SYVÄTUNTEIDEN HUOMIOIMINEN

Olen puhunut usein syvätunteiden voimasta, tärkeydestä ja vaikutuksesta ihmisen kehityksessä. Ne on hyvä saada tietoisuuteen niin, etteivät ne vello miten sattuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Joskus on hyvä miettiä sitäkin, onko loppujen lopuksi niin, että ihastus on enemmän kehollista ja arvoihin rakentunutta ja narsismi on vallan kautta kehittynyttä, ei niinkään aidon tunnetason ilmiö ja arvojen kautta voimme päästä hyveisiin ja siten se on enemmän oppimisen kysymys kuin tunne-elämän.

Olin noin kolmekymmentä vuotta vanha, kun tajusin olevani kateellinen sokeaa ystävääni kohtaan, koska hänelle oli suotu ilmainen koulutus valtion taholta ja itselläni ei ollut mahdollisuutta peruskoulutukseen. Kateuteni oli järjetön. Ymmärsin silloin sen ja päätin, etten anna syvätunteiden vaikuttaa tuhoavasti ihmissuhteisiini, vaan perehdyn ihmisten sanomisiin ja tekemisiin. Ehkä se vei siihen, että havaitsin enemmän tekoja, sana- ja kehonkieltä, mutta toisaalta havaitsin kateuden vaikutteita niihin sisältyvinä. Monenlaisia ihmisiä kohtasin, toisella kateus oli silminnähtävää, toinen havainnoi ja osallistui vapaammin.

Syvätunteet ovat ja tulevat, niitä ei voi sulkea pois, mutta niitä voi hallita niin, ettei anna niiden tuhota, kun ne kielletään, ne vahvistuvat. Ne ovat kuin Raamatun paha, ikuista, mutta niihin voi vaikuttaa, taistella pahaa vastaan. Niiden vaikutusta voi oppia ja estääkin niiden tuhovoimaa pidättäytymällä vallan käytössä. Opettelin tiedostamaan negatiivisten tunteiden vaikutuksen, luin kymmeneen, enkä antanut niiden vaikuttaa. Mustasukkaisuus oli vaikeimpia saada kuriin miehen kohdalla, joka vertaili minua toiseen naiseen kauneuden suhteen, kuinka paljon kauniimpi tuo toinen nainen oli. Psykologian opettajani sanoi, että seksuaalisuus on vaikeimpia asioita, jossa tunteet tekevät tuhoa. Huomasin liian usein, että tunteita ei osattu erottaa kohtelun tuomista vaikutuksista. Kun kohdeltiin huonosti ja pintaan nousi aggressio, se tulkittiin joksikin negatiiviseksi tunteeksi tai itsekkyydeksi.

Meille on opetettu vapaudesta, kuinka tärkeää se on. Olen vastuullisen vapauden kannalla. Ainoastaan kehon vapaus rajattomana voi esim. saada hajoamisen kokemuksen, mutta on helpommin saatavissa hallintaan liikunnan avulla kuin esim. mieli, tunteet ja/tai vuorovaikutus mitkä vaikuttavat kehoon. Minusta on todella outoa, että tunteet riehuvat täysin vapaasti, sekä yksilölliset että kollektiiviset tuhoten ihmissuhteita. Eikö ihmisen tule oppia tuntemaan omia tunteitaan, onko siitä tehty vallan väline kuten uskonnoissa sanan kautta, kun oppimista ei sallita, tietoisuutta omasta itsestä.

Kun yksilö ei tiedosta omia syvävaikutteita käyttäytymisensä takana, negatiiviset tunteet vaikuttavat piilotajuisesti, tiedostamatta sitä mitä havaitsemme, miten kuulemme, miten tulkitsemme toista ihmistä, peilaamme omia tunteita ja väitämme niitä toisen tunteiksi. Kateus tuhoaa ihmisten välejä, kateus muuttaa toisen ihmisen näkemisen toiseksi kuin se on. Ihmiset tulkitsevat toista kateuden voimalla, peilaavat oman kokemuksen toiseen ja alistavat toista ihmistä, jos kokevat hänet parempana tai huonompana.

Sosiaalinen valta toiseen nähden on tuhoavampaa kuin moni fyysinen sairaus. Uskonnot ovat perinteisesti niiden ylläpitäjiä, mutta tiede kulkee samaa rataa. Kun Suomessa on hyväksytty oppimisen kanaviksi vain sosiaalisuuden teoriat, on tiede tavallaan luonut yhteisöllisiä ongelmia, kun ei huomioi syvätunteita ja antaa niiden rehottaa yhteisövallan kautta, luo niitä.

Mieli omaa sekä yksilölliset että kollektiiviset tunnepiirteet, tarinoiden kautta kulkevat. Yhteisö antaa ylivoimaa ja tarina on vahvimpia vaikuttajista. Demokratia tiivistyy kollektiiviseen mieleen, ja valta sinetöityy joukkovoiman kautta. Näissä komplekseissa toteutetaan toisen ihmisen sortoa, uhraamista ja tuhoamista. Kun moraalia arvioidaan, uskon, että vahva yksilöllisyys hyvässä opetuksessa ja kasvatuksessa, inhimillisyys ja oikein toimiminen mahdollistuu paremmin yksilön kuin joukkoon vaikuttamisessa, joukossa tyhmyys tiivistyy. Meidät on kasvatettu etsimään yksilöistä syitä yhteisövallan hyökkäämisessä ja sanottu, kukin saa minkä ansaitsee. Olen todennut sen, ettei ole mitään vaikutusta sillä, kuinka hyvin ihminen käyttäytyy, vaan negatiiviset tunteet taustatekijöinä rakentavat sellaisen mielen ja suhtautumisen, mikä valjastetaan yhteisövaltaan, syyllisyyden ja häpeän siirtämiseen yksilöihin ja uhraamalla. Tästä kertoo mielestäni Jeesuksen tarina, mutta se on muutettu ihmisten luonteiden vuoksi jumaluudeksi, mitä palvotaan.

Miten ihmiset voisivat oppia tuntemaan omat syvätunteensa, jos niitä ei opeteta kouluissa? Negatiiviset tunteet ovat syvätunteita.

Raija

VOITTO MASENNUKSESTA

Masennus on kansantauti Suomessa. Se on taloudellisesti kallista, ihmiset menettävät kykyään moniin asioihin ja se tuo paljon inhimillistä kärsimystä. Masennuksen syyt ovat aina yksilöllisiä, vaikka toiminnallisesti ja/tai kuvallisesti aivoissa on samoja piirteitä ja siksi keinot siitä parantumiseen ovat aina yksilölliset. Kerron seuraavaksi kolme asiaa, jotka ratkaisevasti vaikuttivat siihen, kuinka selätin masennuksen. Etsi itse oma masennuksen syy ja käytä auttavia käsiä avuksi. Kolme keinoa ovat vain minun elämääni ja tarkoittavat sitä, että olen löytänyt oma tien, syitä masennuksen syntyyn, mitkä jokaisella ne ovat erilaisia.

Ratkaisevaa minulla oli lapsuuteni, jossa leikkiminen oli suuressa roolissa, syväsyntyiset tunteet saivat tulla esiin, kuten myös mielihyvän etsiminen aistitasolla. Minän eheytymisessä, jossa minuus etsii tasapainoa, rakentui itseyteen hyväksymisen kokemusta. Tärkeintä oli totuudessa pysyminen tapahtumien suhteen. Aikuisiän aikana ympäristö yritti koko ajan tuhota sitä muistikuvaa, mikä minulla oli, rikosta, mikä minulle oli tehty nuoruudessa, se oli häpeällistä tekijöille, olivatpa he aktiivisessa tai passiivisessa roolissa tapahtuman suhteen, häpeä liittyi arvoihin, rikolliseen tekoon, kollektiiviseen syyllisyyteen. Unohtamalla totuuden ja kieltämällä sen päädytään torjuntaan, jossa mieli masentuu, tai ylimielisesti päätyy itsensä ylentämiseen.

Minulle ratkaisevaa oli psykoanalyyttisen kuvan kautta lähestyminen, minulla oli ikään kuin senkaltaiselle kehitykselle lähtökohdat lapsuuden minuudessa. Ne ovat psykodynaamisten teorian mukaisia. Siinä minä jaetaan kolmeen osaan, id, minä ja yliminä. Suomessa psykoanalyysin opetus yliopistossa lopetettiin Helsingin yliopistossa -80 luvulla, koska tänne rynni sosiaalisin teorioihin perustuvat näkemykset ja sitä kautta yksilöiltä vietiin oikeuksia.

Kolme ratkaisevaa tekijää masennuksesta nousemiseen olivat; 1. Mielen puolustuksen aukaiseminen kirjoittamalla, kirjoitin kirjan, Kuoleman kädet, vapaata assosiointia muistin virratessa mieleen takaisin yhteisön suljettua sen, hetkenä, jolloin elämässäni oli turvallisuus läsnä. 2. Kolme vuotisen työnohjaajakoulutuksen suorittaminen, jossa mielen käyttäytymistä harjaannutetaan. 3. Näytteleminen kesäteatterissa, jossa aivotyöskentely saadaan takaisin toiminnallisesti, kun muistia harjaannutetaan roolissa, pelot tuottivat liikaa hallitsemattomia mielikuvia ja aivot olivat kaaoksessa, sain ne hallintaan. Jo ensimmäisen romahduksen ja kauhun tietoisuuteen tulemisen aikoihin olin kuin vaistonnut tarpeeni tiedostamatta ja päätynyt taiteen pariin, maalasin öljyväreillä, suuren taulun, jossa vihreällä pohjalla on verenpunainen sydän, mikä vuoti mustaa verta. Tarpeeni oli ajattelun ja rakkauden oikeudet.  Harmi, että taulu katosi muutossa. Kirjoitin koko ajan, luin ja harrastin taiteita ja epämiellyttävästi siivosin vimmalla. Ympäristöstä tullut väkivalta hajotti koko ajan mieltäni. Liikuntaa harrastin koko ajan.

Opiskelin koko ajan jossakin, tein työtä päiväkodissa, jossa minun nk. lapsiminä sai tulla esiin lasten kanssa toimien, aikuiset musersivat, koska he olivat ennakkoluulojensa vankeja ja käyttivät alistamisen valtaa minuun nähden, koska kuvittelivat minut vajaaälyiseksi, kun olin romahtanut psyykkisesti. Minua rangaistaan edelleen asiaan liittyvästä puhumisesta, asian esille ottamisesta sulkemalla ulkopuolelle.

Suosittelen kirjoja, Persoonallisuus ja minuus, Risto Vuorinen, Psyyken Kipu, Jorma Myllärniemi, etsiessä masennukseen liittyviä asioita.

Alkuvaihe masennuksessani oli paha väkivalta nuoruudessa (raiskaus) ja hiljaisuuteen vaipuminen, jossa aggressiot pulpahtivat esiin silloin tällöin. Viha oli jäykistynyt ruumiiseen, sillä sitä ei saanut ilmaista, ajatukseni, kokemukseni ja tunteeni kumottiin, naurettiin ulos ja mitätöitiin. Minussa näkyi heikkoutta, ääneni oli ahdistunut ja karkea, katseeni oli levoton ja pelokas, kehoni oli poukkoileva. Aivoni olivat lamaantuneet, oli vain reaktioita. Kaikki näkyi päällepäin ja se aiheutti pilkkaamista ja ivaamista, ei myötäelämistä eikä auttamista. Käyttäytymiseni tulkittiin itsekkyydeksi. Minun oli selvitettävä ja ratkaistava asia itse. Uskon, että lamaantumiseen voi joutua kahdesta eri syystä, aivojen käyttämättömyys ja aivojen ylikäyttäminen.

Ammattiauttamisessa ei kuultu sitä mitä olin kokenut, vaan enemmän sitä, mitä oli tässä ja nyt arjessa, joka silloin oli huoli lapsistani, aloin kärsiä siitä, kuinka paljon traaginen elämäni oli vaikuttanut heihin estäen normaalia kehitystä ja heidän ikänsä mukaisia kehitystarpeitaan. No, ehkä se vei tutkimaan omaa lapsuutta, ja/tai antoi eväitä siihen päätymiseen itseni kohdalla. Rikos jäi käsittelemättä, sitä ei haluttu kuulla, nuoruuden tapahtumaa, lahjoitin lähtiessä kirjani psykiatrilleni.

Oppimisen tavat, toiminta, mieli ja tunne-elämä on ratkaisevia etsiessäsi omaa kokemusta. Tunteet eivät ehkä ole ratkaisevin vaikute masennuksen syntyyn. Ne vaikuttavat, jos et saa niitä ilmaista tai olet joutunut itseilmaisussa vain puheen kautta olemiseen, kuulemisen ja tarinoiden kautta oppimiseen ja uskomiseen, sallittuun tapaan ja näkemykseen. Minulla ihanteena oli oppiminen ja vuorovaikutus, olin ihastunut niihin suuressa perheessä. Luin kohtuullisen paljon, kerrytin muistikuvia. Ratkaisevaa on löytää ne oppimisen ja toiminnan lähteet, jotka ovat vieneet minuuden yksipuolisuuteen ja/tai väkivaltaiseen tyyliin oppia, vastoin mielen luonnollista toimintaa. Aina ei ongelmien syy löydy tunne-elämästä, vaan se voi löytyä oikeudesta tekoihin ja/tai toiminnan yksipuolisuuteen, puheoikeuden puuttumiseen, kuten minulla, vallan väärinkäyttöön muiden taholta.

Etsiessä lapsuuden kokemuksia, sieltä saattaa löytyä sellaista, mikä on piiloutunut itseltä, kiellettynä, toisten alistaessa, tai itsen torjuessa ihanteen vaatiessa jotain muuta arvojen vuoksi. Se voi olla rankkaa ja vaatii käsittelyä, jolloin hyvä ammattiapu on hyvä olla mukana. Etsiessä mielen on hyvä antaa vapaasti vaellella muistoissa, ja antaa mielen rakentaa uusiakin kuvia, mikä ei hävitä totuutta, mutta helpottaa kokemuksessa ahdistuksen vähenemiseen.

Raija

ETSIMISEN TIE

Ihmisen itsen löytäminen ei ole yksinkertaista, itse voi kadota vuorovaikutustunteiden ottaessa vallan pakkomielteisesti, ylivallan ja väkivallan alla aivotkin kangistuvat. Itselläni taide oli suuressa roolissa, että pääsin eroon ahdistuksesta ja kangistumisesta. Pidän itseyden, sielun ja henkisyyden syntymää ensisijaisesti unista alkaneena ja siitä jatkuen mielikuvista muistikuviin ja ajatteluun. Tunteiden selkiytyminen, mielen toiminnan ymmärtäminen ja ihmisoikeudet sekä vapaus ovat ensisijaisia arvoja, mitkä kehittävät inhimillisyyttä kunnioituksen ja arvostuksen kautta, ei kumartamisen. Perustunteiden löytyminen, ilon ja surun, vapauttaa pakkopersoonallisuuden ikeestä, alistamisen kulttuurista, mitkä ovat kehittyneet arvojen vääristymisistä ja ajautumisesta ylivaltaan. Inhimillisyyttä voi harjaannuttaa jo lapsena lempeästi.

Todellinen kuningas ja johtaja kunnioittaa alamaisiaan sekä antaa ihmisarvon asemastaan huolimatta, eikä vaadi yksipuolista kunnioitusta, kuten myös vanhemmat lapsiltaan.  Ihminen ei ole aivovapaa toiminnallisesti, jos hänelle tehdään väkivaltaa, alistetaan ja orjuutetaan tietynlaisille toiminnoille, mitä yhteiskunta oppeineen usein tarjoaa joko työn tai vapaa-ajan kautta. Itselläni henkinen ja ruumiillinen väkivalta tuhosi aivot ja kipu oli vuosikymmeniä seuralaiseni. Siihen vaikutti myös hormonitoiminta liiallisena, josta vapauduttuani kivut hävisivät.

Arvot on oleellinen osa ohjautumista ihmiseksi. Milloin on tutkittu sitä, että etuotsalohkon käyttämättömyys voi tuoda dementian, kun siihen ei ole oikeutta, ajatteluun, jossa se tulevaisuuteen suunnatessa tapahtuu? Nainen vaietkoon seurakunnassa. Lääketiede tuijottaa vain aineosien käyttäytymistä, kemiaa, fysiikkaa ja fysiologiaa. Missä on toiminnalliset teoriat, tunteiden ja itseyden puutteen aiheuttamat ongelmat ihmisen terveyteen, kun kokonaisuus on hukattu, eikä elimistöön kuuluvat toiminnat enää toimi yhteydessä henkisyyteen tuottaen eri osiin tarvittavia ainesosia, aktiivisuus on vain sätkynuken liikesarjoja ilma mieltä ja tunteita. Sanakieli ainoastaan ei riitä ihmisyyden toteutumiseen.

 Mutta mitään valmista itseä ei ole olemassa, vaan se syntyy koko ajan uudelleen. En usko Freudilaiseen seksuaalisuudesta syntyvään aktivaatioon ihmisen pyrkimyksissä, pidän niitä tärkeänä, mutta en alkulähteenä henkisyyteen. Uskon, että seksuaalisuudesta lähtevä ihmiskuva on väkivallan jälkeä. Henkisyydeksi luokittelen tunteet, sosiaalisuus ja sanakieli, uskonnossa hengellisyys, yhteys Jumalaan.

Niin kuin itse, myös tunteet, (sielu on tunteet) halu ja tahto voi kadota, kun ihmiseltä riistetään itsemääräämisoikeus. Kehosta voi tulla ruumis, mikä kivun ja tuskan kautta natisee kuin ruostuneet koneet, toiminnalliset kyvyt ja oppiminen heikkenevät, jopa tuhoutuvat. Puhetta ei voi tuottaa, havaitseminen on nollassa ja ajattelemista ei ole, on vain toistoa, jonka ympäristö pakottaa tekemään. Tiedän, että nyt monelta nousee karvat pystyyn, onhan meitä opetettu vuosisatoja uskomaan ihmisen itsensä valintaan, se on tärkeää olla, että ihminen voi kokea iloa ja nautintoa olossaan, vapautta päättää elämästään maallisissa asioissa.

Niin tiedän, että olin vain hiljaa pakon edessä, hylkäsin monet polut, kun alistumista vaadittiin, mutta menetin elämän, minut suljettiin ulkopuolelle. Kulttuurisesti opittu vallankäyttö toiseen nähden, arvostelu ja itsemääräämisen riisto ei ollut muille tärkeä arvo, ylivaltaa käytettiin brutaalisti.

Tämän päivän nautintona on pullakahvit perjantaisin, kävely ja lapseni. 40 vuoden iässä sain elämäni ensimmäisen uuden takin, sellaisen, jonka valitsin hintaa miettimättä, joskus halpoja takkeja olin ostanut ja vanhoista keräillyt. Muistan kuinka onnellinen olin asiasta, niin kuin olen onnellinen siitä, että voi saada jalkineet, rahat riittävät ruokaan ja laskujen maksuun. Onnellisuuttani on luokiteltu ylpeydeksi, itseihailuksi, jopa narsistiseksi piirteeksi. Siksi olen lakannut välittämästä toisten mielipiteistä, huomioin kyllä, mutta olen todennut, että sieltä löytyy enimmäkseen aliarvioimista. Se sopii huonosti minun sielun maisemaan, äitini kunnioitti ja kuunteli.

Luen parhaillaan Risto Vuorisen kirjaa, Persoonallisuus ja minuus. Nyt olen kohdassa, jossa käsitellään behaviorismin jäänteitä minuuden teorioissa. Olen samaa mieltä, itseys ei voi toteutua ulkoa ohjatusti, se tarvitsee oikeuden olla olemassa. Skinner, Bandura, kuten Viktor Franlinkin ja kognitiiviset teoriat saavat kyytiä, ja olen samaa mieltä, ainoastaan ulkoa ohjautuvana yhteisövallan alla ihminen voi tuhoutua, koneeksi, jossa sielu katoaa. Tutkielmaani varten luettuani en pystynyt ymmärtämään näitä, siksi nyt voin vapaammin tarkastella niitä. Vuorinen myöntää, että näkemykset ovat psykoanalyyttisiä, joita syventävissä opinoissani pääsin avaamaan enemmän, mielen mekanismeja, mutta missään en kohdannut sitä teoriaa, jossa oma tahto, halu, tunteet ja ajatukset tuhoutuvat, kun niille ei yhteisö anna oikeutta. Vaikka olen harvinaisen hyvä itsetunnostani, se ei auta, jos sille ei anneta oikeutta, vaan rangaistaan itseilmaisusta. Ymmärrän, että toisen kipua on vaikeaa kohdata, mutta jos sen kivun saa pois lopettamalla väkivallan, alistamisen ja nöyryyttämisen, miksi sitä ei voi tehdä. Voidaanko jatkuvasti vedota itsesuojeluun ja paeta valheeseen, ettei toiselle voi antaa ihmisoikeutta?

Mitä onkaan ne kärsimykset, joissa kehossa on synnynnäisesti puutteita, annettakoon heille kaikki mahdollinen helpotus lääkkeellisin ja lääketieteellisin menetelmin, kipu ja tuska voi estää ajattelun ja tunteet. Mutta sellainen kuvitelma, että ihminen voisi vapaasti valita tekonsa, voi heittää romukoppaan, se vaatii ihmisoikeuden ja kunnioituksen ja sitä ei vielä maailmassa osata. Ikävää muistuttaa, mutta juuri nyt olevassa ihmiskokeessa korona viruksen kautta, olemme nähneet, että suurin osa ihmisistä tottelee, kun on vaarassa menettää elämänsä ja tottelemattomuus tuo kuoleman. Sosiaalinen vaino ja alistaminen tekevät saman. Sen tuovat väärät oppimismenetelmät, työn orjuus, ihmisoikeuksien puute ja alistaminen toisen tahdon alle. Kyllä ihminen tarvitsee opetusta ja ohjausta kunnioituksen kautta, ei alistamalla. Kiduttaminen tekee ihmisen niin raunioksi, ettei sitä kukaan normaali ihminen kestä katsoa.

Raija

VUOROVAIKUTUSVASTUU

Vuorovaikutuksessa näyttäisi olevan ongelmia enemmän kuin tarpeeksi. Ei se mitenkään ihme ole, kun ajattelemme, että on kiinnitetty huomiota ihmisen persoonallisuuteen enemmän kuin arvoihin. Vuorovaikutus sinällään sanana pitää sisällään ohjeen, vuorotellen vaikuttaen.

Miten ihmeessä ajaudumme enemmän tarkkailijan rooliin kuin vaikuttamaan, emme kohtaa, arvostelemme ja tarkkailemme, tuleeko se hierarkkisista valtajärjestelmistä? Voimme ottaa itselle tai antaa roolin toiselle kohtaamallemme ihmiselle virallisesti tai epävirallisesti. Joku ottaa ainoastaan kyselijän roolin, tai siirtää sen toiselle ja on vain vastaajan roolissa. Näin roolin ottaja ja antaja estää vaikuttumista ja vuorottelua, ellei pelisäännöt ja arvot ole selkeitä. Otammeko vastuun puhumisesta ja rakennamme vuorovaikutusta vaikutteiseksi, oppimiseksi. Hiljaakin on lupa olla, mutta kokemuksesta voin sanoa, että 50 vuotta on liian pitkä aika odottaa, että toinen suostuisi keskusteluun yhteisestä asiasta, mikä rikkoo suhdetta ja alistaa pakkorooliin asian käsittelemättömyydessä, kun puheoikeutta ei ole toisella ja tukeudutaan luuloihin ja huhuihin kuuntelemattomuuden vuoksi. Aina ei ole pakko kuunnella, mutta pakoreittejä vastuusta pakenemiseen on pilvin pimein, ja toisaalta vuorovaikutuksesta pitää myös välillä irtaantua, ettei se rasita liikaa tunne-elämäämme.

Tai mitäpä jos yksilö asettaa ja asemoi kohtaamansa ihmisen odottajan rooliin, en puhu, ettei hän saisi ärsykkeitä kiinnostuksen viriämiseen, odotan vaan, että hänestä pulpahtaa esiin asia itsestään, joista hän on kiinnostunut ja odotan sitä kuin kuuta nousevaa, lukiten hänen psyykeään ja kiristäen julkilausuman tulemisen vaateella, itsestähän se on tultava, en voi antaa apuja etsimiseen kielin, mielin, kuvin tai tunteiden kautta, vaan lukitsen niiden vaikutuksen. Odotan ikuisuuteen asti, jos hänestä tulisi esiin omat arvoni. Jättäydyn puhumattoman rooliin, enkä anna vaikutusta, en kiinnostu hänen ajatuksistaan.

Tuleeko kohtaamisessa ensiksi mieleen jotain negatiivista, lihava, kaunis, kömpelö, aistillinen, puhuva, surullinen, seksuaalinen vai positiivista, kiinnostava, erityinen, mahtava, hymyilevä.  Tunteet nousevat pintaan tahdommepa sitä tai emme. Ne ovat vaikutuksen syntymisen perustaa. Omia ennakkoluuloja selvittämällä pääsee kunnioituksen ja arvostamisen kanavalle, eikä anna tunteiden johtaa ennakkoluuloja tuottavana. Mutta mitä sanoa ihmiselle, joka syyttää vain sinua, ja ilmoittaa ettei tee koskaan virheitä, tällaisiakin olen kohdannut.

Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, rajat voi asettaa itselle. Mutta vuorovaikutuksen voi kohdata eri näkökulmista, kuten esim. oppimisena, tuon toisen henkilön kokemukset ovat minulle peilejä, jossa voin oppia, enkä lähde valtataisteluun, analysoimaan tai tulkitsemaan toisen kokemusta, arvostelemaan ja vaatimaan tuomioita ja/tai myös oikeuksia muiden yli. Onko kohtaamani asia minulle ärsytys, tai kenties arvo, joka on selkiytynyt? Haluan puheenpulputtajalta puheenvuoron, ei tarvitse sietää ylikävelijää, en siedä eikä tarvitse sietää ihmisen aliarvioimista ja halveksuntaa, saan sanoa ei käy. Suunnistammeko vain todistamisvimmaisena aitioon ja alamme etsiä vikoja toisesta kuin tuomiosaleissa, kuten rikosoikeudenkäynnissä.

Poliisi Petrus Schroderus laulaa komeasti kappaletta ”Rakastan elämää”, ja siitä tuli miljoonien kuuntelijoiden kappale. Kun katsoo esitystä, kuinka ollakaan, näkee Petruksen surun yhdessä vaiheessa, kehon kielen, käsineiden ja lakin siirtelyn kädestä toiseen, hän on juuri kokenut avioeron, sanoina elämänvoiman biisi antaa tilaa myös surulle aitoudessa. Ja kuinka koskettavaksi se tekeekään esityksen. Hänen ääni ja kehonkieli on vahvaa laulaessa, rakkauden sanomaa. Opimmeko lukemaan ihmistä oikein?

Ulkoistammeko puheen ja viestinnän eri keinoin julkisille esiintyjille ja elämme kuin hurmoksessa esityksen ajan, sillä tarpeemme toiseen ihmiseen on niin suuri vuorovaikutuksen puuttuessa, ettemme enää hallitse sitä muutoin kuin hurmoksessa, melkein psykoosissa. Kerran kävin tällaisessa kokouksessa ystäväni kanssa uteliaisuudesta, en saanut hurmosta, en kaatunut, enkä kokenut ylentymistä suuruuteen.

Elämä on kuitenkin jatkuvaa taistelua erilaisista arvoista ja asioista, jotka aukenevat ja jäsentyvät yhteisöissä toistemme avulla. Kokemus on arvo ihmisyydessä, mikä tuo vakautta, luottamusta ja turvaa itseen, jos se huomioidaan. Kokemuksesta syntyneet tunteet kiellettyinä voivat johtaa mielikuvituksen ylivoimaan pelon kautta. Jos kokemusta tuhotaan, se näkyy psyykkisenä puolustuksena ja mielikuvat alkavat pursuilla liiallisesti ja havaitseminen heikkenee. Kun taas jatkuvasti tulvivat mielikuvat pelkojen ja uhkien kautta vievät todellisuuden havaitsemista epätodellisuuteen ja syväsyntyiset itsensä hyväksymisestä ja toisilta tulevat kohtelut virtaisivat levollisuuden kautta. Jos hyvin käy, ihminen voi pidättäytymisen avulla syventää arvot ja jäsentää maailmaa tarkemmin, mutta se on erittäin harvinaista.

Joukkovalta ja samanmielisyys voi olla yksilölle tuhoa, ellemme salli erilaisuutta.

Raija

ROOLEISSA VANKEINA

Elämä ei ole helppoa juuri kenellekään, kaikilla meillä on ristimme, mutta voimme hieman helpottaa oloamme, jos suostumme nöyrtymään, luovumme satuttavasta ylpeydestä ja lähdemme toisen rinnalle tasavertaisina. Se vaatii arvojen selkeyttämistä sisäisesti ja tekoihin liittäen, se vaatii pelisääntöjen sopimista, se vaatii erottelukykyä ymmärtää, jäsentämistä eri vaiheisiin, sitä mistä kaikesta on kysymys. Kärsimyksiä ei voi vertailla, joku voi valittaa pienestäkin ja sitä on helppo tuomita, mutta sitten ei huomata, että alla voi olla suuria kärsimyksiä ja näkyviin tulee vain jäävuoren huippu. Ulkopuolelta tarkkailu voi tuhota totuuden toisesta ihmisestä, liian helposti kuvitellaan ylimielisesti, ettei ihminen osaa itse arvioida itseään.

Fyysisesti sairauksien vankina oleminen on ehkä vaikeimpia kestää ja siihen olemme panostaneet auttamisessa eniten. En varmaan enää itse kestäisi sellaista. Olen nähnyt monia kärsimyksen voittaneita ja ilon löytäneitä, vaikka sairaus on runnellut pahoinkin. Tunnen suurta nöyryyttä silloin. Itselläni on syntymävikana yhden selkänikaman kaaren puuttuminen ja nikama luisuu paikaltaan, jos istun väärässä asennossa tai kumarran. Tällöin hermo saattaa mennä jotenkin väliin ja tuntoaisti katoaa. Tuntuu siltä kuin lähtisin kävelemään vain yläruumiissa ja alaruumista ei ole, ehkä siksi olenkin ajatuksissani niin paljon taivaassa.

Sosiaaliset roolit ovat ehkä meille suomalaisille omituisin ja käsittämättömin ongelma. Eräs psykiatrian opettajani sanoi, ettei niihin voi vaikuttaa, ja pikkuhiljaa alan itsekin ymmärtää sen.

Joskus joku huomautti minulle, kun olin vihan roolissa rikoksen tekijälle. ”et ole antanut anteeksi hänelle”. Olin antanut anteeksi, mutta en halunnut olla hänen kanssaan tekemisissä, vaikka ymmärsin hänen kärsimystään teon takana. Huomauttaja oli itse vihan kourissa kiusaajalleen, eikä pystynyt antamaan anteeksi, mutta hän julisti moraalisesti oikeaa. Niin teemme, sillä toivomme, että joskus elämä toisi helpotusta. Älä tuomitse, ettei sinua tuomita.

Vihan rooliin liittyy paljon ahdistusta. Ahdistus on hyvä kohdata, sillä se on oppimisen alkua, mutta sitä ei voi olla liikaa, se tuhoaa kyvyn tunteisiin ja ajatteluun. Itseäni auttoi vihan poistamisessa se, että en kohdannut vihattua. Jos vihaan lisätään häpeä ja syyllisyys ilman, että on tehnyt tekoa ja on syyllinen, ja yhteisö iskee vain häpeäleimoja tämän tästä, niin se vie henkiseen helvettiin.

Tekee mieli tehdä Jeesukset ja moralisoida sitä julistamisen maailmaa, jossa julistetaan oikeita tekoja suurissa saleissa, mutta ei käytännössä toimita oppien mukaan. Täydellistä ei voi olla, mutta pyrkiä pitää totuuteen ja inhimillisyyteen.  Arvot eivät ole aina sitä käytännössä mitä puhutaan. Kyllä ne seitsemän kuoleman syntiä vain kummasti avautuvat näissä pakkorooleissa. Ne ovat vallan rooleja osittain, vaurioittavia ja negatiivisia liiallisuudessaan, tunteiden tuomaa viheliäisyyttä, kateutta ja ylimielisyyttä.

Vallan käytön näkeminen ja käyttäytymisensä tutkiminen auttaa aukaisemaan suljettua roolia. Asetanko itseni toisen yläpuolelle? Itse opin jo lapsena kunnioittamaan itseäni ja muita, äitini kunnioituskyvyn kautta enkä alistunut ajatuksieni enkä tunteiden suhteen ja sallin ne itselleni, mutta tällöin astui esiin yhteisön valtamekanismit, pois sulkeminen, jolloin tunteet katosivat väliaikaisesti. Kunnioitus on jotenkin aitoudellaan sellainen, kun sitä saa, se tuottaa itseään lisää. Kun tunteet sidotaan asemiin ja korostetaan niitä vallan avulla, aito kunnioitus voi kadota, kateus nousee mieliin. Ihmiset elävät kuitenkin aika pinnallisesti. Viimeinen, joka tuo ongelmallisen, vaurioittavan asian esiin, tuomitaan ja syytetään häntä rikoksesta. Jos joku on lyönyt kirveellä päähän ja lyöty valittaa, hänet tuomitaan, ei lyöjää. Tällöin kokonaisuus häviää, eikä nähdä vihan läpi. Syyttäminen tapahtuu yhtä asiaa todistaen, vihalla on ikään kuin sokea piste.

On raskasta elää kauneuden yliarvostamisen vuoksi valheessa, kun ei saa havaita mitä on ja yhteisön jäsenet elävät kevyttä pinnallista touhuamista puheiden siivittäessä mukavaa ja kaunista. Pahat teot salataan ja niistä ei saa puhua, yksikin ruma sana ja siitä saa rangaistuksen. Kerran sanoin yhdessä asiayhteydessä, ”en suostu nuolemaan kenenkään persettä” siitä tuli syyteryöppy henkilöltä, joka arvioi tilannetta, kun olin sen toiselle sanonut ja jolle olin sanonut, käytti myös samaa sanontaa. Mutta arvioija valitsi puolen kumartamalla hauskaa ihmistä, tehden hänestä virheettömän. En tuomitse näitä ihmisiä, mutta nämä ovat perusasioita syrjinnässä, pienestä purosta kasvaa iso järvi. Suuren perheen lapsena minulle on tullut vahva kokemus ja tunteet toisen ihmisen mielipiteisiin, pidän niitä yhtä arvokkaina kuin omiani ja ne vaikuttavat minuun yhtä vahvasti kuin omani.

Pääsääntöisesti pakkorooleihin joutumista olen nähnyt tapahtuvan niissä yhteisöissä, joissa on väkivaltaa taustalla, mikä voi alkaa yhteiskunnan tunkeutumista perheiden elämään, jäsenet joutuvat taisteluun toisiaan vastaan, asemiin, jossa rooli tuhoaa aitoa vuorovaikutusta. Valtasuhteita ei tutkita paljon, koska psykologia on ottanut vallan tieteessä ihmiskäsitysten suhteen, kuten uskonnotkin.

Kaikki on kiinni siitä, minkälaisena me näemme ihmisen. Jossakin elokuvassa sanottiin, mielen täytyy hallita ruumista, minusta ihmisyyden eri puolet kuuluu olla tasapainoisessa kehityksessä suhteessa toisiinsa, ei liikaa mitään. 

Pakkorooleista voi vapautua, kun niistä puhutaan. Hyveiden julistaminen ei aina auta ja opittu ei sisäisty, ihmiset tekevät pahaa toisilleen, kun tiedostamista itsestä ei synny, rooleista voi tulla ikään kuin tunteiden mukaisia, ahdistuja kantaa muiden ahdistusta, syyllisyyttä, jotakin ihaillaan, joku kantaa muistia, jne. Terve ahdistus voi olla merkki ristiriidasta mielessä, josta voi aloittaa itsetuntemuksen tien, se voi olla myös merkki vakavasta kaltoin kohtelusta. Pelot voivat vahvistua niin pahaksi, että ne liittyvät kehon perusahdistukseen ja silloin on vaikeampi saada niistä otetta, itselläni ne tuntuivat aivoissa tärinänä ja kipuna, ja tulivat ulos äänessä vapinana. Tällöin ei ajattelulla kykene korjaamaan ongelmaa, söinkin monia vuosia lihaksia rentouttavia lääkkeitä.

Raija

SE PSYKOLOGISOINTI

Psykologisointia on jokaisessa paikassa, emme aina tiedosta sitä, minäkin psykologisoin, se on tullut kuin salaa ihmissuhteisiin, mutta ei se aina ole pahasta. Aloitin nyt lukemaan uudelleen Risto Vuorisen kirjaa ”Persoonallisuus ja minuus” ja se synnyttää ajatuksia enemmän kuin normaalisti ja sitten niitä täytyy tänne postata. Niin paljon minussa on sisäistä pikkuakkaa tieteentekijänä, että kyseenalaistan aina teorioita oman pääni mukaan.

”Itsemääräämisoikeus vaikuttaa ratkaisevasti minäkokemuksen elämykselliseen laatuun. Ihminen voi sisällyttää minuuteensa vain ne toiminnat ja kokemukset, jotka hän voi tai tuntee voivansa itse tuottaa eli joista hän, oman käsityksensä mukaan itse määrää”, RV. Tässä kohtaa en voi olla muuta kuin samaa mieltä, elämäni on todistanut sen. Minua kiehtoo se, kuinka psyykkinen puolustukseni on luonut uuden tarinan fiktioina, kuvina, kun mieli on hoitanut kokemustani parantavasti käsittelynä ja miten siitä voisi etsiä mitä olen kokenut. Ainakin trauman ensimmäinen versio kirjassani toi esiin toivoa tuovan elementin, Jeesuksen, jota olin lapsena kuunnellut pyhäkoulussa ja kun minuus/itse oli piilotettu lasisiin arkkuihin, lukittu ja jätetty ruusu päälle, kun itsemääräämisoikeus oli riistetty, mieli piirsi ne kuvina, kuten unissa ihminen tekee.

Projektiosta RV; ”Tällöin yksilö siirtää ympäristöön jotain sellaista, mitä hänen on vaikea hyväksyä itsessään: esimerkiksi oman huomionhalunsa torjuva näkee helposti muiden käyttäytymisen itsetehostuksena”. Tässä kohtaa en ymmärrä oman elämän yhteyttä, kun ei julmien rankaisujen vuoksi voinut mitään puhua ja haluta. Ehkä voin katsoa sitä aggression kautta, mutta se ei ole vietti, kuten psykiatri Hannu Lauerma on sanonut, aggressio on puolustusmekanismi. Ympäristö on luokitellut minua aggression kautta, kun ensin on lyöty ja sitten on tehty luonneanalyysi suuttumisestani. Sitten psykologisessa testissä on näkynyt kirjallisessa tuotannossa narsismin epäselvää piirrettä ja minulla oppimisintoisena sekä ratkaisukeskeisenä persoonana, helpotin oloani kirjoittamalla, etsin toivoa ja loin kauneuden ylimitoituksena tavoitteita enemmän kuin realismi tarjosi.

Hierarkkisessa vallan väärinkäytössä toiset tulkitsevat ja havainnoivat toista, eikä kohteella ole oikeutta ilmaista itseään. Näin ollen pääsääntöisesti tulkinnat ovat tulkitsijan omasta päästä kehittyneitä. Siksi minua hämmästyttää kovasti se, että suurimmaksi osaksi työpaikoilla, joissa työskentelin, toisten havainnointi oli pääsääntöinen tiedonmuodostuksen väline. Tarkasteltua ihmistä ei kuunneltu, ei kysytty, eikä huomioitu. Varsinainen huhu- ja juorukerho.

Havaitsijoista tulee aina huomata se, että he ovat hyvin erilaisia, toiset havaitsevat erittäin tarkasti, toiset eivät juuri ollenkaan siitä mitä oikeasti tapahtuu, siten tarinoiden kertojat ovat kuultujen tarinoiden vankeja ja usein nuo tarinankertojat ajavat vain omia etujaan.

Raija

USKOA VAI EI?

Pääsiäisen aikaan tuli monta dokumenttia eri uskontojen pyhistä henkilöistä, Jeesuksesta katsoin elokuvan, Martin Scorsesen kohua herättänyt ”Kristuksen viimeinen kiusaus”, mistä käytiin kova taistelu julkaisemista vastaan esim. Ranskassa. Franciscus Assisilaisen kristillisiä näkemyksiä ja Lutherin mietteitä kuuntelin Yleltä ja Teemalta.

Uskonnot on kiinnostanut minua koko elämän ajan ja siinä vaatimus on ollut ainoastaan Jumalan kuuleminen, äitini opetuksen mukaan. Äiti oli joutunut lapsuudessa lukemaan Raamattua ja kärsimään tuomiokulttuurista. Niinpä hän sanoi, ettei hän koskaan pakota lapsiaan siihen, eikä pakottanut, vaan opetti ihmisen kohtaamista ja kohtelua. Minusta tuntuu, että uskoni ytimessä on paljon ihme, se on lapsenmielistä, kohtaan ihmisiä ihmeenä, mutta se on myös ammattini vuoksi mielen ja tunteiden rakenteiden ja toimivuuden ymmärrystä, sen ohjausta niin, ettei mielivaltaisuus pääse johtamaan, vaan arvot ovat selkeinä ihmisen oikeuksista elämään.

Kuolemanpelko on yksi Freudin käsitteitä. Olen huomannut, ettei minulla ole sitä, olen tavallaan kuollut koko elämäni matkan menetysteni kautta.

Olen saanut nähdä elämässäni sen, että usko voi estyä monesta syystä, se ei pitele kiinni mantroina, vaan mielivaltaisuus absurdeina näkemyksinä ja yllykkeinä alkaa johtaa. Mantralla tarkoitan jotakin näkemystä, jossa arvo tihentyy ja kiteytyy. Uskon lujuus on kiinni osittain persoonallisuudesta, se on osa ihmisen persoonaa, ja sen mahdollisuuksia, oppeja ja kasvatusta. Minulla on ollut erityisen suuri vaatimus, että Jumala ottaa yhteyden, eikä ihminen siihen vaikuta. Koska elämässäni on ollut paljon kärsimystä, minulle on sanottu, että olen saatanasta ja siksi minut on laitettu kärsimään. Suurin osa kärsimyksestä on tullut sosiaalisen vallan kautta alistamisena toisten tahtoon ja ellen ole siihen suostunut, rankaisut ovat olleet julmia.

 En tyrkytä ihmisille uskoa, en opeta sitä, saatan vaihtaa ajatuksia henkilön kanssa, joka on siitä kiinnostunut. Hulluna minua on pidetty aina. Olen tutustunut erilaisiin uskontoihin. Kommunistiksikin minua on haukuttu, vaikka en ole sitä koskaan ollut. Yhden lahkouskonnon muistan erittäin vaikeana, siellä joku henkilö oli nostettu mestariksi Jeesuksen arvoisena, ahdistuin siitä, niin kuin ahdistus tulee, jos on vain matkittava toisia ihmisiä ja uskottava sekä kumarrettava heitä niin kuin Kiinassa on tapana. Jouduin tuohon lahkon tilanteeseen ystäväni houkutuksesta ja olin silloin erittäin heikoilla mielen suhteen, toisten varassa. Minulle vuorovaikutus on tietoisuuden lisääntymistä oman ja toistenkin tiedostamattoman kohtaamista ja totta kai kasvua siinä sekä tunteiden oikeutta.

Monien uskovaisten elämää asetetaan suurempaan vaaraan ihmisyytensä vuoksi kuin tavan tallaajan. Paljon pahempaakin on olemassa aivan arkisten uskottomien elämässä. Se on riski ajattelulle, jos ei saa pitää omaa todellisuuttaan, vaan sen toimivuus estetään vuorovaikutussuhteissa. Luther oli vainottu, Jeesus joutui kuolemaan uskonsa vuoksi eikä kuulunut kirkkoon ja kirkonisät vainosivat. Jeesuksen ajatukset poikkesivat valtavirrasta ja virallisista näkemyksistä, hän julisti rakkauden sanomaa, oikeudenmukaisuutta, ja välittämistä, hän kaatoi kauppapöydät, hän huusi inhimillisyyttä ihmisyyteen.

Tietoisuus ja tiedostamaton ja sen vaikutukset ihmisyyteen ei ole maailman helpoimpia asioita. En kuitenkaan näe ristiriitaa tieteen ja uskonnon välillä, vaan ne palvelevat toisiaan, jos kunnioitus on läsnä.

Uskontojen kiistat ovat tunnettuja historiassamme kuten tieteenkin. Olen omien persoonallisuusilmiöiden vuoksi kiinnostunut psykologiasta, kuinka oikein mieleni ja tunteeni tulevat, menevät ja vaikuttavat. Olen huomannut, että ne muuttuvat ja kehittyvät reagoinnissaan, mutta niissä on funktioita, joissa lainalaisuus toimii, jos ympäristöehdot ja ihmisoikeudet toteutuvat. Pari kymmentä vuotta sitten luin psykologian professori Risto Vuorisen oppikirjan, Persoonallisuus ja minuus, ja se vaikutti minuun erityisen vahvasti. ”psyyke on omaehtoinen” lause jäi erityisesti mieleeni. Minun täytyy lukea kirja uudelleen, että voi ymmärtää enemmän. Joka tapauksessa kohtasin elämässäni toisenlaista todellisuutta kuin kirja kertoi. Minuuden kehitys oli riippuvainen kohtelusta. Mieli ja tunteet kuolivat, puhekieli lakkautettiin ja sain olla vain ruumis. Mutta opin erottelemaan näitä toisistaan.

Mielen, tunteiden ja kielen ei tarvitse olla yhtä möykkyä. Ne on mahdollista eriytyä niin jo lapsuudessa, että voi arvioida niiden vaikutteita elämäänsä. Kurjalla kohtelulla ne saadaan sekaisin, mutta niistä on mahdollista palautua takaisin selkeyteen, ainakin minulla oli, taantuminen lapsuuteen mahdollisti eheytymisen.

Erikoisin piirre elämässäni on ollut se, että olen nähnyt valveilla ollessa ”näkyjä”. En pidä niitä harhoina, joita niitäkin olen kokenut, ne tulevat selkeinä ajatuksiin. En saa niitä tilaamalla, mutta joskus kysyn ja saan vastauksen. Kummallisinta on se, että näen ihmisten kuolemia. Olen tulkinnut tämän Jumalan armoksi ja lohdutukseksi nähdä etukäteen, että kestäisin sen, sillä elämässäni on liian paljon kärsimystä. En usko, että ihminen voi määritellä Jumalan tarkoitusta, siitä voi olla vain kiitollinen, jos kokee sellaista. Suurin osa ihmisistä on tapakristittyjä ja suurin osa uskovaisista näkee Jumalan vain sanan kautta menneisyydessä.

Joku pappi sanoi muutama päivä sitten haastattelussa, että uskon ydin on vapaus ja rakkaus. Yhdyn hänen ajatuksiin.

Raija