torstai 30. tammikuuta 2020

NAAMIOIDEN TAKANA



Minä olen nykyään varmaan valikoiva oppija, tai ehkä se on sitä, mikä on mahdollista, valitsen sen mitä minun tarpeisiini kuuluu ja toisaalta uskon, että ihmisten perustarpeet ovat aika lailla samanlaisia, kehityksissämme on yhtäläisyyksiä, sitähän se tiedekin etsii. Aina ei tietenkään voi valita, ei edes perustarpeita. Kiinnostukseni on syvästi ihmisyyteen liittyvää, sillä olen menettänyt sen. Tommy Hellsten sanoi jossain haastattelussa, kun ihminen hyväksyy elämän kohtalon, hän alkaa oppimaan, uskon että itselleni on käynyt niin, olen ollut oppimisintoinen. Tämä on juuri yksilöllisen kasvun mahdollisuus ymmärtää kärsimystä ja tulla läsnäolevaksi omaan elämäänsä. Hellsten ei ota juuri kantaa yleiseen hyvään, jossa meidän on taisteltava ihmisoikeuksista, ettei kärsimys tule liian suureksi. Ja tällä tarkoitan ihmisen mielenterveyttä, ihminen ei voi olla enää läsnä itsessään, kun psyykkinen puolustus määrää tahdin, aivopaine kuljettaa mielikuvia. Mieli siirtelee vuoria, sanoi jo Freud.

Sosiologian opinnoissa opin, että alkujaan naamio tarkoitti persoonaa. Se oli ehkä aikaa, jolloin ei vielä eritelty persoonallisuutta. Persoonallisuus tarkoittaa yksilön yksilöllisesti syntynyttä todellisuutta ja toimintaa. Persoona oli ehkä enemmän keho/ruumis. Käsitteet ovat epäselviä, ja minun tietoni on liian vähäisiä. Jos ajatellaan, että persoona on naamio, siitä voisi johdatella, että ruumis on vain maja ja persoonallisuus voisi olla ihmisen elämän pääasiallinen voimavara, henkisen kehityksen kehto ja lehto. On järjetöntä, että uskonnot opettavat, ettei ihminen itse ole mitään, mitä, jos tämä onkin juurisyy siihen, ettei ihmisellä ole enää tavoitteita eikä pyrkimyksiä hyvään ja oppiminen on vain ruumiin tekoja, toistoja, mitä on nähnyt.

Olen kiitollinen äidilleni, joka luki runoja lapsuudessani ja lausutti niitä. Kun aloin etsimään menetettyä itseäni, juuri runouden syntyminen ja tuottaminen oli ensimmäisiä löytämisen lähteillä. Taulujen maalaaminen auttoi havaitsemista, toteamista, mutta runot syntyivät vapaudessa ilmaista itseään, tuottaa puhetta ja nähdä sekä kirjoittaa ne sanoiksi. Ja se tapahtui vasta sitten kun olin päässyt väkivallasta eroon, vapauteen ja välittämisen ilmapiiriin ympäristön taholta. Tiedän monen väittävän, että ihminen itse valitsee mitä vastaanottaa, ei valitse, jos uhkana on elämän menetys. Jokseenkin on surkuhupaisaa, että yksilön mahdollisuuksiin uskotaan niin sokeasti, kun historiasta voimme nähdä, että koko kansa alistuu, kun diktaattori määrää.

Mistä naamion voi löytää, mielessä, tunteissa, kielessä, sosiaalisuudessa? Uskon, että mielessä on kaksi puolta, positiivinen, iloa tuottava, tavoitteellinen, mielikuvituksen avulla eteenpäin pyrkivä luova puoli, ja negatiivinen, jossa on ahdistusta sekä kipua ja vastoinkäymiset tuovat surua, jossa on vain pelkkää kehoa. Perustunteet ovat iloa ja surua. Joidenkin psykiatrien näkemys on, että suru ja kärsimys nostavat pintaan ilon ja luovuuden, millä hyväksytetään väkivalta, myös taiteen uskotaan syntyvän näin, osin varmasti näinkin. Se näkyy esim. siinä, että peilisolut peilaavat itsen kautta toisen kokemukset, jos vaikka toisessa surua. Siten sosiaalisuus on osittain vaikea ongelma, osittain tärkeä väylä kokemusten kohtaamiseen ja näkemiseen. Minusta ilo ei synny surusta, se auttaa arvottamaan sitä, kun on menettänyt, mutta se ei synny siitä. Minulle ilo syntyy oppimisesta, ihmeen syntymisestä, kun mielikuva syntyy, suru taas menetyksestä, hylkäämisestä, pettämisestä, jotka sitten muutan oppimisen kautta arvoiksi ja etsin sellaista asiaa siitä, mistä voisin iloita siinä tapahtumassa, helppoa se ei ole, joskus surussa viipyy pidempään, ja masennukseksi se muuttuu, kun ei voi vaikuttaa tilanteissa, aivot muuttuvat lyijyksi, jossa liikettä ei tapahdu.

Nämä ainoastaan persoonallisuuteen liittyvät näkemykset tuovat monia ongelmia. Kun itse nuorena jouduin tilaan, pelkän kehon toimintaan, ja tämän persoonallisuusteoriat väittävät dissosiaatioksi, harhaiseksi havaitsemiseksi, eivätkä ota huomioon toisen ihmisen valtaa toiseen nähden, vaan uskovat tieteen paradigmaan näkemyksessä, että toinen voi havaita toisesta paremmin. Kiitän luojaani, etten joutunut lääkärin syyniin tästä. Juuri tämä oli suurin ongelma yhteisöissä, toiset väittivät tietävän paremmin, mitä ajattelin ja tunsin, minulta ei kysytty ja en saanut puhua, minut vaiennettiin. Vaikka sosiaalisen vallan vuoksi ja puhumattomuuteen alistettuna elin vain ruumiissa erillistettynä, se ei tarkoittanut sitä, etteikö itse olisi uinunut jossain, se oli vain häväisty piiloon, tuotti tunteita tiedostamattomasta liikaakin, kun puheoikeutta ei ollut. Eriytyneenä ainoastaan ruumiin tasolle, näkyi selkeästi se, ettei ollut itseilmaisun oikeutta. Kun tuijotetaan ainoastaan persoonallisuuteen, ei huomioida mahdollisuutta vuorovaikutukseen. Se on vallan väärinkäyttöä pahimmillaan.

Kun yhteisön vallasta ja toisesta havaitsemisesta on tehty totuus ja Jumala, esiin tulevat vain ulkopuolelta havaitsijan valitsemat asiat, useinkaan ei heidän omat tekonsa.  Nuo persoonallisuusteoriat eivät tunnu ottavan huomioon toisen ihmisen väärää tulkintaa toisesta. On mieletöntä, että juuri psykiatria, mikä tutkii persoonallisuutta ja sen todellisuutta, ei huomioi ympäröivää todellisuutta, mikä vaikutus sillä on persoonallisuuteen. Tässä kohtaa on minulla varmasti asennetta, sillä näin olen juuri persoonallisuuttani hoitavat kokenut, tieteenä psykiatria on toisenlainen ja huomattavasti laajempi sekä syvällisempi analyyseissään.

Ehkä minä olen elämän kohtelussa joutunut erillistämään omia puoliani, mutta se ei ole tarkoittanut sitä, että olisin hylännyt ne, ne ovat odottaneet, joskus tiedostamattomasti, joskus tietoisesti, että saisin olla olemassa itseilmaisevana. Se ei estänyt minua näkemästä ja havaitsemasta kokonaisuutta itsessäni, ympäristössä ja asioissa, ne eivät lähteneet elämään omaa elämäänsä, itsen vain piti olla piilossa, koska yhteisö ei antanut oikeutta tulla esiin itseilmaisusssa, vaan rankaisi julmasti siitä. Jokseenkin on absurdia, että juuri persoonallisuutta tutkimalla, on annettu toisille valta tulkita toisen ihmisen kokemukset, eikä yksilö saa havaita omia kokemuksiaan. Ikään kuin vallan oikeus vie tuhoon toisen taholta, kun valtaa itseen ei anneta. Häpeällistä.

Tuota naamiota voi tarkastella eri mielentilojen kautta. Lyöty, huomiomaton ja syrjitty saa naamiopuvukseen risaisen, rikkinäisen, levottoman ja ahdistuneen, lysähtävän kehomekon, sosiaalisista lyönneistä syntyy haavojen jäljet. Aggressioita joskus ilmenneenä ulkopuoliset tekevät arvion tästä ilmiöstä, tarkkailtavasta vallitsevien arvojen puitteissa, tuo käytös saattaa ilmentää itsekkyyttä, ylimielisyyttä ja narsismia, vaikka se olisi vain prosentti tarkkailtavan käytöksestä. Kontrollifriikit ovat asioiden vääristäjiä, yrittäähän kohde yhtäkkiä pysyä koossa ja nostaa päätänsä, katsettansa ylös, sillä tavoite on, että alistetun on kuoltava, häiritsemästä niin täydellisesti valtaansa rakastunutta ihmistä.

Raija


maanantai 27. tammikuuta 2020

TYÖPAIKAN TYRANNIT



Työpaikoilla helposti mennään siitä mistä aita on matalin. Ongelmaa on johtajissa ja työntekijöissä, yleiset asenteet kulttuurissa virtaa kuin Vuoksi tasaiseen ja uuvuttavaan tahtiin, muutos on hidasta. Elämme Ruususen unta ja kuvittelemme ettei meillä ole ongelmia. Valitettavasti niitä ongelmia on, ne eivät vain tule aina näkyviin, taakan kantajana voi olla se suoraan puhuja, heikommin koulutettu, kiukuttelija, asian kertoja ja pahimmillaan asiakkaat. Kaikkia näitä olen nähnyt. Lopputyössäni työnohjaajana löysin yhdessä yksikössä ongelman pääsyyksi liian täydelliset työnkuvat, jossa yhteisön loppuun palaminen oli 28 % henkilökunnasta ja kilpailu oli kovaa, yksi itsemurhakin.

Jokaisella työpaikalla on omanlaisensa ongelmien rakentumissysteemit, salatut ja näkyvät. Ne ovat osin yksilöllisiä ja osin yhteisöllisiä. Niitä on ollut kautta historian ja se on kuin ihmisyyden ilmentymää, me melkein kaikki toimimme niin. Hitler sai koko kansan toteuttamaan hirmutekoja, kuten Saddam Hussein ja Kiinan keisari ”HINGJUNGJONG”. Katsoin jonkin historiadokumentin pari päivää sitten, jossa tuotiin esiin, että Neuvostoliiton hirmujohtajilla oli taustalla kouluttamattomuus, näin on myös monien muiden valtioiden johtajilla. Koulutus ei sinällään tuo ongelmia esiin, jos yksilöt eivät opi havaitsemaan ja ymmärtämään teorioita käytännössä, soveltamaan ja onko teoriat todellisuudesta.

Ideologiatkin voivat olla ja luoda ongelmia, alistaa ihmistä tekemään vastoin järkeä järjestelmistä puhumattakaan, ja näitä löytyy niin tieteen kuin uskontojen piiristä.

Koulutuksessani sosionomiksi petyin opettajien ammattitaitoon ja heidän kykyynsä nähdä ongelmia, joita syntyi opiskelijoiden välille. Ei ole ollenkaan ihme, ettei tavalliset ihmiset näe ongelmia, kun sitä ei korkeasti koulutetutkaan huomaa, jossakin mättää, ja itse olen sitä mieltä, että se on liikaa persoonallisuuteen tuijottaminen ongelmien tuottajana. Koulutuksessani opetusmetodit olivat käytännönläheisiä, tehtävien kautta ongelmien ratkaisuja ja oppimista. Parhaiten pärjäsivät tarinoiden kertojat, hiljaiset, vahvat johtajatyypit, miellyttäjät ja heikoiten kriittiset. Sokeus nähdä vain sanojen kautta johti usein siihen, että luottamus syntyi henkilöön, joka osasi kertoa ihanteiden mukaan, oli inhimillisen oloinen ja miellyttävä, ystävällinen toisille ja käytökseltään hillitty. Mutta tuo sama henkilö osasi olla vapaassa tilanteessa opettajan poisollessa äärimmäisen manipuloiva, määräilevä ja muita hylkivä, julkiminuus oli erilainen kuin salattu puoli. Nk. vahvat, eli järkevän oloiset, mutta tunnekylmät saivat johtajien paikkoja yllättävän moni, ja kauhistuin heidän harjoittamaansa ihmisten alistamista. Kasvatustieteen laitos teki tutkimuksen, jossa selvisi, että innovatiiviset ja kehitysorientoituneet eivät saaneet töitä päiväkodissa.

Jokseenkin ajattelen, että parempi lähestyä ongelmaa niin, että näkee työntekijät 97% :sti mielikuvituksessa elävinä, kuten mentorini opetti. He elävät mielikuvituksensa kautta, se on perusoppimista, myös valhetta ja he kertovat sen pohjalta asiat, toiset reagoivat tunteella asiaan ja synnyttävät uusia mielikuvia asiasta ja on niitä, jotka näkevät sen mikä on totta. Vaikein henkilö on ehkä sellainen, joka näkee ja kuulee asiat vastakkaisesti kuin tapahtuu ja kerrotaan.

Pääsääntöisesti kaikissa yhteisöissä olen löytänyt diktatuurin ja tarinakertojan yhdistelmän, valta aseman ja nähdyksi tehdyn tarinan. Kun joku tulee johtajavimmaisena yhteisöön ja alkaa johtaa tarinoilla diktatuurisesti, ihmiset kulkevat kuin lampaat perässä, uskovat ja tottelevat. Kuinka usein olenkaan kuullut, että yhteisö laittaa öykkärin kuriin, se ei ole koskaan tapahtunut yhteisöissä, joissa työskentelin, vaan diktaattorit valhetarinoillaan johdattivat harhaan. Kyllä oli myös niitä fiksuja yhteisöjä, ehkä 50 %, joissa ongelmat olivat vähäisemmät. Olen sitten varmaan työskennellyt tarinakertojien työssä, opettajana ja ihanteiden maailmassa, jossa piti näyttää mallia lapsille. Öykkäri tai uskalias, rohkea tai viisas, paljastaja tai näkijä, he ovat saaneet yhteisön rankaisun, sillä valheen paljastuminen on valheiden valtakunnassa vahvemmin rangaistua kuin oikeudenmukaisuus. 

Yhteisöistä siis voi löytää henkisen eetoksen, jonka pilven alla he kulkevat, kuten ed. mainitun täydellisyydentavoittelun kauneudessa ja täydellisyydessä. Insinöörien tarinoissa ehkä ihmisen koneellistamista ja aliarvostetun siivoojan työssä vinoillaan enemmän alistamalla. No nämä olivat kärjistettyjä, on todella fiksujakin työyhteisöjä ja ketään ei tule ammatin vuoksi tehdä tietynlaiseksi, jossakin on opittu käyttäytymään, mutta se käytös näyttää pitävän niin kauan, kun ongelmista ei puhuta, ollaan vaan ystävällisiä tai viha leiskuu ja syylliseksi julistettu on taakankantajana. Ei ole helppoa päästä kiinni näihin, sillä ihmiset osaavat salaamisen, se on ikään kuin hierarkkisen ja rooleihin ajautuneen yhteisön perusongelma. Joskus päälleni sylkäistiin, kun aloin puolustamaan yhteisön syntipukkia.

Lähestyessä yhteisön eetosta, henkistä ilmapiiriä, kannattaa ehkä kuulla ja nähdä asiaa vuorovaikutusongelmana. Mitä vuorovaikutus sisältää, mikä on salattua, mikä näkyvää, missä rooleissa ihmiset ovat?

Ihmissuhteiden ja valtataistelun ongelmia voi tarkastella roolien ja käyttäytymisen kautta. On kahvinkeittäjää, puheenriistäjää, aiheenvälttelijää, tuomarianalysoijaa, aikavarkaita, pilkunviilaajia, työkuvavarkaita jne. On vaikeaa saada esiin perustehtävää, mikä työssä pitäisi suorittaa. Joissakin töissä se on helpompaa kuin toisissa. Hyvä johtajuus on avainasia. Sitä vaan ihmettelee, kuinka niin pienissä kuin suurissakin yhteisöissä, juuri johtamisen taidot ovat hukassa ja koulutusta puuttuu ja eipä ihme, että tuo niin korkealle ylistetty ”luontainen johtaja” osoittautuukin lopulta tyranniksi, sillä siellä on taustalla tuo ihmisen ominaisuus, jossa johtamaan on päästetty tunteet ja mielikuvat.

Liialliseen lokerointiin ja luokitteluun ei ole syytä mennä, ihmiset luonnostaan vaihtelevat rooleja, koska se helpottaa olemista.

Raija





sunnuntai 26. tammikuuta 2020

KUN HILJAISUUS EI AUTA



Mitkään ympäristötekijät eivät auta ihmistä keskittymään ja saamaan mielenrauhaa, jos ihmiselle tehdään väkivaltaa, ja aivot juoksevat omaan tahtiin. Tällöin psyyken puolustus nostaa aivotoiminnan ylipaineiseksi, jota ihminen ei enää hallitse, eikä saa ajatuksiaan kokoon, loogisesti ajatellen, ei tunteilla, eikä mielellä. Väkivallan jälkeinen hoito on äärimmäisen vaativaa. Monet psykiatrit sanovat, että raiskaus on niin vaurioittavaa, ettei siitä välttämättä selviä. Otetaanko riittävästi huomioon se, että ihmisen psyyke ei ole aina itsesyntyistä, osa aggressiosta voi syntyä omien tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta ei ole viisasta unohtaa täysin, mitä ympäristö tekee. Itselleni pääosan elämästäni on ahdistukseen asti aggressioiden saattelemana tuonut ympäristön väkivalta. Mutta olenkin maailmasta, jossa tavoitteita ei ollut alun alkaen mahdollista saada, ja intohimoni oli opiskelu, ja köyhyyden vuoksi lapsuudessa mahdotonta, en ollut oppinut tavoitteiden asetteluun ja ehkä sitten sen puutteen vuoksi myöhemmin siitä tulikin erittäin vahva.

Parempi olisi keskittyä opettamaan kunnioitusta ja väkivallattomuutta, kuin ympäristön hiljaisuutta ja/tai taiteen voimia, mikä ei suinkaan ole tarpeetonta ja voi helpottaa. Jokseenkin ongelmana on uskomus ihmisen pahuuteen loputtomana suona, josta ei päästä eroon. Carl Jung on sanonut, että katse on johtavimpia vaikuttajia ihmisen luottamuksen, turvallisuuden ja hyväksynnän löytämiseksi. Voin allekirjoittaa tuon sillä äitini osasi tämän taidon kunnioituksen kautta, mutta kaikkien kohdalla ei ole niin.

Ei aina ja kaikille löydy kunnioituksen ja hyväksynnän katsetta, on vihan ja tuomitsemisen katseita, viekkauden ja viettelyksen, vaativan ja alistavan, häpäisevän ja syyllistävän, joissa muistoissa kontekstit ja merkitykset vaeltavat. Joskus tuntuu siltä, että katse voi olla liian avoin ja vilpitön ja niin kunnioittava, että häpeä vyöryy ihmisen kohtaamisessa toisen vyöhykkeelle, ja viaton häpäistään, aitoutta ei uskalleta kohdata. Kuin olisi filosofisesti niin, että ihmisessä on oltava ”pahuutta” eli minun käsityksessäni sitä, että minuus voisi olla olemassa, ihmisen on vaikea katsoa liian syvälle, se on kuin upottava suo mihin hukkuu. Kauniin ja vilpittömän katseen kohtasin noin 13 vuoden iässä parhaimmillaan vieraassa henkilössä, kotitalouden opettajassa, ehkä häneen liittyi äitiyden olemus arvostuksena, sillä hän oli raskaana viimeisillään.

Tutkielmassani oli asetelma, jossa tutkittiin potilaiden lauseita, esiintyikö niissä tunteita, olivatko ne toteavia, vai olivatko ne muuta kuin esitetty kuva oli tosiasiassa, kun kuvat olivat heidän menneisyydestä. Sain kritiikkiä siitä, että tulokseksi tuli muistin osalta sama kuin nk. normaalien ihmisten kohdalla, mutta minulla ei ollut vertailevaa otantaa. Mielestäni se oli liian suuri vaatimus opiskelijalta, sillä en ollut tutkija ja niinpä en saanut kovin imartelevaa arvosanaa. Otaksuin, että ristiriidan valvojalle synnytti enemmän se, että muisti toimi hyvin dementoituneilla ja se oli outoa. 

Toisaalta tuo tutkielma kertoo minun kehityksestäni, kun olin nuoruudessa menettänyt muistin, se vei minut etsimään vastausta juuri muistin ongelmaan dementoituneilla ja taas se johti mielen ominaisuuksien pohtimiseen intohimoisesti, mihin tutkielmassani etsin vastauksia kirjallisuudesta.
Etsiminen voi kertoa ihmisen tahdosta, kiinnostuksen viriämisestä, ja etsimisenä sitä mihin oma kehitys johdattaa, tiedostomattakin, oma olotila kaipaa vastausta omaan oloon. Se kertoo myös kehityksen tasosta, onko muistin olemus toteavaa vai tunteiden esiintymää, vai tuoko mielikuvitus siihen harhaista kuvista poikkeavaa havaitsemista ja ehkä tuo harha johdattaa mielikuvituksen kautta olennaisissa muistoissa, josta voimavarat nousevat kantamaan historiasta, ja tunteet tulevat näkyväksi. Kun ihminen tarkastelee asioita, hän voi ainoastaan todeta, havaita kuulo ja/tai näkömuistin varassa, ilman omaa tahtoa ja tunteita, ilman persoonallisuutta. Minulle muistaminen ei ole vielä tahdon tila, se voi olla opittua toistoa, jossa vain katsomme muistia.

Vasta myöhäisessä keski-iässä opin nauttimaan hiljaisuudesta niin, että se tuotti iloa, ja psyyke ei enää terrorisoinut.

Raija

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

NE VAHVAT JA HEIKOT



Kun ajattelen, että olisi olemassa heikkoja ja vahvoja, minusta tuntuu, että se on vasta asenne, ei totta, meissä on molempaa. Jossain twiittikeskustelussa otettiin kantaa siihen, onko ihminen synnynnäisesti paha. Joskus johtava asiantuntijamme, psykiatrimme Lauerma sanoi, että on. Tiedämme Leinon runon ”Paha ei ole kenkään ihminen”. Kun nuoruudessa jouduin kovan väkivallan alle, opin omasta kehostani muutoksen ruumiiksi, eli ettei persoonallisuus saanut toimia, oli vain ruumis, mikä toteutti sen, mitä oli oppinut, kävelyä, siivousta, ruuanlaittoa, vain perusasioita. Tällöin koin sellaisen ilmiön ruumissa, että se kehitti ikään kuin kannibaalia syöden päällensä muiden ihmisten kuvia, lisäten muiden kuvia kuin takkia päälle, kuten äiti, eli taannuin kolmen vuoden tasolla ja matkin, mutta siinä ei ollut tavoitetta, muistista tippui koko ajan asioita.

Tuosta edm. olen päätellyt, että jos olisin joutunut jatkamaan tuota liikaa ja kauan, se olisi tullut siihen pisteeseen, että olisin syönyt ja tappanut toisia. Siksi olenkin tuosta synnynnäisestä pahuudesta sitä mieltä, että se on opittua ja kohtelusta sekä mahdollisuudesta riippuvaista ja psyykkisestä tai fyysisestä puolustuksesta kehittynyttä. Kaikilla on omanlaiset yksilölliset lähtökohtansa kehossa, joko nopeammin, irtaantuen, oppien tai hitaasti. Väkivallan alla mieli alkaa lohkomaan ja ehkä tämä jatkuva lohkominen aiheuttaa sen, että alkaa lohkoa/halkoa lopulta ympäristöään, jakautuu äärimmilleen viedyn aistikäyttäytymisen mukaan. Siten jakaminenkin on eri lähteissään erilaista, tunteiden jakaminen, kokemus, jossa voi syntyä ymmärrystä jne. Oppimisintoisuuteni oli suoja minulle, kun ihanteet eivät toteutuneet, aggressioita syntyi ja siitä taas taistelutahtoa.

Itselleni vuorovaikutus ja puhumisen kautta ymmärryksen synnyttäminen on ollut ihanne. Mutta se on mahdottomuus, jos toinen ihminen ei suostu puhumaan ja vastaamaan ajatuksiin eikä tunteisiin, kun ei arvosta toista vaan on valmis tuomitsemaan, asenteella, tuo on sellainen. Mielen murtumisen seurauksena huomasin, että asenne sen kohdanneita kohtaan johti siihen, että murtunutta ei kuunneltu, ajateltiin valmiiksi hänen tunteet ja ajatukset ja ilmoitettiin että hän havaitsee väärin. Usein myös ongelmia tuotti se, että mielenterveyden murtuminen sekoitettiin älykkyyteen. Minua on suojellut ainoastaan unet, joissa olen voinut käsitellä asioita, mutta ne eivät ole todellisuutta, ne voivat tuoda helpotusta kokemukseen ja myös keholliseen hyvinvointiin, kun ahdistus ei estä verenkiertoa optimaalisesti ja aineenvaihduntaa. Voin siis iloita siitä, että mieli antaa minulle armoa.

Tässä voi kysyä, kuka käyttää vahvuutta heikompaa kohtaan sulkemalla mahdollisuudet vaikuttaa.

Autoritäärisen yhteisön diktatuurinen johtaminen johtaa siihen, että esim. kokouksessa johdettu tietynlainen näkemys lukitsee ja vaatii keskittymään ja kun päästään sieltä ulos, pulpahtaa vapaalla puheripuli valloilleen. Keskittyminen on siis tietyllä tavalla ongelmallinen lukitsemalla ja estämällä ajattelua, jopa oppimista vuorovaikutuksessa ja tuottaa vapauteen tullessa villiä mielikuvitusta. Tutkisin mielelläni tästä pelon ilmapiiristä syntyvää mielen jakautumista kohtelusta johtuvana. Näin opiskeluharjoituksissa dementoituneilla monta kertaa sen, kuinka teot oli hätätilanteissa edestakaista sahausta tehdyssä asiassa, kenkä pois, kenkä jalkaan jne. Oliko mieli oppinut sen pelon kautta keskittyen, sen ollessa vain kuulo- ja näköaistiin fokusoituma kehollisesti, mikä esim. itselläni tuotti verenkierron estymisen? Mutta lääketiede tutkii näitä enemmän niin, että minuus on olemassa ja ajatukset kulkevat synapsien kautta aivoissa, tahdon ja halun valitsemana, ei ääreisrasituksena pelon kautta, jossa aistien ja sitä kautta mielen ominaisuus tulee esiin pelon ja luottamuksen välisenä siirtyminä.

Itsevarmuus näyttäisi osittain vaikuttavan siten, että uskotaan ihmisen olevan vahva. Itsestäni on voitu saada sellainen kuva, koska olen ollut tietoon luottava ja toisaalta vakava naama, kun ei pelkojen ja julmien rangaistusten vuoksi voinut luottaa, mitä rangaistuksia seuraisi, jos ilmaisi itseään ja niitä todella seurasi. Tuomiovalta oli julmaa vallan kautta. Osittain takana on varmasti myös kateus. Pelon ilmapiiri taas johtaa siihen, että luottamusta on etsittävä itsestä ja se tuo itsevarmuutta.

Kreikkalaisten hybris käsityksessä on ongelmia, ettei toista osapuolta kuulla. Kun itseäni syytettiin saatanaksi ja suutuin, se oli ainoastaan minun ylimielisyyttä, minkä vuoksi suljettiin ulos yhteisöstä. Vuorovaikutuksessa juuri ylivallan antaminen toiselle toiseen nähden tuottaa ongelman, jossa eriarvoisuus vie toisen tarkkailuun ja yläpuolelle asettumiseen ja ihmiset joutuvat rooliin, eikä aitoa kohtaamista synny. Tämä oli päiväkodissa perusrakenteena, hierarkkinen ratkaisu johtamisessa.

Hybris, Wikipedian määritelmää.

Hybris (m.kreik. ὕβρις, ”loukkaus”) tarkoittaa nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta ja -luottamusta, joka lopulta usein johtaa ansaittuun rangaistukseen. Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jotka niiden tekijä suoritti häpäistäkseen uhriaan tarkoituksenaan siten ylentää itseään.
Hybris oli antiikin Ateenassa rikos. Rikkomuksina tätä lakia vastaan pidettiin kaikkea aina pahoinpitelystä seksuaaliseen väkivaltaan ja siitä julkisen tai pyhitetyn omaisuuden varkauteen saakka.
Antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa esimerkki hybriksestä ovat Homeroksen Odysseiassa Penelopen kosijat. He joutuvat lopulta maksamaan julkeasta käyttäytymisestään Odysseuksen perhekuntaa kohtaan.
Hybriksen vastakohdiksi on mainittu itsekritiikki ja itseironia.



maanantai 20. tammikuuta 2020

ENKELEITÄ MATKAN VARRELLA



Enkeleitä, onko heitä, on hokema, jota joskus kuulee sanottavan. Silloin kun maailma moukaroi lekalla ja toivoa ei ole, usko ihmisenkeleihin ja tulevaisuuteen horjuu aika lailla. Nyt kun elämää katsoo taaksepäin, se on huomattavasti helpompaa, kuin eläessä kriisin keskellä. Enkeleitä oli kovin vähän, mutta heidän merkityksensä nousi todella korkealle.

Elämäni enkelit ovat näkyvillä opettajissa. He ovat nähneet sen, että minulla on innostus oppimiseen ja tukeneet sitä. Merkittävin innoittaja oli äitini, joka on ihaillut minua vilpittömästi omana itsenäni. ”Sen verran pitää olla ylpeä itsestään, että voi olla rehellinen”. Huomattavan kiitoksen ansaitsee myös media, joka on julkaissut kirjoituksiani, se on antanut uskoa itseeni.

Koska oppiminen on ollut innostukseni pääsääntöinen johtava tekijä, se on kuljettanut minua aina tavoitteista tavoitteisiin ja olen kunnioittanut opettajia yli järkevyydenkin.

Varhaislapsuuteni oli leikin oikeutta, mikä jatkui kaksi ensimmäistä kouluvuotta, koska opettaja oli laulun ja leikin innoittaja, ajattelun kehykset saivat pohjan ja perustan. Seuraavat seitsemän vuotta olivat opin askeleita vääryyden ja ihanteiden lähteillä, kolme opettajaani olivat erityisen kunnioittavia ja kannustavia ja vain yksi tuntui leipääntyneen työhönsä. Positiiviset opettajani kannustivat minua ja oppimisestani muodostui optimaalista. Nämä samat positiiviset opettajat olivat joskus myöhemmin kauheuksien tuottajia, joita tarinoita olen myöhemmin kuullut koulukavereiltani.

Oppiminen ei ole arvoissa perusarvo, niitä ovat totuus, hyvyys ja kauneus. Kun näitäkin arvoja syynää tarkemmin, niissä on ongelmia. Oppiminen on arvostus, minkä esiintyvyys kuvastaa aikaa, mutta se ei ole milloinkaan arvoton. Oppimisen perusta on motivaatio. Motivaation perustana oppimisessa on uteliaisuus ja sen katsotaan olevan synnynnäinen, vauva nostaa päätään kohti äidin rintaa juuri oman äidin kohdalla hajun perusteella. Siksi myös perustavanlaatuinen arvo on äidillä. Totuus, kauneus ja hyvyys kuitenkin näyttäytyvät salakavalasti ja ovat riittämättömiä navigaattoreiksi ohjaavina tekijöinä, mutta voivat olla kulttuurin arvostuksien kautta merkittävä kehys moraalikoodia rakennettaessa, ja omaatuntoa vaalimalla rakkauden ilmapiirissä hyväksyntää hyödyntäen. Hyvyyden taustalla voi olla pahuutta, kauneuden takana mustuus ja totuutta voi säveltää omien valheiden mukaiseksi.

Kulttuuri tarjosi minulle vähän oppimismahdollisuutta lapsuudessa. Oppikoulua ei ollut kylällä, eikä vanhemmillani ollut rahaa kustantaa toiselle paikkakunnalle. Niinpä sain opiskella nuorena aikuisena perusopintoja.

Vahvimmaksi opettajakseni olivat muodostuneet aivot ja niiden käyttäytyminen sekä ympäristöstä tulevat kohtelut. Vaikuttavin tekijä, mikä alkoi vaurioittaa oppimiskykyä, oli väkivalta ja kuulemattomuus. Kaltoin kohtelu tuotti psyyken puolustusta liikaa ja mielikuvitus sen ominaisuutena esti kuulemisen ja näkemisen kautta oppimista, mutta keho kirjoitti muistiin koetun ja nähdyn. Ja koska kuulo ja näköaisti eivät toimineet riittävästi, huomasin sen jo vähän yli kaksikymppisenä, en kuullut äänteitä, en oppinut englantia. Suomen kielessä meni paremmin, ja koska taas ajattelukykyni oli paremmin kehittynyttä. Siitä voin kiittää alkuopettajaani, jossa leikki opettaa havaitsemisen ja havainnoinnin kykyä ajatteluun.

Koko elämäni on ollut itseni löytämistä, se on myös monien psykologisten asiantuntijoiden näkemys. Opin sen, ettei persoonallisuus ole vaikuttavin asia elämän valinnoissa ja/tai hylkäämisessä, jos niihin ei voi vaikuttaa. Kun kohtelu on huonoa, ihmisen on pakko suojautua. Minulla se on ollut vetäytymistä ja yksinäisyyttä, mutta joskus aggressiot nousivat pintaan. Näin oppiminen ihanteena on osittain romuttunut, mutta ei koskaan kadonnut, syventynyt vaan löytämään niitä vaikutteita itseyteen, mitkä ovat piilotettuja välillä itseltäkin. Olen kiitollinen siitä, että olen voinut tutustua uskontoihin pienissä määrin, uskoni Jumalaan on saanut vahvistusta yllättävissä elämän käänteissä.

Kohtelun suhteen paras opettaja on ystäväni, keittäjä, joka opetti parhaiten puolustamalla, kun jouduin rikoksen uhriksi, ihanteita tuli enemmän opettajien kautta ja iloa tuotti oppimisessa onnistuminen. Arjen havainnoissa kuuntelijat olivat parhaita opettajina ja ovat sitä vieläkin. Halveksijat nöyryyttivät ja veivät oppimista arvojen suuntaan, ehkäisten oppimista, ja sitä kautta ihanteena kunnioitus nousi merkittäväksi ohjenuoraksi ihmissuhteisiin sen onnistumiseksi. Kunnioituskin on ihanne, suomalaiset ovat enemmän arvostelijoita, ja sen rakennustikkaina on hallinnalliset tyylit, joita historia toisen valtion alla on opettanut kohtuuttoman paljon vallan väärin käyttöön ja salaa toimimiseen. Tällöin on muodostuneet tavat, joissa salailu on tullut julkipuheisiin.

Raija




torstai 16. tammikuuta 2020

AUTORITAARISEN KULTTUURIN KUKOISTUS



Katsoin YLE Teemalta diktatuurien hallitseman maailman hallintakeinoja. Nyt ensimmäisessä jaksossa oli Pohjois-Korean johtaja, nimeä en kirjoita, kun en niitä koskaan muista. Kansa tottelee sokeasti johtajaansa ja on suorastaan psykoosin partaalla puhuessaan asiasta, ja pääsääntöisesti he eivät uskalla puhua ollenkaan, kommentoijat olivat maasta lähteneitä. Henkilöpalvonta on totaalista, järjetöntä ja estää ihmisiä kehittymästä.

Monarkiaa, joka on vielä monessa maassa hallitsevaa, ei voi myöskään kiitoksella ajatella. Mutta media ei ole vielä oppinut käsittelemään järjestelmää hierarkian näkökulmasta, mikä tuottaa ja mahdollistaa tällaista ihmisten kehitystä. Yhtä lailla, kun kommunistinen järjestelmä tuottaa psykoottista kehitystä ihmisyyteen, sitä voi nähdä kuninkaallisten vierailussa kansan parissa, kirkuvat ihmiset ovat hurmoksessa. Kiitollisuuteni on vahvaa, kun saan elää tasavaltaisessa järjestelmässä. Mutta ei tule tuudittautua omahyväisyyteen, eikö meilläkin nuoret ole hurmiossa julkkisten kokoontumisessa.

Näen näiden psykoottisten käyttäytymisten taustalla useampia erityisesti vaikuttavia tekijöitä. Oppiminen metodeina, kohtelu, asema yhteisössä ja arvot, jotka johtavat niihin. Ihmiskäsityksessäni uskontojen suhteen nousee kristinusko erityiseen arvoon, koska näen sen ihmiskuvan auttavan pois autoritaarisesta vallan käytöstä.

Oppimisessa pääosa on etuotsalohkolla tapahtuvaa ja tulevaisuuteen sekä tavoitteisiin pyrkivää näkemystä. Ja se on tietenkin oltava niin. Mutta tavoitteen rinnalla tulisi kulkea todellisuus tässä ja nyt arjessa, miten kohtelemme ja kohtaamme toisiamme, arvostamme ja kunnioitamme yksilöinä. Liiallinen etuotsalohkolla työskentely erottaa liiallisesti tunne-elämästä, ja tunnekeskus jää aktivoitumatta. Koska ihmisten pääsääntöinen havaitsemiseen vaikuttaja on tunteet ja niiden pohjalta luodaan ja syntyy sekä tehdään päätelmiä ja näkemyksiä, sen kehittäminen on ensiarvoisen tärkeää. Meidän on opittava tunteiden säätelyä, niiden tunnistamista ja nähtävä niiden vaikutusta itseemme ja muihin. Mielestäni vaikein sosiaalisen kehityksen ongelma on peilautuvat tunteet, emme ole oppineet tunnistamaan omia tunteita, mutta en ole vakuuttunut siitä, että se olisi peilisolut ainoastaan, vaan se on myös kehittynyt hierarkkisen vallan käytössä, ehkä lähtöisin siitä, aivot ovat oppineet sen.

Kun tunteet eivät ole selkiytyneet, ne mahdollistavat psykoottisen autoritaarisen luonteen piirteen kehittymistä, tunteiden aktivoiduttua liian tavoitteellisessa oppimisessa juuri etuotsalohkoon. Tunteiden käsittely ja jakaminen puhumisen avulla on perustavaa tämän autoritaarisuuden ehkäisemisessä, sillä tunnevyöryt eivät ajaudu sen jälkeen etuotsalohkoon. Autoritaarisyys on vallan väylä ja valtamekanismi, mihin johtajuusvaikutukset järjestelmissä perustuvat. Kristinuskossa ihmiskuvan kautta pyritään vaikuttamaan yksilölliseen kehitykseen niin ettei tuo hurmos pääse johtamaan vallan avulla, vaan yksilö oppii erittelemään, analysoimaan ja kokemaan tunteet yksilöllisesti itsestä tulevana eikä joukkohysteria pääse kehittymään. Kaikki tunteet eivät synny automaattisesti itsestään yksilöstä, vaan ne aktivoituvat ympäristön teoista, sanoista ja niin monista arvotekijöistä.

PS. Seuraavalla kerralla minä kirjoitan oikein sanan autoritaarinen, on siis autoritäärinen.

Raija


maanantai 13. tammikuuta 2020

ANNA ARPISTEN HAAVOJEN OLLA



Tuo iskelmä kertoo paljon siitä, kuinka meitä on opetettu suhtautumaan kokemukseen, muistoon ja ahdistukseen. Häpeän pelko on syvimmille juurtuneita ongelmia vuorovaikutuksessa ja yhteisön vallan käytössä. Olen saanut tuta sen niin monessa paikassa, että alan uskoa siihen. Ja tullut siihen tulokseen, että se on osittain opetettua, niin kulttuurin, kirkon kuin yhteiskunnankin taholta. Se on dogmi, mikä on suljettu niin pyhäksi, ettei siihen saisi koskea. Se on hierarkkista vallan käyttöä.
Tämä oppi opettaa sen, ettei yksilö kanna enää vastuuta teoistaan, jos tekee rikoksia, vaan siitä tulleen häpeän hän siirtää toisen harteille. Koska uskon Jeesus tarinassa enemmän siihen, että hän oli opettaja, tutkin hänen sanojaan opin kautta. Mutta maailman valta demokratioiden ja diktatuurien kautta on tukenut enemmän hallinnallista valtaa käyttäviä ihmisiä.

Kun hallinnallisen tyylin ihmiset vallanhimossaan suhtautuvat asioihin, he tekevät päätöksiä toisten puolesta, tulkitsevat heitä ja määrittävät heidän ajatukset, usein toiseksi kuin ne ovat. Ehkä Jeesuksen oppia sovituksesta voisikin lähestyä sovittelijan roolin kautta, hän tuli auttamaan, mutta ei kantamaan syntejämme. Synnin kantamisessa on juuri yhteys häpeään, josta tulee ahdistusta ihmiselle. Ja tämä ahdistus auttaa ihmistä rehellisyyteen. Joskus joku sanoi minulle, että Jumala ei uhrannut. Siis jos palaamme Jumalaan ja siinä uskollisuuteen, yhteydenpito auttaa kohtaamaan omaa itseä, ja synnin kantaminen tulee helpommaksi, ahdistus avaa tien oppimisen kautta itsetuntemukseen. Näin ollen ihmiselle tulee kyky tunnustaa omaa heikkouttaan, omaa syntisyyttään ja se vapauttaa meitä, ei tarvitse lukkiutua äärettömään virheettömyyden, vilpittömyyden ja pyhän asemaan Jumalana, vaan voi olla ihminen, jolla on lupa olla erehtyväinen. Kun Jeesus on sovittelija, se on kuin työ, jossa ilman vallan ja hallitsemisen tarvetta ratkotaan asioita oppien, eikä syyllisyyttä ja häpeää siirretä toisen kannettavaksi. Jeesus ei siis tule oppimisen näkökulmasta synninkantajaksi, vaan synnistä vapauttajaksi opillaan Jumalasta, johon hän ohjaa ensimmäisen käskyn velvoittavuudessa.

Olen nähnyt ja oppinut, ettei käytäntö toimi niin kuin opetetaan. Salailu on merkki juuri siitä, että emme kohtaa itseämme syntisenä. Suljemme jonkin meistä synnin ja häpeän kantajaksi ja salaamme häneltä asioita, ettei hän paljastaisi uhraamista, suojellaan valhetta yhteisövoimalla luomalla valhetarinaa, me emme tunnusta. Anteeksipyyntö/anto on vain silmänlumetta, mutta todellisuudessa ja realismissa uhraamista tehdään koko ajan syrjimällä ja sulkemalla ihminen pois yhteisöstä ja lisäten siihen kiduttamista, ettei ihmisellä olisi voimaa vastustaa. 

Rehellisyydessä syytetään ihmistä puuttumisesta, ettei asiat vain tulisi todellisina esiin, valhe on kauniimpaa ja mukavampaa. Ja en ole sitä mieltä, että omallatunnolla pitää piinata. Jos ihmisellä on liian vahva syyllisyydentunto, se voi ahdistaa liikaa, silloin armo on tarpeen. Asialla on kuitenkin toinen puoli, ihminen pääsee pakenemaan itseään, tekojaan ja vastuutaan ja ylimielisesti nauttii vain omasta elämästään huippunautintoja etsien ja antaa välinpitämättömyyden rehottaa toisista välittämättä. Uskon, että jos vaikka kerran saisi puhua asiaa rehellisesti ja selvittää sen, sovitella, kuten Jeesus opetti. Käytännössä olen todennut, että nämä taidot ovat puutteellisia. Käsittely jää ahdistuksen tasolle, jossa ahdistunein uhrataan ja valhe jää elämään tarinana. Muistan opiskeluajoilta, kuinka tämä asia esti oppimista, kun ei ollut kykyä vielä käsitellä asiaa.

Raija


sunnuntai 12. tammikuuta 2020

NE VAJAAÄLYISET JA YLIMIELISET



Ihmisten luokittelu erilaisten ominaisuuksien mukaan ja niitä arvottaen äärimmäisyyksiin asti on syy, mikä rakentaa jatkuvaa vastakkainasettelua. Taustalla on vahvat ihmiskäsitykset ja useimmiten persoonallisuuteen perustuvat ja vallan vaikutuksia huomioimattomat. Osittain ihmiskäsitykset juontavat kulttuurisiin arvoihin, osittain ihmisyyteen, jossa vain osa minuudesta ja/tai itseydestä toimii. Vahva vaikuttaja historiallisesta näkökulmasta viime vuosisatoina on miesten luoma ja heidän valtansa kautta kehittynyt seksuaalilähtöinen ihmisyys, tahtova ja haluava. Naisten puolella on kehittynyt toisenlaista, koska naisilla ei ole valtaa samassa mittakaavassa. Surullista, että naisen seksuaalisuuskin on miehen kautta kehitetty näkemykseen, jossa lihasten esiintyvyyden aktivointi on seksuaalisuuden kuva, ei kokonaisen ihmisyyden mahdollisuudet.

Eräs mies on hyvin seksuaalilähtöinen ja virittynyt aktiivisesti tähän puoleen ihmisyydessä. Hän kertoo olleensa seksuaalisessa yhteydessä satoihin naisiin. Pahoin pelkään, että hänellä on myös pedofiliallisia taipumuksia, sillä puheissa on tullut esiin hyvin nuoret tytöt. Hän on valta-asemassa ja edustaa äärioikeistolaista ideologiaa, on kirkon palveluksessa ja kouluttanut itseään myös psykologian ja teologian alalla ja kulkee auttajan roolissa. Olen kiinnittänyt huomion siihen, että hän on palvottu joidenkin naisten taholta, naisten, joilla on taipumusta mielistelyyn, kaikki mitä hän sanoo, nuollaan puhtaaksi ja kauniiksi. Niinpä hän lausui joku aika sitten, että mieli murtuu vain heikoilla, jotka eivät pysy totuudessa ja kiitosta tuli naisilta. Tämähän oli näkemys myös sota-aikaan psykiatreilla, jos ihminen ei kyennyt tappamaan toista ihmistä. Valitettavasti, vaikka hän julkisesti esiintyy oikeistolaisena, hän on syvimmiltään hyvin ateistinen ja omaksunut itäisen naapurin oppeja, ruumiin palvomista. Rotuerottelu on lähtöisin näistä ihmiskäsityksistä, heikompien sortaminen ja vajaaälyiseksi luokittelu ja itsensä korottaminen älyllisesti ja rodullisesti korkeammalle.

Seksuaalilähtöisesti kehittynyt ihminen ei näe mielen eri puolia, sen aistikuvia ja mielikuvia eri asioina lähtökohtaisesti, niitä mielikuvia, jotka syntyvät tunteiden pohjalta, ihailun ja miellyttävän kokemuksen myötä ja kehoaistimuksia havaitsemisesta. Pelkästään kehoaistikuvien kautta kokemukset ovat usein yksipuolisia ihmisyyden kokonaisuudessa, tunnesidos vahvistaa kokemuksen herkäksi ja nautittavammaksi. Totuus rakentuu yksipuoliseksi, jos tunnepuoli ei kosketa. Näin totuus on vain osaa ihmisyydestä näyttävä. Seksuaalisuutta aktivoidaan ainoastaan kehoaistimuksia ärsyttäen.

Olen kulkenut elämässäni polkuja, jotka toivat esiin minuudessani niin ruumiin kuin henkisyydenkin puolet. Ne toimivat eri tavoin kuin tuo oikeistoidealisti väittää. Kun totuus ei saa tulla esiin, mieli murtuu. Ja jos ja kun tuo totuus ei saa tulla esiin, kun yhteisö tai joku hallitseva yksilö määrää mikä saa olla totuus, totuus kokonaisuuteen nähden katoaa. Kun minuutta/itseyttä ei saa olla olemassa sisäisesti ja tunteita kokien, keho on jatkuvassa reaktiivisessa ja refleksiivisessä tilassa ulkoa tulevien uhkien ja pelkojen vuoksi, tällöin ääreisaistimukset, näkö ja kuulo, sekä keho on jatkuvassa negatiivisessa liikereaktiossa ylinopeudella ja juuri silloin mieli on sekava ja siten kuin mielisairas. Kun olen saanut tuoda oman totuuteni esiin, sellaista ei esiintynyt ja niin sain olla myös terveesti reagoiva.

Mies siis ryhtyy Jumalaksi ja poistaa yksilöltä oman totuuden ja määrittelee itse mitä toinen saa olla ja on, mitä toinen tuntee, kokee ja ajattelee ja valitsee hänestä vain näkyvän ruumiillisen puolen, eikä huomioi mistä se tulee. Jokainen saa olla uskossaan sellainen kuin on, eikä kenelläkään ole oikeutta määrittää toisen uskoa eikä totuutta ulkoisten havaintojensa perusteella, vallankaan Jumalan nimeen ja vaatia sitä muilta. Pahimmillaan nämä määritellään synniksi, kun ihmiskuva on rajoitettu ja asetetaan Jeesus sovittamaan nämä synnit. Tällöin käytetään valta-asemia väärin ja tietoa ei oteta käyttöön muuten kuin oman ihmiskäsityksen/kokemuksen kautta.

Raija


lauantai 11. tammikuuta 2020

VIHAN JÄLJET



Kirjoitan tämän ainoastaan siitä näkökulmasta, minkä sain psykiatriopettajaltani; 97 % ihmisistä elää mielikuvituksensa mukaan havainnoiden ja tulkiten. Eilen katsoin dokumentin Alice Milleristä. Olen lukenut hänen kirjojaan muutama vuosikymmen sitten. Hän oli väkivallan vastustaja ja ihmisoikeuksien puolesta puhuja. Yllättävintä, että niinkin hieno, kuin hänen uransa kirjailijana ja psykoterapeuttina oli taistelussa ihmisoikeuksien puolesta, hän ei ollut kohdannut omia traumojaan, vaan siirsi ne poikansa kannettavaksi. Se ei tee hänen uraansa tieteilijänä arvottomaksi, vaan kertoo siitä, kuinka vaikeaa traumoja on käsitellä ja usein vain asian paljastaja tuomitaan, kun ei osata käsitellä eikä pystytä kohtamaan asioita tunteiden tasolla, vaan suututaan silmittömästikin ihmissuhteita katkaisten.

Alice Miller tutki ja kertoi siitä, mitä kaltoin kohtelu ja väkivalta aiheuttaa ihmisyyteen. Hän analysoi myös Hitlerin persoonan kehitystä. Niin kuin minäkin kerron, koska toivon, että siitä voisi oppia. Traumat ovat vaikeita selvittää, saada esiin tunnetasolle ja siksi ne usein jäävät ihmisiltä pimentoon. Joskus olen ehkä kokenut uhriksi joutumista, mutta en ole mielestäni uhriutunut, olen kävellyt pois suhteista, joissa en ole saanut kunnioitusta, en ole säälin kerjääjä, minusta asioista pitää puhua, että voimme estää ihmisten tuhoamista. Elämäni arvoista korkeimpia on ihmisen kunnioittaminen ja kuuleminen. En halua tehdä hallaholaisia, uhriutua ja hirttäytyä omaan ideologiaani, mikä tapahtuu muutaman vuoden sisään halla-aholla. Vaikka joku viisas kyllä sanoi, etteivät fanaatikot muutu koskaan, turha yrittää yksilötasolla, yhteisötasolla demokratia voi auttaa tiedon avulla. Huonosti hoidettu kasvatus, opetus ja tunnetaidot voivat viedä käsittelemättömien tunteiden kautta yhteisövaltaan, mikä tuhoaa ja mikä vaara on niin demokratiassa kuin diktatuurissakin.

Näyttää siltä, että suurin osa ihmisistä todella tulkitsee tapahtumia mielikuvituksensa kautta, jossa vallan käyttö on vahvaa ja vie asemareviireihin ja lopulta jopa yhteiskuntajärjestelmiin, tunkeudumme toisten liiveihin.

Tutkisin enemmän ja mieluummin niitä heijasteita, joita vuorovaikutuksessa ilmenee käyttäytymisen myötä, koska ne ovat osa sitä asiaa, mikä liittyy arvotusten ja aseman kautta. Meitä on moneen junaan, toiset ovat tarkempia havaitsemisessa ja havainnoinnissa kuin toiset. Näyttää siltä, että jokin käsittelemätön kokemus heijastuu voimakkaimmin toiseen ihmiseen, kuin jokin merkityksetön asia. Niissä syntyy suhteettomuutta. Trauman kokenut esim. kertoo vanhempansa väkivaltaiseksi ja hirviöksi, vaikka vanhempi olisi vain suuttunut kerran läimäyttämällä persuksiin, niin kokija kertookin vanhempansa hirviöinä. Tällöin tunnekokemus on lukittunut kokijan tunnemuistiin, eikä hän pääse siitä irti, kuvat eivät lisäänny kaikkine tapahtumineen ja vivahteineen muistissa asian kohtaamisen suhteen.

Lukittuneita tunteita peilataan usein turvallisiin henkilöihin ja tällöin tapahtuu syyllisyydensiirto viattomaan, hyvä psykoterapeutti osaa antaa tämän tapahtua, koska se auttaa lukkiutumisen poistoa. Erään lapsen vanhempi oli kovin hylkivä, vaativa, ehdoton ja valehteleva lapsensa suhteen. Toinen vanhemmista oli lempeämpi ja hyväksyvämpi, mutta kukaan vanhempi ei koskaan ole virheetön ja tuo tunnelukko lähti kiertoon, lempeämpi sai lapsen ajatuksissa hirviön leiman ja julmempi sai sokean ihailun, suorastaan palvonnan. Pelko ohjasi vihamielisemmän kanssa käytyä vuorovaikutusta ja opetti rajautuneita rooleja, kun taas ahdistus tuli lempeämmän kohdalla esiin. Näin tavallaan skitsofreeniset piirteet peilautuvat.

Kohtaamisessa ei kuitenkaan olla ideologisessa tilassa, jossa kommunikaatio tuottaisi sitä tavoitetta, mitä haluamme. Ihmisten mielentilat, osaaminen ja elämäntilanteet kohtaloineen kummasti värittää sitä mihin kykenemme. Yksi ystävistäni on niin arka, ettei hän edes uskalla aina puhua, ei katsoa realiteetti ohjelmia, (en minäkään aina), yksi elää romantiikan varassa, yksi on jäänyt kiinni kilpailuun jne. joku on tunteiden johdettavissa. Sosiaalisissa yhteyksissä ja tiedon konteksteissa syntyneet muistot synnyttävät menneiden aikojen asioita, jotka nousevat pintaan.

Aggressio on yksi selviytymisen keinoista, se antaa taistelun eväitä. Psykologisissa tutkimuksissa tulee usein esiin se, että yksilö lähtee taisteluun silloin kun ei saa tahtoaan läpi, sitäkin esiintyy ja valtataisteluissa eniten. Yksilötasolla aggression synnyttää ristiriita tavoitteen/ihanteen ja realismin välillä ja aggressio on terve kohtuullisena, mutta jos se muuttuu vihaksi, kun sitä ei osaa tai voi käsitellä, sillä on vaikeammat seuraukset. Itselleni ympäristön tekemä valhe ja rikos tuotti runsaasti ahdistusta ja aggressiota ja jos sitä esiintyi nykyhetkessä, reagoin siihen vahvasti. Ympäristön valheisiin on melkein mahdotonta vaikuttaa, yksilö häviää melkein aina. Parempi olisi pyrkiä eroon valheesta ja oppia rehelliseksi jo syväoppimisena lapsuudessa. Se ei näytä onnistuvan, koska meillä on niin kiire oppimisessa ja metodit puoltavat vain toisia puolia meissä, eikä eriytymistä tapahdu terveellä tavalla minuudessa, mikä suojelisi ihmisyyttä ja kehittymistä. Koska valhe on myös puolustuskeino yksilöllä väärin kohtelua kohtaan, mutta myös opittu tapa pelon vaikutuksessa ja yhteisövalan alla, se ei ole helppoa. Pitkä varhaislapsuus on siihen paras tae, oikeus itseilmaisuun. 

Kasvojen säilytys näyttäisi olevan vahvimpia valheiden ylläpidossa, niiden menettäminen on monelle rankkaa. Olin niin vahvasti rehellisyyteen kasvanut, ettei tämä yhteisöliitos onnistunut minulta, siitä syntyi häpeää, mikä ahdisti ja toi aggressiota. Mutta näyttää siltä, että joillekin voi kasvaa ylpeyttä siitä, että voi säilyttää kasvonsa, vaikka valheen avulla ja sisäiset moraalin koodit eivät puhuttele.
Raija




torstai 9. tammikuuta 2020

KUOLEMANPELKO VAI ELÄMÄNPELKO



Taitaa tuo Iranin konfliktitilanne vaikuttaa siihen, että pohdin kuolemaa. Filosofian lisensiaatti, psykoanalyytikko Pirkko Siltala sanoo kolumnissaan Yle sivuilla 5.72017; ”Harva asia on elämässä yhtä varmaa kuin se, että me kaikki kuolemme. Kuoleman vääjäämättömyys kulkee mukana myös elämässä. Kuolemanpelon lisäksi meissä asuu myös elämänpelko. Kun emme hyvää kiellä tai väheksy kuoleman läsnäoloa, osaamme elää ajatellen minkälaista elämää minä haluan ja mikä siinä on tärkeää”.
Olen vuosikymmeniä pohtinut kohdallani näitä asioita, konkreettisesti ja myös filosofisesti, elämän tarkoitusta. Minä olen varmaan hyvin arkinen ihminen, sillä haluan, että voi kokea jotain merkitystä ja tarkoitusta täällä elämässä ja jokaisen elämä on arvokas suojeltavaksi. Siina mielessä olen näkemykseni tai ajatuskysymykseni mukaan luterilainen, että siellä sanotaan, ettei ole merkitystä mitä tehdään, vaan armo tulee vain Jumalan taholta ja siksi toisaalta elämä on siten turhuutta ja vie pohjaa moraalilta sekä tekee ihmisen arvottomaksi. Minä en odota taivas tai helvettipaikkaa. Joskus luen paavin twiittejä. Eilen luin, kun hän sanoi, että palvonta on hyvä asia, kun saadaan säilytettyä arvoja, mitkä ovat tärkeitä. Näistä filosofisista väitteistä ei ole paljonkaan apua elämässä, jos mitään ei saa tehdä, vaan kaikki on tuomittavaa ja valta ja asema määrittää kaikki oikeudet, ei tutkittu ja tarkoin harkittu tieto.

Ei opit ole itseisarvo, ne kuuluvat elämään eikä niitä voi palvoa itsetarkoituksellisesti, ilman selitystä ja ymmärrystä.

Onko kuolema tai elämä viettejä, mikä laittaa liikkeelle, kuten Freud väitti? Vietti ja vaisto on hyvä oppia erottamaan eri lähteistä vaikuttavina, vaisto synnyttää vietin, siitä kokemuksesta voi syntyä tunteita, mitkä tulee tiedostamattomasta, ihmisen henkisyydestä.  Sen tiedämme, että tämä on ikuinen kiista siitä, syntyykö elämänvoima henkisestä puolestamme vai onko se seksuaalilähtöistä. Minusta nämä voi erottaa siten, että seksuaalilähtöinen on elinvoimaa ja henkinen puoli elämänvoimaa, joissa molemmissa on elämä ja mitkä molemmat vaikuttavat toisiinsa. Jatkuva psyykkinen puolustus väkivallan alla väärin kohtelussa on tuhovoimaa ja vaikka siinä voi esiintyä pinnallisesti seksuaalisuutta, psyykkinen puolustus nousee kehoon jännitteenä, mitä usein juuri lapsuudessa esiintyy eriytymättömän minän kehityksessä, kaikkivoipaisuudessa.

Henkisen puolen kehitykseen vaikuttaa oleellisesti minän ja itsen kehitys ja niissä on omanlaiset ehtonsa niiden toiminnallisessa valmiudessa alkaen vapaudesta päätyen rajoihin. Ilmeisesti on niin, ettei tuo kuolemanvietti ole kehittynyt minussa, ei ole ollut mitä kuolla, kun ei ole saanut olla tai sitten kun oli täysin kuollut henkisesti, halusi vain kuolla ruumiillisesti. Siten esim. väite, että kuolemanvietti antaisi elämänviettiä, kun kuolema on ollut vahvasti läsnä kehossa, on outo. Henkiset valmiudet eivät synny kehosta, mutta ne tarvitsevat kehon niiden tulemisessa. Minuus on siis ehdottoman tärkeä kasvamisessa ihmiseksi.  

Sammuttaminen on kasvatuksessa merkittävä menetelmä, mikä tuli juuri esiin elämässäni, koska ihmiset kasvattivat aina, ehkä se johtui siitä, että he olivat ammattikasvattajia, ammattitauti. Kun minussa on yritetty sammuttaa aggressiivisuutta, mikä on syntynyt väkivallasta, se on ensin noussut ylös ja sitten sammunut/kuollut, kun silläkään ei ole merkitystä.

Minulla elämänpelko on suurempi kuin kuolemanpelko. Elämänpelko ihmisiä kohtaan, joiden valta on kuin taivaassa kaikkivaltiaalla. Olenko siis kiittämätön, kun en vain ota vastaan vaan mitä ylhäältä annetaan? Ensinnäkään en usko, että elämäni on ylhäältä annettu ja määrätty tällaiseksi, vaan se on täällä maan päällä luotu ihmisten vallan avulla. Saan tuta joka päivä ihmisten vallan, jossa he katsovat, että teen kaikki väärin ja sulkevat pois vuorovaikutuksesta, ellen toimi heidän määrittelemillään ehdoilla. Vuorovaikutus on juuri se asia, mikä on minulle arvokkainta, siihen perustuu kaikki elämän tarkoituksessa ja sehän on riistettävä, että kuolisin lopullisesti. Ajattelen muiden mielestä vääriä asioita, vakavia, elämän tarkoitusta ja merkitystä, oikeuksia ja velvollisuuksia. Pitäisi kulkea pelkästään tulevaisuudessa ja luoda tavoitekuvia ja minun arvoni on ihmisyydessä, ihmisen oikeudessa kasvaa ihmisenä, elää kaikkine puolineen niin, että se on kunnioitusta elämälle, mikä meissä mahdollistuu. Mutta näyttää siltä, ettei muut halua sitä, he haluavat pitää hauskaa, kun minä vaadin myös sisäistä iloa, sielun kuplimista.

Kun on oppinut luottamaan Jumalaan elämän tarkoituksessa, ainoastaan sieltä syntyy toivoa. En ole mikään ilon pilaaja, suon ihmiselle hauskanpitoa, elämästä nauttimista ja hyväksyn ihmisen kehon, seksuaalisuuden ja nautinnon. Mutta joskus toivon, että miettisimme joskus vakavasti elämää, syitä ja seurauksia. Kirkosta sitä en ole saanut, tiede ei huoli minua, koska en osaa englantia.

Elämän etsiminen vuorovaikutuksen kautta oikeutena on yksi ulottuvuus, jossa jokaisen yksilön oikeutta on etsittävä jokaisen ihmisen totuutena tulla huomioiduksi kysyvänä ja etsivänä yksilönä, kuulla häntä hänen totuutensa kautta. Joskus luin jostakin, ettei edes mielisairaat puhu järjettömiä, vaikka se siltä voi vaikuttaa. Kun menemme mukaan vuorovaikutukseen, rakennamme yhdessä sitä maailmankuvaa, jossa ihminen kasvaa ja oppii omaa ihmisyyttä. Kun puhuin avun pyytämisestä viimeisessä blokissani, juuri noihin sanoihin olisi pitänyt tarttua ja viedä keskustelua eteenpäin, mistä pelot syntyivät, mitä oli niiden takana. Jokaisen ihmisen sanominen on otettava tosissaan, eikä se estä elämän iloja. Kukin tulee omalla todellisuudella vastaan, kenellä on oikeus määritellä se vääräksi, niin ettei kyseinen henkilö saa ilmaista itseään, vaan hänet suljetaan ulos yhteisöstä.

Raija

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

UNOHDETTU MENNEISYYS



Lapsuuskodissani oli fyysinen rankaiseminen vanhempieni taholta tietoisesti kiellettyä. Vain yhden tapauksen muistan, kun äitini ajoi minua ison pirttipöydän takaa leipälapiolla. Rankaisuksi riitti katse, auktoriteettiasema oli vanhemmilla vahva ja se perustui luottamukseen ja kunnioitukseen, aitouteen, selkeisiin rajoihin, sääntöihin, leikin oikeuteen, itseilmaisun vapauteen ja työhön, jota ei ollut liikaa. Vasta yhteiskunnan kohdattuani elämän käännekohdissa ja työelämässä, ymmärsin, että sellaista ei harrastettu julkisen vallan puitteissa. Se on edellyttänyt myös omien kokemusten kohtaamista, väkivallan näkemistä myöhemmin, mikä tuli ulkopuolisilta. Se oli minulle mahdollista, realiteetin kohtaaminen, koska olin nähnyt niin paljon maatalossa kuolemaa ja syntymää, taistelua leivästä.

Ehkä juuri siksi olen oppinut havaitsemista tarkasti, masennuskautta huomioimatta. Eräs tuttavani tuttava on kovin uskonnon ilmiöissä pyörivä, hän elää toivon ja ihastuksen maastossa ja usko on hänelle voimanlähde, mitä hän uskoo tarvitsevansa, se hänelle suotakoon. Hän jo eläkkeellä, mutta ihmettelen silti, miksi hän ei kohtaa menneisyyttään. Onko se ollut niin kauheaa? Kyllä se on ollut, vaikkei hän välttämättä sitä tiedosta, eikä hän pysty sitä kohtaamaan. Kuuntelin hänen lapsuuskodissaan työskennellyttä renkiä. Paljon olen pahan tekoa nähnyt, mutta ehkä nämä olivat rajuimpia. Perheen äiti oli usein hakattuna, tiiliseinään lennätetty, veri oli roiskunut runsaastikin ja lapset olivat olleet kovin usein naapurissa paossa isän hulluutta. Isän, jonka lapsuus oli väkivaltaa täynnä omien vanhempien taholta.

Miksi tämä edellä mainittu ihminen takertuu toivoon ja on kuin hengittäminen olisi siitä kiinni, saako hän tuottaa sanoissaan ja teoissaan kauniita asioita ja hylkiä negatiivista todellisuutta? Ehkä sen ydin onkin siinä! Hengityksen syveneminen tuottaa kipua, kun psyyket kivut liittyvät fyysisessä kokemuksessa tunnistettaviksi, hengitys leikkaa keskeltä rintakehää. Hän ei uskalla mennä kohti psyykkistä kipuaan, kohti totuutta omista kokemuksistaan, sillä se on todella useimmiten ahdistavaa. Mutta tuossa se ihme tapahtuu, kohtaamalla omat tunteensa, keskustelun saatteena on sen alla olevat kokemukset tunteineen ja kun nämä kohtaa, ihminen löytää oman totuutensa ja vapautuu ahdistuksesta, oppii ehkä vähän anteeksiantoa ja kun menneisyyttä ei voi muuttaa, oppii ehkä hyväksymään sen. No, kyllä siinä voi hieman katkeruuttakin syntyä ja sekin on minusta hyväksyttävää, kohtuudella.

Näiden ongelmien näkeminen on useimmiten kiinni siitä, muistavatko uhrit, joskus se on mahdotonta. Onneksi nykyään puhutaan jo asioista joskus, vaikenevat yhteisöt elävät vielä monin paikoin vahvasti. Kun uhrit eivät muista, asiaa ei ole olemassa ja se ei tule tutkimuksen piiriin. Psykiatrit voivat vain uumoilla oireista ongelman olemassaolosta.

Itseasiassa osittain ajattelen, että ammattiosaaminen on ollut heikkoa yhteiskunnassa ja tiede ei ole pystynyt näkemään totuutta, yhteiskunnat vallan käyttäjänä tavallaan, jos ei nyt luo, niin ainakin tukevat uskonnollisuutta ja populismia heikon avun vuoksi, koska eivät näe vallan tuomaa ongelmaa ja ihmisen pahuutta. Heikko taloudellinen, sosiaalinen, ja psyykkinen turvallisuus on omiaan ruokkimaan vahvojen valtaa, jossa alistettu ripustautuu oljenkorsiin.

4.1.2020 artikkeli Helsingin Sanomissa. ”Media ja poliitikot suoltavat tarinoita huomiosta kilpaillessaan, ja siinä on vaaransa – vaikka kuinka oltaisiin ”hyvien puolella”, sitaatti päättyy. Ihmisellä tulee olla oikeus tarinaan, omaan tarinaan, sillä se on väylä etsiä omaa totuutta, sitä voi avustaa toisten tarinoilla, mutta se ei saa olla ainoa totuus ja ei ole aina yleistettävissä, vaikka kokemuksillakin on tietyt ehtonsa toteutuessaan, hallintakeinot ja puolustusmekanismit. Omasta elämästäni tiedän, kuinka suuri kärsimys on tullut siitä, ettei minun kertomustani ole kuunneltu, vaan nk. viisaat ovat luoneet tieteellisen näkemyksen, jossa ei ole tarkasteltu muuta kuin käyttäytymistäni, mitä toiset ovat arvioineet, eivätkä suinkaan nähneet omia tekojaan, kun ihmisoikeudet on viety minulta puheineen ja psyyke on tulvinut ulos aggressiivisuudesta syvään taantumukseen puheoikeuksien puutteessa. Ihmisoikeudet yksilönoikeuksineen ovat perusta, jolla myös terveyden vaaliminen on pohjana. Jos ihmisyys on vain palveluita, systeemeitä ja tiedon rajaamista ammattivallan kautta, menetämme yksilöt.

Sitä vaan tänään ihmettelen, kuinka loppujen lopuksi apua pyytäessäni kirjoittamani sanat ovat osuneet kummasti kohdalleen, ihmistä ei voi opettaa (ei voi alistaa vasten tahtoaan), Jumala on hyvä psykiatri, (muut eivät auttaneet), ihmiset eivät osaa puhua, (puhua ei annettu eikä puhuttu, vallan väärin käyttö). Kaikki on näytetty toteen.

Raija



keskiviikko 1. tammikuuta 2020

SALAILUN JA VALHEIDEN SAAREKKEISSA



Niinistö peräänkuulutti avoimempaa kulttuuria uudenvuoden puheessa. Avoimuus ja rehellisyys on hyve, millä suomalaiset ovat ylpeilleet maailmalla, ihan häpeäksi asti. Historiaa tarkastellessa voi vain uumoilla, että salailua on enemmän kuin annetaan ymmärtää, saunakapinetit, mielisairaista puhuminen takanapäin, tarinoiden sepittäjät ja niitä kumartavat aina äärimmäisyyksiin saakka. Salailu on monien ongelmien taustalla ja onpa tuo nähtävissä konsulttien suuri ryntäys työpaikoillekin. Joskus ulkopuolinen tuo uusia näkökulmia asian avaamiseksi ja se voi helpottaa asian käsittelyä, mutta uudeksi tarinaksi luotuna se luo ihmisille enemmän ahdistusta, koska he voivat joutua valheen ja vallan kierteeseen. Tarinaa voi käyttää oppimisessa, etäännyttäminen helpottaa asian käsittelyä. Näyttää siltä, etteivät ihmiset ole oppineet satujen kautta lukien erottelemaan totta ja tarua, olen puhumisen kannalla, mutta paras tie on selkiyttää ihmisen tunne-elämää ja oppia havaitsemista. Lukemista tarvitaan, se on itseisarvo oppimisessa, rehellisyys on enemmän oikeutta, kuinka saa olla läsnä ja olemassa, ilmaista itseään.

Yhteisön tukemat arvot, normit ja asenteet, asemat ja roolit ovat omiaan luomaan valhetarinoita, jossa vallan väärinkäyttö mahdollistuu. Eriarvoisuus on kuin syöpä, joka synnyttää yhteisöllisen sairauden yksilön kannettavaksi ja yhteisön ilmapiirin valheen, josta kaikki kärsivät. Valhe luo ihmiseen ahdistuksen, koska hän ei voi havaita totuutta, hänen pitää uskoa ja/tai kertoa tarinaa. Näin jouduin itse tekemään vakavan rikoksen uhriksi joutuessani, kun yhteisö ei hyväksynyt totuutta. Voisi melkein sanoa, että yhteisön valhe tuotti mielen murtumisen, pakotettu tarina. Jos olisin saanut kertoa asian, olisi suuret ongelmat vältetty, valhe toi yhteisöihin jälkeenpäinkin paljon ahdistusta myös muihin, koska minun ahdistukseni ahdisti muita ja koska he joutuivat kantamaan valhetarinaa ja toimivat takanpäin, koska se oli menetelmä, jota sairaanhoidossa toteutettiin.

Mutta miten toimia, jos yksilön psyyke luo oman tarinan ja se tarina on psyyken puolustusta. Se onkin havaitsijan ja tutkijan suurin tehtävä, poimia totuutta ja nähdä harhoja. Totuuden puhujat ovat usein vainon alla. Kyllä ihmisellä saa olla salaisuuksia, esim. yksityisessä elämässään, ei niitä tarvitse kaikille kertoa, niin kauan kuin niissä ei tehdä rikoksia toisia kohtaan. Lapsuudesta voi nähdä, kuinka kaikilla lapsilla on erilaiset muistot. Siinä ei ole mitään väärää, se on luonnollista, ollaan eri ikäisiä, eri aikaan eri pakoissa, ei näkemässä. Toiselle voi olla vaikeampaa hyväksyä se, että ei muista oikein, tai ei ole kuullut ollenkaan asiaa. Valtataistelussa hyökätään toisia vastaan, osittain se on luonnekysymys tai ehkä enemmän opittu rooli. Joku voi joutua muistajan rooliin, ahkeran rooliin, valehtelijan jne. Näin nämä roolit kotona suuressa perheessä ja opiskelu toi ymmärtää tätä enemmän. Yhden sisaren mukaan meillä kotona oli puhelin ja minun mielestä ei. Muistan niin elävästi juoksut naapuriin puhelimeen, mutta ehkä puhelin oli myöhemmin, kun en ollut enää kotona.

Perheissä miesten ylivalta on tuonut monia ongelmia. Äidit ovat joutuneet tarkkailun alaiseksi ja ala-arvoiseen asemaan, tytöt ovat heikommassa asemassa kuin pojat. Miehet ovat käyttäneet valtaansa lasten avulla kertomalla lapselle tarinan, eikä lapsi ole voinut luottaa omiin havaintoihinsa ja lapset ovat joutuneet taistelemaan äitiä vastaan ja se on tuonut negatiivista ahdistusta, joissa syyttelyt ovat puhjenneet vuorovaikutuksessa. Hyvä ahdistus on sellainen, jossa on ristiriita asiassa, tapahtumien välillä ja yksilö voi luottaa siihen, että näkökulmat on rakennettavissa johdonmukaisesti monista kulmista katsottuna.

Salailu ja vaikeneminen ovat todella mielen murtajia, jota soisi enemmän pohdittavan suomalaisessa kulttuurissa saunan taakse asenteiden sijaan. Valheesta syntynyt ahdistus voi kehittyä niin vahvaksi, ettei ihminen kestä sitä, se voi murtaa mielen. Olen nähnyt, että tämä on vahvin ihmisten välillä oleva ongelma, työpaikolla, perheissä, harrastuksissa jne. Mennään tarinoiden maailmaan, salailuun ja jos joku tuo totuuden esiin, hänet syrjäytetään ja esiin etsitäänkin todisteita siitä, että tuo syrjitty on käyttäytynyt huonosti. Useimmiten tuo huonosti käyttäytyjä on tehnyt pari vastaansanomista vallankäyttäjille, tai puuttunut räikeisiin epäkohtiin, mutta psykologisoitunut ja käyttäytymistä syynäävä yhteisö ei näe metsää puilta vaan ajaa itseään yhä enemmän tarinoihin ja valheisiin.

Raija