MUISTIN KARKAILUA JA MUUTA IHMEELLISTÄ

 

Muistiongelmia on nykyään monenlaisia ja monista syistä johtuvia. Niitä on satunnaisia ja sairaudeksi muuttuvia, muistin puuttumisina, osittaisia ja tiettyyn muistin osaan liittyviä. Uskon, ettei muistisairauksista ymmärretä vielä paljon. Olemme liian tiedeuskovaisia, kuin myös uskovaisia muuten, eikä tämä tarkoita, ettenkö arvostasi näitä, mutta sokeaksi ei pidä tulla. Tämä ei tarkoita sitä, että on hurahdettava äärilaidasta toiseen ja ei luoteta mihinkään. On uskallettava tuoda uudenlaisia näkökulmia esiin, näin tutkijatkin löytävät uusia hypoteeseja tutkiessaan asiaa. Se mikä ei todistu ja näy, eikö se voisi olla totta, erityisesti tämä tulisi huomioida kokemuksissa, se voi olla sekä itsen todellisuuden sisäisen kokemuksen kannalta totta, että ulkoisesti näkyvänä ja/tai näkymättömänä. Ei ole montakaan päivää, kun joku asiantuntija sanoi, että toimeentuloasiakkailla on kaikilla mielenterveysongelma. Useita järjestöjä olen nähnyt, joissa haalitaan vaan valtion tukia työntekijöille, kuten koulutuksen kautta, auttaminen on yksipuolista ja auttaa enemmän auttajia viemään omaa ideologiaa läpi. Tutkijoissa on niitä, jotka kulkevat kuiluissa laput silmillä ja niitä, jotka näkevät monimutkaisia järjestelmiä, erillisyyksistä kokonaisuuksiin johdonmukaisesti.

Pidän muistin pahimpana vihollisena leikin katoamista, piuhoissa eivät enää liiku muistin osalta toiminnallisesti ja tahdonalaisesti muistin hallitsemiseksi etuotsalohkolle, ajatuksen operoimiseksi, ne ovat lukittuneet eri aivo-osiin teknisesti reflektoiden. Pidän myös valheellisuuteen menon yksipuolisen minuuden kehityksestä johtuvana, leikki on se, mikä avartaa ja tuo uusia näkemyksiä. On valheellista väittää, että yhteiskunnan järjestämä kasvatus ja opetus olisi onnistunut, kun tulokset mielenterveysongelmista puhuu muuta. Päiväkotityössäni totesin, ettei leikkiä aina arvostettu, sitä ei sallittu ja leikit olivat välillä aikuisten kehittämiä.

Kuudentoista vuoden iässä muistini alkoi vaurioitua pahoin vakavan rikoksen kohdistettua minuun. Muisti oli täysin umpiossa melkein kolmeenkymmeneen ikävuoteen ja sitten alkoi vieläkin vaikeampi vaihe, muistin erilaisten esiintymisten etsiminen/löytäminen, johon opiskelu toi osin vastauksia, mutta osittain sulki ulkopuolelle asioita, mitkä ehdottomasti vaikuttivat muistin toimintaan. Esim. mielen osuutta ei vielä koulutuksessa huomioitu, jonka nostin esiin, opiskelu 1990 luvun alussa. Maailma oli oppimisen suhteen kovin yksipuolinen ja jätti huomioimatta tosiseikkoja. Kauhu vei muistini hajottamalla mielen.

Näyttää siltä, että muistia tutkitaan kuin ympäröivää maailmaa ihmisineen ei olisi olemassa, ja se ei vaikuttaisi yksilöön. Mielen jättäminen pois on omituisinta. Toisaalta mieltä tutkitaan niin kuin se olisi vain ongelmia tuottavaa. Sitä se onkin, kun mielen ei anneta toimia oppivana ja leikkivänä, aistivana ja kokevana, avoimena, tai sulkien sitä kokemuksesta. Luin hiljattain kirjan Aivot, ihmisen Tarina, David Eagleman. Siinä sukellettiin mekaanisesti kehittyvän ihmiskuvan kautta mieleen neuronien ja synapsien toimintaa kuvaten, mikä on muistin kulkureittiä. David oli neurologi. Lopulta insinöörimäinen kone ihmisenä on erilaisten kokeellisten ja korvattujen elinten sekä lääkkeiden tuoma tekninen robotti suoritteina, jolla ei enää ole tunteita, eikä kokevaa minää.

Omassa elämässä ja muitakin havainnoiden olen todennut, että niin suomalaisen kuin eurooppalaisenkin kulttuurin juuret rakentuvat oppimisessa ja ihmisyyden kehittämisessä niin, että ihmisestä tulee sotaisa ja vihaa kantava, mekaanisesti toimiva, armeijan oppien mukainen, mieltään projisioiva. Kaikkein tärkein ja inhimillisin kadotetaan, ihmisen sisäinen minuus, mikä synnynnäisenä on ja minkä Sigmund Freud totesi elämän edellytyksen olennaisimmaksi osaksi mielen kehityksessä, leikin.

Leikistä on kadotettu leikki, juuri se vapauteen johtava ja sitä suojeleva leikin ominaisuus, mikä lapsella on ensin mielestä syntyneinä mielikuvina, luovuutena, ei aina. Luovuus on ensin nähtävä esim. lapsen kosketuksina ja kielen kautta tutkimisina, ulospäin suuntautuvana sisäisestä kokemuksestaan käsin, tutkimuksena. Siihen tarvitaan kasvatuksessa ja opetuksessa perusturvaelementit, jonka aikuiset tuovat, sallimus ikätasoon oppimisessa. Ensimmäisiä on narsistisen puolen terve kehitys, jossa lapsi pelokkaana etsii täydellistä aikuista tyydyttämään turvan ja luottamuksen tarvetta, tarpeen estyessä alkaa sairauteen johtava narsistinen täydellisyyteen pyrkimys turvan kokemuksen kadotessa. Ytimessä turvallisuuteen on katse, jossa lapsi peilaa omaa kokemustaan hoivaajaan nähden sen silmistä, jos siellä on pelkoa säännöllisesti, turva hupenee, ja lapsi alkaa suojella yhä enemmän narsistista täydellisyyteen pyrkimistä. Aitous, luottamus, hyväksyntä, avoimuus ja ilo rakentaa tervettä minää, itsearvostusta. Yksi, ja erittäin vähälle huomiolle jäänyt seikka lapsuuden oppimisessa on toiminnallinen opettelu leikin kautta ajattelun kehykseksi, jolloin sisäisesti syntyneet mielikuvat harjoittelevat etuotsalohkolla mielikuvien järjestelyä ja kykenevät lopulta pysyttämään muistikuvaa niin, että se ohjautuu leikin ja toteutuksen asteelle, tällöin sisäsyntyisen itsen kehitys alkaa itseluottamukseen ja – arvostukseen johtaen, johon aikuiset antavat rajat ja tuen. Lapsi on rakenteen avulla tavallaan suojassa, uskaltaa kohdata omat ja muitten tunteet.

Monien kulttuurien kehitys on ollut liiallisessa sanakieliopetuksessa ja sen on uskottu kehittävän ihmistä ja sivistystä. Mutta siinä on käynyt päivästoin, kun mieli ja tunteet on jätetty huomioimatta, ne tulee ulos vihana, kauhuna, liiallisina aggressioina, opetusten toistoina ilman tiedon tarkoituksellisuutta ja merkityksellisyyttä. Elämäni matkalla on tullut vastaan stoalaisia, jotka kieltävät tunteiden tarpeellisuuden ja yrittävät estää tunteiden esiin tuloa itsellä ja toisilla ja sulkevat näin ihmisten mieliä konemaisesti toimiviksi. Usein nämä henkilöt kuitenkin kohtaavat itsessään tunteita, ja kun niitä ilmenee, he saavat raivokohtauksia, kun tunteita on ollut kauan estettynä ja pidätettynä. He menevät sanakielen orjuuteen ja toiminnan rooleihin sekä alistavat muita siihen syyttäen itsekkyydestä, mutta toimivat juuri itse itsekkäästi alistamalla muita vaikenemisen avulla, riistäen itseilmaisun vapautta tunteista sanakieleen, häpäisemällä tmv.

Löytyykö neuroneista ja synapseista vastaus aivojen toimintahäiriöihin. Vaikka ne ovatkin tarpeellisia ja minälle kasvualusta, pelkkä ruumis ei riitä, ne ovat alkujuuri teknisen kehittämisen ongelmana, nähden vain toiminnan, eikä toiminnan tarkoitusta. Matemaattisten minäkuvien toiminnoista minuuden näkeminen on yksipuolista, joissa aivosektorien sykkeet lasketaan potensseihin kadottamalla minuuden muut osatekijät tyystin, on kadotettu vapaus ja leikki, kuten käy myös sanakielessä ehdollistuneiden harjoitusten seurauksena.

Sosiaalisten vaikutteiden osuus näyttää jäävän ulkopuolelle, se on sosiaalistamista, ellei peräti sosialismia. Tämä on vallan ja vallanhimon filosofiaa. Mikä olikaan tulos, kun yhteisövallan avulla vaiennettiin mykäksi, tulikin muistihäiriöitä vuosikausiksi, vaientamalla, mieli murtui ja aggressiot jylläsivät, kuuleminen estyi ja puhe tuotti puuroa. Vain omalla sinnikkyydellä, opiskelulla ja tahdollani sain muistin osittain takaisin, en teknisenä suoritteena, mutta mielen toimintaa ymmärtäen, ja palautumalla takaisin lapsuuden leikin kykyihin.

Merkitysten ja tarkoitusten unohtaminen on rakkauden puuttumista, hyväksynnän hylkäämistä ryhtyen vain tarkkailijaksi ilman jakamisen mahdollisuutta oppimiseen.

Raija

 

 

 

KIERTÄVÄT TRAUMAT

 

On huolestuttavaa, kuinka kevyesti mediat ja muut organisaatiot ohittavat kysymyksen, tuotanko traumoja, vai annanko mahdollisuuden trauman kohtaamiseen etäännyttämisenä lukijoille/kokijoille ja avun sen käsittelyyn. Viimeisen parin viikon aikana pääministerin bilehileet on nostettu laajasti uutisotsikoihin julkaisuissa, ettei yksikään vain jäisi paitsi tästä kohusta. Onko ollut vastuuta julkaisun laadusta? Ei ole ollut. Kansaa on ajettu hurmokseen, joukkopsykoosiin ja pahuuden ikeeseen.

Twitterin kyselytuloksiin ei kannata luottaa, sillä inhon, kiusaamisen, törky- ja vihapuheiden määrä voi nousta kovinkin kummallisiin lukuihin. Joku julkkiskiinteistönvälittäjä kysyi, pitääkö Marin erottaa, kyllä vastauksia 78 %, ei vastauksia 22 %. Tietenkin voin kysyä, kuinka paljon seuraan tietyn politiikan harrastajia, joilla näyttää olevan päätehtävänään mollata toisia ja kokonaiskuva vääristyy.

Trauma vaatii tietynlaisia ehtoja täyttääkseen määritelmän. Käytännön elämässä ja vakavan trauman kokeneena olen sitä mieltä, ettei se ole itsesyntyinen, vaan sen tulema on tulos ympäristön henkisestä ja ruumiillisesta väkivallasta. Se nousee ja syntyy yhä uudelleen esiin, kun lyöntejä tapahtuu. Pääasiallinen sylttytehdas on yhteisövalta, mikä juuri Sanna Marinkin tapauksessa esiintyy. Uhri ei ole ainoastaan Sanna, vaan monet ulkopuoliset, jotka eivät ole päässeet traumasta irti. Periaatteessa trauma on synnynnäinen, se on fyysisesti syntynyt syntymähetkellä, kun keuhkojen on vetäistävä ilmaa täyteen aggression ja ahdistuksen kautta kuoleman edessä. Psyykkiset puolustusmekanismit tuhoavina jatkuvat, jos ihmistä ei kunnioiteta, pilkataan, ivataan, halveksutaan ja alistetaan muiden tahdon alle syyllisyyden kantajaksi.

Kaikkein vaikeimpina ongelman vähentämisessä olen nähnyt yksilövastuun puuttumisen ja yhteisövallan suosimisen tapojen ylläpitämisessä. Traumatisoituminen kulkee monien toistojen jälkeen aina heikompiin ja arvottomimpiin, jos vallanpitäjiinkin. Traumatutkimuksissa on todettu, että viimeiseksi totuudeksi jää elämään viimeisenä tullut tieto, valhe tai tosi, sillä ei ole merkitystä, vain menetelmä toteutuu ja syyseuraus katoaa. Traumassa on erikoispiirre, se toistaa tekoa samanlaisena, ensimmäisen pahantekijän, häpäisijän ja aloittajan tekoa ei muisteta, sitä toistetaan ja siirretään eteenpäin ylväästi moraalin ylläpitäjänä, mutta se on moralismia. Pyydetään nöyrästi ja näennäisesti anteeksi, mutta mikään ei muutu, vaan rangaistukset seuraavat uusina tapoina. Sama asia, minkä häpäisijä tekee ylimielisyydessään, on hyväksyttyä, mutta saman teon tehnyt aliarvostettu saa kylmää kyytiä, arvostetun häpäisy kielletään ja salataan, kerrotaan kaunis tarina, ei hän mitään tehnyt tai tarkoittanut, mutta aliarvostettu tarkoitti. Julmaa kohtelua suosivaa suojellaan.

Mikä voisi olla avuksi? Kuka tahansa voi puuttua tilanteeseen ja vaatia korjausta, mutta kaikkein vaikuttavin korjauksen aikaan saamisessa on johtava/johtaja, hän, joka jakaa tietoa, on vastuussa tiedon jakamisesta, hän, joka määrittää sen, mitä työtä ja ajatusta saa missäkin toteuttaa. Vaarallisinta on luottaa vain puhujaan, raskainta on se, että jo pahasti vaurioituneissa näkyy julmat teot sairausoireina.

Niin sekä trauman kokenut, että sen näkijä/kuulija voivat luoda totuudesta toisen kuvan, kuin mitä todellisuudessa tapahtuu. En kuitenkaan koskaan unohtanut havaintojani traumatapahtumassa, vaikka sitä murrettiin ja mieli välillä pakeni kokemusta. Hyvä asiantuntija osaa kysyä, puhua ja kertoa viitteitä, jotka auttavat kokijoita kohtaamaan todellisen kokemuksen ja tapahtuman tunteiden myötä. Omaa traumaani eivät ammattilaiset kyenneet kohtaamaan, koska se oli niin julma, ja he kuulivat liian monen virkahenkilön syyllistyneen asiaan puuttumattomuutena. Kukaan virkahenkilö ei ole puuttunut asiana rikokseen, jonka kohteeksi jouduin, vaikka olen apua pyytänyt ja vaikka se kuuluu virkatehtävässä lakiin tehdä rikosilmoitus. Tässä on ongelman villakoira, kun asian käsittelyssä luotetaan ympäristön luomiin käsityksiin, psyykkisen puolustuksen tuomaan tarinaan, ei uhria kuulla. Tällaista ei pitäisi olla vuonna 2022.

Nyt pääsääntöisesti ihmiset eivät kohtaa tunteitaan ja niistä luodaan uusia tarinoita, ennakkoluuloja ja asenteita, kauniimpia tarinoita, mikä on psyyken ominaisuus. Tunnekäsittely on heikolla tolalla, ahdistus ja kauhu on silloin tunnekokemuksen vahvin vaikute kohdatessa julma tapahtuma, jonka yksilö torjuu ja alkaa luoda tarinaa. Tunnekoulutusta ei ole, ja sitä saa vain korjaavina hoitoina, asia on täysin retuperällä. Aivan valtioiden tasoilla uskotaan enemmän moralistisesti epämääräisiin uskomuksiin ja uskon tuomiin näkemyksiin tosi vaikeina kielellisinäkin ongelmina puhua asioista. Useimmiten olen nähnyt, että rikoksen tekijä salaa enemmän kuin uhri, kieltää puhumisen. Uhri ei uskalla kertoa, koska häpäisyä voi tulla lisää, mieli puolustautuu.

Raija

 

KAKSINAISMORALISMI HÄPEÄKESKUSTELUSSA

 

 

Häpeäkeskustelussa korostetaan usein sitä, kuinka se on yksilön omaa fokusoitumista häpeäkokemukseen.  Totta kai häpeä on yksilön kokemaa ja yksilöstä syntyvää. Se on siinä mielessä yksilön mielessä kehittynyttä, että sen taustalla on ristiriita yksilön ihanteeseen nähden. Kun  ympäristöstä tulee väkivaltaa ja/tai häpäisyä, lapsi suojautuu käpertymällä fyysisesti, jo pelkkä häpäisevä katse saa lapsen kääntymään kehollisesti köyryyn, ikään kuin sisäänpäin, mikä on erotettava psyykkisesti kehittyneestä häpeäkokemuksesta. Liian usein näkee, ettei häpäisemiseen kiinnitetä huomiota eikä informaatio kiinnity häpäisijään, sitä ei tuoda esiin. Keskustelussa kaksinaismoralismi kukoistaa. Psykologisoituneessa maailmassa keskitytään yksilön kokemukseen ja samalla tekijän vastuu teosta siirretään uhriin kokemusta korostaen.

Huomio keskustelussa on kokemuksen kokijassa ja siinä halutaan vaimentaa väkivallan esiintuomista, siinä suojellaan ja ihannoidaan väkivaltaa. Suositussa iskelmässä lauletaan, ”mä tarvitsen mun haavojain”, millä viestitään, että ihminen tarvitsee lyömistä oppiakseen.

Häpeä on synnynnäistä. Lapsi alkaa noin seitsemän kuukauden iässä vierastaa erilaista, hän on kokenut turvaa ja luottamusta vanhempiinsa. Ei voida kuitenkaan kieltää sitä, etteikö lapsi kasvaisi riippuvuuteen häpäisijästä tai väkivallasta, koska se on ainoa saatavissa oleva kohtelu. Lapsella ei ole muuta turvapaikkaa kuin oma mieli, mikä voi vahvastikin muodostua valheelliseksi mielikuvaverkostoksi psyykkisessä puolustuksessa. Väitän, että se on kuitenkin täysin erilainen, kuin luonnollinen leikin kautta tuleva mielikuvitus, jossa lapsi oppii leikkimään aistihavainnoista syntyvillä muistikuvilla ja oppii käyttämään muistikuvia luovasti. Leikin alkuperä on synnynnäisesti syntyvät mielikuvat ja luovuuden perustaa, jo sikiöaikaan unina esiintyviä.

Häpeätutkija Ben Malinen erottaa häpeän ja syyllisyyden kirjassaan, ”Häpeän monet kasvot”. Ympäristöstä tulevat häpäisyt romahduttavat uhrin minuuden ja se näkyy alkuun enemmän ulkoisessa olemuksessa, mutta myös sisäistyy omaksi syyllisyydeksi, ja siksi häpeä ja syyllisyys usein sekoitetaan. Valitettavasti juuri ulkoisen kehon muutoksen vuoksi ympäristövallassa ja yksilökokemuksen korostamisessa, moralismi saa lisää löylyä ja uhri saa lisää lyöntejä.

Raija

 

 

VÄSYMYKSEN AALLOKOISSA

 

Olen niin väsynyt maailman kaikkiin selityksiin olla välittämättä toisesta, hyväksymättä toista, keksimällä sen miljoonaa syytä, että hänet voi hylätä yksinäisyyteen, asettamalla triljoona ehtoa järjestelmän mahdollistavissa menetelmissä. Ulkopuolelta vaatijat kirjoittavat elämän yli listoja, mitä kaikkea sinun on täytettävä, että voidaan määrätä ja määrittää hänen olemassaolonsa oikeudet. Sillä olemme määrittäneet tuon yksinäisyyteen ajetun ihmisen meidän palveluehtojen ohjeistuksessa ja vaatimuksissa valtamme alaisuuteen. Ei uhrattu pahaa ole välttämättä tehnyt, mutta me haluamme käyttää valtaa. Oppimme vaatii meitä tuomitsemaan, sillä me olemme ottaneet tuomarin roolin ja katsomme ihmistä vain hyvä/paha akselilla.

Miljoonat anteeksipyynnöt, kiitollisuudet, oppimattomuudet, ja ehdot ovat edessäsi vaatimuksina, että hyväksyntää ei voisi antaa tuolle yksinäisyyteen sysätylle ihmiselle, hänelle, joka jokainen ilta rukoilee, että kuolisi, ettei tätä helvetillistä kärsimystä enää olisi. Juuri luin Milan Kunderan kirjasta ”Tietämättömyys”, kiitollisuus on riippuvuutta. Moniko nuori ajautuu huumeisiin, tekee itsemurhan, sulkeutuu muurien taakse, kuinka moni vanhus, että näiden valtajärjestelmien ehdot täyttyvät, toisen tarkkailun alle joutuessa. Syyllisyyttä etsiessä, oikeutta vaatiessa meillä on tuhansia tapoja vaatia ja etsiä virheitä ja vääryyden olemusta toisesta ihmisestä, ettei hänelle voida antaa hyväksyntää. Tätä voidaan toteuttaa ammattien kautta, ystävyyden, sisaruuden, aseman, oman suojamuurin taakse piiloutuen, ettei vain totuus tulisi esiin, että asumisen ja toteuttamisen tilatkin on suojeltu yksinvaltiuteen. On perustettu ryhmiä, yhteisöitä, joissa johtaja asettaa ehdot, kuka saa puhua ja mitä, mihin on uskottava, ketä on toteltava, mistä saa puhua, kuka ja milloin, uskomaan mitä johtava sanoo, tottelemaan hänen käskyjään ja ehtojaan, muilla ei ole oikeutta puheeseen ja näkemyksiin. Syrjitty voidaan helposti nimetä häiriköiksi.

Valtaa annetaan peloille, ja pelot johtavat. Traumat vuosisatojen, vuosikymmenten takaa kuristavat rooleihin, pakkovalta ja väkivalta on niiden ohjaavat resurssit, joissa on syylliset, syyttäjät, tuomarit, osaajat, avuttomat, ottajat ja antajat, kulttuuriegoistit, tieteen avulla terrorisoivat, uskoa väärin käyttävät, ideologiset ja poliittiset aatteiden harjalla lentelevät, ja elämää estävät tuhotyöläiset tekevät uupumatta työtä, ettei muut voisi saada oikeuksia.

Jumalakin tuli taivaasta ihmiseksi, että voisi rakastaa toista ihmistä ehdoitta, hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, hän ei asettanut ehtoja, mitä kaikkea on täytettävä, että voidaan suoda ihmiselle ihmisarvo, elämän oikeudet. Hän ei asettanut itseään ulkopuolelle, sivulle, yläpuolelle, alistavaan asemaan alistaakseen toisen, ei ehtoja täyttämään, Jeesus sanoi, nyt se on täytetty. Jumala tuli jakamaan rakkaudessa, kantamaan vastuuta, ottamaan osan vastuusta, kävelemään rinnalla, hän tuli ihmiseksi.

Uskontojen ylivalta, Raamatulla tai Koraanilla päähän lyöminen, ellet sinä alistu näihin sanojen oppeihin, sinulla ei ole oikeutta elämään, me tapamme sinut puukolla, ydinaseella, nälkään, toivottomuuteen, ilman oikeutta vapauteen, tutkimme loputtomiin, mitä olet tehnyt väärin, mitä ehtoja et ole täyttänyt, todistamme sinua syntiseksi ja pahaksi. Me olemme tarkkailijoita, vaatijoita, opettajina, tutkijoina, lainvalvojina, vanhempina, sisarina, ystävinä, kanssakulkijoina, me toteutamme menetelmiä, minkä valta-asemat suovat, emme kohtaa ihmisinä, kohtaamme mikroskoopin kautta, laboratorioon asettamamme ihmisen, tuijotamme hänet olemattomiin, soluiksi, neuroneiksi, biologiseksi lannoitteeksi omalle tiedonjanollemme, jota yritämme väittää totuuden etsimiseksi, vaikka se on valtaa, mitä väitämme huomioimiseksi, vaikka se on tiedon ja hiljaisuudenkin valtaa. Odotamme somealustoilla, että tuo toinen tulee minua vastaan, anoo, kerjää, tykkäilee sydämillä, vaadimme hänet tulemaa luoksemme, että voimme palvella häntä antamalla ehdot, mitä hänen on täytettävä. Missään tapauksessa emme tule puolitiehen vastaan, asetumme yläpuolelle, tarkkailijaksi, suuremmaksi kuin Jumala, mutta elämänoikeuksia emme anna, jossa voisimme jakaen, saada elämänoikeuksia, voimaa, jossa jaksaisimme ja tukisimme toisia kasvussa ja oppimisessa riistämättä häneltä olemassaolo-oikeutta tulla omaksi itseksi kokonaisuutena menneisyydestä tulevaisuuteen, eri olemuspuolissamme, ei ole mitään, mitä voisimme hänessä hyväksyä. Oletko sinä kysyjä, vastaaja, osallistuja, ulkopuolta määrittelevä vai miten kielesi tuo sinut esiin toiseen nähden? Olemme antaneet syrjitylle kuolemantuomion, minkä toteutamme vaatimuksilla, häpeään ja syyllisyyteen ajamalla, mutta ei me ole tehty mitään väärää, me vain suojaudumme, piiloon omaan valheeseen, sillä useimmiten syynä on se, että emme kohtaa omia tunteitamme, sitä epämiellyttävyyttä, mitä ihmisen osaksi on väistämättä annettu.

Rakkautta, sitä oikeutta emme anna toiselle, emme suo sitä, sillä olemme luokitelleet tuon toisen arvottomaksi, mielivallalla, järjestelmän menetelmillä, yhteisö- ja/tai yksilövallan kautta. Teemme väsymättä työtä sen eteen, että tuo toinen ihminen on vajaa, ei täytä asettamia ehtoja. Perheitä tuhotaan etsimällä järjestelmän suomilla oikeuksilla sopimattomuuden ehtoja. Järjestelmää pitävät yllä papit, kunnanjohtajat, tutkijat, uskovaiset, puhdistuslaitoksen työntekijät, kuka tahansa, joka valtaa haluaa käyttää väärin, eikä anna toiselle vapautta valita itse. Instituutiot suojelevat tuhotyötämme.

Raija

 

RAKASTAMISEN KYKY

 

 

Joskus viisas psykologian opettajani sanoi, ”ei sen väliä, miten kohtaaminen tapahtuu, on tärkeää löytää yhdessä tie oppimiseen ja kasvamiseen, tie itsensä löytämiseen”. Tämä tuntuu olevan kadoksissa liian monesta paikasta ja ihmisellä, elämän tarkoituksen löytäminen, miten rakastaa niin, että se on hyväksi ihmiselle. Opettajia on ollut elämässäni paljon, toisten ohjeet ovat vieneet kohti katastrofia, koska he ovat määrittäneet minut ja oivallukseni vääriksi, ja vaatineet alistumista heidän näkemyksiinsä. Siitä on tullut pahaa jälkeä, olen saanut osakseni kärsimystä enemmän kuin psyykeni olisi kestänyt. Eikä nämä suuret opettajat suinkaan ole olleet tavallisia pieniä ihmisiä, heitäkin, he ovat olleet korkeimmalla yliopiston oppituoleissa, tuoden tiedon viisautta ja valistusta oppimiseen, valtaa käyttämässä, ohjaamassa alan ammattilaisia tekoihin, mikä oli kohdallani enemmän nöyryyttämistä, ei suinkaan opettamista, se oli alistamista, ei kasvuun vievää.

Kun melkein puoli vuosisataa sitten kirjoitin yhdelle psykologian professorille, ”ihmistä ei voi opettaa, Jumala on johtaja ja hän on hyvä psykiatri”, olin hirvittävässä hätätilanteessa, jossa minulla oli pelko päällimmäisenä, menetänkö elämisen mahdollisuudet, jos menetän työt yksinhuoltajana, sillä koulutusvaatimus tuli työnantajalta ja sain tietysti hullun maineen ja se sai vallanhimoiset ja uskon halveksujat hurmokseen, kyllä tuo tyttö opetetaan. Ja tällöin alistamalla psyykestäni nousi pintaan nuoruudesta trauma, jota ei voitu kyseisenä aikana käsitellä, koska aika ja yhteisö piti sitä sopimattomana asiana. Kahden viikon kuluttua opetuksen aloittamista olin erittäin syvällä psykoosissa, täysin lapseksi taantuneena.

Rakastamisen kyvyt menetetään, kun katsotaan maailmaa liian psykologisesti, psyykkisinä ongelmina, käytöshäiriöinä sekä oppimattomuutena ja/tai itsetunnon heikkoutena, näkemättä ihmisen kokonaisuutta, henkisyyttäkään, ottamalla valtaa ihmisen määrittelyyn ja pyrkimällä hallitsemaan häntä. (Freud, käytös ja itsetunto on eri asioita, käytös opittua, itsetunto itsetietoisuuden hyvää kehitystä). Arvostus määrittää sitä, miten hyväksymme toisiamme, jos vain jonkin käsityksen kapea-alaisena ihmisyytenä, otamme valtaa hänen ihmisoikeutensa ja arvonsa yli. Pitkälti tähän perustuu myös ihmiskäsitys, jossa ohjaavimpana tekijänä elämän tarkoitukseen ja elämänvoimaan pidetään seksuaalisuutta, ja sitä myös ruokitaan vahvasti keho/mieliaistimuksia ruokkimalla.

Henkisyydestä etsii vastausta Viktor Frankl kirjassaan ”Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä”, toim. Timo Purjo. Jos ihminen on sairastunut psyykestään, silloin psyyke täytyy hoitaa, se on tavallaan edellytys henkisen löytymiselle, mutta henkisesti ei voi sairastua. Kun 40 vuotta sitten luin Franklia, en ymmärtänyt hänen ydinsanomaansa, ennen kuin luin edm. kirjan, jossa Purjo selkeytti asian. Psyykeni esti näkemästä henkisyyttä.

Maailma on mennyt psyyke edellä ja unohtanut henkisen puolen. Siinä on unohdettu, että henkinen puoli tulee enemmän oppimisesta, psyyken osaaminen ja oireet kohtelusta. Syvällä psykoosissa, kun nousin tietoiseen tiedostamattomasta, ensimmäinen muistikuvani oli, että opettaja opetti kaunokirjoitusta vanhanaikaiselle liitutaululle, oppiminen johti ohjautumistani. Sille oli syvä ja merkityksellinen pohja varhaislapsuudessa jo ensimmäisiltä koululuokilta, leikkimisen kyky, mikä on yksi mielen kehittymisen perusasioista, kyky ajatusleikkeihin ja opettamisessa siten myös henkisyyden puolta, oppimista.

Ihmisen sielun keskeisin ominaisuus on oikeus vapauteen. Juuri tätä vapautta rakkaus vaalii. Rakkautta ei siis saa vaatimalla, koska vaatiminen vie sielulta sen vapauden. Vain vapaudesta käsin voi rakastaa, sanoi Tommy Hellsten joku aika sitten twiitissään. Juuri tämän asian unohtivat ihmiset, jotka pyrkivät valtaan elämässäni, riistäen itsemääräämisoikeuden ja vapauden valintaan rajaten valintamahdollisuuttani. Elämäni Kristinuskon uskossa johti omaa henkistä polkuani, uskoa johdatukseen, joita jopa harhaisena kaipasin, oikeutta kulkea oma oppimispolkuani. Elämäntarkoitukseni määrittely opettajien toimesta ei ollut ohjausta ja opetusta Kristinuskon käsitysten mukaan, koska kärsimystä tuotettiin ylivallalla psykologisin näkemyksin, yksilöiden ja yhteisöjen toimesta, kun ei osattu kunnioitusta, kuuntelua, arvostusta ja arvoja, jossa ihmisarvo olisi toteutunut, ei käsitystä ihmisen henkisen kehityksen eroavaisuudesta psyykeen, ja mielen tuomiin ongelmiin, kun itsemääräämisoikeus riistetään. Sairautta ja psyyken ongelmia tavallaan pidettiin yllä traumatisoimalla yhä uudelleen riistämällä itsemääräämisoikeus, ja niin trauma nousi aina pintaan ja hajotti psyykeä, kuten oli tehty nuoruudessa. Sinä kiitämätön, joka et tottele minun näkemyksiäni ja usko niin kuin opetan, rankaisen sinua sulkemalla pois elämästä ja yhteydestä, oikeudesta vuorovaikutukseen, se oli opetuksen ja opettajiksi ryhtymisen päänäkemys heiltä minuun kohdistuen. Ohjaamista oli sekä tietoisesti että tiedostamattomasti. Valtaa, vapautta ja vastuuta voi olla myös tuhoavassa mielessä, eikä se ole rakkautta. En vastusta opetusta, se on koko elämän tarve, mutta vastustan opetusta, jossa alistetaan ihminen toisten vaatimuksiin.

Surullisinta on, että yhä vieläkin ihmisillä on tarve alistaa, rangaista ja häpäistä, pitää tätä yllä, koska he kuvittelevat, että haluan nostaa itseäni heidän yläpuolellensa, kun suojelen itseyttäni, minuuttani, henkisyyttäni, että voisin pysyä psyykkisesti terveenä. Kysynkin, kuka tässä nostaa itseään yläpuolelleni. Kun asiaa tarkastelee ihmissuhdevaikutteena, taustalta löytyy peilautumisen ongelma, näemme toisessa itseämme, vallan ongelma, pyrimme hallitsemaan toista, yhteisön valta-asetelmat, roolit, joissa käytämme valtaa tietoisesti ja tiedostamatta, psyyken heijastumat ilman tietoista oppimisen ymmärrystä. Kärsimyksen tuottaminen ja opetus alistamilla ei tuota kuin lisää kärsimystä ja psyyken ongelmia.

Nk. kyky etäännyttämiseen, itsensä tarkkailuun, ajatustensa ja tunteidensa ulkopuolelta katsomiseen on Franklin perusajatuksia. Frankl ei kuitenkaan tuo esiin, sitä, että olemassaolo ei ole aina mahdollista, eikä nuo edm. mainitut kyvyt ole mahdollisia, kun psyyke ajetaan hajoamiseen julmuudella. Sen elämässä opin, ettei vielä psyyken taito etäännyttää tai paeta omaa kokemustaan auta oppimisessa, vaikka se siinä esiintyy, kun ei kestä julmuutta. Se on mahdollista oppia johdonmukaisessa, viisaassa korkeatasoisessa opetuksessa, jossa harjoitellaan mielen kykyä osata etäännyttää tiedon ja mieli/muistikuvien avulla ratkaisukeskeisesti, mikä voi vaatia kovankin harjoittelun, että oppii erottamaan psyykkisen ja henkisen oppimisen toisistaan, se onneksi mahdollistui elämässäni, kun siihen pyrin, jossa näkyy selvästi se, että olen pitkäjänteinen, kun saan itse valita, lyhytjänteinen kun alistetaan siihen mistä en ole kiinnostunut. Minua ei missään tapauksessa olisi tullut alistaa opetukseen, mitä en itse halunnut, eikä tarpeeni sitä vaatineet, sen alistamisen kautta traumani uusiintui.

Vesa Vierikko muistutti vähän aikaa sitten Jari Tervon haastattelussa, kuinka ihmiset tuhoavat toisen ihmisen nähdessään hänessä jotain jumalallista, tarkoittaen oppimisen ja osaamisen kykyä, taitoa, mitä toisella ei ole, Mozartin suhdetta Salieriin, kuinka hän halusi tuhota Mozartin, koska tällä oli jumalallinen kyky säveltää.

Yhteisökäyttäytymisen ongelma tulee esiin myös Wikipedian määritelmässä, mikä alla. Ikään kuin uskotaan, että yhteisövalta olisi oikeudenmukaista, se on pääosin tuhoavaa, kun kunnioitusta ei ole, ei ihmisoikeuksia, ei itsemääräytymistä, vain toisen ylivalta, mitä järjestelmät pitää yllä valtaapitävien kautta.

Kasvatuksen ja opetuksen professori Hollo on sanonut, ”Kasvatus on kasvamaan saattamista”

Raija

Hybris (m.kreik. ὕβρις, ”loukkaus”) tarkoittaa nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta ja -luottamusta, joka lopulta usein johtaa ansaittuun rangaistukseen. Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jotka niiden tekijä suoritti häpäistäkseen uhriaan tarkoituksenaan siten ylentää itseään.

Hybris oli antiikin Ateenassa rikos. Rikkomuksina tätä lakia vastaan pidettiin kaikkea aina pahoinpitelystä seksuaaliseen väkivaltaan ja siitä julkisen tai pyhitetyn omaisuuden varkauteen saakka.^[1]

Antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa esimerkki hybriksestä ovat Homeroksen Odysseiassa Penelopen kosijat. He joutuvat lopulta maksamaan julkeasta käyttäytymisestään Odysseuksen perhekuntaa kohtaan.

Hybriksen vastakohdiksi on mainittu itsekritiikki ja itseironia.^[2]

 

 

 

 

 

 

 

ONKO SIELUSI, MIELESI JA KIELESI VAPAA?

 

 

Joskus tuntuu, että olemme köyhtyneet sanakielestämme niin, ettemme edes osaa kuvailla elämän ja ihmisyyden monipuolisuutta, muuttumista ja vaikutteita niin, että ymmärtäisimme niitä, ja että lähestyisimme totuutta, tuskin sitä edes koskaan saavutamme, näemme vain pienen osan, ja toisaalta ihminen muuttuu koko ajan tietoisuuden ja tiedostamattoman taholta, että sitä on tutkittavakin muutoksen alaisena. Onko terve sielu terveessä ruumissa? Ne ovat kovin kiistanalaisia asioita, miten ne kytkeytyvät kokonaisuuteen, onko ylitreenattu keho enää hyvin aistiva.

Jokunen aika sitten pohtiessani menneisyyttä, mikä on minulle erittäin tärkeä arvona sen opettavaisuuden vuoksi ja ydinkokemusten/osaamisten säilyttämiseksi minuudessa. On vaarallista paeta tietoisuuteen, jossa vain osa minuudesta voi näkyä. Joku sanoi, kun päästää irti ja antaa anteeksi, ei tarvitse miettiä koko ajan menneisyyttä, ja mieli voi olla vapaa. Ei ihminen ole aina kiinni muistina menneisyydessä, vaikka joskus puhuu siitä. Mielen vankila voi olla jollekin kauhua tuottavaa, on ollut joskus sitä itsellekin, mutta nykyään koen olevani vapaa mielen suhteen, vaikka se ei koskaan todellisuudessa ole täysin vapaa. Tosiasiassa mieli voi olla vapaa, mutta ihminen voi olla täysin hirviö ja tekee julmuuksia toisille, eikä ole oppinut kunnioitusta, ei kanna vastuuta teoistaan, projisoi ongelmansa toiseen ja/tai antaa ylimielisesti toiselle ohjeita, tulkitsee toista oman mielensä kautta, ei osaa kuunnella. Mieli voi olla vapaa kehollisena tuntemuksena, vapautunut kahleista, se voi olla hurmoksellisessa tilassa nauttien äärimmäisesti kehollisuudesta, hedonismista. Hedonismissa liitetään yhteen aistimielihyvä ja nautinto, katso alta Wikipedian määritelmää. Erottelen itse mielihyvän kehollisena, johon mieli liittyy, mutta myös syvimpänä mielikuvituksen syntymänä, mikä liittyy oppimiseen, tuo iloa, on luovaa, ja kuin alkuun unien maailmaa, ajatusleikkien ja ratkaisujen etsimistä, jossa onnistuminen tuo ilon.

Muutama vuosikymmen sitten luin Kari Turusen kirjoja sielun kehityksestä. Hän on tutkija Jyväskylän yliopistosta. Sielu termi on edeltäjä tunteille, niiden synonyymi. Joskus näyttää siltä, että niin tieteessä kuin uskonnoissakin tutkitaan enemmän tuloksia kuin syyseuraussuhteita. Tunnetusti seitsemän kuoleman syntiä tulevat uskonnon näkemyksistä, myöhemmin on löydetty psykologisissa tutkimuksissa yllättäviä tuloksia siitä, että ne ovatkin kehittyneitä vallitsevan kulttuurin todellisuudesta ja arvoista, kuten ahneus, liiallisesta säästämisestä tai puutteesta. Pidän ongelmallisena sitä, että uskotaan ihmisen pahuuteen synnynnäisenä, se ikään kuin luo alustan ihmisen syyllistämiselle ja alistamiselle, koska olet syntinen perisyntisi tähden, ja tätä kautta luodaan pohjaa tuomitsemiselle.

Jos ja kun filosofiat, uskonnot, ja politiikka aatteineen muuttuu itsetarkoitukseksi, se tuhoaa enemmän kuin suojaa hyvää elämää. Niiden alta täytyy löytää todelliset ja konkreettiset ihmisen ja luonnon tarpeet. Helposti lipsahdamme valinnoissa kannattamaan jotain, mikä tuntuu mieluisalta, suorastaan maistuu aisteissa hurmaten, saa hyvää seuraa ja valtaakin. Ei ole väärin nauttia kohtuullisella tasolla aistimielihyvästä. Kuitenkin yliaistimusten alle voi jäädä ihmisen todelliset tarpeet, jossa suosittelen esim. Maslowin tarvehierarkiaan tutustumista. Monissa henkisen kehityksen suunnitelmissa on vasta tarinoita, taidetta ja/tai näkemyksiä, joista puuttuu esim. lapsen kohdalla kehityspsykologinen huomioiminen, mitä on tutkittu lapsen todellisuudesta käsin, ikätasoon liittyvänä. Näitä puutteita huomasin opetussuunnitelmissa päiväkodeissa. Ei taide ja tarinat voi olla myöskään itsetarkoituksellisia vieden uskoon ja toistoon ilman muutosta ja oppimista, joihin vaaditaan kehityspsykologinen lasten oikeus, leikki, mielikuvituksen suojaamiseksi ja oppimisen takeeksi.

Ei ole helppoa aina näitä moraalin ominaisuuksia tutkia ja ymmärtää, saatikka sitten käytännössä toteuttaa. Moraalitukija Kant jakaa moraalin kolmeen tasoon ja olemme kehityksessämme pääosin alimmalla tasolla. Sigmund Freud sanoo, että omatunto on kehittynyt kasvatuksen ja oppimisen seurauksena ja toimii yliminässä, mutta taas Viktor Franklia siteeraten Timo Purjo sanoo kirjassa, ”Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä”, että omatunto on tiedostamattomassa, eli liittyisi vahvasti tunteisiin ja sitä kautta toisen ihmisen ja itsensä kokemiseen kohtaamisessa. Kohdatessa vaikutteina on menneisyys, tulevaisuus sekä tässä ja nyt sekä itsessä että toisessa, niiden kertymät, kohtelun laatu, arvostus ja kunnioitus.  Kärsimys ei ole helposti avautuva, samaisessa kirjassa Purjo sanoo, että Frankl oli varsinaisesti vankina vain kuusi päivää, ja loput työtehtävissä, tosin vankilaoloissa. Kritisoin Franklia siitä, että hän tutkii kokemuksia vahvasti valintaperusteisena ja tietoisuuden toimivuuden olemassaolona, vaikka rankka kohtelu ja itsemääräämisoikeuden riisto on voinut tuhota ne, tai tuhoaa.

Raija

Hedonismi (m.kreik. ἡδονή, hedone, 'nautinto', 'mielihyvä') on elämänfilosofian oppi, jonka mukaan keskeisiä ja tavoiteltavia ovat nautinto ja mielihyvä. Yksinkertaisimman eettisen hedonismin mukaan "hyväksi on mikä tahansa, mikä aiheuttaa mielihyvää".

Hedonismin perusidea on ajatus siitä, että kaikki teot voidaan mitata sen mukaan, kuinka paljon nautintoa ne tuottavat. Yksinkertaistettuna hedonisti pyrkii saavuttamaan mahdollisimman paljon nautintoa ja mahdollisimman vähän tuskaa.

Samanlaisia ajatuksia voi löytää John Stuart Millin klassisesta utilitarismista. Utilitarismi on teoria, joka arvostaa tekoja niiden tuottaman hyödyn ja tyytyväisyyden perusteella, mihin usein yhdistetään mielihyvä. Utilitarismi ei kuitenkaan ole hedonismia, joka keskittyy yksilön tyytyväisyyteen, vaan utilitarismi määrittää kaikkien tyytyväisyyden (vrt. individualismi ja kollektivismi).

 

ELÄMÄNMATKA

 

Perintö syntymäkylästä ja syntymäkylälleni. 

Kirjoitan tämän muistoksi syntymäkylälleni, perimästä tulleelle voimalle selviytymisessäni, josta syvä kiitos äidilleni ja ensimmäiselle opettajalleni, alkuopettajilleni, sekä myös kaikille kanssakulkijoille, jotka olette olleet opettajiani. Äitini jaksoi opettaa ja kasvattaa meistä ensimmäiset periaatteidensa mukaan, mutta elämän kärsimykset veivät hänen voimiaan ja nuoremmat jäivät vähemmälle, joista nuorempien puolesta olen pahoillani.

Monet asiat muistissamme kertovat eri tarinaa kuin toinen muistaa, myös muistiin tulevat asiat ovat värittyneitä ja voivat tulla esiin vain osittain ja osa asioista, tai joskus liikaa positiivista ja negatiivista tai täysin jompaa kumpaa. 

Tämä on minun tarinani.

Jossain vaiheessa viime vuonna hain kotikylääni jostain kehittämiskeskuksesta avustusta, että sinne kehitettäisiin ”Leikin kylä”, vähän samaan tapaan kuin elokuvajuhlat Sodankylässä, mutta se ei saanut tulta alleen, leikkiä ei pidetä tärkeänä, vaikka se on ajattelun kehityksen ja kulttuurin perustaa, jo synnynnäisenä meille annettu, sikiönä näemme unia, mielikuvina.

Tämä on selviytymistarina, ja ilman kotikyläni, rauhan ja luonnon majaa maalla, ja sen vahvaa kulttuuria, en olisi selvinnyt, sillä tämä kulttuuri antoi eväät selviytymiseen, ja se oleellisin oli leikki, joka eli ja antoi ajattelun kehitykselle perustan, josta selviytymiseni lähtee, oppimisen tielle. Tätä erityistä kylää on jo tutkittu 50 vuotta yliopiston taholta. Tämä ei ole uskontoa eikä politiikkaa, eikä kerro niistä. Vaikka kielemme, mitä olemme oppineet, voivat olla poliittista ja/tai uskonnollista, ne eivät vielä kerro selviytymistarinan arvoja tarkemmin ihmisyyden syvimmistä elämän voimista kuin osittain, meidän on kurkistettava niiden alle etsiessämme totuutta, minun tapauksessani leikki arvona ja oppimisen menetelmänä. Toisilla se voi olla toisenlainen tie. Kielen ja historian tuntevat ja osaavat tutkijat voivat aukaista enemmän kulttuuria heidän näkökulmistaan, jossa myös arvot välittyvät ja avaavat niitä maailman tunnetuimpiin filosofioihin, kuten Antiikin Kreikkaan, josta kylätutkija on puhunut tutkimuksissaan.

Puhun selviytymistarinassani mielen kehyksissä olevan leikin osuudesta yksilöitymisessä ja ajattelun perustana, syväoppimisen voimavaroja ylläpitävinä mielikuvina, mitä opiskelin 3,5 vuotta yksityisessä opinahjossa, koska sitä ei Suomen yliopistoissa opeteta syväkokemuksen kautta, johtuen itänaapuristamme ja mikä sitten politiikan seurauksena säätelee yhteiskunnallisia valintojamme. Perustaa ja oppia mielen kehityksestä on luonut länsimaissa vahvimmin psykologian tutkija Sigmund Freud, joka sanookin, että elämän kantavat voimat ovat, työ, rakkaus ja leikki. Selviytymistarinani on enemmän tieteellisen tiedon tuomaa osaamista ja oppimista, mutta ehdottomasti juurieni kautta ymmärryksen syntyä, kun vapaata leikkiä oli riittävästi. Psykiatria ei ole aina paras mahdollinen auttaja, mitä Suomessa paljon harrastetaan, ja on vallitseva käytäntö poliittisesti valittuna ja itänaapurimmekin filosofian ja kulttuurin perintö, kuten myös uskonnolliset käytänteet.

Sekä valtion, kunnan että kirkon piiristä olen apua hakenut, mutta minut on tyrmätty ja alistettu vallanpitäjien tahtoon suorastaan pilkaten, yksityishenkilöitä hyväksikäyttäen, olen ollut vainottu, asiat halutaan salata, koska ne ovat hyvin häpeällisiä ja ylhäältäpäin valvoen tehtyjä rikoksia, mitkä eivät kestä päivänvaloa. Kuin salaa saan kirjoittaa ja puhua asioistani, mitkä ovat tuhonneet elämääni, hyvinkin erikoisilla tavoilla, häpäisten, sulkien pois yhteisöistä, rangaisten, jopa opiskeluani estäen, koska poliittinen valta tapoineen määrää niin tekemään, minkä orjia monet olemme valinnoissamme.

Ihmiskuvaa olen etsinyt sekä opiskelun kautta, mitä kertyy yli kymmenen vuotta eri ihmisyyden puolista, että Kristinuskosta, jonka vaikutukset alkoivat 1979 näkyä käyttäytymisessäni ja teoissani, koska en saanut apua ammatti-ihmisiltä, kun heiltä puuttui syväkokemisen opit, tai ne olivat liiallisesti politisoituneen oppien värittämiä ja/tai siten tulkittuja opeista. Ihmiskuvani löysin erilaisena, mitä tieteessä opetettiin, siellä ei ollut sellaista ollenkaan, kuin oli saanut tai joutunut kokemaan, vai osittain, ei syvimmiltään. Kristinopin syvimmät tapahtumat jätän kyläni ylläpitäjälle yksityisviestillä, koska en halua järkyttää ketään niiden outoudesta johtuen, mikä näyttäytyy kuin johdatuksen voimana, ja on osin uskonnollista kieltä.

Elämääni tuli järkyttävä tapahtuma, jota ihmiset eivät osanneet kohdata eikä auttaa. Kun olin saanut tarpeeksi voimaa ja turvaa kykenin kirjoittamaan tarinastani fiktion kirjaksi, Kuoleman kädet, jossa on tositarina pohjalla. Siinä psyykkinen puolustus luo kauniin tarinan, kun ei kestä julmuutta, se ei ole siis uskontoa, vaikka siinä on uskonnollista vertauskuvien kieltä, jota olin oppinut lapsuudessa ja kirjoittaessani olin taantunut lapsuuteen. Juuri tällöin tuli esiin se syntymäkuntani perintö, ajatusleikkien kyky luoda kuvia ja tarinaa etäännyttäen, että mieleni saattoi parantua.

Haluan jättää tämän muistoksi syntymäkylääni, sinne savusaunojen kehtoon, missä minäkin synnyin, ehkä satojen vuosien päästä ymmärretään asioita paremmin. Toivon että säilytätte tämän, sillä minä en voi tietää, kuinka elämäni tarkoitus oli tuoda nämä oppeihin ja harhaankin johdetut asiat esiin, ehkä korkeammalta taholta.

Olen 70 vuotta vanha, ja koskaan ei tiedä, milloin lähtöni on käsillä, äiti kuoli 66 vuoden iässä.

Kiittäen ja kunnioittaen Raija