SOSIAALIHÄÄRÄÄJÄT

 

Yhteisöllisiä ongelmia ei ole helppo käsitellä, siellä rooleissa olijat risteilevät niin vilkkaasti vallan ja tarinoiden taakse väistellessään vastuuta, ottaenkin sitä ja luoden uusia kuvia asioihin niin, ettei perässä tahdo pysyä. Todellisessa yhteisökäyttäytymisessä syntyy ja näkyy rumia jälkiä, ihmiset eivät jaksa brutaaleja käytänteitä, niitä paetaan tai vahvistetaan. Mitä isot edellä sitä pienet perässä. Voimme nähdä, että Amerikassa on täysin kaksimiekkainen yhteisöhenki. On asiallinen presidenttiehdokas ja ilkeyksiä sekä pilkkaa syöksevä möykkäri, se tartuttaa, pian kuuluu molemmista laareista hölmöä. Ideologiat eivät edes näy selkeästi, on vain ”vain minä olen oikeassa” valtataistelu, kuin pienillä lapsilla hiekkalaatikolla. Näitä valtataisteluareenoita on jokaisen maan kolkassa. Näille on yhteistä ja erottelevaa se, että niistä voisi sanoa, siinä on pahasta ja hyvästä valinta, mutta se on enemmän psyyken terassi, ihmismielet samaistuvat hulluuteen ja/tai järkeen, tällä hetkellä Amerikassa puolet ja puolet. Joissakin yhteisössä valinnat voivat olla 20 – 80 % suhde. Hulluuden portailla valitaan tuhoajat, eikä järjen ääni kuulu, suorastaan rikolliset ovat johdossa. Jostain artikkelista muistan, että yhteisöön tarvitaan omantunnon ääntä, koska sitä ei ole läheskään kaikilla, joku kantaa sitä muistutuksena. Joku vaatii vain oman näkemyksen ja uskon moraalikoodiksi, tutkittua ja oppia jäsentävää olisi saatavilla, jossa moraali tuo oikeuksia kaikille, ei vain vallan eetoksena. Äärimmillään kaikessa on vapaata ja/tai voi kontrolloida, mutta vastuu voi kaikota, kun ei pidä huolta siitä, mikä on oleellista vapaudessa, onko se vain matkustusoikeus eikä ihmisyyden ydintä, ja/tai rajun vapaasti yliaistimuksiin, ja/tai kurinalaiseen asketismiin, jossa kehokin kidutetaan kuolemaan, ilman elämän oikeuksia. Brutalismia ei voi nimetä sivistykseksi, se on tuhoamisen tietä.

Sivistyksessä tavoitteena ja päämääränä voisi olla tietoisuuden parempi kehittyminen, se on mielen kontekstissa ja sisältää sekä tiedostamattoman että tietoisen puolen, egon soveltaessa tähän sopivaa valintaa. Maailman historia ihmisyyden suhteen katsoessa näyttää siltä, että psyykkiset prosessit johtaa huonolla säätelyllä ja tiedolla, ja psyyke on kuin ravirataa, kilpaa mennään. Toinen tie olisi oppimisen tie riittävällä tiedolla, mitä psyyke ei sulje pois hyvinvoivana. Tietoa psyykestä ei kuitenkaan ole riittävästi koulutuksissa. Sosiologiassa opetettiin kanojen nokkimisjärjestys ihmissuhteita kuvaavina.

Oppimisessa ikäänkuin teorialla etääntymisen kautta oppijan tehtäväksi annetaan soveltaa käytäntöihin, se toimii sekä itseen nähden että asioissa. On asioita, joissa ei voi soveltaa, kuten kirurgia elimen toiminnan suhteen, myös henkisen puolen ulottuvuuksissa on selkeitä periaatteita, kuten ilmaisu/tunnevapaus, ettei psyyken puolustus ala johtamaan kauhun kautta. Onko niin, ettei ihminen kestä suoraa realismia, eli havaiten sitä mitä on, itselleni se on vahvinta kestämisessä. Onko kulttuurit luoneet valheen vallan välineeksi hallitakseen yksilöitä ja kansaa, tarinoilla hallinta. Jokseenkin havaintojen jakaminen tietoisuudessa yksilöitymisenä minuuteen, eritellen mielen ja tunteet sekä kehoaistihavainnot on auttanut minua kestämään todellista. Oppitunneilta muistan erään opettajan lauseen, kun ehdotin vapautta sivistyksen pohjaksi. ”Silloin ihmiset naisivat tunkion päällä”. Ääripäät on hyvä muistaa, ja kysyä mikä vie ääripäihin opetusten kentässä.

Yksi oppimisen ja yrittämisen perustekijöistä on aggressio, taisteluvoiman antaja. Sitä on ehkä tutkinut eniten Turun Yliopiston professori Kirsti Lagerspetz. Hän on kysynyt, onko aggressio synnynäistä ja todennut että on. Aggression kehityskulkuja ihmisyyteen vaikuttajana on silloin kysyttävä. Itse koen, että aggressio oli lopulta lamaannuksen jälkeen se voima mikä nosti ylös, aggressio ristiriidoissa yhteisön näkemyksiin nähden ja leikkimisen kyky, mutta se ei ollut suora tie, vaan monen ahdistavan ja masentavan reitin takana. Siksi vaadin leikin vapautta oppimisen ytimeen, kykyä ajatteluun ja sokeasta uskomisesta pois. Aggressioon voi kietoutua vihaa psyyken taistellessa oikeuksistaan olla olemassa, mikä tulee enemmän kulttuurista siihen ajaen kuin yksilöllisistä ongelmista. Onko dementiassa kysymys myös siitä, että katse on ollut liikaa tulevaisuuteen päin ja etuotsalohkotoiminta ollut aktiivisin, syvätunteet eivät ole päässet esiin, konkretiakin vaikuttaa, ”nainen vaietkoon seurakunnassa”? Ylirasitus jossakin voi tuhota aistitoimintaa. Mitä enemmän vääryyksiä ihmisyyttä kohtaan on, sitä enemmän on vihaa, mitkä voivat lamaannuttaa täysin vain järjestelmän alle. Ei voi luottaa liikaa ihmisten kykyihin selviytyä, tarvitsemme toisiamme kasvun ja oppimisen tielle.

Pääasiassa nuo yhteisöhengen olemukset voi jakaa kehittyviin ja tuhoaviin eri lähtökohdistaan, psyyken paineet, loogiset oppimiset, järki ja tunteet. Kun mieli on epäterveesti vahvoilla, tunteet kietoutuvat järjettömien puolelle, ei suinkaan vapaisiin tunteisiin, joita ohjaisi mielekkyys ja vapaus toistemme kohtaamiseen ja vallan viisaaseen jakoon, vaan enemmän valtaistelua, jossa toinen yritetään lyödä maan rakoon. Usein uskotaan, että joku käyttäytyy huonosti, siksi syrjitään, huonoa käytöstä voi olla, ja sieltäkin olen löytänyt sen ongelman, kun on roolit, syytetty tuomitaan yhdestäkin virheestä. Oma ”virheeni” oli se, että toin esiin lasten kaltoin kohtelua. Kun ihmiset eivät käsittele, kykene/halua/osaa kohdata tunteitaan, he asettavat toisensa rooleihin, jossa vallan avulla rajataan ja kahlitaan ihmisiä, unohdetaan menneet ja sanotaan, olen käsitellyt, mutta roolien avulla peitetään todellisuutta, tarinoilla, käytöksellä jmv. menetelmillä estäen toimintaa. Jaotteluna asian tutkimiseksi voisi tuoda esiin johtamisen, epävirallisen ja virallisen, sen taustalta löytyy mielikuva, tunne ja asiajohtamista. Psykologisoituneessa maailmassa selitetään asioita psykologisesti, kuten näyttäisi narsistitermin suhteen olevan ongelmana, eli tiedon puute, ja sen hankintaongelmat, oppimisen vaatimukset ja yhteisövalta, jossa omat syyllisyydet projisoidaan yhteen henkilöön. Näissä näkyy juuri valta, sitä haalitaan enemmän silloin kun tietoa ei ole, myytit alkaa johtaa. Joskus kaun sitten olin kirjoittanut jonkin kolumnin, jossa sanoin, kuinka myyttiset tiedot säilyvät pidempään kuin tositiedot, koska ne ovat käsittelemättömien asioiden kenttää, järki ja tunteet eivät pääse vaikuttamaan. Olemme alttiita vaikuttumaan ulkoisista ärsykkeistä, kuten seksuaalisuus. Suosittelen katsomaan dokumentin Marilyn Monroesta. Se on Areenassa. Siinä näkyy selkeästi, kuinka yhteisö luo myyttejä.

Yksi elämäni esimerkki häärääjästä on liikunnan puolelta, jossa kokoonnuin 13 vuotta, syrjinnän opettaminen. Olimme tuntemattomia toisillemme tullessa ryhmään. Aika pian filosofian maisteri, opettaja esittäytyi ja hän alkoi rakentaa yhteishenkeä. Hän ei tervehtinyt minua koskaan ensin, vaan odotti että tervehdin häntä, vastasi kyllä, ei puhunut eikä ollut aloitteellinen minuun nähden. Hän asemoi itsensä valtaan. Jokin laittoi hänet erittelemään ihmisiä, hän puhui vilkkaasti muille, minulle ei mitään. Sitä monelta kantilta pohdin, mistä se syntyy, kun emme tunteneet mitenkään toisiamme mistään näkökohdasta käsin, kaikki alkoi nk. puhtaalta pöydältä. Pikkuhiljaa kävi niin, ettei muutkaan puhuneet minulle, mutta maisterin ollessa poissa puhuivat. Maisteri oli luonut henkisen valtarakennelman, jossa hän hallitsi asemallaan. Tämän voi nimetä pelolla ja vallalla aseman saavuttamiseen, ylentämällä itseään, ja saaden käyttäytymisellä toiset toisiaan vastaan. Vastaamattomuudesta voi kehittyä ongelma, jossa näitä epäkohteliaita ihmisiä on joka teiden varrella, vastataan toisille ja toisille ei, eriarvoisuus kukoistaa. Aina ei yksilö kehitä ylentämisen ja alentamisen ongelmia yksilölle, vaan myös yhteisön eetos tukee sitä.

Yhden yhteisön johtamistapa oli tunteiden kautta, sääntöjä esittäen jonkun sulkemiseksi pois ryhmästä. Toin esiin vuosikymmeniä hiertäneen ongelman, mikä oli syntynyt alkujaan ulkoa tulleen pahan teon seurauksena, jossa murrettiin yhden johtavan henkilön mieli. Yhteisön jäsenet halusivat unohtaa sen, kun toin asian esiin. Se oli liian vaikea asia ja tunteet olivat jo kehittäneet niin vaikeita kokemusahdistuksia, ettei kykyä ollut edes kohdata sitä. Yhteisön jäsenille olivat tulleet käsittelemättömyydestä johtuen roolit, joiden avulla rajattin olemista ja tekemistä, joku johti, joku oli hiljaa, joku myötäili, joku syyllisti ja häpäisi, mielikuvaverkosto eli omaa elämäänsä ihmisten mielissä todellisuuden poissulkien.

Yksi filosofi sanoi, ettei tule epäillä kykyä ihmisen kriittisyyteen, ehkä se tuli tutkijan kammiosta, ja oli toive. Psykiatrimentorini sanoi, suurin osa ihmisistä ei kykene kriittisyyteen. Kaikkea taitaa olla äärilaitoina.

Vuorovaikutus on sananmukaisesti vuorotellen vaikuttamista, sitä syntyy hiljaa ollen ja moninaisesti itseään ilmaisten toiselle. Ääripäät harvemmin kannattelee vuorovaikutusta toimivaksi elämän suojelukseen, useammin eristäväksi, sulkevaksi ja syrjiväksi. Jos kaveri joutuu arvailemaan asiat, väärinymmärrys on silloin melko vakio, siksi on hyvä tarkistaa itseltään, ilmaisenko niin, etten vahingoita ja suorastaan käytä ylivaltaa. Ääripäiden ilmiöitä aloin pohtia filosofi Heideggerin ajatuksista, on katsottava kummatkin päät, itseä on tai ei ole, on myös itsettömyys, sitten kun lisää siihen eri ulottuvuudet toiminnoissa ja psyykessä, tai irrallisina ihmisyydestä elävät, saattaa päätyä tielle, jossa alkaa nähdä ja kuulla paremmin, kun seurailee niiden kulkuja itsekullakin tai häippää kokonaan eksyksiin. Elämän polveilu on kiva sana, välillä ollaan hiljempaa, välillä puhutaan, minä tässä vain haahuilin.

Halua ja tahtoa voi olla toisilla liikaa toisilla liian vähän, se tukee valtataistelua.

Raija

LÖYDÄTKÖ VAPAUTESI?

 

Kesäkirjanen, lukuaika ½ tuntia.

On ilmeistä, että tunteiden tunnistaminen, kohtaaminen ja käsittely on ihmisille liian vaikeaa, koska he niin usein pakenevat niitä ja/tai projisoivat toisiin tunnesiirtona, oman taakan, tekojen ja vastuun kantajaksi. Terve välittäminen on eri asia. Tunnesiirrot on ymmärrettäviä joskus, jos elämä on liian raskas, elämänohjeena ja tavoitteena se on väärin. Onko tämä ihmisten vika? Ei ole. Kun olen harrastanut ja opiskellutkin tunteiden tutkimista vuosikymmeniä eri muodoissaan tiedon avulla, olen tullut siihen käsitykseen, että ne ovat osin syyllistäviä, harhauttavat pois siitä, mikä niitä aiheuttaa ja yritetään korjata vaurioita, mutta jätetään huomoimatta se, mikä aiheuttaa vaikeita tunteita, väärinteot. Tunteiden tutkimista on sysätty liikaa persoonallisuuden teorioihin, vaikka tunteet syntyy aina itsestä, ei voi unohtaa tekoja ja vuorovaikutusta, mistä ne vaikuttuvat syntyäkseen, mitä asioita ihmisiin kohdistuu.

Näyttää siltä, että ihmisyyskysymyksissä paetaan koko ajan totuutta ja todellisuutta niin yksilöiden kuin yhteisöjen taholtakin siirtyen sitä kautta järjestelmiin ja ylivaltaan. Tieto tunteista ja mielestä tulee olla kuin kelluvana ja riittävästi saatavilla erityisesi itsen etsimisessä vapauden säilyttämiseksi, mutta se ei voi olla irti siitä, mistä ne syntyvät, mistä teoista ja vaikutteista. Täysin järjetöntä on, että syytä päällekarkaukseen etsitään uhrista, hänen mahdollisesta narsismistaan tai pukeutumisestaan. Se on kuin uskon ytimiä haettaisiin ulkoisista todisteista, sen arvoja ihmisyyden kehitykseen, mitkä ovat kontrollikeinoja toisen kehityksen estämiseksi. Juuri luin yhden teologin näkemyksen, että rakkaus on kärsimystä, sitäkin, mutta minulle rakkaus tarkoittaa välittämistä itsestä ja muista, hyvää toivoen itsekullekin. Kristinuskossa onkin ajauduttu enemmän kärsimykseen, myös sen tuottamiseen ihmisen pahuuteen uskoen, eikä siitä ole irti muutkaan uskonnot, pahempaakin on esillä.

Kristinopin ytimessä Jeesuksen opetuksena on itsen löytäminen, vastuun ottaminen ja vuorovaikutteisuus itseen, toisiin ja Jumalaan. Avaimena tähän on jumalakuvan etsiminen itsestä, Jumala kuvattomana, katsominen ajatuksiinsa ja kokemustensa tutkiminen. Tästä on puhunut esim. filosofi Esa Saarinen rakkauden teesien kautta. Maailma on omaksunut tarkastelua ihmisyydestä ulkoisesta käsin, kontrolloiden ja havaiten siitä, mikä tulee myös luonnontieteistä. Kristinopissa on vaelleltu hyvä/paha akselilla, etsien syitä persoonallisuudesta, keskitytty Jeesukseen persoonana/personallisuutena, näkemättä vallan vaikutusta, mitä tulee ympäristöstä ja ympäristöön, teot, missä useimmiten valta on annettu eri menetelmin sekä arvo ja valta-asemiin tuotettuna järjestelmän arvoittumisen kautta.

Ihmistieteet lähestyvät ihmisyyttä sisäisen minuuden näkökulmasta, humanismina. Uskomusten hallitessa idän johtajat moittii länsimaita moraalittomuudesta, kun itse tuhoavat moraalin ja/tai päinvastoin.

Kun jouduin elämään ilman itseyttä ja tunteita, olin vain ruumis, kuollut ilman elävyyttä, kuin lahopuu, mikä ei hengitä, vailla mieltä, vailla omaa tahtoa ja halua, koska en alistunut väkivallan alle, marionetiksi. Sulkeuduin kuoreeni suojautuessani, kun yhteys toisiin katkaistiin ylivallan avulla, yhteisövallalla, se tuhosi sisäisen minuuteni, kokemukseni ja näytti sen, mitä on elää ilman mieltä ja tunteita, kun jäljelle jää vain ruumis, joka oli lopulta muodoton, hahmoton. Suojautuminenkaan ei riittänyt, vaan kauhun alla kaikki aistimukset hajosi, eikä yhteyksiä syntynyt.Tätä on näkyvissä kokoa ajan maailmassa, ihmisyys on viidakon lakien alla, milloin mihinkin suuntaan pakko-orjuuttavana, joskus hallitsee tunteet, joskus mieli, joskus yliaistimukset kehossa, kulttuuri luo omia itsetarkoituksellisia ulottuvuuksia, joissa yhteys on kadonnut ihmisyyteen, emme näe toisiamme, emme kuule, sanatkin vievät kohti ymmärtämättömyyttä, kieltä köyhdyttäen ja/tai muuttuen merkityksettömiksi. Vaikka juuri kielen kautta saavuttaisimme ymmärrystä lisää kokonaisuuteen nähden, taide mahdollistaa tutkimaan itsen eri puolia, mutta se onkin haarautunut erillisten tietoisuuksien verkostoon, mikä ei palvele ihmisyyttä löytämään rakkautta ja välittämistä toisiamme kohtaan, kuljemme lajitellen ihmisiä eri lohkoihin, erilaisuudesta on luotu erottelevaa ja syrjäyttävää. Ihmisyys on vasta useimmilla sotilaan funktiossa, on ollut sitä vuosituhannet, edistystä ei ole tapahtunut, yhäkin vain erillistämme itseämme ruumiiksi ohjautuen treenauksiin, kuten urheilussa voi käydä joskus, ihmisen kokonaisuus katoaa. Mitä voimme vielä nähdä, kun ruumiskulttuuri on valloillaan erilaisten aktiviteettien kautta, katoaako tai ylikorostuu mieli, tunteet ja välittäminen hukkuu. Uskon, että juuri näin käy.

Tunteet vaativat vapauden tilan tullakseen esiin, se on ja alkaa lapsuudessa alkujaan vapaana ja lapsi oppii leikkien kohtamaan tunnetilojaan ja saadessaan tukea itseilmaisun muodoissa, kuten sanoista. Tunteet voivat ehdollistua mieleen pakkotunteiksi, toistoiksi alistamisessa pakon alla. Lapsen olemukseen kuuluu kuin luontaisena vapauden hakeminen, kun elimistöön syntyy jännitettä liikaa, vauva hoitaa sitä liikuntana, villistikin potkien ja innostuen. Jos ja kun kulttuuri tuo liikaa minäkehitykseen persoonallisia piirteitä vaatimuksena olla tietynlainen, ihmisyydessä alkaa esiintyä vaurioita. Kun kulttuuri vie meitä yhä kaaosmaisempaan maailmankatsomukseen, emme herkisty näkemään miten mieli, tunteet, ajatukset ja keho toimivat, yhdistäen, rakentaen ja/tai erillistyen ymmärryksenä kokonaisuudessa, yhteyksin ihmisyyden eri puoliin. Biologismi ei aina huomioi henkisyyden puolia ja ihmisyyden kokonaisuutta. Irrationaalisuus alkaa johtaa kaaosten maailmassa. Kun tunteet kahlitaan mieleen keholliseksi, ne menettävät vapautensa, tunteet kuolevat, kun sisäinen minuus kuolee, tunnekokemukset, ja ihminen masentuu. Tunteet syntyvät aina itsestä, mutta ovat lähtöisin vuorovaikutuksesta itseen ja/tai muihin. Mieleen ehdollistuneet tunteet lukittuvat ja tulevat monesti esiin muihinkin suhteisiin, riippumatta siitä missä ne ovat syntyneet alkujaan, ne ehkäisevät vuorovaikutuksen kehittymistä.

Einstein on sanonut hienosti matematiikasta, ”löysin sen vasta ratsastaen säteiden harjalla”, tietoisuuden etsiminen ja saavuttaminen on kuin kauneuden ymmärtämistä kokonaisuudessa. Tietoisuuden eri puolet tulevat esiin, usein synnynnäisen tiedostamattoman kautta, ei ihmisten luomien erehdyttävien valtamekanismien avulla.

Ympäristö luo valtarakenteillaan tietoa estämisenä, vapauden kahlitsimisena ja monin keinoin vankiloina yksilöille, etteivät he voi puhjeta täyteen kukkaansa, ja lopulta yksilö omaksuu ne itselleen, uskoen omiksi valinnoiksi, ei aina. Niin monta kertaa pakenemme vastuuta olla yhteydessä toisiin, ”ei me voida häiritä”, ” se sanoi niin, ettei minä/me voida olla yhteydessä” ja näin hylkäämme ihmisen osallisuudesta olla kanssamme, pelot ja uhkat hallitsevat valintoja. Useimmiten tässä on keinona tiedon saamisen estäminen, ja ajamalla ihminen epätietoisuuteen, arvailujen varaan, saadaan mieli järkkymään ja tunteet katoamaan. Ihminen ei saa tulla näkyväksi ja kuulluksi itselleen eikä muille, vuorovaikutus estetään.

Psykologiassa pääosin keskitytään yksilön kehitykseen ja uskotaan sen olevan perusongelma ja unohdetaan sosiaaliset yhteydet, se on yksilötiedettä, korjaavaa, mikä ei auta, ehkä helpottaa, mutta perusyy jää korjaamatta. Aina ei ongelmat tule ympäristöstä, mutta ne ovat pääosin toimintamallina ihmissuhteiden hoidossa, ylivallan käyttö kunnioituksen puutteessa, projisoiminen, toiseen takertuminen ja epäterve riippuvuus monien oikeuksien olemattomuudessa, itseilmaisut, tunneilmaisut ja konkretia elinolosuhteissa. Olen vakuuttunut siitä, että tunteet tuhoavat liiallisena ahdistuksina ja/tai aggressioina yksilön kyvyn kohdata tunteita, koska seurauksena on niin hirveää kauhua, että se murtaa mielen, hajottaen kyvyn ajatteluun sen synnyttämiseksi, ja se on perusyy, että psykologiaa, tunnetietoa ja tunteita kartetaan. Ihanne on tietenkin se, että me osattaisiin käsitellä tunteita erilaisia tiedon muotoja apuna käyttäen, kuten taide ja tiede. Kadottaessaan itseytensä, ihmismieli masentuu ja tunteita ei pahimmillaan synny lainkaan. Ymmärrän täysin sen, kun elin kehollisesti kuolleena, ruumiina vuosia, minuun kohdistuneen pahan rikoksen jälkeen, itsemääräytymisen riiston vuoksi, muut eivät saaneet yhteyttä, koska tunteita ei ollut, eikä viestiä kokemuksesta välittynyt, olin kuin eläin, joka heittäytyi kuolleeksi, kun kuolema uhkaa. Minä en kuitenkaan voinut korjata sitä, missä käytettiin ylivaltaa ylitse minuuteni, sain julmia rangaistuksia, jos ilmaisin itseäni tai puolustauduin. Niin paljon korostetaan, älä puhu, se on mennyttä, se on salailun vahvistamista. Se on myös yksilön valheeseen kytkemistä, jos hän ei saa nähdä totuutta tapahtumista, hän ei saa tunnustaa itselleen kokemaansa ja näkemäänsä, eikä tuoda yhteisössä esiin.

Olen nähnyt elämässäni, että on liiallisen järkikehityksen ongelma, jos ja kun syväsyntyiset tunteet jäävät pimentoon, alitajuntaan, kuten sitä tieteessä nimetään, mutta itse otan vielä käsitteisiin tiedostamattoman, jossa ei alitajunta vaikuta, syvemmän vaikutteen, kuten unissa voi käydä, on ylitajuntaa ja alitajuntaa ja sitten on vielä ihmeitä tekevä tiedostamaton, kuin toivon siemeniä, ehkä se on hengellisyyttä. On olemassa elämää estäviä tunteita toistoina ja kehittäviä, jolloin ihmisen voimavarat joko palautuu ja/tai tulevat liian raskaiksi painajaisten kautta. Sen ymmärtämiseksi on tie, tieto ja työ itsetuntemuksen kehittämiseksi.

Tunteiden tutkimisessa voi löytää eron juuri ehdollistuneissa ja lukittuneissa tunteissa mieleen ja vapauden tilassa syntyneisiin. Mieleen lukittumiset tulee pakkorooleista ja alistamisesta, joita kaikki osaamisalueet voivat pitää yllä, kuten sanakielikin. Autonomia on yksi tärkeimpiä ihmisyyden tekijöistä. Uskon, että moniin sairauksiin löytyy taustalta väkivalta ja pakko-oleminen tietynlaisena.

On turha pelätä tunteiden liiallista vyöryä, sillä tunteita esiintyy harvemmin, riippuen yhteyksistä, laadusta ja määrästä, ja jos tunneriippuvuuksiin/ehdollistumiin ajaudutaan, on kysymys kasvatuksen ja opetuksen virheistä, pääosin alistamisesta ja väkivallasta. Masennukseni aikaan ikään kuin minussa uinui lapsuuden hyvät tunnekokemukset, joiden ylösnousu tuli vapaan leikkisyyden ja luovuuden avulla, mutta vasta lähelle kuuttakymmentä sain takaisin mielen hallinnan ja rauhan sieluuni, kun lähdin alistavasta yhteisöstä. On kasvatuksen ja opetuksen virhe pitää ihmistä elävänä kuolleena melkein elinikänsä. Palauduin kirjoittamisen ja teatterin avulla, sekä psykoanalyyttisen tiedon, josta muistettakoon, että kristikunta on hyväksynyt sen ihmiskuvaksi oppiensa mukaan. Psykoanalyysin avulla löysin takaisin itseyteen, tunteisiini, aloin elää ja aistia, muisti alkoi palautumaan kokemuksista ja tapahtumista, tarkentua. Se on eri asia kuin hengellisyys, jota en aina ymmärrä, koska se on minusta riippumatonta.

Yhteisöissä usein, kuten jo päiväkodeissa lasten kohdalla joskus huomattiin, ongelmaiset johtavat, kuten esim. työpaikoilla alkoholistia suojellaan. Erilaisia ongelmia käsitellään eriarvoisesti, narkomaania tai mielenterveysongelmaista häpäistään ja paheksutaan kovastikin ja syrjäytymistä edistäen.

Riittävä leikin aika lapsuudessa tuo selkeyden eritellä tunteet, kielen ja mielen, leikkimisen oikeus tuo kyvyn kohdata ne liikaa jännittämättä ja sen on jatkuttava ajattelukyvyn kehittämisenä ja säilyttämisenä läpi elämän. Leikkiin kuuluu myös rakenteelliseti aivojen toiminnan harjoittelu, jossa luovuus ja mielikuvat voivat vaellella vapaana eri toimintamenetelmissä ja teoissa, kuten vaikka leipominen tai puunhakkuu, ne ovat välineitä oppimisessa ja aivotoiminta kehittyy niin, etteivät ne villiinny liikaa eikä kauhu pääse kehittymään hajottamisen suhteen. Sanakieli on kuin rakennuspuu, samoin kuin toiminnalliset taidot, oppia siirtämään muistiaan lyhytaikaisesta pitkäaikaiseen ja tunteiden säätely. Tunne on viesti kokemuksesta.

Mielen hallinnan puutteessa joskus ikään kuin kaaosta ilmentää erilaisten toimintojen kautta täydellisyyden tavoittelu, liikunta, ruokailu, ulkonäkö, toisiin kohdistuvat vaatimukset, liiallinen järjestyksen vaatiminen, missä sitä ei tarvita, tavallaan vapauden puute näkyy kaikkialla. Traumatisoituneet ihmiset toistavat usein asioita, muistissa toistuu tavat ja teot. Ihmettelen usein sitä, että pyydetään elämään tässä ja nyt, kun ihmiselle tekisi hyvää, että löytäisi menneisyydestään, lapsuudestaan ja kokemustensa avulla takaisin leikkiin ja luovuuteen sekä tunteisiin, jotka on menettänyt kyvyistään. Erilaiset vapausharjoittelut voivat vapauttaa traumoista, kuinka paljon hyviä kokemuksia olisinkaan saanut, jos joku olisi välittäyt, mutta jos joku yritti, häntä rangaistiin tapojen ja valtasäännösten rikkomisesta.

Syrjintää esiintyy, kun ei puhuta mitään, mutta ei huomioida, ja eristetään toisista ihmisistä valheiden avulla, se on julmuutta. Ei voi olla niin, että yksi on vain aina syyllinen, kyllä se on kaikkien soppa. Ulkokultainen käyttäytyminen on sietämätöntä, se ei tarkoita kohteliaisuuden hylkäämistä, se tarkoittaa valheellisuuden hylkäämistä. Ihmisten asenteet, tavat ja tunteet kyllä näkyvät syrjitylle, hänelle toivotaan kuolemaa, ettei hän rikkoisi muiden täydellisyyttä ja virhettömyyttä, se on uskonnollista uhraamista. Muistan ikuisesti ihmisen, kuinka suuri halveksunta häneltä ryöpsähti pintaan kehonkielessä, kun kohtasimme ensimmäisen kerran. Hänelle oli kerrottu rumia minusta etukäteen. Kuinka paljon olenkaan kokenut surua, ettei asioistani keskustella kanssani, vaan tiedot kulkee mielikuvien kautta ympäristön ihmisillä. Taustalla vaikuttaa mieleni murtuminen.”Ylivaltaa pidetään yllä häpäisemällä”, kirjasta, Mielen alkemia, Kaisa Peltola.

Me niin helposti kohtaamisissa unohdetaan ja kielletään avoimuutta, itsenä tulemista todellisena, on vain pelejä ja manipulointia, valtaan pyrkimystä. On helppo uskoa kaunis tarina, ikävämpi kuulla totuutta, mitä tehdään. Kauneutta pitää olla, emme me muuten kestäisi, pakeneminen kauneuteen valheiden verkossa on vaarallista ja tuhoavaa. Ei ole pitkä aika, kun eräs henkilö haukkui minua kirjoittamisesta, kun sinä aina kirjoitat, laittaisit kuvia kuten minä, ne eivät rasita ketään. Minä kirjoitin sille palstalle kerran kuukaudessa, hän postasi joka päivä kuviaan. Tässä on huomiotava juuri sitä ihmisyyden ydintä, miten yritetään alistaa tietyn osan kehoaistimuksiin, kuten näköaistimuksiin. Tapojen avulla lukitaan ja estetään ihmistä olemisessa ja oppimaan uutta. Tässä ja nyt elämävaatimus voi hallita ihmisen elämää kohtalonomaisesti alistumaan kulkeviin toimintatapahtumiin, niissä oleiluun, ettei voi irtaantua pakonomaisuudesta. Kohtuus kaikessa. Tässä ja nyt tarvitaan olemisen tasapainoon, aistimiseen vapaasti ja keskittyneesti sitä mitä on, tapahtumavirroissa se voi viedä väärille poluilla, ylivaltaan kulttuurin tavoissa, kollektiivisten mielten valtaan, se on tapahtumaketjujen kautta hallitsemista.

           Esimerkkinä olkoon Rauli Badding Somerjoki. Hänellä oli itseilmaisua kielen kautta,                  hän kykeni esiintymään, hän toi kielen avulla tunteita esiin, mielikuvaviestiä. Mutta hän               masentui. Oliko kysymys siitä, ettei niitä syvätunteita saanut tuoda esiin arjessa, jakaa ja               osallistua kokemuksineen kohtaamisten riemuun, saada vastakaikua, oliko vain tapojen               kulttuuria. Sitä en voi tietää, kun en tunne tapausta.

           Vainoaminen on yhteisöjen aika yleinen ongelma. Masennusta syntyy, kun saa elää vain             ruumiissa. Ennakkoluuloja, eristämistä ja vihamielisyyttä luodaan yhteisvoimin sopien.                Vainoamisen muotoja on monelaisia. Tunteita projisoidaan toisiin eikä vastuuta oteta                    niiden tutkimiseksi itsestä.

Kun mieli alkaa kuiskia todellisia tapahtumia tietoisuuteen, sen jälkeen ei psykologisoi ennakkoon tai jälkeenpäin selitettyjä, nähtyjä, todellisuutta, ei unia, toiveita, pettymysten ja odotusten sekamelskaa, ei luonteenpiirteiden ominaisuuksia, eikä sukella terävöitettyihin tunnelmaefekteihin eri ärsykkeissä, niiden tuomiin illuusioihin, ei manalan kuiluihin, silloin alkaa uskoa totuuteen, silloin saavuttaa vapautta, tunteet tulevat sellaisina kuin ne ovat, ei opetettuina ja ehdollistettuina mieleen. Silloin alkaa ymmärtää ihmisen perusoikeuksia olla olemassa omana itsenään ilman pakotettuja rooleja. Silloin ymmärtää, mitä on kehitetyt persoonallisuudet, ja mitä on avoin, vapaa ja kokeva ihminen kokemuksineen.

Älä tee analyysiä toisesta, katso mieluummin omaan sisimpääsi, älä ryhdy toisen puolesta valitsemaan oikeita ja vääriä, tunteita tai kokemuksia, ja säädä hänen valinnan mahdollisuuksia, opettele ihmisen perusoikeudet ihmisyyteen ihmisoikeuksien perusteella. On olemassa universaaleja tekoja, joista voi sanoa, ne ovat väärin, kuten tappaminen, on parempi suunnata katse niihin, kuin itse säveltää, minä tiedän kaiken ja osaan sanoa, mikä toiselle on hyväksi tai pahaksi.

Kun pelkoa ei osata tunnistaa. Muistan hetken, kun pelkoni oli äärimmäisillään, silmät seisoi päässä ja keho oli jäykistynyt patsaaksi, lääkäri kysyi, käytätkö huumeita. Ehkä se oli tarpeellinen tarkistus, mutta silti jäi tunne, ettei hän uskonut kielteistä vastaustani. Tavan ihmisillä tällaiset kehopelon ilmenemiset tulkitaan itsekkyydeksi, narsismiksi, välinpitämättömyydeksi tmv. Aivotutkimuksissa ja hermoston toiminnassa kauhu näkyy eri aivon osien toimimattomuutena ja hermoston reakatioina. Jokaisen muisti on erilainen, havaitsemme eri asioita, silti se ei tarkoita, että toisen oikea olisi erityisesti oikeampi, toki kohtuullista tarkkuutta tarvitaan, liian usein havainnointi perustuu luuloihin.

Toivoisi todella, kun täällä maailmassa kilpaillaan niin kovin monista asioista ja milloin mitenkin algoritmit säätelee kiinnostusta, edes joskus arvot nousisivat pintaan, ihmisyyden oikeudet, tunneoikeudet, ylipäätänsä ihminen kehoineen, kun usein kilpailevat ärsykeet usein vievät pois näitä, harhauttavat pois kokonaisuudesta.

Valitettavasti en ole löytänyt sellaisia tutkimuksia ja analyysejä, jossa kerrottaisiin, mitä todella tapahtuu kun ihminen menettää täysin oikeutensa valita ja suunnitella elämäänsä, vaan hänet alistetaan milloin mihinkin rooliin ja pakkopaitaan. Tavallaan kaikkein pahimmmin sorretuista ja itsemääräytymisen menettäneistä ei ole tietoa, miten heidän minuutensä käy. Voin vain sanoa, ettei minuutta ja itseyttä enää silloin ole, on vain psykkisen puolustuksen tuoma liiallisesta kauhusta syntynyt jännite, mikä hajottaa ajatukset. Eikä silloin tarvitse olla lapsuudessa tapahtunut psyyken turvattomuus, vaan se voi tulla milloin tahansa pahan väkivallan jälkeen.

Epätietoisuuden avulla tehdään paljon rikoksia ihmisyyttä kohtaan, vallanhimoitsijat ja -pitäjät kuvittelevat itsensä vilpittömiksi, kauniiksi ja virheettömiksi. Yhtä lailla kuin täydellisyyden kuvitelma voi olla yksilössä, se voi olla yhteisön tiedon fokuksessa. Olemme myös määritelleet sen, miten Jumala saa tulla näkyväksi, me todistamme mitä Jumala on, vaikka juuri sen pitäisi olla opin ytimessä, ettemme tiedä Jumalan suunnitelmia, merkityksiä voimme tutkia. Näemme niin usein itsemme toisessa, joskus vastakkaisuutena kuin todellisuus on, kieltämisenä, oikeassa olemisen pakkona tmv. On erinomaisia havaitsijoita ja havannoijia, mutta ne ovat harvassa.

Hyväksyttävyydellä pelaamisen valtaa on kun reagoi ylinegatiivisesti, vaikka joku tuo fiksusti esiin asian, alkaa vääntö, valtataistelu ilman perusteluja, ei tuo pidä paikkaansa. Se on osin normaaliakin keskustelua, inhimillisyyttä, mutta sitten kun aletaan antaa rangaistuksia, ollaan hylkäämisen tiellä, ja jos käyttäytyy kuinka fiksusti hyvänsä, niin toinen ryhtyy vain tarkkailijaksi, hän kaataa omaa pahaansa toisen syyksi. Kohtelu ja huono käytös on syytä erotella toisistaan, se ei ole itsetuntoa, sanoi Freud. Epätietoisuus ja uuden tiedon tuonti on oppimiseen kuuluvaa. Itseäni on syyllistetty itsenäisyydestä ja vaadittu riippuvuutta hyväksyttävyyden keinoin, alistamalla uskomaan ja tottelemaan järjettömyyttä. Kun sanotaan, anna sen olla mihin et voi vaikuttaa, ihminen voi jäädä ikuiseen syyllisyyteen ja roolit ottavat valtaa. Parempi olisi sanoa, aina voi vaikuttaa, ainakin siinä, että pääsee eroon järjettömästä syyllisyydestä, kun tuo totuutta esiin eikä anna valhetarinoiden luoda ennakkoluuloja ja vihaa. Syyllistämisen ja syyllisen roolissa olijat joutuvat kokemaan tuskaa, mitä he pakenevat, eivät kestä, tuomarin ja uhrin rooli on raskas ja tuhoava, vie mahdollisuuden vuorovaikutukseen. Aatteet ja ideolgiat vievät usein pois totuutta.

            Raija

IHMISTEN LUOKITTELU

 

On todella huolestuttavaa, kun ihmisille annetaan ja/tai sitä otetaan, valtaa ylitse toisen yksilön ihmisyyden. Kun kirjoitan ihmisten kaltoin kohtelusta ja tuon esiin niitä kirjoituksissani, myös muiden vastaavia jakaen, se onkin vatvomista, vaikka olen tuonut asian esiin ensimmäisen kerran, vain keskustelun avaamiseksi. Valitettavasti pahat teot on toistoa ja niitä esiintyy. Syyllistäminen, häpäisy ja väkivalta ovat kiellettyjä teemoja. On todella surullista, ettei ihmiset tunne syyllisyyttä, vaan valtaa hamutaan toisten yli, totuuteen perustuvaa tietoa ei aina suinkaan ole saatavilla, mikä rakentaisi todellista kuvaa, vaan epäluulot ja ennakkonäkemykset seikkailevat kertomuksissa, eikä journalismi ja/tai opetukset ohjaa, vaan yleiset vallitsevat valtajuoruilut populismina, ja joskus on vain kauniita tarinoita, mitä täytyy olla, mutta ei totuutta peittämässä. En ole brutaalin tiedon, sosiaalipornon kannattaja, huudan totuuden puoleen silloin, kun ihmisiä tuhotaan.

Eräs ystäväni sanoi joku aika sitten, kuinka normaalia mielipahaa tai -hyvää ei saa kertoa, kun joku jo tulee ilmoittamaan, olet ylimielinen, narsisti, katkera tmv. luonnehäiriöinen. On kuin vuorovaikutus olisi hävinnyt ja valta rakentanut muurin syyllistämisen ja häpäisyn kautta muiden hallitsemiseksi. Ei tietenkään aina.

Tuon esiin sitä mitä on, kuinka ihmiset kohtelee toisia, niitä ei saisi muistaa eikä nähdä, ei sitä, että toisen mieli on mahdollista murtaa, mitä tehdään ja mitä on todistettu tieteellisesti, se osataan, tai tappaa fyysisesti. En pidä ihmisten luokittelusta, pahoiksi ja hyviksi, en yleistyksistä, nämä antaa ihmiselle valtaa alistaa toisia ylimielisyytensä alle, tehdä ihmiskuva hänestä omiin luuloihinsa perustuen, juoruihin ja asenneongelmiin. Vain Jumala voi tietää hyvän ja pahan, sanoi vähän aikaa sitten Janne Saarikivi, jonkin verran me ihmisetkin voimme tietää, ainakin pyrkiä sopimaan, mutta maailma todistaa, ettei se ole ollenkaan aina viisasta, vaan pahuutta pahimmillaan, kuin pahan vallan tietoa, jolla pyritään alistamaan toinen tahtonsa alle, ja tätä harrastaa myös ammattilaiset, jotka antavat lyömäkirveitä tietämättömille, vallan väärinkäyttäjille moraalinvartijoina. Viimeksi riemastuin, kun näin otsikon ”elämä kolhii joko viisaaksi tai katkeraksi”. Sain kolme viestiä, olet katkera, et ole kasvanut ihmisenä ja vatvot menneitä, vellot niissä. Ei ne asiat tapahdu vain kerran, traumaattinen asia, vaan niitä jatketaan lyömällä yhä uudelleen.

Kun nimittelyjen kautta annetaan sosiaalista kontrollivaltaa vuorovaikutukseen, sanojat pääsevät vastuustaan, voivat leimata toisen ihmisen yleisten mielivaltaisten syytösten kautta. Katkera on yhtä pahavoimainen kuin nimetä ihminen pahaksi.

Ongelmana taustalla on traumojen juoksutukset ja toteutukset tapojen orjana. Muistan vaikeana ajan, kun minua oli syytetty asiasta, mitä en ollut tehnyt, julmasti häpäisten, en kyennyt ottamaan pienintäkään syytöksenomaista väitettä vastaan tapahtuman jälkeen, selitykset tuli vastahyökkäyksenä. Kuinka moni on syyllistämisen taakan alla, kristinuskossa opetetaan, että Jeesus antaa synnit anteeksi, se on johtanut monilla siihen, ettei omatunto enää toimi, toisia häpäistään. Jos Jeesuksen kertomuksen olisi ottanut oppina, antamalla syntejä anteeksi, se voisi helpottaa, mutta silti vaatii asian käsittelyn, tekojen tarkastelun. Omista vääristä teoista syntyneet syyllisyydet siirretään toisten kannettavaksi, ja tapahtumaketjuissa näkyy vain pinta, annetaan leima, kuinka huono ihminen olet, kun et anna anteeksi, mutta itseltä sitä ei vaadita ja jatketaan pahojen tekojen tekemistä syyttäen katkeruudesta tmv. Myös toisia alistetaan tekemään vääryyttä tekoina, avuttomassa asemassa olevia. Sitä vaan kysyy, millä oikeudella jotkut tulevat yhteisöön syyttäjän roolissa ja toiset on altavastaajana, moni sanoo, se on elämää ja ihmisyyttä. Kun on menettänyt ihmisyytensä, alkaa kysellä mikä on oikein ihmistä kohtaan, se raja kulkee sairastumisessa. Yhtälailla kehuminen alkaa ärsyttää, itse en ole osannut juuri koskaan ottaa vastaan kehuja, ne ahdisti ja hävetti, enhän minä itseä voi ylentää, kuin mitättömyys olisi juurtunut niin syvälle, ettei mitään hyvää itsessä näe, on kadottanut toivonsa. Tässä helposti ajatellaan, että on heikko itsetunto ja psykologisoidaan asia yksilön ongelmaksi, eikä huomioida, mitä ihmiselle tehdään väärin, että teot on vääriä.

Kun ihminen lähtee valhetarinoihin, hän ei kestä totuuden puhujaa. Hän ei pysty kohtaamaan henkilöä, jonka on häpäissyt valheillaan. Niinpä hän etsii, jopa keksii asioita totuuden puhujasta, koska ei kestä itseään, omaatuntoaan, kun käsitellään traumoja, muita vastoinkäymisiä, epäonnistumista tai vaikka ahdistusta. Yhtäkkiä, vaikka tuo ahdistus olisi jatkunut vuosikausia, joku yksilö otetaan syylliseksi ongelmaan yhdestäkin sanavirheestä, hän sen aiheutti, kun sanoi ja/tai teki jotain, sen sijaan, että ymmärrettäisiin, että moniin tuskiin on syynä se, että ei haluta/kyetä/osata kohdata omia tunteita, itseään, omastatunnosta tullutta syyllisyyttä ja häpeää, vaan se siirretään toisen kannettavaksi. Vuorovaikutuksissa ei saakaan tukea toista, vaan noustaan yläpuolelle arvostelemaan, leimaamaan, syyllistämään ja häpäisemään. Minä en kestä tuota, siksi valitan.

Jotainhan sitä pitäisi miettiä uusiksi, ettei ihmistä vaurioittavia tekoja toistettaisi. Itse olen oppimisen kannalla, hyvä lapsuus kehitystason huomioiden on perusasia. En usko, että vaistoihin luottaminen vie kehitystä eteenpäin, kyllä ihmisyydestä ja hänen hyvinvoinnistaan vs. yhteisö, on paljon tutkimustietoa, mitä kautta voimme ottaa vastuuta ja oppia ymmärtämään, miten se hyvinvointi rakentuu. Moraali rakentuu hyveistä, joihin lapsesta saakka ihminen kasvatetaan, pahuus syntyy enemmän siitä, mitä pahaa ihmiselle tehdään, tavoiksi, psyykkisistä traumoista. Näistä on vaikea puhua, vähän aika sitten sanottiin, että sivistynyt ihminen osaa olla puhumatta. Ei se ihminen pääse koskaan traumoistaan irti, jos sille tuotetaan vain traumoja uudelleen, piilotetaan ne. Elämässä kaikki on niin suhteellista, jos jossain häpäistään pahasti, estetään ihmisyyden kehittyminen ja oleminen, tällöin kieltoja ja salaamista kohdatessa sielu värisee, vaikka kuinka on itselleen sinut. Ihminen, joka kärsii, ei ole ali-ihminen, hän on vain ihminen, kokija, olipa hän millaisessa asemassa hyvänsä, syvälle on voinut piirtyä lähtemätön tuska, loukkauksista syöpynyt kehoon, eikä ihminen ole pystynyt enää torjumaan puukon iskuja, erityisesti se on läheisten kesken, sielu vuotaa mustaa verta.

Mikä laittaa ihmisen menemään kohti pahuutta? En ole persoonallisuuteen tuijottaja, vaikka en ole niille sokea, minkälaisia vain voi kehittyä, mutta katson suurimmaksi vaikuttajiksi teot, kohtelun, mitä ihmiseen kohdistetaan, vahinkojakin sattuu. Hierarkkiset valtajärjestemät kehittää pahuutta, tarkkailijaksi ryhtyminen toiseen nähden, vallanhimo, siksi on viisaampaa luottaa pääosin ammattitaitoon, kuin ihmisen kykyyn toimia moraalisesti oikein. Eettisesti arvojen jäsennys auttaa ymmärtämään elämää ja suojelemaan sitä. Valta tietona tuo turvallisuutta, kun kokee hallinnan tunnetta, mikä on tärkeää ihmisyyden säilyttämiseksi hajoamatta, tai joutumatta pois minuuden ydinkokemuksista, kokemukset voi irtaantua ja erillistyä tekemään ja/tai sanomaan jotain, mikä on irronnut kokonaisuudesta toistoiksi, dissossiaatio. Valtaa tarvitaan jo olemassaolon turvaamiseksi, että tahtova minuus voi olla olemassa, tutkittu tieto tuo loogisuudessaan ymmärrystä, syyseuraus.

Valtarakenteilla pidetään yllä asenteita pahuudesta ja/tai hyvyydestä, antamalla oikeuden arvosteluun, ja vain yksi pienikin virhe alistetulta antaa kontrolloijalle oikeuden tuhota mielipiteiden kautta toisen ihmisen elämänoikeudet. Olen niin kyllästynyt psykologisointiin, kuka tahansa saa tulla tekemään persoonallisuudesta analyyseja. Jos ja kun olen puolustanut itseäni, asettanut rajat, puhunut, selvittänyt, kertonut, tuloksena on ollut rankaisut. Sitä on monelle sosiaalinen todellisuus, monet tarinat on vain ihanteista luotuja tarinoita, omasta syyllisyydestä pakenemista, itsensä nostamista toisen yläpuolelle.

Yhteisövaltaan kehittyy täydellisyysnarsismia, mitään virheitä ei sallita, ja niitä etsitään suurennuslasin kanssa, yksikin yksilön vastustus yhteisöä vastaan, niin yksilö tuhotaan sosiaalisin normein, mitkä on yhdessä sovittu ja väitetään yksilön pahuudeksi. Minulle se on ollut puhuminen, vaikka olen tehnyt sitä asiapohjaisesti, ystävällisesti, jopa kauniistikin. Vallalle on vaihtoehto, kunnioittaminen.

Raija

MIKÄ ÄRSYTTÄÄ VUOROVAIKUTUKSESSA?

 

Lukuaika 20 – 30 min.

Ihmiset ajautuvat liian herkästi vastakkainasetteluihin, yliaggressioihin, tuomitsemiseen, inhoon, mielipide-eroilla puhkumiseen, jopa tiedon valta sumentaa käsityksiämme vieden käsirysyihin, turvaten toiselle oikeuksia ja toiselle ei, ja/tai muihin tuhoaviin voimiin, mitä voisi pahuudeksi nimittää. Emme osaa väitellä asiallisesti, kunnioittaa toisen mielipidettä, iloita oppimisena. Alistaminen toista itsensä näköiseksi ihmisyyden suhteen on ylivaltaa, sitä on kaikilla enemmän tai vähemmän, usein tiedon puutteesta. Itselleni sosiologisten oppien lisäksi yhteisön toimivuudessa ja ihmisen hyvinvoinnin syntymässä on opettanut parhaiten Jeesuksen kärsimyksen ymmärtäminen, yhteisön valta ja alistaminen, ikävää että sen pitää tulla noin brutaalisti. Hierarkisissa yhteisöissä opetus Jumalasta on vienyt ihmisluonteiden vuoksi sekä itsen että toisten ylistämiseen ja palvontaan. Minulle opetuksena tarinan kautta Jumala on ohjaaja henkisyyteen, henkisen kasvun kanava, jossa ihmisen on tutkittava itseään. Opetusmenetelmät vaikuttavat ratkaisevasti siihen, osaako ihminen tutkia itseään, jos mieli/muistikuvat vaeltavat vain etuotsalohkolla katselemassa omia ajatuksiaan, ei mantelitumakkeen kautta syntyvät tunteet aktivoidu syvällä aivoissa, ja emme opi välittämään toisistamme, ja tämä voi tulla sekä yhteisön kautta alistamisesta että yksilön pyrkimyksissä, sitä ruokitaan vallan ja järjestelmän avulla. Mielivaltaa syntyy, kun ihminen ei opi tunnistamaan mielensä toimintaa.

Sosiologian opinnoissa edm. kuvattiin piirustuskaaviolla viivamäärinä ihmisten välillä, jossa eriarvoisuus kukoisti, kuinka toinen sai huomion ja suosion ja toinen sysättiin eristyksiin, pois yhteydestä toisiin. Miellymme ja hyväksymme toisiamme eri arvoisesti eri seikoista johtuen pääosin ymmärtämättömyyttämme, mutta myös vallanhimosta. Koemme toiset uhkaksi. Sanoisin, että me suomalaiset olemme enemmän umpimielisiä kuin avoimia toisillemme. Näistä kehittyy kuppikunnat sekä eriarvoisuus ja niitä sinetöidään yhteisillä sopimuksilla, jopa yliopistoja yritetään alistaa tietynlaisiksi näkemysten, oppimisarvon ja ideologian avulla, ylivaltaan, ymmärtämättä että tutkimukset kaventuvat tietona ja se voi viedä harhaan ja tuhoamiseen.

Koska olen kummallinen ihminen, pohdin kummallisesti asioita. Ensimmäisiä asioita kohtaamisessa on kehonkieli ja vaistot, mitkä syntyy aisteista, ei vietit, jotka syntyvät haluista, joissa on motivaatiota, eli pyrkimystä vaikuttamaan itseen tai toiseen. Mitä enemmän kehoa trimmataan, sitä enemmän vaistot vahvistuvat, harvemmin vapauttavat ja voivat olla yhtä harhaisia kuin viettien tuomatkin teot. Olen pohtinut avoimuuden ja vapauden tilaa Marilyn Monroen henkilökuvan kautta ja tietysti myös itsessäni ja muissa. Tutkimusten mukaan Marilyn oli psyykkisesti vaurioitunut, pelokas, ahdistunut ja vetäytyvä, esiintymispuoli oli viehättävä ja kutsuva, seksuaalinen julkiminuuden käsityksissä, ja hän sai seksisymbolin arvon mediassa, se luotiin vallan avulla.

Mitä on seksuaaalinen vetovoima? Nk. normaalisti se taitaa syntyä vällyjen välissä normien maailmassa. Marilynin kohdalla näin useimmissa esiintymisissä hänessä vapautumiseen pyrkivän ahdistuneen ihmisen, mikä näkyi kehonkielessä ja tällaisen pelon olemuksen tullessa esiin ihmiset pyrkivät hallitsemaan henkilöä ja omaa pelkoaan, kiihottuvat, koska se on mielentila, mikä ei ole niin miellyttävä, se tuo liikaa jännitteitä. Mietin jopa kasvonpiirteiden avoimuutta, herkkyyttä ja mieltymystä silmien kautta, mutta en halua nyt analysoida viettelyksen voimaa, avoimuuden kutsua, vaan enemmän pelon vaikutuksia, mitä on tutkittu eläintenkin kesken, minkälaiset ilmeet ja eleet katseineen vaikuttavat, kun pelkkä vaisto vaikuttaa.

Kehitysopillisesti lapsen ensivuosissa on tärkeää, että lapsen ajattelu ja tunne-elämä aktivoituu, syntyy kykyä tunnistaa omia kokemuksia, etteivät ne karkaa minne sattuu, unohduksiin ja/tai liiallisena muistiin. Alkuun lapsen tunteet pommittavat, Jari Sinkkosen mukaan, eli synnyttävät mielikuvia ja tunteita vuorovaikutteisesti hoivaajasta ja lapsesta heijastuen, ei vielä projisoituen, mikä on psykologisesti kehittynyttä ja muutaman vuoden kuluessa tästä kehittyy kyky halun ja tahdon havaitsemiselle ja hahmottamiselle. Kun tällöin ohjataan kehon aistimuksiin liikaa reaktioina, huomioina ja palkintoina sekä nimetään seksuaalisuudeksi, keskittyminen ohjautuu ulkoiseen keho-olemukseen, eikä ajattelutaidot kehity mahdollisimman parhaaseen. Lapsen ikä vaikuttaa siten, että lapsi samaistuu vahvasti, kun sisäinen minuus ei ole vielä kehittynyt. Nämä alkuvaiheet ovat vaikeita, ponnahtelevina taitojen harjoitteluna, oppimista. Tämä ihmisen sisäinen minuus on alkujaan olemassa, ja usein se juuri opetuksella kadotetaan, luodaan oppien kautta kulttuurit, jotka eivät ole luontaisesti ihmisyyttä. Symboleja tarvitsemme ymmärryksen syntyyn.

Kun sosiaaliset moralistiset hirttosilmukat kytketään liialliseen kehon aktivaatioon, ne vain lisäävät psyyken puolustusta ja kehon ylivireyttä. Tunne-elämää kuvatessa kohtaa monta kertaa ilmiön, jossa tapahtuneet ja kokemukset selitetään kuvitteluksi, sitäkin ne voi olla, mutta on myös todellisia tapahtumia olemassa.

Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Oppimiseen liittyy vahvasti kiinnostus, innostus ja vaikuttavuus, leikkien syntyy aivorakenteellisesti toimiva kyky havainnointiin. Pakotetusti oppiminen ja opetus, toisen taholta luotu oppimistavoite ei kannattele eikä pysy muistissa hyvin, mutta ei ainoastaan sisäiset innostukset suojaa, kun en saanut harjoitella fyysisesti kieltä puhuen, siinä oppiminen häiriintyi. Se ei tarkoita, ettei ympäristön pidä tarjota oppimisasioita, se tarkoittaa sitä, että yksilöllisesti ihmisen annetaan kiinnostua omien muisti/mielikuvien kautta ja tuetaan yksilöllisesti valinnan vapaudella, tietoa jakaen, että yksilö voi syntyä, eikä lauma-ajattelu ohjaa uskomuksina, mikä toki voi joskus olla hyvää tietoa.

Kysyn, onko avoimuudellakin tietty raja kehonkielessä, jossa se halutaan rikkoa ja sulkea ylivallan avulla, mielen ominaisuus, mikä sitten normittuu yleisten käsitysten kautta. Mielet kehittyvät valheellisiksi, projisoiviksi, ylireagoiviksi ja/tai alivireiseksi. Keskusteluissa viedään ihmiseltä perusoikeuksia, kuten puheoikeus sekä toiminta ja sitten tulee joku johtamiseen pyrkivä yli-ihminen, rikkoo aitoutta, vuorovaikutusta, ja saa lauman tottelemaan, ottaa vallan itselle. Näyttää siltä, että joukon johtajiksi pääsee enemmän poikkeukset kuin johtamisen taitoja osaavat, lauman hyväksi työtä tekevät. Maailman johtajissa on paljon tuhoajia.

Vapaus kehossa, ilo aistimuksessa, jossa voi olla jo nautintoa, tuottaa kokemuksen, mitä yksilö haluaa lisää, pelkästään makuaisti voi saada sen aikaan, ruoan hajukin, se luo halua elämään. Mielen ahdistukset ovat jokaiselle olemassa, eikä niistä voi kokonaan irrota, kontrolli myös suojaa, johan tuota kakkaa tulisi valtoimenaan, jos emme oppisi pidättämään. On kehon tuomat ja kulttuurin luomat pidättäytymiset. Ristiriita ihanteen ja realismin välissä säätelee yksilön aggressiota, sitä on synnynnäisenä kykynä, reagtioina, ja on siten myös oppimisen perustaa, se vie ponnisteluun saada itseä näkyväksi sekä tunnistettavaksi ja antaa yrittämiseen voimaa. Huolestuttavinta on se, että yhteisölliset arvot ja normit vievät liialliseen kehojännitteeseen ja mielen levottomuuteen, jota sitten hallitsemiseen pyrkivät kontrolloivat ja määrittelevät vallanhimossaan, on jopa tutkimuksia, joissa vain tulos on luonut väitteen, minkä taustalla voi olla moralismi, kuten ihmisen hyvä/paha ihmiskuvassa, sitä todistetaan eikä syyseuraus suhde ole näkyvissä todellisista tapahtumista.

Mielipiteiden hallitsemisen ja ohjailun ohella liiallisesti, yksilö turhautuu ja tällöin alkaa mitäväliä vaihe, käytös häiriintyy, tarinoita luodaan välittämättä totuudesta ja hyväksikäyttö lisääntyy, välinpitämättömyys kasvaa toiseen nähden. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että yksilön seksuaalikasvatus olisi viisasta kaikilta osin lapsena, kehon voi hyväksyä ja opettaa kokemuksen vaikutuksia, mutta tarvitseeko sitä nimittää seksuaalisuudeksi, jolloin voidaan ajautua ymmärryksen synnyttämiseen, jossa sanakieli valitsee kokemuksen toiseksi kuin se on, sisäinen minuus katoaa.

Pelolla johtamisen moralistisessa kulttuurissa ihminen saatetaan vastuuseen teoista, joita ei ole ymmärtänyt ja/tai tehnyt laisinkaan. Niinpä pieni/vauva/lapsi, jolle syötetään termejä, jotka eivät kuvaa todellisesti asiaa, lähtee sanallistamaan asiaa opetusten mukaan, uskoen valitsevansa, mutta todellisuudessa arvotetut termit ovat ohjaamassa ja lapsen kehitystarve väistyy ajattelun ja tunteiden suhteen. Pienellä lapsella on paljon pelkoja sekä ympäristöstä tulleena että sisäisinä jännitteinä, mitkä voivat ehdollistua toistoiksi ajatteluun, eikä erittelykyky omista kokemuksista pääse esiin. On ideologista valtaa käyttää lasta hyväkseen, saaden syyllisyydellä ja häpeällä lapsi vain uskomaan ympäristöstä annettuja havaintoja. Psykologisoituessaan nämä kehojännitteet tuovat persoonallisuuskuvia, joissa ympäristö nimeää yksilön narsistiseksi ja/tai itsekkääksi johtuen moralismista ja valtarakenteista.

Psykologisointi on monissa paikoin niin yksilöiden kuin yhteisövoimien paatosta, ei tutkita asioita, ei tunnisteta, että teko on väärin, vaan kuljetaan ihmisen yli määrittäen näkyviä asioita yksilön psykologiseksi ongelmaksi.

Tavat, odotukset, temperamenttipiirteet, käsittelemättömät asiat, arvot, vaatimukset, aikataulut, normit, menneisyyden vaikutus, sukupolvikokemukset, ikä, persoonallisuus, samanmielisyyden toiveet, totteleminen, taantuminen lapsen tasolle, roolit, tunteet ja mieli, eri ikäkaudet voivat vaihdella ajassa, vastuu, valinta, rajat, aistimukset/inho/ilo, itselle ja/tai toiselle ovat vaikutteita. Näissä näkyy usein pelkojen avulla kehitettyjä muisteja, on ikävää, kun ympäristön ihmiselle annetaan valtaa toiseen nähden ilman asiantuntemusta ja kuvat toisesta on projisointia, yksilöitä uhrataan, asenteet jyllää, ja syrjitty laitetaan jalkapuuhun. Muistissani on perheitä, joissa pelottavasta isästä muistettin vain kauniita psyykkisen puolustuksen kautta, odotuksina syntyneitä ihannekuvia, mutta kaltoin kohdellun äidin kohdalta sairastumiseen johtaneiden masennusten ja aggressioiden kuvat ilkeänä äitinä jäi muistiin.

Muutos on hidas, mutta sitä voi rakentaa hyvään suuntaan yksilöllisesti ja oppien, tila, laatu, ennakointi, tavoitteena arvot ja hyveet, aina ei voi tehdä samalla tavalla, on lupa kieltäytyä, joskus tukeminen voi ärsyttää, joskus sokea uskominen saa häpeän pintaan, joskus ilo tai suru, ikään kuin ihminen on koko ajan häpeän alla, pakenee kokemustaan ja totuutta ja kun se on liiallista, mieli murtuu, nähdessään takanaan hölmöytensä, se ärsyttää toisessa näkyvänä, ja/tai on valinnut kapea-alaisesti, eikä anna tilaa itsensä kasvulle. Väkivalta tuo persoonaan vaurioita, ja ne näkyvät oireina ja ovat erilaista kuin omantunnon tuottamista teoista syntyneet ja ajatuksien ongelmina, mielen vaikutteina persoonallisuuden valinnoissa, vaikka oireissa on samankaltaisuutta, väkivallasta syntynyt pelko lisää pelkoa ja oireita, useimmiten ahdistuksena ja levottomuutena, kun taas ilman omaatuntoa hääräävä voi olla hyvinkin vakaa ulkoisessa olemuksessaan. Jos on elänyt syrjivissä kulttuureissa, saattaa tulla tarve nostaa toisen mielialaa kehumalla kohtuuttomasti, ylistämällä ja/tai vastaavasti moittimalla kontrollitavoissa, aliarvostamalla. Kun ei ole kunnioitusta, valta sanelee ehdot, sitä voi ihmetellä oman tietoisuutensa tutkimisessa, kun on tiennyt ja sitten toinen sanoo, että nyt sitten ymmärrät tämän, opettajuuteen samaistutaan. Ei tietenkään pidä satunnaisiin ärsykkeiisin liikaa reagoida, mutta jos niitä tulee säännöllisesti, on syytä vaivaantua, ettei kohtelu mene överiksi, tarkastella ollaanko hierarkisesti rooli asetelmissa vai vapaassa vuorovaikutuksessa kunnioittamisen periaatteella. Itseäni ärsyttää, kun nk. sisäistä minuutta ei hyväksytä, itsemääräytymistä, ja vaaditaan käyttämään vain jotain aistia.

Mielen arvoryöstöissä mitataan koko ajan mitä toinen tarvitsisi. Itselleni tärkeinpiä arvoja on ollut vuorovaikutus, siinä oppiminen ja se on tuonut iloa minulle, olihan lapsuuteni suuressa perheessä ydinkokemusta, vaikutteiden kautta oppimista. Tämä ilo on se asia, josta rangaistaan yhä tänäkin päivänä, hyläten erilaisuuteni vuoksi, sulkemalla ulos yhteisöstä, estäen vuorovaikutusta, syyttäen vääränlaiseksi, eikä huomioida omaa valtaa hallita toista. Hylkäämiset siirtyy yksilöistä yhteisöjen voimaksi, mikä lyö yhä rankemmin takaisin ja tuo kaikille pahoinvointia.

Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, ole oma itsesi! Tie itseen on pitkä matka, vaatii äärimmäisen tarkkoja havaintoja ja itse uudistuu koko ajan, joku osa on vanhaa ja toistaa, joku osa kehittyy. Oma elämäni oli sitä, että nk. hyvät opettajat häpäisivät ”itsekästä ihmistä”, josta mieli murtui täydellisesti, jäljelle jäi vain muistitorso toistoineen. Kun sitten lähdin 55 vuotiaana pois yhteiskunnan oravanpyörästä ja opiskelin syväpsykologiaa löytääkseni minuuteni takaisin, se kesti 3,5 vuotta, havaitsemisen, hahmottamisen ja havannoinnin oppiminen takaisin vapauden tilassa; esim kognitiivista, emotionaalista ja narratiivista, näitä menetelmiä käyttäen, niissä harjoitellen ja saaden takaisin itsetuntemusta, löytäen oman parhaan kyvyn oppia. Olin joutunut kauas itsestä, roolivankilaan, yhteisöehtoihin. Vaihtelevasti aistien kautta harjoitellen saa hyvää tulosta. Oppimisessa harjoitellaan havaitsemista ja hahmottamista itsessä, kokemus tulee yksilöllisesti ja sitä toinen ei voi opettaa, ehdollistumista näkee uskomuksina, toistovaikutuksina. Toisen analysointi voi mennä täysin pieleen.

Kun tykkäämiset hallitsee, se on mielenvaltaa, erottelua, mutta myös oman mielipiteen ja kokemuksen tunnistamista, mutta käytämmekö sitä väärin, luokitteluun ja syrjintään, mielivallan edistämiseen. Aina ne eivät ole selkeitä yksilöille, hän voi tehdä tiedostamatta ja on kasvun matkalla.

Kaikki ei ole yksilöllisesti korjattavissa. Psykologit sanovat, aseta rajat, käsittele, kuuntele, opi, mutta jos yhteisö antaa vain rangaistuksia, ottaa puheoikeudet ja eristää ulos yhteisöstä, se ei ole välttämättä ihmisen tunne-elämän ongelma eikä voi sitä kautta voi korjata, se voi olla sitä, mutta ne ovat pääosin monimutkaisia asioita vaikutukseltaan, ja ongelman ytimessä vahvin vaikuttaja on valta, miten sitä käytetään, tietoon pohjautuen vai määräämistä harjoittaen. Kun syyllistäminen, häpäisy ja tuomitseminen ovat hyväksyttyjä tapoja, jossa yksilöä tuhotaan, useimmiten kysymys on salaisuuksien varjeluista, jossa jonkun saneluvaltaa suojellaan ylitse muiden.

Somen myötä olemme nähneet, että tykkäykset on keino käyttää valtaa toisen hyväksymisessä ja hylkäämisessä. Hyvin nopeasti yhteisö alkaa pinta-ajatteluna nämä prosessit, uskomuksina ja mielikuvavirtojen vieminä. Mieli on vahva ja sumeilematon valinnoissaan, oikeudenmukaisuus ja kunnioitus katoaa kuin vesi hanhen selästä. Inhoa ilmaistaan eri tavoin. Ystäväni kertoi, että hänen postauksistaan käydään tykkäämässä vastanneiden, mutta ei hänen ajatuksiin, myös itse saan tuta tätä. Tämä on aikuisten kiusantekoa. Aivan ministeritasolla haukutaan ihmisiä, laiskoiksi, loisiksi jmv.

Ensimmäisiin reaktioihin kuuluu myös erilaisuuden vastustaminen, kun ei ymmärrä, mitä toinen tarkoittaa, sen kieltää, syyttää toista vallanhimosta, mutta ei huomaa että vaatii itselleen valtaa ja uskomaan omanlaisen näkemyksen.

Inho on perustavanlaatuista ja synnynnäinen tunne. Muistan omasta elämästä tilanteen, kun aloin inhota kehoani, kun koskemattomuuteni oli häväisty. Myös kausittain voi ilmetä kasvuun liittyviä inhon kokemuksia. Kun on sokeasti ihaillut jotakin, uskonut valheeseen, kuvitellut toisin, kuinka asiat on, vähään aikaan ei voi sietää, että toinen tuo asian esiin, joskus kipu on niin kova, ettei ollenkaan uskalla kohdata kokemustaan. Tunteiden kohtaamattomuus on kuin suomalainen perinnetauti. Syrjimme tunteiden esille tuojaa, ja ne tulee asioiden myötä keskusteluissa ja toimintojen valinnoissa, pakoillenkin totuutta, tabut jylläävät yhteisöjen keskuudessa, tuovat syrjintää, taakkoja kantaa toiset kuin tekojen tekijät. En usko olleenkaan jokseenkin päättymättömään suohon lankeavia käsitteitä, kuten vahva ja/tai heikko. Näitä esiintyy kaikilla vaihtelevasti ja niitä on molempia, mutta murtumispiste löytyy kaikilta. Yhden psykiatrin mukaan on viisi perustekijää ihmisen tarpeiden kadotessa, jolloin mieli murtuu, yksikin paha voi lannistaa.

Ole tyytyväinen kärsimykseen mikä sinulle on annettu ja tuotettu. Ymmärrän, että elämä tuo kärsimystä, kuten sairaudet, mutta en sitä, että sitä tuotetaan ylimielisyydessä. Todistusvimmaiset odottavat aina oletukseensa todistetta, sitten toteavat, nyt sinä ymmärsit. En ole pystynyt tällaista hyväksymään ja ohjetta, nauti nyt mitä sinulla on, määrittäen toisen tyytyväisyyden oikeuden. Minulle on moraalittomuutta, jos alan hyväksyä valehtelua ja ylivaltaa. Inhimillisyyden ymmärrän, jos ihminen ei osaa ja voimavarat on täysin loppu, mitään ihanteellista en tavoittele, vastuuta kyselen, miksi tulisi antaa siunaus toisten tuhoamisella ja valheelle.

Raija

JÄRJESTELMÄN PORTAILLA

 

Näin usein unta, jossa konttasin Tampereen yliopistoon portaita pääsemättä perille. Portaat olivat hyvin korkeat. Sitten huomasin, että portaat olivatkin eduskunnan rappuset, vaikka päämäärä oli yliopisto. Joskus tuntuu, että unet kertovat monien vaikutusten rinnalla ihmisen tarpeista paremmin kuin opetetut teoriat, mitkä nekin tärkeitä hahmotuksen ja havaitsemisen oppimiseksi. Vasta vanhempana huomasin, että ehkä tarkoitus olikin minun oppia enemmän sitä, miksi ihminen ei opi, kuin sitä miten opitaan. Enemmän olen oppinut elämästä, ettei moraalia ole, tai se on hyvin heikkoa. Moraalifilosofi Kantin mukaan ihmiset eivät pääse luokituksissa kuin alimmalle tasolle. Arvot ja hyveet eivät aina tavoita ihmisiä, oppiminen ei onnistu, kuljemme kuvitelmien ja mielikuvien varassa liikaa, oletamme rehellisyydeksi tapahtumisssa omia muisti/mieli/kielikuvia luotuina kuin havaiten todellisuutta, emme osaa rakentaa kokonaisuuksia, asioiden toisiinsa vaikutusta. Toimimme normisidonnaisuuksien varassa.

Moraali on maailmalla hyvin sekasortoista, vanhat tavat ja toiminnot kulkevat vallan myötä rajallisesti ja rajoittaen, antamatta ihmiselle mahdollisuutta kehittyä hyvin, on vain järjestelmän ehtoja oikeasta ja väärästä, joista ei edes ole mahdollista valita, mieli voi syöstä kaltoin kohteluissa muistin kadoksiin ja ihmisyyden yksipuolisesti toimivaksi. Ihmisyyttä ja sen olemusta käytetään hyväksi järjestemää varten, kuten Venäjällä nyt, kirkko ja valtio ovat fuusioituneet tiedon suhteen moraalin vartijoiksi, joiden näkemykset perustuvat epäluuloihin ihmisyydestä ja tuomitsemisen alttarille. Ylipäätänsä siellä, missä politiikka on uskonnollista, kuten islamilaisissa valtioissa voi olla, politiikka on liitetty niihin vallan välineenä. Tieto, tiede ja tietoisuus eivät kehity, on vain uskomusten villi kenttä ja/tai järjestäytynyt lukittu, järjestelmän kautta hallintaa, valtaa, mikä on ihmisvaltaa.

Tuntuu siltä, ettei ihmisyydessä päästä eteenpäin rajoittuneisuuden vuoksi, tiedon puuttuessa ja järjestelmän sitä estäessä ja edistäessä, ihminen itsessään mahdollistaa rajoittuneisuuden, kuten ainoastaan seksuaalisuuden kautta kehityksen, kun sitä ruokitaan. Vuosituhannet ihmiset ovat tuhonneet toisiaaan, alistaneet toisiaan milloin mihinkin väitteeseen vedoten, vihan ja halveksunnan avulla. Sanakielestä, ja kuten mielen ja tunteiden kehityksestä on tullut este kehitykselle, kun valta luo puitteet tuhoamiselle, muuttamalla ihmisyyden toiseksi kuin hän olisi. Esim. Lapset on opin mukaan laitettu miehelle jo lapsena, lapsen tekoon ja palvelemaan miestä. Kun lapsi lukee ohjeen, ”kaikki se kestää, kaikki se kärsii”, Korinttolaiskirje rakkauden olemuksesta, on lapsi opin orja, eikä kykene irtaantumaan järjestetystä ongelmasta, häpäisy ja alistaminen vievät kyvyn oppimiseen, kunnioitus ei ole Jumalan rakkauden kautta ihmiseen, vaan ihmisen määrittelyn kautta toisen ihmisen vallan alle. Emme voi käyttää sanakieltä muiden alistamiseen oppeina. Itse olen ymmärtänyt, että sana tulee tietoisuuteen ja ymmärrykseen vapauden kautta oppimisen syntymiseksi.

Kansanperinteen ongelmana on joukko- ja enemmistövallan kautta näkemyksien synnyttäminen yhteiseksi ymmärrykseksi ja vihkiytyminen sen eetokseen, eikä yksilöiden tietoisuus pääse kehittymään tiedon ja tietoisuuden avulla ja siten se on sekä yksilöiden että yhteisöjen kehitysten esteenä. Yhtälailla esteeksi tulee diktaattorit, jotka johtavat, tieto ei pääse leviämään, se on politisoitunutta, rajattua ja uskomuksiin perustuvaa. Kun menemme yksilöiden tai yhteisöjen välille tutkimaan vuorovaikutusta, jäljelle on jäänyt hierarkisesta vallankäytöstä tarkkailijan, tunkeutujan, arvostelijan rooli ja ylimieliseksi identifioituminen, sen sijaan, että valitsisimme kunnioittajan, kuuntelijan ja nöyrän roolin rohkeudella, ihmettelyllä ja innolla. Valtataistelumme taustatekijöinä on järjestelmät, valta, rakkaus, ja raha. Mittaamme koko ajan hyväksymmekö vai emme toisiamme, menemme tuomarin rooliin valitsemaan toisen puolesta, käytämme valtaa ja vaikutusta toisen muuttamiseen omien halujen mukaiseksi, eikä se aina ole tietoista, se on toistoa pakoista, se on psyykkisiä reaktioita, joita emme kykene hallitsemaan riittävästi, siihen ei ole opittu eikä opetettu. Toki on oltava yhteiset säännöt, näen vaan maailman enemmän ihmisiä rikkovana vallan areenana. Kun muistaa sen, että valtataistelun takana on useimmiten ahneus ja kateus, se ei ole viisas arvopohja, se on heikkoutta ihmisen kasvuna, vahvuutta ylivallassa.

Googlesta lainattua; Moraali tarkoittaa oikeastaan kykyä tehdä ero hyvän ja pahan välillä. Moraaliin vaikuttaa tieto, se mitä elämässä on oppinut, mutta se perustuu ihmisen kyvylle tehdä valintoja. Jos vapautta ja aitoa valinnanvaraa ei ole, ei ole myöskään moraalista valintaa. Valinta on myös tekemättä jättäminen.

Sattumien erämaassa on sattumien summaa, pikkuisia yksityiskohtia, joita kuljetetaan epämääräisinä ja epäloogisina mielikuvakuljetuksina paikasta toiseen ilman tavoitteiden, päämäärien ja arvojen vaikutusta, uskomusten sarjoina, jotka vesittävät ihmisyyden oikeudet oppimiseen, ja mitkä on selitettävissä huonon hyvinvoinnin tuloksina.

Elämänhavaintoja maailmani kulkureiteiltä;

Usein ihmiset kulkee sattumien polkuja näkemistään käsin, takertuvat joihinkin pieniin seikkoihin uskoen niiden olevan elämäntarkoitus ja merkitys, se on usein moralismia ja kohtalon uskoa. Saattaa olla, että muistikuvat seikkailevat vain aistimaailman taivaissa, eikä arvot ole päässet vaikuttamaan koko ihmisyydessä, tunteet jäävät pois, kuuleminen unohtuu ja oppiminen väistyy, ajaudutaan ihailujen pauloihin, mikä vanhan viisauden mukaan tekee meidät sokeaksi, ja vie ruumisaistimusten valtakuntaan. Merkitysten ja arvojen kautta vapauden saavuttanut iloitsee ja on kiitollinen näkemästään, ilman pakkopaitaa, ruumiskalteria, kun hän kohtaa elämän karikoita syvänteissä ja jyrkänteissä eteenpäin pyrkiessään, ja joskus se pieni kukkanen polun varrella auttaa vapauteen päin, kauneus. On eri asia tutkia elämäänsä tavoitteiden ja päämäärien kautta oppimisena, kuin psyykkisessä merkityksessä kykyihin kestää vastoinkäymiset; menetykset, pettämiset ja hylkäämiset, mitkä murtavat mieltä liiallisina, ja voivat olla äärettömän vaikeita ihmisen pudotessa syvälle.

Kun menetin itseni, muistini katosi, enkä saanut yhteyttä kokemuksiini, tunteeni katosivat, kieleni karkasi ja sattumat tulivat seikkailemaan mieleni lokeroista. Noin 20 vuoden kuluttua riittävässä turvallisuudessa pystyin kohtaamaan traumaani, ja luomaan siitä tarinan kautta kyvyn käsitellä. Miten tulkinnat sujuivat muiden taholta, miten sen itse näin? Tulivatko kaikki menneisyydestä siten kuin olin kokenut, osa oli totta ja osa mitä en nähnyt. Sisäisen minuuteni tilaa, mieltäni kuvasin esim. satuhahmojen kautta, Tuhkimo ja Lumikki. Olinko lukenut niistä lapsuudessa, olin, oliko niissä lapsuuden tunnekokemuksia vai ei, uhriutumista, kateutta, ylemmyyttä, kuten tunnetutkijat voisivat sanoa tai persoonallisuutta selittävät kertoa. Ne tulivat tarinaani enemmän tiedostamatta, muistipolkua, sitä mukaa kun uskalsin kohdata itseäni ja psyyke antoi kykyä. Hahmot tulivat kuvaan lasiarkkuihin laitettuina, suojautuen, pelkojen maailmasta, jossa psyyke vasta uskaltautui ulos kurkistamaan, kuka minä olen, ei mitään tunnettua persoonallisuutta, lapsiminäni oli leikin vaiheessa taantumassa, oppimisen väylällä, ei persoonallisuuspiirteitä, mitä tiede syöttää, jotka olisi valinnut, psyyken puolustus avautui. Se nousi näkyväksi itselle kuvan kautta, syntyi minuutta uudelleen, jättäen vanhaa taakseen, luetun muistista, muuttui kohdattavaksi, kyvyksi nähdä ja uudeksi kuvaksi, uudelleensyntymänä. Eivät ne kertoneet menneisyyttä persoonallisuutena, ne kertoivat peloista, joita opettelin kohtamaan, joiden kautta muistini alkoi parantua mielen suhteen, kielen suhteen sain vain katsoa kuvaa etuotsalohkolla, en vielä puhua, sillä se oli yhteisövallan alla, kiellettyjen asioiden, tabujen, joissa suojeltiin salaisuuksia, rikoksia ja valheita, puheoikeuden menetyksessä menetin ihmisyyttäni, kielen kehitystä, kykyä puhumiseen, vuorovaikutuksesta ja kohtelusta syntyneet tunteet jäivät käsittelemättä yhdessä, mikä vaikutti mihinkin, sain kertoa tapahtuneen, mutta en puhua kohtelusta ja se vei vain ihmiset tarkkailijan rooliin, yhteys katkesi, syyllisyys ja häpeä otti pihteihinsä vallan väärinkäytössä kaikilla, kun tabua salattiin vallanpitäjien vaatimuksesta.

Ulkoapäin havaittu ihmisyys näyttää usein toisenlaiselta kuin ihminen oikeasti on, kun psyyke alkaa purkautua, alkaa tulla kokemuksistaan ulos, ruumis on levoton, pelokas ja aggresiivinenkin, välillä masennukseen vaipuen.

Hyvässä vuorovaikutuksessa yhteisöjen ja yksilöiden on mahdollista kehittyä positiivisesti toistensa auttajiksi rakkauden voimalla, jos yksilöllisyys on tunnustettua.

Psykiatrinen taso, mielen projisoinnit. Uskomuksena yhteisön tuottamiin hyvinvointeihin vuorovaikutuksen seurauksena on projisointien ongelma, näemme itseämme toisessa ja se luo toisenlaisen kuvan ihmisestä kuin hän on, sekoituksen. Eikö olisi parempi antaa Jumalan vaikuttaa ihmisyyden syntyyn kuin etsiä todisteita ihmisen luomasta ihmisyydestä, mitkä useimmiten on vallan ilmentymää, Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Toisen luoma ihmisyys on kuin valhetta, kun ihmiselle ei anneta mahdollisuutta itsetuntemukseen eikä psykologiaa opetuksena anneta siinä avuksi. Niin valta ja järjestelmät käyttävät ihmistä hyväkseen tukeakseen omia näkemyksiään, jossa väkivalta tuottaa ihmisyyttä ja persoonallisuutta, näin on useimpien valtioiden kohdalla, sivistys ei ole saavuttanut maailmaa. Tietyillä kasvatusmenetelmillä ihmiseen saadaan persoonallisuus, mikä ei ole kaikilta osin ihmistä itseään, useimmiten alistavan kasvatuksen seurausta. Syväpsykologian keinoin voimme harjoitella oman kokemuksen ja ihmisyyden takaisinottoa ja ymmärrystä.

Uskonnollinen taso, uskomukset ja todistaminen. Oma Jumalakäsitykseni on johdatus, että vain Jumala todistaa ihmisyydessä pyhän hengen kautta, eli ihmisen henkisyydelle, ei ihminen Jumalaa, se on maallisuutta. Jumalan rakkaudessa saamme tulla ihmiseksi. Niin monissa paikoissa julistetaan uskomaan ja tottelemaan ihmisen oppeja, jotka voivat viedä tuhoon ja tuomioon, joskus voi oppia jotain viisasta ja arvokasta, elämänvipua.

Monet ihmisistä kulkee yleisten polkujen viidakossa kyseenalaistamatta tietoa, uskoen ja totellen, asenteita toistaen. Mielikuvakuljetukset toiselta toiselle ovat yleisiä, tulkintoja tehdään satunnaisista asioista, usein juuri pahaa nähden toisessa. Se on sitä projisointia, omat tunteet siirretään toiseen. Se on moralismia, jossa toinen kantaa oman syyllisyyden. Julistamme vain omaa tietämystämme, emme huomioi muita, emme myötäelä toisen kokemuksia, kuulun samaan joukkoon, selittelemme, kun pitäisi luoda ymmärrettäviä tekstejä, miksi.

Raija

ROOLIVANKILAT ERI TASOISSA

 

ALUSSA LAPSELLA on tunnekieli apuna vuorovaikutukseen kehonkielellä, liikkeinä, ilmeinä, eleinä ja äänenä, sitten opetellaan sanoja/viittomakieltä ymmärryksen synnyttämiseksi toistemme välille. Valitettavan usein, tämä tunnekieli katoaa sanakielen alle, koska meille on niin kiire kehittää ihmistä ja paljon luulosairautta painostamassa muutoksen tekemiseen, ihmisen kohdentamista toisen ylivallan alle. Alle jäädessään nämä tunteet lukittuvat käsittelemättöminä, luovat liikaa jännitettä kehoon ja aivoihin, parhaimmillaan kohdattuna ne kulkevät käsi kädessä ja keho vapautuu tunteiden kuormasta tuoden hyvää oloa käsittelyn seurauksena, tuoden sopivasti jännitettä ja stressiä, liikettä, ja perussaggressio antaa voimaa yrittämiseen, liiallisena tuhoaa. Kun tunteet saavat olla ja tulla kohtuullisesti, ne aktivoivat mielen kautta elimistön, mikä alkaa tuottaa anatomisesti kehon tarvitsemia aineita. Kun aktivaatio sammuu, seurauksena on elimistön toimimattomuus, jopa pysähtyminen. Juuri tämä on alku ihmisyydessä hyvinvointiin, tunteet, mutta siitä on tehty sanojen kautta tapojen vankila ja ydin kadotettu, kun yksilölle ei anneta ilmaisuoikeuksia, vaan sanan ja tapojen kautta viedään uskoon ja tottelemiseen, käytänteinä toistoon. Elämä on kuin Jumalan leikki, se on ihmisyyden ja ihmiskuvan ydintä, säilyttää ajatuksen synty kuvan ja sanan avulla vapaana leijuen, jolloin autonomia säilyy yksilössä, vapaus. Se on juuri, minkä voi löytää leikin kautta, mielikuvien haltuunotto oppimisena.

SOSIAALINEN MINÄ. Kulttuurin, tiedon, ihmisyyden ja vallan kytköksessä valitettavasti ihminen voi joutua kehovankilaan, mikä muuttuu toimimattomaksi ruumiiksi, elämättömäksi kangistuen. Hyvässä kontekstissa roolit ovat tuki ihmisyyteen tiedon ja tietoisuuden, sekä tiedostamattoman toimivuudessa ja polveiluvuudessa itseä menettämättä. Vähäisessä tiedossani väitän, että nykyiset ohjaukset ja kehon toimimattomuudet ovat lähtöisin ohjauksesta, jossa ei huomioida pakkorooleja, jotka kuolettavat kehon. Kehittyneissä minuuksissa on hyvä erottaa tahdon ja halun kautta oppineet, ratkaisukeskeisyyden ja leikin kautta tiedon synnyttämisessä, ongelmia syntyy pakkoroolissa, jossa valintaa ei ole ja yrityksestäkin saa julman rankaisun. Monessa paikassa olen saanut rangaisun, kun olen tuonut esiin julmaa häpäisyä ja syrjintää, ulossulkemista. Väkivallasta ei saa puhua ja uhraaminen on sallittua. Uhrilta ei kysytä tapahtumasta ja rikoksen tekijät käyttävät ylivaltaa ja saavat luoda kaunistellun version. En ole mikään pikkuseikkoihin puuttuja, mutta katson jo lain perusteella velvollisuudekseni tehdä näkyväksi sellaiset asiat, joissa tapetaan ihminen tai murretaan mieli. Yhteisölliset hierarkkiset toimintamenetelmät näyttävät siltä, että kauneinta tai hirvittävintä palvotaan kuin kulteissa sokaisten kokemuksia, vieden tottelevaisuuteen. Minuutemme rakentuessa eri puoliin, ne ryntäilevät välillä lapsimoodista aikuismoodiin, keskelläkin ihmetellen. Minuuden siirtymiä näkyy mainiosti jääkiekkopeleissä, mutuna sanoisin, että miehillä enemmän, kun toinen toimii toisen mielestä väärin, lapsimoodi pompahtaa pintaan ja nyrkit alkavat puhua, minuuden tilat ovat hauraita ja vahvoja, pysyviä ja muuttuvia.

LOPPUUN PALAMINEN JA UUPUMINEN voivat tulla monen taakan takaa, mutta ehkä syvin voiman viejä on tunteiden katoaminen, estettyinä, häpäistyinä, kyvyttömyytenä, normeina ja arvoina, tunteiden katoaminen on masennuksissa yleistä, onneksi aggressiot nostavat ylös. Kun tunteet kätketään ja/tai poistetaan sosiaalisessa kontekstissa, tuloksena on joko laamantuminen ja/tai yliaggressiivisuus. Kun tunteista ja asioista puhuminen on estetty/estynyt, se voi muuttua liialliseksi ahdistuksena, vihaksi, raivoksi, aggressioksi liiallisina, jolloin ihminen alkaa kärsiä kohtuuttomasti. Jouduin kokemaan uupumisen kolme kertaa.

Puhuminen on kuin vesi, mikä liuottaa ahdistuksen helpommin taipuvaksi, käsiteltäväksi.

En ole minkään asian ”asiantuntija”, jatko-opinnot syventävinä opintoina on mielen suhteen, missä saatiin palautettua leikin kyky tunteiden kohtaamiseen, vasta 57 vuoden iässä, kun päätin irtisanoutua yhteiskunnasta, mikä ohjasi pakkorooliin ja uskomiseen vapautumisen sijaan. Pohjalla kehitykseeni oli hyvä leikin aika lapsuudessa. Tunteet tuhoutuivat normiyhteisössä vallan avulla, kuolivat ja lukittuivat ja se näkyi kehossa.

Perustiedot ovat auttaneet miettimään kehon, fysiikan, fysiologian, kemian, biologian, anatomian ja liikkeen vaikutuksia, jossa elimistö voi eri tehtävineen vaurioitua, jossa pakkoroolin osuus tuli ratkaisevaksi vaikutukseltaan, missä oli aivan erilaiset vaikeudet, mitä tiede opetti. En ole lääkäri enkä tutkija, tämä on tiedon lisäksi myös ruumiskokemustani, ja ihmettelen näitä asioita, milloin uskalletaan ulos moralistisesta hyvä/paha ihmiskuvasta, tutkitaan yhteisöjen todellisuutta yksilöä tuhoavana, mitkä vaikuttaa vahvasti minuudessa. Tuntui siltä, ettei mikään sopinut kokemuksiini niin väitetyissä muodoissa toimivuudellaan. Voi sanoa, että olin erityistapaus, kun satuin syntymään köyhään perheeseen – 50 luvulla, jossa ruokaa oli niukasti, ja ravintoarvot täysin pielessä. Kehostani kehittyi hiilihydraattirasvapallo, suolasärkikalat eivät lapsena maistuneet ja kun sai vain pari lasia päivässä maitoa, se vei aineenvaihduntaa vikaan laktoosi-intoleranssin vuoksi, keho jäin ilman tarvitsemaansa ravintoa valkuaisen suhteen, oli vain hiilihydraateja ja rasvaa. Kun kaikki geenitkin näytti osuvaan maaliin, siinä toiminnalliset elementit pääsi vauhtiin kootessaan ongelmia elimistöön. Lääkärin valvonnassa kokeiltiin kuukausia nk. normaalia ruokavaliota, se nosti kolestrolin ja verenpaineen korkealle, paino nousi ½ kg viikossa. Sain metabolisen oireyhtymän diagnoosin, aineenvaihdunnan ja stressin yhteistulos. Liikunta ei auttanut, kulutus ei toiminut suhteessa kaloreihin. Ja niinpä, kun henkinen aktiivisuus oli nollassa, yhteisövalta kontrolloi yrittämisen nollaan, minuus kuoli ja aineenvaihdunta ei toiminut, rauhastoiminnat lakkasi, eikä hormoneja syntynyt, ne oli korvattava lääkkeillä. Niipä se rasva, minkä elimistö sai, ei muuttunut energiaksi elimistölle, vaan jäi oleskelemaan reisiin, pakaroihin ja muihin sopiviin ulokkeisiin, odottamaan aineenvaihduntaan tarvittavaa aineosaa. Paljon valkuaista sisältävä ruokavalio sai painoa laskuun, mutta mikä riemuvoitto syntyikään, kun henkisen vapauden saatuani 57 vuoden iässä, sain lisätä 500 kaloria ja paino ei noussut.

LIIKUNTA vaikuttaa hyvässä minäkehityksessä ja psyyken vapauden vaikutuksen yhteydessä kehollisena, aineenvaihduntaa vilkastuttavasti, mutta pakkoroolissa ja liian jännitteisenä se estää aineenvaihduntaa.

Kehostani tuli ruumis elämättömänä ja sosiaalisen pakkoroolin iskos ja liitos, jossa liian vähäisen ravinnon vuoksi keho joutui solupuolustukseen ravinnon puutteesta ja psyyken kytköksessä, ruumisrooliin, mitä jännitteet ohjasivat, kun sisäistä minuutta halun ja tahdon kautta ei saanut käyttää, oli vain kokemuksena tuntotuntemukset, joita sitten liikunnalla yritti korjata.

Persoonallisuutta minulle ei juuri kehittynyt, mutta ehkä kuitenkin jäljelle jäi sellaista, mikä on luonnonmukaista ihmisyydessä, luovuus ja liike. Sosiaalisessa kontekstissa jouduin luopumaan liian usein mielipideoikeudesta rankaisujen vuoksi, huusin kyllä toivottomana ja puhekielen tuottaminen estyi, ahdistus otti vallan, kun yhteisön tekemiä rikoksia salattiin ja valtaa sekä kontrollia oli liikaa yhteisön taholta. Kun puhe oli kiellettyä ja kokemukset tunteineen lukittui, alkoi mielen häiriöt muistin katoamisena, kokemuksistani ei ollut merkitystä kuin harvoille henkilöille, yhteisömoraali oli tappavaa. Tässä vuorovaikuttamattomuuden ja vallan kontekstissa tuli esiin yleinen psykologisen muistin toiminto ihmisten ongelmiksi, vain harvoin tapahtuneita muistetaan ja kuvat ihmisyydestä hämärtyvät, ja/tai tulkitaan omista kokemuksista käsin, pääosin juuri siksi, ettei omia tunteita kohdata, vaan käytetään ylivaltaa ja projisointia tiedostamattomasti, usein ohjatusti johtaen, toinen on kohde eikä vuorovaikutteisuutta synny, on vallan väärinkäyttöä. Persoonallisuusteoriat on kuin haettu oppimismahdollisuuksia saavien joukosta ja valtaapitäviltä, usein tehdäänkin tutkimuksia opiskelijoiden keskuudessa, brutaali arki on jotain muuta, enemmän valtaistelua, jossa tieto on vähäistä ja minuudet heikosti kehittyneitä.

SOSIAALINEN KANSSAKÄYMINEN. Kun tunteet muuttuvat hylkäämisessä ja häpäisemisessä vihaksi ja/tai lamaantumiseksi, ne pääosin alkavat projisoitua toisten kokemuksiin ja kokemuksista, peilisolujen kautta heijasteiseksi, myöhemmin psykologisesti kehittyneiksi projisoinniksi, ylivallan kehittyessä hierarkioiden kautta. On huomattavasti erilainen kehon ja mielen kehitys, jos ihminen on tahtovana ja haluavana sisäisestä minuudesta kehittynyt henkisesti, kuin, jos hän joutuu olemaan yhteisön vallan alla pakkoroolissa. PAKKOROOLI tuo huomattavia ongelmia oppimiseen ja mielenterveyteen, puhumattakaan kehon oireista ja toimimattomuudesta.

Liian usein ihmisten kehittymisessä tapahtuu elämättömän ruumiin tilaan joutuminen, eli kehollisten toimintojen yli- ja/tai aliaktivaatio, mikä tapahtuu ulkoaohjauksen seurauksena, ja sisäinen minä jää paitsioon, yksilöt joutuu pakkorooliin, sitä suositaan yleisissä ohjeistuksissa ulkopäin tuotettuina käskymuotoisena hyvinkin korkeatasoisten henkilöiden tuottamina, jolloin ei tapahdu oppimisen kautta tietoisuutta yksilöissä ja itsehallintaa. Kun minuudet eivät ole kehittyneet ja psyyken hyvässä konteksissa, se vie pakkorooleihin ja ruumiin valtaan, seksuaalisuuden ylikorostumiseen ja voimataisteluihin. Tästä voi olla seurauksena tunteiden katoaminen, kun näitä ei käsitellä, tapahtuu piiloon laittaminen alitajuntaan, pahimmillaan sisäinen minuus ei kehity, on vain kehollisia toimintoja, joissa ei ole tahtovaa ja haluavaa minuutta, vain ruumiillista toistoa, kehomuistia, mitkä kehittyy enimmäksen ulkoisesti pakotteista, ja kinesteettisen muistin harjoituksina, julmista rankaisuista toistoa, jossa kehon toiminnot pysähtyvät aineenvaihduntaa myöten, stressi tuottaa vain kortisolia eli stressihormonia. Tämä tapahtui minulle nuoruudessa väkivaltaisen rikoksen jälkeen, jossa yhteisö otti vallan ja alisti toistamaan käskyjään sekä häpeämään ja salaamaan rikosta rankaisujen avulla. Voisi kuvitella, että kyllähän tahdolla pääsee vapauteen, se on ulkoisesti kuviteltua ihmiskuvaan littyvää ongelmaa, jossa on ollut valinnan mahdollisuus todellisena. Käy kuitenkin niin, että kun keho ehdollistuu, liikunta tuottaa kehon jäykistymistä toiminnallisena, osin ravinnon puutteena, lapsella oppimattomuutena ja mallioppimisen kautta osaamisena, tahtoa ei synny aivoista käskynä, vaan kehoon on jäykistynyt roolissa liikkuva ruumiskeho. Aineenvaihduntaan erikoistuneet fysiologiset toiminnot lakkaavat, hormonituotanto ja rauhaset, aineosien kemiallisina vaikutuksina. Sitten joudutaan tuottamaan suolistoon hormoneja lääketieteellisesti, kun elimistö ei enää niitä tuota. (muistutan etten ole asiantuntija).

Pakko-oireisuus alkaa ruumiinroolista ulkoa pakotettuna, jossa se ehdollistuu aivotoimintoihin ja näyttäisi siltä, että se on aivolähtöistä ja oppii sihen toistoina ja olisi minuuden tuottamaa ja se muuttuu siksi ehdollistuneena, vapaana valintana ei ole pakkorefleksejä toistoina. Alttiutta voi olla aivorakenteellisesti, myös niin kehitettyinä toimintoina. Kun rooli alkaa rakentua sisältäpäin täyttyen ruumiiseen ulospäin kasvaen, se on ulokkeita myöten ohjaavana tuntoaistimusta minäkäsityksessä. On tärkeää tarkastella minän kehitystä pakkoroolista käsin ja ratkaisukeskeisesti yksilön oikeuksin halun ja tahdon kautta kehittyneenä, missä nk. sisäinen minuus toimii, mutta se on erilainen kuin pakkoroolin kautta kehittynyt.

Voi vain todeta, että ihmisten teoilla on suuri vaikutus ihmisen terveyteen.

Raija

Aivolisäke painaa alle gramman. Se on ihmisen vilkkain hormoneja tuottava rauhanen. Aivolisäke tuottaa kasvuhormonia, vesiaineenvaihduntaa säätelevää "vesihormonia" eli vasopressiinia ja maitohormonia eli prolaktiinia. Lisäksi se säätelee kilpirauhasen, lisämunuaisten ja sukurauhasten hormonituotantoa. Ne säätelevät sydämensykettä, unirytmiä, aineenvaihduntaa, ruokahalua, kasvua ja kehitystä, sekä kehon lämpötilaa.