SELVIYTYMISEN TIELLÄ

Vanhempana elämää voi katsoa taaksepäin, ihmetellä niitä tapahtumia ja kohtaloa, jotka on tielle osunut. Mikä on auttanut ja mikä ei? Minä en saanut apua ammattiauttajilta, joten minun oli selvittävä omin neuvoin. En syytä ammattilaisia tästä, yhteiskunnassa oli meneillään mittavat karsinnat mielenterveystyössä. Mielenterveystyö ei ollut arvostettua, taidetta pidettiin helppoheikkien hommana, ja juuri näiden osaaminen olisi auttanut minua suurilta kärsimyksiltä. Toisaalta, nämä ovat auttaneet minua pohtimaan, mitkä ovat niitä ongelmia, jotka estävät hyvää työtä.

Taide on ollut pitkin matkaani jollain tavalla itseilmaisun tuottamisena mukana, taidemaalaus, runous, lukeminen, kirjoittaminen ja näytteleminen. Mielenterveyspalveluissa olen törmännyt liian kapeaan katsantokantaan lähestyttäessä ongelmaa. Vasta nyt Suomessa ollaan perustamassa palvelua, mikä estäisi ennakkoluulojen lisääntymistä ja vallan väärin käyttöä niiden kautta, joukkovallalla ja yksilötasolla. Muissa Pohjoismaissa ne ovat olleet jo pitkään. Sosiaalinen valta tuottaa mielenterveysongelmia, syy ei aina ole persoonallisuudessa.

Olen vahvasti ammattitaidon puolestapuhuja, mutta en jätä arvottomaksi sitä luontaista ihmisen osaamista ja oppimista, minkä hän ammentaa elämän kokemuksestaan. Ihmisen oppimisessa katsotaan olevan niin kutsuttu esitietoinen kokemus. Se on ehkä syntynyt havaittujen asioiden alitajuisesta sisäistymisestä tiedostamatta. Lääketiede väittää, että kaikki on jo kirjoitettu geeneihin. tiedä häntä, varmaan monien asioiden summa.

Kun en saanut apua muilta, aloin työstämään traumaani kahdenkymmenen vuoden kuluttua tapahtumasta, kirjoittamalla sen kirjaksi. Kirjasta tuli hieman uskonnollinen, koska lapsuuteeni ja toivon kokemuksiin kuului uskontokokemukset. Mielenkiintoista oli se, etten ollut opiskellut mitään ihmisyyteen liittyvää siihen mennessä, pelkästään kansakoulupohjalla. Kirjasta tuli puolustusmielikuvien kuvaus. Se siis syntyi vaistojen, toiveiden ja viettien vaikutuksesta. Minulla oli lapsuudesta vahva itsetunto, luotin itseeni. Työstä tuli ratkaisukeskeinen, tavoitteet ja unelmat seikkailivat niin kuin eteenpäin pyrkivän ja tulevaisuuteen uskovan usein käy. Näytellessä kesäteatterissa, sain aivoihin fyysisen vahvuuden ja toimintakyvyn, jossa mielikuvien irrationaalisuus tuli johdonmukaiseen tarkasteluun.

Myöhemmin opinnoissani sain oppia sen, että juuri nuo ihmisen mielikuvat auttavat työstämisessä ja niitä voi käyttää menetelmällisesti ja ammattitaitona. On usein parempi, että voi käyttää ammattitaitoista apua asian työstämisessä. Se auttaa elämässä, ja elämästä voi nauttia, tehdä työtä, rakastaa, ja iloita. Emme voi ajatella, että luonto asiat aina hoitaa, luonto voi olla armoton, kyllä oppiminen on tarkoitettu ihmisen kehittymiseen ihmisenä.

Raija

KUN SURUN PYYHIT SILMISTÄNI POIS

Tuo Kirkan kappale saavutti suuren suosion. Se osui suoraan suoneen, niin kuin sanotaan. Olen monta kertaa sanonut, että suomalaisten tunteet näkyvät iskelmissä ja iskelmien kautta. Myös virsissä on vahva puhutteleva vaikutus, riippuen siitä, missä piireissä me pyörimme. Jotkin kokevat musiikin välittävän ja hoitavan tunteita, kun niistä ei osata puhua. Se, että oppii kokemaan itse tunteita, tunnistamaan ne ja jopa nimeämään, mutta ei opi niistä puhumaan, niiden kohtaamisesta ei ole silloin hyötyä kovin paljon ihmissuhteisiin, itseä ne voivat hieman helpottaa. Sanakielen kautta saamme yhteisen ymmärryksen, taide sinällään luo jokaiselle erilaisen kokemuksen ja näkemyksen.

Kun sitten kohtaamme tunteet toisten kanssa vuorovaikutuksessa, törmäys on usein taattua, se minkä olimme tunnistaneet itsessämme, ei ole validia vuorovaikutuksessa. Eräs psykologian opettajani sanoi, ”kyllä me itsemme pystymme hyväksymään, mutta sitä palautetta mitä saamme toiselta, on vaikeampaa hyväksyä”.  Suhde toiseen on alkujaankin vaativampi kuin itsensä kohtaaminen. Toisen näkemys on useimmiten erilainen ja joudumme muutokseen hyväksymisessä, ehkä luomaan uuden näkökulman, ja siitä tulee vaatimus itselle.

Eilen kuuntelin Tastula & Flinkkilä puheohjelmaa masentuneen henkilön sekä psykiatrin puhetta. Tuo itsensä löytäminen masennuksen alta on pitkä reissu, täytyy kuoria kaikki naamiot päältään ja katsoa itseä silmiin, kuka minä ole, olenko aito, ja tunnenko itseni ja vielä hyväksyä se, ja että muutun koko ajan. Kun olin itse masentunut, työstin itseäni opiskellen ja miettien, loppuaikaa lukuun ottamatta, jolloin aivoni olivat lyijyä, eikä liikettä siellä tapahtunut. Jokseenkin tulin siihen tulokseen, että masennuksen syitä etsitään liikaa tunne-elämästä, ja uskotaan ihmisen elävän rooleissa naamioiden takana. Lapsuuden kotini oli rehellisyyttä ja aitoutta pääosin ihmisten kohtaamisessa. Niinpä minä näin itseäni ja muita hyvin rehellisesti. Olen tullut siihen tulokseen, että masennuksen syitä olisi hyvä eritellä enemmän.

Minun masennuksessa oli kysymys aivojen lamaantumisesta, ne kuolivat, ei itsensä hyväksymättömyydestä. Kun ympäristö ei hyväksynyt minun totuuttani, itse oli laitettava syrjään, ja aivot eivät aktivoituneet, tunteita ei saanut osoittaa, eikä itseään ilmaista. Minusta tuntuu siltä, että masennuksen diagnosointi on keskiluokkaisen elämäntavan näköinen, ei brutaalin yhteisön, jossa valtaa käytetään väärin, alistaen, häpäisten, syrjien ja eristäen. Aivot lamaantuivat, koska niiden moottori, itse ei aktivoitunut, ja niinpä masennus menikin hyvin syvälle, se oli sosiaalisesti tuotettua, ei persoonallista. En yhtään ihmettele, että psykiatri puhui ohjelmassa syvällisen kohtaamisen tarpeesta, tuon mielen aktivoijan, itseä synnyttävän osan aivoissa, joissa ei ole pahaksi juuri Jumalan etsiminen itsen sisältä, mielikuvien näkeminen Jumalan avulla. Se ei vaan näytä onnistuvan yhteisöissä, jossa vain arvioidaan toista ihmistä, sosiaalinen yhteisövalta on yliarvostettua.

Yhteisöt, joissa olen elänyt, ovat olleet tunnekylmiä, puhumattomia ja tuomitsevia.  Kun olin saanut leiman otsaani, muiden toimesta, en koskaan saanut ihmisarvoa takaisin, vaan tuomiot säilyivät aina. Kun kysyin, mitä kuuluu, vastattiin, sinä se kyllä olet utelias, hyvin negatiivisesti, kun kysyin, onko sinulla suruja, sain kolmen kuukauden rangaistuksen välien katkaisuna, anteeksipyyntöä ei koskaan, yhäkin minua rangaistaan puhumisesta. Ne asiat joista rangaistaan, on heidän itsensä aiemmin tekemiä, ja koska me ihmiset teemme kaikki samantyyppisiä virheitä, syntipukki saa kantaa ne. Moni opettaa, puolustaudu, saan niistä niin julmia rangaistuksia, että en lyö enää päätäni seinään, ja ellei rankaisut tehoa, viimeisenä keinona on täydellinen eristäminen. Jos ihminen kysyy jotain, hänet vaietaan kuoliaaksi, ei vastata, ei huomioida, hän on ilmaa ja arvoton. Asioista juorutaan, luodaan ennakkoasenteita sukulaisten ja ystävien piireissä, työpaikoilla tiedotetaan etukäteen henkilö niin hirveäksi, ettei hän pääse milloinkaan syntipukin roolista. En ole nähnyt juurikaan vaikutusta sillä, että ihminen käyttäytyy fiksusti, asenteet elävät, ja ennakkoluulot kukoistavat. Joskus taas törkeäkin henkilö menestyy, koska pelko on suuri vaikuttaja, pelottajaa kumarretaan.

Saattamalla ihminen ala-arvoiseen asemaan, hän on alttiimpi tekemään epätoivoisia tekoja ja niihin taas puututaan, ensin tuotetaan ja sitten kohistaan, hölmöläisten hommaa.

Raija

IHASTUMISEN VAAROISTA

Lapsi syntyy viattomana. Hän rakastuu itseensä totuutta havaitessaan, mikä myöhemmin yhdistyy Jumalan rakkauteen oppina, koska sitä kautta lapsi pysyy totuudessa, ja koska Jumala kuvattomana antaa lapsen totuuden säilyä ja lapsi saa pitää havaitsemaansa totuutena.  Jos ja kun lasta kohdellaan hyvin, hän iloitsee ihastuksestaan itseen ja toiseen ja se pitää mieltä vakaana. Jos ja kun lasta kohdellaan huonosti, mieli lähtee puolustukseen, ja alkaa kehittää odotuksien mukaista mieltä, jopa valehtelee saadakseen pitää rakkautta ja hoivaa tukenaan.

Vilpittömyys tuo lapselle turvaa ja luottamusta itseen sekä toisiin.  Se on asia, johon muut ihastuu. Jos ihmisen mieli tai muiden tulkintavalta muuttaa käsitystä ihmisen vilpittömyydestä valheelliseksi, joutuvat ympäristön ihmiset omien havaintojensa ja kerrottujen totuuksien ristiriitaan. Seurauksena on vilpittömän hylkääminen, koska kerrottu (paha) on vienyt luottamuksen. Vilpitön saa julmat rangaistukset pienestäkin virheestä, sillä yksilöt kokevat, että heidän luottamuksensa vilpittömään on petos.

Kun joku yksilö asetetaan eriarvoiseen asemaan, huonommaksi kuin muut, ei hän saa osallistumisen ja itseilmaisun oikeutta, ja silloin alkaa valtaapitävien vallan väärinkäyttö. Epäluottamus vainottuun lisääntyy, eikä vilpittömyys auta, koska asenteet pitävät huolen siitä, että yksilö saatetaan epäluottamuksen piiriin ja häntä aletaan pitää epärehellisenä. Näin itse asiassa vallan väärinkäyttö aiheuttaa sen, että yksilöt ovat ristiriitojensa vankeja, ja se tuottaa mielenterveysongelmia. Valta ja asema ovat vaarallisia yhdistelmiä.

Valheelliset tarinat alkavat kuljettaa totuutta, eikä yksilö saa pitää totuutta, jonka hän vilpittömyydessään havaitsee, ja melkein ainoaksi tieksi jää usko Jumalaan. Kun ihminen sitten rakastuu täydellisesti Jumalaan ja pitää häntä luottamuksen lähteenä sielunsa uskottavuuden ylläpitämiseksi, säilyttää hän vilpittömyyden, mutta se voi viedä rakkauden toisiin ihmisiin kauas. Tuo vilpittömyys on ihanteiden kautta ongelmallista, jos se on täydellisyyttä vaativa ja ihmiset eivät kykene siihen, vain Jumala voi olla täydellinen. Kun ihmiset rankaisevat julmasti epärehelliseksi luultua, hyljeksitty joutuu rangaistusten pelkojen vuoksi yhä vaikeampaan asemaan, eikä uskalla tehdä enää virheitä, ja ihailu lisääntyy muilla, mutta virheitä todistetaan, koska koetaan että vilpitön pettää. Itseltäni on otettu rangaistuksena itseilmaisun oikeus, tunteiden ilmaisun oikeus, puheoikeus, työn oikeus, rakkauden oikeus, ja suorastaan koko elämän oikeus.

Kun ei luoteta ihmisen itsensä tuomaan totuuteen, tehdään ympäristön toimesta uusi totuus valheellisesti. Jos ja kun yksilö mahdollisesti valehtelee, tai puhuu totta, on aina tulkinta kauempana totuutta kuin yksilön itsensä kertoma ja kokema.

Raija

TARINOIDEN ARVO

Nykyään on kovasti tapetilla lukeminen ja tarinat, niiden arvo ihmisen kehitykselle. Kriittisenä ihmisenä en pidä juuri mitään itsestäänselvyytenä. Joskus muistan lukeneeni tutkimuksesta, jossa kaunokirjallisuuden harrastaminen vei todellisuudesta erkaantumiseen. Luen enimmäkseen tieteiskirjallisuutta, kaunokirjallinen jäi nelikymppisenä, lapsena sadut oli tarpeen. Hyvä rikosromaanikaan ei enää vedä kovin paljon, mikä oli 40 – 60 vuoden iässä.

Tänään oli keskustelua plagiointi ongelmasta ammattikorkeakouluissa. Suomen kieli rapistuu ja se on surullista. Erityisesti äidinkielen oppiminen on merkityskokemusten kannalta oleellista kielen oppimisessa. Minulle kieli oli enimmäkseen asiakieltä opintojen aikana, ja se toi kyllä hyviä tuloksia. Mutta en pidä sitä ihmisen kokonaiskehityksen kannalta oleellisena, vaikkakin tärkeänä.

Kun olin nuori, minuun kohdistunut rikos vaikutti merkitsevästi sanakieleeni. Kun yhteisö tyrmäsi rikosta tapahtuneen, se painui syvälle psyykkisen puolustuksen uumeniin. Tapahtuma hävisi pitkäksi aikaa muistista, ennen kuin se palasi 20 vuoden jälkeen turvallisissa oloissa takaisin muistiin. Tällöin katosi myös kykyni kielelliseen ilmaisuun niin kirjoittamisessa kuin puheessakin. Sanat hukkuivat psyyken paineessa. Minusta tuli ensin asiakeskeinen, vasta sitten tunteeni saattoivat tulla esiin. Tunteiden tulemiseen auttoi muistista ja mielen toiminnasta tehty tutkielmani lopputyönä. Sain tutustua mielen olemukseen. Mutta vasta viimeisessä syväopiskelussani sain auki tunteita, jotka olivat syntyneet rikoksesta, aloin nähdä itseäni ja todellisuuttani.

Opiskeluissani yksi menetelmä apuna itsensä ja toisten kohtaamiseen oli tarinat, luodut, luetut ja kerrotut. Tarkoituksena oli saada näkemään ihmistä sitä todellisuutta, mitä hänen elämässään on. Jotkut olivat hyvinkin vastaanottavaisia ja työstivät tarinaa itsensä läpi. Mutta sitten oli henkilöitä, joille tarina oli kohde, johon lyötiin leima ja tuomio, tarina ei auttanut. Merkittävintä puheiden, tarinoiden ja kohtaamisten kontekstissa on valta. Jos ihminen asettaa vain toisen kohteeksi, jota operoi, omaa henkistä kasvua ei tapahdu. On kysyttävä, onko kysymyksessä silloin psyykkinen puolustus, vai tukeeko tätä systeemiä annettu valta ja rakenteet yhteisöissä. Voi olla, että ihminen, joka ei saa olla osallisena puheessa, menettää kielen, mutta ihminen joka taistelee vallasta, jää valtarakenteiden vangiksi ja plagioi puhetta.

Välttyäkseen näiltä sudenkuopilta, tarvitaan syvät tunnesidokset äidinkieleen, jotka syntyvät syvällä aivoissa mantelitumakkeen kautta, tunnereaktioiden kautta, jotka sitovat persoonallisuuden kieleen, niin että ihminen voi tuottaa yksilöllistä kieltä.

Raija

PSYYKEN HEIJASTUKSIA

Perheiden jäsenten eri luonteenpiirteet ja toimintamallit sekä tavat käytöksineen jättävät kauaskantoisia vaikutuksia ihmisten mieliin, jotka sitten heijastuvat työpaikoille, vapaa-ajan harrastuksiin ja ihmissuhteisiin kaikkialle. Ongelma ydin voi olla persoonallisuudessa, koettujen asioiden kokemuksissa, normeissa, ulkopuolelta säädettyä, rooleista tullutta, arvoissa, laissa, jne. Ei ole pitkä aika kun naisella ei vielä ollut äänioikeutta.

Esimerkkinä käyköön perhe, jossa isä on kovan kurin kannattaja, ja vaatii äärimmäistä pidättäytymistä monella tasolla, kieltämällä iloa, kärsimällä tuskaa, opettelematta itseilmaisua, ja tunteiden ilmaisua, jne. perin suomalaisia tapoja. Äiti taas on lempeämpi, ja antaisi lapsen harrastaa muutakin kuin hiihtoa, antaa leikkiä ja nauttia elämästä lapsen omalla tasollaan. Kasvatustieteen mukaan nämä aiheuttaa lapsille ongelmia, ahdistusta ja käytösoireita. Onneksi kuitenkin salaakin voi tehdä asioita ettei jää kokonaan isän tai äidin ehtojen vankilaan, mummun kanssa voi leikitellä ja olla oma itsensä. Valitettavasti on sanottava, että asioihin perehtymätön tulkitsee ongelman ainoastaan äidin syyksi, koska lapsi purkaa ahdistustaan turvallisempaan äitiin, kiukuttelee äidille ja kokeilee rajoja äärimmäisesti juuri äitiin, koska rajat ovat epäselvät perheessä. Niin usein juuri tiede on syyllistynyt äidin ongelmaksi luokitteluun näissä asioissa.

Epäselvät roolit perheissä ja valtataistelu lasten kesken sekä myös vanhempiin nähden kehittää syyllistämistä ja tuomitsemista. Perheessä kehittyy syntipukkiongelmia joihinkin heikompiin jäseniin, ja heitä syrjitään. Julki tuodussa näkemyksessä syyllisyys karkotetaan itsestä ja kerrotaan kaunista tarinaa, kuinka he tekevät oikein ja valtaa pitävien toimesta kerrotaan, ettei mitään ongelmaa ole, vaan syrjitty luo ongelman. Salattu ja julkinen tulee esiin. Kuitenkin käytännössä puheet ja teot ovat täysin erilaiset. Syrjittyä tuomitaan ja kerrotaan hänen ymmärtävän asiat väärin, mutta he eivät ole tehneet koskaan mitään vääryyttä syrjitylle.

Raija

KIERTÄVÄ TUSKA

Kärsimys kiertää ja kaartaa lähipiireissä, synnyttää uhreja ja lisää kärsimystä joskus enemmän kuin on tarpeen. Tärkeää olisi opetella löytämään omien tunteiden tuskaa tuottava kokemus, mutta kun me elämme ihmistä eriarvoistavassa kulttuurissa, sosiaaliset käytänteet muovautuvat heijasteisiksi, peilaamme tuskan toisiin. Kunnioitus toista kohtaan auttaisi melkoisen paljon tämän ongelman kiertämistä. Tutkiessa omia tunteita, me mahdollisesti löydämme tunteiden vaikutuksen itsestämme. Kun opimme kuulemaan toista, kuulemaan itseämme, vuorovaikutus selkiytyy ja ymmärrys lisääntyy.

Eräs psykiatri sanoi minulle, etteivät ihmiset kestä omaa tuskaansa ja siksi siirtävät sen toiseen. Joskus se on tarpeen, mutta ei aina. Tuskan kohtaaminen ei ole helppoa, mutta se vapauttaa kun tiedostaa sen. Toiseen siirtäminen aiheuttaa yhä enemmän tuskaa, syyllisyyttä ja häpeää, ja siksi se on kuolleena syntynyt ajatus.

Ihmisten eriarvoisuus on useimmiten syynä heijastaviin tunteisiin. Mutta myös ongelmallinen itsensä tutkimisen estyminen milloin uskonnollisista syistä, milloin ideologisista syistä, kun sosiaalisuudesta on muodostunut toinen toistensa vartioimistavoista. Tiede on pitänyt pitkään itsetutkiskelua totuuden vastaisena, ja uskonut ulkopuolelta tulevaa tarkastelua objektiivisempana. Vuorovaikutuksen hyvä konteksti olisi kuuleminen ja kunnioittaminen, jolloin voisimme oppia toisiltamme enemmän, niin tiedon kuin tunteidenkin suhteen, puhumalla ja kertomalla kokemuksistamme.

Ongelmia voi lähestyä monesta näkökulmasta. Otan tässä kaksi esimerkkiä, muitakin on liuta, kuten kielen vaikeudet, tiedon jäsentäminen, tiedon puuttuminen, puhumattomuus, asema, arvot jne.

Eräs lapsi joutui vanhempiensa hylkäämäksi, ja se tuotti vahvaa hylkäämisen kokemusta hänen sieluunsa. Hän haki hyväksymistä avioliitossa virheettömyyttään todistaen, alisti puolisoaan tyhmäksi, vaati lapsiltaan täydellisyyttä, ja toisaalta otti itse marttyyrin roolin kaiken kärsijänä. Kun ongelmaa ei kyetty käsittelemään perheessä, sukulaisperheet saivat kokea halveksuntaa ja mitätöintiä ja niin ongelmat siirrettiin muihin ja ne tulivat esiin muissa ihmisissä, mikä jatkoi kulkuaan yhä useampiin ihmisiin. Pahimmillaan suvun syntipukin synnyttämisenä, joka sitten leimattiin kaikkeen syylliseksi julkisesti häpäisten. Me suomalaiset emme ole oppineet käsittelemään omia tunneasioita.

Usein perheen pojat ja esikoiset joutuvat asemansa vuoksi liiallisten odotusten loukkuun. Luonteeseen pesiytyy jopa narsistisia piirteitä. Tätä kutsutaan joskus messiassyndroomaksi. Kaikkien on toteltava ja alistuttava hänen tahtonsa alle, muuten tulee rangaistusten sarja. Tunnetasolla tapahtuu itsensä ja toisen uhraamista, ylentämistä ja alentamista, hyväksyntää ja hylkäämistä, mutta omia kokemuksia ei tutkita. Tätä synnyttävät hierarkiat yhteisössä, asema siellä, perheen roolit, annetut ja otetut.

Raija

LOUKKAANTUNUT SIELU

Minulle sielu on sama kuin tunteet. Olen oppinut sen jostakin psykologian oppikirjastani. Raamatussa ehkä opetettaisiin toisin. Joskus luin erään kasvatustieteilijän kirjan sielun kehityksestä. Siellä kuvattiin negatiivisia ja positiivisia tunteita, joten eiköhän se liene melko todennäköinen sielun määritelmä. Joskus vaan tuntuu siltä, että sielu kuvataan enemmän kuin lopputuloksesta käsin, mitä tunteet tuovat ihmisyyteen ja taakse jää se mistä tunteet syntyvät.

Viime aikoina olen joutunut pohtiman paljon loukattua sieluani. Se on kuin raastin raudalla raavittu, ja tunteeni on noussut pintaan kiivaasti. Olen loukkaantunut syvästi. Siellä on taustalla menetys, syvä ihmisoikeuden menetys. Minut on mitätöity ja minulta on viety puheoikeus, olen ollut ilmaa ja näkymätön. Ajatuksistani ja kuvauksistani on tehty typeriä, ja sopimattomia, muistoistani, jotka on identiteettini pysyvyyden oleellinen konteksti. Kun olin menettänyt ne nuoruudessa, sen uusiutuminen oli raskasta. Menettäminen, pettäminen ja hylkääminen olivat kolme vahvinta mielen murtajaa.

Mikään menetys ei loukkaa niin syvästi kuin itsensä menettäminen, oikeuksiensa menettäminen. pettämistäkin olen alkanut sietää, sillä valehtelijoita on maailma täynnä. Olen oppinut hyväksymään materiaalisen menetyksen ja ihmisten hylkäämiset, mutta itsen menetys vie pois sielun, mikä on elinehto.

Olen menettänyt elämässäni opiskelumahdollisuuden, oppimisen kyvyn, rakkauden, puheoikeuden, ruuan, taloudellisen turvan, kunnioituksen, ystävät, työn, tietoisuuden, tunteet, toimintakyvyn, mutta mitä olen saanut tilalle. Juuri sen tietoisuuden, että nämä ovat elämän rakennuspalikoita, joista hyvä elämää koostuu. Ilman näitä sielu kuolee, ei ole syytä mistä tunteet syntyisivät.

Raija