TYÖPAIKAN TYRANNIT

Työpaikoilla helposti mennään siitä mistä aita on matalin. Ongelmaa on johtajissa ja työntekijöissä, yleiset asenteet kulttuurissa virtaa kuin Vuoksi tasaiseen ja uuvuttavaan tahtiin, muutos on hidasta. Elämme Ruususen unta ja kuvittelemme ettei meillä ole ongelmia. Valitettavasti niitä ongelmia on, ne eivät vain tule aina näkyviin, taakan kantajana voi olla se suoraan puhuja, heikommin koulutettu, kiukuttelija, asian kertoja ja pahimmillaan asiakkaat. Kaikkia näitä olen nähnyt. Lopputyössäni työnohjaajana löysin yhdessä yksikössä ongelman pääsyyksi liian täydelliset työnkuvat, jossa yhteisön loppuun palaminen oli 28 % henkilökunnasta ja kilpailu oli kovaa, yksi itsemurhakin.

Jokaisella työpaikalla on omanlaisensa ongelmien rakentumissysteemit, salatut ja näkyvät. Ne ovat osin yksilöllisiä ja osin yhteisöllisiä. Niitä on ollut kautta historian ja se on kuin ihmisyyden ilmentymää, me melkein kaikki toimimme niin. Hitler sai koko kansan toteuttamaan hirmutekoja, kuten Saddam Hussein ja Kiinan keisari ”HINGJUNGJONG”. Katsoin jonkin historiadokumentin pari päivää sitten, jossa tuotiin esiin, että Neuvostoliiton hirmujohtajilla oli taustalla kouluttamattomuus, näin on myös monien muiden valtioiden johtajilla. Koulutus ei sinällään tuo ongelmia esiin, jos yksilöt eivät opi havaitsemaan ja ymmärtämään teorioita käytännössä, soveltamaan ja onko teoriat todellisuudesta.

Ideologiatkin voivat olla ja luoda ongelmia, alistaa ihmistä tekemään vastoin järkeä järjestelmistä puhumattakaan, ja näitä löytyy niin tieteen kuin uskontojen piiristä.

Koulutuksessani sosionomiksi petyin opettajien ammattitaitoon ja heidän kykyynsä nähdä ongelmia, joita syntyi opiskelijoiden välille. Ei ole ollenkaan ihme, ettei tavalliset ihmiset näe ongelmia, kun sitä ei korkeasti koulutetutkaan huomaa, jossakin mättää, ja itse olen sitä mieltä, että se on liikaa persoonallisuuteen tuijottaminen ongelmien tuottajana. Koulutuksessani opetusmetodit olivat käytännönläheisiä, tehtävien kautta ongelmien ratkaisuja ja oppimista. Parhaiten pärjäsivät tarinoiden kertojat, hiljaiset, vahvat johtajatyypit, miellyttäjät ja heikoiten kriittiset. Sokeus nähdä vain sanojen kautta johti usein siihen, että luottamus syntyi henkilöön, joka osasi kertoa ihanteiden mukaan, oli inhimillisen oloinen ja miellyttävä, ystävällinen toisille ja käytökseltään hillitty. Mutta tuo sama henkilö osasi olla vapaassa tilanteessa opettajan poisollessa äärimmäisen manipuloiva, määräilevä ja muita hylkivä, julkiminuus oli erilainen kuin salattu puoli. Nk. vahvat, eli järkevän oloiset, mutta tunnekylmät saivat johtajien paikkoja yllättävän moni, ja kauhistuin heidän harjoittamaansa ihmisten alistamista. Kasvatustieteen laitos teki tutkimuksen, jossa selvisi, että innovatiiviset ja kehitysorientoituneet eivät saaneet töitä päiväkodissa.

Jokseenkin ajattelen, että parempi lähestyä ongelmaa niin, että näkee työntekijät 97% :sti mielikuvituksessa elävinä, kuten mentorini opetti. He elävät mielikuvituksensa kautta, se on perusoppimista, myös valhetta ja he kertovat sen pohjalta asiat, toiset reagoivat tunteella asiaan ja synnyttävät uusia mielikuvia asiasta ja on niitä, jotka näkevät sen mikä on totta. Vaikein henkilö on ehkä sellainen, joka näkee ja kuulee asiat vastakkaisesti kuin tapahtuu ja kerrotaan.

Pääsääntöisesti kaikissa yhteisöissä olen löytänyt diktatuurin ja tarinakertojan yhdistelmän, valta aseman ja nähdyksi tehdyn tarinan. Kun joku tulee johtajavimmaisena yhteisöön ja alkaa johtaa tarinoilla diktatuurisesti, ihmiset kulkevat kuin lampaat perässä, uskovat ja tottelevat. Kuinka usein olenkaan kuullut, että yhteisö laittaa öykkärin kuriin, se ei ole koskaan tapahtunut yhteisöissä, joissa työskentelin, vaan diktaattorit valhetarinoillaan johdattivat harhaan. Kyllä oli myös niitä fiksuja yhteisöjä, ehkä 50 %, joissa ongelmat olivat vähäisemmät. Olen sitten varmaan työskennellyt tarinakertojien työssä, opettajana ja ihanteiden maailmassa, jossa piti näyttää mallia lapsille. Öykkäri tai uskalias, rohkea tai viisas, paljastaja tai näkijä, he ovat saaneet yhteisön rankaisun, sillä valheen paljastuminen on valheiden valtakunnassa vahvemmin rangaistua kuin oikeudenmukaisuus. 

Yhteisöistä siis voi löytää henkisen eetoksen, jonka pilven alla he kulkevat, kuten ed. mainitun täydellisyydentavoittelun kauneudessa ja täydellisyydessä. Insinöörien tarinoissa ehkä ihmisen koneellistamista ja aliarvostetun siivoojan työssä vinoillaan enemmän alistamalla. No nämä olivat kärjistettyjä, on todella fiksujakin työyhteisöjä ja ketään ei tule ammatin vuoksi tehdä tietynlaiseksi, jossakin on opittu käyttäytymään, mutta se käytös näyttää pitävän niin kauan, kun ongelmista ei puhuta, ollaan vaan ystävällisiä tai viha leiskuu ja syylliseksi julistettu on taakankantajana. Ei ole helppoa päästä kiinni näihin, sillä ihmiset osaavat salaamisen, se on ikään kuin hierarkkisen ja rooleihin ajautuneen yhteisön perusongelma. Joskus päälleni sylkäistiin, kun aloin puolustamaan yhteisön syntipukkia.

Lähestyessä yhteisön eetosta, henkistä ilmapiiriä, kannattaa ehkä kuulla ja nähdä asiaa vuorovaikutusongelmana. Mitä vuorovaikutus sisältää, mikä on salattua, mikä näkyvää, missä rooleissa ihmiset ovat?

Ihmissuhteiden ja valtataistelun ongelmia voi tarkastella roolien ja käyttäytymisen kautta. On kahvinkeittäjää, puheenriistäjää, aiheenvälttelijää, tuomarianalysoijaa, aikavarkaita, pilkunviilaajia, työkuvavarkaita jne. On vaikeaa saada esiin perustehtävää, mikä työssä pitäisi suorittaa. Joissakin töissä se on helpompaa kuin toisissa. Hyvä johtajuus on avainasia. Sitä vaan ihmettelee, kuinka niin pienissä kuin suurissakin yhteisöissä, juuri johtamisen taidot ovat hukassa ja koulutusta puuttuu ja eipä ihme, että tuo niin korkealle ylistetty ”luontainen johtaja” osoittautuukin lopulta tyranniksi, sillä siellä on taustalla tuo ihmisen ominaisuus, jossa johtamaan on päästetty tunteet ja mielikuvat.

Liialliseen lokerointiin ja luokitteluun ei ole syytä mennä, ihmiset luonnostaan vaihtelevat rooleja, koska se helpottaa olemista.

Raija