Minä olen nykyään
varmaan valikoiva oppija, tai ehkä se on sitä, mikä on mahdollista, valitsen
sen mitä minun tarpeisiini kuuluu ja toisaalta uskon, että ihmisten perustarpeet
ovat aika lailla samanlaisia, kehityksissämme on yhtäläisyyksiä, sitähän se
tiedekin etsii. Aina ei tietenkään voi valita, ei edes perustarpeita. Kiinnostukseni
on syvästi ihmisyyteen liittyvää, sillä olen menettänyt sen. Tommy Hellsten
sanoi jossain haastattelussa, kun ihminen hyväksyy elämän kohtalon, hän alkaa
oppimaan, uskon että itselleni on käynyt niin, olen ollut oppimisintoinen. Tämä
on juuri yksilöllisen kasvun mahdollisuus ymmärtää kärsimystä ja tulla
läsnäolevaksi omaan elämäänsä. Hellsten ei ota juuri kantaa yleiseen hyvään,
jossa meidän on taisteltava ihmisoikeuksista, ettei kärsimys tule liian
suureksi. Ja tällä tarkoitan ihmisen mielenterveyttä, ihminen ei voi olla enää
läsnä itsessään, kun psyykkinen puolustus määrää tahdin, aivopaine kuljettaa
mielikuvia. Mieli siirtelee vuoria, sanoi jo Freud.
Sosiologian
opinnoissa opin, että alkujaan naamio tarkoitti persoonaa. Se oli ehkä aikaa,
jolloin ei vielä eritelty persoonallisuutta. Persoonallisuus tarkoittaa yksilön
yksilöllisesti syntynyttä todellisuutta ja toimintaa. Persoona oli ehkä enemmän
keho/ruumis. Käsitteet ovat epäselviä, ja minun tietoni on liian vähäisiä. Jos
ajatellaan, että persoona on naamio, siitä voisi johdatella, että ruumis on
vain maja ja persoonallisuus voisi olla ihmisen elämän pääasiallinen voimavara,
henkisen kehityksen kehto ja lehto. On järjetöntä, että uskonnot opettavat,
ettei ihminen itse ole mitään, mitä, jos tämä onkin juurisyy siihen, ettei
ihmisellä ole enää tavoitteita eikä pyrkimyksiä hyvään ja oppiminen on vain
ruumiin tekoja, toistoja, mitä on nähnyt.
Olen
kiitollinen äidilleni, joka luki runoja lapsuudessani ja lausutti niitä. Kun
aloin etsimään menetettyä itseäni, juuri runouden syntyminen ja tuottaminen oli
ensimmäisiä löytämisen lähteillä. Taulujen maalaaminen auttoi havaitsemista,
toteamista, mutta runot syntyivät vapaudessa ilmaista itseään, tuottaa puhetta
ja nähdä sekä kirjoittaa ne sanoiksi. Ja se tapahtui vasta sitten kun olin
päässyt väkivallasta eroon, vapauteen ja välittämisen ilmapiiriin ympäristön
taholta. Tiedän monen väittävän, että ihminen itse valitsee mitä
vastaanottaa, ei valitse, jos uhkana on elämän menetys. Jokseenkin on
surkuhupaisaa, että yksilön mahdollisuuksiin uskotaan niin sokeasti, kun
historiasta voimme nähdä, että koko kansa alistuu, kun diktaattori määrää.
Mistä
naamion voi löytää, mielessä, tunteissa, kielessä, sosiaalisuudessa? Uskon,
että mielessä on kaksi puolta, positiivinen, iloa tuottava, tavoitteellinen,
mielikuvituksen avulla eteenpäin pyrkivä luova puoli, ja negatiivinen, jossa on
ahdistusta sekä kipua ja vastoinkäymiset tuovat surua, jossa on vain pelkkää
kehoa. Perustunteet ovat iloa ja surua. Joidenkin psykiatrien näkemys on, että suru
ja kärsimys nostavat pintaan ilon ja luovuuden, millä hyväksytetään väkivalta, myös
taiteen uskotaan syntyvän näin, osin varmasti näinkin. Se näkyy esim. siinä,
että peilisolut peilaavat itsen kautta toisen kokemukset, jos vaikka toisessa
surua. Siten sosiaalisuus on osittain vaikea ongelma, osittain tärkeä väylä
kokemusten kohtaamiseen ja näkemiseen. Minusta ilo ei synny surusta, se auttaa
arvottamaan sitä, kun on menettänyt, mutta se ei synny siitä. Minulle ilo
syntyy oppimisesta, ihmeen syntymisestä, kun mielikuva syntyy, suru taas menetyksestä,
hylkäämisestä, pettämisestä, jotka sitten muutan oppimisen kautta arvoiksi ja
etsin sellaista asiaa siitä, mistä voisin iloita siinä tapahtumassa, helppoa se
ei ole, joskus surussa viipyy pidempään, ja masennukseksi se muuttuu, kun ei
voi vaikuttaa tilanteissa, aivot muuttuvat lyijyksi, jossa liikettä ei tapahdu.
Nämä
ainoastaan persoonallisuuteen liittyvät näkemykset tuovat monia ongelmia. Kun
itse nuorena jouduin tilaan, pelkän kehon toimintaan, ja tämän persoonallisuusteoriat
väittävät dissosiaatioksi, harhaiseksi havaitsemiseksi, eivätkä ota huomioon
toisen ihmisen valtaa toiseen nähden, vaan uskovat tieteen paradigmaan
näkemyksessä, että toinen voi havaita toisesta paremmin. Kiitän luojaani, etten
joutunut lääkärin syyniin tästä. Juuri tämä oli suurin ongelma yhteisöissä,
toiset väittivät tietävän paremmin, mitä ajattelin ja tunsin, minulta ei
kysytty ja en saanut puhua, minut vaiennettiin. Vaikka sosiaalisen vallan
vuoksi ja puhumattomuuteen alistettuna elin vain ruumiissa erillistettynä, se
ei tarkoittanut sitä, etteikö itse olisi uinunut jossain, se oli vain häväisty
piiloon, tuotti tunteita tiedostamattomasta liikaakin, kun puheoikeutta ei
ollut. Eriytyneenä ainoastaan ruumiin tasolle, näkyi selkeästi se, ettei ollut
itseilmaisun oikeutta. Kun tuijotetaan ainoastaan persoonallisuuteen, ei
huomioida mahdollisuutta vuorovaikutukseen. Se on vallan väärinkäyttöä
pahimmillaan.
Kun yhteisön
vallasta ja toisesta havaitsemisesta on tehty totuus ja Jumala, esiin tulevat
vain ulkopuolelta havaitsijan valitsemat asiat, useinkaan ei heidän omat
tekonsa. Nuo persoonallisuusteoriat
eivät tunnu ottavan huomioon toisen ihmisen väärää tulkintaa toisesta. On
mieletöntä, että juuri psykiatria, mikä tutkii persoonallisuutta ja sen
todellisuutta, ei huomioi ympäröivää todellisuutta, mikä vaikutus sillä on
persoonallisuuteen. Tässä kohtaa on minulla varmasti asennetta, sillä näin olen
juuri persoonallisuuttani hoitavat kokenut, tieteenä psykiatria on toisenlainen
ja huomattavasti laajempi sekä syvällisempi analyyseissään.
Ehkä minä
olen elämän kohtelussa joutunut erillistämään omia puoliani, mutta se ei ole
tarkoittanut sitä, että olisin hylännyt ne, ne ovat odottaneet, joskus
tiedostamattomasti, joskus tietoisesti, että saisin olla olemassa
itseilmaisevana. Se ei estänyt minua näkemästä ja havaitsemasta kokonaisuutta
itsessäni, ympäristössä ja asioissa, ne eivät lähteneet elämään omaa elämäänsä,
itsen vain piti olla piilossa, koska yhteisö ei antanut oikeutta tulla esiin itseilmaisusssa, vaan rankaisi julmasti siitä. Jokseenkin on absurdia, että juuri persoonallisuutta tutkimalla,
on annettu toisille valta tulkita toisen ihmisen kokemukset, eikä yksilö saa
havaita omia kokemuksiaan. Ikään kuin vallan oikeus vie tuhoon toisen taholta,
kun valtaa itseen ei anneta. Häpeällistä.
Tuota
naamiota voi tarkastella eri mielentilojen kautta. Lyöty, huomiomaton ja
syrjitty saa naamiopuvukseen risaisen, rikkinäisen, levottoman ja ahdistuneen,
lysähtävän kehomekon, sosiaalisista lyönneistä syntyy haavojen jäljet. Aggressioita
joskus ilmenneenä ulkopuoliset tekevät arvion tästä ilmiöstä, tarkkailtavasta
vallitsevien arvojen puitteissa, tuo käytös saattaa ilmentää itsekkyyttä,
ylimielisyyttä ja narsismia, vaikka se olisi vain prosentti tarkkailtavan
käytöksestä. Kontrollifriikit ovat asioiden vääristäjiä, yrittäähän kohde yhtäkkiä
pysyä koossa ja nostaa päätänsä, katsettansa ylös, sillä tavoite on, että alistetun on kuoltava, häiritsemästä niin täydellisesti valtaansa rakastunutta
ihmistä.
Raija