VAPAUS EI EHKÄ OLEKAAN VAPAUTTA

 

 

Uskallan nyt leikkiä vakavalla asialla, milloinka en, nauruhymiö. Mikään ei ole vaikeampaa kuin pohtia vapauden olemusta, mistä on vapaa, mihin, mikä, kuka, missä, milloin, mihin nähden. Leikki on maailma tärkein asia, harjoittakaamme sitä säännöllisesti, että pysyisimme oppivina, sillä jo lapset leikeissään etsivät sääntöjä, että kokonaisuutta asiaan voisi rakentua, rakenteita, mitkä suojaavat liialliselta vapaudelta. Vapautta ei ole, jos ei ole valintaa. ”Vastuun ottaminen tuo valtaa ja lopulta myös vapautta”, kirjoittaa Johanna Kukka Twitterissä.

Elämän peruskysymyksiä on itseilmaisun vapaus, se on mielenterveyden perusta. Yhtä tärkeää on kysyä itseilmaisun sisällöstä, viekö se toisilta vapauden, rajoittaako se toisen oikeuksia itseilmaisuun, ihmisoikeuksiin. Näyttää siltä, että Twitterissä valtaan pyrkivä Elon Musk haluaa rajatonta itseilmaisun vapautta, kuten Ivan Puopolo. Itseilmaisun vapaudella ja rajallisuudella voidaan tuhota muita, myös itseä, se voi viedä rajallisuuteen ja ylivaltaan. Kuinka käy, jos sananvapaus onkin mielivaltaa, orjuutta, millä alistetaan muita, kun vain mieli voi olla lähteenä sanoille, mielivallalle, mikä kadottaa järjen, loogisuuden ja johdonmukaisuuden, ja/tai antaa tunteille ylivallan. Perustarpeemme kokea ihmisyyttä ja kehittyä sekä oppia on sekä uhka että mahdollisuus.

Onko ajattelun oppimisessa ja rakenteiden synnyissä opittu ja kehitetty todella ajatteluun, tottelemiseen vai uskomiseen, ehkä voimme siitä vielä oppia, se jatkuu koko elämän. Mielestäni Suomessa kehitetään opetuksien kautta enemmän uskomista ja tottelemista, meillä on vahvoilla käskykulttuuri hierarkioineen ja joukkovallan ihannointi, missä ei osata pelätä yksilön ja yksilöllisyyden katoamista. Lapsuudessa ajattelun kehitys lähtee tunne-elämästä, mielikuvien pommituksena mantelitumakkeen ansiosta, vanhimmasta ja syvimmästä ydinjatkeesta, jossa kokemus aktivoituu itsestä ja vuorovaikutuksessa muihin. Jo kohtulaisina meillä on unia, jotka jatkuvat mielikuvina syntymän jälkeen ja antavat elämänvoimaa. Jotta ajattelukyky kehittyisi, se vaatii pitkää, pääosin vapaata leikkiä aina 6–7 ikävuoteen, jolloin lapsella on kyky oppia erottelemaan mielikuvitus ja toden havainnointi toisistaan. Ikävä kyllä, jos ja kun elämää on ohjattu yksipuolisesti, kuten vain sanakieli, matematiikka, liikunta ja toiminta, ajattelut voivat kehittyä yksipuolisesti uskomiseen, eikä yksilöllinen kyky välttämättä kehity ja voimme huomata, ettei vielä kahdeksankymppinenkään osaa erottaa näitä toisistaan. Kehollisena ja aistimuksena mielihyvän kokeminen on osa kehityksen jatkumoa, mikä synnyttää halua ja pyrkimystä, jopa ajatteluun, mielikuvitus jo kykyä luoda ajattelua.

Sosiaalinen valta, kontrolli, ja yhtenäisajattelu voivat estää liiallisuudellaan yksilöitymisen. Moralismi ja ylivalta pahentavat sen äärimmäisissä tapauksissa, joskus useinkin yksilön tuhoon. Tutkimusten mukaan syrjintä on vakio, kun sosiaalisuudessa yhtenäisyys vie syrjintään ihmisen mielen ongelmana heijastaa omat kokemukset toiseen, kuten asenteina mielikuvien kuljetus. Mielikuvien viljely vastuuttomasti voi sananvapauden ylistämisenä olla tie tuhoon, jossa tietynlaisilla näkemyksillä alistetaan muut oman vallan alle uskomaan ja tottelemaan, irrationaalisella tiedolla ajaudumme uuden hurmokseen, mielihyvän liialliseen tavoitteluun ja vastakohtanaan mielihyvän katoaminen vie kuolemaan, kuten dementiassa. Olen nähnyt niin paljon ylivaltaa ja häpäisyä Suomessa, että en katso sen toteuttavan ihmisoikeuksia yksilölle. Tämän näkemykseni aliarvioimiseen en tarvitse ylimielisiä kannanottoja yksilön heikkoudesta ja/tai luonteenpiirteestä, jos ei ole käynyt läpi helvettiä yhteisövallasta yksilöiden hirmuvaltaa kohtaan, ei tiedä, mitä se on. Mielivallalla on alistettu valtion, kunnan, virkamiesten ja lakien väärinkäytön alaisuuteen, rajattuihin näkemyksiin ja vallan väärinkäyttöön. Järjenvalon soisi loistavan joskus.

Sananvapaus rajattomana tuo ylivaltaa, millä johdatetaan harhaan ja mielivaltaan, rajoittuneena se usein johtaa yksinvaltiuteen, diktatuuriin ja järjettömiin tekoihin. Miten ymmärtää vihapuhetta, mikä kohdistuu sananvapauden avulla toisiin ihmisiin, heijastumaan toiseen oman mielen vihassa, kun ei ole kyennyt kohtaamaan omia tunteita, tai ei tunnista väkivaltaa, eikä kykene kohtaamaan sitä, erittelemään, vaan pakenee todellisuuksiin, jotka voivat olla suoja, mutta myös voivat estää kehityksen? Usein kuvitellaan, että joku käyttäytyy törkeästi, ja siksi saa toisilta rangaistuksia, mutta psykologisissa tutkimuksissa on todettu myös, että turvalliseen puretaan paineet ja ihailun kohteena voi olla rikollinen pelon seurauksena, asenteissa heikot ja aliarvostetut saavat halveksuntaa ja tuomitsemista, omien inhojen tai ihanteiden valossa.

Mitä sitten tilalle, niin monet väylät johtavat ihmisen kehitykselle tärkeimmän asian, vuorovaikutuksen katoamiseen, sanavaltaan, järjestelmien itsetarkoitukseen, jossa ihmisyys voi tuhoutua. Minne me pakenemme tätä hulluutta, kun emme halua kohdata vääryyttä, ottaa vastuuta teoistamme, hankkia tietoa vaan juoksemme karusellissä kuin hevoset. On lupa hakea helpotusta elämään ja paeta todellisuutta epätodellisuuteen, tai taiteen kautta etäännyttää tuskaa olemassaolon hirvittävyydessä. Lopulta kuitenkin on pakko tunnustaa, että vaikka totuus sattuu, se vapauttaa.

Niin perheissä kuin kaikissa yhteisöissä roolit vaikuttavat ratkaisevasti, miten syyllisyyttä käsitellään. Jos yksilöt tai yhteisö yhdessä ei ota vastuuta teoista, käy niin kuin Jeesukselle, hänet uhrataan muiden syntien vuoksi.

Sanojen merkitykset ovat yhteydessä kohteisiin ja subjekteihin, joihin ne vaikuttavat ja luovat oikeutensa, kuten sydän pumppaa verta, on järjellinen selitys ja todennettavissa, mutta kun sydän alkaa pumpata rakkautta, voimme kysyä, onko se sydän. Kuvaus on metafora, sen ilmentäminen antaa tilan luovuudelle, jossa säilyy yhteys mielikuvitukseen oppimisen kontekstissa, kykenemme järkeen ja tunteisiin ja luovuus säilyy.

Vapautta on katseltava eri yhteyksistään käsin. Jo syntymässä voimme saada lukittuneen kehon, joka vie vapautta ja vaatii hyvää liikuntaa vapautuakseen, huonosti toteutettuna lukittuu lisää, kehon rakenne voi estää hyvää liikuntaa. Lihaksisto ja aivommekaan eivät vapaudu tuosta vain, jatkuvaan psyykkiseen puolustukseen joutunut voi joutua pakkomielteiden ongelmaan, joskus aivot alkavat toimia omaehtoisesti, ilman yksilön tahtoa ja joutuvat psykoosiin, syyntakeettomuuteen. Opetus ja kasvatus ainoastaan psyykkisistä käsin orjuuttaen kaventaa huomattavasti kykyä vapautumiseen. Sanavapaudella saattaa olla väärän tiedon kautta vakavat seuraukset ihmisen valinnanvapauden estymiseen, joukkovallan kautta tietoisuuteen, hurmokseen saakka. Yhteisöissä roolit on merkittävä ahdistaja, joiden taustalta löytyy moninaisia uskomuksia, hierarkkista valtaa asettaa ja asemoittua ihmisen vallan avulla. Suurin ongelma on valhetarinat, joissa emme osaa valita totuuden ja valheen välillä ja ne tuottavat paljon mielenterveysongelmia, kun todellisuus on täysin toinen, mutta siitä ei saa puhua, ihminen ajautuu välinpitämättömyyteen. Kulttuurin kautta voidaan oppia vapautumaan psyykkisistä paineista, avautua mielestä, mutta myös sulkea mielemme. Lapsella on avoin mieli, kulttuuri sanelee kuinka se voi olla tervehdyttämässä.

Jos voimavarat elämässä menee jonkin asian ylilyönnin takia niin kohtuuttomaan keskittymiseen olemassaolonsa säilyttääkseen, kehitykselle jää vähän voimaa ja tilaa. Hammassärky voi viedä kyvyn kuvitteluun, tunnelukot estävät aitoja kokemuksia ja tunteiden esilletuloa. Opeissa ihmisyyttä kehitetään paljon ruumiin kulttuuriin, jossa unohdetaan ihmisen sisäinen minuus, jossa voimavarat ja jaksaminen ovat kantamassa meitä eteenpäin.

”Onko vaikeasta todella toipunut vai vain kutonut sen päälle kireän tarinan”? Maaret Kallio kirjoitti nuo sanat joskus kolumnissaan, ”kun ihminen kokee kovia, osa vaikenee ja toiset puhuvat taistelusta – todellinen toipuminen alkaa kuitenkin toisella tavalla”. Koko kolumni kannattaa lukea Maaretin sivuilta, todella hyvin kuvattu ihmisen keskeneräisyyttä.

Raija

 

 

ÄITIENPÄIVÄN RUKOUS

 

 

Tänä päivänä rukoilen, ettei yksikään maa, kulttuurit tai uskonnot nosta itseään toisten yläpuolelle ja vaadi muita alistumaan heidän näkemyksiinsä, ettei yhtäkään näkemystä aliarvioida. Rukoilen, että tunnustamme tietämättömyytemme ja nöyrrymme sen edessä niin, että olemme valmiit oppimaan ja kasvamaan ihmisinä, lisäämään tietoa ja tutkimusta löytääksemme totuutta.

Rukoilen, että jokaisella kansalla on oikeus omaan maahansa, elämän ja luonnon suojeluun, oikeuttaen kelvolliset olosuhteet.

Rukoilen, että katsomme totuutta silmiin ja myönnämme, että tiedämme vain pienen sirusen totuudesta, elämän suurista kysymyksistä.

Vapaus ja elämänoikeus on kysymyksiä, jossa olemme vasta alkumetreillä ja olemme oppimisessa kulttuurin vankeja, joiden kehittymiseen tarvitsemme vapaampaa tutkimusta ja syvällisempää tietoa ja tiedon muodostusta, uutta ja selkeämpää kykyä omaksua tietoa, estäen mielivaltaista mielikuvien voimaa johdattamassa meitä harhaan eri järjestelmien puitteissa, mikä vastuuttomasta vapaudesta voi seurata. Elämällä ja luonnolla on järjestystä, vasta oikeuksien kautta voimme nähdä monimutkaisia ja johdonmukaisia jatkumoita ja ulottuvuuksia, että oikeus itseen ja itseilmaisu on polku tietoisuuteen, jossa tiedot voi avautua totuuteen.

Ihminen on vasta polkunsa alussa, tunnustamme, että vapaus on suuri kysymys. Sananvapaus on voima, mutta myös illuusio, jossa vapauteen kasvaminen ei ole rajattomuutta, se on tiedon ja tietoisuuden uudelleen syntymistä jokainen päivä, uudelleen jäsentämistä kasvun ja oppimisen myötä. Vastuuton vapaus voi viedä mielivaltaan, vallanjakoon, jossa vahvempi voittaa, mieli hallitsee ja sielut kuolevat, sanat vievät orjuuteen, ja ihmisyytemme kuolee. Vapaus on vastuuta ja vapautta kasvaa turvassa.

Olkoon armo kaikkia kohtaan!

Raija

HÄPEÄN VOIMA, HÄPÄISY JA TRAUMATISOITUMINEN

 

 

Kuinka ymmärtää ihmisen käyttäytymistä? Opitut tavat on ehkä helpompi asia, joskin sekin vaikeaa, kuin mielen vaikutukset käyttäytymiseen. Miten luokittelisimme sen ongelmaksi, tai ymmärtäisimme sen ihmisen kasvuna ja kehityksenä, sekä elämän tutkimisena itsessä. Olipa taustatekijä mikä tahansa, tieto auttaa jäsentämään, mieli kehittyy, kun näemme sen eri puolet ja ominaisuudet, tavoitteena siinä on hyvinvointi ja vapaus, oppiminen ihmisyytensä löytämiseksi mikä voisi olla hyve, johon olisi hyvä pyrkiä. Mutta on hyvä muistaa, että esimerkiksi sana ongelma voi olla joillekin niin negatiivinen käsite, ettei ihminen halua nähdä sitä olleenkaan itsessään. Kasvattajalle ja opettajalle ongelma on parhaimmillaan ratkaisunavain asian käsittelylle ja oppimisen tie.

Aina ei ole itsestään selvää, että näet itseäsi oikein, etkä löydä sitä toisesta heijastumina, joskus on vain hyvä avata mielen ja tunteiden vaikutuksia tutkitun tiedon avulla, että vapaudut tunnelukoista, rooleista, jotka kutistavat sinua ihmisenä, ahdistavat sekä tuovat pahoinvointia. Ahdistus voi olla myös tervettä, realismin ja tavoitteen ristiriidan tuoma jännite, mikä antaa voimaa ongelmien ratkaisuun, oppimista. On tärkeää erottaa käyttäytymisessä tavat, joita opimme ja mieli, jossa reagoimme, heijastamme, piilotamme, salaamme ja yksinkertaisesti emme ota vastaan tietoa, mikä auttaisi ymmärtämään, mieli vaatii kypsymistä, ikään kuin ovien aukeamista vapauteen niistä sokeista varjoista ja valoista, joita emme näe.

Kun tulemme tietoiseksi vaikutuksista, teot, joita teemme, miten reagoimme, ne auttavat vapautumaan häpeästä ja syyllisyydestä, anteeksiantoon toiselle ja itselle, kun avaudumme asialle, ryhdymme rehelliseksi. Kun anteeksianto on yksipuolista, uhrilta vaaditaan anteeksipyyntöä, ja itselle otetaan valtaa kontrolloida lisää antamatta armoa uhrille, anteeksiantoa ei ole uhrille. Salaaminen, mikä on osin yksilöoikeus ja suoja vaikeassa asiassa, ei kaikkea tarvitse jakaa, mutta jos se vie rooleihin, tuomitsemiseen, valtaan, kontrollointiin, syrjintään ja asemansa liialliseen turvaamiseen sulkemalla muilta olemisen ja puhumisen, on useimmiten ongelmassa vielä näkymättömiä mielen vaikutuksia.

Vaikka olisi vain sivusta katsojana rikoksen tapahduttua näkijänä, syyllisyyttä syntyy kokemuksena ja tiedostamattomana teoista, joissa on ollut hiljaisena hyväksyjänä. Syyllisyys toimii tiedostamatta tunnetasolla. Nämä tunnelukot lukitsevat myös käytännön teoissa ja toimissa, käyttäytymisessä, suhtautumisessa toisiin ja ajavat syrjintään, tuomitsemiseen, häpäisemiseen, kun ei ole hyväksynyt tapahtumaa tosiasiana. Oma ihanne ja kuvitelma omasta hyvyydestä virheettömänä voi johtaa kuvitelmaan onnellisuudesta ja kaikki hyvin ajatukseen, en ole tehnyt mitään väärää, minulla ei ole syyllisyyttä ja häpeää, mutta ne kuitenkin näkyvät käyttäytymisessä, toiseen suhtautumisessa tuomiten ja häpäisten, projisointina, kieli puhuu toista, kuin mieli ja käytös.

Olin kahdessa tapauksessa vuosia tukena, kuuntelijana, ymmärtäjänä kärsimyksiin, joita kyseiset henkilöt kokivat. Kun tuli aika, jolloin itselläni oli vaikeaa, ja puhuin heille asiasta, he tuomitsivat, hylkäsivät, ja mitätöivät kokemukseni ja kertomani. Vaikka he olivat saaneet myötätuntoa, he eivät silti kyenneet käsittelemään asiaa, ehkä juuri tiedon puutteen vuoksi, tai sitten luonteen ongelmallisuutena. Siksi olen monta kertaa kysynyt, miten suuri vaikutus loppujen lopuksi on myötätunnolla. Sillä samaiset henkilöt puolustivat rikoksen tekijää, jonka kohteeksi olin joutunut. Tässä juuri näkee, kuinka hyväksymme ihailemamme henkilön mutta hylkäämme aliarvostetun tai häpeämme asiaa niin, että emme kohtaa sitä.

Vuorovaikutuksen vaikutukset ovat monimutkaisia, heijastelemme toisiimme, psyykeemme voi reagoida hyvin vahvasti, olemme myös sokeita näkemään itseämme. Joskus olemme niin syvällä mielen sokkeloissa, ettemme löydäkään tietä tietoisuuteen ja ymmärrykseen itsestämme. Se mitä ulospäin näyttää, ei kerro mitä sisällä tuntuu, käyttäytyminen voi olla hyvin ulkokohtaista, selviytymistä, psyykkistä puolustusta, normien toistoa, ettei niistä ota selvää Erkkikään. On vaarallista ajautua liikaa ylikauniiden käytösten maailmaan, ylikohteliaisuuteen, mikä voi olla vain silmänlumetta, jossa moni joutuu hurmion tilaan itsensä suuruudesta. Asiallinen, huomioiva, ja inhimillinen on positiivista, ei tarvita moralisoivaa ylimielisyyttä.

Kun itse tulin tilanteeseen, jossa oli riittävästi turvallisuutta ottaa tuskani käsittelyyn, mieli avautui syvimmissä kokemuksissa vertauskuvallisesti. Kirjoitin kirjan, josta tuli osin naiivi, mutta parin psykologin mukaan loistava mielen kuvaus minuuden käytöksessä ja jakautumisessa minuuden osalta elämälle toivoa tuovassa mielikuvituksessa, ja suojamekanismina ainoastaan kehon toimintaan juuttuminen, kun itse ei saanut tulla esiin rankaisujen vuoksi. Onnekseni en ollut vielä saanut koulutusta mielen toiminnasta, tai sosiaalisista teorioista, vain kansakoulu käytynä, ja kokemuksen avaaminen oli autenttista, syvällä taantumassa lapsen moodissa, satuhahmot ja Jeesuksen kertomuksista syntynyt turva tuli mukaan luonnollisesti.

Kun mieleni murtui, jouduin monissa paikoissa kaltoin kohdelluksi, työpaikalla kiusatuksi, ja joidenkin läheisten aliarvioinnin kohteeksi. Esim. työpaikalla oli järjestetty kokous, kun olin kirjoittanut rumasti lääkärinajan yhteiseen almanakkaan, mistä sain moitteet. Kiinnostukseni mielen toimintaan ja itsetuntemukseen/tutkimukseen oli vahvana, ja pyrin työnohjaaja koulutukseen, siitä tehtiin virallinen valitus, minun ei haluttu tietävän itsestäni, olisin ollut silloin helpommin hallittavissa. Eräs asiakas, jonka lapsen käytökseen jouduin puuttumaan, ja vierailin kodissa jälkeenpäin, hämmennyin katsoessani lasten vanhempien hääkuvaa, kun äiti käänsi ykskaks kuva nurinpäin, ja sanoi, sinä et saa katsoa heidän kuviaan.

Häpäisyjen sarjaa alkoi kerääntyä kohteluihin, ne muuttuivat tavoiksi ja olivat osin tietoisia tapoja, normeja, mutta myös tiedostamattomia. Yhden lapsen käyttäytymisestä huoleni kertominen kollegalle aiheutti sen, että hän nosti asiasta hirveän mekkalan, kuinka uskallan sanoa toisten lapsesta tuollaista, en edes ehtinyt itse kertoa perheelle, kun asia vietiin takanapäin perheelle, ja siitä seurasi vahva häpäisy, ja rankaisuna yhteydenpidon katkaisu. Minulle ei mikään ole kipeämpi asia, kuin nähdä lapsen kärsivän kaltoin kohtelusta, johon puutuin, en halua lasten tuhoutuvan vanhempien kovan kohtelun ja kasvatuksen alla. Tämä kollega, joka ”toi näyttämölle asian”, (Goffmannin teoria)uskon, ettei hän tehnyt sitä tietoisesti, vaan ongelman näkyminen ja asian esille tuonti toi pintaan julkihäpäisynä hänen oman ahdistuksensa, jossa hän oli joutunut salaamaan läheisten tekoja, ahdistuksia, häpeää ja ongelmia.

Kun julkisesti häpäistään ja kohteena on masentunut henkilö, hän saattaa tiedostamattomasti toistaa häpäisyä, se voi laueta voimakkaana yllättäen, (Jorma Myllärniemi, Masennus, psyyken kipu) kun joku ärsyke nostaa trauman pintaan, syntyy ilmestys Raamatun sanojen mukaan, häpäisy tuottaa ilmestyksen. Niin kävi itselleni. Nuoruudessani tapahtunut rikos, josta en saanut puhua, ja asia salattiin häpeällisyyden vuoksi, nousi pintaan ryhmässä, kun sanomaani väitettiin mielikuvitukseksi. Juuri se kipein asia, asian esille tuonti ja puhumisen kielto, se oli keino, mieli, jota yritettiin murtaa, ja olinkin kolme viikko lähellä psykoosia, ja näin trauma ja masennus nousivat taas pintaan ja ahdistuin. Traumojen esiintulo näkyi molemmin puolin, yhteisössä ja minussa, ongelmaa ei voitu korjata vastakkainasettelulla, syytöksillä ja häpäisyin, ongelmaa olisi voinut alkaa työstää suomalla kaikille tasa-arvoisesti puheoikeuden, ketään mitätöimättä. Minun ”näyttämölle tuonti” toisti samaa kaavaa, kuin minut oli häpäisy vuosia aikaisemmin. Trauma nousi pintaan, esille tuonti oli loukkaantumisen seuraus.

Yhteisö alkoi kuitenkin rangaista asian esille tuomisesta minua, he eivät pystyneet kohtamaan traumaa, jossa he kokijoina olivat osallisena asian kuultuaan, omat syyllisyydet ja häpeät nousi pintaan tunne-elämän tasolla, torjunta, kieltäminen ja kieltäytyminen. ”Tuot väärin asian esille, väärässä paikassa, väärä tunne, väärä käytös, aina sinä puhut, jankkaat samaa asiaa, et ymmärrä, kuvittelet, muistat väärin, liuta siitä kuinka teen kaiken väärin.” Vaikka rikostapahtumasta oli kulunut yli 50 vuotta, ja asian esille tuonnista myöhemmin 5 vuotta, silti tänä päivänä ei ollut kykyä kohdata asiaa, vaan mentiin rooleihin. He alkoivat toistaa omaa sanomaansa, sinä et puhu, et kerro, kun toin asian yhä uudelleen esiin, he mitätöivät sen, mitä olin kokenut ja kertonut, jankkasivat tuomiotaan, mutta syyttivät minua asian esille tuomisesta ja jankkaamisesta yhä uudelleen. Ja tässä näkyy juuri se kuvitelma, että uskotaan, että toinen voisi kestää taakkoja, ja häntä voi syyllistää ja häpäistä, tuomita ja kontrolloida yläpuolelta, eikä nähdä omaa toistokaavaa, minkä aliarvostaminen oli tuottanut, eikä nähty, että yritettiin estää puhuminen ja itsemääräämisoikeus, että salaus säilyisi, että ongelmaa ei voitaisi tutkia. Avoimuus oli kirosana siinä yhteisössä. Se oli myös pakenemista onnellisuusmuurin taakse, ”meillä on kaikki hyvin, meillä ei ole mitään ongelmaa, emme ole tehneet mitään väärää, emme ole häpäisseet sinua, vain sinä aiheutat ongelmia ja olet tuhonnut yhteisön jäsenten välit”. Mutta häpäisijän syyttely paljasti kaikki ne ennakkoluulot, asenteet ja näkemykset, mitä oli kuljetettu minusta mielikuvina, ja ne ryöpsähtivät täysillä ulos.

Häpäiseminen on tuhoavaa, sitä ei voi käyttää kasvatus- ja opetuskeinona. Se voi olla inhimillistä ja tiedostamattomasta tulevaa tunne-elämän häiriötä, mutta myös opetettuja tapoja. Sen tunnusmerkkejä on salaaminen, toisen syrjintä, häpäisy, syyllistäminen, mitätöiminen, halveksunta, estäminen jmv. On turhaa kuvitella, että kontrollikeinot salaisesti ja/tai näkyvästi jäisivät huomaamatta kohteelta, ne näkyvät kehonkielessä, sanoissa, teoissa, ja ristiriidoissa, jopa samassa puheessa voi olla täysin ristiriitaisia väitteitä, osa jää piiloon.

Paljasta salaisuutesi, valheesi ja häpeäsi itsellesi, ja vapaudut, etsi avoimuus ongelmien ratkaisuun.

Raija

 

 

AJATTELEN, OLEN OLEMASSA

 

Rene Descartes lausui nuo sanat 1650. Miten se pitää paikkansa, minkälainen on olemassaolon edellytys, milloin se katoaa, voiko sitä määritellä? Mielestäni voi, on uskallettava kysyä, miten kokee olemassaolonsa, miten kokee läsnäolonsa, antaako ympäristö olla. Maailma puhuu koko ajan kieltä, jossa ei välttämättä toisen todellisuutta huomioida, ikään kuin filosofia on itsetarkoitus. Filosofian arvo on siinä, että se opettaa ajattelua, kohti todellisuuden havainnointia. Minulle maailma on sitä todellisuutta, mitä joudun ja/tai saan elää. Siinä on sekä positiivista että negatiivista. En sulje silmiäni negatiiviselta, mutta toivon että positiivista ja toivoa herättävää olisi, muuten ihminen ei jaksa olla olemassaolonsa varassa, on oltava kieltä, mieltä, tunteita, vuorovaikutusta, työtä, materiaakin. Freud luokitteli elämän perustarpeet; leikki, työ ja rakkaus, Maslow on määritellyt niitä selkeämmiksi yksilön tarpeista käsin. Voidaan kysyä, onko silloin olemassa, jos ei enää ajattele.

Ei ole yhdentekevää, mitä puhumme, mitä arvoja viemme eteenpäin. Tulen surulliseksi siitä, että esim. ihmisen tuhoamisesta ei saisi puhua, ja ajatukset ohjataan vain positiivisesti tulevaisuuteen. Menneisyydessä on syväsyntyinen tunnekeskus, sisäisessä lapsessamme, syvimmässä ja vanhimmassa osassa aivoja, mantelitumake, millä syntyneenä viestimme vuorovaikutuksen kokemusta ja tarvitsemme sitä välittämiseen ja mistä yksilö aktivoituu, ja oikeus olla omana itsenään vuorovaikutuksessa, pitää sitä yllä. Asiaa on hyvä miettiä, miten arvot vaikuttavat aivojen toimintaan, jääkö tunnepuoli lukkoon ajattelusta, onko se manian ja depressiivisyyden takana. Menneisyydestä voi olla vapaa, vaikka se on näkyvissä, se on enemmänkin voimavara, josta ammennamme tietoisuuteen osaamista, ja tunteet voivat tulla vapaasti. Kun kiellämme menneisyyden kokemukset, ne juuttuvat toistoiksi, tai pahimmillaan ajaudumme hurmokselliseen toimintaan todistamaan, onnellisuutta ulkoisesti, eikä tunnesidettä synny, kokemusta, jossa syntyisi tunteita itseen/toisiin nähden. Psykologian professori Risto Vuorinen sanoo kirjassaan, Persoonallisuus ja minuus, ”psyyke on omaehtoinen”, eli se kehittyy yksilöllisten kokemusten kautta ja ei ole palautettavissa aina fyysisiin elimiin. Psyyke on siis kehittynyt vuorovaikutuksessa laadun mukaan.

Olemassaolon edellytyksiin kuuluu oikeus olla kulttuurissa sellainen, jossa itseilmaisu onnistuu alkaen fyysisyydestä psyykkisyyteen, kieleen ja sosiaalisuuteen. Kun luen olemassaolon filosofisia kysymyksiä, ne jättävät tavallaan auki ja jäsentämättä ihmisyyden mahdollisuuden tulla ihmiseksi, biologisena, sosiaalisena, henkisenä ja hengellisenä ihmisenä. Ei ole kehoa ja elimiä eikä niiden tehtäviä, ei sosiaalista todellisuutta ja valtaa, joissa ideologioita käytetään, ei sitä, mitä fyysinen olemuksemme tuo tehtävänä, kuten sydän veren pumppaajana, ei sitä olevaisuutta, mikä yhteisöissä mahdollistuu, niin kuin yksilöllisestikin.

Kun ihmiseltä otetaan kaikki pois, alkaen liikunnasta, materiaalisesta turvasta, ravinnosta, yhteenkuuluvaisuudesta, psyykkisestä hyvinvoinnin oikeudesta, tunteiden ja itseilmaisun oikeudesta, hänen tarpeidensa huomioimisesta, hän kuolee henkisesti. Ihminen tarvitsee toisen ihmisen, että voi luoda omaa ja tulla näkyväksi todellisuudessaan yhteisöön nähden toimivana. Oman todellisuuden oikeus on elämänehto olla henkisesti olemassa. Kun ihminen saatetaan erilaisten mielivaltojen avulla jatkuvaan psyykkiseen puolustukseen, olemassaolo muuttuu ahdistukseksi, jossa tunteet eivät tulee vapaasti, ajattelu ehdollistuu odotuksien mukaan toimivaksi tai pakkomielteiksi. Saadakseen pitää olemassaolonsa omana itsenään, ihminen tarvitsee vapaan oikeuden ilmaista itseään, eikä muut aseta ehtoja sille, kuinka ja missä saa ilmaista. Kyllä ihminen luonnostaan oppii sopivuuden säännöt, jopa lapset leikeissään luovat sääntöjä, mitkä johtavat johdonmukaisuuteen.

Olemassaolon määritelmästä ei vallitse yksimielisyyttä. Olemassaolokysymysten tarkastelusta käytetään nimitystä ontologia eli oppi olevaisesta. Ontologia tutkii olemisen ja olemassaolon käsitteitä. Sen esittämiä kysymyksiä ovat muun muassa ”mitä on olemassa?” ja ”mikä on erilaisia entiteettejä koskevien olemassaoloväitteiden luonne?” Wikipedia.

Yhteisöllisyyden vallankäyttö ei useinkaan perustu hyvään tietoon, vaan enemmän mielivaltaan, mielikuvitukseen ja vähäiseen tietoon, oppiminen on vajavaista. Olenkin sanonut, ettei ihminen ehdi oppia niin paljon elämänsä aikana kokemuksestaan, tiedon suhteen tai psyykkisesti, että ehtisi tiedostaa ihmisyytensä eri puolet, ihmistä myös opetetaan ja kasvatetaan vajavaisuuteen, jolloin halutaan hallita moraalisesti, ihmisen ei anneta tuoda esiin parhaita puoliaan. Erityisen vajaaksi on jätetty psyykkinen puoli, meillä on uskontojen pakko. Ongelmia tuottaa eniten se, ettei tiedosteta arvoja ja niiden vaikutuksia, eikä ihmisoikeuksia. Näyttää välillä siltä, että markkinatalous ja työkeskeisyys määrittävät sen mitä ihminen saa olla.

Kun yksilö ilmaisee itseään, haluaa tulla kuulluksi, yhteisön/joukkovallan ja/tai yksilöiden yhteyteen, vallan väärinkäytössä ihmiset tulkitsevat häntä, vievät tiedon muille, muut tulkitsevat, syntyy täysin uusi totuus, kun ihmistä ei kuulla. Traumatologisissa tutkimuksissa on todettu, että nämä mielikuvilla luodut yhteisötodellisuudet elää omaa elämäänsä, ja asiat eivät etene johdonmukaisesti, vaan viimeisin tieto tulee totuudeksi, ei syyt ja seuraukset. Muistivarkaat vievät yksilön muistin olemassaolon häpäisyin.

Olemassaolon edellytyksiä on syytä kertoa, sitä ei aina ole tietoisena, jos ihminen ei saa olla, ja hän saa koko ajan rangaistuksen olemassaolostaan. Tieteessä on myös ajauduttu yksilön tutkimuksissa ihanteiden maailmaan, jossa uskotaan, että ihminen voi vaikuttaa siihen, miten häntä kohdellaan. Isossa kirjassa sanotaan, että paha tulee aina ensin ja mielikuvien kuljetuksissa se juuttuu asenteeksi. Kun valtaa annetaan tarkkailuun ja hallitsemiseen, useimmiten ensin toisessa nähdään vain pahaa, kun kaikki negatiiviset tunteet pääsevät valtaan. Itse olen tullut siihen tulokseen, että valta toiseen nähden on niin tuhoavaa, ettei olemassaoloa enää ole, ja nähnyt sen monen kohdalla, että ihmisen käyttäytyminen ei ole se, mikä selittäisi huonon kohtelun. Hyvin usein voi nähdä, että toiset pyrkivät määrittämään mitä ihminen saa olla ja mitä ajatella. Uskon, että suomalaisessa kulttuurissa vahva koulutus vie siihen, että ihmiset samaistuvat opettajiin, vuorovaikutuksessa aletaan opettaa toista. Katsotaan oikeudeksi tunkeutua toisen elämään, määritellä, vaatia, odottaa ja käyttää ylivaltaa toiseen nähden.

Ihmiset valehtelevat paljon, siihen on vahvat hierarkkiset perinteet. Kirjassa, ”Ettekö vieläkään tiedä, kuka minä olen” Ari Turunen kuvaa hyvin tapoja, joita yhteisöt ja yksilöt kuljettavat mukanaan, vallan olemusta ja tapoja.

Ihmisen kaltoin kohtelu tuottaa eniten mielenterveysongelmia. Läsnäolo on ihanne, jossa kuvitellaan, että ihminen on tietoinen siitä mitä ajattelussa tapahtuu, ja kykenee katsomaan ja etäännyttämään ajatteluaan niin, että analysoi sitä, ja mihin perustuu se, että katsotaan, että tunteita ei voi valita, mutta valita voi, miten suhtautuu niihin, eli kyky etäännyttää ja tarkastella ajatustaan. Psyykkinen puolustus voi olla niin vahvaa, ettei ihminen kykene näkemään omia ajatuksiaan, eikä tuntemaan tunteitaan. Ihanteissa usein kuvitellaan, että keskustelut ovat rakentavia.  Useimmiten oppimistilanteissa työpaikalla ohjaus ja opetus olivat sellaisia, ettei ihmiset ymmärtäneet käsitteitä ja olivat hiljaa, eikä keskustelua syntynyt, eli tavoitteet ja termit olivat liian korkealentoisia. Sen sijaan ammattiopettajien koulutuksissa tällaista esiintyi vähän.

Yhteisövallassa sattumat alkavat johtaa, johdonmukaisuus katoaa, ja mielivalta alkaa kukoistaa, tieto ei ohjaa, kun osaaminen ja tietoisuuden rakentuminen päästetään täysin irrationaaliseen vapauteen, jossa vastuuta ei ole, loogisuus hukkuu ja ihmisarvo/oikeudet on epätietoisuuden pauloissa jäsentymättä, mielikuvien viidakossa. Terveydenhoidossa näkyy se, että korjataan ihmisen hyvinvointia, ei ole ensin hyvinvointia rakentavia elementtejä, ja siten ammattivalta hallitsee yhteisöllisiä toimia määrittäen sen, mitä elämässä saa olla ja tulla esiin.

Nyt en enää ole olemassa, yhteisövalta yksilöiden junailemana on käyttänyt sekä demokraattista että kommunistista valtaa alistaakseen minut tahtonsa alle, ja he onnistuivat siinä, enää en ajattele, toistan vain kiltisti käskyjä, ihmisoikeuksia minulla ei enää ole, eikä ole ollutkaan. 1978 kirjoitin runon, ”Elävä kuollut”, kun heräsin uuteen elämään kidutuksen jälkeen, ymmärtämättä mitä se tarkoitti, nyt tiedän, että olen kuollut, minua ei enää ole, persoonallisuuteni on kuollut, tunteeni ovat kuolleet. Ei haluttu oppia Jeesuksen sanoista, ”minulla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä”, eikä ensimmäistä käskyä, minkä hän halusi viisaudessaan kertoa, miten vaarallista valta on ja tuhoaa ihmiset. Minut on ristiinnaulittu vallan avulla. En kestänyt sitä, että katsoitte minun ainoastaan olevan syyllinen, häpäisitte, väititte ajatukseni ainoastaan mielikuvitukseksi, kun pelkäsitte, että totuus paljastuu. En ole mikään öykkärirehellisyyttä vaativa, vaadin silloin rehellisyyttä, kun ollaan tuhoamassa ihmistä. Voin laskea kymmenellä sormella, milloin olen hyökännyt kimppuunne, niille, jotka olette olleet elämäni vaikutuspiirissä. Liian moni korkeassa asemassa ollut henkilö on joutunut sijaiskärsijäksi, kun olen vaatinut muutosta vallan väärinkäyttöön ja antanut palautetta.

Raija

 

 

KIIRASTULEN TORSTAIPÄIVÄ

 

Alakoulun ajoilta saakka olen ollut yhteydessä tyttökaveriini, yli 60 vuotta. Välillä on ollut pitkiäkin aikoja, ettei ole ollut mitään yhteyttä. Nyt vanhempana enemmän.

Kiirastorstaina hän soitti, ilmeisesti vähän ottaneena, mitä ottamista hän näyttää harrastavan useammin. Tässä mielentilassa hän käy läpi nuoruuttamme, kuinka pyysin häntä mukaani muuttaessa itsenäiseen elämään. Hän muistaa muistuttaa, kuinka houkuttelin häntä, ja että se on tuhonnut hänen elämänsä. Kärsimystä on ollut hänen elämässään, kuten meidän kaikkien. Tuossa tilassa soittaessaan hän kertoo minulle mikä oli mielentilani sen nuoruusajan ja minulle tapahtuneen rikoksen aikana, ja väittää, että olin hyvin onnellinen. Tämä on niitä perusasioita, joita ihmettelen juuri monessa tieteellisessä julkaisussakin esiin tuotua näkemystä, että ihminen nauttii kidutuksesta, kun se minusta osittain tarkoittaa, että yksilö pyrkii kohti vapautumista etsien hyvänolon kokemusta hakien positiivisia, aisteista tai henkisestä puolestaan, ja puhe on sitä kautta rakentunut. Itse en ole koskaan sietänyt fyysistä kipua, enkä myöskään henkistä. Säännöllisesti kerron hänelle, että olin hyvin surullinen ja elämäni oli tuskaa, ja mieleni oli murtunut. Mutta hän haluaa vaan kiistää minun kertomukseni, ja suorastaan vänkää, että sinä olit onnellinen. Puhuessaan asiasta, hän muistaa aina sanoa, että minä en puhunut silloin mitään. Hän teki siis tulkintaa elämästäni, omien kokemusten siivittämänä.

Hän haluaa muistaa nuoruusajan kauniina ja onnentäyteisenä ja nähdä minut onnellisena. Se voi liittyä yleisesti parisuhteisiin, joihin kytketään onnellisuus, mutta se voi liittyä myös siihen, että olin raskaana, ja äitiys sekä lapsen saanti oli minulle onnen täyttymystä, olin nähnyt niin paljon sitä onnea lapsuuskodissani. Olin siis onnellinen äitiydestä. Näillä näkemyksillä on useammin väitetty, ettei mitään rikosta ole tapahtunut, koska heidän mielestään olin onnellinen ja nautin elämästä.

Minusta on vaarallista tulkita toista ihmistä hänen mielentilastaan, se vie pääsääntöisesti valheeseen ja tehdä niistä tosiasioita, jopa lähteä valtataisteluun oikeasta ja väärästä. Kohdallani esiintyi paljon yhteisövallassa ja mielikuvien kuljetuksissa sitä, ettei minua kuunneltu laisinkaan, ei kysytty, ei vastattu, jos kysyin, suljettiin ulkopuolelle. Yhteisö oli väkivaltainen.

Kuinka usein kuuleekaan ohjeita, ole ystävällinen, hymyile, iloitse, ja ole kiitollinen, ja mitä näitä nyt on. Mitäpä jos kohtaisimme ihmisen ihmisenä, sellaisena kuin hän elämän kokee ja uskaltaisimme kohdata myös surua ja tuskaa. Minulle on sanottu, ettei kukaan tuollaista kestä kuulla, minun se on pitänyt elää. Kohdallani hymyyn liittyy myös se, että yhteisö rankaisi puhumisesta, jos puhuin rikoksesta, se haluttiin salata. Oli esitettävä ystävällistä ja hymyiltävä, ettei tulisi rangaistusta, ettei suruni näkyisi, ettei heidän tarvitsisi kärsiä tekemisistään, sillä surukasvot olisi aiheuttanut heille ahdistusta hylkäämisestä ja syrjinnästä, se oli minulle pakkovalinta. Ilmeilläkin voi kertoa, mikä sallitaan ja mikä ei, valtaa on monenlaista. Vaikka pahan rikoksen teki muu henkilö, kuin yhteisön jäsenet, rikos oli tabu, josta ei saanut puhua ja ennakkoluulot olivat kohtalokkaat kaikille jäsenille. Yhteisö lähti suojelemaan rikoksentekijää, yhteisön jäsenet hyväksyivät tavallaan rikoksen, tai eivät kyenneet sitä näkemään.

Niin monissa filosofisissa näkemyksissä kerrotaan siitä, kuinka kaunis kuoremme kehossa on vain naamio ja ihminen on sisältä jotain muuta. Nuo naamiot on pääosin syntyneet yhteisön vallan vaikutuksesta.

Ystäväni kohdalla mietin sitä, onko taustalla hänen luonteenpiirteensä, jolla hän haluaa alistaa minua uskomaan hänen näkemyksensä oikeaksi. Toinen näkemykseni selittää taas, että hän haluaa takertua onnellisuuskuvaan, koska elämä on kärsimystä, ja hän haluaa elämäänsä toivoa, myös säilyttääkseen omaa totuuttaan, koska hän loppujen lopuksi näki minua harvoin, kokonaiskuvaa ei syntynyt, eikä puhuttu kielletystä häpeällisestä asiasta. Ja tässä tulkinnan ongelma piilee, jos asiasta ei puhuta. Koko vyyhden ongelman ydin on siinä, että tulkitaan toista, ei uskota mitä ihminen itse puhuu, eikä puhumattomuutta ymmärretä mielenterveyden luhistumisena, jolle on syynsä, jos puhumisesta rangaistaan. Suomi on täynnä tabuja, asioita, joista vaietaan ja ne kiertyvät ihmisen taakaksi.

Moni tunnettu ja arvostettu ihminen neuvoo tänä päivänä, hylkää tuollainen ihminen, mutta en voi, ehkä minä olen hänen elämässään jostain tärkeästä syystä.

Raija

SYNTISTEN POLKUJA PIINATUSSA MAAILMASSA

 

Piinaviikon pituudella. Lukuaika 10 min.

Miten erottaa uhriutuminen, normaali syyllisyys teoista ja vallan kautta uhraaminen? Opettaako syyttömänä syylliseksi ilmoittautuminen uhraamista? Voiko syyllisyydellä yrittää nostaa itseään toisten yläpuolelle? Jeesus ilmoitetaan syyllisyyden kantajaksi, joka poistaa kaikkien synnit? Ymmärrän hyvin, jos on liiallista syyllisyyttä, eikä ihminen kestä sitä enää, luhistuu, syrjäytyy ja vetäytyy, silloin tuki on tarpeen, taustalla on usein rankempaa syyllistämistä ja häpäisyä, mieli murtuu. Vaarallista on viedä liiallisesti ihmisen vastuu teoistaan, ja ottaa ylivaltaa toiseen nähden. Ei syyllisyys katoa tuosta vain kevyesti anteeksipyytämällä ja/tai syyllisyyden kantamisella toisten puolesta, kehomuisti kantaa sitä kauan, jos syrjivät asenteet jylläävät. Olen kuullut monelta, etteivät he koe syyllisyyttä eikä häpeää teoistaan, ja he ovat hyvin julmia toisia kohtaan, toisia palvotaan oman mielen kaksijakoisuudesta johtuen, toiseen heijastetaan oma inho. Syrjintää esiintyy monin eri tavoin, sulkemista, häpäisyä, valheita, kauneutta ja rumuuttakin selittäen. Syrjinnän oikeudeksi voidaan jopa ilmoittaa kunnioitus, ei esim. puhuta, vastata tai huomioida mitenkään, piiloudutaan sanavallan avulla, ilmoitetaan moralistisesti, etkö ole sitä taikka tätä, käytetään elämän kauneutta lyömäaseena, ei anneta anteeksi, vaan hirttäydytään sanoihin liikaa. Ihminen osaa hyvin valehdella itselleen. Hyveet muuttuvat helposti paheeksi, jos mielen annetaan velloa kehittämättä sitä tietoisemmaksi, eikä tunteiden säätelyä esiinny, vajotaan mielivaltaan ja välinpitämättömyyteen. Kuten esim. kiitollisuus elämästä voidaan nähdä ilona ja nöyryytenä, mutta liiallisena elämästä luopumisena, häpäisemisenä ja elämän aliarvioimisena julistaen jotain asiaa ylitse elämän itsetarkoituksellisesti. Puhumme arvostetulle henkilölle kunnioittaen ja ihaillen, arvostamattomalle moittien, emme suo kaikille ihmisoikeuksia, toisten kokemuksia halveksitaan, kun tasavertaisuutta ei ole. Mieli voi kehittyä avautuvaksi, sulkeutuvaksi, leikkiväksi ja oppivaksi heijastaen sen tekoihin.

Hierarkkisten käytänteiden kautta olemme oppineet kohtelemaan eriarvoisesti toisiamme, missä vaikuttaa tunteet mieleen vahvistuen, valintoja synnyttäen, inhon ja ihastumisen kontekstissa, hyläten ja hyväksyen, sulkien ja avautuen, itsestä ja toisista.

Näitä valheiden naamioita olisi opittava riisumaan. Loppujen lopuksi, kun ihminen ilmoittaa käytännössä kantavansa toisten synnit, hän voi nostaa itsensä toisen yläpuolelle ja kokea ylemmyyttä omasta rehellisyydestä, mutta ei katsokaan totuutta silmiin, vaan valikoi asiat, joihin kiinnittää huomion, sulkee asioita, tapahtumia ja ihmisiä todellisuudestaan, kaikkia asioita ei tietenkään voi kantaa.  En ole syyllistämisen kannattaja, mutta en pysty hyväksymään, että toisten mieltä murretaan valheilla, eikä tunneta vastuuta teoista, unohdetaan mitä puhutaan ja tehdään, otetaan omat mieltymykset ohjenuoraksi ja muille vaatimuksena. Ei tässä nihilistiksi kannata ryhtyä, mutta toisen vastuun ja syyllisyyden riisto toiselta suojaa yleensä itsensä ylentäjää, nostaa hänet toisen yläpuolelle. Käytännössä on pystyttävä katsomaan tekoja, teot osoittavat, arvostetaanko ihmistä. Moni sanoo, unohda menneisyys, mutta käytännössä kuljettaa asenteissaan eriarvoistavia tekoja ihmistä kohtaan, jolle ei arvoa anna. Anteeksipyynnöt ovat näennäisiä, jos todellista muutosta ei tapahdu. Käytännössä olen myös huomannut, että syyllisyyttä ketjutetaan ja viimeinen asian esille ottaja laitetaan syyllisen penkille, ja kierretään asiaa. Menneisyys kulkee tavoissa kuin ihminen ei niitä tiedostaisi.

Ihmisen mielen valheellisuus on myös suoja, niin mielelle, kuin tapoihin liittyen, mitä pitää oppia näkemään. On kohteliasta olla paukuttamatta sanoina toiselle mitä tahansa mieleen tulevaa inhoa, mielipidettä kuin tietoakin, mikä rasittaa kohtuuttomasti ja vaurioittaa ihmistä. Valhetta voidaan tietysti käyttää väärin ja hamuta itselle valtaa sekä hallitsemista toiseen nähden, omaisuus niistä ehkä yleisin. Yhdessä ongelmassa olin tuomatta esiin asiaa peräti 50 vuotta, itseeni kohdistuvista vääryyksistä, en tavallaan ensin nähnyt rooleja, joita yhteisöissä ilmeni, mutta sekin haluttiin salata, ettei syyllisyys tulisi vallankäyttäjille. Näyttää siltä, että valhetta ja salailua on käytänteiden toimissa enemmän kuin totuuteen pyrkimistä.

Auttamisen verholla otetaan paljon valtaa nimenomaan henkisellä puolella. ”Auttajan Varjo” on hyvä kirja, jossa kerrotaan auttamisen tuomasta vallasta, kirjoittaja Martti Lindqvist. Ymmärrän hyvin konkreettista auttamista, mutta en ymmärrä esim. nyt sotia, joissa hyökätään toisten kimppuun, kun eivät suostu heidän filosofiansa mukaiseen uskoon. Kärsimyksellä itsensä ylentäminen on uhriutumisessa yleistä, kauniit tarinat, sielun puhtaus, joka hurmostilassa saadaan aikaan, kun puetaan tapahtumat oman vallan alle. Kärsimys ei jalosta ketään.

Elämässä on hyvä olla inhimillistä, kaunista ja jotain sellaista, mikä tuo rauhaa ja kunnioitusta hyvää kohtaan, pyrkimystä kohti hyvää. Normaalisti ihminen havaitsee aistein kauneutta ja ilo syntyy luontaisesti. Kaltoin kohtelussa mieli luo kaunista tarinaa mielen suojaksi, että kestäisi kaltoin kohtelun. Satu, mikä suojelee kokemusta, on hyväksi, mutta muuttuessa jatkuvaksi valheeksi ihmiselle, se turruttaa näkemästä totuutta. Hyvä esimerkki kauniiseen tarinaan ihastumisessa ja tapahtumia toistaen näkyy elokuvassa, Kellokosken prinsessa, jossa prinsessa alkaa elää ja toistaa tarinaa. Hänen mielensä ei ole yksilöitynyt löytämään sisäistä kauneutta ja mielihyvää yksilönä, sielun kauneutta, mikä voimistaa yksilönä, vaan kauneus on muuttunut tapahtumien toistamiseksi, ulkoiseksi kuviksi palvomisena, joissa arvot ovat kuin jäykistynyt todellisuus ilman ihmisyyden oikeutta kokea hyvää itsestä, kulttuuristen asemien toistoa. Tämä on vakava oppimisen ja kasvatuksen ongelma, mitä usein selitetään yksilön mielen ongelmana, kun se on tunkeutumalla opettamista. Näitä monia ulkoisen maailman hallitsemismenetelmiä käytetään ikään kuin moraalin turvaamiseksi, mutta kysymys on vallan väärinkäytöstä ja alistamisesta.

Kun arvostelemme uskovaisia, se tuomitaan, mutta sitten ollaan valmiita tukemaan ihmisten mielikuvitusta tiedon rakentajana, yhteisövallan ihannointina, mikä on yhtä epäluotettavaa kuin mikä tahansa populismi tai yksilön kuvitelmat, tai ajatusharhat.

Tuomitsemisen kulttuurissa, minkä juuret tulevat pitkältä uskontojen maailmasta aina jalkapuusta ristiinnaulitsemiseen totuuden tutkimisen unohtaen, mutta myös psykologisoimisesta, minkä se on perinyt valintakuvitelmana yksilöissä hyvä/paha akselilla kirkon oppien mukaan, syntikeskeisesti. Kun pahaa ja väärää tehdään, kohteeksi ongelman ratkaisuun on alettu etsiä syytä yksilöistä, useimmiten uhrista, eikä tuomitsijoista, koska sosiaalinen kontrolli on hyväksyttyä, vaikka omatunto tulisi saada aikaan kasvatuksella. Tekoja pitäisi tarkastella moraalin kannalta, tuhoavuuden näkökulmasta, ei syyttämällä ja jaottelemalla ihmisiä hyviksi ja pahoiksi.

Kun ihmiset kohtaavat, mieli- ja kielikuvat sinkoilevat tajuntaamme, synnyttäen jos jonkinmoisia tuntemuksia ja tunteita, ahdistuksesta iloon, häpeään ja syyllisyyteen. Tällöin kohdatessa toisen ja omat tunteet nousevat myös kohdattavaksi, inhot ja ihailut. Syyllisyys on tutkimusten mukaan teosta syntynyttä, häpeä enemmän yhteisön moraalista ja teoista, jota yksilöön kohdistetaan, sanoo Malinen kirjassaan ”Häpeän monet kasvot”. Nämä sekoittuvat myös helposti. Vallan antaminen toiselle toisen kontrollin oikeudella ja valvonnalla rakentaa valta-asetelman, jossa käyttäytymisemme, ystävällisyys, sanavalinnat ja positiivisuus kaikkoaa, ja luokka-asetelmat astuvat voimaan, valtataistelu ja väärinkäytökset. Luokkia ovat nykyään, kouluttamattomuus, mielenterveysongelmat, työttömyys, köyhyys, vammaisuus, asema yhteisössä jne. Ratkaisevaa on, kuinka johtamisella tuotetaan näitä eriarvoisuutta rakentavia yllykkeitä taistoon ihmisarvosta. Kun mielen ja tunteiden toiminnasta ei ole tarpeeksi tietoa, ihminen joutuu hätään ja ahdistuu, ja seuraa valtataistelu.

Pahan salliminen, millä tarkoitan elämän tuhoamista, esiintyy arvojen kautta. Ihminen sallii pahan, mikäli on hyväksynyt teon tai ei kykene näkemään sitä. Väkivaltaa harrastava hyväksyy väkivaltaa, sokeasti uskova voi sulkea silmänsä pahuudelta, koska pitää sen aina mahdollisena ihmisessä ja asenteena kuljettaa sitä ihmisissä, ei kyseenalaista, vaan ottaa tuomarin roolin. Puheoikeutta ei ole kaikille, opetti jo Mauno Koivisto, saman sanojat saavat eriarvoisen kohtelun.

On huomioitava myös tilanteet ja olosuhteet, kaikki ei ole mielen ongelmaa, taidot kypsyvät iän myötä. Ollaan armollisia itsellemme ja toisille!

Raija

ELÄMÄLLÄ HUIJAUSTA

 

Kolumnieni, jos näitä niiksi voi sanoa, on tarkoitus tuoda uusia näkökulmia asioihin, eikä tarkoitus ole väittää näitä totuudeksi. Ne ovat kokemuksesta syntyneitä, opiskelun kautta teorioita ymmärtäen. Erityisesti kiinnostukseni kohteet kuuluvat ihmiskäsityksiin ja ihmiskuviin, joita myös kulttuurista on siirtynyt tietoisuuteeni ja tiedostamattomaan. Se, miksi olen päätynyt näiden tarkasteluun, johtuu elämästäni, mikä on kovan kohtelun seurauksena vienyt syviin vesiin. Mitä on löytynyt, ja miten, siitä seuraavat ajatukseni. Tieteessä etsitään totuutta, ja sitä on tarkoitus haastaa uudelleen, jos todisteet puhuvat toisin. Useamman tuntemani tutkijan suusta olen ilokseni kuullut arvostavan erilaisten näkemysten esiintuontia, se auttaa heitä tutkimaan asiaa ja tuomaan uudenlaisia hypoteeseja.

Joskus 40 vuotta sitten olin kiinnostunut psykoanalyysistä ja luin niitä kirjoista, vieläkin olen. Kohdalleni osui Melanie Kleinin kirja, jossa kuvattiin seksuaalista kehitystä, mikäli muistan oikein nyt kirjoittajan, muitakin oli. Melanie kuvasi sikiöajan kehitystä niin, että sikiö kurkottaa kohdussa sukuelimiä ja imee niitä ja seuraavaksi, tutin imeminen on peniksen imemistä. Hylkäsin tässä vaiheessa psykoanalyysin seksuaalisen kehityksen teorioita, toki en niistä tarpeeksi tiedä, enkä ole asiantuntija. Minulle kuitenkin sikiöajan liikkeet kertovat enemmän painovoimalakien liikettä ja äidin liikuntaa, jossa liikevoima toimii kohti sukuelimiä köyristyneessä sikiössä. Myöhemmin sain opiskella psykoanalyysin mielen kehitysteoriaa, mikä tuli minulle uskottavaksi, koska sain sitä kautta selkeytettyä mielen toimintaa ja tunteiden syntymää kokemisessa. Itselläni seksuaalisia kokemuksia syntyi vasta hormonien vaikutuksesta nuoruuden siirtymässä naiseuteen.

Ymmärrän monia tieteen teorioita ajan ilmiöinä. Esim. Oidipus myytti, jossa Oidipus tappaa isänsä ja menee naimisiin äitinsä kanssa tuntematta vanhempiaan, mielestäni kertoo tiedostamattomasta tulleista tunteista, mitkä hylkäämiskokemus on tuottanut. Lasta syrjittiin ja hylättiin kasvatuksen ja opetuksen keinoin, ja kateus kehittyi vanhempia kohtaan, jossa omistamisen tunteet nousivat ja viha vei surmaan saakka.

Nykyään tiedetään jo paljon lapsen kehityksestä. Jos ja kun lasta ei huomioida kehitystarpeiden mukaisesti, vaan häneltä vaaditaan kehityksen vastaista oppimista, alkaa ilmetä fyysisiä oireita, joita myös sanotaan seksuaaliseksi, vastoin itseä oleminen aiheuttaa psyykkistä puolustusta jännitteenä, ja keho viestiin sen seksuaalisesti. Seksuaalisuus voidaan ymmärtää aikuismaisesti yhdynnän aktina, mutta myös laajemmassa näkemyksessä aistimielihyvänä, mikä on normaalia kehosta nauttimista. Kehityksessä erilaisten kehitysalueiden vaikutus eri asioissa, kuten kieli, mieli, tunteet ja sosiaalisuus eriytyminen on tarpeen, ettei nk. kokonaisvaltaisuus pääse johtamaan, mikä on kaksivuotiaan tietoisuuden taso, kun sisäistynyttä minuutta ei vielä ole. Jos ja kun jotain vain kehitetään yhden osaamisalueen vahvistumisena, kuten mieli tai kieli, se ilmenee liiallisena psyykkisessä puolustuksessa, ja voi tulla esiin yliaktivoituneena seksuaalisuudessa. Tällöin ihminen ei voikaan valita seksuaalisuuttaan itse, vaan sen ovat luoneet kehitysjärjestelmät. Asia erikseen on vielä seksuaali-identiteetit, jotka voivat olla roolien kautta kehittyneitä, ihmiskäsitysten, ihmiskuvien ja vallan kytkeytymiä, missä vapaus itsenä olemiseen ja toteutumiseen on luotu ulkopuolisin arvoin, ja on menetetty vapaus valintaan.

Ei ole vaaraa, että ihminen tulisi hyvin opetettuna ja eriytymisen kyvyssä liian kokonaisvaltaiseksi, koska ihminen ei pysty kokemaan kerrallaan kuin yhtä kokemusta. Psykososiaalinen kehitys on minuudessa impulssien ja yllykkeiden haltuunottoa, jossa mielihyvän kokemukset tulee tietoiseksi ja muuttuvat haluksi, sekä tahdon myötä tavoitteiksi. Mielihyvän syntymisen teoriat kuvataan objektisuhdeteoriassa, mikä kehittyy lapsen ja vanhempien välisessä suhteessa.

Olen idealisti hyvän elämän puolesta. Minusta rakkaus tulisi olla taustalla seksuaalisuuteen. Liian moni joutuu pakkoaktin alla tyydyttämään tarvetta, mikä ei ole enää omaa itseä. Minusta jokaisen yksilön oikeudet parisuhteessa on ihastua toiseen, kokea vetovoimaa sen seurauksena, kokea arvoja, joista syntyy kumppaniin arvostusta, joihin mieltyy. Ja lopuksi seksuaalisuus on kuin leikin myötä syntynyttä iloa nauttia toisesta, ei väkisin purkautumista omista kehityksistä, minkä ulkopuoliset ovat luoneet opetuksessa ja kasvatuksessa. Vapaus kokea oma seksuaalisuus omana itsenä on suurinta vapautta ja voi olla taivaallista seksiä, josta kirjakin on kirjoitettu nimensä mukaisesti.

Raija

Wikipedia; Kolumni eroaa uutisesta siten, että kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta.