TARINOIDEN VANGIT JA HÄPEÄLOUKKU

 

 

Suomessa on vihapuhe suunnitelmissa saada lakiin rangaistavaksi, mikä on hyvä asia. Se on tärkeä asia mielivaltaisuuden estämiseksi. Tarinoilla häpeän ja vallan avulla pyritään hallitsemaan ihmisiä, vangitsemaan heitä häpeän alle ja niillä on pitkät perinteet alkaen uskonnoista ja uskomuksista, joilla nujerretaan ihmisyyttä toisiaan vastaan, kontrolloijiksi, häpäisijöiksi, syyllistäjiksi ja erilaisiksi toimintatavoiksi saada ihmisten yhtenäisyys eetokseksi, mikä unohtaa ihmisen perustarpeet olla ihminen, yhteydessä toiseen, mikä on biologinen perustarve. Törkeimmillään viha ja häpeä tuovat sotia. Venäjä on esimerkki tarinoiden vallasta, mikä on liittynyt nyt yhteisrintamaan Iranin valtion kanssa, missä pahimmillaan naiset alistetaan hirmuvaltaisten uskomusten ja diktaattoreiden alamaisiksi noudattamaan sokeasti mielivaltaisia käskyjä ja ohjeita.

Ilmiö on maailmanlaajuinen. Sitä on tutkittu ja todettu, että ihmisten päätökset ja näkemysten synty perustuvat paljolti juoruihin. (Yuval Noah Harari, historian tutkija; Ihmisen lyhyt historia, kulttuurien ja yhteiskuntien kehityksestä). Olen tullut siihen tulokseen, että vahvin vaikuttaja on häpeä luoden tarinoita, mistä kumpuaa vainoharhaisia ajatuksia synnyttäen vihaa, tätä viljellään uskontojen nimissä ja ongelma rehottaa yhteisöissä perintönä. Se on tätä päivää monissa yhteisöissä, mihin ei uskalleta puuttua, koska uskotaan, että se pitää ihmistä moraalisesti oikealla tiellä.  

On tärkeää erotella se, mikä on totta, mikä on valhetta, se on koko elämän jatkuva prosessi, koska ihminen on heikko ja herkästi uskoo tarinoihin, opetus on sanakielikeskeistä, ja vaikka se on tärkein viestinnässämme, sen ei pidä syrjäyttää tunne-elämää, mikä on pääosin valintoihin vaikuttaja. Kohteina on yleensä yksilöt, mutta myös ryhmät. Valheiden tarinoissa moralismi kukoistaa ja vainot vyöryvät tuhoamaan. Johtajina voi olla kuka tahansa, missä tahansa, perheissä, yhteisöissä, työpaikoilla, valtioissa, kirkkokunnissa, harrastuksissa ja kohteena kuka tahansa. Suurin syy häpeän lukittumiseen ja häpeäloukkuun on häpeällä luodut valhetarinat, yhteisössä sovitut normit, oman mielen projisointi ja siitä on kehittynyt vallan väline. On surullista, ettei meitä opeteta koulutuksissa ja kotona tunne-elämän kohtaamista.

Yksilötasolla häpäisy liittyy osin persoonallisuuteen ja on jokaisen nahkoissa. Puhun nyt kuitenkin systemaattisesti toteutetusta häpäisystä, jolla on pitkät perinteet kirkon piirissä, kuten jalkapuut, ruoskintaa nykymaailmassa, kuten musiikin kuuntelu ääri-islamissa, syitä on miljoonia ja se on ainoastaan vallan väärinkäyttöä.

Häpäisyn vaikutus synnyttää vainoa ja häpäisyä yksilöä kohtaan, tarinat, joita juoruina kuljetetaan, niissä on usein johtaja ja laumat tukevat näitä, koska jäävät häpeäloukkuun. Eräs nuori oli joutunut yhteisöön, jossa kirkon edustaja esti tyttöä tapaamasta toista tyttöä. Tytöillä oli luottamuksellinen hyvä suhde ja uudessa yhteisössä hän alistettiin syrjimään kaveriaan. Kun sitten alistettu ja ulkopuolelle suljettu tyttökaveri toi esiin asian, kysyen, miksi ei kutsuttu yhteistapaamiseen, häpeä nousi voimakkaasti pintaan vihatarinan avulla alistettuun tyttöön ja viha alkoi leiskumaan syrjittyyn, ikään kuin auktoriteettiin, joka oli hänet alistanut syrjimään ja viaton lapsi hänen sisällään huusi vihaksi muuttuen, sillä häpeä oli lukittunut mieleen purkautuen sieltä ulos, vilpitön lapsi ei halunnut tehdä julmuutta. Viha voi kohdistua myös ulkopuoliseen, ja häpeä jää lukittuneena ystävien väliin estämään avointa ja luottamuksellista suhdetta. Näin häpeät lukittuneina lähtevät yhteisöissä kulkemaan johdettuina, häväisty kantaa kehossaan häpeää, keho oirehtii levottomana ja saa yhteisön jäsenet epäilemään ja tuomitsemaan. Kun häpäisyä vain toistetaan yhä uudelleen, uhri ei pääse eroon häpeäloukustaan. Kehittyneimmissä persoonallisuuksissa voi kehittyä minuus, joka tietoisesti harrastaa valhetarinoita, häväisten uhrejaan, tuhoten viattomuutta, joista kehittyy tapoja.

Häpeän synty ei ole ainoastaan tarinoilla synnytettyä. Se voi tulla myös esim. liiallisesta ihailusta, ja ihaillulta odotetaan täydellisyyttä ja koetaan myötähäpeää, kun ihailtu ei täytä odotusta ja toivetta, mutta tämä on toinen asia ongelmana, mikä liittyy persoonallisuuden kehitykseen.

Arvot, joita kuljetamme mukana, ovat usein häpäisyn syinä. Nainen on ollut synnintekijä vuosituhansia, mies pyhä. Näemme päivittäin, kuinka miessukukunta yrittää korjata ongelmia naisia kontrolloimalla. Traumat kulkevat vuosikymmeniä ihmissuhteissa ja häpäisy tuo lisää häpeää. On tärkeää erottaa suunniteltu ja kontrolloiva vallan väärinkäyttö häpäisynä, joissa näkyy vainoa, mustamaalausta, johdonmukaisuutta, takanapäin toimintaa, yhteisiä sopimuksia, mitätöintiä, ulossulkemista, syrjintää liittyen persoonallisuuteen, keinot ovat erilaisia yhteisön tapojen mukaan. Sitten on uhrin psyyken puolustuksessa syntynyt suojautumiskeino, jossa yksilöön syntyy psyykkisessä puolustuksessa suojaavia uudenlaisia kuvia asiasta. Itse taantuneena lapsen tasolle kirjoitin kirjan, jossa tuli esiin lapsena luetut sadut ja pyhäkoulussa opitut uskonnolliset käsitteet. Kirjassa näkyy kauneuden syntymää psyykkisessä puolustuksessa. Sitä esiintyy myös yhteisön luomissa tarinoissa, mutta ne ovat enemmän suunniteltuja ja sovittuja, valtakäytänteissä kehittyneitä, toki myös psyyken tuottamia. Tarinoita on tarkasteltava suhteessa yhteisön tapoihin ja arvoihin sekä yksilön psyykkiseen kehitykseen. On täysin sopimuksen mukaista, miten päätämme kohdella ihmistä.

Psyykkinen reagointi on sekä tietoista että tiedostamatonta, kollektiivista ja yksilöllistä.

Raija

 

.

HÄPEÄ MITÄ KANNAT

 

Häpeä ja syyllisyys ovat viime aikojen ehkä puhutuimpia tunteita ja hyvä niin. Uskon, että nämä sekoittuvat sekä termeinä toisiinsa että tunteina ja tuovat esiin sellaista itsensä tutkimisessa, mitä ei aina osata odottaa eikä hoitaa. Ne laimenevat ja vahvistuvat, kompuroivat arvojen nokituksessa, muuttuvat iän myötä ja tuovat hallitsematontakin voimaa kohtaamisten kelirikkoihin, paistattelevat ylimielisyyden rinteillä ja eksyttävät meitä normimaailman näkemyksiin alistuen. Itse on todella löydettävä itse ja ympäristön vaikutteet selattava läpi, mikä on itseä ja mikä ulkopuolelta tullutta tunnetta, häpeää ja/tai syyllisyyttä. Luokkaorientoitunut maailma vie meitä pois todellisesta kohtaamisesta, jättää tunteita syrjään ja roolittaa robottimaiseksi valtataistelijaksi. Inhimillisyys katoaa meistä ilman tunteita. Järki heikkenee, kun tunteet estävät ajatustoimintaa, hoidettuna ne vapauttavat ajatusten syntyä. Tommy Hellsten on sanonut, ihminen, joka ei tunne häpeää ja syyllisyyttä, on hirviö.

Olen lukenut muutamia kirjoja häpeätutkimukseen liittyen vuosikymmeniä sitten, mutta katsellut näitä enemmän arjessa ihmisten välisinä vaikutteina. Olen lukenut vain Suomen kielisiä tutkimuksia, koska en osaa englantia. Valitettavasti ne kirjat, joita olen lukenut, ovat olleet minulle vieraita, elämää, mitä en juuri ole kohdannut. Häpeä ja syyllisyys on psykologisoitunut niin, ettei sieltä löydä häpäisyyn liittyvää vallan väärinkäyttöä, normeja. Häpeän eri syitä kyllä eritellään, ulkoisesti havainnoidaan, mutta ulkopuolelta tulleita tekoja ei nähdä niin kuin ne tapahtuu. Tiedekin on tarinoiden vanki.

Joskus kauan sitten luin kirjan ”Tunteiden anatomia”. Sieltä jäi mieleen sanat mielenmurtajista. Hylkääminen, pettäminen ja menettäminen. Ne ovat olleet mittareita, joissa on voinut kysyä arvoja ja moraalia jatkokysymyksenä. Mitä menetit, hylkäsit ja mikä petti, minkä teki yhteisö ja ympäristön ihmiset. Mitkä olivat häpeän ja syyllisyyden aiheuttajia? Kaikkein syvimmältä löysin perustekijän, vallan, mistä ei juuri puhuta, kuin sekin olisi valtaoikeutta, hierarkian ja luokkayhteiskunnan oikeutta sekä tutkijoiden, eikä havaitsemista ja havainnointioikeutta olisi tavan pulliaisella, vain toimittajilla olisi lupa sitä arvioida. Mielivaltaista valtaoikeutta en kannata, valta on perustuttava tutkittuun tietoon.

Tulkinta toisen ihmisen tunteista ja kokemuksista on ollut omituisinta. Hienostokodissa, jossa korkeatasoinen opettajuus oli osaamisen ydintä, näyttäytyi erikoisesti. Kun yhteisökäyttäytyminen ja kohtelu oli pelottavaa ja se näkyi levottomuutena kehossani, tuli opetukseksi käytöstapojen neuvot, pöytätapojen opettaminen.

Luetuista kirjoista ei ole jäänyt paljon mieleen, ehkä se johtuu unohtamisen kyvystäni ja/tai kauhun aiheuttamasta ongelmasta, kun muisti katoaa. Elämäni on ollut sen verran rankkaa, että olen joutunut osan aikaa torjumaan nuo tunteet, osin ne ovat juuttuneet kehooni, niin ettei enää kehosta ole saanut otetta.

Arvoja saa etsiä kuin heinäsuovasta, onko niitä, vai onko ne vain leikkiä, mitä ei oteta todesta. Luen parhaillaan kaunokirjallista kirjaa, mikä on saanut suuren suosion suomalaisten keskuudessa. Se on kuin satu, siellä ei ole ongelmia, kaikki on kevyesti korjattavissa, ja ihmiset ovat moitteettomia käytökseltään. Sellaista en ole koskaan nähnyt kuin tarinoissa, tai mitkä luodaan tapahtumista. Usein kauneutta ja parasta katsellaan myös liikaa kilpailujen kautta, vilpittömyys katoaa.

Alkuun häpeää voi lähestyä lapsuuden kautta, syyllisyys tulee enemmän opetetusta. Noin seitsemän kuukauden iässä lapsi vierastaa erilaisuutta, sellaista, mikä poikkeaa siitä, mihin hän on kiinnittynyt ja kiintynyt, pääosin lähihoivaajaan. Se voi olla sekä tervettä, että sairastuttavaa, se on itsesuojelua, se on pääosin kehoon jäänyttä kieltä ja tunteita, opetetusta. Häpeässä on kuin yhteisön arvot ja yksilön rehellisyys, molemmat voivat elää valheessa. Vilpittömyys ikään kuin häpäistään yhteisönormien vuoksi, keinotekoisen valtamoraalin, mikä perustuu enemmän rooleihin ja asemaan, kuin tietoon.

Ollessani kymmenen vuoden muutimme suuremmalle maatilalle elannon saamiseksi. Kylällä moralismi kukoisti, häpäisyjä oli usein, uskonnollisuus oli valta-asemassa, mitä rikkaimmat maaomistajat varjelivat ja autoritääriset opettajat valvoivat. Onni elämässäni oli se, että olin saanut elää aikaisemmin suvaitsevaisessa ilmapiirissä, rakastua kauneuteen ja vilpittömyyteen sekä leikkiä, mikä turvasi minuuden hyvää kehitystä, luonnonmukaista. Juuri tästä syystä voin selkeästi nähdä, kuinka yhteisövallan väärinkäyttö on tuonut minuun käytös-, mielen-, ja oppimishäiriöitä, romahduttanut koko minuuden syvään taantumaan täysin vauvarefleksisesti reakoivaksi, mikä on juuri tapahtunut väkivallan aikana ja kun olen ollut inhimillisessä yhteisössä, oireita ei ole ollut.

Elämä opetti ja murjoi liikaa. Opin huomaaman, ettei kauneus ja vilpittömyys olleet hyveitä. Viattomuus, mistä suuri kirja puhuu ja josta ei saa puhua ja jonka päähenkilö tuo esiin opettaessaan, viattomuuden suhteessa häpeään pahuuden ollessa vallassa. Ei myöskään kirkko ja sen opetukset nosta esiin tätä ydinoppia käytännöissä. Uhraaminen, syyllisyys ja ylistäminen johtaa tekoja, ei ihmisen kohtaaminen todellisena. Vastoin Jeesuksen opetusta hänet on ylennetty Jumalan asemaan, vastuun ja syyllisyyden kantajaksi, mikä edesauttaa yhteisöjä häpäisyjen tavoissa, kun itseä ei kohdata. Ellet usko kirkon näkemyksiä ja suostu uskomaan sen mukaan, joudut heittämään hyvästit kasvulle ja oppimiselle ihmisten vuorovaikutuksessa, koska usko vie kehityksesi oppimattomuuteen. Vein kirjani Kuoleman kädet kirkkoon, se palautettiin arkkipiispan ja papin taholta lukematta, ilman selityksiä. Kirja, jossa kerron ihmisyyden tuhoutumisesta, psyykkisestä puolustuksesta kielen esiintymisenä, vertauskuvina. Sana, minkä luulisi olevan kirkon pääasiallinen tutkimuslähde, ei puhuttanut sen ongelmallisuuden vuoksi totuutta etsiessä.

Roolit ovat sekä suoja tiedon hallitsemiseen, että myös vaara, mikä voi viedä pakenemiseen ja omien tunteiden kohtaamattomuuteen, pakoon, jolloin tunteet projisoidaan toiseen, tai tulkintoihin toista kuulematta ja jakamatta kokemuksia, jolloin uudet merkitykset katoavat, syntyy usko ja valta-asetelmat, joissa toistetaan todistaen.

Myös mielenterveyspalveluissa ei ihmisyyden syvimpiä tunteita ja käytösoireita tutkittu, mielen murtumistani ei otettu käsittelyyn. Oli vain ratkaisukeskeiset terapiamenetelmät tässä ja nyt tapahtumiin, missä ei huomioitu trauman synnyttämää tuskaa ja mielen hajoamista. Tuntuu siltä, että kaikkialla vain paetaan totuutta tapahtumina ja todellisuutta itsestämme. Pintaliitoa. Ymmärrän täysin, ettei esim. ammatti-ihmiset voi tulla liian lähelle potilasta objektiivisuutta haettaessa, se on suoja molemmin puolin ja turva saada aidot tunteet esiin, mutta ei siinä pidä tapahtumien todellisuutta paeta, mikä juuri elämässäni tapahtui.

Hylätessä toisen ihmiset tekevät sen omien tulkintojen kautta, ei kuunnellen ihmistä. Joukkovoimalla kuljetetaan mielikuvia eikä ihminen tule kokemuksineen kuulluksi, syntyy vain uusia totuuksia. Kuinka hetkessä pienin todistein hylkäämme toisen, kun hän ei ole kanssamme samaa mieltä. Kuinka menetämme turvallisuuden ja luottamuksen toisiin sekä itseemme kun lupaukset petetään ja valhe riittää tarinan kautta uskomuksena totuudeksi, kuin jakaessamme ne voisimme tuoda esiin todellisina kokemuksina ja totuutena tapahtumissa. Kuinka menetyksien kautta usko ja toivo elämään hupenee, kun emme suo toisille vapautta olla oma itsensä, ilmaista itseään, emme anna hänelle perusoikeuksia ihmisyyteen. On kysyttävä, mitä menetämme, usein sitä vain politiikassakin nähdään materiana, mutta ei ihmisoikeutena. Kun menetin puheoikeuden yhteisön syrjiessä, menetin kyvyn puhumiseen ja kielten oppimiseen.

Kuinka herkästi pakenemme itseemme, sinetöimme oman totuutemme toisten totuudeksi, kuulematta. Silloin yhteisyydestä syntynyt voimavara, innostus ja kiinnostus jää syntymättä, yhteinen merkitys, mikä syntyy rakentamalla, jää vain valtataistelu. Herkästi ajaudumme syyllisyyteen, häpeään, ahdistukseen ja ylimielisyyteen. Oikeutta ihmisyyteen kohtaamisissa yritetään välttää, mikä helpottaisi jokaisen yksilöllistä kehittymistä, tunteidensa tunnistamista ja kohtaamista, yhteisön tuki. Oppimisesta ja vuorovaikutuksesta on tullut julistusta.

Kielikeskeisesti opettamalla emme vielä pääse tunnetason myötäelämiseen, vaikka se on oleellisin viestinnässä. Tunnetason kasvu vaatii itsetuntemusta, omien ja toisten tunteiden kohtaamista, perustaksi kunnioituksen, jossa suojelemme jokaisen ihmisen psyykkistä todellisuutta ja sanakielen kautta rakennamme yhteiset merkitykset ja sopimukset. Tunteita ei voi toinen sanoittaa toiselle, ne syntyvät aina yksilössä ja niiden kohtaaminen ja tutkiminen on yksilönoikeus, keskustelu voi auttaa, ne kuullaan ja nähdään kuvantaen itselle sanoin ja kuvin.

Rakkaudessa on oltava nöyrä kuulemaan toista. Pyyteetön rakkaus ei aseta ehtoja, sinun on tultava tällaiseksi, ennen kuin hyväksyn sinut, tultava lääkäriksi, puhuttava miellyttävästi ja kauniisti, jossa vilpittömyys häivytetään, ihmisoikeudet katoavat, välinpitämättömyys kukoistaa, silloin petetään, menetetään ja hylätään.

Raija

KOHTAAMISEN KIEMUROISSA

 

Minulla on ollut onni elämässä. Olen saanut elää varhaislapsuuden, jossa leikki on ollut pääosassa, vapaa leikki ja oikeus leikkiä toiselle vuosikymmenelle, mistä jäi leikkimisen kyky loppuelämään oppimisen perustaksi. Myös kyläyhteisö, jossa elin oli keskittynyt leikin ylläpitämiseen vahvasti toimeliaan opettajan siivittämänä. Kylää on tutkittu 50 vuotta erityisesti kulttuurisuojeluksen valossa. Sanoipa yksi kylän sanakielen tutkijoista, äidinkielen opettaja, että juurilta löytyy Antiikin Kreikan filosofian arvot.

Surullista on, ettei kaikilla lapsilla ole vapaan leikin oikeutta, opetusmetodit ja osaamisalueiden rajaaminen, kuten vain sanakieleen, liikuntaan tai vastaaviin, ovat vieneet leikkikykyjen kaventamiseen tältä osin, vaikka se on oleellisin oppimisen osista synnynnäisenä, harjoituksena kestäviin ajattelurakenteisiin ja suojaa mieltä ja tunteita ylikuormitukselta. Leikkinä harjoittelu tuo kyvyn kohdata sisäisiä tunteitaan ja mielikuvitustaan sekä itsen taholta tulevana, että toisten sekä toiminnallisuuden aivoissa, kyvyn nähdä ajatuksiaan mielikuvien liiallisilta syöksyiltä. Leikin ydinkyky synnyttää uutta sielun ominaisuutena, ehkä se on alkuun tunteiden voimasta syntyvää, aktivoitumista, tunteet olivat terminä ensin sielu, mutta luovuus tulee kuin syvemmältä tuntemattomasta, ilman aistimusten voimaa, aistimukset ovat kuin peilejä sen esiin tulemisessa.

Pääosin kasvatus ja opetus on suunnattu aistimuksiin, kuten kuulo, näkö ja kehosta havaitseminen. Syvin sielullinen ominaisuus on osittain kokemuksen summaa kaikista aistimuksistamme, ulkoisen havainnoimisesta, sitä vastaanottaen ja tuottaen alkaen äänistä ja liikkeestä, se on usein taiteenkin tulos, tuoden äärimmäisiä ulottuvuuksia ihmisyyden olemuksesta. Näitä mitataan tekojen ja kuvauksien kautta selittäen niiden alkuperää, kuten tunteiden taholta kateuden tulos, ahneus jmv. sielun ominaisuutena. Ongelmana on se, että ihmiskuvat nähdään vain hyvä/paha akselilla. Väitän, että sielu on enemmän. Siellä on uuden tuleminen, luovuus, mikä ei ole samaa kuin havaitsemisen ja havaintojen maailma, kokemukset ovat osa sitä, syväsielu on tiedostamattoman luovuutta, uuden syntymistä, leikin olevainen, jossa ei ole omien havaintojen painolastia määrittämässä. Sielun syvyydessä syntyy luovuus kuin tyhjästä, virtana, vapaana, ilman itsen tahtoa ja halua. Se ei ole ulkopuolelta tulevaa, se on suorastaan kuin luoja, maailmanvoima, josta syntyy ihmisyyteen maailmankuva näkemyksenä, jossa ainakin minulla sanakieli on vahvin ilmitulossaan. Kaikilla näin ei ole ja siksi on oltava armollinen, annettava tilaa oppimisväylille erilaisuuden tuomana ja tukena toisillemme.

Aina kuuteentoista ikävuoteen sain elää vapaata ja innostuksen tuomaa toiminnallista leikkiä sekä työtä, että viehättymistä elämän juuriin, vapaiden aistimusten iloa itsestä ja toisista.

Ensimmäisessä työpaikassani erikoinen episodi pysäytti ihmissuhteiden ongelmia, joista kohtaamisen piirteitä saattoi vain ihmetellä, kuinka törmäämme seiniin, etäännymme ja lähennymme toisiamme näkemysten erilaisuuden takia, mitä hyväksymme, mitä vastustamme. Olin töissä päiväkodissa 1976. Osan päivää olin keittiössä apuna ja osan hoitamassa lapsia. Olimme juuri avioliitosta eronneita, keittäjä ja minä, kumpikin omistamme. Vapaus oli valloittavaa, riemuitsimme ja nauroimme joskus ehkä yli äyräiden. Johtajana sattui olemaan autoritäärinen henkilö, joka oli tyylinsä vuoksi erakoitunut toimistoon vihaiseksi öykkäriksi ja kävi komentelemassa milloin mistäkin. Niinpä hän kerran ilmaantui keittiön ovelle ja ilmaisi ”Voitte vähentää tuota nauramista ja tehdä töitä”. Työmme sujui kyllä mutkattomasti ja työt tuli tehty tunnollisesti, hyvin ja aikataulussa. Mutta nauru oli liikaa sulkeutuneelle johtajalle.  

Kohtaamisen tekijöitä kannattaa tarkastella, mikä vaikuttaa itseen, keho, kieli, mieli, ja tunteet, nuo kehomaailman olemukset, miten vastustamme erilaista ja uutta sekä mennyttä vanhaa. Arvojen vaikutus ajattelun tasolla voi nostaa pintaan sellaista, mitä ei voi hyväksyä, tilanteet voivat estää rauhallista ja vastaanottavaista, hylkäys oman torjunnan kautta, kuin yhteisönormien puristuskin. Inhoamme ja ihailemme omien kokemusten ja arvojen risteytyksessä, kun mieli hallitsee, mutta voimme valita myös oppimisen polun, jossa erilaisuudesta iloitaan, kuin peilinä omalle todellisuudelle vastakkaisena ja/tai samanlaisena, mikä ei estä mieltä, eikä tarvitsekaan, mutta se voi uutena näkemyksenä auttaa irtautumaan mielen pakotteista. Monta kertaa kieli on muurina ymmärryksen syntymiseen. Jos ja kun vapaan leikin osuus jää varhaislapsuudesta pois kielikeskeisyyden voittokulkuna, minuus voi kehittyä toistavaksi, mitä tarvitaan jonkin verran muistin turvaamiseksi, luovuus voi estyä sielun tasolla, toistamme vain historiaa. Minuudet kehittyvät jokaisella erilaisiksi, jos annamme niille tilaa. Minuudet joko estävät ja/tai avaavat mielikuvien katselua vapaasti, ratkaisevaa on valta, annammeko luvan vapaudelle ja avoimuudelle.

Työ-, ja toimintarasitteet ohjaavat minuuden ehtoja, oikeudet, arvot, normit ja asenteet. Rehellisyys niin tunteiden vapaalle tulemiselle kuin itsetutkiskelulle sekä näiden näkemiseen todellisena ei ole itsestäänselvyys, me myös muutumme koko ajan. Vaikka mielen kokemukset ovat kaikille totta, niistä voi jäädä osa havaintojen loukkuun, osa piiloutuu näkymättömyyteen, projisoimme toisiin, siirrämme tunteita, tulkitsemme, osaa kokemuksista ei tavoita, unohdamme sekä psyyken puolustuksen liiallisena, että lukitsevana, muisti katoaa ja osaa ohjaa oppimisen metodit, tilanteiden ja mahdollisuuksien olemattomuus.

Syvätunteiden vaikutukset ovat vahvimpia vaikutukseltaan kohti vapautta, avoimuutta, aitoutta ja itseksi tulemista.

Kehollisten aistimusten esim. ahdistus kehonkielessä voi olla esteenä hyväksymiselle ja vastaanottokyvylle, kun avoimuus kiertää hyväksymättömyyden ja liiallisen pidättyväisyyden maastossa. Ahdistus on tarpeellista, mikä hienovaraisesti ilmoittaa ristiriidasta ihanteen ja realismin välissä, ja on vihje ongelmaratkaisun kutsuun, ja kuten pelkokin, se voi olla suoja, mutta liiallisena tuhoaa. Ahdistus on viesti siitä, että kokemuksessa on ristiriita, mikä kaipaa selvennystä suhteessa hyväksyntään, inhossa ja mielekkyydessä, mielen kutsussa valintaan, jonka yläpuolelle voi nousta antamatta mielen määrätä. Väkivalta voi tuoda väkivaltaa itsessään, jolloin ihminen tunkeutuu itseen ja toisiin väkivaltaisesti, jopa kiduttaen. Vapaa leikki laimentaa, avaa ja tuo oppimista käsitteiden kautta juuri tätä mielen ylivaltaa vastaan, mutta se ei vie pois mielen kokemuksia, vaan selventää kokemusta, avaa sitä. Kulttuuristen arvojen, sopimusten, vallan ja personallisuuksien kytkeytymät, joissa ihmiset alkavat varjella omaa asemaansa yhteisöllisissä valtarakenteissa rooliutuen, suojella liiallisesti omaa tilaansa ja rakentaa valtatasoja/taistelua, joissa puheoikeudet ja ilmaisuvapaudet mitataan, luodaan niille rajat, mitkä ei välttämättä suojele hyvää kehitystä, vaan voivat olla este siihen, kun vallalla manipuloidaan ja alistetaan muut oman tahdon alle. Pahimpina niistä on sulkeutuminen ja salaaminen vallan suojaamiseksi. Sinällään mieli on sulkeutuva ja avautuva, ja sovitut normit sekä estäviä, että kehittäviä. Häpeä saattaa tulla kuin suojakuoreksi valheelle väärien tekojen vuoksi, ylpeyden esiaste vallan ottamisessa, alistamisessa elämän nujertaja ja tuhoaja.

Hannu Lauerma, psykiatrian professori, sanoi viimeisessä Perjantai -tv-ohjelmassa pahuudesta, ”persoonallinen pahuus on erittäin harvinaista, laumassa se tiivistyy”. Laumaan liittymiset vahvistavat ihmisen pahuutta, jossa yhteisövoimalla alistetaan joitain tai jotakin. Kulttuurimme on kehittynyt yksilön syyllistämiseen persoonallisen pahan ja hyvän kytkeytymässä ja on suurin syrjinnän muoto pahuudessa, joukkovoima. Kun yksilön syyllistämiseen oppinut yhteisö joutuu jonkun yksilön ilmiannossa vastuuseen teoistaan, mikä on vahvin häpeän ja syyllisyyden synnyttäjistä, lauma ajautuu regressioon, eli taantumaan, jonka voimalla syntyy biologinen, psyykkisen puolustuksen aiheuttama mielivalta, jossa sille kehitetään mieli-, ja uhkakuvien kautta joukkohyökkäys yksilön tuhoamiseksi, syrjitään, suljetaan ulkopuolelle, estetään toimintaa ja ilmaisuoikeutta.

Kohtaamisessa tulee esiin eri tasot ja tilanteet, tunne-, mieli-, keho-, kieli- ja yhteisönormien oikeudet, vallan sinetöinti sulkien mielen oikeudet tai itseilmaisun, sananvapauden, toiminnan oikeudet ja ylipäätänsä ihmisyyden oikeudet.

Ihmisen elämänkaarta selittää ja ilmentää erilaiset tapahtumat, jotka näkyvät käyttäytymisissä jaksoina, opimme kokemuksistamme ja ehkä muutamme suuntaa kohti parempaa, joskus alamme toistaa typerästi. Pahan rikoksen jälkeen, jossa raiskauksessa oli viety itsemääräytymiseni, rikottu henkistä ja fyysistä minuuttani rajusti, kajottu koskemattomuuteeni, olin vuosia tämän jälkeen erittäin vahvasti koskemisen suhteen kriittinen. Näin lapsen reiden sivelyssä seksuaalisuutta, vapisin viikon, kun olin hermostuksissani läpsäissyt lastani takapuoleen, sen yhden ainoan kerran, ja vieläkin häpeän ja koen syyllisyyttä siitä. No, tämäkin muuttui onneksi opiksi, osasin myöhemmin arvioida tarkkaan sen, mikä on lasten oikeutta koskemattomuudessa.

Yhteisövallan vaikutus kohtaamisiin on merkittävä, johtajuuden vaatimukset ohjaavina, jotka mielen kautta rakentavat sellaista pahuutta ja/tai hyvyyttä, mitkä joko rakentavat hyvää tai tuhoavat. Merkittävää on yksilöllisyydessä huomata, että ajattelun suunnatessa ulospäin, menemme enemmän kohti kehollisuutta, kun taas suunnatessa kohti sisäisyyttä, tunteita ja kokemuksia, löydämme nk. jumalallisuuden, sen, mikä pääsääntöisesti johtaa ihmisten kohtaamisissa valintoja, hylkäyksiä ja hyväksyntää, mikä voi olla kehon vankilaa, sisäisen kautta tutkien itseämme ja tunnistaen tunteitamme voimme päästä kohti vapautumisen tietä.

Raija