VIHAN JÄLJET

Kirjoitan tämän ainoastaan siitä näkökulmasta, minkä sain psykiatriopettajaltani; 97 % ihmisistä elää mielikuvituksensa mukaan havainnoiden ja tulkiten. Eilen katsoin dokumentin Alice Milleristä. Olen lukenut hänen kirjojaan muutama vuosikymmen sitten. Hän oli väkivallan vastustaja ja ihmisoikeuksien puolesta puhuja. Yllättävintä, että niinkin hieno, kuin hänen uransa kirjailijana ja psykoterapeuttina oli taistelussa ihmisoikeuksien puolesta, hän ei ollut kohdannut omia traumojaan, vaan siirsi ne poikansa kannettavaksi. Se ei tee hänen uraansa tieteilijänä arvottomaksi, vaan kertoo siitä, kuinka vaikeaa traumoja on käsitellä ja usein vain asian paljastaja tuomitaan, kun ei osata käsitellä eikä pystytä kohtamaan asioita tunteiden tasolla, vaan suututaan silmittömästikin ihmissuhteita katkaisten.

Alice Miller tutki ja kertoi siitä, mitä kaltoin kohtelu ja väkivalta aiheuttaa ihmisyyteen. Hän analysoi myös Hitlerin persoonan kehitystä. Niin kuin minäkin kerron, koska toivon, että siitä voisi oppia. Traumat ovat vaikeita selvittää, saada esiin tunnetasolle ja siksi ne usein jäävät ihmisiltä pimentoon. Joskus olen ehkä kokenut uhriksi joutumista, mutta en ole mielestäni uhriutunut, olen kävellyt pois suhteista, joissa en ole saanut kunnioitusta, en ole säälin kerjääjä, minusta asioista pitää puhua, että voimme estää ihmisten tuhoamista. Elämäni arvoista korkeimpia on ihmisen kunnioittaminen ja kuuleminen. En halua tehdä hallaholaisia, uhriutua ja hirttäytyä omaan ideologiaani, mikä tapahtuu muutaman vuoden sisään halla-aholla. Vaikka joku viisas kyllä sanoi, etteivät fanaatikot muutu koskaan, turha yrittää yksilötasolla, yhteisötasolla demokratia voi auttaa tiedon avulla. Huonosti hoidettu kasvatus, opetus ja tunnetaidot voivat viedä käsittelemättömien tunteiden kautta yhteisövaltaan, mikä tuhoaa ja mikä vaara on niin demokratiassa kuin diktatuurissakin.

Näyttää siltä, että suurin osa ihmisistä todella tulkitsee tapahtumia mielikuvituksensa kautta, jossa vallan käyttö on vahvaa ja vie asemareviireihin ja lopulta jopa yhteiskuntajärjestelmiin, tunkeudumme toisten liiveihin.

Tutkisin enemmän ja mieluummin niitä heijasteita, joita vuorovaikutuksessa ilmenee käyttäytymisen myötä, koska ne ovat osa sitä asiaa, mikä liittyy arvotusten ja aseman kautta. Meitä on moneen junaan, toiset ovat tarkempia havaitsemisessa ja havainnoinnissa kuin toiset. Näyttää siltä, että jokin käsittelemätön kokemus heijastuu voimakkaimmin toiseen ihmiseen, kuin jokin merkityksetön asia. Niissä syntyy suhteettomuutta. Trauman kokenut esim. kertoo vanhempansa väkivaltaiseksi ja hirviöksi, vaikka vanhempi olisi vain suuttunut kerran läimäyttämällä persuksiin, niin kokija kertookin vanhempansa hirviöinä. Tällöin tunnekokemus on lukittunut kokijan tunnemuistiin, eikä hän pääse siitä irti, kuvat eivät lisäänny kaikkine tapahtumineen ja vivahteineen muistissa asian kohtaamisen suhteen.

Lukittuneita tunteita peilataan usein turvallisiin henkilöihin ja tällöin tapahtuu syyllisyydensiirto viattomaan, hyvä psykoterapeutti osaa antaa tämän tapahtua, koska se auttaa lukkiutumisen poistoa. Erään lapsen vanhempi oli kovin hylkivä, vaativa, ehdoton ja valehteleva lapsensa suhteen. Toinen vanhemmista oli lempeämpi ja hyväksyvämpi, mutta kukaan vanhempi ei koskaan ole virheetön ja tuo tunnelukko lähti kiertoon, lempeämpi sai lapsen ajatuksissa hirviön leiman ja julmempi sai sokean ihailun, suorastaan palvonnan. Pelko ohjasi vihamielisemmän kanssa käytyä vuorovaikutusta ja opetti rajautuneita rooleja, kun taas ahdistus tuli lempeämmän kohdalla esiin. Näin tavallaan skitsofreeniset piirteet peilautuvat.

Kohtaamisessa ei kuitenkaan olla ideologisessa tilassa, jossa kommunikaatio tuottaisi sitä tavoitetta, mitä haluamme. Ihmisten mielentilat, osaaminen ja elämäntilanteet kohtaloineen kummasti värittää sitä mihin kykenemme. Yksi ystävistäni on niin arka, ettei hän edes uskalla aina puhua, ei katsoa realiteetti ohjelmia, (en minäkään aina), yksi elää romantiikan varassa, yksi on jäänyt kiinni kilpailuun jne. joku on tunteiden johdettavissa. Sosiaalisissa yhteyksissä ja tiedon konteksteissa syntyneet muistot synnyttävät menneiden aikojen asioita, jotka nousevat pintaan.

Aggressio on yksi selviytymisen keinoista, se antaa taistelun eväitä. Psykologisissa tutkimuksissa tulee usein esiin se, että yksilö lähtee taisteluun silloin kun ei saa tahtoaan läpi, sitäkin esiintyy ja valtataisteluissa eniten. Yksilötasolla aggression synnyttää ristiriita tavoitteen/ihanteen ja realismin välillä ja aggressio on terve kohtuullisena, mutta jos se muuttuu vihaksi, kun sitä ei osaa tai voi käsitellä, sillä on vaikeammat seuraukset. Itselleni ympäristön tekemä valhe ja rikos tuotti runsaasti ahdistusta ja aggressiota ja jos sitä esiintyi nykyhetkessä, reagoin siihen vahvasti. Ympäristön valheisiin on melkein mahdotonta vaikuttaa, yksilö häviää melkein aina. Parempi olisi pyrkiä eroon valheesta ja oppia rehelliseksi jo syväoppimisena lapsuudessa. Se ei näytä onnistuvan, koska meillä on niin kiire oppimisessa ja metodit puoltavat vain toisia puolia meissä, eikä eriytymistä tapahdu terveellä tavalla minuudessa, mikä suojelisi ihmisyyttä ja kehittymistä. Koska valhe on myös puolustuskeino yksilöllä väärin kohtelua kohtaan, mutta myös opittu tapa pelon vaikutuksessa ja yhteisövalan alla, se ei ole helppoa. Pitkä varhaislapsuus on siihen paras tae, oikeus itseilmaisuun. 

Kasvojen säilytys näyttäisi olevan vahvimpia valheiden ylläpidossa, niiden menettäminen on monelle rankkaa. Olin niin vahvasti rehellisyyteen kasvanut, ettei tämä yhteisöliitos onnistunut minulta, siitä syntyi häpeää, mikä ahdisti ja toi aggressiota. Mutta näyttää siltä, että joillekin voi kasvaa ylpeyttä siitä, että voi säilyttää kasvonsa, vaikka valheen avulla ja sisäiset moraalin koodit eivät puhuttele.

Raija