetään ulkopuolelle yhteisövallalla. Tiedostamaton on myös totta, se on ennen tietoisuutta, oppimisen alkua ymmärrettävään kieleen.

Mielen ja kehon vapauteen voi päästä, siihen on monia keinoja ja oppeja alkaen liikunnasta, kuvista kielitaiteeseen, musiikista teatteriin. Se onnistuu kun itsemääräämisoikeus on todellista. Jos ihminen on ehdollistettu pakkorooliin estäen itseilmaisua, vapautuminen ja oppiminen estyy. Uskomukset ovat pahimpia ihmisten tuhoamiseen johtavina. Tieto on pirstaleista ja hullujä näkemyksiä maailma täynnä. Onko kuitenkin liikaa vaadittu, että yksilön on etsittävä tie tuosta sekamelskasta, vai sittenkin pyrkiä siihen, ettei uskomukset ota valtaa, vaikka ne ovatkin ihmisen olemuksessa ennen ajattelun selkeytymistä?

Minulle on punainen vaate, kun aikuiset ihmiset eivät osaa olla puuttumatta toisen ihmisen oikeuteen olla oma itsensä, ja vaikuttaa asioihin omalla tavallaan. Se ei oikeuta brutaalia käytöstä, mutta on myös nähtävä se, että salailussa verhon takana tehdään pahoja, ja tuhotaan toisten ihmisyyttä, silloin ihmisellä on oikeus puolustautua, suuttua ja paljastaa ilkeydet.

Raija

ODOTUKSET JA VAATIMUKSET

 

Eräs arvostamani ihmisyyden tutkija sanoi kerran, ”ihminen on mestari pakenemaan itseään”. Se on kyllä niin totta, kovin usein ihmiset vain projisoivat tunteitaan toiseen, eli näkevät omat tunteensa toisessa ja/tai kieltävät tunteensa, mikä projisointi on psykologisesti kehittynyttä persoonallisuuden piirrettä, usein tiedostamatonta, mutta johtaa ongelmiin ihmissuhteissa, syrjintään, kun ei ole aitoa kuulemista, on vain tarkkailua. Lapsella on useimmiten pelkkää havaitsemista ilon pohjalta, ihmettelystä syntynyt tulos.

Tunteiden tutkiminen ei ole helppoa. Perhoset elokuvan ohjaaja sanoi mainiosti haastattelussa, ”en pidä siitä, että tunteet kiskotaan ylös” . Tunteet syntyvät nk. tiedostamattomasta, eli vaikutteiden vaikutuksista, ne on syntyviä.

Vaikea on tietysti sanoa sitäkään, milloin mennään äärirajoille, ettei tunteita enää herää millään, ja mikä olisi oikea tapa. Kun tunteita ei synny, ei synny välittämistä, syntyy rooleja, joissa hallitaan toisia, ja/tai kokemus on vain sanakielen varassa, sen alkujuuret ovat mielestäni hierarkisissa käytänteissä, vallan väärinkäytössä, usein käsittelemättömät tunteet taustalla, eikä aina ole kysymyksessä tunteiden alkutekijät suhteessa vanhempiin, vaan väkivalta. Unohdetaanko se, että ensimmäinen kieli lapsella on tunteet. Raamattuun sokeasti uskovat sanovat, että ensin Jumala loi sanan ja sana on Jumalassa, siinä lipsahtaa ihmisyyden perusolemus syrjään ja toisesta välittäminen heikentyy huomattavasti. Taustalta löytyy valtarakenteet, joita yhteisöissä suodaan yhteisiin näkemyksiin ja yksilön oikeuksiin. Vuorovaikutus on tällöin kontrollointia, koska kuvitellaan, että kontrolli tuo moraalia, mutta käykin päinvastoin, se ehkäisee vuorovaikutuksessa oppimista ja aiheuttaa monia psyyken ongelmia kasvussa ja kehittymisessä. Kasvatuksen ytimeen kuuluu HYVEET, moraalin ohjaajana, joihin yksilöä ohjataan. Kontrollointi on enemmän valtaan pyrkimistä, mielekkäämpää olisi puhua huomioimisesta ja kunnioittamisen oppimisesta, kontrolloinissa ei aina ohjaa tieto, vaan vallanhimo.

Huolia ei saa tuoda esiin, se tulkitaan kontrolloimiseksi ja vallaksi. Ihmisten rooleihin ajautuminen moralismin syövereissä on johtanut myös siihen, ettei saa puhua, siitä rangaistaan. Ruumiini vuotaa koko ajan kyyneleitä, kun ihmisyyttä tuhotaan, mutta siitä sanomista katsotaan röyhkeydeksi, vaikka tekisit sen kerran kymmenessä vuodessa, sitä luokitellaan narsistiseksi piirteeksi. Monet, jopa ammattipsykologien julkaisut ohjaavat vainoamiseen ja yksilön oikeuksien tuhoamiseen, suhteellisuutta ei ole, kuunnellaan vain kontrolloijien kertomuksia.

Näihin valtaoikeuksien näkemyksiin on virallisia ja epävirallisia käytänteitä, kun yliopistoa myöten ohjataan tarkkailuun, jossa on monin paikoin vainoharhaisuuden piirteitä. Sitä aina ihmettelen, ja se on ateismiin kuuluvaa valtaa. Kyseenalaistamista en keneltäkään ole kieltämässä, haluan ihmisyysoikeuksia ihmisille, kaikille, en vain itselleni. Luen parhaillaan Timo Airaksisen kirjaa, Jäähyväiset uskonnoille, että voisin ottaa kantaa ja mahdollisesti kykenisin perustelemaan, kun ensin tutkin hänen näkemyksiä. Se on haastava kirja, eikä montaa sivua jaksa kerralla lukea. Erityisesti kiinnosti juuri kuolemankultin kautta elämisen ongelmat. Edellisistä Timon kirjojen lukemisesta on useampia vuosia, jossa suivaannuin hänen näkemyksestään, että ihmisen on luovuttava halusta ja tahdosta, siis yksilöllisyydestä ja itsemääräytymisestä mielen suhteen, liiallisuutta halussa ja tahdossa voi olla joillakin. Asiaa voi myös tarkastella niin, että halua ja tahtoa on liian vähän ja siitä seurauksena on mielen ongelmia. Olen nähnyt, että rooleihin alistetut ihmiset ja/tai roolin ottaneet ajautuvat herkästi suhteettomuuteen, yksikin pyyntö tai vaatimus katsotaan niin suureksi ihmisen virheeksi, että häneltä estetään kaikki yhteys muihin. Tutkijan kammiossa elämä näyttää erilaiselta kuin arjen taisteluissa.

Kiinnitin huomion siihen, että Timo näkee suurena ongelmana mielikuvituksen, joiden hän näkee tulkintani mukaan aiheuttavan suuria ongelmia ihmisten ymmärryksen syntyyn. Sen taustalla on kuolemanvietti, thanatos, jota kohti kulttuurit vaeltavat, mielikuvatietoon. Saisi olla vain sitä mitä on, mikä on käsitykseni mukaan buddhalaisen filosofian ydintä, mikä näkemys tuo valtaa vallassa olijoille.

Pidän tärkeänä mielikuvituksen ja muistikuvien erottelua, koska niiden yhtenäistäminen tuottaa manipulointiongelman, ihmiset alkavat tulkitsemaan toisen kokemusta omaksi edukseen. Kun psykoosissa jouduin täysin mielen uumeniin masennuksen, ahdistuksen ja aggressioiden alle, tunteita ei syntynyt, koko minuus oli maan vetovoiman ikeessä, repien miten minnekin sattui, ei ollut tahdonalaista halua. Kun aloin heräillä tilasta, vetovoima syöksi pintaan ensimmäiseksi kirjoituksen, eli muistikuviin tuli kaunokirjoituksen opettamista, opettajan kirjoittamaa kirjoitusta taululle. Sitä ihmettelin, että kuitenkin katsoin ulospäin, ehkä ylöspäin, avasin silmäni, toisinkin olisi voinut käydä, olisin voinut sulkeutua suojautuen pimentoon. Psykoosissa ei suinkaan syntynyt tunteita, eli avautuminen oli opetettua ainesta. Mielikuva syntyy mielen aktiivisuudesta, syntyy kuva/sana aistimukseen, mikä synnyttää itsemääräytymistä, mikä on mielenterveyden perustaa. Aktiivisuus on luonnonvoimaa. Juoksemalla vain sanallisten ja kuvallisten mielikuvien perässä, alamme uskoa näkemyksiä, eikä mielihyvän syntyminen mahdollistu aistimuksena, ilo itsestä, vaan tuo usein vallanhimoa sanakielivaltaan.

En ole uskovainen ihminen, koska niiden kautta liian usein tuhotaan ihmisyyttä, uskomuksina, mitä Timo kuvailee kirjassaan. En tiedä onko se oikein ja/tai väärin, sillä itselleni juuri usko oli ohjaava tekijä, että pääsin jotenkin ylös ameebamaisesta mielestä, jossa ei enää tahtoa ja halua ollut, väkivallasta syntynyt mielentila. Usko ei kuitenkaan ole uskontoa, se on minuuden perusolemusta, luottamusta ja turvaa itsessä, minkä lapsuuteni oli kokemuksessa rakentanut.

Raija

ALISTAMINEN JA VALTA

 

Lukuaika 20 min.

Ymmärrän alistamista ja sen PÄÄTEKIJÖITÄ, hyväksynnän ja hylkäämisen funktiossa, enemmän opittuina, kuin luonteenpiirteinä, joita erilaiset tekijät synnyttävät arvojen ja arvostuksien kautta vallan välineillä, näkyen esim. PUHEOIKEUDEN saamisessa. Teoreettisesti tarkastelen asioita usein tarpeiden näkökulmista käytäntöön vieden, ja Maslowin teoria ohjailee viitekehyksessä. ABSRAKTIOSSA saamme yläkäsitteinä arvojen kautta sanoja, kuten kunnia, valta, ihanne, ominaisuuksien etsimiseen, jotka säätelevät ymmärrystämme asioissa, sanakielelliset kykymme oppimisessa ja kasvussa osaamistaitoina. Substanssiosaamiseni on enemmän käytännön näkemistä, jossa käsittelen kutakin asiakohtaa filosofi Heideggerin teoriastakin oppineena, on aina ääripäät, kun on minä, on myös minättömyys, siinä oleminen/olemattomuus (olemattomuus = hajoaminen kokonaiskuvasta nähdä minuuttaan ja ajatuksiaan johdonmukaisesti, minää ei enää ole, vaikka oleminen kehossa vielä mahdollistuu, mieli ei välttämättä toimi aistimisena välittyen toisille, kun vuorovaikutuksesta ei saa tukea ymmärryksen syntymiseksi ja tunteet kuolevat masennuksessa. Tämä on havaintokyvyn estymistä ja estämistä, ei dissosiaatiota psykologisesti, oivalluksia ei juuri synny).

Kirjoitan tämän siksi, että mahdollisesti asiantuntijat löytäisivät joitain viitteitä syrjintään, häpäisyyn ja halveksuntaan, missä ALISTAMINEN mahdollistuu ja tämä herättäisi kysymyksiä. Vain se mitä todellisuudessa teoin tapahtuu, voi viedä asian ymmärrykseen ja totuuden tielle, teorioita hyväksikäyttäen käsittelytaitojen saamiseksi ja kokonaisuuden nähdäkseen osien summassa. Abstraktiot on vietävä konkretiaan.

Kun käytänteet opettivat elämässäni osin toista kuin teoriat, ehkä opin niistä erilailla. Sosiologian ja psykologian opintoni ovat vähäiset, syventävä oppimisjakso pääosin psykoanalyyttisissä oppimisteorioissa, siinäkin erilaiseksi kehittyneenä, kuin se esim. on objektisuhdeteoriassa, vuorovaikutteen seuraus. Avaan nyt käytäntöä ja tapahtumia ymmärryksestäni käsin, mikä voi olla järkyttävää. Seikkailen siis kovin syvissä vesissä.

Olen ollut vuodesta 1969 kohtuuttomien käytänteiden vuoksi YHTEISÖVALLAN alla, rimpuillen ylös välillä, etsien vastauksia enimmäkseen opinnoista, tieteestä, kirjallisuudesta ja taiteesta. Käytännön arjessa ei ihmisillä ollut kykyä kohdata pahaa satunnaista tapahtumaa elämässäni, mikä vaurioitti ja toi ihmisyyteeni vakavia oireita aina oppimiskyvyn menetyksenä, käytöksen hallitsemattomuutena ja mielenterveyden murtumisena ja siksi en myöskään voinut saada apua, kun yhteisiä näkemyksiä ei syntynyt, oli vain puolivillaisia hyppyjä toimintoihin ilman ihmisoikeuksia. Jos ja kun ei ole kokemusta minuuden kontekstissa ymmärtää toisen kokemaa, ei myöskään ymmärrystä synny näkemyksen tuottamiseen, ja jos ei LUOTA, mitä toinen kertoo, vaan nostaa oman kokemuksen ja tulkinnan oikeaksi, syntyy hierarkinen ongelma ja ala/ylä-arvoiseksi luokittelu. Toin asian esiin professoreita myöten ja erilaisten huippuasiantuntijoidenkin tietoon, myös valtion taholle, puutteita oli runsaasti asian ymmärtämisessä sekä käsittelytaidoissa. Joskus jossain joku saattoi antaa hyvän täkyn, kuten esim. psykiatri/työnohjaajani koulutuksessani, pääsin taas eteenpäin jossain asiassa. Elämäni valaisee hyvin vahvasti yhteiskunnan tasoa ja kykyä hoitaa psyyken ongelmia, tukea minuutta pysyvyytenä, identiteetin säilymisenä, oppimisessa ja kasvamisessa. Tapahtumat linkittyvät YHTEISKUNNAN käytänteisiin. Syntyi toiminnan rooleja, kun psyyken kokemuksia ei osattu käsitella, tunteet lukittuivat ja veivät pakkorooleihin liian monta ihmistä, ja tämä esti monien ihmisten kehittymistä, vastuun ottamista ja pakenemista tilanteesta.

Ymmärrän hyvin, että asioiden käsittely psyykkisesti vaatii etäännyttämiskykyä ja siihen tarvitaan positiivisia kokemuksia, minuuden ylläpitoon suojaten ja järjellisenä. Sen ei pitäisi kuitenkaan viedä syrjityiltä ihmisoikeuksia, ja antaa yhteisölle tilaa ja valtaa ottaa joku taakankantajaksi uhraten hänen ihmisyytensä ja elämänsä. VASTUU

1968 äitini pakkosteriloitiin rotuopin vuoksi lääninlääkärin toimesta näkemättä äitiä, Suomessa n. 4000 äitiä, äidin mieli järkkyi, ja ajan tapaan hän uskoi sen Jumalan rangaistukseksi, (terveyspalveluita ei ollut, Kainuu) eikä hän kyennyt auttamaan minua, kun 1969 jouduin raiskatuksi, enkä saanut apua ammattilaisilta. Asia on salattu siitä asti monissa paikoin, erityisesti julkisuudessa, ja annettu lähiyhteisölle VALTAA tulkita ja tuoda totuudeksi näkemys ympäristön taholta, häpäisyin ja nöyryytyksen keinoin, saaden minut hiljaiseksi, on suojattu yhteisön valtaa ja valheoikeutta tarinoihin, kauniimpaan takertuen. Minua rangaistaan yhä, olen 72v. asiasta ei saa puhua, monissa tulkinnoissa olen vietellyt raiskaajan, kylällä oli runsaasti raiskauksia, joista joku joutui vankilaan, oli jopa joukkoraiskauksia. Asian ratkaisemiseksi odotetaan ja yritetään kiristää sekä kytkeä sitä lakiin, olisi tehtävä rikosilmoitus, että ketään voisi syyttää, mutta näen sen enemmän ongelmallisena, jossa syntyy lisää mielenterveysongelmia ihmisille, ja syntyy silti, kun PALJASTUMISTA itsestä ei kestetä, omien tekojen näkymistä, itsen näkyväksi/nähdyksi tulemista, mikä voi sekä suojata että tuhota ihmisyyttä, laadusta, määrästä ja tasosta riippuen. Tapahtumien paljastumiseen tarvitaan tukiverkkoja ja osaamistaitojen kehittämistä, ihmisyyden esiintulemiseen erityistä suojaa, psyyken asiantuntijuutta, erilaisia keinoja, TURVAA JA LUOTTAMUSTA. Minun oli pakko paljastaa tapahtumia, suojatakseni mielenterveyttäni, etten menisi psykoosiin, totuus kannatteli ja antoi voimaa. Jouduin kolme kertaa psykoosiin, kun trauma aktivoitui, nousi ylös, osin ihmisten tiedostamattomien toimien vuoksi, kun en itse kyennyt, ja psyyken puolustusreaktiot aktivoitui kaltoin kohtelussa kaikille, kun ymmärrystä ei ollut asiaan, näkyen käyttäytymisessä häiriöinä, pääosin hiljaisuutena ja kehon romahtamisena tuoden muille huolia ja epäilyä, vapiseva valehtelee, korvat heiluu.

Ensimmäinen romahdus tuli, kun minut pakotettiin koulutukseen työnantajan taholta uhaten työn menettämisenä, olin yksinhuoltaja tuolloin, traumani, itsemääräytymisen riisto, nousi pintaan 10 vuoden jälkeen tapahtuneesta, 2 viikon päästä koulutuksen alkamisesta olin syvällä psykoosissa, toinen, kun yritin kustantajalle kirjaani minuuden kuvaamisessa, kustantajan reaktio, tästä et puhu, julkaisin itse, yhteisöjen valintoja, et puhu, tapahtuneesta sain puhua myöhemmin läheisten kanssa, mutta en muiden kohtelusta minuun nähden, muiden vallasta sekä käytänteiden vaikutteista käyttäytymiseen, oppimispuutteet niin itselläni kuin muillakin ohjasivat valintoja ja moralismi teki valinnat ROOLEIHIN; syntipukki, tuomari, hallitsija, asiantuntija, mielipide, tunteet jne. Tavat ja kyvyt siis ohjasivat yhteisövallan kautta hylkäämiseen ja tekoihin. Saan yhä rangaistuksia 54 vuoden jälkeen puhumisen kieltämisenä, yhteyksien katkaisuina, jossa toimii taustalla mielipidevallan kautta vaikuttaminen ja osaamattomuus, uskomusten valta, ihmisten valtaoikeudet niin virallisesti kuin epävirallisesti, johtaminen yhteisössä, KUNNIAN SÄILYTTÄMINEN, ihmisarvon ja aseman saaneilla suojaten heitä, puheoikeuden ja itse/tunneilmaisun estäminen/estyminen erityiseti syrjityiltä, jossa osin psykologisoitumisen kautta ja avulla kielivallassa estyy yhteisön jäseniltä toinen toisiltaan ymmärryksen synty ja se ilmenee hylkäämisenä ja alistamisena teoissa. Itsekin putosin moniksi vuosiksi tuohon ansaan, se ei vienyt psykologian arvoa oppimiseen. HIERARKISOITUNEET KÄYTÄNTEET MONELLA TASOLLA KEHITTÄÄ JA YLLÄPITÄÄ NÄITÄ.

On näkyvissä itsemääräytymisten riistoa, vallan oikeudet toisille ja toisille kontrollioikeudet ilman tiedolla ohjaamista, mikä tuo mielenterveyteen ongelmia, itseilmaisuun, itseä ja muita satuttavina särkymisinä.

MYYTIT JOHTAA, KUN KÄSITTELEMÄTTÖMÄT TUNNEKOKEMUKSET OVAT VALINTOJEN TAUSTALLA.

Syvimpiä vaikutteita ihmisyyden kohtaamisissa on SEKSUAALINEN haluttavuus ja viehättävyys, miehillä monesti vahvuutena esiin tuleva, mitä tutkin Marilynin tapauksessa, kun psyyke tuo kaltoin kohtelussa yliaistillisuutta, ikään kuin vetovoimaa??, ihmiset hätääntyvät seksuaalisuuden ilmentymää itsessä, liiallinen jännite projisoituu, ja ettei vain syntiin langettaisi, ulkopuoliset syyllistävät näkemäänsä kohdetta, eivätkä näe persoonallisuuden yli, syyseuraussuhdetta, kaltoin kohtelun tuomaa käytöstä kehossa psyyken puolustuksessa. Psykologian opettajani oppi; ihminen löytää aina heikoimman kohdan lyödäkseen, itseä ja/tai toista, ehkä koko yhteisöä kollektiivisesti.

Minuudessani sai siis vain kehittyä ajatteluoikeudet yksin taisteluna, ei puheoikeutta yhteisössä, koska puheeni ja kehoni nähtiin VIESTIMISENÄ KELVOTTOMAKSI vuorovaikutukseen, tunteita ei välittynyt, kun sisin oli kuollut itsemääräämisioikeuden riistossa, koska minuuttani ei saanut olla itseilmaisuna, kun se oli niin RUMAA, siis särkynyttä, kun minuus ja mieli oli rikkoutunut, eikä tyyli ollut KAUNISTA kehonkielessä ja puheäänessä, yhteisö sulki ulos, ”oppimaan”. Kehonkieleni särkyminen ja yritys nousta ylös toi kehonkieleen "narsismin" piirteitä, jotka nostivat taas yhteisön ihmisissä pelon ja hädän, itseahallinnan menettämisenä sekä näkemyksissä itsekkyyden korostamista vaarallisena ilmiönä, vastustaen, tuomarin rooli, ja hylkääminen oli heidän keinonsa, kun ymmärrystä ei ollut siihen, mistä kaikki syntyy ihmisyydessä ja käyttäytymisessä julkiminään, useimmiten kaltoin kohtelun seurauksena psyyken puolustuksessa, tai liiallisesti eriytyneinä oppimisina. Jopa käskysanan käyttöni kiellettiin, sinulla ei ole oikeutta siihen, kirjoittamisesta häpäistiin, runoilusta kauhisteltiin, mitä se kuvittelee. Näkemyksiä johti vahvasti psykologisoitunut käsitys ihmisyydestä, narsistiksi luokittelu, kun yritin ilmaista itseäni eri keinoin.

Nyt voin minuudessani kohtalaisen hyvin, mutta mieleni on kuollut, vuorovaikutus ihmisten kanssa on vähäistä konkretiassa, en enää jaksa, koska ihmisillä on pyrkimys OPETTAJUUTEEN SAMAISTUMISENA, roolivalinta, ryhtyä opettamaan. Kun teen myös omia näkemyksiä, saan rangaistuksesi HYLKÄÄMISEN. Lähdin yhteisöstä ulos 57 vuotiaana, menin kesäteatteriin näyttelemään, koska tuli vaikea ESIINTYMISPELKO, huusin mustasukkaisen roolissa tuskani ulos, ja kirjoitin kolumneja paikalliseen lehteen, sain takaisin kyvyn hallita minuuttani, kun eristäydyin yhteisöstä hiljaisuuteen, vain itseä havaiten. Onni minulla oli vahva varhaislapsuuden leikkiaika, oppivana, leikin kyky palasi leikin avulla ajatteluun masennuksesta ylösnousten, kun masentuneena oli toistomieli muistikuvien säilymisenä sanakielessä. Opin ymmärtämään erilaisia rooleja, sekä Erving Goffmanin NÄYTTÄMÖTEORIAA, itsessä ja muissa roolien kautta. Ihmiset elää kuitenkin usein kehon kautta roolivankiloissa, kun tunne-elämän taidot ovat heikot, ja hierarkiset käytänteet tukevat sitä alkaen persoonasta yksilön kautta ja yhteiskunnan käytänteinä, yksilöllinen persoonallisuus vaatii ihmisyysoikeuksia.

Havaitsin ja havainnoin minuuteni menetystä, merkityksiä 40 vuotta sitten. Esim. syvän masennuksen aikana näin usein unta, jossa olin kala. Tulkintani; psyyke/minuus on kuollut, vain karkeat isot lihakset viestittyy uniin, muistikuvassa kala. Käytänössä se näkyi koko minuuden hajoamisena ja kehon romahduksena, muistin karkaillessa sattumiin. Tutkin Carl Jungin näkemyksiä unien symboleista. Hän toteaa, että kristittyjen unissa tulee esiin säännöllisesti kala. Hän päättelee sen VERTAUSKUVALLISESTI, sanakielen oppien takaa. Usein unohtuu, että vuorovaikutukset ja sanakielen käyttö ovat enemmän hyväosaisten mahdollisuus ja siinä persoonallisuuden kehitys psykologisesti. 1950 luvun lapsuudessani ei juuri aktiivista vuorovaikutusta ollut vanhempiin nähden, ehkä enemmän pelkoja ja rajojen asettamista, mutta itseyden TURVA oli leikkien kautta kehittyminen ja lasten kesken maailmassa olo, kun aikuiset eivät lapsia noteeranneet, ajan arvostus.

Pääsääntöisesti hylkäämiseen ovat johtaneet syyllisyydet ja häpäisyt, joita ihmiset tekevät ja kokevat teoissaan, ja valitsevat sen KUNNIALLISEN tien, mikä on sopivaa, mutta konkretiassa kuitenkin se kertoo kyvyttömyydestä kestää, nähdä ja kuulla realismia, kärsimystä. Näin on näkyvissä se, että keinot VALLAN VÄÄRINKÄYTÖSSÄ ovat vain muuttuneet hienosyisempin tapoihin sitten Kiinan naisten jalkojen sitomisten.

Sosiologian kielellä yhteisövallan eetos on "onnellisuusmuurin" taakse menemistä, tarinoiden maailmaan, ja totuudesta pakenemista, kun itse on mukana tekemässä rikosta, toisten HÄPÄISYÄ, hyväksymällä sen myös jollekin tehtäväksi ja oikeudeksi, PELKO. Häpäisyjä on niin paljon eri keinoin, rajaten valintamahdollisuuksia, etten edes jaksa enää niitä luetella, enkä anna niiden erityisesti vaurioittaa mieltäni aktiivisesti ylläpitämällä, muistaen kyllä.

HÄPEÄ näkyy lapsilla jo n. 7 kk iässä, hän alkaa vierastamaan vieraita ihmisiä ja turvautuu tuttuun, vahventuneita kokemuksiaan suojaten vanhemman kanssa, mikä jatkuu yhteisökäyttäytymiseen.

Yhteiskunnallisella tasolla ei ole vielä ammattitaidoissa kykyä havannoida ja havaita sekä tehdä teorioita niin, että yksilöitä ei leimattaisi jonkin sairauden kuvaksi, MEDIKALISAATIO. Kohdallani se on ollut mielisairaaksi luokittelu yhteisön eetoksessa, psykiatrin mukaan ihminen ei voi kestää sitä mitä minulle tehdään, mieli murtuu ja se on todistunut, ja tuonut lisää hylkimisoikeutta, älä valita. Psykoligisoitunut tarkastelu on vienyt siihen, että etsitään syitä persoonallisuudesta, ei teoista.

MORAALISESTI asioissa on eroja. On helpompi säätää ajonopeuksia, kuin etsiä vastauksia psyyken ongelmiin. Tarvitaan erityistä paneutumista siihen, mikä on merkityksellisintä oppimisessa psyykessä. Totuuskomissiota tarvittaisiin anteeksiannon oppimiseen.

Raija

ROOLIN VAIKUTTEITA VUOROVAIKUTUKSESSA

 

Hyvän vuorovaikutuksen, elämän ensimmäisen ja tärkeimmän käsky on, älä nosta itseäsi toisen yläpuolelle, arvostelemaan toisen näkemyksiä, äläkä häpäise niitä, se on hänen elämäänsä. Se ei tarkoita, ettetkö voi väitellä, ettei saa olla kriittinen ja kyseenalaistaa, se tarkoittaa, että opettelet puhumaan kunnioittaen, vaadit perusteluja ja olet valmis oppimaan.

Ihmisyyden ymmärtäminen vaatii koko elämän ja paljon oppimista. Historia todistaa, että olemme juuttuneet monien vuosikymmenten, satojenkin ajan joihinkin tiettyihn ideologioihin, emmekä osaa etsiä uudenlaisia näkemyksiä, olemme jääneet ruumisroolin vankilaan. Nykyään maailma on niin psykologisoitunut ihmisyyden ymmärryksessä, että se alkaa vaikuttaa esteeltä vuorovaikutukseen, ihmiset rooliutuvat niin vahvasti valta-asemiin ja toisten kukistamiseen, jos ylösnostamiseenkin välillä, etteivät he ehkä löydäkään sitä avoimuuden, aitouden ja vapauden olennaista merkitystä oppimisessa ja olemisessa, yhteydestä hyvinvointiin, toistemme ja itsemme hyväksymiseen, vuorovaikutus on muuttunut vallan kautta hierarkioiden sitä suojellessa, vaikuttamattomuudeksi. Ryvemme yhä liikaa syyllisyyden ja häpeän alla, ahdistuen ja aggressioituen, projisoiden omia kokemuksia toisiimme, että vain harvat ovat vapaita näitten kokemusten tuhoavasta voimasta, mieli vaipuu masennukseen, kun terveet mielihyvän kokemukset eivät vaikuta kuin ruumiin tasolla aistimuksissa. Terve syyllisyys ja häpeä täytyy olla moraalisena kompassina, ohjaten valinnoissa ja teoissa, mutta nykytietämysten ja käytänteiden valossa ne tuhoaa enemmän. Taustalta löytyy niin uskonnot kuin tieteenkin ongelmat, minuuden/itseyden kehitykset niiden opeissa. Perheet ja yksilöt kärsivät näistä kasvamatta kokonaisena ihmisyyteen, ne ikään kuin ohjaavat harhapoluille eikä itsetuntemus pääse kehittymään. Yhteiskunta riistää perheitä ja syyllistää vanhempia. Vanhemmat voivat tehdä virheitä, mutta, virheellistä käsitystä syntyy myös hallitsevista opeista, mitä yhteiskunnat tarjoaa valtioita myöten.

Roolit on annettuja, otettuja, virallisia ja epävirallisia. Roolien avulla estetään ihmisten kasvua ja kehitystä, myös mahdollistetaan, kun se on tietoon pohjautuvaa, eikä pelkkä ruumis. Tekojen kautta rajoitetaan roolien avulla, estäen ja/tai kehittäen, estämistä on enemmän. Joskus joku sanoi, mitä siitä tulisi, jos jokaisella annettaisin oppimismahdollisuus, kun surin lapsuuden ajan koulun puuttumista.

Tiedän, että kirjoitan tiukkaa teksiä, osin hölmöäkin, kyseenalaistan oppirakennelmia. Niin metsä vastaa kuin huudetaan, mutta voi tämän ajatella toisinpäinkin. Oma kokemukseni puhuu näitä psykologisia kehitysoppeja vastaan, erityisesti juuri personallisuuden kehityksen suhteen. En väitä, etteikö näitä oppien mukaisia kehityksiä olisi kehittynyt muille, ehdotan vaan, että asiaa tarkasteltaisiinkin enemmän oppimisten kautta, oivallusten maastosta käsin, ja aitous, avoimuus sekä vapaus olisi suojeltavia lapsilähtöisenä, eikä niitä hirtettäisi vanhempien kautta samastumiseen. Kokemuksessani on ikään kuin leikkiaika, joka tuli takaisin katkoksesta huolimatta, se oli syvin, jossa pitkään oli vain itseydessä oleskelua, tutkimista ja ihmettelyä, alusta alkaen havaitsemisen toiminnallisen kyvyn kehittymistä, ajattelun harjoittamista, jolloin aivotoiminnassa oppii siirtämään lyhyaikaisesta muistista pitkäaikaiseen ja sen juuri on leikkimis-, ja luovuukyvyssä.

Vuorovaikutuskehityksessä Freud nojaa tunneviesteihin ja vaistoaistimuksiin, mitkä jättävät jäljen, kuten lapsen tarpeiden huomioimattomuus ja lapsi tulee kateelliseksi isälle ja haluaa omistaa äidin itselleen. Kun itselläni ei ollut, eikä se kuulunut aikaan 1950 luvulla, vahvaa vuorovaikutteisuutta vanhempiin, vaan lapset olivat ikään kuin vapailla laitumilla, ja vain vähäiset rajat suojaamisessa oli vanhemmilta tullutta, ei liikaa eikä liian vähän. Tunnelukot ja mielleyhtymät syntyivät yhteisön vallan vaikutuksesta nuoruuden jälkeen, ehdollistuen vaatimuksiin, että olisin selvinnyt hengissä, onneksi jääräpäisyyteni vei minut takaisin aidompaan mieleeni, todellisesti aistivaksi, mutta siinä meni vuosikymmeniä, kun elantoa oli saatava työn kautta. (kirjassani Kuoleman kädet 1991 kuvaan tätä tuhoutumisen kehitystä, mikä usein yritetään väittää kuvitelmaksi, valhemieleksi, mitä juuri Freudin seksuaaliopit tukevat, eikä todellisia tapahtumia oteta huomioon, vaan sälytetään yksilössä syntyneiksi kokemukseksi ilman todellisesti tapahtunutta.) Opetus ja kasvatus yhteisön taholta oli estämistä ja ihmisyyden lukitsemista kehittymisestä, arvottomaksi luokitellen ja sitä kautta lyöden. Tyhmyys kehittyi muistien estoilla, todellisuuteni kieltämisellä.

Yhteisöt antavat perityn hierarkisen mallin ja vallan kautta alistamisvapauksia.

Kaikkein vahvimmin itseyden kehityksestä ja sen syntymisestä on puhunut Sigmund Freud, psykologian isä, jonka oppimisnäkemykset ohjaavat suhtautumista ja tulkintaa ihmisyyteen pitkälle tähän päivään tuottaen ihmiskuvia mielen hoitoihin. Opin juuri itseyskokemuksessa on mielikuvan synty aistimuksena, jota Frued sanoo seksuaaliseksi ja tunnettu teoria taustalla on, että poika haluaisi naida äitinsä ja tyttö isänsä. Itse erotan mielikuvan syntymässä oivallusten kautta syntyneet mielikuvat leikin ja luovuuden kautta ja sitten ehdollistuneissa samaistuen, kuten mallioppiminen ja alistuminen opetettuun rooliin, jonka ydin on nk. objektikuvat, jonka mieliyhteyden lapsi luo vanhemmistaan samaistuen niiden kokemuksessa. Freud on kytkenyt nämä äitiyteen ja siksi äiteihin kohdistuu paljon vihaa, ja uskonnot naisvihana.

Yhtälailla isät voivat pelotella, vaatia ja vainota lastaan ja tämä tunneyhteys häiriintyy persoonallisuuteen ikään kuin projisoituen kokemuksina, estäen vapautta, kuten ajattelua, että samastuminen siten onkin heijaste kehotilasta ruumiina, somatisaatio, myös oppimisena toisto, kun oppimiskyky ei ole vielä kehittynyt tietoisesti, kun minuus ei ole kehittynyt kielen tasolle, eikä tunteet ole tunnistettavissa, lapsi jää ruumisrooliin. Pahimillaan samastuminen pakkoroolissa yhteisössä itselläni oli toisen äänen toistoa, mihin havahduin, mikä tuli tiedostamatta, rooliin ehdollistumassa, kun itseä ei saanut olla. Tämän Freud redusoi tunnekokemuksena vanhempiin, jossa lapsi on hylätty, minulle se on alistamista vallan alle, eikä välttämättä itsen kokemus, mutta näkyy ulkoisesti roolissa, käytöksenä, pakotettua ja opittua. Luulosairas isä voi luulla, ettei lapsi ole hänen ja lapsi jää rooliin, miellyttämään isäänsä, että saisi hyväksynnän ja tunnehäiriöt estää hyvinvoinnin, jopa sairastuttaen elimistön toimimattomuuteen.

Nämä pakkoroolit syntyvät myös, kun lapsella ei ole riittävästi leikkiaikaa ja vapautta oppia. Tällaisen kehityshäiriön sain kokea, kun 16 vuoden iässä jouduin väkivaltaisen kohtelun alle. Tällöin minuus katosi, keho muuttui ruumiiksi, muodottomaksikin välillä, johon en saanut yhteyttä ja alkoi toistokehitys vuosikausiksi, eikä ammattilaiset osanneet löytää syytä ja sitä piti yllä ympäristön teot, alistamiset, sulkemiset ja kuulemattomuus. Kun etsitään vain persoonallisuuden kehityksestä syitä, eikä nähdä ympäristöstä tulleita tekoja, ollaan harhoissa. Väkivaltaisissa suhteissa läsnäolo katoaa, syntyy emotionaalinen vajaus viestinnässä tosiltamme, roolit hallitsee ja tällöin on kysymys enemmän oikeuksista itse/tunneilmaisuun kuin tunnekehityksestä, valta sanelee ehdot toinen toiselle, ihmisyysoikeuksia ei ole. Vuorovaikutus on itseisarvo, se on elämänvoiman lähde, sanoi Carl Jung.

Ratkaisevinta oli juuri lapsuuteni, jolloin leikin, keskittymisen ja pitkän ajan vaikutus näkyin niin, että leikille oli tilaa, aikaa ja hyväksyntää, koko kylä oli leikin kehto opettajia myöten. Siksi minun mielikuvan syntymässä on tasot aistimusmielihyvä, jossa nimeän sen seksuaaliseksi vasta silloin kun hormonitoiminta on tuonut siihen vahvemman aistimuksen ja sitten oppimismielihyvä, jossa mielikuvan syntymässä luovuudessa ja leikkien tuo ilon, havaintoja tehdessä ja yhdistäessä ympäristöstä käsin uusiksi kuviksi. Nämä kehomuistikuvat aistimusmielihyvänä voivat myös aktivoitua liikaa, kun niitä aktivoidaan ja niistä syntyy yliaistimuksia, jotka voivat tulla heijasteiksi, näköaistimuksessa ikään kuin sisältä tullut mielikuva heijastuu ulospäin liiallisesti ja ihminen näkee enkeleitä ja peikkoja tmv. Tämä on tieteellisesti todistettua, harhanäyt. On tärkeää, että sisäinen itseys säilyy oppimisessa.

Lapsuusaikanani vanhemmat eivät suinkaan ehtineet leikkiä työnsä ohella, ohjata liikoja, ja lapsen minuusolemus säilyi. Kun palasin taantuneena tähän lapsuuskokemukseen unissa, jolloin vasta suuret lihakset liikuntana olivat oppimisena, alle 2 vuoden iässä, unissani muutuinkin kalaksi, kun hahmon synnyttivät kehoaistimus ja muistikuva. Ihmettelin Carl Jungin näkemystä, jossa vertailtiin kalasymbolia uskovaisten yhteiseksi ja jumalakäsitykseen liittyväksi Jeesus ilmiöksi. Ymmärsin sen kielellisen kehityksen jatkumoksi, opituiksi. Olen kai niin konkreettinen ajattelussani ja kokemuksissani.

Kun yhteisöissä vallitsee brutaalit käytänteet, yksilöitä kontrolloidaan ja hallitaan valta-aseman kautta, heille syntyy tunnelukkoja, jotka siirtyvät ihmisten välisiin kontakteihin. Vallalla luodaan tarinat ja mielikuvat todellisuudesta, ei niinkään siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu. Näiden tunnelukkojen vuoksi oppiminen estyy ja yhteisö alistaa yksilöt pois oppimisen väylältä, rajaten roolien kautta ihmisyyden kehitystä. Sosiologiassa käytetään termiä ”onnellisuusmuuri”, kun haluamme kokea mielekkyyttä, joskus jopa hurmion ihanuutta, kun emme kestä todellisuutta, emme uskalla kohdata itseä, oman persoonallisuutemme erityispiirteitä, jotka jokaiselle on omanlaisia. Pakenemme tarinoiden taakse, emmekä halua nähdä totuutta, myytit hallitsevat, vaikka niiden pitäisi olla ajatuksen alkua, ne ovatkin valheen tyyssija. Joskus on lupa elää romantiikan avulla ja siitä mielekästä kokemusta saaden.

Arvojen ja osin opetusten sekä pakkoroolien kautta samastumiseen altistuen, mikä on erityisesti lapsena vaarana, mikäli yksilöitymistä ei tueta ja niiden vuoksi ihmisen kehokielessä näkyy naamarit ja niiden vaikutukset, odotusten roolit yhteisöstä, hymyillään vaikka ollaan surullisia, tunteet eivät enää ole aitoja ja vapaita. Esiinnymme toisena kuin olemme. Rooli on osin suoja ja turva aitona, vapaana ja avoimena, mutta liiallisena tuhoava. Kun itse sain olla nuoruudessa vain luudalla lakaisija, yhteisöstä tulleen väkivaltaisuuden vuoksi, tekemiset olivat hyvin rajattuja, puheoikeutta ei ollut. Vain syvän leikkikokemukseni kautta halusin aina ja aina vaan oppia, sen vapauskokemuksen ohjaamana, mitä olin saanut lapsuudessa. Vaikka se ei mahdollistanut enää kehomuistin oppia, kuten kieli, se antoi ajattelun kehittymsen mahdollisuuden, ja siitä olen kiitollinen, uskallan ajatella, unetkin suojaavat pahat lyönnit luoden kokemuksista kauniimpia. Yksinäisyyteni on kaunista, sillä se luo oppimisen ja oivallusten kautta mielikuvia. Yhteisöistä en enää iloitse, sillä olen saanut liikaa rangaistuksia ja ihmisyyteni tuhoamista. Meidän tulisi tukea toisiamme touuden paljastumisessa, ihmisyyden löytämisessä, etsimisessä, tapahtumien todellisuudessa, ettemme hyväksikäyttäisi toisiamme ja ajautuisi valheiden verkkoon. Ei ole väärin antaa toiselle aikaa ja kuulla häntä, tehdä hyvä tekoja.

Pakkorooleista ja tunneahdistuksista on mahdollista irtaantua ja vapautua.

Raija

SOSIAALIHÄÄRÄÄJÄT

 

Yhteisöllisiä ongelmia ei ole helppo käsitellä, siellä rooleissa olijat risteilevät niin vilkkaasti vallan ja tarinoiden taakse väistellessään vastuuta, ottaenkin sitä ja luoden uusia kuvia asioihin niin, ettei perässä tahdo pysyä. Todellisessa yhteisökäyttäytymisessä syntyy ja näkyy rumia jälkiä, ihmiset eivät jaksa brutaaleja käytänteitä, niitä paetaan tai vahvistetaan. Mitä isot edellä sitä pienet perässä. Voimme nähdä, että Amerikassa on täysin kaksimiekkainen yhteisöhenki. On asiallinen presidenttiehdokas ja ilkeyksiä sekä pilkkaa syöksevä möykkäri, se tartuttaa, pian kuuluu molemmista laareista hölmöä. Ideologiat eivät edes näy selkeästi, on vain ”vain minä olen oikeassa” valtataistelu, kuin pienillä lapsilla hiekkalaatikolla. Näitä valtataisteluareenoita on jokaisen maan kolkassa. Näille on yhteistä ja erottelevaa se, että niistä voisi sanoa, siinä on pahasta ja hyvästä valinta, mutta se on enemmän psyyken terassi, ihmismielet samaistuvat hulluuteen ja/tai järkeen, tällä hetkellä Amerikassa puolet ja puolet. Joissakin yhteisössä valinnat voivat olla 20 – 80 % suhde. Hulluuden portailla valitaan tuhoajat, eikä järjen ääni kuulu, suorastaan rikolliset ovat johdossa. Jostain artikkelista muistan, että yhteisöön tarvitaan omantunnon ääntä, koska sitä ei ole läheskään kaikilla, joku kantaa sitä muistutuksena. Joku vaatii vain oman näkemyksen ja uskon moraalikoodiksi, tutkittua ja oppia jäsentävää olisi saatavilla, jossa moraali tuo oikeuksia kaikille, ei vain vallan eetoksena. Äärimmillään kaikessa on vapaata ja/tai voi kontrolloida, mutta vastuu voi kaikota, kun ei pidä huolta siitä, mikä on oleellista vapaudessa, onko se vain matkustusoikeus eikä ihmisyyden ydintä, ja/tai rajun vapaasti yliaistimuksiin, ja/tai kurinalaiseen asketismiin, jossa kehokin kidutetaan kuolemaan, ilman elämän oikeuksia. Brutalismia ei voi nimetä sivistykseksi, se on tuhoamisen tietä.

Sivistyksessä tavoitteena ja päämääränä voisi olla tietoisuuden parempi kehittyminen, se on mielen kontekstissa ja sisältää sekä tiedostamattoman että tietoisen puolen, egon soveltaessa tähän sopivaa valintaa. Maailman historia ihmisyyden suhteen katsoessa näyttää siltä, että psyykkiset prosessit johtaa huonolla säätelyllä ja tiedolla, ja psyyke on kuin ravirataa, kilpaa mennään. Toinen tie olisi oppimisen tie riittävällä tiedolla, mitä psyyke ei sulje pois hyvinvoivana. Tietoa psyykestä ei kuitenkaan ole riittävästi koulutuksissa. Sosiologiassa opetettiin kanojen nokkimisjärjestys ihmissuhteita kuvaavina.

Oppimisessa ikäänkuin teorialla etääntymisen kautta oppijan tehtäväksi annetaan soveltaa käytäntöihin, se toimii sekä itseen nähden että asioissa. On asioita, joissa ei voi soveltaa, kuten kirurgia elimen toiminnan suhteen, myös henkisen puolen ulottuvuuksissa on selkeitä periaatteita, kuten ilmaisu/tunnevapaus, ettei psyyken puolustus ala johtamaan kauhun kautta. Onko niin, ettei ihminen kestä suoraa realismia, eli havaiten sitä mitä on, itselleni se on vahvinta kestämisessä. Onko kulttuurit luoneet valheen vallan välineeksi hallitakseen yksilöitä ja kansaa, tarinoilla hallinta. Jokseenkin havaintojen jakaminen tietoisuudessa yksilöitymisenä minuuteen, eritellen mielen ja tunteet sekä kehoaistihavainnot on auttanut minua kestämään todellista. Oppitunneilta muistan erään opettajan lauseen, kun ehdotin vapautta sivistyksen pohjaksi. ”Silloin ihmiset naisivat tunkion päällä”. Ääripäät on hyvä muistaa, ja kysyä mikä vie ääripäihin opetusten kentässä.

Yksi oppimisen ja yrittämisen perustekijöistä on aggressio, taisteluvoiman antaja. Sitä on ehkä tutkinut eniten Turun Yliopiston professori Kirsti Lagerspetz. Hän on kysynyt, onko aggressio synnynäistä ja todennut että on. Aggression kehityskulkuja ihmisyyteen vaikuttajana on silloin kysyttävä. Itse koen, että aggressio oli lopulta lamaannuksen jälkeen se voima mikä nosti ylös, aggressio ristiriidoissa yhteisön näkemyksiin nähden ja leikkimisen kyky, mutta se ei ollut suora tie, vaan monen ahdistavan ja masentavan reitin takana. Siksi vaadin leikin vapautta oppimisen ytimeen, kykyä ajatteluun ja sokeasta uskomisesta pois. Aggressioon voi kietoutua vihaa psyyken taistellessa oikeuksistaan olla olemassa, mikä tulee enemmän kulttuurista siihen ajaen kuin yksilöllisistä ongelmista. Onko dementiassa kysymys myös siitä, että katse on ollut liikaa tulevaisuuteen päin ja etuotsalohkotoiminta ollut aktiivisin, syvätunteet eivät ole päässet esiin, konkretiakin vaikuttaa, ”nainen vaietkoon seurakunnassa”? Ylirasitus jossakin voi tuhota aistitoimintaa. Mitä enemmän vääryyksiä ihmisyyttä kohtaan on, sitä enemmän on vihaa, mitkä voivat lamaannuttaa täysin vain järjestelmän alle. Ei voi luottaa liikaa ihmisten kykyihin selviytyä, tarvitsemme toisiamme kasvun ja oppimisen tielle.

Pääasiassa nuo yhteisöhengen olemukset voi jakaa kehittyviin ja tuhoaviin eri lähtökohdistaan, psyyken paineet, loogiset oppimiset, järki ja tunteet. Kun mieli on epäterveesti vahvoilla, tunteet kietoutuvat järjettömien puolelle, ei suinkaan vapaisiin tunteisiin, joita ohjaisi mielekkyys ja vapaus toistemme kohtaamiseen ja vallan viisaaseen jakoon, vaan enemmän valtaistelua, jossa toinen yritetään lyödä maan rakoon. Usein uskotaan, että joku käyttäytyy huonosti, siksi syrjitään, huonoa käytöstä voi olla, ja sieltäkin olen löytänyt sen ongelman, kun on roolit, syytetty tuomitaan yhdestäkin virheestä. Oma ”virheeni” oli se, että toin esiin lasten kaltoin kohtelua. Kun ihmiset eivät käsittele, kykene/halua/osaa kohdata tunteitaan, he asettavat toisensa rooleihin, jossa vallan avulla rajataan ja kahlitaan ihmisiä, unohdetaan menneet ja sanotaan, olen käsitellyt, mutta roolien avulla peitetään todellisuutta, tarinoilla, käytöksellä jmv. menetelmillä estäen toimintaa. Jaotteluna asian tutkimiseksi voisi tuoda esiin johtamisen, epävirallisen ja virallisen, sen taustalta löytyy mielikuva, tunne ja asiajohtamista. Psykologisoituneessa maailmassa selitetään asioita psykologisesti, kuten näyttäisi narsistitermin suhteen olevan ongelmana, eli tiedon puute, ja sen hankintaongelmat, oppimisen vaatimukset ja yhteisövalta, jossa omat syyllisyydet projisoidaan yhteen henkilöön. Näissä näkyy juuri valta, sitä haalitaan enemmän silloin kun tietoa ei ole, myytit alkaa johtaa. Joskus kaun sitten olin kirjoittanut jonkin kolumnin, jossa sanoin, kuinka myyttiset tiedot säilyvät pidempään kuin tositiedot, koska ne ovat käsittelemättömien asioiden kenttää, järki ja tunteet eivät pääse vaikuttamaan. Olemme alttiita vaikuttumaan ulkoisista ärsykkeistä, kuten seksuaalisuus. Suosittelen katsomaan dokumentin Marilyn Monroesta. Se on Areenassa. Siinä näkyy selkeästi, kuinka yhteisö luo myyttejä.

Yksi elämäni esimerkki häärääjästä on liikunnan puolelta, jossa kokoonnuin 13 vuotta, syrjinnän opettaminen. Olimme tuntemattomia toisillemme tullessa ryhmään. Aika pian filosofian maisteri, opettaja esittäytyi ja hän alkoi rakentaa yhteishenkeä. Hän ei tervehtinyt minua koskaan ensin, vaan odotti että tervehdin häntä, vastasi kyllä, ei puhunut eikä ollut aloitteellinen minuun nähden. Hän asemoi itsensä valtaan. Jokin laittoi hänet erittelemään ihmisiä, hän puhui vilkkaasti muille, minulle ei mitään. Sitä monelta kantilta pohdin, mistä se syntyy, kun emme tunteneet mitenkään toisiamme mistään näkökohdasta käsin, kaikki alkoi nk. puhtaalta pöydältä. Pikkuhiljaa kävi niin, ettei muutkaan puhuneet minulle, mutta maisterin ollessa poissa puhuivat. Maisteri oli luonut henkisen valtarakennelman, jossa hän hallitsi asemallaan. Tämän voi nimetä pelolla ja vallalla aseman saavuttamiseen, ylentämällä itseään, ja saaden käyttäytymisellä toiset toisiaan vastaan. Vastaamattomuudesta voi kehittyä ongelma, jossa näitä epäkohteliaita ihmisiä on joka teiden varrella, vastataan toisille ja toisille ei, eriarvoisuus kukoistaa. Aina ei yksilö kehitä ylentämisen ja alentamisen ongelmia yksilölle, vaan myös yhteisön eetos tukee sitä.

Yhden yhteisön johtamistapa oli tunteiden kautta, sääntöjä esittäen jonkun sulkemiseksi pois ryhmästä. Toin esiin vuosikymmeniä hiertäneen ongelman, mikä oli syntynyt alkujaan ulkoa tulleen pahan teon seurauksena, jossa murrettiin yhden johtavan henkilön mieli. Yhteisön jäsenet halusivat unohtaa sen, kun toin asian esiin. Se oli liian vaikea asia ja tunteet olivat jo kehittäneet niin vaikeita kokemusahdistuksia, ettei kykyä ollut edes kohdata sitä. Yhteisön jäsenille olivat tulleet käsittelemättömyydestä johtuen roolit, joiden avulla rajattin olemista ja tekemistä, joku johti, joku oli hiljaa, joku myötäili, joku syyllisti ja häpäisi, mielikuvaverkosto eli omaa elämäänsä ihmisten mielissä todellisuuden poissulkien.

Yksi filosofi sanoi, ettei tule epäillä kykyä ihmisen kriittisyyteen, ehkä se tuli tutkijan kammiosta, ja oli toive. Psykiatrimentorini sanoi, suurin osa ihmisistä ei kykene kriittisyyteen. Kaikkea taitaa olla äärilaitoina.

Vuorovaikutus on sananmukaisesti vuorotellen vaikuttamista, sitä syntyy hiljaa ollen ja moninaisesti itseään ilmaisten toiselle. Ääripäät harvemmin kannattelee vuorovaikutusta toimivaksi elämän suojelukseen, useammin eristäväksi, sulkevaksi ja syrjiväksi. Jos kaveri joutuu arvailemaan asiat, väärinymmärrys on silloin melko vakio, siksi on hyvä tarkistaa itseltään, ilmaisenko niin, etten vahingoita ja suorastaan käytä ylivaltaa. Ääripäiden ilmiöitä aloin pohtia filosofi Heideggerin ajatuksista, on katsottava kummatkin päät, itseä on tai ei ole, on myös itsettömyys, sitten kun lisää siihen eri ulottuvuudet toiminnoissa ja psyykessä, tai irrallisina ihmisyydestä elävät, saattaa päätyä tielle, jossa alkaa nähdä ja kuulla paremmin, kun seurailee niiden kulkuja itsekullakin tai häippää kokonaan eksyksiin. Elämän polveilu on kiva sana, välillä ollaan hiljempaa, välillä puhutaan, minä tässä vain haahuilin.

Halua ja tahtoa voi olla toisilla liikaa toisilla liian vähän, se tukee valtataistelua.

Raija

LÖYDÄTKÖ VAPAUTESI?

 

Kesäkirjanen, lukuaika ½ tuntia.

On ilmeistä, että tunteiden tunnistaminen, kohtaaminen ja käsittely on ihmisille liian vaikeaa, koska he niin usein pakenevat niitä ja/tai projisoivat toisiin tunnesiirtona, oman taakan, tekojen ja vastuun kantajaksi. Terve välittäminen on eri asia. Tunnesiirrot on ymmärrettäviä joskus, jos elämä on liian raskas, elämänohjeena ja tavoitteena se on väärin. Onko tämä ihmisten vika? Ei ole. Kun olen harrastanut ja opiskellutkin tunteiden tutkimista vuosikymmeniä eri muodoissaan tiedon avulla, olen tullut siihen käsitykseen, että ne ovat osin syyllistäviä, harhauttavat pois siitä, mikä niitä aiheuttaa ja yritetään korjata vaurioita, mutta jätetään huomoimatta se, mikä aiheuttaa vaikeita tunteita, väärinteot. Tunteiden tutkimista on sysätty liikaa persoonallisuuden teorioihin, vaikka tunteet syntyy aina itsestä, ei voi unohtaa tekoja ja vuorovaikutusta, mistä ne vaikuttuvat syntyäkseen, mitä asioita ihmisiin kohdistuu.

Näyttää siltä, että ihmisyyskysymyksissä paetaan koko ajan totuutta ja todellisuutta niin yksilöiden kuin yhteisöjen taholtakin siirtyen sitä kautta järjestelmiin ja ylivaltaan. Tieto tunteista ja mielestä tulee olla kuin kelluvana ja riittävästi saatavilla erityisesi itsen etsimisessä vapauden säilyttämiseksi, mutta se ei voi olla irti siitä, mistä ne syntyvät, mistä teoista ja vaikutteista. Täysin järjetöntä on, että syytä päällekarkaukseen etsitään uhrista, hänen mahdollisesta narsismistaan tai pukeutumisestaan. Se on kuin uskon ytimiä haettaisiin ulkoisista todisteista, sen arvoja ihmisyyden kehitykseen, mitkä ovat kontrollikeinoja toisen kehityksen estämiseksi. Juuri luin yhden teologin näkemyksen, että rakkaus on kärsimystä, sitäkin, mutta minulle rakkaus tarkoittaa välittämistä itsestä ja muista, hyvää toivoen itsekullekin. Kristinuskossa onkin ajauduttu enemmän kärsimykseen, myös sen tuottamiseen ihmisen pahuuteen uskoen, eikä siitä ole irti muutkaan uskonnot, pahempaakin on esillä.

Kristinopin ytimessä Jeesuksen opetuksena on itsen löytäminen, vastuun ottaminen ja vuorovaikutteisuus itseen, toisiin ja Jumalaan. Avaimena tähän on jumalakuvan etsiminen itsestä, Jumala kuvattomana, katsominen ajatuksiinsa ja kokemustensa tutkiminen. Tästä on puhunut esim. filosofi Esa Saarinen rakkauden teesien kautta. Maailma on omaksunut tarkastelua ihmisyydestä ulkoisesta käsin, kontrolloiden ja havaiten siitä, mikä tulee myös luonnontieteistä. Kristinopissa on vaelleltu hyvä/paha akselilla, etsien syitä persoonallisuudesta, keskitytty Jeesukseen persoonana/personallisuutena, näkemättä vallan vaikutusta, mitä tulee ympäristöstä ja ympäristöön, teot, missä useimmiten valta on annettu eri menetelmin sekä arvo ja valta-asemiin tuotettuna järjestelmän arvoittumisen kautta.

Ihmistieteet lähestyvät ihmisyyttä sisäisen minuuden näkökulmasta, humanismina. Uskomusten hallitessa idän johtajat moittii länsimaita moraalittomuudesta, kun itse tuhoavat moraalin ja/tai päinvastoin.

Kun jouduin elämään ilman itseyttä ja tunteita, olin vain ruumis, kuollut ilman elävyyttä, kuin lahopuu, mikä ei hengitä, vailla mieltä, vailla omaa tahtoa ja halua, koska en alistunut väkivallan alle, marionetiksi. Sulkeuduin kuoreeni suojautuessani, kun yhteys toisiin katkaistiin ylivallan avulla, yhteisövallalla, se tuhosi sisäisen minuuteni, kokemukseni ja näytti sen, mitä on elää ilman mieltä ja tunteita, kun jäljelle jää vain ruumis, joka oli lopulta muodoton, hahmoton. Suojautuminenkaan ei riittänyt, vaan kauhun alla kaikki aistimukset hajosi, eikä yhteyksiä syntynyt.Tätä on näkyvissä kokoa ajan maailmassa, ihmisyys on viidakon lakien alla, milloin mihinkin suuntaan pakko-orjuuttavana, joskus hallitsee tunteet, joskus mieli, joskus yliaistimukset kehossa, kulttuuri luo omia itsetarkoituksellisia ulottuvuuksia, joissa yhteys on kadonnut ihmisyyteen, emme näe toisiamme, emme kuule, sanatkin vievät kohti ymmärtämättömyyttä, kieltä köyhdyttäen ja/tai muuttuen merkityksettömiksi. Vaikka juuri kielen kautta saavuttaisimme ymmärrystä lisää kokonaisuuteen nähden, taide mahdollistaa tutkimaan itsen eri puolia, mutta se onkin haarautunut erillisten tietoisuuksien verkostoon, mikä ei palvele ihmisyyttä löytämään rakkautta ja välittämistä toisiamme kohtaan, kuljemme lajitellen ihmisiä eri lohkoihin, erilaisuudesta on luotu erottelevaa ja syrjäyttävää. Ihmisyys on vasta useimmilla sotilaan funktiossa, on ollut sitä vuosituhannet, edistystä ei ole tapahtunut, yhäkin vain erillistämme itseämme ruumiiksi ohjautuen treenauksiin, kuten urheilussa voi käydä joskus, ihmisen kokonaisuus katoaa. Mitä voimme vielä nähdä, kun ruumiskulttuuri on valloillaan erilaisten aktiviteettien kautta, katoaako tai ylikorostuu mieli, tunteet ja välittäminen hukkuu. Uskon, että juuri näin käy.

Tunteet vaativat vapauden tilan tullakseen esiin, se on ja alkaa lapsuudessa alkujaan vapaana ja lapsi oppii leikkien kohtamaan tunnetilojaan ja saadessaan tukea itseilmaisun muodoissa, kuten sanoista. Tunteet voivat ehdollistua mieleen pakkotunteiksi, toistoiksi alistamisessa pakon alla. Lapsen olemukseen kuuluu kuin luontaisena vapauden hakeminen, kun elimistöön syntyy jännitettä liikaa, vauva hoitaa sitä liikuntana, villistikin potkien ja innostuen. Jos ja kun kulttuuri tuo liikaa minäkehitykseen persoonallisia piirteitä vaatimuksena olla tietynlainen, ihmisyydessä alkaa esiintyä vaurioita. Kun kulttuuri vie meitä yhä kaaosmaisempaan maailmankatsomukseen, emme herkisty näkemään miten mieli, tunteet, ajatukset ja keho toimivat, yhdistäen, rakentaen ja/tai erillistyen ymmärryksenä kokonaisuudessa, yhteyksin ihmisyyden eri puoliin. Biologismi ei aina huomioi henkisyyden puolia ja ihmisyyden kokonaisuutta. Irrationaalisuus alkaa johtaa kaaosten maailmassa. Kun tunteet kahlitaan mieleen keholliseksi, ne menettävät vapautensa, tunteet kuolevat, kun sisäinen minuus kuolee, tunnekokemukset, ja ihminen masentuu. Tunteet syntyvät aina itsestä, mutta ovat lähtöisin vuorovaikutuksesta itseen ja/tai muihin. Mieleen ehdollistuneet tunteet lukittuvat ja tulevat monesti esiin muihinkin suhteisiin, riippumatta siitä missä ne ovat syntyneet alkujaan, ne ehkäisevät vuorovaikutuksen kehittymistä.

Einstein on sanonut hienosti matematiikasta, ”löysin sen vasta ratsastaen säteiden harjalla”, tietoisuuden etsiminen ja saavuttaminen on kuin kauneuden ymmärtämistä kokonaisuudessa. Tietoisuuden eri puolet tulevat esiin, usein synnynnäisen tiedostamattoman kautta, ei ihmisten luomien erehdyttävien valtamekanismien avulla.

Ympäristö luo valtarakenteillaan tietoa estämisenä, vapauden kahlitsimisena ja monin keinoin vankiloina yksilöille, etteivät he voi puhjeta täyteen kukkaansa, ja lopulta yksilö omaksuu ne itselleen, uskoen omiksi valinnoiksi, ei aina. Niin monta kertaa pakenemme vastuuta olla yhteydessä toisiin, ”ei me voida häiritä”, ” se sanoi niin, ettei minä/me voida olla yhteydessä” ja näin hylkäämme ihmisen osallisuudesta olla kanssamme, pelot ja uhkat hallitsevat valintoja. Useimmiten tässä on keinona tiedon saamisen estäminen, ja ajamalla ihminen epätietoisuuteen, arvailujen varaan, saadaan mieli järkkymään ja tunteet katoamaan. Ihminen ei saa tulla näkyväksi ja kuulluksi itselleen eikä muille, vuorovaikutus estetään.

Psykologiassa pääosin keskitytään yksilön kehitykseen ja uskotaan sen olevan perusongelma ja unohdetaan sosiaaliset yhteydet, se on yksilötiedettä, korjaavaa, mikä ei auta, ehkä helpottaa, mutta perusyy jää korjaamatta. Aina ei ongelmat tule ympäristöstä, mutta ne ovat pääosin toimintamallina ihmissuhteiden hoidossa, ylivallan käyttö kunnioituksen puutteessa, projisoiminen, toiseen takertuminen ja epäterve riippuvuus monien oikeuksien olemattomuudessa, itseilmaisut, tunneilmaisut ja konkretia elinolosuhteissa. Olen vakuuttunut siitä, että tunteet tuhoavat liiallisena ahdistuksina ja/tai aggressioina yksilön kyvyn kohdata tunteita, koska seurauksena on niin hirveää kauhua, että se murtaa mielen, hajottaen kyvyn ajatteluun sen synnyttämiseksi, ja se on perusyy, että psykologiaa, tunnetietoa ja tunteita kartetaan. Ihanne on tietenkin se, että me osattaisiin käsitellä tunteita erilaisia tiedon muotoja apuna käyttäen, kuten taide ja tiede. Kadottaessaan itseytensä, ihmismieli masentuu ja tunteita ei pahimmillaan synny lainkaan. Ymmärrän täysin sen, kun elin kehollisesti kuolleena, ruumiina vuosia, minuun kohdistuneen pahan rikoksen jälkeen, itsemääräytymisen riiston vuoksi, muut eivät saaneet yhteyttä, koska tunteita ei ollut, eikä viestiä kokemuksesta välittynyt, olin kuin eläin, joka heittäytyi kuolleeksi, kun kuolema uhkaa. Minä en kuitenkaan voinut korjata sitä, missä käytettiin ylivaltaa ylitse minuuteni, sain julmia rangaistuksia, jos ilmaisin itseäni tai puolustauduin. Niin paljon korostetaan, älä puhu, se on mennyttä, se on salailun vahvistamista. Se on myös yksilön valheeseen kytkemistä, jos hän ei saa nähdä totuutta tapahtumista, hän ei saa tunnustaa itselleen kokemaansa ja näkemäänsä, eikä tuoda yhteisössä esiin.

Olen nähnyt elämässäni, että on liiallisen järkikehityksen ongelma, jos ja kun syväsyntyiset tunteet jäävät pimentoon, alitajuntaan, kuten sitä tieteessä nimetään, mutta itse otan vielä käsitteisiin tiedostamattoman, jossa ei alitajunta vaikuta, syvemmän vaikutteen, kuten unissa voi käydä, on ylitajuntaa ja alitajuntaa ja sitten on vielä ihmeitä tekevä tiedostamaton, kuin toivon siemeniä, ehkä se on hengellisyyttä. On olemassa elämää estäviä tunteita toistoina ja kehittäviä, jolloin ihmisen voimavarat joko palautuu ja/tai tulevat liian raskaiksi painajaisten kautta. Sen ymmärtämiseksi on tie, tieto ja työ itsetuntemuksen kehittämiseksi.

Tunteiden tutkimisessa voi löytää eron juuri ehdollistuneissa ja lukittuneissa tunteissa mieleen ja vapauden tilassa syntyneisiin. Mieleen lukittumiset tulee pakkorooleista ja alistamisesta, joita kaikki osaamisalueet voivat pitää yllä, kuten sanakielikin. Autonomia on yksi tärkeimpiä ihmisyyden tekijöistä. Uskon, että moniin sairauksiin löytyy taustalta väkivalta ja pakko-oleminen tietynlaisena.

On turha pelätä tunteiden liiallista vyöryä, sillä tunteita esiintyy harvemmin, riippuen yhteyksistä, laadusta ja määrästä, ja jos tunneriippuvuuksiin/ehdollistumiin ajaudutaan, on kysymys kasvatuksen ja opetuksen virheistä, pääosin alistamisesta ja väkivallasta. Masennukseni aikaan ikään kuin minussa uinui lapsuuden hyvät tunnekokemukset, joiden ylösnousu tuli vapaan leikkisyyden ja luovuuden avulla, mutta vasta lähelle kuuttakymmentä sain takaisin mielen hallinnan ja rauhan sieluuni, kun lähdin alistavasta yhteisöstä. On kasvatuksen ja opetuksen virhe pitää ihmistä elävänä kuolleena melkein elinikänsä. Palauduin kirjoittamisen ja teatterin avulla, sekä psykoanalyyttisen tiedon, josta muistettakoon, että kristikunta on hyväksynyt sen ihmiskuvaksi oppiensa mukaan. Psykoanalyysin avulla löysin takaisin itseyteen, tunteisiini, aloin elää ja aistia, muisti alkoi palautumaan kokemuksista ja tapahtumista, tarkentua. Se on eri asia kuin hengellisyys, jota en aina ymmärrä, koska se on minusta riippumatonta.

Yhteisöissä usein, kuten jo päiväkodeissa lasten kohdalla joskus huomattiin, ongelmaiset johtavat, kuten esim. työpaikoilla alkoholistia suojellaan. Erilaisia ongelmia käsitellään eriarvoisesti, narkomaania tai mielenterveysongelmaista häpäistään ja paheksutaan kovastikin ja syrjäytymistä edistäen.

Riittävä leikin aika lapsuudessa tuo selkeyden eritellä tunteet, kielen ja mielen, leikkimisen oikeus tuo kyvyn kohdata ne liikaa jännittämättä ja sen on jatkuttava ajattelukyvyn kehittämisenä ja säilyttämisenä läpi elämän. Leikkiin kuuluu myös rakenteelliseti aivojen toiminnan harjoittelu, jossa luovuus ja mielikuvat voivat vaellella vapaana eri toimintamenetelmissä ja teoissa, kuten vaikka leipominen tai puunhakkuu, ne ovat välineitä oppimisessa ja aivotoiminta kehittyy niin, etteivät ne villiinny liikaa eikä kauhu pääse kehittymään hajottamisen suhteen. Sanakieli on kuin rakennuspuu, samoin kuin toiminnalliset taidot, oppia siirtämään muistiaan lyhytaikaisesta pitkäaikaiseen ja tunteiden säätely. Tunne on viesti kokemuksesta.

Mielen hallinnan puutteessa joskus ikään kuin kaaosta ilmentää erilaisten toimintojen kautta täydellisyyden tavoittelu, liikunta, ruokailu, ulkonäkö, toisiin kohdistuvat vaatimukset, liiallinen järjestyksen vaatiminen, missä sitä ei tarvita, tavallaan vapauden puute näkyy kaikkialla. Traumatisoituneet ihmiset toistavat usein asioita, muistissa toistuu tavat ja teot. Ihmettelen usein sitä, että pyydetään elämään tässä ja nyt, kun ihmiselle tekisi hyvää, että löytäisi menneisyydestään, lapsuudestaan ja kokemustensa avulla takaisin leikkiin ja luovuuteen sekä tunteisiin, jotka on menettänyt kyvyistään. Erilaiset vapausharjoittelut voivat vapauttaa traumoista, kuinka paljon hyviä kokemuksia olisinkaan saanut, jos joku olisi välittäyt, mutta jos joku yritti, häntä rangaistiin tapojen ja valtasäännösten rikkomisesta.

Syrjintää esiintyy, kun ei puhuta mitään, mutta ei huomioida, ja eristetään toisista ihmisistä valheiden avulla, se on julmuutta. Ei voi olla niin, että yksi on vain aina syyllinen, kyllä se on kaikkien soppa. Ulkokultainen käyttäytyminen on sietämätöntä, se ei tarkoita kohteliaisuuden hylkäämistä, se tarkoittaa valheellisuuden hylkäämistä. Ihmisten asenteet, tavat ja tunteet kyllä näkyvät syrjitylle, hänelle toivotaan kuolemaa, ettei hän rikkoisi muiden täydellisyyttä ja virhettömyyttä, se on uskonnollista uhraamista. Muistan ikuisesti ihmisen, kuinka suuri halveksunta häneltä ryöpsähti pintaan kehonkielessä, kun kohtasimme ensimmäisen kerran. Hänelle oli kerrottu rumia minusta etukäteen. Kuinka paljon olenkaan kokenut surua, ettei asioistani keskustella kanssani, vaan tiedot kulkee mielikuvien kautta ympäristön ihmisillä. Taustalla vaikuttaa mieleni murtuminen.”Ylivaltaa pidetään yllä häpäisemällä”, kirjasta, Mielen alkemia, Kaisa Peltola.

Me niin helposti kohtaamisissa unohdetaan ja kielletään avoimuutta, itsenä tulemista todellisena, on vain pelejä ja manipulointia, valtaan pyrkimystä. On helppo uskoa kaunis tarina, ikävämpi kuulla totuutta, mitä tehdään. Kauneutta pitää olla, emme me muuten kestäisi, pakeneminen kauneuteen valheiden verkossa on vaarallista ja tuhoavaa. Ei ole pitkä aika, kun eräs henkilö haukkui minua kirjoittamisesta, kun sinä aina kirjoitat, laittaisit kuvia kuten minä, ne eivät rasita ketään. Minä kirjoitin sille palstalle kerran kuukaudessa, hän postasi joka päivä kuviaan. Tässä on huomiotava juuri sitä ihmisyyden ydintä, miten yritetään alistaa tietyn osan kehoaistimuksiin, kuten näköaistimuksiin. Tapojen avulla lukitaan ja estetään ihmistä olemisessa ja oppimaan uutta. Tässä ja nyt elämävaatimus voi hallita ihmisen elämää kohtalonomaisesti alistumaan kulkeviin toimintatapahtumiin, niissä oleiluun, ettei voi irtaantua pakonomaisuudesta. Kohtuus kaikessa. Tässä ja nyt tarvitaan olemisen tasapainoon, aistimiseen vapaasti ja keskittyneesti sitä mitä on, tapahtumavirroissa se voi viedä väärille poluilla, ylivaltaan kulttuurin tavoissa, kollektiivisten mielten valtaan, se on tapahtumaketjujen kautta hallitsemista.

           Esimerkkinä olkoon Rauli Badding Somerjoki. Hänellä oli itseilmaisua kielen kautta,                  hän kykeni esiintymään, hän toi kielen avulla tunteita esiin, mielikuvaviestiä. Mutta hän               masentui. Oliko kysymys siitä, ettei niitä syvätunteita saanut tuoda esiin arjessa, jakaa ja               osallistua kokemuksineen kohtaamisten riemuun, saada vastakaikua, oliko vain tapojen               kulttuuria. Sitä en voi tietää, kun en tunne tapausta.

           Vainoaminen on yhteisöjen aika yleinen ongelma. Masennusta syntyy, kun saa elää vain             ruumiissa. Ennakkoluuloja, eristämistä ja vihamielisyyttä luodaan yhteisvoimin sopien.                Vainoamisen muotoja on monelaisia. Tunteita projisoidaan toisiin eikä vastuuta oteta                    niiden tutkimiseksi itsestä.

Kun mieli alkaa kuiskia todellisia tapahtumia tietoisuuteen, sen jälkeen ei psykologisoi ennakkoon tai jälkeenpäin selitettyjä, nähtyjä, todellisuutta, ei unia, toiveita, pettymysten ja odotusten sekamelskaa, ei luonteenpiirteiden ominaisuuksia, eikä sukella terävöitettyihin tunnelmaefekteihin eri ärsykkeissä, niiden tuomiin illuusioihin, ei manalan kuiluihin, silloin alkaa uskoa totuuteen, silloin saavuttaa vapautta, tunteet tulevat sellaisina kuin ne ovat, ei opetettuina ja ehdollistettuina mieleen. Silloin alkaa ymmärtää ihmisen perusoikeuksia olla olemassa omana itsenään ilman pakotettuja rooleja. Silloin ymmärtää, mitä on kehitetyt persoonallisuudet, ja mitä on avoin, vapaa ja kokeva ihminen kokemuksineen.

Älä tee analyysiä toisesta, katso mieluummin omaan sisimpääsi, älä ryhdy toisen puolesta valitsemaan oikeita ja vääriä, tunteita tai kokemuksia, ja säädä hänen valinnan mahdollisuuksia, opettele ihmisen perusoikeudet ihmisyyteen ihmisoikeuksien perusteella. On olemassa universaaleja tekoja, joista voi sanoa, ne ovat väärin, kuten tappaminen, on parempi suunnata katse niihin, kuin itse säveltää, minä tiedän kaiken ja osaan sanoa, mikä toiselle on hyväksi tai pahaksi.

Kun pelkoa ei osata tunnistaa. Muistan hetken, kun pelkoni oli äärimmäisillään, silmät seisoi päässä ja keho oli jäykistynyt patsaaksi, lääkäri kysyi, käytätkö huumeita. Ehkä se oli tarpeellinen tarkistus, mutta silti jäi tunne, ettei hän uskonut kielteistä vastaustani. Tavan ihmisillä tällaiset kehopelon ilmenemiset tulkitaan itsekkyydeksi, narsismiksi, välinpitämättömyydeksi tmv. Aivotutkimuksissa ja hermoston toiminnassa kauhu näkyy eri aivon osien toimimattomuutena ja hermoston reakatioina. Jokaisen muisti on erilainen, havaitsemme eri asioita, silti se ei tarkoita, että toisen oikea olisi erityisesti oikeampi, toki kohtuullista tarkkuutta tarvitaan, liian usein havainnointi perustuu luuloihin.

Toivoisi todella, kun täällä maailmassa kilpaillaan niin kovin monista asioista ja milloin mitenkin algoritmit säätelee kiinnostusta, edes joskus arvot nousisivat pintaan, ihmisyyden oikeudet, tunneoikeudet, ylipäätänsä ihminen kehoineen, kun usein kilpailevat ärsykeet usein vievät pois näitä, harhauttavat pois kokonaisuudesta.

Valitettavasti en ole löytänyt sellaisia tutkimuksia ja analyysejä, jossa kerrottaisiin, mitä todella tapahtuu kun ihminen menettää täysin oikeutensa valita ja suunnitella elämäänsä, vaan hänet alistetaan milloin mihinkin rooliin ja pakkopaitaan. Tavallaan kaikkein pahimmmin sorretuista ja itsemääräytymisen menettäneistä ei ole tietoa, miten heidän minuutensä käy. Voin vain sanoa, ettei minuutta ja itseyttä enää silloin ole, on vain psykkisen puolustuksen tuoma liiallisesta kauhusta syntynyt jännite, mikä hajottaa ajatukset. Eikä silloin tarvitse olla lapsuudessa tapahtunut psyyken turvattomuus, vaan se voi tulla milloin tahansa pahan väkivallan jälkeen.

Epätietoisuuden avulla tehdään paljon rikoksia ihmisyyttä kohtaan, vallanhimoitsijat ja -pitäjät kuvittelevat itsensä vilpittömiksi, kauniiksi ja virheettömiksi. Yhtä lailla kuin täydellisyyden kuvitelma voi olla yksilössä, se voi olla yhteisön tiedon fokuksessa. Olemme myös määritelleet sen, miten Jumala saa tulla näkyväksi, me todistamme mitä Jumala on, vaikka juuri sen pitäisi olla opin ytimessä, ettemme tiedä Jumalan suunnitelmia, merkityksiä voimme tutkia. Näemme niin usein itsemme toisessa, joskus vastakkaisuutena kuin todellisuus on, kieltämisenä, oikeassa olemisen pakkona tmv. On erinomaisia havaitsijoita ja havannoijia, mutta ne ovat harvassa.

Hyväksyttävyydellä pelaamisen valtaa on kun reagoi ylinegatiivisesti, vaikka joku tuo fiksusti esiin asian, alkaa vääntö, valtataistelu ilman perusteluja, ei tuo pidä paikkaansa. Se on osin normaaliakin keskustelua, inhimillisyyttä, mutta sitten kun aletaan antaa rangaistuksia, ollaan hylkäämisen tiellä, ja jos käyttäytyy kuinka fiksusti hyvänsä, niin toinen ryhtyy vain tarkkailijaksi, hän kaataa omaa pahaansa toisen syyksi. Kohtelu ja huono käytös on syytä erotella toisistaan, se ei ole itsetuntoa, sanoi Freud. Epätietoisuus ja uuden tiedon tuonti on oppimiseen kuuluvaa. Itseäni on syyllistetty itsenäisyydestä ja vaadittu riippuvuutta hyväksyttävyyden keinoin, alistamalla uskomaan ja tottelemaan järjettömyyttä. Kun sanotaan, anna sen olla mihin et voi vaikuttaa, ihminen voi jäädä ikuiseen syyllisyyteen ja roolit ottavat valtaa. Parempi olisi sanoa, aina voi vaikuttaa, ainakin siinä, että pääsee eroon järjettömästä syyllisyydestä, kun tuo totuutta esiin eikä anna valhetarinoiden luoda ennakkoluuloja ja vihaa. Syyllistämisen ja syyllisen roolissa olijat joutuvat kokemaan tuskaa, mitä he pakenevat, eivät kestä, tuomarin ja uhrin rooli on raskas ja tuhoava, vie mahdollisuuden vuorovaikutukseen. Aatteet ja ideolgiat vievät usein pois totuutta.

            Raija

IHMISTEN LUOKITTELU

 

On todella huolestuttavaa, kun ihmisille annetaan ja/tai sitä otetaan, valtaa ylitse toisen yksilön ihmisyyden. Kun kirjoitan ihmisten kaltoin kohtelusta ja tuon esiin niitä kirjoituksissani, myös muiden vastaavia jakaen, se onkin vatvomista, vaikka olen tuonut asian esiin ensimmäisen kerran, vain keskustelun avaamiseksi. Valitettavasti pahat teot on toistoa ja niitä esiintyy. Syyllistäminen, häpäisy ja väkivalta ovat kiellettyjä teemoja. On todella surullista, ettei ihmiset tunne syyllisyyttä, vaan valtaa hamutaan toisten yli, totuuteen perustuvaa tietoa ei aina suinkaan ole saatavilla, mikä rakentaisi todellista kuvaa, vaan epäluulot ja ennakkonäkemykset seikkailevat kertomuksissa, eikä journalismi ja/tai opetukset ohjaa, vaan yleiset vallitsevat valtajuoruilut populismina, ja joskus on vain kauniita tarinoita, mitä täytyy olla, mutta ei totuutta peittämässä. En ole brutaalin tiedon, sosiaalipornon kannattaja, huudan totuuden puoleen silloin, kun ihmisiä tuhotaan.

Eräs ystäväni sanoi joku aika sitten, kuinka normaalia mielipahaa tai -hyvää ei saa kertoa, kun joku jo tulee ilmoittamaan, olet ylimielinen, narsisti, katkera tmv. luonnehäiriöinen. On kuin vuorovaikutus olisi hävinnyt ja valta rakentanut muurin syyllistämisen ja häpäisyn kautta muiden hallitsemiseksi. Ei tietenkään aina.

Tuon esiin sitä mitä on, kuinka ihmiset kohtelee toisia, niitä ei saisi muistaa eikä nähdä, ei sitä, että toisen mieli on mahdollista murtaa, mitä tehdään ja mitä on todistettu tieteellisesti, se osataan, tai tappaa fyysisesti. En pidä ihmisten luokittelusta, pahoiksi ja hyviksi, en yleistyksistä, nämä antaa ihmiselle valtaa alistaa toisia ylimielisyytensä alle, tehdä ihmiskuva hänestä omiin luuloihinsa perustuen, juoruihin ja asenneongelmiin. Vain Jumala voi tietää hyvän ja pahan, sanoi vähän aikaa sitten Janne Saarikivi, jonkin verran me ihmisetkin voimme tietää, ainakin pyrkiä sopimaan, mutta maailma todistaa, ettei se ole ollenkaan aina viisasta, vaan pahuutta pahimmillaan, kuin pahan vallan tietoa, jolla pyritään alistamaan toinen tahtonsa alle, ja tätä harrastaa myös ammattilaiset, jotka antavat lyömäkirveitä tietämättömille, vallan väärinkäyttäjille moraalinvartijoina. Viimeksi riemastuin, kun näin otsikon ”elämä kolhii joko viisaaksi tai katkeraksi”. Sain kolme viestiä, olet katkera, et ole kasvanut ihmisenä ja vatvot menneitä, vellot niissä. Ei ne asiat tapahdu vain kerran, traumaattinen asia, vaan niitä jatketaan lyömällä yhä uudelleen.

Kun nimittelyjen kautta annetaan sosiaalista kontrollivaltaa vuorovaikutukseen, sanojat pääsevät vastuustaan, voivat leimata toisen ihmisen yleisten mielivaltaisten syytösten kautta. Katkera on yhtä pahavoimainen kuin nimetä ihminen pahaksi.

Ongelmana taustalla on traumojen juoksutukset ja toteutukset tapojen orjana. Muistan vaikeana ajan, kun minua oli syytetty asiasta, mitä en ollut tehnyt, julmasti häpäisten, en kyennyt ottamaan pienintäkään syytöksenomaista väitettä vastaan tapahtuman jälkeen, selitykset tuli vastahyökkäyksenä. Kuinka moni on syyllistämisen taakan alla, kristinuskossa opetetaan, että Jeesus antaa synnit anteeksi, se on johtanut monilla siihen, ettei omatunto enää toimi, toisia häpäistään. Jos Jeesuksen kertomuksen olisi ottanut oppina, antamalla syntejä anteeksi, se voisi helpottaa, mutta silti vaatii asian käsittelyn, tekojen tarkastelun. Omista vääristä teoista syntyneet syyllisyydet siirretään toisten kannettavaksi, ja tapahtumaketjuissa näkyy vain pinta, annetaan leima, kuinka huono ihminen olet, kun et anna anteeksi, mutta itseltä sitä ei vaadita ja jatketaan pahojen tekojen tekemistä syyttäen katkeruudesta tmv. Myös toisia alistetaan tekemään vääryyttä tekoina, avuttomassa asemassa olevia. Sitä vaan kysyy, millä oikeudella jotkut tulevat yhteisöön syyttäjän roolissa ja toiset on altavastaajana, moni sanoo, se on elämää ja ihmisyyttä. Kun on menettänyt ihmisyytensä, alkaa kysellä mikä on oikein ihmistä kohtaan, se raja kulkee sairastumisessa. Yhtälailla kehuminen alkaa ärsyttää, itse en ole osannut juuri koskaan ottaa vastaan kehuja, ne ahdisti ja hävetti, enhän minä itseä voi ylentää, kuin mitättömyys olisi juurtunut niin syvälle, ettei mitään hyvää itsessä näe, on kadottanut toivonsa. Tässä helposti ajatellaan, että on heikko itsetunto ja psykologisoidaan asia yksilön ongelmaksi, eikä huomioida, mitä ihmiselle tehdään väärin, että teot on vääriä.

Kun ihminen lähtee valhetarinoihin, hän ei kestä totuuden puhujaa. Hän ei pysty kohtaamaan henkilöä, jonka on häpäissyt valheillaan. Niinpä hän etsii, jopa keksii asioita totuuden puhujasta, koska ei kestä itseään, omaatuntoaan, kun käsitellään traumoja, muita vastoinkäymisiä, epäonnistumista tai vaikka ahdistusta. Yhtäkkiä, vaikka tuo ahdistus olisi jatkunut vuosikausia, joku yksilö otetaan syylliseksi ongelmaan yhdestäkin sanavirheestä, hän sen aiheutti, kun sanoi ja/tai teki jotain, sen sijaan, että ymmärrettäisiin, että moniin tuskiin on syynä se, että ei haluta/kyetä/osata kohdata omia tunteita, itseään, omastatunnosta tullutta syyllisyyttä ja häpeää, vaan se siirretään toisen kannettavaksi. Vuorovaikutuksissa ei saakaan tukea toista, vaan noustaan yläpuolelle arvostelemaan, leimaamaan, syyllistämään ja häpäisemään. Minä en kestä tuota, siksi valitan.

Jotainhan sitä pitäisi miettiä uusiksi, ettei ihmistä vaurioittavia tekoja toistettaisi. Itse olen oppimisen kannalla, hyvä lapsuus kehitystason huomioiden on perusasia. En usko, että vaistoihin luottaminen vie kehitystä eteenpäin, kyllä ihmisyydestä ja hänen hyvinvoinnistaan vs. yhteisö, on paljon tutkimustietoa, mitä kautta voimme ottaa vastuuta ja oppia ymmärtämään, miten se hyvinvointi rakentuu. Moraali rakentuu hyveistä, joihin lapsesta saakka ihminen kasvatetaan, pahuus syntyy enemmän siitä, mitä pahaa ihmiselle tehdään, tavoiksi, psyykkisistä traumoista. Näistä on vaikea puhua, vähän aika sitten sanottiin, että sivistynyt ihminen osaa olla puhumatta. Ei se ihminen pääse koskaan traumoistaan irti, jos sille tuotetaan vain traumoja uudelleen, piilotetaan ne. Elämässä kaikki on niin suhteellista, jos jossain häpäistään pahasti, estetään ihmisyyden kehittyminen ja oleminen, tällöin kieltoja ja salaamista kohdatessa sielu värisee, vaikka kuinka on itselleen sinut. Ihminen, joka kärsii, ei ole ali-ihminen, hän on vain ihminen, kokija, olipa hän millaisessa asemassa hyvänsä, syvälle on voinut piirtyä lähtemätön tuska, loukkauksista syöpynyt kehoon, eikä ihminen ole pystynyt enää torjumaan puukon iskuja, erityisesti se on läheisten kesken, sielu vuotaa mustaa verta.

Mikä laittaa ihmisen menemään kohti pahuutta? En ole persoonallisuuteen tuijottaja, vaikka en ole niille sokea, minkälaisia vain voi kehittyä, mutta katson suurimmaksi vaikuttajiksi teot, kohtelun, mitä ihmiseen kohdistetaan, vahinkojakin sattuu. Hierarkkiset valtajärjestemät kehittää pahuutta, tarkkailijaksi ryhtyminen toiseen nähden, vallanhimo, siksi on viisaampaa luottaa pääosin ammattitaitoon, kuin ihmisen kykyyn toimia moraalisesti oikein. Eettisesti arvojen jäsennys auttaa ymmärtämään elämää ja suojelemaan sitä. Valta tietona tuo turvallisuutta, kun kokee hallinnan tunnetta, mikä on tärkeää ihmisyyden säilyttämiseksi hajoamatta, tai joutumatta pois minuuden ydinkokemuksista, kokemukset voi irtaantua ja erillistyä tekemään ja/tai sanomaan jotain, mikä on irronnut kokonaisuudesta toistoiksi, dissossiaatio. Valtaa tarvitaan jo olemassaolon turvaamiseksi, että tahtova minuus voi olla olemassa, tutkittu tieto tuo loogisuudessaan ymmärrystä, syyseuraus.

Valtarakenteilla pidetään yllä asenteita pahuudesta ja/tai hyvyydestä, antamalla oikeuden arvosteluun, ja vain yksi pienikin virhe alistetulta antaa kontrolloijalle oikeuden tuhota mielipiteiden kautta toisen ihmisen elämänoikeudet. Olen niin kyllästynyt psykologisointiin, kuka tahansa saa tulla tekemään persoonallisuudesta analyyseja. Jos ja kun olen puolustanut itseäni, asettanut rajat, puhunut, selvittänyt, kertonut, tuloksena on ollut rankaisut. Sitä on monelle sosiaalinen todellisuus, monet tarinat on vain ihanteista luotuja tarinoita, omasta syyllisyydestä pakenemista, itsensä nostamista toisen yläpuolelle.

Yhteisövaltaan kehittyy täydellisyysnarsismia, mitään virheitä ei sallita, ja niitä etsitään suurennuslasin kanssa, yksikin yksilön vastustus yhteisöä vastaan, niin yksilö tuhotaan sosiaalisin normein, mitkä on yhdessä sovittu ja väitetään yksilön pahuudeksi. Minulle se on ollut puhuminen, vaikka olen tehnyt sitä asiapohjaisesti, ystävällisesti, jopa kauniistikin. Vallalle on vaihtoehto, kunnioittaminen.

Raija