MIELEN TUHOUTUMINEN YHTEISÖVALLAN ALLA

 

 Lukuaika 5 - 10 min.

Maailma on pullollaan ohjeita, ole oma itsesi, tutki itseäsi, etsi itseäsi, löydä itsesi. Tuo on minulle kuin pilkkaruno, ähä kutti, sellaista on olemassa, mutta sinä et saa sitä, siitä me kaikki pidämme huolen, ettet itseäsi määritä, vaan me teemme sen, meillä on valta. Pysyt muotissa, jonka me teimme sinulle. Mutta minä en mahdu siihen muottiin, se en ole minä. Yhteisövalta perustuu yhä mielikuviin, jotka luodaan ihmisten mieliin, ihania tarinoita, ihailua toisista ja häpäisyä toisista. Tämä moralistinen tapa perustuu ihmiskäsitykseen, jossa ollaan hyvä/paha akselilla, eikä kysytä vallan ja mielikuvituksen vaikutusta, tarinavaltaa. Suurimmaksi osaksi ihmiset heijastavat omat tunteensa toisiin, eivätkä tutki omia tunteitaan, he eivät uskalla kohdata omia häpeä ja syyllisyyskokemuksiaan, koska se on niin ahdistavaa ja nostaa kauhua pintaan. Hyvässä kehityksessä niin ei käy, vaan jännite, ristiriita ihanteen ja realismin synnyttämänä eri puolien etsimisessä itsestä on tervettä ja tasaista, energisoivaa.

Tiede ja uskonnot pursuilevat ohjeita, jotka eivät useinkaan resonoi minussa, vain harmaa pieni alue joskus muistuttaa minua siitä, mutta enemmän ne ovat todisteita siitä, että kaikki on syytäni, ja sen päättää yhteisöt, nk. normaalien ihmisten joukoissa tehdyt tutkimukset. Siksi kutsun näitä oppeja keskiluokkaisten ideologioksi, ruumiskulttuurin, luonnontieteellisten havaintomenetelmien kautta todistettua totuutta, jossa yksilöllä ei ole mitään sanomista kokemuksistaan, vaikka kokemusteoriat ovat tieteellisesti tutkittua faktaa. Liian monen ihmisen olen kuullut sanovan mielenterveyspalveluissa, ettei heiltä kysytä mitään. Ihmisen valintavapaussadut kiertävät totuutta.

Naiivit neuvojat/opettajat, jotka eivät näe todellisuutta kuin omien linssiensä läpi, syyttävät alistujia siitä, että on oma syy, jos ei pidä puoliaan. Olen saanut niin julmat rankaisut itseni puolustamisesta, etten enää juokse seinään. Se, että olen puolustautunut, on johtanut siihen, että minut on suljettu täysin ulkopuolelle, pois vuorovaikutuksesta, kun en ole totellut vallanhimossa eläjiä. Olen taistellut asiallisesti omista oikeuksistani, myös virallisesti, masennuksen aikaan olin tempoileva. Minulle ei edes vastattu, olin konkreettisesti ilmaa. Tätä on ollut minun todellisuuteni ja ympäröivä todellisuus, jota hyväosaiset ihmiset eivät näe, ihmisten julmuutta.

Tämä yhteisöstä tullut pakkorooli vie myös fyysiseen ehdollistumaan, autonominen hermosto aktivoituu ääreishermoston kautta ja tuo liiallisen jännitteen ulkoiseen ääripään kehoon, se estää sisäelinten toimintaa, mikä on mielen toiminnan elinehto, kuin myös itseilmaisuoikeus. Itselläni jännite nousi niin vahvaksi, että lopulta se laukesi aistimusten hajoamiseen, sekä metabolisen taudin puhkeamiseen. (faktoja hermoston kehityksestä kannattaa lukea alan perusoppikirjoista, niiden toimintaehdot ovat kaikilla samat, ellei ole sairautta, ja siten itseilmaisuoikeus on niiden toimimisen ehto. Itseilmaisussa mielikuvat ovat jokaisella omanlaiset, vain kehys niiden tulemisessa yhtäläinen kaikilla.)

Katsoin viikolla Arto Halosen dokumentti elokuvan, Valkoinen raivo. Se kertoo juuri niistä kulttuuriin iskostetuista näkemyksistä, että ihminen valitsee, haluaa ja tahtoo kaiken. Siinäkin keskiössä on pahuuden kehittyminen mieleen. Se on mahdollista, itsellä ne pahat ajatukset alkoivat syntyä kuin automaattisesti ilman tavoitetta 60 ikävuoden jälkeen, pahojen sulkemisten jälkeen, siihen saakka olin luottanut itseeni, ilmaissut ja etsinyt tietoa asioista. Ja näin voi käydä jo lapsena kaltoin kohtelun seurauksena, pahuus kehitetään. Olinko minä typerä, kun olin kiltisti halunnut uskoa ihmisen hyvään, luottanut ja yrittänyt rakentaa vuorovaikutuksen kautta hyvää.

Tiede ja uskonto eivät ole antaneet vastausta monessa asiassa, koska ne eivät ole tarkastelleet oikeuksia olla oma itsensä, vaan määrittävät ulkopuolelta mitä olen, todistaen pahuutta. Muistan nuoruuden hurmassa kaksi seksuaalista viettelyäni, vamppimaista käyttäytymistä, josta sain valtavan häpeäkokemuksen, koko lapsuus oli vuorovaikutuksen kautta toimimista, ristiriita tuli häpeänä väärin toimimisesta, onneksi mitään seurauksia ei ollut näissä tapauksissa. Voi sanoa, että ne olivat itsevalintaa. Suurin osa minuuttani oli kuitenkin pakkoroolia, jossa yhteisö vallan vaatimuksineen alisti minut pakkorooliin.

Niin Halosen elokuva, kuin monet tieteelliset teoriat, ja/tai näkemykset ja uskomukset perustuvat valintojen mahdollisuuksiin, jossa itse alkaa tuottaa julmia ajatuksia, automaattisesti tuottaa sitä pahuutta, minkä yhteisö on kohdistanut häneen. Se on totta, mutta onko oikein alkaa moralisoimaan yksilöä siitä, että ympäristö on julmalla kohtelulla tuottanut häneen mielen, joka tuottaa pahuutta.

Kun taannuin lapseksi pahan väkivallan jälkeen, mieleni aistimukset olivat erittäin vahvoja. Ymmärsin silloin, että kohtelu nosti mielen puolustuksessa esiin sen hajottavan puolen, jota voisi taiteen kielellä kutsua eläimeksi, jonka juuret ovat syntymäpuristuksen jälkeisessä kauhussa, jossa menettää itsensä. Tuo eläin alkaa hajottaa niin paljon ihmisen sisäisen minuuden, psyyken kokemusta, että yksilö joutuu myös pakenemaan ruumiiksi, pakkorooliinsa, että voi pysyä koossa, mutta siitä ei suinkaan seuraa hyvää, vaan tuhoutuminen jatkuu kehoehtojen kautta tuhoon ja alistava yhteisö lisää tätä painolastia. Tällöin pelkonsa ja kauhun ajamana ihminen yrittää löytää normaalia kehon aistimusta ja nauttia itsestään ja tätä kutsutaan ulkopuolisen havainnoissa nautinnoksi. Kun ruumiskeho pakkoroolissa toistaa kuin kolmevuotias ajatuksia, tunteita ja tekoja, ne hajoavat aistimuksien kautta, itse ei enää koosta minuutta. Kaikissa teorioissa ja näkemyksissä kohtaa vain valintojen, halun ja tahdon väitteitä, eikä yksilöä kuunnella, ei ole teorioita, jotka alkaisivat avata, sitä, että jatkuva suojautuminen ja puolustautuminen hyökkäyksissä vie ihmisen tuhoon, ympäristön valta kohdella ihmistä mielivaltaisesti. Ihminen on kehässä, jos joutuu jatkuvasti suojaamaan itseään, pakenemaan ruumiin suojaan roolissa.

Ei ole turhaa vaatia yksilö- ja ihmisoikeuksia, minuuden olemassaolo on tie, jossa voi valita inhimillisyyttä, sen raiskaaminen vie sekä minuuden psyyken kautta pahuuteen, mutta myös ruumiin kautta. Dissosiaatio ei ole aina valittu tie, se voi olla pakotettu tie kaltoin kohtelusta. Ristiriita lapsuuden kokemusten ja vuorovaikutuksen mielekkyydestä siirtymiseen roolien ja väkivallan sekä yhteisön alistamisen jälkeen johti siihen, että koin koko ajan häpeää, kun ei saanut toimia vuorovaikutuksen kautta. Dissosiaatiossa, eli mielen puolen liiallisessa eriytymisessä ei välttämättä ole kysymys kaltoin kohtelussa siitä, ettei tunteita syntyisi, ne syntyvät, mutta yhteisö häpäisee niitä ja niin yksilökin oppii ja joutuu häpäisemään myös itseään ja piilottaa herkän rehellisen puolen itsestä suojautuakseen lyönneiltä, jotka vievät perusoikeudet.

Muistan hyvin tarkkaan, kuinka toden puhuminen alkoi tuottaa minulle häpeää ja syyllisyyttä, rankaisut olivat tehonneet. Näyttää siltä, että juuri itsen kautta kehittyneet, halun ja tahdon mukaisesti mieleen juurtuneet ja sieltä pursuvat ajatukset ovat erilaisia kuin jos kaltoin kohdeltu katsoo lasiseinän takana, mitä saa puhua, kuinka saa olla, halujaan toteuttava kasvattaa vihan sisimpäänsä, ja kehittää itsensä sarjamurhaajaksi, kuten Halosen elokuvassa käy, mielen älyllistämisessä.

Narsismi ja itsensä esiin tuominen on suurinta häpeän kehittämässä mielessä ja vahvimmin tuomittua. Alkuperäistarinassa itseään järven pinnasta katsova Narkissos muuttui narsissiksi, kukaksi, se on myös Raamatun luomiskertomuksessa, häpeän huomiointi. Kehon muuttuminen ruumiiksi on pakkorooli, jossa lihakset jäykistyvät aistimattomiksi. Näin nk. itsekkäitä piirteitä itsessäni juuri kaltoin kohtelun aikana, ”kehon nousemista” esiin, psyyken puolustuksesta, kehon puolustusreaktiota.

Yksilö tarvitsee oikeuden määrittyä itse itsestään, oikeuden olla olemassa, sillä molemmat puolet, niin ruumis kuin sisäinen itse hajoaa lopputuloksena, kun ympäristö kohtelee kaltoin. Tunne-elämän kehitys on oma lukunsa, vain ruumiissa eläen ei tunteita juuri synny, ne ovat niin harvinaisia, ja sen muistaa tarkasti. Itse päätin kateuden tunteen kokemuksen jälkeen kolmekymppisenä, etten anna sellaisten tunteiden pilata elämääni, sillä kaikilla ihmisillä on tarpeeksi kärsimystä. Jos sain jossain itseilmaisuoikeuden, myös tunteet toimivat normaalisti.

Vain kunnioitus ja arvojen selkeys voi auttaa ihmistä löytämään kohtuullisuutta valintoihin, eri puolien yliaktivaatio, tulipa ne mistä hyvänsä, on tie kaksijakoisuuteen. Liiallinen persoonallisten taipumusten aktivoiminen ja vallan avulla asemoiminen on este tiedon ja sanakielen kautta asioihin lähestymisessä, mieli ei pääse vapautumaan, elämään tässä ja nyt pakkorooleissa, jotka ehdollistuvat hermoston kautta estäen vapaata aistimusta, herkkyyttä kokemuksessa. Persoonallisuutta ei tule hylätä, se on inhimillinen olemus parhaimmillaan, elävöittää elämämme ihmisenä, vuorovaikutteisuuden aktivoija, se on parasta ihmisoikeuden toteumaan.

Raija

PUHEIDEN VAIKUTUKSIA

 

 

Kuinka puhuminen voi olla niin vaikeaa? Näyttää siltä, että ihminen pakenee, hiljenee, kauhistuu ja vetäytyy puheen ääreltä kasvotusten, kun mieli viestii epämiellyttävyyttä, ahdistus ryömii sisuksiin, ja sanoja ei löydä, niitä ei ymmärrä, on erilaisia merkityksiä sanoille, sanoja on liian vähän, muistikuvia, joita voisi käyttää. Meidät on myös opetettu puhumaan roolien kautta, mikä on enemmän ylivallan kieltä. Suomi on puhumisen osalta heikosti itseään ilmaiseva ja voiko se siinä kehittyäkään, kun juuret ovat syvällä mielen ahdistuksessa, kiellettyjen asioiden saarekkeissa. Puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa. Olemme kurittamisen ja rankaisun kärkimaita, se vie asioiden käsittelyä ja kohtaamista ihmisen alitajuntaan, unohtumaan ja piiloon. Tämä on jotain hyvin vanhoillista kasvatusta. Kasvatuksessa voi olla luja, vaativakin, mutta ei ihmisyydestä tule rangaista. Kaikki nuo piilotajuntaan häväistyt ja rankaisulla piilotetut ryöpsähtävät esille paikoissa, joihin ne eivät kuulu. Läheisen loukkaaminen, alistaminen ja häpäisy tupsahtaakin työkaverille, jolla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, ja aivan toisessa asiassa, usein kohteena on heikoilla oleva ihminen.

Aggressioksi muuttunut mielen purkaus tulee esiin tiedostamattomasta, eikä ihminen aina ymmärrä mistä on kysymys, pintaa raaputetaan. Erityisesti nämä aggressiot tulee esiin miehillä, jossa osatekijänä on testosteroni. Näen aggression alkuperän myös mielen ja siinä aistinautinnon menettämisenä. Kohdussa nautinto on vapaimmillaan, ja kun lapsi menettää sen, aggressio seuraa ahdistuksen jälkeen syntymäpuristuksesta tulleena ja antaa voimaa selviytyä hengissä. Aggressio on siis tärkeä elinvoiman ylläpitäjä. Tunsin ihmisen, joka eli yli viisikymppiseksi, eikä juuri kokenut ahdistusta ja/tai torjui sen muististaan, hänen elämänsä oli suurta nautintoa. Hän oli syntynyt keisarin leikkauksella.

Auttaako näihin ongelmiin runsas lukeminen? Lukeminen tuo lisää sanoja, lisää muistikuvia, joiden moninaisuus voi auttaa itseilmaisussa. Mutta kaunokirjallisuuteen uppoutuminen voi viedä meitä unohtamaan todellisuutta, mikä sekin on joskus tarpeen, mutta voi tuhota ihmissuhteet. Suomalaisessa koulutuskulttuurissa puhutaan vähän. Eräs tunnettu lukion opettaja ja kirjailija ilmaisi viikko sitten, ettei lukiossa ehditä puhumaan ja jäi uupumuksesta sairauslomalle. Tiedon pänttääminen uuvuttaa niin oppilaat kuin opettajatkin. Olen joskus lukenut tutkimuksesta, että kaunokirjallisuus vie pois todellisuuden kohtaamisesta ja tiedostamisesta, silloin on hyvä kysyä, miten paljon kirjallisuutta ihmiseen voi opetuksessa vaatia. Tarvitsemme kauneutta ja tarinoita elämän hyvän kokemiseen, mutta sen ei tule viedä pois todellisuudesta. Valitettavasti valheelliset tarinat ovat kaikkein miellyttävämpiä, mutta totuus jää elämään, vaikka kuinka pakenisimme sitä, hylkäämme läheltä sen epämiellyttäväksi koetun ihmisen, joka puhuu totta, eikä totuuden puhujan tarvitse sanoa kuin kerran vuosisadassa sen mitä on tapahtunut, totuuden välttelijä saa ahdistuksen omasta valheestaan, mutta siirtää sen asian ilmi tuojan kannettavaksi.

Eräs somevaikuttaja heitti kysymyksen viime viikolla, kuinka voi olla niin vaikeata tuottaa toisille ymmärrettävään muotoon puhetta, vaikka sen ajatuksissaan ymmärtäisi. Ihan tavalliset puheet ärsyttävät ihmisiä ja saavat hyökkäämään toisen kimppuun, mielipiteet ärsyttävät ja aivan tavallinen tieto nostaa karvat pystyyn. Vastakkaisuus ilmiö on selkeästi näkyvissä, hyökkäämme vastakkaista mielipidettä vastaan, jossa juurien uskotaan olevan persoonallisuudessa, omien ristiriitojen selittämättömyydessä, uskomme totuudeksi sen, mitä kasvaminen ja oppiminen on tuonut, eikä asia ja loogisuus pääse esiin.

Kirjoitettu kieli on sitä kauneutta, minkä mieli tarvitsee löytääkseen mielen toimintaa, hyvää mielen kokemusta, hyvän olon saavuttamista takaisin elämän voimaksi. Mielellä itsessään on kyky luoda kauneutta, se tekee sen unissa, ja ihminen kestää paremmin kokemuksiaan, uni vapauttaa. Kun avasin omaa mieltäni, kirjoitin kirjan aikana, jossa olin taantunut lapsuuteen pahojen traumojen jälkeen. Esiin tuli lapsuudessa opittu kieli uskonnosta, sadut, joita olin lukenut. Eikä siinä ollut kysymys uskosta, vaan mielen eheytymisestä palautua kokemaan omaa mieltä. Kieli on kontekstissa moneen ulottuvuuteen, vaikka sitä emme usein huomaa, ja menemme solmuun, mitä olisi huomioitava, ymmärrämme kieltä kirjaimellisesti, mitä sitäkin pitää olla. Näyttää siltä, että kielen kehitystä käsitellään liian paljon ikään kuin ihanneolosuhteissa kehittyvänä, mitä todellisuus ei ole. Lääkärilehti kirjoitti juuri artikkelin, jossa puhutaan siitä, kuinka psykiatria tieteenä on jumittunut diagnoosien pauloihin, eikä kokonaiskuvaa ole, ei suunnitelmaa potilaan näkökulmasta, eikä loogisuutta, tavallaan katsotaan vain tuloksia, ei syitä ja seurauksia. Diagnoosit elää omaa elämäänsä.

Puheen tuottaminen on monen prosessin tulos, mitä on harjoitettava monesta lähteestä, nähdä ja kuulla, koskettaa ja viittoa. Ensiarvoisen tärkeää on lapsen varhaisin leikkivaihe, mitä on harjoitettava pitkään kouluikään saakka ja siitä jatkaen oppimisprosesseissa. Mieli- ja muistikuvia on opittava toiminnallisesti käyttämään etuaivolohkolla, jolloin niistä syntyy ymmärrettäviä lauseita, pysytettävä hetki ja siirrettävä muistiin ymmärrettäväksi lauseeksi. Jos ja kun kohtelu on väkivaltaista, kieli ei selkiydy, vaan puheeseen tulee mielen kytkös, ja tunteet joutuvat kauhun alle, ja tunne alkaa ahdistuksen myötä pursuilla yli äyräiden sekoittaen puhetta, tämä näkyi selvästi traumani jälkeen, toi häpeän ja lopulta vaikean esiintymispelon. Pitkä harjoitusvaihe ja asioiden selkeytys ja käsittely opettaa toiminnallisen aivotyöskentelyn.

Yleiseen kieleen on pesiytyneet ammattislangit. Käytämme kevyesti toisesta määritelmää, skitsofreenikko, sosiopaatti, psykopaatti, narsisti jne. Olen lukenut parin viimeisen kuukauden aikana neljä peruskirjaa psykologiasta, kolme skeemoista, yhden uupumuksesta ja näissä kaikissa on kummallisesti ilmaistu, että ihminen kuvittelee hänen kaltoin kohtelunsa, ja se on hänen yksilöllinen ongelmansa kokemuksessa. Tämä näyttää olevan juuri korjaavissa hoitomenetelmissä tulevaa. Arvostan psykologiaa, ja niissä on paljon viisautta itsetutkiskeluun, mitä kannattaa pohtia. Näyttää siltä, että se toteutuu parhaiten oppimisen psykologiassa.

Puheiden uskottavuutta mitataan useimmiten suuren joukon havainnoissa, eikä huomioida, että ne ovat luotua tarinaa, uskonnollisuutta ja mielikuvien viljelyä yhteisyyden saavuttamiseksi. Ikään kuin suojellaan pahuutta eikä totuutta etsitä. Ei se helppoa ole ja ongelmatonta, omalla kohdalla minulta ei kysytty lainkaan ja koko ongelma, kaltoin kohtelu salattiin. Monet pakenevat totuutta mielikuvitukseen, tämä on ollut vahvaa omaa historiaani tutkien, ja taustalla se, että pahassa väkivallassa mieleni murtui ja se oli halveksuntaa tuova asenne. Kun itse pakenin omaa ahdistustani yhteisöstä, minulle lakattiin puhumasta. Minun oli pakko, sillä ahdistus alkoi hajottaa mieltäni.

Aivojen toiminta ja sairaudet voivat estää puheen kehittymistä, ja tuoda ongelmia.

Raija

PILKKAAMISEN MERKITYS, VOIKO SILLE ANTAA OIKEUTUKSEN

 

Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo sanoi Marja Sannikan ohjelmassa, että Jumalan pilkka pykälä voitaisiin poistaa laista, koska Jumalaa on pilkattu kautta aikojen. En tiedä, halusiko hän asiasta keskustelua, vai tarkoittiko hän asian kirjaimellisesti. Lakiin kirjattuna pilkka tulee käytäntöön tuhoten, josta leikki on kaukana. Asia ei ainakaan keskustelun suhteen ole aktivoitunut kovinkaan paljon.

En hyväksy pilkkaamisen oikeuttamista. Se on inhimillinen piirre ihmisessä, mutta valloilleen päästessään tuhoaa merkittävästi ihmisyyttä, yhteisöjä ja yksilöitä julmuuteen, jolle ei ole rajaa. Ihmisen valta julmuudessaan on käsittämätöntä. Jeesuksen kertomus ristillä kansan pilkatessa on kerrotuin tarina kristillisessä maailmassa. Pääosin olen tullut siihen tulokseen, ettei Jeesuksen oppeja noudateta ihmisyyden yhteydessä, mikä korkea tavoite ihmisyyden suhteen oli liiallista kansalle, ja se tuhottiin Jeesuksen oppina. Jeesus korosti ensimmäistä käskyä, oleellisen huomioimista, ”minulla on valta taivaassa ja maan päällä”, kuului julistus, minulle se on merkinnyt sitä, ettei valtaan pidä pyrkiä toisiin nähden, alistamiseen omien näkemysten mukaisiksi. Jeesus näki vallan vaarat.

Pilkan oikeus vie ihmisen tuhon tielle, siitä syntyy tapa, jossa lopulta laki mahdollistaa ihmiset konkreettisiin tekoihin. Sanat ovat sopimuksia. Pyhä on sielun syvintä, koskemattomuutta, se on pyhyyden ja ihmisyyden suojaamista, turvaa Jumalassa. Sen syvyydessä rakentuu itsekunnioituksen, itsearvostuksen ja vapauden ydinkokemus, vaikuttaen ajatuksiin. Kun pilkkakirves isketään ihmisen pyhimpään, pyhyys tuhoutuu, sen vilpittömyys ja puhtaus katoaa, koska häpeä peittää sen, ja ihminen tulee syntiseksi Raamatun mukaan, ihmiseen tulee perisynti. Nykyisin ymmärretään myös häpeän suotuisa vaikutus, osaa varoa sellaista, mitä ei pidä tehdä, mutta myös rakastamaan totuttua tapaa negatiivisesti vaurioittaen, oikeassa suhteessa se kasvattaa ihmistä kohtuullisuuteen, liiallisena tuhoaa ihmisen ja vie pois pyhyyden kokemuksesta. Pilkka on voima, mikä voi viedä pois pyhyydestä.

Joidenkin uskontojen opeissa vääräuskoiset tapetaan ja ihmisarvo on valjastettu toisten vallan alle. Muhammedia ei saa pilkata ja pelkkä pilapiirros johti monen kuolemaan Pariisissa. Siinä ei taidekaan saa kertoa edes vitsillä, mitä pahaa ihmiset tekevät toisilleen, mikä on taiteen perimmäinen tehtävä, kuvata todellisuutta siedettävään muotoon.

Sanakeskeisissä uskonnoissa pyhä tuntuu katoavan, sana muuttuu lihaksi ja sitä kautta ihmisen teoiksi. Monissa uskonnoissa olen nähnyt tämän pyhäolemuksen välittäjänä ihmisyyden kehittymisessä, mutta ne ovat kuin kevyt henkäys, mikä katoaa ihmisen vallanhimon alle.

Pyhä on jotain sellaista ihmisyydessä, mihin kannattaa kiinnittää huomiota. Pyhän kokemuksessa on suoja ihmisyyteen, itsesuojelua, jossa ihminen voi säilyttää itsensä toisten sitä määrittämättä. On terrorismia alkaa alistaa ihmisiä muiden sanelemiin oppeihin, olkoon se sanassa, kokemuksessa, käytöksessä tai persoonallisuudessa. Pyhän olennaisuuteen kuuluu kunnioitus ja ihmisen oikeus kokea yhteys Jumalaan pyhän kautta. Tuntuu käsittämättömältä, ettei ymmärretä, kuinka vaarallista on antaa ihmiselle valtaa määrittää ja kontrolloida toista ihmistä, se on tuhoon johtava tie. Oppimisen syvin ydin on synnyttää ymmärrystä oikeasta ja väärästä, tietoisuuden ja tiedostamattoman vaikutuksesta ja vuorovaikutuksen merkityksestä toistemme välillä. Vuorovaikutus on kaiken ydin, sitä kautta pyhyydessä välitetään ihmisyyteen aitoa kokemusta itsestä.

Kirkko on politisoitunut vallan käytössä ja unohtanut kristillisen sanoman. Se on todella surullista, että ihmisyys määrittyy identiteetistään uskoon, jossa ihmisyys on määrittynyt sukupuolen mukaan, historiallisten tapojen mukaan, tiedon puutteeseen, tunteiden ja/tai mielen valtaan.  Tarvitsemmeko vielä tänä päivänä pilkan oikeutta, jalkapuuhun laittamista, kun suuret joukot lähtevät pahuuden tielle. Eikö Jeesuksen ristinkuolema ole riittävä esimerkki ihmisen pahuudesta. Näyttää siltä, ettei näitä oppeja ymmärretä, kun ei ole itse jääty ristille riippumaan, kuoliniskuja kohtaamaan ihmisten vallanhimon toteuttamiseksi.

Ihmisluonteessa on paljolti kysymys oppimisen tyyleistä, joku professori sanoi, että luonne on elämän kokemuksista syntynyttä. Omaksumme sellaista, mitä kehomme antaa, mieli mahdollistaa ja arvot antavat suunnan. Näyttää siltä, että ylimieliset ajautuvat Jumalan palvontaan, kumartamiseen ja hierarkkisten järjestelmien tukemiseen, missä valta ihmisyydessä on tuhoa vallan avulla. Se on osin oppimisen kautta tullutta uskomista.

Raija