AJATTELEN, OLEN OLEMASSA

 

Rene Descartes lausui nuo sanat 1650. Miten se pitää paikkansa, minkälainen on olemassaolon edellytys, milloin se katoaa, voiko sitä määritellä? Mielestäni voi, on uskallettava kysyä, miten kokee olemassaolonsa, miten kokee läsnäolonsa, antaako ympäristö olla. Maailma puhuu koko ajan kieltä, jossa ei välttämättä toisen todellisuutta huomioida, ikään kuin filosofia on itsetarkoitus. Filosofian arvo on siinä, että se opettaa ajattelua, kohti todellisuuden havainnointia. Minulle maailma on sitä todellisuutta, mitä joudun ja/tai saan elää. Siinä on sekä positiivista että negatiivista. En sulje silmiäni negatiiviselta, mutta toivon että positiivista ja toivoa herättävää olisi, muuten ihminen ei jaksa olla olemassaolonsa varassa, on oltava kieltä, mieltä, tunteita, vuorovaikutusta, työtä, materiaakin. Freud luokitteli elämän perustarpeet; leikki, työ ja rakkaus, Maslow on määritellyt niitä selkeämmiksi yksilön tarpeista käsin. Voidaan kysyä, onko silloin olemassa, jos ei enää ajattele.

Ei ole yhdentekevää, mitä puhumme, mitä arvoja viemme eteenpäin. Tulen surulliseksi siitä, että esim. ihmisen tuhoamisesta ei saisi puhua, ja ajatukset ohjataan vain positiivisesti tulevaisuuteen. Menneisyydessä on syväsyntyinen tunnekeskus, sisäisessä lapsessamme, syvimmässä ja vanhimmassa osassa aivoja, mantelitumake, millä syntyneenä viestimme vuorovaikutuksen kokemusta ja tarvitsemme sitä välittämiseen ja mistä yksilö aktivoituu, ja oikeus olla omana itsenään vuorovaikutuksessa, pitää sitä yllä. Asiaa on hyvä miettiä, miten arvot vaikuttavat aivojen toimintaan, jääkö tunnepuoli lukkoon ajattelusta, onko se manian ja depressiivisyyden takana. Menneisyydestä voi olla vapaa, vaikka se on näkyvissä, se on enemmänkin voimavara, josta ammennamme tietoisuuteen osaamista, ja tunteet voivat tulla vapaasti. Kun kiellämme menneisyyden kokemukset, ne juuttuvat toistoiksi, tai pahimmillaan ajaudumme hurmokselliseen toimintaan todistamaan, onnellisuutta ulkoisesti, eikä tunnesidettä synny, kokemusta, jossa syntyisi tunteita itseen/toisiin nähden. Psykologian professori Risto Vuorinen sanoo kirjassaan, Persoonallisuus ja minuus, ”psyyke on omaehtoinen”, eli se kehittyy yksilöllisten kokemusten kautta ja ei ole palautettavissa aina fyysisiin elimiin. Psyyke on siis kehittynyt vuorovaikutuksessa laadun mukaan.

Olemassaolon edellytyksiin kuuluu oikeus olla kulttuurissa sellainen, jossa itseilmaisu onnistuu alkaen fyysisyydestä psyykkisyyteen, kieleen ja sosiaalisuuteen. Kun luen olemassaolon filosofisia kysymyksiä, ne jättävät tavallaan auki ja jäsentämättä ihmisyyden mahdollisuuden tulla ihmiseksi, biologisena, sosiaalisena, henkisenä ja hengellisenä ihmisenä. Ei ole kehoa ja elimiä eikä niiden tehtäviä, ei sosiaalista todellisuutta ja valtaa, joissa ideologioita käytetään, ei sitä, mitä fyysinen olemuksemme tuo tehtävänä, kuten sydän veren pumppaajana, ei sitä olevaisuutta, mikä yhteisöissä mahdollistuu, niin kuin yksilöllisestikin.

Kun ihmiseltä otetaan kaikki pois, alkaen liikunnasta, materiaalisesta turvasta, ravinnosta, yhteenkuuluvaisuudesta, psyykkisestä hyvinvoinnin oikeudesta, tunteiden ja itseilmaisun oikeudesta, hänen tarpeidensa huomioimisesta, hän kuolee henkisesti. Ihminen tarvitsee toisen ihmisen, että voi luoda omaa ja tulla näkyväksi todellisuudessaan yhteisöön nähden toimivana. Oman todellisuuden oikeus on elämänehto olla henkisesti olemassa. Kun ihminen saatetaan erilaisten mielivaltojen avulla jatkuvaan psyykkiseen puolustukseen, olemassaolo muuttuu ahdistukseksi, jossa tunteet eivät tulee vapaasti, ajattelu ehdollistuu odotuksien mukaan toimivaksi tai pakkomielteiksi. Saadakseen pitää olemassaolonsa omana itsenään, ihminen tarvitsee vapaan oikeuden ilmaista itseään, eikä muut aseta ehtoja sille, kuinka ja missä saa ilmaista. Kyllä ihminen luonnostaan oppii sopivuuden säännöt, jopa lapset leikeissään luovat sääntöjä, mitkä johtavat johdonmukaisuuteen.

Olemassaolon määritelmästä ei vallitse yksimielisyyttä. Olemassaolokysymysten tarkastelusta käytetään nimitystä ontologia eli oppi olevaisesta. Ontologia tutkii olemisen ja olemassaolon käsitteitä. Sen esittämiä kysymyksiä ovat muun muassa ”mitä on olemassa?” ja ”mikä on erilaisia entiteettejä koskevien olemassaoloväitteiden luonne?” Wikipedia.

Yhteisöllisyyden vallankäyttö ei useinkaan perustu hyvään tietoon, vaan enemmän mielivaltaan, mielikuvitukseen ja vähäiseen tietoon, oppiminen on vajavaista. Olenkin sanonut, ettei ihminen ehdi oppia niin paljon elämänsä aikana kokemuksestaan, tiedon suhteen tai psyykkisesti, että ehtisi tiedostaa ihmisyytensä eri puolet, ihmistä myös opetetaan ja kasvatetaan vajavaisuuteen, jolloin halutaan hallita moraalisesti, ihmisen ei anneta tuoda esiin parhaita puoliaan. Erityisen vajaaksi on jätetty psyykkinen puoli, meillä on uskontojen pakko. Ongelmia tuottaa eniten se, ettei tiedosteta arvoja ja niiden vaikutuksia, eikä ihmisoikeuksia. Näyttää välillä siltä, että markkinatalous ja työkeskeisyys määrittävät sen mitä ihminen saa olla.

Kun yksilö ilmaisee itseään, haluaa tulla kuulluksi, yhteisön/joukkovallan ja/tai yksilöiden yhteyteen, vallan väärinkäytössä ihmiset tulkitsevat häntä, vievät tiedon muille, muut tulkitsevat, syntyy täysin uusi totuus, kun ihmistä ei kuulla. Traumatologisissa tutkimuksissa on todettu, että nämä mielikuvilla luodut yhteisötodellisuudet elää omaa elämäänsä, ja asiat eivät etene johdonmukaisesti, vaan viimeisin tieto tulee totuudeksi, ei syyt ja seuraukset. Muistivarkaat vievät yksilön muistin olemassaolon häpäisyin.

Olemassaolon edellytyksiä on syytä kertoa, sitä ei aina ole tietoisena, jos ihminen ei saa olla, ja hän saa koko ajan rangaistuksen olemassaolostaan. Tieteessä on myös ajauduttu yksilön tutkimuksissa ihanteiden maailmaan, jossa uskotaan, että ihminen voi vaikuttaa siihen, miten häntä kohdellaan. Isossa kirjassa sanotaan, että paha tulee aina ensin ja mielikuvien kuljetuksissa se juuttuu asenteeksi. Kun valtaa annetaan tarkkailuun ja hallitsemiseen, useimmiten ensin toisessa nähdään vain pahaa, kun kaikki negatiiviset tunteet pääsevät valtaan. Itse olen tullut siihen tulokseen, että valta toiseen nähden on niin tuhoavaa, ettei olemassaoloa enää ole, ja nähnyt sen monen kohdalla, että ihmisen käyttäytyminen ei ole se, mikä selittäisi huonon kohtelun. Hyvin usein voi nähdä, että toiset pyrkivät määrittämään mitä ihminen saa olla ja mitä ajatella. Uskon, että suomalaisessa kulttuurissa vahva koulutus vie siihen, että ihmiset samaistuvat opettajiin, vuorovaikutuksessa aletaan opettaa toista. Katsotaan oikeudeksi tunkeutua toisen elämään, määritellä, vaatia, odottaa ja käyttää ylivaltaa toiseen nähden.

Ihmiset valehtelevat paljon, siihen on vahvat hierarkkiset perinteet. Kirjassa, ”Ettekö vieläkään tiedä, kuka minä olen” Ari Turunen kuvaa hyvin tapoja, joita yhteisöt ja yksilöt kuljettavat mukanaan, vallan olemusta ja tapoja.

Ihmisen kaltoin kohtelu tuottaa eniten mielenterveysongelmia. Läsnäolo on ihanne, jossa kuvitellaan, että ihminen on tietoinen siitä mitä ajattelussa tapahtuu, ja kykenee katsomaan ja etäännyttämään ajatteluaan niin, että analysoi sitä, ja mihin perustuu se, että katsotaan, että tunteita ei voi valita, mutta valita voi, miten suhtautuu niihin, eli kyky etäännyttää ja tarkastella ajatustaan. Psyykkinen puolustus voi olla niin vahvaa, ettei ihminen kykene näkemään omia ajatuksiaan, eikä tuntemaan tunteitaan. Ihanteissa usein kuvitellaan, että keskustelut ovat rakentavia.  Useimmiten oppimistilanteissa työpaikalla ohjaus ja opetus olivat sellaisia, ettei ihmiset ymmärtäneet käsitteitä ja olivat hiljaa, eikä keskustelua syntynyt, eli tavoitteet ja termit olivat liian korkealentoisia. Sen sijaan ammattiopettajien koulutuksissa tällaista esiintyi vähän.

Yhteisövallassa sattumat alkavat johtaa, johdonmukaisuus katoaa, ja mielivalta alkaa kukoistaa, tieto ei ohjaa, kun osaaminen ja tietoisuuden rakentuminen päästetään täysin irrationaaliseen vapauteen, jossa vastuuta ei ole, loogisuus hukkuu ja ihmisarvo/oikeudet on epätietoisuuden pauloissa jäsentymättä, mielikuvien viidakossa. Terveydenhoidossa näkyy se, että korjataan ihmisen hyvinvointia, ei ole ensin hyvinvointia rakentavia elementtejä, ja siten ammattivalta hallitsee yhteisöllisiä toimia määrittäen sen, mitä elämässä saa olla ja tulla esiin.

Nyt en enää ole olemassa, yhteisövalta yksilöiden junailemana on käyttänyt sekä demokraattista että kommunistista valtaa alistaakseen minut tahtonsa alle, ja he onnistuivat siinä, enää en ajattele, toistan vain kiltisti käskyjä, ihmisoikeuksia minulla ei enää ole, eikä ole ollutkaan. 1978 kirjoitin runon, ”Elävä kuollut”, kun heräsin uuteen elämään kidutuksen jälkeen, ymmärtämättä mitä se tarkoitti, nyt tiedän, että olen kuollut, minua ei enää ole, persoonallisuuteni on kuollut, tunteeni ovat kuolleet. Ei haluttu oppia Jeesuksen sanoista, ”minulla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä”, eikä ensimmäistä käskyä, minkä hän halusi viisaudessaan kertoa, miten vaarallista valta on ja tuhoaa ihmiset. Minut on ristiinnaulittu vallan avulla. En kestänyt sitä, että katsoitte minun ainoastaan olevan syyllinen, häpäisitte, väititte ajatukseni ainoastaan mielikuvitukseksi, kun pelkäsitte, että totuus paljastuu. En ole mikään öykkärirehellisyyttä vaativa, vaadin silloin rehellisyyttä, kun ollaan tuhoamassa ihmistä. Voin laskea kymmenellä sormella, milloin olen hyökännyt kimppuunne, niille, jotka olette olleet elämäni vaikutuspiirissä. Liian moni korkeassa asemassa ollut henkilö on joutunut sijaiskärsijäksi, kun olen vaatinut muutosta vallan väärinkäyttöön ja antanut palautetta.

Raija

 

 

KIIRASTULEN TORSTAIPÄIVÄ

 

Alakoulun ajoilta saakka olen ollut yhteydessä tyttökaveriini, yli 60 vuotta. Välillä on ollut pitkiäkin aikoja, ettei ole ollut mitään yhteyttä. Nyt vanhempana enemmän.

Kiirastorstaina hän soitti, ilmeisesti vähän ottaneena, mitä ottamista hän näyttää harrastavan useammin. Tässä mielentilassa hän käy läpi nuoruuttamme, kuinka pyysin häntä mukaani muuttaessa itsenäiseen elämään. Hän muistaa muistuttaa, kuinka houkuttelin häntä, ja että se on tuhonnut hänen elämänsä. Kärsimystä on ollut hänen elämässään, kuten meidän kaikkien. Tuossa tilassa soittaessaan hän kertoo minulle mikä oli mielentilani sen nuoruusajan ja minulle tapahtuneen rikoksen aikana, ja väittää, että olin hyvin onnellinen. Tämä on niitä perusasioita, joita ihmettelen juuri monessa tieteellisessä julkaisussakin esiin tuotua näkemystä, että ihminen nauttii kidutuksesta, kun se minusta osittain tarkoittaa, että yksilö pyrkii kohti vapautumista etsien hyvänolon kokemusta hakien positiivisia, aisteista tai henkisestä puolestaan, ja puhe on sitä kautta rakentunut. Itse en ole koskaan sietänyt fyysistä kipua, enkä myöskään henkistä. Säännöllisesti kerron hänelle, että olin hyvin surullinen ja elämäni oli tuskaa, ja mieleni oli murtunut. Mutta hän haluaa vaan kiistää minun kertomukseni, ja suorastaan vänkää, että sinä olit onnellinen. Puhuessaan asiasta, hän muistaa aina sanoa, että minä en puhunut silloin mitään. Hän teki siis tulkintaa elämästäni, omien kokemusten siivittämänä.

Hän haluaa muistaa nuoruusajan kauniina ja onnentäyteisenä ja nähdä minut onnellisena. Se voi liittyä yleisesti parisuhteisiin, joihin kytketään onnellisuus, mutta se voi liittyä myös siihen, että olin raskaana, ja äitiys sekä lapsen saanti oli minulle onnen täyttymystä, olin nähnyt niin paljon sitä onnea lapsuuskodissani. Olin siis onnellinen äitiydestä. Näillä näkemyksillä on useammin väitetty, ettei mitään rikosta ole tapahtunut, koska heidän mielestään olin onnellinen ja nautin elämästä.

Minusta on vaarallista tulkita toista ihmistä hänen mielentilastaan, se vie pääsääntöisesti valheeseen ja tehdä niistä tosiasioita, jopa lähteä valtataisteluun oikeasta ja väärästä. Kohdallani esiintyi paljon yhteisövallassa ja mielikuvien kuljetuksissa sitä, ettei minua kuunneltu laisinkaan, ei kysytty, ei vastattu, jos kysyin, suljettiin ulkopuolelle. Yhteisö oli väkivaltainen.

Kuinka usein kuuleekaan ohjeita, ole ystävällinen, hymyile, iloitse, ja ole kiitollinen, ja mitä näitä nyt on. Mitäpä jos kohtaisimme ihmisen ihmisenä, sellaisena kuin hän elämän kokee ja uskaltaisimme kohdata myös surua ja tuskaa. Minulle on sanottu, ettei kukaan tuollaista kestä kuulla, minun se on pitänyt elää. Kohdallani hymyyn liittyy myös se, että yhteisö rankaisi puhumisesta, jos puhuin rikoksesta, se haluttiin salata. Oli esitettävä ystävällistä ja hymyiltävä, ettei tulisi rangaistusta, ettei suruni näkyisi, ettei heidän tarvitsisi kärsiä tekemisistään, sillä surukasvot olisi aiheuttanut heille ahdistusta hylkäämisestä ja syrjinnästä, se oli minulle pakkovalinta. Ilmeilläkin voi kertoa, mikä sallitaan ja mikä ei, valtaa on monenlaista. Vaikka pahan rikoksen teki muu henkilö, kuin yhteisön jäsenet, rikos oli tabu, josta ei saanut puhua ja ennakkoluulot olivat kohtalokkaat kaikille jäsenille. Yhteisö lähti suojelemaan rikoksentekijää, yhteisön jäsenet hyväksyivät tavallaan rikoksen, tai eivät kyenneet sitä näkemään.

Niin monissa filosofisissa näkemyksissä kerrotaan siitä, kuinka kaunis kuoremme kehossa on vain naamio ja ihminen on sisältä jotain muuta. Nuo naamiot on pääosin syntyneet yhteisön vallan vaikutuksesta.

Ystäväni kohdalla mietin sitä, onko taustalla hänen luonteenpiirteensä, jolla hän haluaa alistaa minua uskomaan hänen näkemyksensä oikeaksi. Toinen näkemykseni selittää taas, että hän haluaa takertua onnellisuuskuvaan, koska elämä on kärsimystä, ja hän haluaa elämäänsä toivoa, myös säilyttääkseen omaa totuuttaan, koska hän loppujen lopuksi näki minua harvoin, kokonaiskuvaa ei syntynyt, eikä puhuttu kielletystä häpeällisestä asiasta. Ja tässä tulkinnan ongelma piilee, jos asiasta ei puhuta. Koko vyyhden ongelman ydin on siinä, että tulkitaan toista, ei uskota mitä ihminen itse puhuu, eikä puhumattomuutta ymmärretä mielenterveyden luhistumisena, jolle on syynsä, jos puhumisesta rangaistaan. Suomi on täynnä tabuja, asioita, joista vaietaan ja ne kiertyvät ihmisen taakaksi.

Moni tunnettu ja arvostettu ihminen neuvoo tänä päivänä, hylkää tuollainen ihminen, mutta en voi, ehkä minä olen hänen elämässään jostain tärkeästä syystä.

Raija

SYNTISTEN POLKUJA PIINATUSSA MAAILMASSA

 

Piinaviikon pituudella. Lukuaika 10 min.

Miten erottaa uhriutuminen, normaali syyllisyys teoista ja vallan kautta uhraaminen? Opettaako syyttömänä syylliseksi ilmoittautuminen uhraamista? Voiko syyllisyydellä yrittää nostaa itseään toisten yläpuolelle? Jeesus ilmoitetaan syyllisyyden kantajaksi, joka poistaa kaikkien synnit? Ymmärrän hyvin, jos on liiallista syyllisyyttä, eikä ihminen kestä sitä enää, luhistuu, syrjäytyy ja vetäytyy, silloin tuki on tarpeen, taustalla on usein rankempaa syyllistämistä ja häpäisyä, mieli murtuu. Vaarallista on viedä liiallisesti ihmisen vastuu teoistaan, ja ottaa ylivaltaa toiseen nähden. Ei syyllisyys katoa tuosta vain kevyesti anteeksipyytämällä ja/tai syyllisyyden kantamisella toisten puolesta, kehomuisti kantaa sitä kauan, jos syrjivät asenteet jylläävät. Olen kuullut monelta, etteivät he koe syyllisyyttä eikä häpeää teoistaan, ja he ovat hyvin julmia toisia kohtaan, toisia palvotaan oman mielen kaksijakoisuudesta johtuen, toiseen heijastetaan oma inho. Syrjintää esiintyy monin eri tavoin, sulkemista, häpäisyä, valheita, kauneutta ja rumuuttakin selittäen. Syrjinnän oikeudeksi voidaan jopa ilmoittaa kunnioitus, ei esim. puhuta, vastata tai huomioida mitenkään, piiloudutaan sanavallan avulla, ilmoitetaan moralistisesti, etkö ole sitä taikka tätä, käytetään elämän kauneutta lyömäaseena, ei anneta anteeksi, vaan hirttäydytään sanoihin liikaa. Ihminen osaa hyvin valehdella itselleen. Hyveet muuttuvat helposti paheeksi, jos mielen annetaan velloa kehittämättä sitä tietoisemmaksi, eikä tunteiden säätelyä esiinny, vajotaan mielivaltaan ja välinpitämättömyyteen. Kuten esim. kiitollisuus elämästä voidaan nähdä ilona ja nöyryytenä, mutta liiallisena elämästä luopumisena, häpäisemisenä ja elämän aliarvioimisena julistaen jotain asiaa ylitse elämän itsetarkoituksellisesti. Puhumme arvostetulle henkilölle kunnioittaen ja ihaillen, arvostamattomalle moittien, emme suo kaikille ihmisoikeuksia, toisten kokemuksia halveksitaan, kun tasavertaisuutta ei ole. Mieli voi kehittyä avautuvaksi, sulkeutuvaksi, leikkiväksi ja oppivaksi heijastaen sen tekoihin.

Hierarkkisten käytänteiden kautta olemme oppineet kohtelemaan eriarvoisesti toisiamme, missä vaikuttaa tunteet mieleen vahvistuen, valintoja synnyttäen, inhon ja ihastumisen kontekstissa, hyläten ja hyväksyen, sulkien ja avautuen, itsestä ja toisista.

Näitä valheiden naamioita olisi opittava riisumaan. Loppujen lopuksi, kun ihminen ilmoittaa käytännössä kantavansa toisten synnit, hän voi nostaa itsensä toisen yläpuolelle ja kokea ylemmyyttä omasta rehellisyydestä, mutta ei katsokaan totuutta silmiin, vaan valikoi asiat, joihin kiinnittää huomion, sulkee asioita, tapahtumia ja ihmisiä todellisuudestaan, kaikkia asioita ei tietenkään voi kantaa.  En ole syyllistämisen kannattaja, mutta en pysty hyväksymään, että toisten mieltä murretaan valheilla, eikä tunneta vastuuta teoista, unohdetaan mitä puhutaan ja tehdään, otetaan omat mieltymykset ohjenuoraksi ja muille vaatimuksena. Ei tässä nihilistiksi kannata ryhtyä, mutta toisen vastuun ja syyllisyyden riisto toiselta suojaa yleensä itsensä ylentäjää, nostaa hänet toisen yläpuolelle. Käytännössä on pystyttävä katsomaan tekoja, teot osoittavat, arvostetaanko ihmistä. Moni sanoo, unohda menneisyys, mutta käytännössä kuljettaa asenteissaan eriarvoistavia tekoja ihmistä kohtaan, jolle ei arvoa anna. Anteeksipyynnöt ovat näennäisiä, jos todellista muutosta ei tapahdu. Käytännössä olen myös huomannut, että syyllisyyttä ketjutetaan ja viimeinen asian esille ottaja laitetaan syyllisen penkille, ja kierretään asiaa. Menneisyys kulkee tavoissa kuin ihminen ei niitä tiedostaisi.

Ihmisen mielen valheellisuus on myös suoja, niin mielelle, kuin tapoihin liittyen, mitä pitää oppia näkemään. On kohteliasta olla paukuttamatta sanoina toiselle mitä tahansa mieleen tulevaa inhoa, mielipidettä kuin tietoakin, mikä rasittaa kohtuuttomasti ja vaurioittaa ihmistä. Valhetta voidaan tietysti käyttää väärin ja hamuta itselle valtaa sekä hallitsemista toiseen nähden, omaisuus niistä ehkä yleisin. Yhdessä ongelmassa olin tuomatta esiin asiaa peräti 50 vuotta, itseeni kohdistuvista vääryyksistä, en tavallaan ensin nähnyt rooleja, joita yhteisöissä ilmeni, mutta sekin haluttiin salata, ettei syyllisyys tulisi vallankäyttäjille. Näyttää siltä, että valhetta ja salailua on käytänteiden toimissa enemmän kuin totuuteen pyrkimistä.

Auttamisen verholla otetaan paljon valtaa nimenomaan henkisellä puolella. ”Auttajan Varjo” on hyvä kirja, jossa kerrotaan auttamisen tuomasta vallasta, kirjoittaja Martti Lindqvist. Ymmärrän hyvin konkreettista auttamista, mutta en ymmärrä esim. nyt sotia, joissa hyökätään toisten kimppuun, kun eivät suostu heidän filosofiansa mukaiseen uskoon. Kärsimyksellä itsensä ylentäminen on uhriutumisessa yleistä, kauniit tarinat, sielun puhtaus, joka hurmostilassa saadaan aikaan, kun puetaan tapahtumat oman vallan alle. Kärsimys ei jalosta ketään.

Elämässä on hyvä olla inhimillistä, kaunista ja jotain sellaista, mikä tuo rauhaa ja kunnioitusta hyvää kohtaan, pyrkimystä kohti hyvää. Normaalisti ihminen havaitsee aistein kauneutta ja ilo syntyy luontaisesti. Kaltoin kohtelussa mieli luo kaunista tarinaa mielen suojaksi, että kestäisi kaltoin kohtelun. Satu, mikä suojelee kokemusta, on hyväksi, mutta muuttuessa jatkuvaksi valheeksi ihmiselle, se turruttaa näkemästä totuutta. Hyvä esimerkki kauniiseen tarinaan ihastumisessa ja tapahtumia toistaen näkyy elokuvassa, Kellokosken prinsessa, jossa prinsessa alkaa elää ja toistaa tarinaa. Hänen mielensä ei ole yksilöitynyt löytämään sisäistä kauneutta ja mielihyvää yksilönä, sielun kauneutta, mikä voimistaa yksilönä, vaan kauneus on muuttunut tapahtumien toistamiseksi, ulkoiseksi kuviksi palvomisena, joissa arvot ovat kuin jäykistynyt todellisuus ilman ihmisyyden oikeutta kokea hyvää itsestä, kulttuuristen asemien toistoa. Tämä on vakava oppimisen ja kasvatuksen ongelma, mitä usein selitetään yksilön mielen ongelmana, kun se on tunkeutumalla opettamista. Näitä monia ulkoisen maailman hallitsemismenetelmiä käytetään ikään kuin moraalin turvaamiseksi, mutta kysymys on vallan väärinkäytöstä ja alistamisesta.

Kun arvostelemme uskovaisia, se tuomitaan, mutta sitten ollaan valmiita tukemaan ihmisten mielikuvitusta tiedon rakentajana, yhteisövallan ihannointina, mikä on yhtä epäluotettavaa kuin mikä tahansa populismi tai yksilön kuvitelmat, tai ajatusharhat.

Tuomitsemisen kulttuurissa, minkä juuret tulevat pitkältä uskontojen maailmasta aina jalkapuusta ristiinnaulitsemiseen totuuden tutkimisen unohtaen, mutta myös psykologisoimisesta, minkä se on perinyt valintakuvitelmana yksilöissä hyvä/paha akselilla kirkon oppien mukaan, syntikeskeisesti. Kun pahaa ja väärää tehdään, kohteeksi ongelman ratkaisuun on alettu etsiä syytä yksilöistä, useimmiten uhrista, eikä tuomitsijoista, koska sosiaalinen kontrolli on hyväksyttyä, vaikka omatunto tulisi saada aikaan kasvatuksella. Tekoja pitäisi tarkastella moraalin kannalta, tuhoavuuden näkökulmasta, ei syyttämällä ja jaottelemalla ihmisiä hyviksi ja pahoiksi.

Kun ihmiset kohtaavat, mieli- ja kielikuvat sinkoilevat tajuntaamme, synnyttäen jos jonkinmoisia tuntemuksia ja tunteita, ahdistuksesta iloon, häpeään ja syyllisyyteen. Tällöin kohdatessa toisen ja omat tunteet nousevat myös kohdattavaksi, inhot ja ihailut. Syyllisyys on tutkimusten mukaan teosta syntynyttä, häpeä enemmän yhteisön moraalista ja teoista, jota yksilöön kohdistetaan, sanoo Malinen kirjassaan ”Häpeän monet kasvot”. Nämä sekoittuvat myös helposti. Vallan antaminen toiselle toisen kontrollin oikeudella ja valvonnalla rakentaa valta-asetelman, jossa käyttäytymisemme, ystävällisyys, sanavalinnat ja positiivisuus kaikkoaa, ja luokka-asetelmat astuvat voimaan, valtataistelu ja väärinkäytökset. Luokkia ovat nykyään, kouluttamattomuus, mielenterveysongelmat, työttömyys, köyhyys, vammaisuus, asema yhteisössä jne. Ratkaisevaa on, kuinka johtamisella tuotetaan näitä eriarvoisuutta rakentavia yllykkeitä taistoon ihmisarvosta. Kun mielen ja tunteiden toiminnasta ei ole tarpeeksi tietoa, ihminen joutuu hätään ja ahdistuu, ja seuraa valtataistelu.

Pahan salliminen, millä tarkoitan elämän tuhoamista, esiintyy arvojen kautta. Ihminen sallii pahan, mikäli on hyväksynyt teon tai ei kykene näkemään sitä. Väkivaltaa harrastava hyväksyy väkivaltaa, sokeasti uskova voi sulkea silmänsä pahuudelta, koska pitää sen aina mahdollisena ihmisessä ja asenteena kuljettaa sitä ihmisissä, ei kyseenalaista, vaan ottaa tuomarin roolin. Puheoikeutta ei ole kaikille, opetti jo Mauno Koivisto, saman sanojat saavat eriarvoisen kohtelun.

On huomioitava myös tilanteet ja olosuhteet, kaikki ei ole mielen ongelmaa, taidot kypsyvät iän myötä. Ollaan armollisia itsellemme ja toisille!

Raija

ELÄMÄLLÄ HUIJAUSTA

 

Kolumnieni, jos näitä niiksi voi sanoa, on tarkoitus tuoda uusia näkökulmia asioihin, eikä tarkoitus ole väittää näitä totuudeksi. Ne ovat kokemuksesta syntyneitä, opiskelun kautta teorioita ymmärtäen. Erityisesti kiinnostukseni kohteet kuuluvat ihmiskäsityksiin ja ihmiskuviin, joita myös kulttuurista on siirtynyt tietoisuuteeni ja tiedostamattomaan. Se, miksi olen päätynyt näiden tarkasteluun, johtuu elämästäni, mikä on kovan kohtelun seurauksena vienyt syviin vesiin. Mitä on löytynyt, ja miten, siitä seuraavat ajatukseni. Tieteessä etsitään totuutta, ja sitä on tarkoitus haastaa uudelleen, jos todisteet puhuvat toisin. Useamman tuntemani tutkijan suusta olen ilokseni kuullut arvostavan erilaisten näkemysten esiintuontia, se auttaa heitä tutkimaan asiaa ja tuomaan uudenlaisia hypoteeseja.

Joskus 40 vuotta sitten olin kiinnostunut psykoanalyysistä ja luin niitä kirjoista, vieläkin olen. Kohdalleni osui Melanie Kleinin kirja, jossa kuvattiin seksuaalista kehitystä, mikäli muistan oikein nyt kirjoittajan, muitakin oli. Melanie kuvasi sikiöajan kehitystä niin, että sikiö kurkottaa kohdussa sukuelimiä ja imee niitä ja seuraavaksi, tutin imeminen on peniksen imemistä. Hylkäsin tässä vaiheessa psykoanalyysin seksuaalisen kehityksen teorioita, toki en niistä tarpeeksi tiedä, enkä ole asiantuntija. Minulle kuitenkin sikiöajan liikkeet kertovat enemmän painovoimalakien liikettä ja äidin liikuntaa, jossa liikevoima toimii kohti sukuelimiä köyristyneessä sikiössä. Myöhemmin sain opiskella psykoanalyysin mielen kehitysteoriaa, mikä tuli minulle uskottavaksi, koska sain sitä kautta selkeytettyä mielen toimintaa ja tunteiden syntymää kokemisessa. Itselläni seksuaalisia kokemuksia syntyi vasta hormonien vaikutuksesta nuoruuden siirtymässä naiseuteen.

Ymmärrän monia tieteen teorioita ajan ilmiöinä. Esim. Oidipus myytti, jossa Oidipus tappaa isänsä ja menee naimisiin äitinsä kanssa tuntematta vanhempiaan, mielestäni kertoo tiedostamattomasta tulleista tunteista, mitkä hylkäämiskokemus on tuottanut. Lasta syrjittiin ja hylättiin kasvatuksen ja opetuksen keinoin, ja kateus kehittyi vanhempia kohtaan, jossa omistamisen tunteet nousivat ja viha vei surmaan saakka.

Nykyään tiedetään jo paljon lapsen kehityksestä. Jos ja kun lasta ei huomioida kehitystarpeiden mukaisesti, vaan häneltä vaaditaan kehityksen vastaista oppimista, alkaa ilmetä fyysisiä oireita, joita myös sanotaan seksuaaliseksi, vastoin itseä oleminen aiheuttaa psyykkistä puolustusta jännitteenä, ja keho viestiin sen seksuaalisesti. Seksuaalisuus voidaan ymmärtää aikuismaisesti yhdynnän aktina, mutta myös laajemmassa näkemyksessä aistimielihyvänä, mikä on normaalia kehosta nauttimista. Kehityksessä erilaisten kehitysalueiden vaikutus eri asioissa, kuten kieli, mieli, tunteet ja sosiaalisuus eriytyminen on tarpeen, ettei nk. kokonaisvaltaisuus pääse johtamaan, mikä on kaksivuotiaan tietoisuuden taso, kun sisäistynyttä minuutta ei vielä ole. Jos ja kun jotain vain kehitetään yhden osaamisalueen vahvistumisena, kuten mieli tai kieli, se ilmenee liiallisena psyykkisessä puolustuksessa, ja voi tulla esiin yliaktivoituneena seksuaalisuudessa. Tällöin ihminen ei voikaan valita seksuaalisuuttaan itse, vaan sen ovat luoneet kehitysjärjestelmät. Asia erikseen on vielä seksuaali-identiteetit, jotka voivat olla roolien kautta kehittyneitä, ihmiskäsitysten, ihmiskuvien ja vallan kytkeytymiä, missä vapaus itsenä olemiseen ja toteutumiseen on luotu ulkopuolisin arvoin, ja on menetetty vapaus valintaan.

Ei ole vaaraa, että ihminen tulisi hyvin opetettuna ja eriytymisen kyvyssä liian kokonaisvaltaiseksi, koska ihminen ei pysty kokemaan kerrallaan kuin yhtä kokemusta. Psykososiaalinen kehitys on minuudessa impulssien ja yllykkeiden haltuunottoa, jossa mielihyvän kokemukset tulee tietoiseksi ja muuttuvat haluksi, sekä tahdon myötä tavoitteiksi. Mielihyvän syntymisen teoriat kuvataan objektisuhdeteoriassa, mikä kehittyy lapsen ja vanhempien välisessä suhteessa.

Olen idealisti hyvän elämän puolesta. Minusta rakkaus tulisi olla taustalla seksuaalisuuteen. Liian moni joutuu pakkoaktin alla tyydyttämään tarvetta, mikä ei ole enää omaa itseä. Minusta jokaisen yksilön oikeudet parisuhteessa on ihastua toiseen, kokea vetovoimaa sen seurauksena, kokea arvoja, joista syntyy kumppaniin arvostusta, joihin mieltyy. Ja lopuksi seksuaalisuus on kuin leikin myötä syntynyttä iloa nauttia toisesta, ei väkisin purkautumista omista kehityksistä, minkä ulkopuoliset ovat luoneet opetuksessa ja kasvatuksessa. Vapaus kokea oma seksuaalisuus omana itsenä on suurinta vapautta ja voi olla taivaallista seksiä, josta kirjakin on kirjoitettu nimensä mukaisesti.

Raija

Wikipedia; Kolumni eroaa uutisesta siten, että kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta.