MIELEN VAHVISTAMINEN MURTUMISESSA

Mieli on kaksipuoleinen, mielialat voivat vaihdella päivittäin ja mieli murtua. Itse olen kokenut puolitoista vuosikymmentä sitten syvän masennuksen. Sitä ennen täyden romahduksen, saman verran aikaa masennuksesta taaksepäin. Ajattelen aika lailla teknisesti, ja mielen kauneuden tai rumuudenkin ymmärrän enemmän pintapuolisena. Öljyvärimaalausta harrastin, ja se osin aktivoi muistikuvien synnyttämistä. Totuutta pidän vahvimpana vaikuttajana. Mutta mitä sitten, jos totta ei saakaan puhua, näin oli kohdallani, ympäristö halusi nähdä todellisuuden kauniimpana kuin se oli. Minä en, koska minulle oli tapahtunut rumaa, olin nähnyt sen, muistini kielsi puhumasta toisin. Ajatteluharhat eivät ole aina todellisuus itsestä ja ympäristöstä, ja toisaalta aistit voivat havaita totta.

Olen lukenut nyt proosakirjallisuutta, jossa todetaan asioita niin kuin ne on, siis todellisuudet tulevat havaittua niin kuin ne on ympäristössä. En saa lukuelämystä kirjasta, se on harmaata todellisuutta, siinä ei synny mielihyvää ja tunteita. Kun olen lukenut erilaisia kirjoja, kuten fantasiat, joissa utopiat seikkailee, olen kokenut elämyksiä (elämys on tunne jonkin määritelmän mukaan, minusta se on aistimus, eli kehotuntemus). Uusien muistikuvien virta siis synnyttää kehollisia aistimuksia, aistimuksissa muistikuvien aktivoitumista. Sanakieli synnyttää uudenlaisia muistikuvia. Siellä usein kokemus muuttuu kauniiksi ja/tai kauhuksi, mielen perusolemuksen mukaan.

En kuitenkaan ole saanut mieltäni nousemaan ylös masennuksesta lukemalla, tekemällä tai liikkumalla. Olen etsinyt varhaislapsuudesta positiiviset kokemukset, joissa olen kokenut iloa. Minulle se on ollut oppiminen. Oppiminen on syvintä ihmisen osaamisesta, se on synnynäistä, ja hyvin vahvaa lapsuudessa. Koulutuksessa opimme uutta, käytämme luovuutta ja synnytämme uusia ajatuksia, se luo iloa, kun on oppinut ratkaisemaan ongelmia, muistamalla ja havainnoiden, luoden niistä itselleen opin, mikä johdattaa tekoihin, ohjaa valinnoissa.

Luovuuden kyky on synnynnäistä, se alkaa solun jakautumisesta. Näemme unia ja niissä on mitä kummallisimpia käänteitä. Siellä menneisyyden kuvat asetellaan eri järjestykseen ja uuteen kuosiin. Ne syntyvät siis vanhan kokemuksesta. Karkeasti jaotellen ihmisen minuudessa on pysyvä ja muuttuva luova puoli, menneisyyskin syntyy uusiin kuviin, kokemukset tallentuvat ja uusia tulee lisää. Koko masennuksen ajan pyrin opiskelemaan, ei siitä erinomaista tulosta syntynyt, mutta luovuus oli aktivaatiossa, nimenomaan uuden luominen. Unet pitivät huolen, että luova kyky pysyi olevana. Minun piti olla kuitenkin ympäröivään todellisuuteen nähden aktiivinen, oikeastaan olin tottelevainen oppimiseen nähden. Luin opiskeltavia aineita, oppikirjoja ja kehittelin ajatuksiani. Teatterissa harjoittelin mielen pelot hallittaviksi, koska sinällään auttajien antama kuuntelu (vain yksi ihminen, muut loivat omasta muististaan uuden näkemyksen) ei aktivoinut vielä minää, tuottanut mielihyvää, koska hän oli passiivinen ja hiljainen. Minuuden pysyvyyden kannalta on tärkeää synnyttää mantroja, joissa pysytetään muistikuvaa vakaana. Harrastin siis uusien muistikuvien synnyttämistä tiedon avulla, ja luovuuden käyttämistä uusissa asioissa.

Kun mieleni oli syvässä masennuksessa kuin kuollut kivi, se ei lähtenyt luoviin prosesseihin, muistikuvien lisääminen sinällään synnytti kuvia, joita saattoi katsella yksinäisyydessä, joskus hyvinkin satunnaisesti. Masentavinta oli ympäristön pyrkimys hallita minua erilaisin keinoin, juoksuttamalla, rankaisuja ja toimintaa lisäämällä, häpäisemällä, yksinkertaistamalla liikaa, niittien asettamamista johtajan pöydän reunalle. Säilyttääkseni minuuteni, minun oli syrjäydyttävä sosiaalisista suhteista, erityisesti työpaikoilla. Minut oli laitettu tyhmän rooliin, mutta uskoni omiin kykyihin piti pintansa, unelmani opiskella. Uuden opiskelussa ei auttanut käytännön harrastaminen, ei juoksut eikä ravinto. Minun oli löydettävä tiedosta ratkaisuja, selvitettävä niitä ja uskottava oppimisen voimaan, uusien näkemysten synnyttämiseen ajattelussa. Niissä ei kauneus kukkinut, vaan järki ratkoi selviytymisen tarvittavia ongelmia.

Ei käy kieltäminen, että masennuslääkkeillä saatiin aikaan mielihyvää, hetkellä, jolloin kehotuntemukset oli kivimurskaamon tavoin särkymässä kuin louhintakoneen alla, kipu oli sietämätöntä.

Raija

KUN USKO HYVÄÄN HIIPUU

Eräs henkilö, jonka elämää olen seurannut jo kohta 60v, elänyt rinnakkaiseloa hänen kanssaan monine tapahtumineen, iloissa ja suruissa, on nyt uupunut. Hänellä on ollut paljon vastoinkäymisiä, niitä on riittänyt vaikka muille jakaa, niitä on ollut liikaa, julmiakin. Olen jakanut hänen murheitaan nämän vuosikymmenet. Mutta nyt hänelle on tullut negatiivisia ajatuksia ja olen siitä surullinen. Hän on luonteeltaan vuorovaikutteinen ja uskonut hyvään, puheen kautta vaikuttamiseen. Onko hänen vihan pohjansa menneistä tapahtumista, sitä kysyn, eikö hänen luonteensa ota voittoa kokemuksesta?

Toivon menettäminen vie voiman hyvyyteen. Hän kertoi, kuinka hänelle alkoi tulla negativisia ajatuksia, tuomitsevia pahaa toivovia ajatuksia toisiin nähden. Kuinka hän ei ollut kokenut niitä ennen, mitä olikin, ne oli pientä kiusaamista lapsuudessa, mutta nyt oli tullut pahaa toivovia ajatuksia. Mietin asiaa paljon. Pahaa on vastustettava, sysättävä syrjään ilkeät ajatukset, ettei katkeruus voittaisi. Hän uskoi hyvään, toi positiivisia näkemyksiä tilanteisiin, kylvi huumoria ja järjesti niin aistimielihyvää tuottavia ruokailuhetkiä, kuin mieltä ylentäviä tapahtumia leikin ja taiteen parissa.

Tämä tietenkin on laittanut minut pohtimaan pahuuden alkuperää. Minusta pahuus ei ole synnynnäistä. Lapsi syntyy viattomana. Pahuus on synnytettyä ja kasvatettua, se on vallan kautta rakentunutta, aliarvostuksen ja huonon kohtelun seurausta. Tottakai lapsi on vilpitön ja alkaa uskoa ja mieltyä mielekkäisiin kokemuksiin, jos ne hänelle suodaan. Hän saattaa jopa ihastua ja rakastua niihin liikaa, niin ettei hän halua eikä kestä enää epämiellyttävää.

Mutta tarvitaanko sellaista kestävyyttä pahan kestämiseen, mitä ei luonnollisesti synny. Tarvitseeko ihminen ylimoralistin virkaa. Ei tarvitse. Sellaista kasvatusta kutsutaan rankaisuiksi. Kasvatus ja opetus lähtee hyveiden tiedostamisesta, niihin pyritään, ne on tavoitteita. Jos tavoitteet on vain tulevaisuudessa, seikkailevat etuaivolohkolla tietoisena, mutta eivät toteuta käytännössä hyvyyttä, kasvatus ja opetus on turhaa.

Uskon puhumisen voimaan. Se toimii kun ihminen on arvostettu, häntä kuunnellaan ja arvostetaan. Hänet otetaan tosissaan ja tunnustetaan hänen todellisuutensa todeksi hänen kokemuksessaan, itseisarvoksi. Ylimielistä on asettua toisen ylä-ala-sivupuolelle ja ryhtyä tarkkailijaksi, joka ei jaa kokemuksia. Tämä ei koskaan tule opettamisessakaan esteeksi, sillä opetuksessa arvioidaan tietoa.

Raija

ARVOJEN SEIKKAILUA

Eilisessä Astudiossa joku sanoi, ettei meillä suomalaisessa koulussa opeteta kommunikaatiota samalla tavalla kuin muissa eurooppalaisissa kouluissa. Siksi emme osaa myyntipuheita, ja vientimme sakkaa. Varhaiskasvatuslaissa kasvatuksen ja opetuksen päämääränä on kehittää ihmistä tasapainoiseksi. Tunne-elämän kehittämistä ei ole huomioitu juuri ollenkaan. Itseasiassa tunteiden huomioimattomuus tuottaa tunne-elämän häiriöitä. Tunne-elämän huomioiminen ei tarkoita tunnevaltaa. Sen perusta on kokemuksen jakamisessa. Ei ole montakaan vuotta, kun kuuntelin lähihoitajan selittävän 5v. lapselle tunteita seitsemän kuolemansynnin näkemyksillä.

Puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa. Kun luemme, kuuntelemme tai puhumme, niiden aktivaatio suuntautuu eri osiin aivolohkoissa, ja ne eivät välttämättä vaikuta toisiinsa. Sanotaan, että miehillä on putkiaivot ja naisilla taas aivokurkiaisen kautta on yhteyttä molempiin aivopuoliskoihin. Liiallinen kieltäytyminen, pidättäytyminen, ja/tai aktivoituminen/aliaktivoituminen voi vierittää ajatukset liikaa mantelitumakkeeseen, eli tunnekeskukseen tai etuaivolohkolle, jossa pidättäytyminen opitaan. Kun puhe suljetaan ja luodaan vain ajattelumalleja sanakielen kautta, kieltäydytään puheen kautta oppimisesta, alitajuntaan jää tunnekokemukseen ahdistusta ja aggressiota, mikä voi purkautua vallan mahdollistuessa. Puheen kautta vuorovaikutteisena syntyy moniulotteisempia näkökulmia.

Sosiaalisuus on kuitenkin vaikeimpia asioita ihmisten välillä, ehkä juuri siksi, että arvot määrittävät ihmistä eriarvoiseksi toisiinsa nähden. Mies on korkeammassa asemassa kuin nainen, yhteiskunnassa ollaan eriarvoisia omistuksen tai ammattien kautta. Ei osata arvostaa tietoa, vaan ihmisyys on perustana sille mitä arvostetaan. Näitä määrittää omistaminen ja asema, ei tieto ja oppiminen, ja se vie valtaan. Itseasiassa ajattelen, että eriarvoisuus on monen avioliiton tuhon perusta. Kun avioliitto on sakramentin perusteella Jumalan luoma oppi, sen tuhoaa miehen/naisen vallanhalu ja alistaminen. Kun se tuodaan vielä opiksi, ollaan tuhon polulla.

Hierarkkinen asemaan perustuva valta ja toisen käyttäytymisestä havannointi on moniin ongelmiin perusyy. Epäilevä ja vallanhaluinen määrittää toisen kokemuksen. Pelokas, ajatuksiensa hajoamista pelkäävä yrittää pitää itseään koossa keskittymällä olossaan kokonaiseen kehonkuvaan hallitsemalla sitä liikkumattomuudella, levottomuuta estämällä. Ulkoinen havaitsija näkee tämän kovuutena, jopa narsismina.

Ihmisoikeuksien perustassa on itseilmaisun oikeus. Tämä toisen arviointi ja arvostelu on vienyt moniin väärinkäsityksiin, luuloihin ja vääristyneisiin mielikuviin, jopa harhoihin. Uskonnot on monien järjettömien ajatusten kehto, mutta ei tiedekään ole säästynyt näiltä ongelmista.

Raija

OIKEUDENMUKAISUUS

En usko, että ihminen kykenee oikeudenmukaisuuteen, hän on ajatuksiensa, asenteidensa ja tunteidensa vanki. Hän himoitsee ja/tai taantuu valtaan, joka hänelle suodaan. Sanon usein, että ihmisyyden mitta on se, miten hän suhtautuu toiseen ihmiseen, suoko samat oikeudet kuin itselleen. Senkin kyseenalaistan, onko ihminen oikeudenmukainen itselleen, ja voiko toinen ihminen saada ihmisarvonsa toisen ihmisen kokemuksen mukaan. Minusta ei voi.

Olin hakemassa töitä rekrytoinnissa. Rekrytoija selvitti mihin minulla oli pätevyys kunnan tarjoamista työpaikoista. Rekrytoija soitti henkilöstöpäällikölle ja kysyi mihin olen pätevä. Päällikkö vastasi, ei mihinkään, ainoastaan siivojaksi voidaan hyväksyä laitoksissamme. Olin tällöin jo suorittanut kaikki tutkintoni. Rekrytoija kysyi vielä kahvitauolla olleilta useammalta kolleegaltaan, onko minulla pätevyyttä mihin. Istuin ja kuuntelin kaikkien vastaukset, myös puhelun kuulin, ja rekrytoija toisti sen. Ei ole mihinkään pätevä, oli kollegoiden vastaus.

Muutamaa kuukautta myöhemmin tajusin, että olin valmiiksi työsyrjitty. Vein asian tuomarille. Kun hän alkoi selvittämään asiaa, kukaan ei ollut koskaan sanonut mitään, ja minut leimattiin kuvittelijaksi. Yhteisö leimasi mielisairaaksi, vaikka en ole SAANUT koskaan psykiatrilta diagnoosia, olen jopa pyytänyt. Johtajat ovat myös määränneet yli lääkärin määräyksen sairauslomaani. Kun masennuin, määräys tuli maata sängyssä, lääkäri kehotti hakemaan virkistystä.

Olin niin tyhmä rekryssä, etten ollut tallentanut keskustelua. Kaupungin palkkalistoilla olleilla  rekrytoijilla oli lakimies suojaamassa rikosta, he eivät olleet tehneet mitään. Kun todisteita ei ollut, ei myöskään ollut oikeutta. Samainen kunta harjoitti julmaa henkilöstöpolitiikkaa. Kun loppuun palamisen jälkeen kunta irtisanoi minut, ilmoittaen syyksi loppuunpalaminen, kirjallisena kirjeitse minulle, menin työsuojeluvaltuutetun puheille, ja näytin kirjeen. Hän kysyi sihteeriltä, miten tällainen on mahdollista. Kaikille, yli sadalle loppunpalaneelle on tehty samoin, sanoi sihteeri. Vähän ajan päästä penkoessaan asiaa työsuojeluvaltuutettu sai potkut.

Ennakkoluulot ja uskomukset elävät omaa elämäänsä, ilman että mitään väärää joku syrjitty olisi tehnyt. Itse puutuin päiväkodissa lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan, mitä sattui harvoin, mutta sitä sattui. Ei päiväkodin henkilökunta ole mitenkaan ihmisinä erilaisia kuin ihmiset yleensä, heille sattuu myös virheitä. Korkealla virka-asemissa olevat henkilöt harrastivat uskomusten levittämistä työntekijöiden keskuuteen. Valitettavasti työntekijät menevät mukaan pelko ja uhka työpaikan menettämisestä mielessä, pelko on vahva johtaja.

Yksilöllisesti vieroksunta vahvistuu ja kohdistuu siihen henkilöön, joka pelkää eniten. Pelkäävin alkaa oirehtia kehollisesti ja käytökseltään. Yhteisön jäsenet eivät pysty kohtaamaa häntä, koska hänen pelkonsa johtaa oman mielen pelon puolelle, siispä on parempi hylkiä häntä, suojautua itse. Kaiken kaikkian kyse on johtamisongelmista. Johtaja joko johtaa johdettavansa pois uskomuksista, ja omalla kunnioituksellaan tuo yhteisöön arvostuksen ja rehellisyyden yhteisön normiksi. Mutta jos työnantaja tai johtaja tuo arvot selkeästi esiin, ja työntekijät silti rikkovat sääntöjä, usein takana on liian korkealle asetetut tavoitteet, joissa ei ole edellytyksiä toteutukseen. Näissä ristiriidoissa usein yhteisö tuo valheelisen totuuden näyttämölle, pelastaakseen maineensa.

Raija

MUSTASUKKAISENA

Näin viime yönä unta, jossa olin hyvin mustasukkainen miehelleni. Unen maisemat oli sijoittuneet lapsuusajan kotiini, pirttiin, jossa myös vanhempani vaelsivat. Itse en ole koskaan nähnyt unta, jossa olisin monikerroksisessa talossa, mikä kertoisi unelmistani tai torjutuksi tulleista tunteista, mutta kotini olikin yksikerroksinen. Jos olisin viisas, en koskaan puhuisi Freudista, hän oli vainottu henkilö. Mutta minä haluan ottaa rusinat pullasta, ja kerätä hänen tärkeät oivalluksensa tietokoriini. Yksi niistä on mielikuvituksen oikeus, se on tuiki tärkeää elämän mielekkääksi kokemiseen ja nauttimiseen. Hitler laittoi Freudin ajatukset samaan laatikkoon, jotka vietiin kaasukammioon.

Voidaanko kaikki kokemukset palauttaa menneisyyden kokemuksiin ja mitätöidä tämän päivän kokemukset viittaamalla lapsuuteen. Ei tietenkään. Lapsuudessa tunnistetaan tunteet, ja aikuisuudessa on valittu arvot, jonka jalustalle valinnat rakentuvat. Unessa miehelläni oli toinen nainen, ja olin mustasukkainen. Paljastin kaikille hänen työkavereilleen hänen uskottomuutensa, ja he hylkäsivät hänet työstä. Siis rankaisin häntä paljastamisen kautta.

Freudin miinukseksi voisi sanoa, että hän katsoi lapsen rakastuvan vastakkaiseen sukupuoleen vanhemmissa, ja pyrkivän syrjäyttämään toisen, tytär äitinsä, poika isänsä. Myytin mukaan Oidibus surmasi isänsä ja nai äitinsä tietämättä että he olivat hänen vanhempiaan. Tässä kerrotaan tiedostamattomista ihmisen aikeista, ohjauksesta, joita hän seuraa ja tunteet syntyvät tiedostamattomasta. Jokainen voi löytää itsestään tiedostamattoman toiminnan, ajatuksia syntyy tunteiden innoittamana.

En tiedä, johtuiko se heikosta ravinnosta, mutta ymmärsin ihmisen olevan sukupuolinen vasta murrosiässä, noin kaksitoista vuotiaana. Siihen asti ihmiset oli pää, jossa oli ajatuksia ja tunteita, jossa opin ihailemaan tietoa. Mutta toisaalta nuoruusiässä koin pelon vaikutukset, ja tällöin keskittyminen suuntautui kehoon, jossa syntyi jännitettä. Se synnytti kehotuntemuksia ja seksuaalisuutta, mikä kohdistui ulkoiseen olemukseen. Kyllä Freudin ajan kasvatusmetodeista tärkein oli pelko. Siitä päästäänkin itsekkyyteen ja itseensä tuijottamiseen, mikä johtaa helposti Narkissos traumaan. Mitenkähän tuo mieli selittyisi ravinnon kautta, aistimukset syntyisi, kun keho saisi ravintoa? Halua ja tahtoa oli mahdollista toteuttaa vasta kolmikymppisenä.

Parempi kulkea sopimusten ja arvojen kanssa. Unet ja tunteetkin on helpompi ymmärtää. Kun on sovittu uskollisuudesta, niin mitäs menee vilkuilemaan muita. Siinä mielessä uni liittyi lapsuuteeni, että kotona asiat käytiin läpi, eikä niitä salailtu, säännöt oli sitä varten, että niitä noudatettiin.

Raija

TUNNEMYRSKYT JA NUORUUS

'
Eilisessä "Inhimillisessä tekijässä" TV1, keskusteltiin liikennekäyttäytymisestä. Auto-onnettomuudessa vammautunut henkilö ohjeisti nuoria, "mieti, mieti ja mieti vielä kerran" ennen kuin lähdet kaahaaman. Neuvoa täytyy ja varoitella, siinä itsessään ei ole mitään pahaa. Mutta liiallisena se voi olla yllyke hurjastella yhä enemmän. Nuoruuden uusi tuleminen on itseasiassa tunnemyrskyn kuohuntaa, jossa ei aina kuulla neuvoja, tunteet ohjaavat liikaa, on ensirakkautta, voiman näyttöä kaverille, ja myrskyäviä tunteita yli laidan.

Ajattelu alkaa tunnemyrskyistä. Ne on tuiki tarpeellisia aktivoitumisen kannalta. Niitä olisi opittava hallitsemaan. Nälkä synnyttää itkua, märät vaipat hiertävät, hyvän ja pahan olon vaihtelut tuovat itkua ja hymyä. Vuorovaikutus vanhempiin tuo innostusta ja viehtymystä, aktivoituminen tuo mielihyvää, mikä on tärkeää elinvoimaa, niiden puuttuminen tuo jopa kuoleman dementiassa. Pelot voivat aktivoida tunteita liikaa. Myöhemmin pettymyksen ja innostuksen synnyttäjiä ovat rajojen asettamiset aikuisten taholta, lapsi pettyy ja ilostuu ohjeistuksessa, mikä on hyvin tärkeää elämää opittaessa. Lapsuuden tunnemyrskyssä halu ja tahto on voimakasta, tempoilevaa ja usein myös mahtipontista. Se on myös joskus niin pelottavaa, että lapsesta tulee liian arka yrittämään. Liiallinen rajojen asettaminen voi yllyttää liikaa, tunne on syntynyt, ja halu sekä tahto aktivoitunut, ja kun itseä ei voikaan toteuttaa, mieli aggressioituu, ja oman tahdon harjoittelu alkaa, puolensa pitäminen.Viisas kasvattaja ohjaa itseohjautumisen hyvään kontekstiin toiminnassa. Liikunta on parhaimpia purkautumis/oppimisteitä ylivoimaisten tunteiden hallinnan opettelussa, kuten toiminta yleensä.

Perinteisesti meidät opetetaan uskomaan sanaan, se on väline, jolla opimme ymmärtämään toisiamme. Tässä vaiheessa kasvatusta ja opetusta tehdään usein pahin virhe, eli ohjataan ihminen ohi tunteiden sanakieleen, kielletään liikaa ja asetetaan rajat liian vahvoiksi, tunteita suorastaan hävetään. Kun ohjaus on ollut liiallista, nuoruuden tunnemyrsky voi olla niin valtava, ettei miettiminen onnistukaan. Mennään vaikka päin seiniä.

Tunteita ei voi mitätöidä ja tuomita pois vaikuttamasta minuudessa. Tunteet on aina oppimisen ensimmäinen aktivoitumisen esiaste. Lapsi kiinnostuu, innostuu ja motivoituu kohteesta ja lähtee tutkimaan asiaa. Tämä on pysyvän oppimisen lähtökohta. Varhaislapsuuden hyvä huomiointi tunne-elämän kohtaamisessa itseen ja muihin nähden edesauttaa pitkin elämää kasvukivuissa. Tunteita on kohdattava jatkuvasti, ne ei ole pelkkää iloa ja pettymystä, ne on innostusta ja pyrkimystä tavoitteisiin. Mitä paremmin tunteita on huomioitu pitkin elämää, sitä hallittavammaksi tulevat tunnemyrskyt myöhemmässä elämässä.

Raija

AIVOITUKSIA

Joku keskustelija  #huomentasuomi ohjelmassa sanoi juuri, että hänellä viestivät nuo alaikäiset muistit. Harmi, ettei keskustelijoiden nimia tuoda esiin useammin, kuvitellaan, että ihmiset pyörivät julkkisten perässä ja tunnistavat heidät ilman muuta. Onkohan minulla lapsimuisti, tunnemuisti vai peräti kielimuisti ja onko se kehittynyt vielä aikuisikään? Olenko äitiriippuvainen, isäriippuvainen, kyltymätön kehuimijä vai mitä yhteyksiä tuonne aivojen lokeroihin voisi liittääkään arvojen viidakosta. Ehkä olisi parempi pysyä vain aivoelinten nimissä.

Kun Freud jakoi ihmisen minuuden kolmeen osaan, yliminä, ego ja alitajunta, hän tuskin tarkoitti, että niitä käytetään minuuden mitätöintiin, paremminkin minän hallinnan harjoitteluun. Mutta onko sekään riittävää. Ehkä mantelitumake, jossa alitajunnakin kuvittelisi asustavan ei aina pysykään hallinnassa harjoittelusta huolimatta. Lapsiminänhän toivotaan pysyvän koko elämän innoittajana. Silloin kehoaistimukset ja tunteet tulevat esiin aidosti ja hetkellisesti. Mutta yhteiskunta on viisaudessaan ja/tai tyhmyydessään alkanut säädellä näitä impulsseja, ja meille on kehittynyt säätelyjärjestelmä, nk. limbinen, mikä säätelee liiallisuudelta halun ja tahdon. Mitä vaurioita syntyy, jos limbinen on ylirasituksessa?

Mutta mahtaako nämä järjestelmät aina toimia, vai onko eri muistien vaikutus liiallista ja/tai liian vähäistä. Ehkä tuo tunnekeskuksen mantelitumake onkin ylirasittunut ja synnyttää tarpeetonta jännitystä, mikä on sähköä, toimii niin kuin sähkö toimii, purkautuu liiallisuudessa. Olen erotellut aivojen jännitteen ja aggression toisistaan eroaviksi, että voisin ymmärtää mielen ja tunteiden eroa. Kun ihminen tahtoo ja pyrkii johonkin tavoitteeseen, hänelle syntyy jännitettä tavoitteen ja realismin välille, ja kun hän pyrkii tavoitteeseen, tuo jännite purkautuu toiminnan avulla, ihminen on virittynyt. Jos ihminen ei voi pyrkiä omiin tavoitteisiin, hänen mielensä voi synnyttää aggressiota tai luopua, jolloin toiminta on alisuoriutumista. Aggression liiallisuus tai myös ahdistus voi aktivoida liikaa aivojen erite/rauhastuotantoa. Itselläni tuo aggressiovaihe tuotti liikaa insuliinia, ja se söi verensokeria, söin liikaa, koska minulla oli aina heikko olo verensokerin laskusta.

Näitä minäteorioiden itseohjautuvia ja tietoisia minän terveitä toimintoja on siis ihmisen tahdosta, ja se on minän kannalta hyvä, että ihminen voisi kokea merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä, ja ne suojaisi olemassaoloa. Uskon, että minän toimintojen tulee suuntautua vuorovaikutukseen tullakseen näkyväksi ihmiselle itselleen kokonaisuudessaan ja sen vaikutuksista. Kun olen pohtinut omaa esiintymispelkoa, se on liittynyt puhumiseen. Kun puhun, häpeä nousee pintaan ja muisti katoaa joukkotilanteessa, puhumisesta on rangaistu niin julmasti. Tietoisuuteni ja todellisuuteni on mitätöity, siinä ei katsota olevan mitään järkeä, se on ehdollistunut niin vahvasti, ettei se pääse enää ulos eheästi, vaan siinä hetkessä liiallinen jännite purkautuu satunnaisesti ja aivotoiminnan ehdoilla. Siis vaikka kuinka tahtoisin puhua hyvin, se ei auta, sillä aivojen toimintamekanismit sanelevat ehtonsa niiden toimivuuden kautta. Jos ei ole harjaantunut käyttämään etuaivolohkoa, kuten naiset vuosisadan alussa, "vaietkoon seurakunnassa", he eivät myöskään ole oppineet muistin pysyttämistä, häpeä vei heidät hiljaisuuteen. Juuri näillä vanhuksilla olen nähnyt paljon pelon synnyttämää levottomuutta. Myös tarkkaavaisuus ja keskittymien voi onnistua, jos uhkia ei ole. Häpeässä ne tuhoutuvat.

No niin nyt meni kaikki arvot ihan sekaisin ja järjettömäksi. On parempi elää tässä ja nyt vai miten se oli, menneisyydestähän saan unia ja luovuutta, päivän toiminnot on ympäristön havannointia, aistimista, mutta todellisuuden voisi rakentaa hieman järkevämmäksi ilman tunteita. Ei se epäluulo ole paras havannointiin, se tuottaa vain vääriä mielikuvia.

Raija