INTOHIMORIKOS

Seinäjoella nuori tyttö surmasi toisen samanikäisen intohimoisena; mustasukkaisena, kateellisena tai muuna negatiivisen tunteen valloittamana kiihkon vallassa. Negatiivisten tunteiden taustat voivat olla hyvin erilaisia, ne limittyvät toisiinsa, ja niissä voi olla hyvin erilaisia rakenteellisia taustasitojia, ympäristöarvoja, kokemuksen tuomia vivahteita jne.

Viimeisen tutkimustiedon valossa on olemassa kehotunteita, jotka on mielestäni vaikeampia ja omistavampia kuin kehittyneessä vuorovaikutuksessa jaettuna jälkisyntyneet. Kehotunteet tulevat vuorovaikutukseen ja niitä on aina ollut, nyt ne on nimetty. Olen paljon pohtinut omaa suhdettani tunteisiini. Mustasukkaisuutta olen kokenut pari kertaa avioliitossa, kateutta jo lapsena nuorempaan sisareeni, joka oli aina ahkerampi. Taustalta löytyy vertailu. Vertailu nostattaa tunteita pintaan, jonka taustalla on sitten hylkäämiskokemus, tuo toinen on hyväksytympi ja parempi. Mustasukkaisuudessa löytyy pettämis-, menettämis-, ja hylkäämiskokemusta, tuo toinen on rakastetumpi, kauniinpi ja ihailltavampi.

Ongelmana on se, jos ei ymmärretä, että tunteet on viesti omasta kokemuksesta eikä totuuden kertoja arvoissa. Pahimmillaan tunteet saatetaan pahan palvelukseen ja niihin liitetään omistus. Kokonaisia kansakuntia alistetaan palvomaan tunteiden tuomaa voimaa. Itseihailun seurauksena muut ovat mitättömia ja ne voi vaikka murhata. Näyttää siltä, että kehotunteet on miehillä vahvempia kuin naisilla, sillä maailmaa sidotaan omistukseen miesten maailmassa enemmän kuin naisten. Negatiiviset tunteet on ihmisarvon vihollisia, jossa ainutkertaisuus ja kunnioitus kumoutuu, kun tunteet viettelevät luulemaan ettei ole riittävä.

Kehotunteita voi "kasvattaa" kilpailemalla itsensä kanssa, esim. urheilu on siihen mainio menetelmä. Vertailu on haaste, jossa tuo itseihailun suurin, kaunein ja mahtavin, selätetään.  Parhaiten tunteisiin vaikutetaan jakamalla kokemuksia. Kokemuksen jakamisessa huomioidaan pettämis-, menettämis-, ja hylkäämiskokemuksen vaikutus antamalla tilalle hyväksyntää.

Vuorovaikutuksessa syntyneet tunteet ovat ikään kuin laimentuneita, kun ne jaetaan. Kun taustalla riehuu kehotunteet, niiden voimaa voi lieventää hyväksynnällä.

Intohimon taustatekijät tuhoavina antaa negatiivista tunnevoimaa, positiivisina rakentavaa voimaa. Tunteet vahvistuvat alkutekijöistään vahvemmiksi, kuin ne olisivat aitoina, ne arvolatautuvat. Kun tunneskaala avautuu kokemuksessa siedettäväksi, ja ihminen saa riittävästi onnistumisen kokemuksia, itsetunnosta tulee tasapainoinen, ihminen kokee tyydytystä itseensä, eikä hänen tarvitse vertailla itseään liikaa muihin, hän hyväksyy itsensä.

Intohimolla on läheinen suhde totuuden etsimiseen, mutta myös valtaan, joka turmelee. Itselleni sanakieli on intohimoni, jota haluan suojella niin, että se oppii tunnistamaan koko ihmisyyden.


Raija

YLIMIELISYYS

Mistä kumpuaa tuo kärsimystä aiheuttava ylimielisyys? Onko se synnynnäistä, vai opittua? Jos minulta kysytään, se on opittua ja synnynnäistä. Jos kysymme kirkolta ja Hannu Lauermalta, se on synnynnäistä. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen katsotaan olevan paha synnynnäisesti, jonka kitkemiseen valjastetaan kaikki sodat. Pahuus nähdään persoonallisena piirteenä.

Minulle negatiivisten tunteiden lähteet ovat pelkojohdannaisia. Pelko on synnynnäistä, ja se alkaa ahdistuskokemuksesta. Lapsen pää joutuu synnytyskanavaan ja mitä isompi pää on, sitä vahvempi on puristus ja ahdistus. Jos lapsi hoidetaan hellästi, tuo ahdistus katoaa jonnekin lihasten uumeniin, mutta jos hoivataan väkivaltaisesti, tuo ahdistus nousee lihaksista pintaan. Mielen teorioissa on yllättävän paljon pelkopohjaista rakentelua, ja niiden katsotaan olevan normaalia kehitystä, ainakin se on todellista, mutta ei suositeltava kehitysjatkumo.

Pelkopohjaisessa mielessä ylimielisyys kasvaa suojaamaan ihmistä, mutta on myös kaikkien luulojen äiti. Kun pelko nousee pintaan ahdistuksen jälkeen, tunteisiin syntyy pelkoa, mikä tuntuu jännitteenä sisäisessä minuudessa. Tätä kutsutaan pirulaiseksi, pahuudeksi ja milloin miksikin. Taltuttaakseen tuon pirulaisen, ihminen alkaa ylevöittää mieltään, ikään kuin kuvannollisesti nostaa ajatuksiaan ylemmäs tuon sisältä syöksyvän alitajunnan kuriin laittamiseksi. Oppimisen näkökulmasta yksilö luo tavoitteen, jolla hän pyrkii hallitsemaan mieltä. Moni laulu ja veisaaminen on syntynyt ylevöitykseen tähtäävän mielen nostattamiseen.

Kuitenkin turvallisuuden ja luottamuksen kokemus on pääsääntöisin kehittynyt ympäristön kohtelusta. Sisäsyntyiset pelot on myös mahdollisia, mutta ei niin vahvoja kuin ulkopuolelta syntyneet ja opitut.Ulkopuolelta syntyneet tarttuvat kuin liima sosiaaliseen minuuteen. Paras keino suojata ihmistä näiltä peloilta on oppiminen. Sen rakenteiden syntymä, tavoitteellisuus, syntyy parhaiten leikkien kautta.

Ylimielisyys mielessä on suojamekanismi pelolle. Ympäristön tehtävä on auttaa peloista irti, etteivät ne johda käyttäytymistä ja mieltä. Ongelmana on pelkopohjaisen mielen ylläpito. Sitä tukee hierarkkinen valta-asema, sukupuolittunut ja todistetusti miesvaltainen. On yhtä tärkeää toitottaa poikien opetuksen tärkeyttä, kuin tyttöjen. Pelkopohjaisesti johdetut mielen ongelmat ovat kansakuntien sotien takana ja hierarkkisoitunut valta on niiden tuki, mikä on monien uskontojen taustalla. Jo sanakieli voi olla uskomusten vahvin tukija. Asenne ihmisen pahuudesta johtaa epäilyyn ja sortamiseen, ihmisen kurittamiseen. Siksi se on vahingollinen.

Raija

NE HUORAT, NE HUORAT

Viikonloppuna tuli muisteltua lapsuutta. Käytimme keskustelun innoittajana BigBangistä tuttua aihepyörää, ensimmäiseksi osui ikävin lapsuusmuisto ja siitä riittikin niin paljon keskustelua ettei muuta ehtinytkään. Mikä oli pelottavinta, mikä ikävintä?

Lapsuuteni ja nuoruuteni ajoittuu 50- ja 60 luvulle. Asuimme erittäin köyhässä kunnassa Kainuun rajamaisemissa, jossa pientilallisia oli jokaisessa tienmutkassa, ja lapsia syntyi jokainen vuosi. Ehkäisyyn ei ollut mahdollisuutta, tai sitä ei oikeammin ollut laisinkaan, ei pillereitä, eikä kondomeja, ei lääkäriä. Osittain raskauksiin vaikutti lestadiolaisperinne, naisen tehtävä oli synnyttää.

Naisia huoriteltiin yleisesti, ja erityisen kipeästi se sattui viattoman nuoren tytön sieluun, kun suhde miehiin oli lempeä suudelma maitolaiturilla.  Mutta naimisissa olevat naiset joutuivat sitäkin kurjempaan asemaan. Sodassa miehensä menettänyt nainen joutui myymään itseään saadakseen leipää viidelle lapselleen. Hänen kerrottiin haudanneen lapsiaan neljä saunan taakse, enkä usko, että kaikki oli keskenmenoja. Asiasta kulki huhuja, mutta poliisille asiaa ei viety. Me vain salakuuntelimme aikuisten puheita. Toinen tapaus, jossa tiettömän tien päässä asunut neiti joutui veljiensä lasten kantajiksi, ja oli  muutaman vuoden vankilassa lastensa murhasta. Kävimme kylässä talossa, ja isäni kertoi, että kuunnelkaa kuinka vauvat itkevät kellarissa, joka oli pirtissä luukun takana lattian alla.

Naisen arvo ja asema oli heikko. Nainen kuin nainen oli huora, jota pilkattiin, piestiin ja vainottiin. Miehillä oli valtaa ja voimaa taloudellisesti, kulttuurin perimänä, ja nainen oli halveksittu. Joskus tuntui siltä, että kieltäytyvä nainen leimattiiin vieläkin julmemmin, nainen oli miehen omaisuutta, jota sai käsitellä miten kukin halusi. Vainoharhaisuus oli melkein jokaisen miehen rasitteena, mustasukkaisuus ja epäily, oliko lapset kenen. Nuorena oli erityisen herkkä kokemaan loukkaukset ja ylenkatseen villtävinä sielussaan. Muistan kun olin heinää seivästämässä pikineissä, ja naapurin isäntä katseli himoiten ja naureskellen päälleni. Näitä ei unohda koskaan, ne jättävät häpeää.

Liian moni nainen joutui kuitenkin myymään itseään köyhyyden vuoksi. 60 - luvulla valtio tuki lainoin maatalouden kehittymistä, ja ottikin sitten yhtäkkiä tuet pois, ja maanviljelijät jäivät ahdinkoon. Kyllä Suomessa löytyy afrikkalaista epätoivoa, ja riistoa, näistä ei puhuta, ne ovat liian lähellä. Kun kaikki viedään, leipä suusta, epätoivo saa ihmiset tekemään brutaaleja tekoja.

Raija

PIDÄ HUOLTA, ITSESTÄS JA NIISTÄ JOTKA KÄRSII...

Tuosta iskelmästä tuli hitti hetkessä, se osui suoraan ihmisten tarpeiseen. Elämässä tarpeet eivät aina kohtaa. Joskus ei löydä sanoja, ei mielikuvia, eikä muistikuvia, joita tilanteiseen kohtaamisissa tarvitaaan. Vaikka nytkin mielessäni on tuon hittikappaleen esittäjä kuvana, en saa hänen nimeään muistiin. No katsotaan, tuleeko se loppupuolella.

Tänä aikana on runsaasti tarjolla viihdettä, teatteria, sanoittajia, kirjailijoita, kuvittajia, ja opetusta laidasta laitaan. Niissä kerrytetään voimavaroja, joita arkeen voi tuoda, ihmisten kohtaamisiin. Muistan jakson elämästäni, jolloin kuljin teattereissa, elokuvissa, liikuin ja oli menossa maailman kentällä, ihmisten joukoissa. Kuin ammentamassa sitä pottia, jonka tarvitsin ihmisten kohtaamisiin, tuoden eväitä vuorovaikutukseen. Tänä keräämisen aikana olin useimmiten hiljaa, en pystynyt antamaan itsestäni, minun oli saatava ensin itse elämyksiä, muistivarastoa.

Antamisen ja saamisen suhteet eivät ole yksinkertaisia. Joskus on vain niin tunteet pinnalla, ettei kestä mitään, kuvat jotka tulevat kohdalle, satuttavat, kiukuttavat ja joskus ilo syntyy yhdestäkin sanasta, ja kirvoittaa mieleen elämyksiä, ajatuksia siitä, mikä on rakentavaa, uusia jatkumoita synnyttävää. Jotakin puutetta ajassamme liikkuu, kun tarvitsemme nyt niin paljon elämyksiä. Ehkä se on niin, että meillä on kartuttamisen aika, kerätä muistiimme sitä, mikä tuo uusia virtauksia ja uusia näkökulmia elämän kohtaamisissa.

Muistan kun opiskelin voimaannuttamisen taitoja ammattiani varten, löysin kuin uuden vaihteen itseeni. Opin kohtaamisiin tarinoiden jatkumoissa, ikään kuin antavia lauseita, joita saattoi jatkaa ja kehitellä, ydinkysymyksiä, ydinelämyksiä ja tarpeiden uusiutumista kohtaamaan ihmisoikeutta, jokaisen oikeutta tulla kuulluksi ja nähdyksi. Se ei ehkä ole helpoin taito. Ainakaan itse en ole saanut muilta kuin ammatti-ihmisiltä tuota ärsykettä, yleinen tyyli on enemmänkin sulkevaa. Ehkä juuri tästä syystä meillä on nyt vallalla taiteiden vahva buumi meneillään, me tarvitsemme "emmeitä" vuorovaikutukseen, että osaisimme elämysten jälkeen luoda näkemyksiä.

Eipä sitten tullut mieleen tuo kappaleen esittäjä! Höh.

Raija

KUIN SINKKIARKUSSA

Kuolleena oleminen on raskasta, ainakin mikäli uskon kokemuksiini, jotka oleilivat kehossani syvän masennuksen aikaan. Oli kuin olisin maannut sinkkiarkussa valmiina lähtöön. Sain ystävällisiä ja epäystävällisiä neuvoja, kuinka päästä ylös arkusta. Omat vaistot puhuivat kuitenkin täysin toisin, mitä neuvot olivat.  Makasin kuin kuollut lahna. Yritin saada jalkani tai käteni ajatuksesta nousemaan, mutta ne painoivat kuin lyijy, eikä käskyni tavoittanut niitä, ruumis oli kuollut.  Hermoston piuhoissa ei kulkenut mitään, välittäjäaineita ei ollut, ne korvattiin synteettisillä. Ympäristön ihmisiltä sain saattohoitoa.

Vaistoni ja viettini puhuivat sitä kieltä, mitä minä tarvitsin noustakseni ylös arkusta, mielihyvää ja ihmisoikeuksia. Kuin väkisin opiskelin ja opiskelin, harjaannutin aivojani, että liike synnyttäisi synapseihin toimintaa. Ympäristö piti minua tyhmänä, joten eiväthän he voineet tukea näkemyksiäni opiskelusta. Masennus on aivojen toimintahäiriö, eikä sillä ole älyn kanssa mitään tekemistä, eikä aina tunne-elämänkään kanssa. Suoritin abbroja yliopistossa ja yritin ymmärtää maailmaa. Joku dosentti sanoi, etten perehdy tarpeeksi asioihin, siksi en opi hyvin. Muistini oli kaaosta, ja johdonmukaisuus hukassa, en saanut koottua palasista kokonaisuuksia, koska piuhat eivät yhdistäneet.

Arvostelu tekemisistäni oli niin rajua, että olin jatkuvasti kananlihalla. Yksi ystävistäni löysi vain yhden asian, jonka osasin, autolla ajamisen. Suositeltiin juoksemista, hyvää ravintoa, yrittämistä, pääasiassa suurten lihasten käyttämistä. Mutta kehoni tarvitsi juuri pikkulihasten toimintaa, ajattelun aktivointia. Sitä ei saanut ympäristöstä, sillä siellä minulla oli "tyhmyyteni" vuoksi mykän rooli. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että dementia voi hidastua, jos henkilö on sosiaalisesti aktivinen. Dementiassa etuaivolohkolla, eli lyhytaikaisen muistin alueella ei ole liikennettä, se surkastuu, kuten mykän roolissa minulla, ei ollut puheoikeutta. Sosiaalisuus auttaa, jos ihmisellä on ihmisoikeuksia.

Kuljin vaistojeni varassa, ohjauduin sinne missä minulla oli mahdollisuutta käyttää aivojani. Kesäteatterissa sain harjoitella etuaivolohkolla roolissani, ja muisti palautui, kyky hallita sitä. Pääsin eroon minuudestani, jonka sosiaalisuus oli luonut, tyhmä ja ymmärtämätön. Sain etäisyyttä itseeni, tarkastelunäkökulmaa, mutta erityisesti harjaannusta aivotoimintaan.  Työnohjaajan opinnot auttoivat merkitsevästi ymmärtämään mielen toiminnan ehtoja. Usko itseen oli tie, joka pelasti minut. Ei sosiaalisuus, joka päinvastoin kutisti. Ei ihanteet, tai tunteet, joita ei juuri syntynyt, vain raaka työ ja usko omaan itseen.

Sisälläni oli vahva kokemus oppimisen ilosta, se johdatti tielläni. Kirjallisetkin valitukset työkavereiltani olivat tietenkin ikäviä, koska minua ei katsottu oppijaksi. Mutta menin eteenpäin, kuljin vääjäämättömästi kohti sitä, mistä oli puute, suorastaan kävelin siihen mitä halusin. Nyt voin kokea kehoni kevyeksi, iloita siitä, ja muistini toimii. Piuhat kuljettavat tietoa, syyseuraus suhteiden ymmärrys onnistuu. Miten monta ihmistä täällä maailmassa onkaan juuri hyvää tarkoittavien neuvojen vuoksi väärällä polulla?

Raija

SÄRKYNYT

Osakseni on tullut yhdessä yhdistyksessä lausua runoja silloin tällöin. Tällä kertaa runo oli itse kirjoittamani, 80v herrasmiehelle. Harjoittelin kymmeniä kertoja sisällöllisesti eläytyen ajatukseen ja suusanallisesti tuottaen äänen mahdollisimman hyvin sanoman henkeen. Kuitenkin totesin, etten ollut läsnä lausuessani, henkisesti, olin kuin rikkoutunut halkeileva puu, josta vain pirskoutui säleitä.

Soitin ysävälleni, joka on monien kirjallisuskerhojen kehittäjä ja perustaja. Hänestä olin erittäin hyvä. Mutta sanoiko hän sen kohteliaisuudesta, tukien vai olinko sittenkin särkyneenä hyvä.

Onko särkyneisyys ja heikkous hyvää esiintymistä, koemmeko aitouden läsnäolevaksi juuri heikon ja hauraan kohdalla, kuten pieni lapsonen olisi? Onko se juuri arvostelun lähtökohta? Olemmekin nousseet yläpuolelle toisen ja heikkous tuntuu ylevästi mielestä hyvältä. Onko aitous ja lapsenomaisuus juuri särkyvää? Ylevyyskin voi olla tärkeä peili ihmiselle.

Kun aikoinaan menin kesäteatteriin harjoittelemaan siksi, että esiintymispelkoni tulisi voitettua, muistan ääneni hirvittävyyden, kun mieli oli painunut alas. Samaisessa ryhmässä oli kuoronvetäjä, joka halusi minut harjoittelemaan laulua, äänen muodotusta. Valitettavasti ääneni oli niin hirveä, ettei minua voitu ottaa esiintymään. Teatteriin sentään kelpasin, koska olin hirveän vihainen nainen roolissa.

Puhe on sellaista, puheen tuottaminen, että sitä pitää harjoitella runsaasti. Mutta jos puheella ei ole merkitystä, tai ei usko sen olevan, sielu ei tule mukaan esitykseen. Silloin sanat on kuin takutusta harjoituksen jäljeltä, äänen toistoa tietyllä sävyllä, mutta siinä ei pääse mielen korkeammalle tasolle, ikään kuin ylevöittäen itsensä osalliseksi kuorolauluun, yhteisöllisyyden lasnäoloon, yhteiseen säveleen. Runoa kuullut ryhmä oli aiemmin hälissyt esityksissäni, mutta nyt he kuuntelivat hiljaa, vaikka minä koin itseni särkyneeksi.

Tuo osallisuus läsnäolossa, merkityksellisyyden löytäminen, hyväksynnän kokeminen, missä mittarissa sen löydämme itsestämme. Eräs viisas asiantuntija sanoi joskus, että tarvitsemme tunnustuksen. Ilman toista ei ole itseä. Minulle merkityksellisin asia on ollut ammatillisuus. Saammeko me tunnustuksen siinä missä intohimomme toteutuu, vai antaako yhteisö mitään palautetta? Tuottaako itseilmaisumme iloa toiselle, sen voimme nähdä palautteesta. Jos emme voi kokea arvostusta ja tunnustusta, kehomme ääni on takutusta, ja sielu karkuteillä. Se mitä itse arvostamme, on hyvä tulla kuulluksi, ihminen läsnäolevana, intominoisena ja ilolla täytettynä. Särkyneisyyden läheisyydessä asuu kehon kuolema, jossa hajoaminen on pudottaa äänestä paloja. Ihminen ei voi kokea olevansa kokonainen.

Raija

KONSERVATIIVINEN MIELI

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että demokratiassa piilee konservatiivisuutta, mikä on vaaraksi yhteiskunnan kehitykselle ja vie taantumaan. En toisaalta ole liberaalikaan, ja uudista kaikkea, vaan kannatan myös pysyvää. Maslow oli ihan viisas määrittäessään ihmisen tarpeita, millä onnellisuutta ja hyvinvointia ihmiselle taataan jossain määrin. Joku ystäväni sanoo, että liika uudistus tuottaa imperialismin vastaiskun.

Kuten monesti aikaisemminkin olen kirjoittanut, lapsuus on pelkojen valloittama, ja sen voittamiseksi on tehtävä paljon työtä, luotava turvaa ja luottamusta. Jo yksistään kehon vapautuminen vie vuosia, mikä onnistuu parhaiten liikunnalla, ja lapsihan osaa sen luonnostaan keikkuen, venytellen, roikkuen ja väännellen kehoaan joka suuntaa leikin lomassa.

Mieli on konservatiivinen, se on jopa enemmän yhteisöllinen kuin yksilöllinen. Jo ainoastaan Freudin teoriaa sanotaan yhteiskuntafilosofiseksi. Vaikka en ole asiantuntija Freudin suhteen, olen lukenut hänen näkemyksiään aika aktiivisesti. Yksi näkemyksistäni eroaa hänen näkemyksistään. Katson, että ihmisellä on alitajunta, joka on syntynyt  ympäristön normeista, ja se on konservatiivisen mielen oleellisin piirre. On kuitenkin myös vapaudesta syntynyt luova puoli, joka on vapaa mielestä. Se ei ole aistien vapaata virtausta, mutta ei myöskän omantunnon ja yliminän synnyttämä alitajunta. Se on kuin hiljaisuuden meri, joka on ilon syntymässä, ja kukkii uusia kuvia.

Tuo vanhoillinen, konservatiivinen alitajunta johtaa kollektiivisessa ihmisen mielessä yhteisöllistä valtaa. Ihminen taantuu uskomuksiin, joissa yhteisön näkemykset  ovat vahvoilla. Se on hyvin merkityksellinen voima, jossa yksilö kokee kuuluvansa yhteisöön. Näistä koostuu yhteisövoimat, demokratia ja myös taantumukselliset voimat.

En kannata yksilövaltaa yli kaiken ja usko sen viisauteen. Kutakuinkin varmimmin ymmärrys syntyy siellä, missä tieto on yhteneväistä. Näin ollen hyvän yhteisöllisyyden ja ymmärryksen syntymiseen tarvitaan yhteneväinen, laajasti sekä syvästi puhutteleva yleissivistys peruskoulutuksen myötä.

Ei ihminen ole muuttunut vuosituhansiin, tarpeet on yhä samat, ja sydän pumppaa. Ei jatkuvaa uuden virtausta tarvita, mutta jotakin uudistumista tarvitaan siihen luovuuteen, joka voi syntyä vapaudessa, ja tuoda uusia näkemyksiä vanhaan mieleen, tai enemmänkin vapautua mielestä. Mieli on jonkin määritelmän mukaan aistimus, se tuntuu tarvitsevan aina äärimmäisyyteen asti jatkuvaa mielihyvää ja aistimusvirtaa, mikä ei anna koskaan tyydytystä.

Kun vapauden luovuutta etsitään, se syntyy jossakin sellaisessa tilassa, jossa oivallukset asuvat, arvot majailevat, kunnioitus kukoistaa aitoutta arvostaen ja elämä on kaunista, se on ihminen parhaimillaan. Siellä asuu ilo, jonka myötä ihminen voi kokea onnistumista, itseluottamusta, itsearvostusta ja itsekunnioitusta, josta saa tyytyväisyyttä itseen.

Raija