RAKASTUMINEN, tautiluokitus F63,9

WHO eli maailman terveysjärjestö on luokitellut rakastumisen mielisairaudeksi, ja sen tunnus on F63,9, mikäli Metropolin artikkeliin on uskominen. Näyttää siltä, että tämänlaisen rakastumisen taustalla on kehotunteet, jossa aistimukset nostattavat hurmostilan kokemukseen. Olen itsekin rakastunut ja hurmaantunut näissä kokemuksen merkeissä. Eräs ystäväni sanoikin, ei sillä ole väliä, miten se alkaa, vaan miten se kehittyy. Ei suomalaisella ole helppoa lähestyä toista ihmistä.

Rakkaus on kuitenkin laaja käsite, tunnehurmos ei riitä sen selittämiseen, se voi olla alku, ja se laittaa hormonit hyrräämään, ja mahdollisesti lisääntymään sekä perustamaan perheen. Nuorena viisitoista kesäisenä rakastuin naapurikylän poikaan, ajelimme mopolla ja suutelimme itsemme taivasten valtakuntaan. Mutta opimme myös puhumaan, jakamaan kokemuksia, vilpittömyys oli ohjaajana koko rakastumisten teilläni, jotka olin saanut siitä suhteesta.

Aikuisena rakastumisen laajuus on moninainen, iloitsee niin toisen onnistumisesta, että tulee hyvä mieli. Äidinrakkaus on varmasti kaikkein vahvimpia, joskus tuntuu, etteivät lapset ymmärrä sitä, elleivät he hanki omia lapsia, sillä heillä on niin suuri voima kasvaa omiksi yksilöiksi, irtautua napanuorasta.

Rakkaudessa on paljolti kysymys empatiasta, halusta tuottaa toiselle hyvää, ja suoda hänelle onnistumisia. Ystävistäni löytyy paljon elämästä nauttijoita, he rakastavat musiikkia, liikuntaa, sanoja, ja kuvia. Olen niin iloinen kuullessani heidän kokemuksiaan, että itsekin nautin. Kansantanssia harrastava ystäväni on kohta 80v. ja tanssinut 15v. ikäisestä. Rakas runoilijaystäväni kertoo elämän kaipuusta ja menetyksestä vivahteikkain sanoin, nautin hänen sanoistaan. Joskus tuntuu siltä, että yleisesti kaipuu elämästä ei ole vielä runouden arvostusasteikossa saanut sijaa, ja että runoudessa vain arvojen esiintyminen yhteiskunnan suhteen on arvossaan, kuten isänmaallisuus. Elämänkaipuu on tärkeä tunne, jota soisi viljeltävän. Eräs ystäväni on musiikkia kuunnellessaan haltioissaan. Hän ei juuri kerro kokemuksestaan, mutta ylistää musiikkia ja musiikintekijöitä, sitäkin tarvitaan, iloitsen hänen kokemuksestaan. Eräs poika on valokuvauksen mestari, hän nauttii luonnon kauneudesta, ja kuinka iloiseksi hän saakaan minut kuvillaan. Joidenkin huumori saa minut hytkymään.

Itse olen rakastunut aina sanoja, lapsesta pitäen. Sanojen rakastajaa voi olla vaikea rakastaa, sillä näkemykset koskettaa jokaisen maailmankuvaa ja haastaa joskus kyseenalaistamaan sen, se ei aina tunnu turvalliselta. Runoudessa on sama asia, mutta se jättää enemmän lukijalle itselleen kuvanmuodostuksen osaa.

Nykypäivänä populismi kukoistaa. Tieto koetaan epäluotettavana, sitä karsastetaan. Minä rakastan tietoa, suorastaan himoitsen sitä, mutta olen nähnyt, että sen arvo on heikko. Se tuntuu surulliselta, kun maamme on niin koulutuksen huippumaa.

Raija

ELÄMYSHAKUISUUS

Tänä päivänä on runsaasti vahvoja elämyshakuisia toiminta-esityksiä, useita tv-ohjelmia, räiskivät murha ja tappo elokuvat, musiikkia korvia särkevänä huutamisena ja rummutuksina. Hiljaisuus ei ole enää päivän muotisana, josta voisi löytää jotakin merkittävää. Elämys on minun peruspsykologian kirjassa määritelty tunteeksi. Ehkä se tänä päivänä eriteltäisiin kehotunteeksi. Kehon tai ruumiin revittelyä on joka tapauksessa runsain mitoin saatavilla, ikään kuin ihminen kestäisi kaiken äärimmäisiin venytellen, tunteakseen kehonsa. Sitä on syytä tutkia, eikä siinä sinällään ole mitään pahaa. Mutta antaako se tyydytystä elämään, vai lisääkö vain volyymiaan antamatta mitään.

Tutustumalla sisäisiin tunteisiin saattaa löytää ja kykenee erittelemään kehon aistimukset tai elämykset erilaisiksi kuin sisäiset tunnekokemukset. Näissä sisäisissä kokemuksissa pelko voi nousta vahvimmaksi vaikuttajaksi, jos sitä ruokitaan. Sen uskotaan olevan kehittäjä, mutta tosiasiassa se on vain kehollisen reaktion toistaja, himoon ja kilpailuun sekä yllyttävä, että pakeneva. Rauhan, levon ja mielekkyyden kontekstissa ihminen voi löytää syväsyntyisen luovuuden ja innoittavan kyvyn tarkastella asioita laajasti, jopa muistaa paremmin.

Yliaktivoitu kehon rääkkääminen saattaa kehittää mielen pelot kehoriippuvuuteen, jolloin kiihkomielisyys saa vallan ja luo liikaa jännitteitä mieleen sekä lisää aktivaatiota yli tarpeen. Normaalissa jännitteessä, mikä syntyy ihanteen ja realismin välisestä ristiriidasta minuudessa, syntyy hyvä jännitteisyys, mikä pitää aktivaatiota yllä, ja jossa ihminen pyrkii kohti ihanteita. Siksi on erittäin tärkeää, että alle kouluikäisten lasten turvallisuudentunne hoidetaan asiallisesti aikuisten tukemana, kiireettömästi ja rakkaudella, etteivät pelot ala johtamaan ja mieli tule kiihkoisaksi. Suurissa ryhmissä tämä ei ole mahdollista, lapsi tarvitsee yksilöllisen tuen ja turvan tunteiden jakamiseen, jossa aluksi aikuinen ikään kuin säilöö ja kantaa liialliset tunteet. Lapsen turvallisuus on oltava niin vahvaa, että siinä kehittyy itseys, joka valitsee itse, ei tunteet tai keho ja kasvaa vastuulliseen vapauteen itsensä kokemisessa.

Pelot tunteina voi ehdollistua niin vahvaksi voimatekijäksi kehoon, että se vie voimat tyystin koko kehosta. Jos on kokenut syvän masennuksen, tietää mitä on henkisyyden poissaolo kehosta. Se tekee kehon lyijymäiseksi, jonka paino on niin suuri, ettei sitä jaksa liikauttaa. Pelon yhteydestä voi nähdä ja löytää kiihkomielen. Kiihkomielessä on kahtiajakautunut olemus, voittaa tai hävitä. Kilpailuja seuratessa voi huomata itsessään kiihkomielen samaistumisen kilpailijoihin. Tuo alkujaan pelon synnyttämä mieli voi riistäytyä käsistä ja synnyttää ylivahvoja kehoaistimuksia, jotka nousevat joskus jopa hurmokseen kollektiivisen kokemuksen innoittajana, olemme ylisuorittajia, huudamme ulos sen voimaa väkivaltaisesti.

Surullisinta tuossa kehoelämysten metsästyksessä on se, etteivät ne tuo tyydytystä syvähenkiseen olemukseemme. Ne voivat tuoda väsymyksen, josta ei pääse ulos vaikka kuinka yrittäisi lisätä kuntoilua ja treenata lihaksiaan. Syvähenkisessä olemuksessa merkitys nousee lapsen innostuksen alkuperästä, ilon syntymästä. Kokiessaan tämän yksilö kokee tyydytystä, ja jakaessaan kokemuksen toisen kanssa, merkitys synnyttää yhteisyyttä, jossa hyväksyntä on läsnä. Tuossa lapsen innostuksessa ei ole enää järjetöntä pelkoa, joka veisi mielen yliaktivaatioon, vaan leikkivä ja vuorovaikutteinen olotila, jossa vapaus on läsnä.

Raija

EPÄVARMUUDEN LOIHTIMINEN

Joskus ihmettelee ihmisten erilaisuutta, kun sen pitäisi olla rikkaus ja tuoda iloa kanssakulkijoilleen. Eräässä vaimojen keskusteluryhmässä tuli esiin erikoinen piirre heidän miehissään, jota ihmettelen vielä tänäkin päivänä. En ole osannut sitä analysoida, mistä on kysymys ja miten tuohon ongelmaan ylipäätänsä voisi vaikuttaa niin, että tilanne ei vaikeuttaisi perheiden oloa.

Toisessa tapauksessa mies ilmeisesti halusi, että vaimo tulisi mustasukkaiseksi, tai että hän voisi hallita enemmän vaimoaan alentamalla hänen itsearvostustaan. Hän asetti makuuhuoneen seinälle entisen rakastajattaren figuurin valokuvaluonnoksena. Iltaisin nukkumaan mennessä hän hyväili kauniin naisen vartaloa kuvassa. Varmasti jokainen nainen kokisi tuollaisen tilanteen epämiellyttävänä ja tuskin kukaan terveesti reagoiva ei kokisi jonkinlaista epävarmuutta rakkauden suhteen, olenko sittenkään ainutkertainen ja rakastettu tuolle miehelle. Onneksi nainen osasi erota ajoissa miehestä, eikä suhde kestänyt pitkään. Lapsia liitosta kuitenkin syntyi ja siinä vaiheessa vaimo totesi, ettei hän kestä enää henkistä väkivaltaa. Mies kehui ylitsevuotavasti toisten lapsia omille lapsilleen ja antoi myös lahjoja runsaskätisemmin.

Toisessakin tapauksessa mies aliarvioi oman vaimonsa tekemisiä ja vartaloa sekä kehui toisten lapsia. Omille lapsille tarjottiin ala-arvoista ruokaa ja vieraille suorastaan pröystäiltiin. Jo aikuisena lasten käytyä vierailuilla, isä saattoi huomauttaa, millä maksat syömäsi ruuan ja kysymys oli varakkaasta perheestä. Tämä nainen ei kyennyt eroamaan miehestä vaan kärsi ja kärsi loputtomiin. Lopulta yhden lapsen tuhoutuminen ja itsemurha lannisti naisen ja hän kuoli pian lapsensa jälkeen.

Mitä noiden miesten päässä oikein liikkui? Miksi sisäinen lapsi oli hyväksyvämpi toisten lapsille kuin omille? Ilmeisesti kysymys oli siitä, etteivät he koskaan tavoittaneetkaan avointa, vilpitöntä ja iloitsevaa lasta, vaan tunteensa, jotka olivat vielä kateuden alla. He olivat molemmat perheen ainoita lapsia ja lapsiminä ei saanut tulla näkyviin autoritaarisessa kasvatuksessa. Vanhempien itsevaltius jätti ikuisen kateuden ja mustasukkaisuuden sieluun. He jäivät yksinäisyyden kuiluun, jossa ei saanut jakaa kokemuksia toisten ikäisten kanssa. Miehille vieraat lapset olivat satunnaisissa kohtaamisissa miellyttäviä, heitä saattoi ihailla ja omat lapset toivat eteen kiukuttelua ja vastoinkäymisiä, joka on itsevaltiuteen sairastuneelle ylitsepääsemätöntä.

Kasvatustieteessä on nimitys lapsille, jotka on kasvatettu itsevaltiaiksi, messias lapsi. He saavat osakseen odotuksia, joita vanhemmat itsepintaisesti tuovat esiin, mikään ei ole riittävää, lapsi joutuu suorittamaan vanhempien arvot. Sisäinen lapsi ei saa tilaa tulla kokevaksi. Lapset ovat ainoina lapsina ylistämällä alistettuja.

Raija

RASISMIN VASTAISTA PÄIVÄÄ

Olemme hyvän asian puolesta tänään. Jopa pääministeri osallistuu rasisminvastaiseen mielenosoitukseen. Joku kommentoi hänen osallistumistaan, onko se sopivaa. Ranskan presidentti ja Angela Mergel kävelivät yhteisrintamassa Pariisissa, kun terrori-iskut oli tehty lehden toimitukseen. He seisoivat yhteisrintamassa.

Rasismin voi ymmärtää laajemminkin kuin rotusyrjintänä. Se on syrjintää ihmisyyttä kohtaan. 

Kansallissosialistit kaasuttivat hengiltä juutalaisia, mielisairaita, tiedemiehiä ja kadun tallaajia vain sillä perusteella, että joku naapuri oli ilmoittanut epäilevänsä henkilöä jostakin. Tällöin vaino oli hyväksyttyä ja yleinen ilmapiiri syrjintää suosiva. Syrjinnän vastaisuus on hyväksyttävää jopa pääministeriltä.

Syrjintää tapahtuu päivittäin monen ihmisen kohdalla. Syrjinnän kohteeksi ovat Suomessakin joutuneet vammaiset, mielisairaat tai muutoin poikkeavat. Sitä on olemassa sekä virallisesti että epävirallisesti. Ei ole kysymys ainoastaan ennakkoluuloista, vaan syvemmältä löytyy oppeja ja asenteita runsain määrin jopa tieteen piirissä. En ole pystynyt antamaan anteeksi ihmiselle, joka haukkui minua skitsofreenikoksi. Se, että en ole kestänyt väkivaltaa ja olen siitä oirehtinut mielenterveyden kohdalla, ei ole skitsofreniaa. Historian tuntemus on tosi tarpeeseen tänä päivänä, on surullista, että opetusministeri on ajamassa sitä vapaaehtoiseksi.

Olen kokenut syrjinnän luita ja ytimiä myöten, aina virallisia tahoja myöten. Olen pohtinut kohdallani sosiaalisen syrjinnän vuoksi eutanasiaa, sillä niin raskaana olen kokenut sen voiman. Ja olen tullut siihen tulokseen, että oikeus pillerillä elämän päättämiseen pitäisi suoda suuren kärsimyksen ja tuskan vuoksi. Tuskaa pitäisi voida verrata syövän aiheuttamaan ongelmaan.

Niin vaikeaa näyttää olevan ihmiselle toisen ihmisen kunnioittaminen.

Raija

VALHEENPALJASTUS

Yhteisö rankaisi minua julmasti ja häpäisten totuuden kertomisesta. Ikään kuin yhteisö moraalinvartijana oli ottanut tuomiovallan käsiinsä ja käytti tuomiovaltaa kertomaani asiaan. Heidän mielestään sellaista ei voinut tapahtua, raiskausta, ja minä sain syyllisyyden ja häpeän taakan kannettavakseni, josta seurasi mielenterveyteeni pahoja lommoja. Menetin itseni aina kehonkuvan vääristymiseen saakka. Itseä ei saanut olla olemassa, ympäristö päätti mielivallallaan elämästäni.

Kun totuudesta ei saanut puhua, se aiheutti lopulta häpeän voimasta ahdistusta ja levottomuutta kehon kieleen, kun olin uskaltanut ryhtyä taistoon yhteisöä vastaan. Muistan tuolta ajalta, kun eräs poliisiylijohtaja ylisti Aamulehden artikkelissa valheenpaljastuksen erinomaisuutta. Kirjoitin hänelle kirjeen. Valheenpaljastuskokeessa ihmisestä mitataan hikoilua käsiin yhdistetyissä sensoreissa. Kun hikoilua ilmenee, katsotaan tämän merkitsevän valhetta. Olin havainnut juuri päinvastaista, kun puhuin totta, aloin hikoilemaan. Julma rankaisu ja häpäisy yhteisön taholta totuutta puhuessani saivat aikaan pelkoa, joka kiihdytti eritteiden toimintaa. Montakohan ihmistä on tuomittu valheenpalastimen vääristämisen vuoksi.

Yhteisövalta voi olla sekä positiivista, että negatiivista ja siten toimia sekä hyvyydessä että pahuudessa. Yhteisö voi elää valheessa yhtälailla kuin yksilökin. Tutkisin enemmän valheita yhteisön ongelmana kuin yksilön, mikä sekään ei ole poissuljettua. Valheenpaljastus voi olla hyvinkin epäluotettava, ja yhteisön julmuudet voivat muuttaa yksilön käyttäytymistä. Kauniit tarinat ja positiivisuus on elämän kannalta voimavara, jota ei kannata väheksyä. Mutta väitän, että ihminen kokee olotilansa mielekkäämmäksi, jos hän saa kuulla totuutta, vaikka se onkin joskus raskasta. Lapsella on luontainen kyky rehellisyyteen ja totuuteen. Tarina on tie oppimiseen, mutta mieli rakastaa totuutta, jos sille luodaan edellytykset. Mielekkyys voidaan saavuttaa hyvällä kohtelulla.

Raija,

HAVAINTOJA KIIREESSÄ

Kaupan kassalla on uusittu korttipäätteet. Asiakkaat hermostuvat, kun maksaminen on hankalaa, kortilla ei onnistu, pitää hakea ensin ulkopuolelta automaatilta käteistä. Tämä on tätä päivää. Tiedon saanti on monien mutkien takana, on turha puhua helposta tiedonsaannista, on oltava vähintään tietokonenero. Nämä tietenkin ovat arkihavaintoja, ja niistä ei voi tehdä johtopäätöksiä.

Olen viime aikoina useamman kerran ostanut lähikaupasta päärynäjuomaa, joka on osunut kohdilleen minun makunystyröissä. Nyt kolme kertaa olen huomauttanut kassaneideille, että myyttepä te nyt halvalla tätä juomaa. Reaktio on ollut, ei mitään. Todellinen hinta on 2,49 ja nyt se tulee kassalle vain 0,49. Hinnoittelija on naputellut väärän hinnan.

Mutta kassaneidit eivät enää tee havaintoja asiakkaiden puheista ja palautteista sillä heillä on tiukkatahtinen työ, sivuille ei vilkuilla. Myös tutkimuksellisesti on todettu, että yksitoikkoinen työ pakkotahtisesti estää ihmisen havainnointia.

Havainnointia ei tietenkään voi nostaa arvoon arvaamattomaan. Moni vanhus joutuu kärsimään satunnaisesta kömmähdyksestä, ja muistimittausten yksipuolisuus vie dementiadiagnoosiin, ihmisellä, joka ei ole tottunut käyttämään lyhytaikaista muistia. Liian usein törmäsin päiväkodissa siihen, että hoitajat luokittelivat lapsen häiriköksi, jos hän suuttui kerrankin vuodessa. Asiat eivät ole niin yksikertaisia. Kauppareissusta jäi mieleen postipoika, joka juoksi laatikon kanssa, kaupoissa myyjät juoksevat, että kerkeävät purkaa tavarat hyllyihin. Kiire, kiire, kiire, se on tämän päivän sana, tehokkuus, jossa hukataan asioita havaintokentästä.

Raija

ANNELI AUER JA OIKEUSMURHA

Koen voimakasta myötätuntoa ja samaistumista Anneli Auerin tapauksessa. Hän joutui oikeusmurhan uhriksi, tuomittiin mediassa jo ennen kuin yhtäkään tuomiota oli annettu. Itseni murhasi yhteiskunta työpaikan avulla ja sen kautta, kuntasektorilla, yhteisö murhasi ja tuomiot antoi tavalliset ihmiset. Minun tuomioni on kestänyt kohta viisikymmentä vuotta, ja näen nyt niitä jaksoja, joita Annelissa on näkyvissä.

Vankilassa olo ajan Anneli oli pakkoliikkeinen. Televisiotallenteissa näkyy selvästi kasvojen nykimisiä. Nämä syntyy siitä, kun järkytys, kauhu ja uhkat ovat päällä, mitään ei voi tehdä, vastassa on armeija. Annelin sanoin, hän on rauhallinen luonne. Mutta onko kysymyksessä luonne, vai puolustusmekanismit? Ensimmäiset kymmenen vuotta yhteiskuntavankilassa olin käytökseltäni samanlainen, jäykistynyt pystyyn kuolleeksi. Kauhu oli niin suurta, ettei sitä mieli pystynyt vastaan ottamaan. Silloin fyysiset puolustusmekanismit astuvat kuvaan, ihminen ikään kuin kuolee, kuten eläin puolustautuessaan, ja muuttuu sisäisiä reaktioita vastaan ottamattomaksi. Juuri syväreaktiot ovat puolustautumisen menetelmää, muuttua kuolleeksi, se on kehon reaktio, ei tahdon ja halun.

Muistan jossain vaiheessa, kun seurustelin psykologian opiskelijan kanssa. Olimme junamatkalla, ja jossain keskustelussa sanoin, ettei ihmisellä ole tunteita. Hän sai raivokohtauksen, ymmärrän sen hyvin nyt. Mutta hän syöksyi tutkimaan sanoja, eikä sanojen taustaa. Juuri niin minulle oli käynyt, tunteet eivät voineet tulla esiin, kun kauhu ja järkytys hallitsivat sisäisiä kokemuksia. Selvitäkseen tämän järkytyksen aiheuttamasta paniikista, ihminen suojautuu ja puolustautuu keholla niin, ettei kaikki romahda hetkessä, keho ei ota vastaan tunnesyöksyjä, syntyy valekuolema.

Juuri nyt näin tulkitaan Auerin kehonkieltä. Hän on ikään kuin ulkoisesti kivikasvoinen ja psykopaattinen, koska hän ei pysty vastaan ottamaan kehollaan sisäistä kauhua ja järkytystä. Osaan jo nähdä, kuinka hänen kehonsa alkaa pikkuhiljaa reagoida, aggressiot alkavat purkautua, ehkä edessä on romahdus, väkivallan aiheuttama psykoosi. Sitä olen ihmetellyt psykologista kirjallisuutta tutkiessani, ettei tällaista psykoosia luokitella. Ulkoisen kehon arvioinneissa nk. normaalit ihmiset tulkitsevat kehon kieltä heidän omista kokemuksistaan käsin. Kun on hyvin kasvatettu, omatunto aiheuttaa levottomuutta kehonkieleen, mutta se on aivan eri asia väkivallan uhrilla, vaikka se näyttää samalta oireissa.

Kun on ollut viisikymmentä vuotta vankilassa, ilman ihmisoikeuksia, ja joutunut pakenemaan väkivaltaa, sitä elää vain tyhjyydessä, askeettisesti, vailla toivoa, vailla inhimillisyyttä. Elämänvankila on raskas taakka, kaikki on menetetty, juuri niin nyt Anneli Auer kokee. Minulle ei kukaan koskaan maksanut korvauksia, koska tämä on virallistettua väkivaltaa, ihmisoikeuksien riisto. Sen joutuu monet kokemaan Suomessa, näyttää jopa etuoikeutetulta päästä oikeuteen. Ne elävät kuolleet, jotka yhteiskunta on tuhonnut, ovat maamme hiljaiset, jotka eivät enää puhu.

Raija