SYRJINNÄN MEKANISMEJA

 

 

Ihmisille näyttää oleva perin vaikeaa olla asiallisia, ainakin osalle ihmisistä, vallankin silloin kun tunteet ja mieli johtaa ajatuksen kulkuja, pommittaa epämääräisiin kuviin, heittää eteen kummallisia muistikuvia, menneestä, tulevasta tai nykyhetkestä, ja todellisuuden havaitseminen ei onnistu. Me olemme antautuneet pahan ohjattaviksi, olemme valinneet valhetarinat, uskomukset, tunteet ja mielen, jossa valta sanelee ja kulttuuri anelee. Olemme orjia kehityksen hitaassa kulussa, koska olemme ajautuneet tielle, josta ulkopuolelta tulevan ohjauksen luullaan olevan opettavaisinta yksilöllisen sisäistyneen oppimisen kariutuessa. Yksilöllisyys, itsetuntemus, ja itsereflektio ovat olleet sosiaalisen vallan välineitä estää yksilön kehitystä, se on pitkälti kommunistista oppia, jossa tukeudutaan tarinan voimaan, yhteiseen säveleen, mitä kaikki laulavat ja uskovat. Kommunismi ja uskonto ovat hyvin lähellä toisiaan.

Luen parhaillaan kirjaa, jossa ihmistä kuvataan pyhyydestä pahuuteen. Näitä kirjoja on maailma pullollaan ja yhä vain suositellaan vahvasti niiden lukemista kaiken korjaavana. Pitäisikö kuitenkin kysyä, voisiko olla toisin, kun mitään ei opita, vaan yhä olemme pahoja toisillemme ja kirjat suorastaan opettavat ja toisintavat tätä pahuuden syntymistä. Taiteen ylitarjonnalla on ongelmansa. Totuutta ei saa hylkiä taiteessakaan, mutta kasvatuskeinona itsen tutkiminen psyykkisesti on paljon tehokkaampaa oppimista ja johtaa objektiivisimpiin asioiden tarkasteluihin, eivätkä tunteet pääse johtamaan. Puheen kautta voisimme saada paremmin totuutta esiin, mutta sekään ei auta, jos emme osaa estää mielen ylivaltaa ja opi ymmärtämään mieltä. Mieli on ehdottomasti ihmiselle tarpeellinen, sitä ei voi estää toimimasta, sillä silloin se luo yhä voimakkaimpia reaktioita.

Sosiologiassa olen saanut oppia, että syrjintä on vakio, noin 20 % joukosta. Uskon tämän kehittyvän juuri vallan ja hierarkian kautta, mutta myös oppimisesta, siihen opitaan, kun sitä koko ajan syötetään. Koko suunta tulisi muuttaa, lähteä tutkimaan ihmistä sisältä päin ja luoda edellytykset itsetuntemukseen. Tämä ihmisyyden ymmärtäminen on omituista, lähdetään korjaamaan ihmistä vaurioitumisen jälkeen, eikä ennaltaehkäistä vakavien ongelmien syntyä.

Mielikuvien kulkeminen ihmisistä toisille on pääosin häpeän synnyttämää mielen reaktiota, jossa suojaudutaan häpeältä ja syyllisyydeltä ja luodaan kaunis tarina tapahtumasta. Työpaikalla joskus tutkittiin tapausta, jossa syyllisen penkille oli joutunut apulainen, häntä vainottiin ja rangaistiin milloin mistäkin pienestä asiasta vaatien lopulta potkuja töistä. Kun asiaa purettiin, taustalta löytyi toisen työntekijän perhe, jossa vaimo oli miehensä alistamisen ja terrorismin alla, ja vaimo pyrki hallitsemaan ongelmaa apulaisen kautta levittämällä hänestä juoruja omasta syyllisyydestään johtuen, josta mies syyllisti häntä, hän projisoi, tuoden näin ongelmansa näyttämölle. Apulainen joutui puolustustilaan, josta häntä syytettiin, ettei hän tunne vastuuta teostaan. On tärkeää erottaa hyökkäys ja puolustus, ei voida vaatia syyllisyyteen puolustamisesta. Se olisi kuin nyt Ukrainaa syytettäisiin Venäjän hyökkäyksestä.

On syytä erottaa teot, josta ihminen on vastuussa, ja josta syntyy syyllisyyttä, kun tehdään väärin, vastoin opetettuja normeja, mitä niitäkin osattava kritisoida, kun ne synnyttävät ongelmia. Teot ovat enimmäkseen opittuja, valittuja ja kehitettyjä, mitkä ovat tietoisen minän operoimia. Häpeä on enemmän synnynnäistä, jossa lapsi on oppinut vieroksumaan vierasta jo 7 kuukauden iästä alkaen ja joka toimii usein puolustuksena ja myös tiedostamattomana tunteiden seurauksena. Lapsi rakastuu tuttuun ja turvalliseen vaarallisestikin, josta irtaantumiseen tarvitaan rohkeutta ja itsenäistymistä, oppia havainnoimaan totuuden mukaisesti ja valitsemaan. Valitettavan usein opetuksissa ilmenee alistamista ja sokeaa uskomiseen sekä tottelevaisuuteen ohjaamista kuin itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun ohjaamista. Oppisuunta, jossa itsenäistä ajattelua tuetaan, on konstruktiivinen, tottelevaisuususko on behavioristinen, mikä on koirien kasvatuksesta tuttua, ärsyke, reaktio, palkinto. Häpeä tulee vahvana kulttuurista, mikä voimistuu julmaksikin yhteisöissä, yhteiseksi menetelmäksi kohdella yksilöä, jolloin yksilöä häpäistään ja se tuhoaa yksilön minuutta, siksi on tärkeää kiinnittää huomio tekoon häpäisyn sijaan, ettei mielelle anneta valtaa. Häpäisemistä perustellaan usein juuri uskonnoista tulevan hyvä/paha akselin kautta.

Yksi tärkeimmistä ulottuvuuksista mielen hallitsemisessa ja vastuun sekä syyllisyyden kehittymisessä on havainnoida todellisesti tapahtunutta. Tottelevaisuudesta on tie itsenäisyyteen, nk. äidin/isän murha, taito uskaltaa vastustaa vanhempiaan, mutta valita viisas totteleminen. Ihminen taistelee tiensä ulos sokeasta tottelevaisuuden kehästä rohkeudella, eikä siirrä tunteitaan toisiin, mitkä ovat kehittyneet oman itsen sulkeutumisesta kasvatuksen keinoin vanhempien tai muiden kasvattajien/opettajien taholta. Kun hän itsenäistyy ja aikuistuu, hän alkaa nähdä syitä ja seurauksia selkeämmin ja näkee tekijän vastuun. Itse sain oppia tämän kantapään kautta. Pitkään jatkunut halveksunta ja elämääni tunkeutuminen yhteisössä päättyi, kun aloin puolustautua, hyökkäsin vahvastikin. Seurauksena oli yhteisöstä ulos sulkeminen. Kysymys kuuluu, pitääkö alistua ja uhrautua, jos halveksujat eivät tunne vastuuta, vaan luovat vain uutta valhetarinaa, ikään kuin ottaa uhrina vastuu toisten teoista, tapahtuu uhriutumista. Ei ole oikein kunnioittaa rikollisuutta. Syyllisyyden, häpeän ja vastuun siirtäminen on kuin tie hierarkkisuuteen, toisen oikeuksien ja velvollisuuksien riistämistä ja vallan antamista, jossa pelastetaan ja noustaan itse tai toinen yläpuolelle. Aikuisena jokaiselle kuuluu vastuu teoistaan, sen riistäminen on ihmisyyden riistoa. Joskus voi olla vaikeaa irtaantua näistä, jos on julmat rankaisut ja on pakotettu rooliin. Liiallisten vaatimusten osoittaminen voi viedä valheeseen.

Kaikkein raskainta on joutua syylliseksi teoista, joita ei ole tehnyt. Silloin ihminen mitätöidään.

Syrjintää voi yrittää luokitella. On tunnesyntyisiä, vuorovaikutteisia, asemaan liittyvää valtaa, tiedon puutetta, valtataistelua, hyökkäystä, suojautumista ja puolustamista.

Raija

 

 

 

EDELLISTÄ TEKSTIÄ ON KORJATTU MYÖHEMMIN UUDEN LUKEMISEN MYÖTÄ.

VAHVUUTTA JA HEIKKOUTTA

 

Äitini oli erityisen osaava huolehtiessaan auktoriteetin oikeudet vanhempana, ja hän teki sen kunnioituksen kautta, jonka myötä itselleni kehittyi vahva auktoriteettien kunnioitus, jossa keskeisemmäksi opiksi jäi totuuden etsintä. Joskus tuntuu siltä, että taistelussaan totuuden puolesta ja vanhemmuuden oikeuksista, maailman repiessä hajalle, lopputiellä hänellä oli vain ylpeys oikeutena olla oma itsensä totuudessa, hänen oli valittava ylpeytensä säilyttääkseen totuuden ja kunnioituksen ihmisyytensä vuoksi. En ajattele, että äitini olisi virheetön, kuten en itsekään, katson kaikkien ihmisten tekevän virheitä ja mutta mitä kurjemmin heitä kohdellaan, valehdellaan, vaaditaan liikoja, alistetaan, häpäistään, syyllistetään, sitä kauemmas he ajautuvat pakenemisen tielle, suojellakseen omaa olevaisuuttaan pysyä järjissään.

Kun kaikki arvot ohjaajina menetetään, totuus katoaa, kauneus hävittää kaiken pyhyydessään, ja hyvyys on kuin maalaus, ikoni, jota vallanhimossaan ihminen kumartaa, häivyttää totuutta taakseen, kiertää tutkimusta ja oikeutta, ettei vain tarvitsisi kantaa omaa syyllisyyttä ja häpeää. On aina muistettava, että on sairasta ja tervettä syyllisyyttä ja häpeää, jossa terve on elämän suoja ihmisyyden heikkoudelta ja vahvuudelta. En kenellekään vaadi kohtuutonta orjuutta asioiden esille tulossa, ymmärrän, että armoa on annettava, mutta en voi hyväksyä, että jonkun on kuoltava toisten kunnian vuoksi. Valhe on suurin elämän tuhoaja. Sen näemme nyt Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan, narratiivia säilytetään oman kunniallisuuden vuoksi, hyvyyttä todistaen, totuutta paeten, kauneutta sivellen. Ja tämän saman tekee uskonnon ja uskon nimissä kirkon ihmiset. He kaventavat ja sitovat totuuden uskoon, Jeesuksen ja Jumalan nimeen, mutta eivät halua tutkia totuutta, vaan nostavat itsensä toisen ihmisen yläpuolelle hallitakseen häntä, uhrit maksavat hinnan heidän teoistaan. Uhrit eivät ole puhtaita pulmusia, en sitä tarkoita, mutta en voi nostaa valhetta suojaavaksi tekijäksi kaikkia kohtaan, jossa uhri joutuu maksamaan hengellään. Kun itseäni häpäistiin, ja kohtelustani valehdeltiin, ilmoittaen, että asiat, joista kerroin, ovat mielikuvitusta, huusin hirveyksiä, en kestänyt valhetta ja tarinaa, mikä luotiin syyllistämisen avulla. Oli niin raskasta kuulla toisen ihmisen kommentti, en tunne mitään syyllisyyttä ja häpeää.

Niin monet tuskat piilotetaan valheen alle, kärsimystä sallitaan. Niin monet ongelmat näkyvät julkisuuteen pienissä kuin suurissakin asioissa, kuinka ihmisen kaksijakoisuus ja valhe loistaa ja sitä ylemmyyttä toistetaan tarinoina. Vaikka maailmassa tiede, taide ja uskonnot puhuvat siitä koko ajan, siitä ei opita, se yhäkin murskautuu vallan alttarille. Olen nähnyt virkamiesten suojelevan toisiaan, pitävän valhetta yllä, mutta uhrit eivät saa oikeutta puheeseen, itsensä ilmaisuun. Oikeutta ei tule oikeuslaitoksissa, ei oikeusvaltioissa, eikä missään järjestelmässä, ellei ihmiset halua totuutta. Yhäkin uskon, että lapsen viattomuus on asia, jonka kautta voimme säilyttää pyrkimystä totuuteen, mutta erehtymättömyyttä se ei ole, se on pitkän matkaa oppimista. Hierarkkiset systeemit ja valtarakenteet suojelevat valhetta, uhrien kuulemattomuus. Joharin, psykologian tutkijan minuuden kuvaus, ”Meissä on itselle näkyvä ja salattu, toisille näkyvä ja salattu.

Kreikkalainen filosofia puhuu puheoikeudesta elämän ja ihmisyyden suojana, sen juuresta saada oikeutta. Sitä ei kuitenkaan suoda kaikille, yhä uhraaminen on arkipäivää, jumalien kumartamista, hierarkkisten valtasysteemien ylläpitoa. Tieto ei ole arvostettua, vaan mielen ylentäminen ohjaavaksi tekijäksi.

Ei ole enää yksilöllistä, vaikka se on moraalin juuri hyvässä yhteisöllisyydessä, vaan hyvä ja paha on siirtynyt rooleihin, taistellaan vallan kautta oikeasta ja väärästä, se on tulosta sosiaalistamisen ideologiasta, kuin oikeus persoonallisesta pahasta, jossa valta on oikeuden ja totuuden määrittelijä.

Maailma on täynnä kauniita sanoja, viisautta ja oppeja, mutta tuntuu, ettei mitään opita, painvastoin, järjestelmät palvelevat pahuutta ja tuhoa. Ohjeita lentelee kuin maailmanlopun alla, ole kiitollinen, pyydä anteeksi, kasva, huomioi, kunnioita, alistu, nöyrry, jne. Voitko olla kiitollinen silloin kun sinulta viedään kaikki oikeudet ihmisyyteen, ja sallitaan paha, jota sinulle tehdään, voitko antaa anteeksi, jos se on vain sinun velvollisuutesi, eikä vastapuoli tee sitä, vaan hänet nostetaan yhä korkeammalle hyvyyden alttarille tekemään itsestään pyhä, joka ei tee koskaan virhettä, vaan hän on alistamisen oikeuttava ihminen, syyllisyytesi, häpeäsi ja virheittesi sekä vastuun kantaja.

Vietkö totuuden Jeesuksen ja Jumalan persoonallisuuteen, ja sidot kokemuksesi rituaaleihin, joilla peset syntisi puhtaaksi. En halua ketään ristille uhrattavaksi, mutta tätä henkistä ristiin naulitsemista en voi ymmärtää. Jokaisen elämä on arvokas. Kannatatko vain ideologioita, että voit paeta totuutta, hyvää ja kaunista valheiden avulla.

Olen hirveän surullinen. Onko elämä ja kulttuurimme vain näytelmä Goffmannin teorioiden mukaan, jossa tuomme näyttämölle itseämme, tuskaamme, kärsimystämme, mutta emme halua sitä helpottaa, vaan valitsemme vallan, jolla muita voi hallita, mitä järjestelmillä tuetaan? Niin monet kerrat on todistettu ihmisen pahuus, hänen tottelevaisuutensa, jossa hän tappaa käskystä, tämä on yhteiskunnallista filosofiaa, mikä on valittu.

Pahuuden taustalta löytää useimmiten moralismin, jolla toisia ihmisiä pyritään hallitsemaan. Kantin teorian mukaan olemme moraalissa vasta alimmalla tasolla. Ihmiselle ei suoda nautintoa, iloa, onnea, eikä mitään, missä hän voisi järjellisesti toimia, eikä hyvän tekeminen onnistu, hänen mielensä murretaan. Mielestä on tehty uskoa kiihkon myötä, salakavala pahuuden tyyssija, jossa mielen vapaus kokea normaalia nautintoa ja iloa on lukittu ja pahuudeksi nimetty. Joskus nuorempana, kun otin alkoholia, se vei minut vahvaan masennukseen ja ahdistukseen, vaivuin hiljaisuuden tuskaan, kipuun kehoni ilon katoamisesta, ahdistukseni nousi pintaan. Ja vasta aikuisena saatoin löytää ilon, kun sallin totuuden puhua, mutta silloin olin jo menettänyt kaiken, sillä niin monelle valhe ja kauneus oli elämän totuus. Olen sittenkin äitini jäljillä, säilyttääkseni itsekunnioituksen, minun on valittava ylpeys. Sitä synniksi sanotaan, mutta onko se sittenkin vain vallan ilmentymää, vallan mitä tarvitsee säilyttääkseen itsensä hallinnan, eikä se tarkoita elämän hallintaa kokonaisuudessaan.

Raija

 

 

 

ITSE JA ITSEMÄÄRÄYTYMISEN TUHOUTUMINEN

 

 

Mielenterveyden syntymiseen keskeinen asia on itsemääräytyminen. Se voidaan tuhota vastuuttomien ympäristötekojen kautta, tunkeutumalla yksilön mieleen operoimaan. Vaikka ihminen olisi kuinka vahva, fiksu, asiallinen ja ystävällinen, niin hänen itsemääräytymisensä voidaan estää ulkoisin toimin vain vallanhimosta ja/tai yhteiskunnallisista rakenteista käsin, valheellisista mielikuvista ja niiden kuljettajien toimesta.

Kirjoitan tämän, koska näyttää yleiseltä, että katsotaan yksilön persoonallisuus häiriintyneeksi, mitä pitää aina korjata, ja kuvitellaan ettei itse tuhoutuisi, itsekkyys ja oma pahuus pitäisivät huolen, että itse säilyisi kovistakin kohteluista huolimatta, mutta todellisuus on se, ettei säily. Tämä yhteisövallan ihannointi ja psykologisointi on sokeaa uskoa, jossa ihmisyys nähdään omituisesti aina pahana ja yhteisön katsotaan voivan ”parantaa” tämä yksilö vallan avulla. Olen täysin toista mieltä, koska olen menettänyt itseni elämääni tunkeutumisen vuoksi. Tämä asia ei ole minulle pakkomielle, jossa pyrkisin itsevaltiuteen, kirjoitan asiasta siksi, että pidän arvossa ihmisyyttä ja haluan suojella elämää ja itseyttä, itsemääräytymistä. En tee tätä siksi, että haluisin määrätä totuuden, ja luoda toisiin itseyttä, tämä olkoon heidän itsemääräytymisoikeutensa, itsen sisäsyntyinen kokemuksen todellisuus, joita toisilla ei ole oikeutta luoda vallan avulla. Kerron tästä siksi, että niin moni menettää mielenterveytensä tämän ongelman vuoksi.

Opiskeluissani ihmiskäsitykset ja ihmiskuvat kuvattiin ja käsiteltiin keskiluokkaisen ja hyväosaisen näkökulmasta. Niin kristinuskossa kuin muissakin uskonnoissa on sama ongelma, sitä ylläpidetään yhteiskuntien kautta. Kielemme muokkautuu valtaapitävien, auttajien, ammattilaisten, politiikkojen, median ja tarinoiden kautta. Viimeinen lukemani kirja, ”Terapeuttinen valta”, kuvasi hyvin sitä, kuinka minuuden käsitys on psykologisoitunut, yhteiskunnallisena vallan ongelmana.

Kuinka usein kuulet sanottavan, muuta itseäsi, muita et voi! Se on totta, mutta asenteisiin voidaan vaikuttaa, moraalia voidaan kehittää ja tapoja muuttaa, vaikka se onkin hidasta.

Se mitä tässä kokemuksesta puhun, on tapahtunut elämässäni reilu 50 vuotta sitten. Se ei koskaan ole haihtunut muistista, piiloon sen olen joutunut viemään välillä, kun häpäisyt ovat olleet julmia, kun olen tuonut asiaa esiin.

Pidän ehdottomasti tärkeänä sitä, että ihmisen minuudelle on oikeus ja se saa kehittyä ja olla olemassa. Siihen kuuluu keho, mieli, tunteet, kieli ja sosiaalisuus. Mielen elinehto on se, että saa olla olemassa halu ja tahto, ja itse voi tavoitella jotakin, se ei ole itsestäänselvyys, opin sen toiminnan tasapainon koulutuksessa, osin omien harrastusten, kuten teatterissa näytteleminen ja kirjoittaminen.

Kun nämä itsen syntymisen edellytykset riistettiin, jäljelle jäi vain keho soluina, jossa oli solutason jakautumista, minää ei ollut, tämä tila ei ollut kokoaikaista, vaan kykenin suoriutumaan pakkoroolissa. Kun sammunut mieli alkoi nousta ylös riittävän turvallisuuden vallitessa, vasta 25 vuoden kuluttua, myös piiloutuneet mielikuvat, kuin pakko-olleena pakkomielikuvina totuuden säilymiseksi alkoivat nousta toistuvina, traumakuvina, ja siihen meni aikaa pitkään ennen kuin ne tasaantuivat. Esiin tuli aggressioita, välillä mentiin vanhaan pakkorooliin, jossa kuin pinnalle nousi itsen vahvistaminen, arvostettujen asioiden esiin tuleminen, usein pinnallisesti ulkoisten arvojen mukaisesti, sallittujen ja hyväksyttyjen tapojen. Mieli nousi ensin esiin vertauskuvallisena, kaunistaen kokemusta, ikään kuin se säilynyt totuus tapahtumista tuli uusin mielikuvin, mutta ei hävittänyt todellista tapahtumaa, vaan suojasi kärsinyttä mieltä.

Rikoksen jälkeen kehotietoisuus katosi vakavan väkivallan jälkeen. Oli kuin koko keho olisi kadonnut olemattomiin, eikä tuntoaisti toiminut, josta päättelin, että minuus ei tunnistanut eikä hahmottanut, kun sitä ei ollut. Yhtäkkiä saatoin kokea kehon kuin suureksi ilmapalloksi kehon muotojen mukaan, järkyttävän pelon seurauksena kohdatessani rikoksen tekijän, hän muuttui viisi metriseksi. Ilmeisesti juuri päälle karkauksen seurauksena kehotietoisuus kehokuvassa oli muistissa litteä, joka leveni levenemistään. Tätä litteyden kuvausta en ole nähnyt tieteellisissä julkaisuissa. Siksi on vaarallista vaatia vain itseä muuttumaan, se voi murtaa koko ihmisyyden, kuten itselläni kävi, niin psyyke kuin kehokin romahti täydellisesti. Ihmisen psyykkinen hyvinvointi on koko yhteisön kudelma, erityisesti kohtelun tulos.

Kirjassa ”Terapeuttinen valta” tuli selkeästi esiin se, kuinka on ajauduttu kielen ja termien kautta psykologiseen eetokseen, jossa yksilöön on siirretty käsitteitä ja näkemyksiä, kaikki muuttuu, kun vain itse muutut, ja tavoitteet ovat tulevaisuudessa kuvitelmina hyvästä, mikä ei mahdollistu todellisuudessa. Sen olen myös elämässäni nähnyt.

Raija

 

 

 

 

MITEN RIISUTTU OLET?

 

 

Usein kuulee toiveen, että ihmisen tulisi olla nöyrä. Itsekin olen sitä mieltä, mutta harkitsisin kuitenkin mihin kaikkeen täytyy nöyrtyä, yleistetyt totuudet ovat vaarallisia, elämä on kudelma, jossa tarvitsemme erilaisia kertomuksia, ne ovat vuorovaikutuksen helmiä, vain valta on karsittava niistä, ja antaa ihmisten vuorovaikuttua. Voidaanko sinulta riisua kaikki? Joku jakoi somessa Tommy Tabermanin runon riisutusta, ikään kuin hän tulisi sitten vasta ihmiseksi, kun hänet on rikottu ja hän on alistunut toisten tahtoon. Runossa ei kerrottu siitä, miten ympäristö ja kohtelu vaikuttaa, vain psykologisoituneesti itsen näkemisestä, mikä tietysti on hyvä, jos se on totta. Nöyryys voi mennä ylivaltaan ja uhrautumiseen, jolla uhrautumisella tarkoitan sitä, että luopuessaan jostakin, ihminen saa siitä hyötyä. Itseni kohdalla olen pohtinut paljon sitä, onko minulla oikeus vaatia toisilta kunnioittamista, pidän sitä siis periaatteena, arvona, mikä rakentaa hyvin vuorovaikutuksen onnistumista. Minulle kunnioittamattomuuden teot ovat tarkoittaneet sitä, että opettajiksi samaistuneet yhteisön jäsenet ovat vaatineet tottelemista ja alistumista vaatijoiden näkemysten alle. Opettajiksi kouluttautuneet opettavat kuitenkin tietoa, eikä niiden fokus ole vallan käytössä, toki sitäkin joskus, tietokin on valtaa, se voi sokaista. Tieteen tehtävä on jatkuvasti etsiä totuutta, ihminen on vajavainen näkemyksissään. Valitettavasti uskonnoista ei voi sanoa samaa, kärsimys on kuin kiveen kirjoitettu, se hyväksytään ihmisen kasvattamisena, eikä kehitystä pääse tapahtumaan, usko sokaisee, viitekehyksenä on hyvä/paha akseli, ei selitystä, kuinka niihin päädytään, se uskotaan ja julistetaan.

On uhrautumista menettää itsensä, siihen en voinut suostua, liian paljon ja liian kauan alistuin. Yhteisön jäsenille se ei riitä, heillä ei ole rajoja eivätkä he hyväksy, että joku yksilö vaatii kunnioitusta, sillä vallanhimo, johon he ovat rakastuneet, on ohjaava tekijä, ei totuus ja arvot, jotka suojaisivat ihmisyyttä ja elämää. Olen saanut aina julmat rankaisut, kun olen asettanut rajat itseni suojelemiseksi. Tiedän, mitä on, kun menettää täysin itsensä, halunsa ja tahtonsa. Näitä ihmisiä on paljon yhteisöissä, koska rankaisut ovat julmia yhteisövallan alla, usein ne ovat jonkun yksilön johtamia, mutta myös mielikuvien /tarinoiden.

Olen lukenut kirjaa, ”Terapeuttinen valta”. Jotenkin silmät ovat avautuneet ja näkemykseni vahvistuneet, kuinka paljon yhteiskunnissa on vallan väärinkäyttöä ideologisin menetelmin yhteiskunnan sitä tukiessa. Kirja lähestyy tietoa sosiologian (ei sosialismin) tutkimuksen kautta, mitä en itse puraisematta nielaise ainoana totuutena, kuten en muitakaan uskomuksia, on kysyttävä mihin meillä on valta ja se valta on useimmiten sokaisevaa. Se on liian usein yhteisövallan ihannointia, jossa uskotaan yhteisten näkemysten voimaan, mikä voi olla ylivaltaa mielikuvissa, ei tiedon hyvää analyysiä ja totuutta. Maailmaa ja ihmisiä nähdään markkinoina, eikä ihmisyyttä osata analysoida syvemmin.

Pääosin voi luokitella sitä, mistä ei tarvitse luopua, nk. perusoikeudet. Maslowin tarvehierarkia on ihan hyvä jaottelu ymmärtää ihmisen tarpeita. Kooste alla. Ne ovat perustarpeita, joista ihmisen hyvinvointi rakentuu, ne voivat olla eri järjestyksissä, joskus itseilmaisu nousee ensimmäiselle tilalle ja voi luopua ainakin osaksi aikaa jostakin, kuten arvostuksesta tai ryhmään kuulumisesta.
Käytännössä olen nähnyt, että ihmiset ovat vallanhimossaan niin raadollisia, että ottavat toiselta pois kaiken mahdollisen. Lapsena – 50 luvun korpimaisemissa sodan jälkeen oli niin köyhää, ettei aina ollut ruokaa eikä vaatteita. Monet ihmettelevät sitä tänä päivänä, eivätkä usko. Suuressa perheessä kaikille ei ollut lakanoita, syötiin samoilla lusikoilla ja lautaselta, kuten käytimme toistemme kenkiä. Siinä opin arvostamaan jakamista. Köyhyys oli yhteiskuntarakenteellista.

Kun saavuin suureen kaupunkiin, täällä vallitsi sosiaalisissa suhteissa kilpailua, alistamista, nöyryyttämistä ja häpäisyä. Toki sitä oli lapsuuskylässäkin, mutta erilaisena, se oli salailua asioiden vuoksi, kun taas kaupungissa se oli valtaan pyrkimistä. Miten vaikuttikaan muistiini se, etten saanut puhua, en saanut ajatella enkä tuntea, minut luokiteltiin oikeudettomaksi? Muistivarkaat ottavat muistioikeudet.

Raija

1.     fysiologiset tarpeet (hengissä säilymisen fyysiset edellytykset, kuten ruoka, juoma, hengitysilma)

2.     turvallisuuden tarpeet (suojautuminen erilaisilta vaaroilta)

3.     yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet (ystävyys, rakkaus, ryhmään kuuluminen)

4.     arvonannon tarpeet (itsearvostus, kunnioituksen saaminen muilta).

5.     itsensä toteuttamisen tarpeet (omien kykyjen saaminen täyteen käyttöön esimerkiksi työssä tai vanhemmuudessa).

 

 

ONKO SINULLA IHMISOIKEUKSIA?

 

 

Jatkuvasti päivittäin saa kuulla näkemyksiä korkealta taholta, jos tavan tallaajiltakin, kuinka ihminen on kiero, valehtelija, näyttelijä ja vallanhimoinen alistaja, mikä ominaisuus olisi ihmisyydessä synnynnäisesti, luonnetta. Sosiologiassa persoona tarkoitti alkujaan naamiota. Ja näin juuri on, kun ihmisyyttä kehitetään pääosin kehollisesti treenaten ja kilpaillen, mitataan reaktioita fyysisesti, mikä voi olla opittua ja ehdollistunutta.

Ihmisarvossa ei voi kilpailla. Se, että ihmisyyttä verrataan ja etsitään eläimen luonteen kehityksestä, kertoo siitä, ettei osata erotella mielellisiä, kielellisiä, kehollisia, tunteita eikä sosiaalisia kehityksiä. Ne ovat eroteltavissa, voivat kehityksessä mennä liiallisuuksiin erittelyissä, ja juuri sitä kautta yhteisöt ja viralliset näkemykset ajavat ideologiaansa, kukin kehityksensä mukaan, mitkä metodeilla on kehitetty, jonkin osan täysin ulos jättäen. Näen itsekkyyden kehittyvän väkivallasta ja kunnioittamattomuudesta, se on heijaste, jossa ihminen katsoo toista, näkee toisessa pahan, toiseuden, mikä on kehittynyt siitä, miten toiset/toinen ovat nähneet itsen sosiaalisessa funktiossa, yhteisöissä ilmenee usein häpäisemistä/kieltämistä/alistamista, mikä vaurioittaa yksilöä. Taustalla on käsittelemättömät tunteet, narsistiseksi ne muuttuvat liiallisessa itseihailussa, johon voi olla ajautunut vajaissa hoivissa kehitystarpeen suhteen, hirviöiksi, inhon ja suuttumuksen vihaksi kehoon ehdollistuneet, jotka heijastetaan toiseen, kun ei osata käsitellä, sanallistaa omia tunteita.

Synnynnäinen aggressio on yksi elämänhalun lähde, mikä voi muuttua sekä kiltteydeksi kauneuden kaapuna, mutta myös vihaksi ja raivoksi, missä valta voi olla tukipilari ympäristön tai yksilöiden antamina ja asemoituna rooleina.

Eilen pari visertäjää somessa keskusteli kissoista, kuinka ne osaavat näytellä syyttöminä, kun ovat tehneet jotakin pahaa. Katselin joku aika sitten dokumentin sarjamurhaajasta. Arvostettu oikeuspsykiatri sanoi, ettei kaikilla ole omaatuntoa, vaan pahuus on ilmiselvää hänessä. Puolustuksessa hän tuo esiin kaltoin kohtelun isäpuolen taholta, mitä sitä ei tiedetty todisteellisesti ja lisäksi äidin kuppataudin, mikä esti aivojen kehityksen. Omatunto kuuluu yliminään kehityksessä, jossa asustaa sekä ihanteet että omatunto, ja ne katsotaan kasvatuksen ja opetuksen seuraukseksi. Kerran kysyin papilta, onko omatunto synnynnäistä, ja hän vastasi, kyllä. Epäilen, koska edes opetetuilla ei ole aina omaatuntoa, ja valheet voi kukoistaa, on kysyttävä metodin perään, mitkä tuottavat mitäkin.

Jostain muistan, että buddhalaisuudessa korkein tavoite on, että ihminen pääsee eroon minästään. Se on enemmän filosofiaa kuin todellisuutta, kaltoin kohtelussa ihmisen psyyke alkaa tuottaa vihaa, ja heijastaa sitä toisiin, eikä pääse irti siitä, kun kohtelu vain jatkuu, minuudesta tulee psyyken puolustus heijasteisena, suojaava tai tuhoava. Siksi sosiaalinen kontrolli tuottaa enemmän pahaa kuin ihminen itsessään. Henkisen aktivaation puuttuessa anatomisesti vaikuttaen on fysiikan ja hermojärjestelmän terveen toiminnan este, keho alkaa tuhota itseään, jos vapautta ei ole, opin opinnoissani ja se on minulle todistunut. Luin juuri kirjan, jossa ortodoksisen näkemyksen mukaan kaikki mielelliset pyrkimyksemme on himon aiheuttamia, jossa valehtelemme itsellemme, sitä ei kysytty, miten ne kehittyvät.

Näyttää silti, ettei missään päästä siihen tavoitteeseen, jossa ihmistä kunnioitettaisiin hänen kehityksensä mukaan. Päiväkodissa sain nähdä, kuinka käytännössä toteutettiin erilaisten ammattiosaamisten kautta henkilöstön jako, oli fyysisen puolen osaajat, joita oli ¾ osaa ja minän kehitykseen perehtyneitä loput, ja tällä oletettiin saavutettavan monipuolista toimintaa lapsille. Se johti siihen, että fyysisen puolen osaajat voittivat äänestyksessä ja fyysisiä harjoitteita oli lasten arjessa pääosin, eikä monipuolisuutta saavutettu. Joka tapauksessa kuvitelma, että kaikki kehitys olisi ulkopuolelta säädeltyä ja siitä syntyvää, ei edes tieteellisten teorioiden valossa voi tapahtua. Yksipuolisessa tarjonnassa lasten kehitys psykologisesti ei ehdi minuudessa kehittyä niin hyvään turvallisuuteen ja luottamukseen, että itsetunto olisi niin vahva, ettei hän lähtisi kilpailemaan ja vertailemaan itseään liiallisesti toisiin. Täydellisesti sitä ei voi estää, eikä ole tarvettakaan, vertailu kehittää kykyä pyrkiä parempaan.

Kun annamme irrationaalisesti täysin vapaan oppimisen ja kasvun mennä vain sattumien tietä, ihminen ajautuu mielen ja tunteiden alaisuuteen ja ne alkavat hallita. Siksi oppimisessa kielen kautta ymmärryksen saavuttaminen on pysyvämpää ja parempaa, kun se tulee väkivallattomasti antaen koko ihmisyydelle tilaa. Jos jätämme leikkiajan lapsuudessa huomiotta monipuolisesti, emme anna tilaa lapsen oppimiseen ja tunnistamiseen tunteitaan ulkoisen ja sisäisen ärsykkeen voimasta, hän ei opi niitä erittelemään ja alkaa heijastaa toiseen. Freudin sanoin, mielen hylkääminen ja kieltäminen tuo niin vahvan fyysisen voiman, että se siirtelee vuoria. Sen näkee joka päivä ihmisten käyttäytymisessä, tunteet eivät ole hallinnassa, eikä ihmiset osaa säädellä, tunnistaa eikä nimetä niitä. Pahimmillaan psyyke tuhoaa aivotoiminnan kaltoin kohtelussa, muisti tuhoutuu ja lopulta kaikki on oppimisen tietä väärään ja/tai oikeaan suuntaan.

Koska en ole uskovainen, mutta en kiellä Jumalaa, minun on helppo käsitellä myös uskonnollisia näkemyksiä, koska olen ollut niiden vaikutuspiirissä koko elämäni ajan. Ne herättävät minussa paljon kysymyksiä. Näkemys, Jumala on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaikki. Silloin emme voi ottaa pois mitään maailmasta, mikä ei olisi Jumalaa ja silloin kun otamme pois kokonaisuudesta jotain, siirrämme toisia jumalattomaksi, ja määritämme itsemme Jumalaksi. Jumalallisuus ihmisyydessä on eri asia kuin Jumala, jumalallisuus on Jumalan kohtaamista. Sosiaalisen kontrollin maailmassa yksikin virhe johtaa toisen ihmisen tuomitsemiseen, sen näemme Jeesuksen kertomuksessa, kun hän alkoi puhua itsestään Jumalan poikana, minkä hän kielsi itseään ylentäen, vaan opetti, että kaikki ovat Jumalan lapsia, mutta autoritäärisessä kulttuurissa alkoi palvonta, mikä johti sokeaan tottelemiseen, ylistämiseen ja hierarkkisiin järjestelmiin eikä autonomia yksilöissä toteudu. Ajattelussa tarvitsemme hierarkkista näkemystä, kuvaa asiasta, jossa tavoitteet ovat yläpuolella arvojen jäsentyessä ja kehityksen saavuttamiseksi, ettei yllykkeet mielessä ala hallita.  

Kuitenkin sanotaan, Jumala on rakkaus. Tämä on minusta ydinkysymys. Annammeko rakkauden tulla elämään? Valitsemmeko rakkauden, ja mitä ymmärrämme rakkaudella. Itse ajattelen, ettei rakkauteen kuulu pahuus, vaikka ymmärrän, että Jumala antoi myös pahan tulla maailmaan näkyväksi, mutta laittoi ihmisen valitsemaan hyvästä ja pahasta. Pahuudeksi lasken elämän tuhoamisen suojelun sijasta. Kun kuuntelet toista, on parempi hyväksyä toisen mieli/muistikuvat, koska sitä kautta ihminen kehittyy ja kehittää ajatuksiaan, sitä kautta hänen minuutensa saa toimia, miksi nostaisit itsesi yläpuolelle ja alkaisit arvostella häntä, asiaan voi lisätä, avata, jaotella, eritellä, jäsentää, me olemme täällä oppimassa, emmekä koskaan valmiita, vuorovaikuttaminen ei ole sanelua. On ihmisen kaventamista rajata häntä joiltakin osin, ammatin, arjen, kirjoitusten, näkemysten, toiminnan, tmv. vuoksi. Itse en esim. arkisessa vuorovaikutuksissa tuo tällaisia ajatuksiani esiin, toki ne väkisin vilahtelevat, nämä kirjoitukset on tarkoitettu niille, joita tämäntyyppiset kiinnostaa ja voivat halutessaan keskustella kanssani. Rajat on asetettava, niistä on puhuttava tavoitteina, mutta parhaiten rajat ihminen asettaa itse.

Usein kuvitellaan yksilökeskeisessä ajattelussa, että jos toinen tekee pahaa toiselle, se on kiinni yksilöstä ja hänen käyttäytymisestään. Pääosin olen nähnyt, että se on havaitsijan ongelma, ja taustalta löytyy kateutta, arvostamattomuutta, asenteita, ylimielisyyttä ja mv. ilkeyttä. Jumalan todistamisesta on tullut valtataistelun areena, kuin kuoleman kohtaaminen. Jos Jumala tulisi maan päälle, ihmiset alkaisivat etsiä aseita tappaakseen hänet. Sosiaalisen kontrollin ongelma on se, että yksilöä syyllistetään yhdestäkin virheestä ja tuomiot ovat tie helvettiin. Jeesus ilmoitti olevansa Jumalan poika ja sai kuolemantuomion.

Raija

MORALISTISET YHTEISÖT JA YKSILÖT

 

Lukuaika 15 - 30 min.

Yhteisöjen ongelmat pursuavat esiin niin työpaikoilla, perhesuhteissa, vapaa-ajalla, jos somen käytävilläkin. Ne ovat liian usein vallan väärinkäyttöä, totuuden kieltämistä, psyykkisiä häiriöitä, oppimisen ongelmia, tiedon puutetta, ohjaamisen ja ohjautumisen vaikeuksia, moraalittomuutta, hierarkian tuomia rajoituksia ihmisen oppimisen estämiseksi, kuvien kumartamista, työnkuvan problematiikkaa, sosiaalisten roolien pakkopaitoja ja jos jonkinmoisia epäselvyyksiä omista oikeuksista, vapauksista ja velvollisuuksista ym. ym. Äärimmillään ne tuhoavat ja sairastuttavat yhteisöjä ja yksilöitä, sekä murentavat moraalia ja synnyttävät uskomusten eetosta. Rakkaudeksi näitä ei voi kutsua, vaikka hevonen sillä tavalla potkiikin, sillä me emme ole eläimiä. Moralismin äärimmilleen vienti on tuhoa, vaikka joku sitä elämäksi kutsuu, olemme oppineet tuhoamaan elämää.

Ihminen tarvitsee valtaa asioiden ymmärtämiseksi oppimisessa, tietoon sitoutumisessa, ajattelunsa kehittymiseen, tunteiden tunnistamiseen, identiteettinsä vahvistumiseen, etteivät ne hajoaisi palaseksi, (dissosiaatio, liiallinen eriytyminen mielen kokemuksissa, kokemuksesta osan sulkeminen, itsesuojelu) minuutensa hallitsemiseen ja ylipäätänsä kaiken kehittymiseen. Se ei tarkoita juuttumista, paikalleen pysähtymistä, vaikka pysyvyys on tarpeellista, muutos on ihmisyyttä oppiessa oleellista, luovuus, tulla koko ajan uudelleen itseksi, nähdä itseään kehityksen kartalla. Joskus joku toimittaja kirjoitti vallan ongelmista Aamulehdessä ja sanoi, ”tunteita ei voi estää, mutta valtaa voi rajoittaa”. Muutaman luennon vallasta sain ilokseni kuunnella opiskeluaikoina. Ihminen ei tarvitse valtaa muihin nähden, sillä estetään autonomiaa ja luodaan todellisuuksia, jotka eivät ole totta, vaan tulkintaa.  Tiedon jakaminen asiallisesti on vuorovaikutuksen selkäranka. Kunnioituksen arvo on sitä, että kuunnellaan, annetaan toiselle tila, aika ja armo toteuttaa itseään, se ei oikeuta rikoksiin.

Virheiden etsijät, tuomarit, häpäisijät, tappajat, epärealististen ihanteiden kuljettajat, ylimieliset rajojen asettajat, ihmisyyden sulkijat, mielikuvaterroristit, valehtelijat, mielivallan opeilla terrorisoivat, alistajat, mielikuvien kuljettajat, ja aliarvoiseen pakkorooliin asettajat kannattelevat väärinkäytöksiä. Psykologisoituneet näkemykset, joissa rikoksia selitetään ja vesitetään luonteen ja/tai skeemojen kautta yksilön vastuuksi, kun yksilön kokemus ja todelliset tapahtumat ovat aivan erilaisia pahassa väkivallassa, eikä ne enää ole tunnekokemuksia, vaan fyysisiä oireita ja vaurioitumista. Nämä ovat tyypillisiä vallan väärinkäytössä syntyneitä ongelmia. Suomalainen sanalasku, kuka toisia kumartaa, se toisille pyllistää, selittää hyvin vallan mekanismia.

Toisinaan persoonallisuus saa kehittyä ja toisinaan taas ei. Kun se on kehittynyt itsessä halun ja tahdon kautta, se muistaa paremmin esim. psykoosissa, mutta ilman persoonallisuutta ihminen ei muista, teot ovat reaktioita, monet joutuvat toistotoimintaan yhteisön/yksilön alistamisessa mitkä näyttävät yksinkertaiselta ja vajaaälyiseltä. Kun ihmisen persoona on dominoiva, hän ei siedä heikkoutta ja alkaa ohjailla, opettaa ja kontrolloida toisia. Näitä usein näkee, kun ihmisen kokemuksiin ja kertomaan ei uskota, vaan kuvitellaan valheiksi, vaikka on hyvä huomata, että valehtelijoita on, mutta on yhtä suuri ongelma myös silloin kun ylivaltaan pyritään, itsensä yläpuolelle asettaen, silloin vain luodaan uusia valheita ja todellisuuksia vallan avulla, luuloon perustuen ja totuutta hävittäen. Itselläni esim. psykoosissa melkein 100 % katosi mustaan aukkoon ja vain jotain välähdyksiä jäi muistiin. Muistamattomuuden kieltäjät perustavat näkemykset omiin kokemuksiin, jolloin valtaa on voinut käyttää, ja jolloin kontrolloijalla tulee omaa etua ja valtaa lisää, monesti asemaa ja arvostusta, sokeaa ihailua. Muistini katosi, kun paha traumani nousi pintaan itsemääräämisoikeuden riistossa, ja toimi taas normaalisti, kun väkivaltaa ei tehty, siksi ihmisten oli vaikeaa arvioida, onko psykoosikokemuksessa muistin katoaminen totta. Toisen taholta toisen kokemuksen mitätöinti on valtaan pyrkimistä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihmisellä olisi joskus harhaisia näkemyksiä, mutta usein juuri tarkkailijat luovat uusia ajatusharhoja.

Oppimiseni tuhoutumisessa oli puheoikeuden menetys, puhuessani kuuntelun välttely, sulkeminen ulkopuolelle, huomiotta jättäminen, jossa itseilmaisuani tuhottiin ja oppimiskyky heikkeni vieraiden kielten osalta. Näistä kaikista seurasi ahdistusta runsain määrin, ääneni oli kuin karhun ja tätä sitten yritettiin korjata pukemalla pari kertaa juhliin karhuksi, koska heidän teoillaan ei katsottu olevan mitään vaikutusta ja niinpä en sitten oppinut englantia enkä ruotsia neljän opistovuoden aikana, se katsottiin tyhmyydeksi rotuoppinäkemyksillä, eikä kukaan huomannut, että olin ollut luokkani priimus aina väkivallan tekoon saakka, ja yhtäkkiä se kaikki katosi. Itseilmaisun sulkeminen johti oppimisen heikentymiseen ja siitä sain rankaisut laiskuuden leimalla, se oli sanakielen tuhoamisyritys, onneksi äitini oli juurruttanut sen niin hyvin, ettei se kadonnut tyystin. Työpaikalla virallisesti yritettiin estää opintojani, jotka olisivat tuoneet minulle ymmärrystä tunteista ja mielen toiminnasta, joita häpäistiin. No, jostain syystä minä vaan menin näitä opintoja kohden, ja sain takaisin sisäisen minuuteni, vai sanoisiko niin, että psyykeni.

Traumaattisten kokemusten jälkeen psyykeni oirehti. Minusta oli kyllä kummallista, että psyykeni vaurioituessa, kun kykyni itseilmaisuun heikkeni, siitä rangaistiin. Häiriöt olivat jaksottaisia, tekoihin liittyviä.

Kun tieto ei johda, niin mielikuvat johtavat, miten sitä voisi ennaltaehkäistä kasvatuksessa, opetuksessa ja tunteiden ymmärryksessä, on avainkysymys, se, miten kohtelemme toisiamme. On todella outoa, ettei mielenterveyshoidoissa kohdallani huomioitu väkivallan tekoja, jotka oli todella pahoja.

Ihanteiden ja romantiikan vaikutukset todellisuuden katoamisessa ovat kaikilla yhteisöillä erilaisia, liikaa työtä, liikaa väkivaltaa, ei kykyä asioiden käsittelyyn, sokeaa tottelemista ja ihailua. Useimmiten olen nähnyt, että toisia palvovat ihmiset ovat ihastuneita joko näennäisesti korkeaan moraaliin ja/tai kauniiseen ulkoiseen habitukseen, mutta myös pelon kautta uskomiseen, mikä muuttuu kauneudeksi ja ulkoiseksi, ja tarinat luodaan positiiviseksi, eikä todellisuuteen pohjautuen. Kaunista tarvitaan myös, se suojaa mielekkyyden kokemuksia, ja siten mieltä. Kauneuden kääntöpuoli on rumuus, jossa julmuus kukoistaa, ja joiden sisällöt vaihtelevat, kauniisti ja ystävällisesti toteutuvat saattavat sisältää valheita ja eksyttämistä. Valitettavasti jäsentymättöminä arvoina kauneus ja ihanteet ovat vajonneet moralismin eetokseen, ja alistavat näkemyksillä ihmisiä mielen murtumiin, joissa käytetään niin diktatuurista joukkovoimaa kuin asemoituja yksilön vallan elementtejä. Nöyryys ei koskaan synny alistamisesta, se on nöyryyttämistä, aito nöyryys tulee inhimillisen kulttuurin avulla kunnioituksen kautta. Ilman identifioitumista ja arvojen jäsentymistä yhteisiin sopimuksiin hyveissä jäämme kuin vajaiksi ihmisyydessä, sidomme ne vain kehotunteiksi, eikä minuudet valintaisina kehity. Tämä on arvovalinta, mitä ihmisyys saa olla, yhteiskunnallinen, uskonnollinen ja valtiollinen määre.

Syyllisyydentunto on asia, mikä on puhuttanut ihmiskuntaa vuosituhannet, eritoten uskontojen kautta. On katsottu, ettei ihminen jaksa syntejään kantaa, niinpä syyllisyyden kantajaksi on valittu Jeesus ja hänet uhrataan omien syntien vuoksi. Käytännössä kehotetaan antamaan anteeksi, vaaditaan sitä erityisesti uhreilta, uskotaan valhetarinoihin, koska se on niin kaunista ja ihanaa, tekee elämän suorastaan hurmokselliseksi. Kirkko on ratkaissut ongelman sanomalla, että Jeesus antaa syntisi anteeksi ja kantaa syyllisyytesi ja olet vapaa. Minusta se on Jeesuksen häpäisyä ja kaksinaismoralismia. En ole nähnyt, että se auttaisi ihmisiä syyllisyydestään. Päinvastoin se kasvattaa ylimielisyyttä, omat rikolliset teot siirretään toisten kannettavaksi. Auttaako silloin neuvot, anna anteeksi, tuntuu siltä, että se siunaa pahat teot, eikä asioita selvitetä, ja ihminen voi vapaasti valehdella. Uhri maksaa toisten synneistä. Totta kai se on raskasta syyllisyys, mutta en ole itse saanut itseltäni anteeksi vääriä tekoja muutoin kuin totuudessa. Moralistit, syyllistäjät ja tuomitsijat syyttävät uhria omista teoistaan. Uskon, että itsemurhia tehdään syyllistämisen kautta, yhteisövallan avulla, se on nykyaikaista ristiin naulitsemista. En ole syyllistämisen kannalla, mutta en voi hyväksyä toisen elämän uhraamista. Olen nähnyt niin paljon valheita, että en enää kestä niitä, niitä suojellaan virallisesti ja epävirallisesti. On hyvä kysyä, kuinka paljon toiselle siirretty syyllisyys auttaa ihmistä syyllisyyden kestämisessä, vai lisääkö se syyllisyyttä, kun asiaa ei käsitellä, eikä totuus ja rehellisyys saa tulla kohdatuksi ja näkyväksi.

Kun saamme valita vain kehotunteet ruumiskulttuurin välityksellä, sisäinen minuutemme kuolee. Asiat ja kokemukset eivät ole koskaan vain yhtä kerrallaan vaan noihin liittyy aikaa ja tapahtumia, mitkä vaikuttavat niiden ilmaantumisessa. Ellei ihminen saa valita arvojaan, ei hän myöskään onnistu valitsemaan oikeaa ja väärää jäsentäen niitä hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen.

Raija