sunnuntai 30. marraskuuta 2014
MIELEN VAHVISTAMINEN MURTUMISESSA
Mieli on kaksipuoleinen, mielialat voivat vaihdella päivittäin ja mieli murtua. Itse olen kokenut puolitoista vuosikymmentä sitten syvän masennuksen. Sitä ennen täyden romahduksen, saman verran aikaa masennuksesta taaksepäin. Ajattelen aika lailla teknisesti, ja mielen kauneuden tai rumuudenkin ymmärrän enemmän pintapuolisena. Öljyvärimaalausta harrastin, ja se osin aktivoi muistikuvien synnyttämistä. Totuutta pidän vahvimpana vaikuttajana. Mutta mitä sitten, jos totta ei saakaan puhua, näin oli kohdallani, ympäristö halusi nähdä todellisuuden kauniimpana kuin se oli. Minä en, koska minulle oli tapahtunut rumaa, olin nähnyt sen, muistini kielsi puhumasta toisin. Ajatteluharhat eivät ole aina todellisuus itsestä ja ympäristöstä, ja toisaalta aistit voivat havaita totta.
Olen lukenut nyt proosakirjallisuutta, jossa todetaan asioita niin kuin ne on, siis todellisuudet tulevat havaittua niin kuin ne on ympäristössä. En saa lukuelämystä kirjasta, se on harmaata todellisuutta, siinä ei synny mielihyvää ja tunteita. Kun olen lukenut erilaisia kirjoja, kuten fantasiat, joissa utopiat seikkailee, olen kokenut elämyksiä (elämys on tunne jonkin määritelmän mukaan, minusta se on aistimus, eli kehotuntemus). Uusien muistikuvien virta siis synnyttää kehollisia aistimuksia, aistimuksissa muistikuvien aktivoitumista. Sanakieli synnyttää uudenlaisia muistikuvia. Siellä usein kokemus muuttuu kauniiksi ja/tai kauhuksi, mielen perusolemuksen mukaan.
En kuitenkaan ole saanut mieltäni nousemaan ylös masennuksesta lukemalla, tekemällä tai liikkumalla. Olen etsinyt varhaislapsuudesta positiiviset kokemukset, joissa olen kokenut iloa. Minulle se on ollut oppiminen. Oppiminen on syvintä ihmisen osaamisesta, se on synnynäistä, ja hyvin vahvaa lapsuudessa. Koulutuksessa opimme uutta, käytämme luovuutta ja synnytämme uusia ajatuksia, se luo iloa, kun on oppinut ratkaisemaan ongelmia, muistamalla ja havainnoiden, luoden niistä itselleen opin, mikä johdattaa tekoihin, ohjaa valinnoissa.
Luovuuden kyky on synnynnäistä, se alkaa solun jakautumisesta. Näemme unia ja niissä on mitä kummallisimpia käänteitä. Siellä menneisyyden kuvat asetellaan eri järjestykseen ja uuteen kuosiin. Ne syntyvät siis vanhan kokemuksesta. Karkeasti jaotellen ihmisen minuudessa on pysyvä ja muuttuva luova puoli, menneisyyskin syntyy uusiin kuviin, kokemukset tallentuvat ja uusia tulee lisää. Koko masennuksen ajan pyrin opiskelemaan, ei siitä erinomaista tulosta syntynyt, mutta luovuus oli aktivaatiossa, nimenomaan uuden luominen. Unet pitivät huolen, että luova kyky pysyi olevana. Minun piti olla kuitenkin ympäröivään todellisuuteen nähden aktiivinen, oikeastaan olin tottelevainen oppimiseen nähden. Luin opiskeltavia aineita, oppikirjoja ja kehittelin ajatuksiani. Teatterissa harjoittelin mielen pelot hallittaviksi, koska sinällään auttajien antama kuuntelu (vain yksi ihminen, muut loivat omasta muististaan uuden näkemyksen) ei aktivoinut vielä minää, tuottanut mielihyvää, koska hän oli passiivinen ja hiljainen. Minuuden pysyvyyden kannalta on tärkeää synnyttää mantroja, joissa pysytetään muistikuvaa vakaana. Harrastin siis uusien muistikuvien synnyttämistä tiedon avulla, ja luovuuden käyttämistä uusissa asioissa.
Kun mieleni oli syvässä masennuksessa kuin kuollut kivi, se ei lähtenyt luoviin prosesseihin, muistikuvien lisääminen sinällään synnytti kuvia, joita saattoi katsella yksinäisyydessä, joskus hyvinkin satunnaisesti. Masentavinta oli ympäristön pyrkimys hallita minua erilaisin keinoin, juoksuttamalla, rankaisuja ja toimintaa lisäämällä, häpäisemällä, yksinkertaistamalla liikaa, niittien asettamamista johtajan pöydän reunalle. Säilyttääkseni minuuteni, minun oli syrjäydyttävä sosiaalisista suhteista, erityisesti työpaikoilla. Minut oli laitettu tyhmän rooliin, mutta uskoni omiin kykyihin piti pintansa, unelmani opiskella. Uuden opiskelussa ei auttanut käytännön harrastaminen, ei juoksut eikä ravinto. Minun oli löydettävä tiedosta ratkaisuja, selvitettävä niitä ja uskottava oppimisen voimaan, uusien näkemysten synnyttämiseen ajattelussa. Niissä ei kauneus kukkinut, vaan järki ratkoi selviytymisen tarvittavia ongelmia.
Ei käy kieltäminen, että masennuslääkkeillä saatiin aikaan mielihyvää, hetkellä, jolloin kehotuntemukset oli kivimurskaamon tavoin särkymässä kuin louhintakoneen alla, kipu oli sietämätöntä.
Raija
lauantai 29. marraskuuta 2014
KUN USKO HYVÄÄN HIIPUU
Eräs henkilö, jonka elämää olen seurannut jo kohta 60v, elänyt rinnakkaiseloa hänen kanssaan monine tapahtumineen, iloissa ja suruissa, on nyt uupunut. Hänellä on ollut paljon vastoinkäymisiä, niitä on riittänyt vaikka muille jakaa, niitä on ollut liikaa, julmiakin. Olen jakanut hänen murheitaan nämän vuosikymmenet. Mutta nyt hänelle on tullut negatiivisia ajatuksia ja olen siitä surullinen. Hän on luonteeltaan vuorovaikutteinen ja uskonut hyvään, puheen kautta vaikuttamiseen. Onko hänen vihan pohjansa menneistä tapahtumista, sitä kysyn, eikö hänen luonteensa ota voittoa kokemuksesta?
Toivon menettäminen vie voiman hyvyyteen. Hän kertoi, kuinka hänelle alkoi tulla negativisia ajatuksia, tuomitsevia pahaa toivovia ajatuksia toisiin nähden. Kuinka hän ei ollut kokenut niitä ennen, mitä olikin, ne oli pientä kiusaamista lapsuudessa, mutta nyt oli tullut pahaa toivovia ajatuksia. Mietin asiaa paljon. Pahaa on vastustettava, sysättävä syrjään ilkeät ajatukset, ettei katkeruus voittaisi. Hän uskoi hyvään, toi positiivisia näkemyksiä tilanteisiin, kylvi huumoria ja järjesti niin aistimielihyvää tuottavia ruokailuhetkiä, kuin mieltä ylentäviä tapahtumia leikin ja taiteen parissa.
Tämä tietenkin on laittanut minut pohtimaan pahuuden alkuperää. Minusta pahuus ei ole synnynnäistä. Lapsi syntyy viattomana. Pahuus on synnytettyä ja kasvatettua, se on vallan kautta rakentunutta, aliarvostuksen ja huonon kohtelun seurausta. Tottakai lapsi on vilpitön ja alkaa uskoa ja mieltyä mielekkäisiin kokemuksiin, jos ne hänelle suodaan. Hän saattaa jopa ihastua ja rakastua niihin liikaa, niin ettei hän halua eikä kestä enää epämiellyttävää.
Mutta tarvitaanko sellaista kestävyyttä pahan kestämiseen, mitä ei luonnollisesti synny. Tarvitseeko ihminen ylimoralistin virkaa. Ei tarvitse. Sellaista kasvatusta kutsutaan rankaisuiksi. Kasvatus ja opetus lähtee hyveiden tiedostamisesta, niihin pyritään, ne on tavoitteita. Jos tavoitteet on vain tulevaisuudessa, seikkailevat etuaivolohkolla tietoisena, mutta eivät toteuta käytännössä hyvyyttä, kasvatus ja opetus on turhaa.
Uskon puhumisen voimaan. Se toimii kun ihminen on arvostettu, häntä kuunnellaan ja arvostetaan. Hänet otetaan tosissaan ja tunnustetaan hänen todellisuutensa todeksi hänen kokemuksessaan, itseisarvoksi. Ylimielistä on asettua toisen ylä-ala-sivupuolelle ja ryhtyä tarkkailijaksi, joka ei jaa kokemuksia. Tämä ei koskaan tule opettamisessakaan esteeksi, sillä opetuksessa arvioidaan tietoa.
Raija
torstai 27. marraskuuta 2014
ARVOJEN SEIKKAILUA
Eilisessä Astudiossa joku sanoi, ettei meillä suomalaisessa koulussa opeteta kommunikaatiota samalla tavalla kuin muissa eurooppalaisissa kouluissa. Siksi emme osaa myyntipuheita, ja vientimme sakkaa. Varhaiskasvatuslaissa kasvatuksen ja opetuksen päämääränä on kehittää ihmistä tasapainoiseksi. Tunne-elämän kehittämistä ei ole huomioitu juuri ollenkaan. Itseasiassa tunteiden huomioimattomuus tuottaa tunne-elämän häiriöitä. Tunne-elämän huomioiminen ei tarkoita tunnevaltaa. Sen perusta on kokemuksen jakamisessa. Ei ole montakaan vuotta, kun kuuntelin lähihoitajan selittävän 5v. lapselle tunteita seitsemän kuolemansynnin näkemyksillä.
Puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa. Kun luemme, kuuntelemme tai puhumme, niiden aktivaatio suuntautuu eri osiin aivolohkoissa, ja ne eivät välttämättä vaikuta toisiinsa. Sanotaan, että miehillä on putkiaivot ja naisilla taas aivokurkiaisen kautta on yhteyttä molempiin aivopuoliskoihin. Liiallinen kieltäytyminen, pidättäytyminen, ja/tai aktivoituminen/aliaktivoituminen voi vierittää ajatukset liikaa mantelitumakkeeseen, eli tunnekeskukseen tai etuaivolohkolle, jossa pidättäytyminen opitaan. Kun puhe suljetaan ja luodaan vain ajattelumalleja sanakielen kautta, kieltäydytään puheen kautta oppimisesta, alitajuntaan jää tunnekokemukseen ahdistusta ja aggressiota, mikä voi purkautua vallan mahdollistuessa. Puheen kautta vuorovaikutteisena syntyy moniulotteisempia näkökulmia.
Sosiaalisuus on kuitenkin vaikeimpia asioita ihmisten välillä, ehkä juuri siksi, että arvot määrittävät ihmistä eriarvoiseksi toisiinsa nähden. Mies on korkeammassa asemassa kuin nainen, yhteiskunnassa ollaan eriarvoisia omistuksen tai ammattien kautta. Ei osata arvostaa tietoa, vaan ihmisyys on perustana sille mitä arvostetaan. Näitä määrittää omistaminen ja asema, ei tieto ja oppiminen, ja se vie valtaan. Itseasiassa ajattelen, että eriarvoisuus on monen avioliiton tuhon perusta. Kun avioliitto on sakramentin perusteella Jumalan luoma oppi, sen tuhoaa miehen/naisen vallanhalu ja alistaminen. Kun se tuodaan vielä opiksi, ollaan tuhon polulla.
Hierarkkinen asemaan perustuva valta ja toisen käyttäytymisestä havannointi on moniin ongelmiin perusyy. Epäilevä ja vallanhaluinen määrittää toisen kokemuksen. Pelokas, ajatuksiensa hajoamista pelkäävä yrittää pitää itseään koossa keskittymällä olossaan kokonaiseen kehonkuvaan hallitsemalla sitä liikkumattomuudella, levottomuuta estämällä. Ulkoinen havaitsija näkee tämän kovuutena, jopa narsismina.
Ihmisoikeuksien perustassa on itseilmaisun oikeus. Tämä toisen arviointi ja arvostelu on vienyt moniin väärinkäsityksiin, luuloihin ja vääristyneisiin mielikuviin, jopa harhoihin. Uskonnot on monien järjettömien ajatusten kehto, mutta ei tiedekään ole säästynyt näiltä ongelmista.
Raija
tiistai 25. marraskuuta 2014
OIKEUDENMUKAISUUS
En usko, että ihminen kykenee oikeudenmukaisuuteen, hän on ajatuksiensa, asenteidensa ja tunteidensa vanki. Hän himoitsee ja/tai taantuu valtaan, joka hänelle suodaan. Sanon usein, että ihmisyyden mitta on se, miten hän suhtautuu toiseen ihmiseen, suoko samat oikeudet kuin itselleen. Senkin kyseenalaistan, onko ihminen oikeudenmukainen itselleen, ja voiko toinen ihminen saada ihmisarvonsa toisen ihmisen kokemuksen mukaan. Minusta ei voi.
Olin hakemassa töitä rekrytoinnissa. Rekrytoija selvitti mihin minulla oli pätevyys kunnan tarjoamista työpaikoista. Rekrytoija soitti henkilöstöpäällikölle ja kysyi mihin olen pätevä. Päällikkö vastasi, ei mihinkään, ainoastaan siivojaksi voidaan hyväksyä laitoksissamme. Olin tällöin jo suorittanut kaikki tutkintoni. Rekrytoija kysyi vielä kahvitauolla olleilta useammalta kolleegaltaan, onko minulla pätevyyttä mihin. Istuin ja kuuntelin kaikkien vastaukset, myös puhelun kuulin, ja rekrytoija toisti sen. Ei ole mihinkään pätevä, oli kollegoiden vastaus.
Muutamaa kuukautta myöhemmin tajusin, että olin valmiiksi työsyrjitty. Vein asian tuomarille. Kun hän alkoi selvittämään asiaa, kukaan ei ollut koskaan sanonut mitään, ja minut leimattiin kuvittelijaksi. Yhteisö leimasi mielisairaaksi, vaikka en ole SAANUT koskaan psykiatrilta diagnoosia, olen jopa pyytänyt. Johtajat ovat myös määränneet yli lääkärin määräyksen sairauslomaani. Kun masennuin, määräys tuli maata sängyssä, lääkäri kehotti hakemaan virkistystä.
Olin niin tyhmä rekryssä, etten ollut tallentanut keskustelua. Kaupungin palkkalistoilla olleilla rekrytoijilla oli lakimies suojaamassa rikosta, he eivät olleet tehneet mitään. Kun todisteita ei ollut, ei myöskään ollut oikeutta. Samainen kunta harjoitti julmaa henkilöstöpolitiikkaa. Kun loppuun palamisen jälkeen kunta irtisanoi minut, ilmoittaen syyksi loppuunpalaminen, kirjallisena kirjeitse minulle, menin työsuojeluvaltuutetun puheille, ja näytin kirjeen. Hän kysyi sihteeriltä, miten tällainen on mahdollista. Kaikille, yli sadalle loppunpalaneelle on tehty samoin, sanoi sihteeri. Vähän ajan päästä penkoessaan asiaa työsuojeluvaltuutettu sai potkut.
Ennakkoluulot ja uskomukset elävät omaa elämäänsä, ilman että mitään väärää joku syrjitty olisi tehnyt. Itse puutuin päiväkodissa lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan, mitä sattui harvoin, mutta sitä sattui. Ei päiväkodin henkilökunta ole mitenkaan ihmisinä erilaisia kuin ihmiset yleensä, heille sattuu myös virheitä. Korkealla virka-asemissa olevat henkilöt harrastivat uskomusten levittämistä työntekijöiden keskuuteen. Valitettavasti työntekijät menevät mukaan pelko ja uhka työpaikan menettämisestä mielessä, pelko on vahva johtaja.
Yksilöllisesti vieroksunta vahvistuu ja kohdistuu siihen henkilöön, joka pelkää eniten. Pelkäävin alkaa oirehtia kehollisesti ja käytökseltään. Yhteisön jäsenet eivät pysty kohtaamaa häntä, koska hänen pelkonsa johtaa oman mielen pelon puolelle, siispä on parempi hylkiä häntä, suojautua itse. Kaiken kaikkian kyse on johtamisongelmista. Johtaja joko johtaa johdettavansa pois uskomuksista, ja omalla kunnioituksellaan tuo yhteisöön arvostuksen ja rehellisyyden yhteisön normiksi. Mutta jos työnantaja tai johtaja tuo arvot selkeästi esiin, ja työntekijät silti rikkovat sääntöjä, usein takana on liian korkealle asetetut tavoitteet, joissa ei ole edellytyksiä toteutukseen. Näissä ristiriidoissa usein yhteisö tuo valheelisen totuuden näyttämölle, pelastaakseen maineensa.
Raija
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
MUSTASUKKAISENA
Näin viime yönä unta, jossa olin hyvin mustasukkainen miehelleni. Unen maisemat oli sijoittuneet lapsuusajan kotiini, pirttiin, jossa myös vanhempani vaelsivat. Itse en ole koskaan nähnyt unta, jossa olisin monikerroksisessa talossa, mikä kertoisi unelmistani tai torjutuksi tulleista tunteista, mutta kotini olikin yksikerroksinen. Jos olisin viisas, en koskaan puhuisi Freudista, hän oli vainottu henkilö. Mutta minä haluan ottaa rusinat pullasta, ja kerätä hänen tärkeät oivalluksensa tietokoriini. Yksi niistä on mielikuvituksen oikeus, se on tuiki tärkeää elämän mielekkääksi kokemiseen ja nauttimiseen. Hitler laittoi Freudin ajatukset samaan laatikkoon, jotka vietiin kaasukammioon.
Voidaanko kaikki kokemukset palauttaa menneisyyden kokemuksiin ja mitätöidä tämän päivän kokemukset viittaamalla lapsuuteen. Ei tietenkään. Lapsuudessa tunnistetaan tunteet, ja aikuisuudessa on valittu arvot, jonka jalustalle valinnat rakentuvat. Unessa miehelläni oli toinen nainen, ja olin mustasukkainen. Paljastin kaikille hänen työkavereilleen hänen uskottomuutensa, ja he hylkäsivät hänet työstä. Siis rankaisin häntä paljastamisen kautta.
Freudin miinukseksi voisi sanoa, että hän katsoi lapsen rakastuvan vastakkaiseen sukupuoleen vanhemmissa, ja pyrkivän syrjäyttämään toisen, tytär äitinsä, poika isänsä. Myytin mukaan Oidibus surmasi isänsä ja nai äitinsä tietämättä että he olivat hänen vanhempiaan. Tässä kerrotaan tiedostamattomista ihmisen aikeista, ohjauksesta, joita hän seuraa ja tunteet syntyvät tiedostamattomasta. Jokainen voi löytää itsestään tiedostamattoman toiminnan, ajatuksia syntyy tunteiden innoittamana.
En tiedä, johtuiko se heikosta ravinnosta, mutta ymmärsin ihmisen olevan sukupuolinen vasta murrosiässä, noin kaksitoista vuotiaana. Siihen asti ihmiset oli pää, jossa oli ajatuksia ja tunteita, jossa opin ihailemaan tietoa. Mutta toisaalta nuoruusiässä koin pelon vaikutukset, ja tällöin keskittyminen suuntautui kehoon, jossa syntyi jännitettä. Se synnytti kehotuntemuksia ja seksuaalisuutta, mikä kohdistui ulkoiseen olemukseen. Kyllä Freudin ajan kasvatusmetodeista tärkein oli pelko. Siitä päästäänkin itsekkyyteen ja itseensä tuijottamiseen, mikä johtaa helposti Narkissos traumaan. Mitenkähän tuo mieli selittyisi ravinnon kautta, aistimukset syntyisi, kun keho saisi ravintoa? Halua ja tahtoa oli mahdollista toteuttaa vasta kolmikymppisenä.
Parempi kulkea sopimusten ja arvojen kanssa. Unet ja tunteetkin on helpompi ymmärtää. Kun on sovittu uskollisuudesta, niin mitäs menee vilkuilemaan muita. Siinä mielessä uni liittyi lapsuuteeni, että kotona asiat käytiin läpi, eikä niitä salailtu, säännöt oli sitä varten, että niitä noudatettiin.
Raija
lauantai 22. marraskuuta 2014
TUNNEMYRSKYT JA NUORUUS
'
Eilisessä "Inhimillisessä tekijässä" TV1, keskusteltiin liikennekäyttäytymisestä. Auto-onnettomuudessa vammautunut henkilö ohjeisti nuoria, "mieti, mieti ja mieti vielä kerran" ennen kuin lähdet kaahaaman. Neuvoa täytyy ja varoitella, siinä itsessään ei ole mitään pahaa. Mutta liiallisena se voi olla yllyke hurjastella yhä enemmän. Nuoruuden uusi tuleminen on itseasiassa tunnemyrskyn kuohuntaa, jossa ei aina kuulla neuvoja, tunteet ohjaavat liikaa, on ensirakkautta, voiman näyttöä kaverille, ja myrskyäviä tunteita yli laidan.
Ajattelu alkaa tunnemyrskyistä. Ne on tuiki tarpeellisia aktivoitumisen kannalta. Niitä olisi opittava hallitsemaan. Nälkä synnyttää itkua, märät vaipat hiertävät, hyvän ja pahan olon vaihtelut tuovat itkua ja hymyä. Vuorovaikutus vanhempiin tuo innostusta ja viehtymystä, aktivoituminen tuo mielihyvää, mikä on tärkeää elinvoimaa, niiden puuttuminen tuo jopa kuoleman dementiassa. Pelot voivat aktivoida tunteita liikaa. Myöhemmin pettymyksen ja innostuksen synnyttäjiä ovat rajojen asettamiset aikuisten taholta, lapsi pettyy ja ilostuu ohjeistuksessa, mikä on hyvin tärkeää elämää opittaessa. Lapsuuden tunnemyrskyssä halu ja tahto on voimakasta, tempoilevaa ja usein myös mahtipontista. Se on myös joskus niin pelottavaa, että lapsesta tulee liian arka yrittämään. Liiallinen rajojen asettaminen voi yllyttää liikaa, tunne on syntynyt, ja halu sekä tahto aktivoitunut, ja kun itseä ei voikaan toteuttaa, mieli aggressioituu, ja oman tahdon harjoittelu alkaa, puolensa pitäminen.Viisas kasvattaja ohjaa itseohjautumisen hyvään kontekstiin toiminnassa. Liikunta on parhaimpia purkautumis/oppimisteitä ylivoimaisten tunteiden hallinnan opettelussa, kuten toiminta yleensä.
Perinteisesti meidät opetetaan uskomaan sanaan, se on väline, jolla opimme ymmärtämään toisiamme. Tässä vaiheessa kasvatusta ja opetusta tehdään usein pahin virhe, eli ohjataan ihminen ohi tunteiden sanakieleen, kielletään liikaa ja asetetaan rajat liian vahvoiksi, tunteita suorastaan hävetään. Kun ohjaus on ollut liiallista, nuoruuden tunnemyrsky voi olla niin valtava, ettei miettiminen onnistukaan. Mennään vaikka päin seiniä.
Tunteita ei voi mitätöidä ja tuomita pois vaikuttamasta minuudessa. Tunteet on aina oppimisen ensimmäinen aktivoitumisen esiaste. Lapsi kiinnostuu, innostuu ja motivoituu kohteesta ja lähtee tutkimaan asiaa. Tämä on pysyvän oppimisen lähtökohta. Varhaislapsuuden hyvä huomiointi tunne-elämän kohtaamisessa itseen ja muihin nähden edesauttaa pitkin elämää kasvukivuissa. Tunteita on kohdattava jatkuvasti, ne ei ole pelkkää iloa ja pettymystä, ne on innostusta ja pyrkimystä tavoitteisiin. Mitä paremmin tunteita on huomioitu pitkin elämää, sitä hallittavammaksi tulevat tunnemyrskyt myöhemmässä elämässä.
Raija
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
AIVOITUKSIA
Joku keskustelija #huomentasuomi ohjelmassa sanoi juuri, että hänellä viestivät nuo alaikäiset muistit. Harmi, ettei keskustelijoiden nimia tuoda esiin useammin, kuvitellaan, että ihmiset pyörivät julkkisten perässä ja tunnistavat heidät ilman muuta. Onkohan minulla lapsimuisti, tunnemuisti vai peräti kielimuisti ja onko se kehittynyt vielä aikuisikään? Olenko äitiriippuvainen, isäriippuvainen, kyltymätön kehuimijä vai mitä yhteyksiä tuonne aivojen lokeroihin voisi liittääkään arvojen viidakosta. Ehkä olisi parempi pysyä vain aivoelinten nimissä.
Kun Freud jakoi ihmisen minuuden kolmeen osaan, yliminä, ego ja alitajunta, hän tuskin tarkoitti, että niitä käytetään minuuden mitätöintiin, paremminkin minän hallinnan harjoitteluun. Mutta onko sekään riittävää. Ehkä mantelitumake, jossa alitajunnakin kuvittelisi asustavan ei aina pysykään hallinnassa harjoittelusta huolimatta. Lapsiminänhän toivotaan pysyvän koko elämän innoittajana. Silloin kehoaistimukset ja tunteet tulevat esiin aidosti ja hetkellisesti. Mutta yhteiskunta on viisaudessaan ja/tai tyhmyydessään alkanut säädellä näitä impulsseja, ja meille on kehittynyt säätelyjärjestelmä, nk. limbinen, mikä säätelee liiallisuudelta halun ja tahdon. Mitä vaurioita syntyy, jos limbinen on ylirasituksessa?
Mutta mahtaako nämä järjestelmät aina toimia, vai onko eri muistien vaikutus liiallista ja/tai liian vähäistä. Ehkä tuo tunnekeskuksen mantelitumake onkin ylirasittunut ja synnyttää tarpeetonta jännitystä, mikä on sähköä, toimii niin kuin sähkö toimii, purkautuu liiallisuudessa. Olen erotellut aivojen jännitteen ja aggression toisistaan eroaviksi, että voisin ymmärtää mielen ja tunteiden eroa. Kun ihminen tahtoo ja pyrkii johonkin tavoitteeseen, hänelle syntyy jännitettä tavoitteen ja realismin välille, ja kun hän pyrkii tavoitteeseen, tuo jännite purkautuu toiminnan avulla, ihminen on virittynyt. Jos ihminen ei voi pyrkiä omiin tavoitteisiin, hänen mielensä voi synnyttää aggressiota tai luopua, jolloin toiminta on alisuoriutumista. Aggression liiallisuus tai myös ahdistus voi aktivoida liikaa aivojen erite/rauhastuotantoa. Itselläni tuo aggressiovaihe tuotti liikaa insuliinia, ja se söi verensokeria, söin liikaa, koska minulla oli aina heikko olo verensokerin laskusta.
Näitä minäteorioiden itseohjautuvia ja tietoisia minän terveitä toimintoja on siis ihmisen tahdosta, ja se on minän kannalta hyvä, että ihminen voisi kokea merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä, ja ne suojaisi olemassaoloa. Uskon, että minän toimintojen tulee suuntautua vuorovaikutukseen tullakseen näkyväksi ihmiselle itselleen kokonaisuudessaan ja sen vaikutuksista. Kun olen pohtinut omaa esiintymispelkoa, se on liittynyt puhumiseen. Kun puhun, häpeä nousee pintaan ja muisti katoaa joukkotilanteessa, puhumisesta on rangaistu niin julmasti. Tietoisuuteni ja todellisuuteni on mitätöity, siinä ei katsota olevan mitään järkeä, se on ehdollistunut niin vahvasti, ettei se pääse enää ulos eheästi, vaan siinä hetkessä liiallinen jännite purkautuu satunnaisesti ja aivotoiminnan ehdoilla. Siis vaikka kuinka tahtoisin puhua hyvin, se ei auta, sillä aivojen toimintamekanismit sanelevat ehtonsa niiden toimivuuden kautta. Jos ei ole harjaantunut käyttämään etuaivolohkoa, kuten naiset vuosisadan alussa, "vaietkoon seurakunnassa", he eivät myöskään ole oppineet muistin pysyttämistä, häpeä vei heidät hiljaisuuteen. Juuri näillä vanhuksilla olen nähnyt paljon pelon synnyttämää levottomuutta. Myös tarkkaavaisuus ja keskittymien voi onnistua, jos uhkia ei ole. Häpeässä ne tuhoutuvat.
No niin nyt meni kaikki arvot ihan sekaisin ja järjettömäksi. On parempi elää tässä ja nyt vai miten se oli, menneisyydestähän saan unia ja luovuutta, päivän toiminnot on ympäristön havannointia, aistimista, mutta todellisuuden voisi rakentaa hieman järkevämmäksi ilman tunteita. Ei se epäluulo ole paras havannointiin, se tuottaa vain vääriä mielikuvia.
Raija
maanantai 17. marraskuuta 2014
HYMYPATSASTELUA
Eilen twiiteissä pääsi hyvään vauhtiin hymypatsaiden jakaminen kouluissa, ja sen perusteet. Onko lapsi riittävän kypsä valitsemaan ja arvioimaan toisen fiksuutta, vai valitseeko hän pelon pohjalta, narsistisen manipuloijan johdattelemana vai ryhmän painostuksesta? Minusta lapsuutta tulisi suojella enemmän, ei liian varhain toisen arviointeja, kun ei ole ehtinyt tutustua vielä omiinkaan tunteisiin ja tuntemuksiin. Ylipäätänsä olen sitä mieltä, että ihminen heijastaa omia tuntojaan toisiin, siten persoonan arviot on pääosin pielessä. Tekoja voi arvioida. Persoonallisuuden arviointi on menneen talven lumia, ja johtaa useimmiten käsitteiden sekasortoon.
Tein lopputyöni opistossa muistin toiminnasta dementoituneilla. Siellä törmäsin mielen, tunteiden ja muistin moninaisuuteen. Virittyminen, ohjautuminen ja valitseminen on erityisen vaikeaa mielen kokemusten valossa. Teorioita riittää. Mieleen jäi Antti Hervosen lause, " lyhytaikaisessa muistissa täytyy olla runsaasti liikennettä". Siispä tuo patsaaksi ja mallintamisesta tullut hymyileminen ei aina ole ihmisen parhaaksi. Ajatuksien ja tunteiden synnyssä symboliset kuvat uinuvat ja ohjaavat muistikuvien syntymää, sanotaan jopa, että ne on geeneissä. Itse olen opiskellut vain vanhempien vaikutusta kokemuksiin, joissa jokapäiväiset mieltymykset on lähtöisin ensikokemuksista. Ihan sokeasti en tuohonkaan usko, mutta minulla on nyt muutoinkin kriittinen suhtautuminen uskomuksiin.
Mikä on riittävä määrä aistimuksia havaintojen kautta, että liikennettä olisi tarpeeksi. Joskus juutumme patsastelemaan ja jäykistymme kehomme vankilaan, eikä uusia näkemyksiä synnyttäviä luovia kuvia synny, aktivaatiota ei ole, vaikka virikkeitä olisi kuinka paljon. Siksi minun ihmiskuvassani on sisältäpäin kehollistunut ja syntynyt rooli, patsasongelma. Kannatan sanakielen kautta kehittynyttä minuutta. Minut on opetettu kunnioittamaan Jumalaa yli kaiken. Työnohjaajakoulutuksessa tämä mielen kokemuksen haltuunotto oli metodina koulutuksen pääsisältö, etäisyyden otto omiin kokemuksiin jonkun metaforan avulla. Mielikuvat kun voivat harhautua itsetarkoitukseksi, mikä ei yhdisty tehtävään, tunneyhteyttä ei synny, ja ihmisestä tulee suorittaja. Kovin paljon on ihmisiä, jotka hurahtavat vauhtiin, ihailevat sokeasti ja hylkivät väljästi.
Kuinka upeasti luojamme onkaan luonut ihmiselle kyvyn leikkiä? Siellä on tyydytyspiste, silloin kun täyttymys syntyy, kun ideat loppuvat ja lapsi alkaa taas hakea uutta virikettä ympäristöstä. Tässäkin kohtaa kunnioitus toisiamme kohtaan on varminta hyvää.
Raija
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
PUHEEN OPETTELUA JA LEIVÄNLAINAKASSI
Muutin joku vuosi sitten lapsuusajan maisemiini, ja tutustuin läheisemmin henkilöihin, jotka vaikuttivat elämässäni. En usko, että ihminen aukottomasti muistaa lapsuuden tapahtumia, siksi päätin ottaa ajan aikuisilta selvää. Vierailin usein kummitätini luona, joka nyt on jo poismennyt, mutta tavatessamme yli 80v. Hän kertoi minusta; Olit noin 5v kun tulit kylään (murteessamme vierailu), istahdit penkille tuvassa, etkä puhunut mitään. Hän kysyi, onko jotain asiaa, en ollut uskaltanut aukaista suutani, pitänyt vaan lujasti kiinni laukusta. Hetken kuluttua hän kysyy uudelleen, onko sinulla laukussa jotakin. Ja silloin suuni aukesi, hieman vihaisena, ei ole, se on leivänlainakassi. Rehelliseksi opetetulla pikkutytöllä ei voi olla mitään salattavaa laukussa. Ja niin tuli äidin asia hoidettua, haettua naapurista leipää lainaksi.
Kotona olen saanut ilmaista itseäni melko vapaasti, siihen on kannustettu ja ihailtu, puututtu vain harvoin ja silloin se on ollut kiroilu, jota aikuiset kyllä itse harrastivat. Olen käynyt useita esiintymistaidon kursseja, mennyt teatteriin esiintymään, päästäkseni pois esiintymispelosta. Minua on paljon kehuttu, eilenkin sain halauksia ja kiitoksia päivän parhaasta puheesta yhden mielestä, piirikokouksessa. Mutta ennen puhetta oli esiintymispelko päällä kuin katujyrä, joka oli ympäröinyt minut tärinällään kymmenen sentin kerroksen verran. Silloin alkaa tuntua siltä, että katoan kokonaan minuudestani, sanani karkailevat, enkä saa hallintaani puhetta, jälkeenpäin en muista juurikaan mitään. Olin kirjoittanut sen valmiiksi, tehnyt esivalmistelut, hengitellyt jmv. Kuulijana oli arvovaltainen joukko puheenpitäjiä.
Onko minulla huono itsetunto? Kuinka tietoinen olen puheessani? Olen etsinyt tähän vastausta jo vuosikymmenet, eikä ammatti-ihmisetkään ole osanneet auttaa. Minulla on hyvä itsetunto, tiedän että puhun järkeviä, kunnioitettavia ja osaan kiinnittää huomion oleelliseen. Olen saanut paljon kiitosta.
Olen löytänyt vain yhden syyn. Joukkovoiman tuomat rankaisut kyläyhteisössä ja työpaikan valta. Näissä molemmissa on totuuden puhuminen ollut kiellettyä, ja olen kokenut sen rikoksena, minut on vaiettu kuoliaaksi, häpäisty, ettei heidän maineensa menisi. Kyläyhteisö on halunnut pitää yllä mainetta kunniallisuudesta, ja tuomita minut syntiseksi naiseksi, koska naiset on olleet aina syntisiä ja pahoja. Työyhteisö taas ei ole halunnut tunnustaa virheitään, hekin mainettaan suojellen, vaikka en ole syyttänyt heitä, vaan ymmärtänyt liian kireälle vedetyt työolot.
Minä en kykene kannattelemaan valheellista tarinaa. Mieleni menee kaaokseen. Kyläyhteisön valheellisuus rakentui moralismista naista kohtaan, työyhteisössä naiset suojelivat itseään ja mainettaan. Mutta ei näitä olisi tarvinnut suojella tai moralisoida, ei valhetta tarvitse suojella. Työssä olisi voitu tuoda epäkohdat esiin ja pyrkiä parantamaan asiat, työnkuva mahdollisti sen, se oli tavoite. Naisiin kohdistunut häpäiseminen oli kulttuurellista.
Mieli murjoi siis minuuteni melkein sydänkohtaukseen. Minuuteni, joka oli häpeällä kuristettu kuoliaaksi. Ongelma työpaikoilla ja kyläyhteisössä johti myös ympäristön ihmisten häpeään, ja siksi minut ulkoistettin pois läheisyydestä. Katsottiin, että aiheutan ahdistusta muille. En ole mikään järkkymätön totuudentorvi. Olen puuttunut viisi kertaa 30v. aikana tekoihin, jotka ovat vaarantaneet lapsen kehityksen päiväkodissa. En syytä ihmisiä moraalista, mitä heihin on juurrutettu uskonnon tai muiden valtaapitävien toimesta. Mutta vastustan kulttuuria, jossa uhrataan ihmisiä, kun ei haluta puhua totta. Salailu vie totuuden piiloon.
Olen siis opetellut puhumista jo reilu 60v. Enkä vieläkään osaa. Mieleeni on asetettu taakka, joka musertaa minut. Puheestani on tullut katkonaista. Minä en osaa kauniita tarinoita. Puhun kyllä myös kauniisti, ne ovat enimmäkseen tavoitteita, sitä mitä me ihmiset emme ole. Tiedän, ettei enää ole mahdollista saada mielen kauhua hallintaan, siksipä kirjoitan. Surullista on se, että sosiaalinen syrjintä on niin luvallista ja se sallitaan, koska epäluulolla vesitetään totuutta, se on sanaton sopimus yhteisöissä.
Raija
perjantai 14. marraskuuta 2014
KUNNIOITUKSESTA ONNELLINEN
Twiiteissä puhutteli vahvimmin tänä aamuna @VeetiKallion näkemys, josta vapaa käännökseni; "Vastoinkäymisistä tai niistä huolimatta kunnioitan sitä mitä nyt olen sellaisena kuin olen". Menneisyyttä ei voi muuttaa, joten on parasta hyväksyä se, mutta ei unohtaa sen käsittelyä. Totuutta siinä ei tarvitse muuttaa, mutta ymmärrys syistä ja seurauksista tuo anteeksiantoa, kaunistaminenkin on joskus paikallaan, että kykenee näkemään sitä mitä on kokenut, etäännyttämällä. Ihmisellä on kykyä etäännyttää, ja luoda uusia kuvia riittävien myönteisten kokemusten jälkeen. Itse tein niin vaikka en ollut saanut siihen vielä koulutusta. Silti en suosittele sitä, siitä seurasi hallitsematonta mielen järkytystä. Sinällään elämän kunnioitus on tärkeää, ja erityisesti yksilön kyky kunnioittaa tekojaan, ajatuksiaan ja tunteitaan.
Voiko itseä kunnioittaa, jos tekee vääryyksiä? Entä jos ei olekaan omaatuntoa, mieli pukkaa totuudeksi sellaista, joka on vain mielen synnyttämää psykologisessa puolustuksessa tai ihminen ei koe valehtelevansa, ja mielen tuotos on hänen todellisuutensa, eikä hän havaitse sitä mitä on. Voiko tätä mielen puolustuksen mielikuvituksen vaaraa ennalta ehkäistä mitenkään?Ihmissuhteiden kannalta tärkeimpiä asioita on arvostaminen, kunnioitus ja osallistuminen. Ei ihminen elä vain itseään varten, itselle. On turha uskoa satua, jossa kaikkia kunnioitettaisiin. Aktivaatio on tärkeimpiä asioita ihmisen elämässä, sen syntyminen ja välittäaineiden toiminta on oleellista, että muistissa tapahtuisi liikehdintää.
Ihminen voi olla aktiivinen monella tapaa, alkuun panijana pidetään useimmiten liikuntaa, käden taitojen harjaannuttaminen tuo analyyttistä ajattelua. Karkea motoriikka aktivoi pienemmät elimemme toimintaan, nk hienomotoriikan. Tutkija aktivoituu ajattelussaan asioita tutkimalla, kirvesmies tutkii tuntojaan halkovajassa. Aina ei kuitenkaan käy niin, että ajattelutoiminnot aktivoituisivat, joskus mieli jää halkomaan mielikuvia kuin solujen jakautumisessa, paine voi olla liiallista. Eri asia on lohkominen, joka on mielen torjuntaa, tietoisempaa valintaa.
Yhtä tärkeää kuin liikunta on etsiytyä mielen puolelle ihastumaan ja aktivoitua vuorovaikutukseen tai ihailemaan sienimetsää. On ensiarvoisen tärkeää, että ihmisen lahjat huomioidaan yhteisössä. Itse sosiaalisena ja vuorovaikutusta arvostavana olen saanut kokea yhteisön hyljeksintää juuri tässä asiassa, puhumistani estetään, se on rumaa, kun siinä kuuluu ahdistukseni, vanhan aatamin vuoksi karheutta, pitäisi laulaa kuin satakieli. Psykologian opettajani sanoikin, että ihmiset löytää aina heikon kohdan, johon iskevät. Psyykkinen romahdukseni julman ulkoa tulleen väkivallan seurauksena on oikeuttanut pitämään minua arvottomana aivokääpiönä. Olen kokenut sen vahvana suruna. Sitä vaan lakkaa puhumasta, kun ajatukset aliarvioidaan säännöllisesti, tarkistetaan onko ne oikein, naureskellaan ja korjataan. On kysymys valtataistelusta.
Mitä siis kunnioittaisin itsessäni, rehellisyyttäni, josta rankaistiin julmasti, ihanteitani, jotka ovat vuorovaikutuksesta lumoutuneita, tekojani joita häväistiin. En minä odota muilta huomiota ja ylistämistä, koen sen suorastaan tarpeettomana, jos se vain on kohteliaisuutta, toki jonkin verran sitä tarvitsen. Pysyn pystyssä omine jalkoineni, mutta ei pilkan ja ivan alla ole mukava olla, sitä pakenee paikalta yksinäisyyteen. Ilon olen löytänyt havaitsemisen, ajattelun ja välittämisen areenalta. Kunnioitus on jatkuvasti uudelleen syntyvää, kun elämälle luodaan myönteisiä kokemuksia. Ei se mitään, jos en saa ostaa uusia vaatteita, mutta kun menettää puheoikeuden, se surettaa. Ehkä juuri siksi minun täytyy syödä propamiinia tabletteina, että muistikuviin olisi synapseissa alkuainetta. Liike on liian vähäistä.
Raija
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
MINNE KATOSI SOSIAALISET TAIDOT?
Tuon otsikon kysymystä pohdin opiskellessani sosiaalialan oppilaitoksessa, josta valmistuin sosiaaliohjaajaksi 1995. Neljä vuotta, ja mikä hirveä syrjinnän lataus jatkuvasti päällä. Miten juuri sosiaalialan oppilaitoksen ydin oli kadonnut? Itse ainakin jouduin pohtimaan sietämisen ja sietämättömyyden probleemaa, milloin alkaa syrjintä, milloin ihastutaan, hyväksytään ja ryhmäydytään. Tutkimusten mukaan ihmiset on valikoivia.Olimme useammat yli 50v. joten jotain olisi pitänyt olla jo opittuna, mutta sieltä ne nousivat käsittelemättömät kokemukset pintaan kuin sukellusvene Ruotsin rannikolla.
Sosiaalisuus on alkujaan synnynäistä, lapsi nostaa katseensa äitiin ja pyrkii rinnoille, tunnistaa hajun perusteella oman äitinsä. Tuo on niin fyysistä, kuin olla voi, voimakkaan aistimuksen vaikutusta, jossa herää ainoa synnynäinen motiivi, uteliaisuus, psykologinen puoli.
Mutta miksi sosiaalisuus katosi? Kaikkien yhteisöjen kohdalla olen todennut saman asian. Kaksi tai kolme moralistia alkaa johtaa jäsenten näkemyksiä negatiivisilla ajatuksilla. Vaikka yhteisön jäsenet olisivat ajattelevia, heidän on vaikea uskomuksessaan valita oman ihastumisen ja hyväksymättömyyden väliltä, mihin uskoisi. Se ihminen, jota ihailee, onkin toisen ihmisen mielestä vihattava.
Epätietoisuudessa alkaa inhon ja ihastumisen rankka vellonta, ja kun oma mieli on epätietoisuudessa, on paras keino ottaa etäisyyttä. Oma mieli suojautuu. Inhon kohteeksi joutunut kokee syrjintää, mutta nk. syrjijä ei jaksa ajatella hänen kokemaansa. Tällöin ollaan vielä inhimillisessä ulottuvuudessa. Sitten joukkoon liittyy manipuloijat, jotka alkavat tehdä myyrän työtä syrjityn ihmisen mustamaalamisessa.
Taustalla näiden hylkäämis- ja hyväksymisilmiöiden takaa löytyy psykologiset lainalaisuudet. Erityisesti naisten maailmassa, jossa itsetunto on jatkuvasti vaakalaudalla, kauniit, osaajat, inhimilliset ja sosiaaliset ovat vaaravyöhykkeellä, koska he ovat vahvasti kokeneet hyväksyntää, ja kiusaajat ovat saanet taistella olemassaolostaan häpeän ja vaillinaisuuden aallokossa. Mielyttävälläkin on synnynäinen häpeä, ja suojautuessa hän on mahdollisesti vahvistanut omaa hyvää puoltaan. Erilaiset mielet ovat vahvasti ristiriidassa, ja reaktiot on opittuja. Kiusaajilla kateus nousee pintaan ja miellyttävä ajetaan kokemaan inhoa, syrjintää ja hyväksymättömyyttä. Omat kokemukset tuodaan näyttämölle.
Tuo mielen ominaisuus valinnoissa, hylätä tai hyväksyä, kulkee elämän varrella koko ajan vaikuttamassa. Se näkyy myös muistissa. Syvätunteiden esiintulo nousee ihailun alkuajoilta, miellyttävien kokemusten muistoista, hyljeksintä epämiellyttävien kokemusten. Syrjitty on syytön näihin yksilöiden kokemiin, mutta hän joutuu niiden kohteeksi, jos mielet on liikaa tunteiden hallitsemia. Uhraaminen on yleismaailmallista, mutta taustalta löytyy mielipidejohtajat, jotka johtavat harhaan. Selkärankaiset ovat oppineet kunnioittamisen taidon, jolloin mieli syrjäytetään ja valitaan viisaasti.
Ihastumiseen ja vihastumiseen oppineet mielet vievät sosiaalisuuden, jos ihminen ei voi luottaa omiin tietoihinsa eikä tunteisiinsa. Itseasiassa aitous katoaa, kun maailman syli sulkee vertailuin ja kilpailuin ihmisen kateuden valtakuntaan. Lapsena ihastuminen itseen on luonnollista hyväksymisenä. Moralisointi, ihmisarvon nihilismi ja oppi syntisyydestä saa meidät syyllisyyden hautaan, mikä kuolettaa vilpittömyyden ja uskon itseen, ja vie kateuden poluille. Aitous katoaa, se jota koko elämämme kaipaamme.
Raija
maanantai 10. marraskuuta 2014
MIEHEN PAHUUS
Pääsääntöisesti liitämme pahuuden persoonallisuuteen, siinä ihmisyyteen ja syntisyyteen, kuten Raamattu opettaa. Siihen nojaa myös tiede. Sukupuolittunutkin pahuus on. Nainen nähdään syntisenä Eevana jo luomiskertomuksen pohjalta. Tuo Eeva, joka hebreaksi on ajatus, tuo Aatami, mikä on ruumis. Pahuus on tänä päivänä näkyvissä vahvimmin kuin moniin vuosikymmeniin.
Jokseenkin alkaa tuntua siltä, että pahuus kulkee enemmän opeissa kuin persoonallisuudessa. Isis järjestön hirmuteot, Syyrian ja Israelin sota kertoon kylmästä laskelmoinnista, jossa oma näkemys oikeuttaa pakottamaan toisia alistamalla näkemyksen ikeeseen, muuten kuolema on rangaistuksena.
Pelko on synnynäisesti ihmisessä, ahdistus ja kauhu, jonka syntymässä koemme. Tämän trauman hoitamiseen tarvitsisimme väkivallatonta hoivaa. Voi olla, että suurempina koostaan poikalapset kokevat pelkoa enemmän kuin tyttölapset. Tällä hetkellä lasten hoiva yhteiskunnassa ohjaa pois tunnistamasta tätä pelkoa, ja juoksemaan kilpamatoilla fyysisen kunnon ja kilpailun saavuttamiseksi huippuunsa.
Pahuutta voi myös ajatella aseman kautta, johon omistus ja valta kytkeytyy vahvasti. Miehillä on ollut tunnetusti valtaa kautta historian ja se on tuonut valtaa omistukseen, eikä siihen ole vähäisin vaikutus kristinopilla. Mutta onko miehillä vallanhalu synnynnäisempää, joutuuko mies oppimaan enemmän irti peloistaan kuin nainen, odotetaanko mieheltä enemmän, suorastaan jumaluutta. Onko vallanhalu siis rakentunut omistamisen kautta asemaan, jossa valta mahdollistuu, ja uskomukset tukevat sen oikeutta?
Joka tapauksessa maan matonen, se köyhä ja varaton ihminen ei voi lähteä sotimaan ja haalimaan valtaa ja omistusta. Metsästäminen kuului ravinnon hankintaan. Köyhyys tai rikkaus ei sinällään kerro vallanhalusta, valta on osin psyykkisperäistä, osin yhteisörakenteellista. Antropologiassa kerrotaan, että naisilla oli kielto pyhille paikoille jo ennen kristinuskoa. Miksi pahuus nähtiin enemmän naisessa, kertoo siitä, että miesten psyyke projisoi pahuutta ulkopuolelle? Pelko loi pseudotodellisuuden mieleen, jossa uskomukset asuvat, toivo ja harhat pullistelevat yliaistillisuuden ajamana.
Uskon, että parhaiten rauhaa rakennettaisiin hoitamalla tunne-elämää turvan ja luottamuksen kautta. Lapsen into liikuntaan ja fyysiseen toimintaan on vahvaa, sitä ei tarvitse hoputtaa, kun aikuinen vain oppii kunnioittamaan lapsen innostusta. Tärkeintä olisi saada varhaiskasvatukseen leikin oikeuden kautta itsensä hallitsemisen oppia tunteiden puolella, luoden sitä kautta rakentavaa tietoa.
Pelon historian ymmärtäminen rakentaisi maailmaa enemmän kuin opit, jotka koulutuksissamme saamme. Valinnoissa tunteet on taustalla erityisen voimakkaasti, ne määrää kulttuurin arvot. Tunteet, intuitiot, vaistot ja vietit kertovat yksilön voimavaroista, ei oikeasta ja väärästä. Opit oikeasta ja väärästä on järkipohjaisesti opittua moraalia ja selitystä.
Aseman oikeus tuntuu määrittelevän eniten vallan oikeutta. Ehkä kuitenkin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota miesten koulutukseen kuin naisten, menettämättä naisten oikeuksia. Mies hallitsee maailmaa, käyttää valtaa yli naisten, ellei hän opi tuntemaan omaa valtaansa. Tunne-elämän häiriöt, tunnevaltaisuus on vahvaa juuri miehillä, kätkettynä ja seksuaalisuuteen ohjautuvana. Konkreettinen asemavalta mahdollistaa unohtamaan tunteet, se imaisee tunteet niiden hallinnassa uskomukseen, johon asemasta saa tukea.
Raija
lauantai 8. marraskuuta 2014
VALITTAMINEN JA TAISTELU
Valittamisen kiusallisuus nousee pintaan mediassa silloin tällöin. Valittamista ei haluta kuulla. Asian käsittelyssä tuodaan esiin vertailua kärsimyksissä, mitä tulisi kestää. Minusta kärsimyksiä ei voi vertailla. Mutta toisaalta kyllä olen sitä mieltä, että turhan valittaminen ei ole mielekästä. Kaikesta ei kuitenkaan voi luopua, on hyväksyttävä valitus, joka itse asiassa onkin taistelua. On oikein, että rattijuopoista valitetaan ja taistellaan heidän tekemiään rikoksia vastaan.
Rikoksista saa valittaa. Jos emme taistele pahuutta vastaan, maailma muuttuu viidakoksi, jossa ei ole mitään sääntöjä. Yhteiskunnan tulee sopia pelisäännöistä, että voimme elää turvallisesti ja ilman pelkoa tulla päälle ajetuksi kaduilla.
Jokunen päivä sitten julkistettiin tutkimus, jossa naisten tekemää väkivaltaa arvioitiin eri kriteerein kuin miesten tekemää. Naiset nähtiin uhreina, miehet taas rikoksen tekijöinä. Olen itse ollut ainoastaan naistyöntekijöiden valloittamissa töissä. Naisten tekemiä väkivallan tekoja vähätellään, salataan ja vääristellään, niistä ei saa puhua. Asian paljastaja suurin piirtein hirtetään. Näin naisista on tehty pyhiä ja koskemattomia, mutta uhreja syntyy kuin Jeesuksen aikoihin.
On surullista todeta, että olen melkein luopunut sosiaalisista riennoista. Minulla on enää harvoja, mutta sitäkin rakkaimpia ystäviä. En vain yksinkertaisesti kestä kiusaamista. Kun katson historiaani, minut on teilattu hyvin pienistä virheistä, yhdestä kerran vuodessa tapahtuneesta tapauksesta. Päiväkodissa puutuin lasten väkisin nukuttamiseen, kun lapsi oli tuotu paria tuntia aikaisemmin hoitoon kymmeneltä, ja nukkua olisi pitänyt jo kahdeltatoista. Kaupungin henkilöstöpäällikkö ilmoitti rekryyn, että olen yhteistyökyvytön, ja ettei asiaa ole enää kaupungin töihin. Puuttumisen tein hyvin hienovaraisesti kahden kesken suljetussa tilassa. Henkilö julisti koko henkilkökunnalle, että olen törkeästi loukannut häntä, vaikka en nimennyt edes ketään, vaan sanoin, että nukuttamista tapahtuu. Toisen osaston hoitaja kävi sylkäisemässä päälleni lasten ulkoilutilanteessa.
On asioita, josta tulee saada valittaa, ettei meidän rikollinen luonteemme pääse tekemään rikoksia. On oikein taistella rikoksia vastaan.
Raija
torstai 6. marraskuuta 2014
TOIVO JA TOIVOTTOMUUS
Elämässä pitää olla toivoa.Toivoa siitä, että voi elää ja ennakoida tulevaisuutta. Minun toiveeni oli ikäpolveni arvoihin pohjautuen rakkaus ja perhe. En osannut nuorena haaveilla kovinkaan suuria. Maailma näkyi pienenä pienessä maalaiskylässä. Tieto koulussa oli kevyttä ja yksipuolista, ei todelliseen elämään liittyvää, ja taitaa se olla sitä vieläkin. Mitä apua minun elämässäni on ollut Napoleonin sotaretkistä, historiassa kuvataan hallitsijoiden elämää.
Toivo ja hyväolo syntyi minulla ensirakkaussuhteesta, ja siinä vuorovaikutustaidoista. Me osasimme puhua toisillemme, ja se synnytti vahvan kokemuksen unelmakokemukseeni, sitä toivoi aina ihmissuhteissa. Mutta se oli harvinaista todellisessa maailmassa, ihmiset haalivat enemmän valtaa ja arvostelivat. Toisia ei kunnioitettu. Nämä kokemukseni on enimmäkseen työelämästä.
Arjessa toivo liittyy kuitenkin monilla rahaan. Onko sitä huomenna, pystynkö maksamaan vuokran, riittääkö ruokaan? Selittämättömiä tapauksia kuulee nuorilta, kuinka heidän perusturvansa riistetään monien sääntönormien puitteissa. Kun on satunnaisessa työssä, ei voi saada asumistukea, ei hakea kuukausittain, ja tulot lasketaan puolen vuoden ajalta takakäteen. Ensiasunnon saanut joutuu maksamaan opintolainaa, ostamaan kodin koneita, rahat on mennyt tarpeellisiin omaan elämään tarvittaviin hankintoihin, mutta niitä ei huomioida. Sänky, pesukone, ja vuodevaatteet on ihan normallia ihmisen käyttötavaroita, joita on hankittava.
Henkisessä elämässä toivo ja unelmat voivat olla jotain sellaista, mitä ei käytännössä voi saavuttaa. Unelma ja toivo, mikä on mahdoton ja epärealistinen, tuottaa pettymystä enemmän kuin realistinen. Minunkin olisi pitänyt ymmärtää, että ihmiset on pahoja, ja vuorovaikutusta ei ole, ihmisen arvostamista ja kuulemista. Minun unelmani ovat aika lailla arkisia. Olisin halunnut lapsuudessa oppikouluun, mutta sitä ei kylällä ollut. Korjasin tilanteen kolmikymppisenä. Muistan yhden typerän hetken tuossa itsetutkiskelun vaiheessa. Olin kateellinen eräälle sokealle ystävälleni, hänelle koulutus oli valtion järjestämää.
Mutta tuo opiskelukin, jota sitten harrastin kymmenisen vuotta, loppujen lopuksi mitätöitiin työpaikan arvojen vuoksi. Loppututkintoni tunteiden hallinnan oppimisessa ei tullut arvostetuksi, koska tunteita pidetään yleisesti heikon ihmisen merkkinä. Hyvä psykiatriopettajani opettikin, että ihmiset elävät harhoissa, joihin arviot perustuvat.
Raija
tiistai 4. marraskuuta 2014
KUKA SAA PUHUA?
Sananvapautta pidetään itsestään selvänä, ja Suomessa sen katsotaan olevan hyvällä tolalla. Kenen ääni saa kuulua, sitä kysytään juuri TV1 keskustelussa? Keskustelijat puhuvat näytelmäkirjalilijoiden mahdollisuudesta tulla kuulluksi Suomessa, tuki Ruotsissa on paljon parempi.
Saamme puhua siitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä, virallista, vanhaa ja kulttuurin sävyttämää. Vuosisatoja sitten sai puhua vain kirkon näkemyksen mukaan, nykyisin on vallalla psykologian kumartaminen. Kuka tahansa tuntuu tietävän monia vaikeita ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä, se on ajan henki ja sanavapauden ydin. Asioita mitätöidään ja tarinoita uusitaan. Eilen luin blogin, jossa joku uskollisesti julisti, kuinka masennuksesta voi selviytyä ajattelemalla, uskoen hyvään. Mieli kuitenkin kertoo ihmiselle pahan olon, se kertoo hänelle enemmän kuin uskomus. Syvä masennus on solutoiminnan häiriö aivoissa, silloin ajattelu ei toimi, ja muisti on satunnaisia reaktioita. Tarinoissa uskomukset heräävät henkiin ja asenteet linkittyvät ilmapiiriin yleiseksi viisaudeksi, mitä enemmän populistista näkemystä välitetään. Tiede on jumala, jonka kulttuuri muovaa mieleisekseen. Tieteessä poikkeavat putoaa pois tilastomatematiikan turvin. Kulttuurilla on taipumus tehdä katharsista, puhdistaa todellisuus ikävästä.
Itselleni kompastuskiveksi muodostui ihmiskuva. Se oli täysin erilainen kuin tiede selitti. Kirjoitin sen kirjaksi fiktiivisenä, saadakseni sen näkyviin ja kuuluviin. Mutta sitä ei hyväksytty, julkaisin sen itse. Koin, että asiani oli niin tärkeä, syrjityn ja kaltoin kohdellun osa, heikon näkemys elämästä, että minulle tulisi olla puheoikeus. Mutta ihmiskuva oli yleisesti ja tieteen piirissä keskiluokkaisen hyväosaisen kokemaa, erityisesti mieskulttuurin synnyttämää, vallan näkemyksen kuvausta. Siihen ei hyväksytty osattoman ja erilailla kokevan näkemystä. Ei naisen, jolla valtaa ei ole tai ei ole ollut.
Ihmiskäsitykseni on syntynyt kaltoin kohtelusta, jolloin ajattelua ja tunteita ei synny, on vain psykologinen puolustus hyökkäyksiä ja väkivaltaa kohtaan. Kaltoin kohdeltu näyttää kylmältä ja välinpitämättömältä, sillä hän joutuu kieltämään tunteensa ja ajatuksensa, koska niistä rankaistaan. Osattomalla ei ole mielipideoikeutta eikä päätösvaltaa, muut sanelevat ennakkoluuloistaan käsin, usein joukkovoimalla. Osattomana ei ole eteenpäin pyrkivää ihmistä, mieli on reaktioita ympäristöön nähden, jotka on satunnaisia, pelottavia ja todellisista uhkista syntyneitä. Kun ympäristö rankaisee suurinpiirtein jokaisesta teosta, osattoman mieli alkaa toimimaan kuin varjo luoden pseudotodellisuutta. Se kehittää psykologisessa puolustuksessa korvaavan elämän, koska ei saa elää todellisuudessa. Minuutta ei siis ole, on oman mielikuvituksen avulla pysyvä varjo, mikä pitää hengissä. Itse turvauduin mielikuvituksessa ensirakkauden tuomiin hyvän olon kokemuksiin, kun raadollisuus sulki elämäni ja osallistumisoikeuden.
Miksi puhun niin vahvasti näistä oikeudettomista ihmisistä? Olen nähnyt ja kokenut, ettei kaikilla todellakaan ole mahdollisuutta vaikuttaa, tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kun se jo tieteessäkin pidetään suljettuna, se on osattoman syrjintää rakenteellisesti. Mitä sanoo kristinusko tähän, eikö sen pitänyt olla heikompien puolella? Se kantaa opissaan ihmiskäsitystä, jossa ei ole tilaa heikoille. Jeesuksen sanoma on käännetty palvonnaksi, julistukseksi, eikä sanoman sisältöä enää ole.
Raija
maanantai 3. marraskuuta 2014
MUISTISAIRAUKSISTA
Suomessa muistisairaudet on lisääntyneet räjähdysmäisesti. En ole aina vakuuttunut siitä, mitataanko muistia ihmisen kehityksen kannalta oleellisista seikoista. Muistisairaudessa mitataan sitä, miten ihminen kykenee säilyttämään lyhytaikaisessa muistissaan pitkäaikaisen ja lyhytaikaisen, palauttamaan ja pysyttämään sen, jotta hän voisi toimia siinä todellisuudessa, mitä ympäröivä todellisuus vaatii, ja miten siellä voi selviytyä.
Muistin sairaus on vakava häiriö, enkä mitenkään halua aliarvioida sen haittavaikutuksia. Kanssaihmisillä on todella suuri vastuu ja paljon huolia sairaan selviytymisestä.
Mitä kaikkea muistin ongelmiin voi sisältyä? Alzheimerin taudissa ihmisen aivoista on löydetty vyyhtimäisiä valkuaisen ryppäitä, mitkä estävät synapsien toimintaa, ja tiedon siirtymistä muistisoluissa. Toisaalta aivot korvaavat vaurioituneita soluja toisilla soluilla. Amerikassa on tutkittu, että sosiaalisesti aktiivinen toiminta esti taudin kehitystä. Asiaa ei pitäisi medikalisoida liikaa.
Millainen on ollut tämän päivän vanhuksen muistikehitys? Saiko nainen olla läsnä osallistuvana ja päätösvaltaisena jäsenenä yhteisössään, vai pitikö hänen vaieta seurakunnassa. Miten silloin etuaivolohkolla toimiva lyhytaikainen muisti sai harjaantua ja mitä sen liiallisuus keskittymisessä ja/tai poissulkemisessa vaikutti solujen toimintaan?
Iän lisääntyessä kehityksemme kulkee tiettyjä polkuja. Kolmikymppisinä kysymme, kuka ja mitä minä olen, nelikymppisinä tähtäämme tulevaisuuteen, mitä vielä on tehtävä itsensätoteuttamisessa, kuusikymppisenä käymme jo läpi historiaamme. Pitkäaikaisesta muistista nousee pintaan asioita, jotka on ehkä haudattu, tai torjuttu mielessä. Tunteet on voitu kieltää arvostuksen myötä, eivätkä ne aktivoi ajatuksiamme. Kaikki oppiminen saa alkunnsa tunteista, joista motivoidumme ja aktivoidumme. Ainoa synnynnäinen motivaatio on uteliaisuus. Iän karttuessa tunteiden tarkastelu muuttuu herkemmäksi, vivahteita tulee muistiin ja palautuu menneisyydestä. Ehkä muistitesteissä tulisi huomioida moninaisena kehityksen tuoma osuus.
Oleellista on kuitenkin päivän tapahtumista selviytyminen, läsnäolo-oikeuden sosiaalinen ulottuvuus. Ehkä tähän päivään tulisi tuoda harjaannusta etuaivolohkotoimintaan jo ennen kuin tauti puhkeaa. Jokaisella meillä on yksilöllinen kehityksemme, erilainen ja matkan tuomat kokemukset ovat tuoneet sinne erityispiirteitä. Muisti on tilanteisiin liittyvää, opittua ja erikoistunutta sekä eriytynyttä. Ihminen tulisi nähdä yksilönä, ei yleisenä.
Raija
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
PETO PSYYKENÄ
Minulla on ollut ilo ja onni elää minuuteni suhteen hyvinkin erikoista elämää, raskastakin, mutta se on opettanut minulle paljon. Voin sanoa, että olen luonnonlapsi hyvässä mielessä. Olen saanut säilyttää alkuperäisyyteni, aitouteni, rohkeuteni ja voimani uskoen sen hyvään vaikutukseen sekä itsen suhteen että avoimuutena toisiin. Näen nk. mieleni ikään kuin puokkoilevana punaisena juovana aivoissani ja tunnen sen vaikutukset nahoissani.
"Mieli on omalakisensa kehityksessään", vaikka se ottaa aistimuksista muistiin kuvia.(Juha Vuorinen, Psyk. professori, Persoonallisuus ja minuus, lainaus sitaatissa).
Normaalisti ihminen havaitsee maailmaa, luo niistä muistikuvan ja tallentaa muistiinsa. Lapsuudessa hän ihailee aikuisia ja minään syntyy ikään kuin kolme puolta. Ylitajunta, jonne ihanteet, pelot ja omatunto asettuu asumaan, ego, jossa realismi säätelee valintoja, hallitsee ajatuksia ja tunteita ja sitten alitajunta, jonne on kätketty ja torjuttu kiellettyjä asioita. Nämä kaikki tallentuu muistiin tietoisesti ja tiedostamattomasti. Itse erittelen vielä tiedostamattoman erilliseksi alitajunnasta. Tunteet syntyy aina tiedostamattomasta. Mutta nykyään puhutaan psykologiassa myös kehomielestä, josta syntyy tunteita, ehkä paremminkin tuntemuksia, mikä on auttanut minuakin erottelemaan tunteiden syntymät eri lähteissä.
Lapsuuteni oli vapaata, minua kunnioitettiin, ihailtiin ja rakastettiin, viestintä oli paljolti sanakielen kautta oppimista, leikkiä ja iloa, vaikkakin materiaalisesti kovin köyhää, leluja ei ollut. Ruokaa oli vähän ja piti tyytyä siihen mitä luonto tarjosi ja tuo ravinnon heikkous vei aistimuksista voiman pois. Minulle ei päässyt syntymään mieltä, joka olisi halunnut ja tahtonut, koska se ei ollut köyhyyden vuoksi mahdollista, ei ollut mitä tavoitella. Vahvimmin surin sitä, ettei ollut mahdollista opiskella, mikä sekin myöhemmin korjaantui. Kun ajattelen mieleni tuntemuksia, sanon ettei minulla varsinaisesti ollut mieltä, oli vain aistimukset ja kokemukset niistä. Omalakisensa mieli, tavoitteellinen sammui, koska ei voinut tavoitella mitään.
Viisitoista vuotiaana jouduin tuntemattomalla seudulla tuntemattomien ihmisten julman fyysisen väkivallan kohteeksi. Kukaan ei auttanut, ei viranomaiset kuin muutkaan, minua ei uskottu, vaikka kyseessä oli rikollisen taustan omaavat henkilöt, mutta nainen oli halveksuttu. Tällöin syntyi pelon mieli, joka oppi sen, että ympäristö voi miten tahansa mielivaltaisesti käyttää valtaa ja vääristellä asioita oman mielensä mukaan. Myöhemmin, kun kävin trauman läpi parinkymmenen vuoden päästä, silloinkaan auttajat eivät halunneet kuulla kohtalostani.
Nämä tapahtumat elämässäni opettivat kuitenkin hyvin arvokasta. Opin erottamaan mielen, joka syntyi pelosta ja väkivallasta. Sitä ei ollut, kun ei ollut väkivaltaa, mutta se nousi pintaan kun väkivaltaa oli, henkistä tai fyysistä. Ja sitä oli säännöllisesti. Elämääni tuli kuitenkin hyvä vaihe ja sain käsiteltyä trauman.
Trauman alussa mieleni katosi, koska en suostunut ympäristön valheisiin, mutta kehoni kärsi, siinä näkyi arpia, traumakipuja, jotka nostivat ympäristön karvat pystyyn, ihmiset halusivat nähdä maailman kauniina ja virheettöminä. Psyyke alkoi vieraantua itsestä, kun tuli torjutuksi ympäristön taholta, ja se alkoi synnyttää pelon mielikuvia, uhkakuvia ja todellisuuteen pohjaavia. Normaalit muistitoiminnot aistimuksissa tallensivat tapahtumat. Ihmiset eivät voineet ymmärtää, että joskus olin hajoamassa täysin ja pääsääntöisesti normaali. Murtuminen tapahtui väkivallan uusiutumisessa, hylkäämisessä ja poissulkemisessa yhteisöstä, posttraumaattinen reaktio. Mutta koska ympäristö ei tunnustanut omaa väkivaltaansa, vikaa haettiin minun korvien välistä. Kun joutuu erilaisuutensa vuoksi poissuljetuksi, sulkemiseen riittää yksi pieni virhe, ja minulla se oli väkivaltaan puuttuminen, ja siitä Suomessa ei saanut puhua.
Pelko jätti jälkensä, ja se alkoi romuttamaan muistia, hajottamaan mieltä ja lopulta mieli romahti. Tuo pelosta syntynyt mieli oli rosoinen ja särkyvä, satunaisesti muistava ja itsekäs, sen oli pakko tulla ulos. Siitä syntyi sisäsyntyisesti keskittymistä, mikä vei kehon liialliseen jännitteeseen, ja mikä purkaantui pakkotoiminnalla ja asioiden selittämisenä. Tuntui siltä, kuin sisälle olisi kasvanut palava pensas, joka roihusi tulta, ja jota oli sammutettava koko ajan väkinäisella puheella. Psyykestä syntynyt ihminen ikään kuin syntyi omansa kokoiseksi kuin ilmapalloa olisi täytetty sisältäpäin, syntyi toinen ihminen sisälle. Se toi esille valeseksuaalista kokemusta jännitteenä, mikä piti purkaa. Myöhemmin löysin rakkaudessa vapautuneen seksuaalisuuden.
Jo reilu kolmekymmentä vuotta sitten, kun rakkaus saapui elämääni sain takaisin luonnolliset aistimiset. Mieli, tuo pelosta syntynyt ja kauhukuvia synnyttävä, ei ollut normaalia. Ehkä Freudin seksuaaliteorian perusta olikin peloissa, joita 1800 luku toi lapsille. Ikävintähän on tietysti se, että pelon katsotaan kasvattavan. Jos se synnyttää mielen, joka vain tuhoaa ihmistä ja tuo siihen kauhun käytöstä, on se järjetöntä ja tuo tuomoita. On surullista, että Herran pelko tuokin kauhukakaroita ja itsekkyyttä, ja mikä on pakko purkaa, ettei mieli jännityisi liikaa, ja sen saisi hallintaan.
Raija