Sokea luottamus

Miksi me jatkuvasti luotamme hyvin liipattuihin liituraitapukumiehiin ja epäilemme resupekkoja, tai uskomme vakaita melkein puhumattomia ihmisiä mieluummin kuin luovia ja ajattelevia henkilöitä. Luottamuksessa tarvitaan vakautta, mutta sen sisältö voi olla järjetöntä. Hyvä valhe näyttääkin paremmalta kuin tieto, jossa on muuttujia, vaikutuksia ja erilaisia näkökulmia. Joku nostaisi pintaan älykkyyden, ymmärtääkseen monipuolisesti, täytyy siis oppia suhteellisuusteorioita. Ei ne matikan tehtävät ihan turhia ole.

Vähemmän puhutaan kasvatuksen vaikutuksesta arvovalintoina, osiltaan tämä kertoo siitä, että meillä on kiinnitetty huomiota ulkoisiin seikkoihin ihmisessä, pukeutumiseen, käytöstapoihin ja miellyttävyyteen. Nämä mielen aistimukset ohjaavat valintojamme, keholliset viestit. Nähdessämme hyvin liipatun, ulkoisesti jopa miellyttävän, mutta luonteeltaan psykopaattisen ihmisen, se miellyttää meitä. Eikö juuri tuota odotettukin käytännön arjessa, hyvää ulkoista käytöstä ja pidättyvyyttä, vanhemmat, opettajat, vertaiset. Syyllisyys pomppaa alta aikayksikön sisuksiin ja alamme tuntea heikkoutta heidään edessään. Tunteet kaappaavt järjen ja meitä on helppo huiputtaa. Ne ihanteet ja odotukset, jotka ovat syöpyneet mieliin, microtunteiden ja sanojen avulla, pudottavat meidät armottomasti hyväksymättömyyden kuiluun. Mehän emme koskaan pystyisi tuohon käytökseen.

Ammattikasvatuksessa ei pitäisi olla tuosta kysymys, mutta monet opettajat sortuvat tuohon. Kasvatuksessa arvojen tulisi ohjata henkistä kasvua, kohti hyveitä, hyvyyttä, kauneutta ja totuutta. Käyttäytyminen tuntuu kuitenkin olevan se virike, josta arvioita tehdään ihmisestä, ulkoisista merkeistä. Ei niitä täysin huomoimatta voi olla, ne tuovat levottomuutta. Toiminnan avulla levottomatkin saadaan keskittymään, kunnioituksen avulla lapset luottamaan kasvattajan ohjeistukseen.

Miten ihanteita voidaan saada niin pysyväksi ohjaajaksi minuuteen, etteivät tunteet pudota niitä alas? Itsetuntomme voi kasvaa vahvaksi. Mutta ei hyvä itsetuntokaan riitä, jos ihmistä ei arvosteta, kuulla hänen sanojaan, nähdä hänen tekojaan, vaan yritetään manipuloida hänen elämäänsä, pyritään vallalla hallitsemaan häntä. Näitä on yllättävän paljon juuri arvostetussa asemassa, jotka voivat tuhota fiksunkin ihmisen elämän.

Sitä kysyy, ohjaako psykopaatit liikaa ihmissuhteissa?

Raija

Medicalisoituminen

Kun kuuntelee tämän päivän ratkaisuja ihmisen hyvinvointiin, se on useimmiten lääkäripalvelut, koulutus ja kulttuuri. Lisäisin siihen vielä sosiaaliset palvelut sisältöinä. Ei, en ole sosialisti, enkä halua sosialismia. Kulttuuri sinällään tarjoaa vuorovaikutteisiin aktivointia, mutta meillä Suomessa on erityinen piirre, me emme harrasta vuorovaikutusta small talkia pidemmälle, tai se on erittäin harvinaista, tai on jo vallassa olevien tapa, joka vääristää isoa kuvaa. Meillä on paljon masennusta ja se lisääntyy, koska emme panosta tähän ihmisen oleelliseen tarpeeseen, osallisuuteen. (Maslow, perustarve)

Meillä ei kiinnitetä huomiota kohteluun riittävästi, meidän täytyy vain totella auktoriteettejä, ja toimia käskystä, niin kaikki tuntuu menevän niin kuin on suunniteltu. Meillä on hierarkkiset valtarakennelmat. Meidän ei odoteta ajattelevan itsenäisesti. Kohtelun seurauksesta tulee paljon syrjäytymistä ja kärsimystä, mutta heidät lakaistaan maton alle, ja vallassaolijoiden hallittavaksi, toisen luokan kansalaisina.

Minulla on jonkin verran kosketusta vähäosaisiin, koska minua kiinnostaa heidän näkemykset, miksi he ajautuvat syrjäisille poluille. Eilen soitti eräs lapsuuden ystäväni, joka on kulkenut pitkän matkan kanssani. Hän on alkoholisoitunut, ei opiskellut, ja pohtii parhaillaan menetettyjä asioita elämässään, rakkautta ja kuolemaa. Hän pyysi lähettämään terveisiä vanhimmalle veljelleni, sillä hän oli ollut nuoruudessa rakastunut häneen.

Mutta minä muistan hänen lapsuuden kodistaan asioita, joista hän ei ole puhunut koskaan. Äiti, joka kävi syvän masennuksen läpi, ja oli koko kyläyhteisön pilkkaama. Isän, joka oli aurinkoinen maailmaan päin, mutta halveksi vaimoaan, sen näin lapsena usein.  Tämä ystäväni kulki masennuksen varjossa koko lapsuutensa. Hän muistaa minut onnellistuttajana, joka muutti kylään, ja tuli luokalle hänen avukseen, kun kaikki muut oli poikia. Hän tuli avukseni, kun lypsin lehmiä 12v. ja piti päästä illan rientoihin, keskustelemaan maitolaiturille poikein kanssa. Meidän aikana ei vielä suudeltu julkisesti, eikä vallankaan miten sattuu, vaan sitten kun oli lähestytty seurustelun merkeissä. Suuteleminen oli yksityisasia.

Kuinka paljon ystäväni kärsi perheen halveksunnasta, ja milloin alkoi hänen alamäkensä? Kohtelun vaikutuksia ei ole helppo arvioida. Meillä on kuitenkin vääristynyt kuva siitä, etteikö pahan tekijöitä tule tunnistaa, ettei heille tule turhaa syyllisyyttä. Uhreja on yhtä paljon kuin tekijöitäkin. Miksi tilille ja syyniin joutuvat uhrit? He jäävät kärsimyksineen lääkärin jalkoihin, pillereitä kaaliin ja unohduksiin. Kohtelulla on suuri vaikutus masentumiseen, se ei ole aina yksilön persoonallisuuden tulos. Korkeasti koulutettu opettajani mielenterveyden alalta sanoi, että mielenterveys on ympäristön tuottamaa.

Autoritäärinen kulttuurimme ei opeta sosiaalisia taitoja. Siksi asiat jäävät käsittelemättä. Yhteisölliset rikokset siirtyvät yksilön harteille, koska syihin tarvitaan aina syyllinen, yksilöt leimataan. Yhteisöt eivät kanna syyllisyyttä. Suomalainen kulttuuri on saanut paljon vaikutteita katolisesta, luterilaisesta ja ortodoksisesta uskonnoista. Näiden ihmiskuva on uhraava, synnin etsimiseen paneutunut, ja ihmisyyttä aliarvioiva. Vuorovaikutuksesta on tullut julistusta, ei todellista vuorovaikutusta, jossa ihmisyyttä oikeasti puhuteltaisiin, ja vaikutuksia käsiteltäisiin kasvamisen merkeissä.

Lääketiede on paljolti kirkon polkuja seuraava ihmiskäsityksissään. Kasvatustiede seurasi kirkon oppeja lääketieteen vanavedessä, jotka kulkeutuvat koulutuksiin. Näistä näkemyksistä puuttuu vuorovaikutuksen oleelliset vaikuttajat, tunne-elämä, eli psykologia ja sosiaaliset taidot, sosiaalipsykologia ja sosiologia. Ei ihme, ettei meillä synny vuorovaikutusta, kun se puuttuu korkeamman tason tiedoista ja koulutuksesta, ja mitä on, se on liian vähäistä. Kulttuuri on elitistien, ei köyhällä ole varaa eikä kykyäkään mennä teattereihin, sille he eivät ole tottuneet osallistumaan, se on liian pelottavaa.

Pillerit ja kulttuuri eivät auta, meidän on opittava puhumaan. Meidän on kiinnitettävä huomiota valtaan, jota kohtelussa käytämme, ja siihen on perehtynyt vahvimmin sosiologia.

Raija

Eriarvoistava kulttuuri

Opiskeluaikoina tutustuin sosiaalityöntekijän päivään. Hänen tehtävänään sattui olemaan toimeentulotarpeen arviointi. Mieleeni jäi kaksi peräkkäistä asiakasta. Ensin nuori  poika resuisissa vaatteissaan tuli pyytämään rahaa mopon korjaukseen. Työntekijä haukkui hänet pystyyn, ja käski hankkia töitä eikä tukea tullut. Mitään mahdollisuuksia ei ollut tuon ikäisellä kouluttamattomalla saada töitä. Siinä mahdollistui varastamisen aloittaminen, kun ei vanhempia ollut, tai he eivät kyenneet auttamaan.

Seuraavaksi saapui juuri eläkkeelle päässyt yli kuusikymppinen nainen upeassa minkkiturkissaan. Hänellä oli kovapalkkainen ura takana ja työuran aikana hyvät mahdollisuudet kasata pienoinen omaisuus. Eläke oli korkea, mutta laskut oli maksamatta. Hän toi 7000 mk laskut nähtäville, ja työntekijä lupasi hoitaa laskut. Asiakas liiteli työntekijän myönteiset hyvän päivän toivotukset mukanaan tiehensä.

Näiden tapausten johdosta, jotka eivät tietenkään ole yleistettävissä eikä tieteellisiä, päätin kuitenkin, että toimeentulotuen maksaminen on viisainta saada Kelan piiriin.

Intuitio, ensivaikutelma, ulkoisesta arviointi. Useimmiten nämä johtavat asenteisiin, joissa omat kokemukset heijastuvat toiseen ihmiseen, hyvä tai huono, saamaton tai laiska, oppimaton tai ahne jne. Ennakkoluulot, eriarvoistaminen, arvostuksen puute. Suurin syy lienee kuitenkin näiden ongelmien taustalla työntekijän koulutuksen heikko taso. Jo varhaisen oman lapsuuden ajan koulutuksesta muistan, kuinka valtaa pitäville valehdeltiin päin naamaa ja he uskoivat. Myös nykyisin olen ollut koulutuksissa, joissa valheen tekijät pärjäävät hyvin, he käyttävät valtaa toisten hallitsemiseen, ja se valta näyttää osaamiselta, ikään kuin asia olisi hanskassa.

Ammattitaitoinen osaaminen ei  pyri hallitsemaan aikuisia tai nuoria, vaan antaa tukea heidän itsenäistymiseen. Siksi olinkin kovin hämmästynyt eilisestä Atalk:sta, jossa kouluihin toivottiin muita ammatteja kuin opettajia. Jo päiväkotitasolla kaikkein suurimmaksi ongelmaksi näin/koin liian heikon koulutuksen hoitajilla, jossa lapsi oli vain fyysinen olento, eikä hänelle suotu mahdollisuutta tunteiden ja ajatusten kehittymiseen, vaan lapsen tuli toimia käskystä. Aikuisen kuuluu päättää aikuisille kuuluva, lapsen omantasoisena.

Yleisesti ottaenkin moni yksilön mielenterveysongelma syntyy juuri tästä hallitsemiseen pyrkivästä joukosta, joka ei suo yksilölle mahdollisutta ratkoa kehitystehtäviään, vaan päättää yksilön puolesta.

Aggressiot, käytös- ja mielenterveysongelmat ovat nykyään yleistyneet. Niiden taustalla on paljon päiväkotien kasvatusmenetelmiä, jotka synnyttävät näitä ongelmia. Katsokaapa yleistä roskaamisilmiötä, kaksi kertaa päivässä uhkailua lapsuuden ajan ja nöyryyttämistä lelujen keräämisessä riittää tämän ilmiön selittämiseksi. Toki myös minuuden nujertaminen on yksi syy töhrimiseen, psyyken reaktio.Yleisradiokin lähettää sujuvasti ohjelmia, jossa kuria pidetään kasvatuksena. Vanhempia on turha syyttää aina ongelmista. Kotona lapselle sentään annetaan joissakin tapauksissa leikin mahdollisuus, jossa ajattelua ja tunteita saa harjoitella.

Valitettavasti nämä kokemukset saavat minut ajattelemaan Suomea DDR: läisenä valtiona.


Raija

Elämäniloa etsimässä!

Voiko elämää hallita? Eikö siinä ole niin paljon muuttuvia tekijöitä ja vaikuttajia, ettei sitä voi täysin hallita? Ehkä olisi parempi sanoa, että hallitsee itseään. Siihenkin alkaisi tulla tietäjiä, jotka kertoisivat aivojen monimutkaisuudesta valintojen edessä. Jotkut pitävät jopa Jumalan pilkkana sitä, että pyrkii hallitsemaan elämää.

Elämässä pitää olla ilon hetkiä, ei nyt koko ajan, mutta kuitenkin niin, että elämänhalu säilyy. Minulla on ollut jo varhaisesta lapsuudesta oivalluksen ilo oppimisesta. Oppiminen ei kuitenkaan ole perusarvo, kuten hyvyys, kauneus ja totuus. Toki olen etsinyt oppimisen myötä totuutta, pyrkinyt hyvään, mutta kauneuden kanssa on ollut hieman vaikeuksia. En ole sietänyt kauneuden palvontaa, olen muuttanut sen mielekkyydeksi. Oppimisessa jouduin luopumaan joistakin osista, se ei tuntunut hyvältä. Jos menneisyyttäni katsoo, olen luopunut paljosta hyvin merkittävissä asioista. Ikävintä on se, että monesta asiasta olen luopunut toisten halveksunnan vuoksi, arvojani ei ole tunnustettu, vaan pilkattu. Näistä on seurannut se, että arvoni ovat nousseet vahvoiksi, sillä tiedän, että ne on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia.

Äkkiä voisi luulla, että olen jäänyt kiinni pahoihin väkivaltavirsiin, kun olen sen itse joutunut kokemaan. Mutta se ei määritä olemistani, Olemistani määrittää ilo, oivalluksina, tekemisinä ja olemisena. Mielekäs hyvä olo, mikä koostuu monesta tekijästä. Se on kehollista vapautta ja nautintoa liikunnasta, toimivaa elimistöä ilman kipua. Korkeimmalle arvostan vuorovaikutuksesta syntynyttä iloa, erilaisia näkemyksiä ja kokemuksen jakamista. Jotkut puhuvat rakkaudesta, minä harvemmin. Jos Jumala onkin kiusantekijä, koska kohtalokseni tuli luopua maallisesta rakkaudesta väkivallan vuoksi, vaikka se ei kohdistunut itseeni. En ole varma rakastanko nyt Jumalaa, sillä en saa häneen mitään yhteyttä. Sitten se varmaan on yksipuolista rakkautta, jos on. Rakasta Jumalaa yli kaiken. HM

Ystävättäreni nauttii suunnattomasti tanssimisesta. Hän kokee voimakasta tunnetta liikkeistä ja hurmaantuu rakkauden voimaan ja toisen ihmisen yhteyteen, "kuin liitelisin taivaassa", hän ilmaisee.

Elämänilon löytämisessä on laaja skaala. Sen voi löytää puutarhasta, kävelylenkiltä kuutamolla, kalastamisesta, metsästämisestä, urheilusta, ruuanlaitosta. Iloa se on niin kauan kun nauttii siitä, toinen ääripää on kärsimys ja itsensä/toisen kidutus.

Raija

Vaiettu väkivalta

Väkivaltaa on nykyisin salatusti monessa paikassa. Siitä puhuvia rangaistaan, ja minä satun olemaan sellainen. Olen lukenut Alice Millerit läpi. Tuo ansiokas sosiologian ja psykologian tohtori on selvitellyt vallan vaikutuksia ja väkivallan historiaa lasten elämässä, alkaen virtsarakon täyttämisestä oppimistilanteessa äärimmilleen, opin saamiseksi perille. Elokuvassaan "Uusi lapsi" Klaus Härö kuvaa tyttöihin suhtautumista lastenkodissa Ruotsissa. Suutelemisesta joutui sterilisoitavaksi, ettei tuo leväperäisyys vain johtaisi raskauteen. Yhäkin näitä köyhiä nuoria tyttöjä on mielisairaalassa Ruotsissa, joita valistunut lääkäri toimitti hoitoon. 1969 nuori poika taisteli äitinsä pois sairaalasta näiden tekojen seuraamuksena.

Onko väkivalta hävinnyt? Ei ole, sitä peitellään sujuvasti. Naiset ovat siinä yhtä ovelia kuin miehetkin. Muistan päiväkodista tapauksen, jossa hoitaja potki lasta. Hän oli loppuunpalamassa, mutta se ei tee oikeutta potkia lasta, hän tarvitsi lomaa uupumukseen. Tein ilmoituksen johtajalle, hän tokaisi, " etkö osaa kunnioittaa työkaveriasi" Potkiminen jatkui. Myös muita tapauksia olen ilmoittanut, ne ovat menneet kuuroille korville, asiaa ei noteerata. En minä syyttää halua satunnaisista repsahduksista ihmisiä, haluan heille tukea ja toipumista liian rankoista tilanteista.

Näyttää siltä, että väkivalta on palaamassa, ja sitä suojellaan uskontojen varjolla. Me emme halua nähdä pahaa, me haluamme nähdä vain kaunista, on vakava häiriö mielessääme. Ei pahalla tule mässäillä, mutta ei siltä tarvitse sulkea silmiä.

Herran pelko on viisauden alku, se on suomalaista perimää kasvatuksessa. Kasvatuksessa vaikuttaa paljon tapojen siirtymät sukupolvilta toisille, mutta harvemmin tapahtuneet jäävät muistiin vahvimmin. Eräs mummu, jo nyt edesmennyt oli syntynyt 1900 luvun alussa. Hänen miehensä opetti Raamattua lapsilleen jo vauvaiässä. Istui keinussa yöllä ja luki ääneen. 30-50 v. iässä nämä lapset olivat unihäiriöisiä, loppuunpalaneita ja alkoivat lukea Raamattua seuroissa. Unesta herätetyt ja häirityt lapset oppivat kakkaamaan kello kahdeksan aamulla, ja elivät kiltin ja oppivaisen lapsuus/nuoruus iän.

Pelolla ja väkivallalla kasvatetut saavat painolastikseen jakautuneen mielen. He eivät halua nähdä todellisuutta, vain ihania tarinoita. Mieli torjuu epämiellyttävän. Elämänkoulussa oppineena olen havainnut, että nämä kiltit lapset ovat julmia tuomareita kanssaihmisille. Työpaikoilla oli valitettavaa, että näitä kilttejä tyttöjä kuunneltiin harvinaisen tarkasti, salatusti. He saivat ulos avoimia ja puhuvia työkavereitaan. He olivat niitä, jotka johtivat taloa ohi virallisen johdon mielipiteillään, syyllistäen ja vedoten vaitioloon. He tukivat konservatiivisia arvoja, lasten nöyryyttämistä pelotteilla. He jäsensivät moraalia pahuuden estämisessä julistamalla, mutta sulkivat silmänsä väkivallalta.

Elämää ei voi elää tarinoina, vaikka se oppimisen kannalta onkin tärkeää. Parempi on tehdä oleminen ja tekeminen mielekkääksi arjessa, rehelliseksi ja todelliseksi, se jättää pysyvämmin hyvyyttä maailmaan.

Raija

Sisäinen lapsi

Jokaisella meistä on sisällämme se pieni lapsi, jota jokainen on joskus ollut. Yksi ihanteistamme on, että löytäisimme tuon sisäisen lapsen, jota viattomuudeksi myös kutsutaan. Sen uskotaan tuovan aitouden, tunteet takaisin, rehellisyyden ja luovuuden. Ei ihme, että sitä ihaillaan, tuohan se arvopohjaamme sellaisen määrän hyveitä, että sitä kannattaa pitää yllä. Usein menemme kuitenkin hurraten eteenpäin kehollisten aistiemme, vaistojen ja viettien ohjaamina, että unohdamme sisäisen lapsemme viestit. Tuo sisäinen viesti on tunne, joka syntyy vuorovaikutuksessa, jos se on saanut olla olemassa. Se on osallisuuden ja jakamisen  tarve, Maslowin mukaan perustarve.

E. Erikson on luonut teorian ilmisen elämänkaaresta, jossa kullakin ikäkaudella on omat kehitystehtävät luontaisesti. Lapsuuden löytäminen kuuluu vasta vanhuuteen, muistot palaavat silloin takaisin ehkä eheämpinä, kuin on silloin kokiessaan ne nähnyt.

Voiko noita kehitystehtäviä sitten aikaistaa tai elvyttää itselle näkyväksi? Rakastuminen on tila, jossa tämä sisäinen lapsi herää, ja ihminen on onnensa kukkuloilla. Sisäinen lapsi tuo mukanaan niitä aistimuksia, jotka synnyttävät tunteita ja myös hyvää oloa, intoa ja kauneutta, puhkeamme niin sanotusti kukkaan.

Kaikille ei ole mahdollista löytää tuota sisäistä lasta, vaan löytääkin ulkoisen lapsen. Nämä ulkoisen lapsen löytäjät ovat joutuneet pahan ruumiillisen ja henkisen väkivallan uhriksi, heille syntyy aistimaton keho, mikä on liikaa jännittyneenä, malli olla ihmisen näkoinen. Tästä en ole lukenut mistään teoriasta, mutta olen sen itse kokenut nuoruudessa, kun väkivaltaa on ollut kehooni koskien ja henkistä väkivaltaa julmasti. Tällöin sisäinen lapsi kuolee ja tilalle syntyy "ruumisolento", mitä kuvaan ensimmäisessä kirjassani. Ihminen ei ole yhteydessä enää sisimpäänsä. Tahdosta ja halusta syntyy pakkotoimintaa, ympäristön pakottamaa toistoa, jolloin myös oppiminen on nollaluokaa. Minulla onkin lapsuuden ajan loistavaa oppimista, nuoruuden toistoa, ja keski-iässä olen saanut takaisin normaalia oppimista.

Minusta on erittäin huolestuttavaa, ettei tiede huomioi tällaista kehitystä. Olen kuvannut sen kehityksen kirjassani "Kuoleman kädet". On suorastaan häpeällistä, että tällainen jätetään huomioimatta, ja yksilöä syynätään valintoja tekevänä, halun ja tahdon omaavana ihmisenä. Ihmiskuva on niin  hyväosaisen luoma, ettei tätä osata ajatella. Se on mieskulttuurin sanelemaa, koska heillä on ollut valtaa. Väkivallan alle joutunut saa niin julmat rankaisut, ettei hän ole kokonaisena ihmisenä läsnä, sisäistä ei ole, ei synny tunteita, on vain häpeää ja tuskaa, joka on muistissa ja mielessä poukkoileva sattuman saatellessa tekoja. Tässä kohtaa olen uskovainen. Uskon, että Jeesukseen sanoma väkivallattomuuden puolesta on tärkeä huomioida.

Tarkkaavaiset ihmiset huomaavat tämän pelon, kauhun ja levottomuuden tilan, ja osaavat suhtautua huomaavaisesti sekä kuunnellen kaltoin kohdellun kohdalla. Ylimieliset pitävät vain tyhmänä ja pilkkaavat enemmän. Amen.

Raija

Roolien ihanuus

Rooli voi olla sekä suojaava että vahingoittava, sekä itselle, että yhteisölle. Rooleja annetaan ja otetaan. Niitä on virallisia ja epävirallisia. Itse en millään ottaisi hauskuuttajan roolia, vaikka joskus harrastankin vakavuuden ja ahdistuksen keskellä huumoria ja kevennystä. Mediassa näkyy selkeimmin tällä hetkellä valittajan ja ylistäjän roolit. Muutama vuosikymmen sitten oli vahvoilla syntipukin roolit.

Ilman roolia viattomasti ja omana itsenään elävä voi joutua kovan pilkan kohteeksi, sillä hän paljastaa peilinä omat valheet ja roolit, joissa ei aina ole puhtaat jauhot pussissa.

Pakkorooli voi olla niin ahdistava, että sen alle murskautuu. Nuorena menin erään näyttelijän oppiin päästäkseni eroon esiintymispelosta. Tarkoitus oli harjaannuttaa esiintymistä erilaisten roolien avulla. Mutta se ei onnistunut lainkaan, ahdistuin valtavasti, muistini ei toiminut ja esiintymiseni muuttui levottomaksi, suorastaan hätääntyneeksi, kuin olisi uhattu aseella. Annoin myöhemmin palautetta ohjaajalle, kuinka pakkorooli oli päällä, ja minun oli mahdoton mennä rooliin, näin hänen kokevan epäonnistumista ohjauksessa. Myöhemmin menin esiintymään kesäteatteriin ja se onnistui, olin päässyt eroon pakkoroolista.

Pakkoroolini oli töissä. Olin valmistunut ammattiin, jonka kelpoisuutta ei hyväksytty juuri missään virallisissa elimissä, ja olin kunnalla töissä. Sosiaaliohjaajan nimike muutettiinkin sitten takaisin sosionomiksi. Päiväkodeissa ei ollut pätetvyyttä, jonka kuitenkin koin omaksi alakseni. Ammattiamme vastaan taisteltiin opetushallituksessa 20v. Niinpä työkavereiden ei tarvinnut pitää minua minään, en ollut pätevä.

Yhteisön tarjoamat ja  murjomat mielen kautta syntyneet roolit voivat olla raskaita. Eräs johtaja harrasti neulomista/kutomista ja hänellä oli mitä ihanampia asuja päällään. Hän tuli niin niistä ylistetyksi, että se näkyi jo hänen käytöksessään. Varsinaista johtamista ei sitten päässyt syntymään, hän oli vain niin ihana ihminen, että se alkoi olla hänelle sietämätöntä. Hän ei päässyt johtajan rooliin. Antaako yhteisö oikean roolin vai pakkoroolin? Se voi tuhota koko ihmisen kehityksen, kaventaa mahdollisuudet minimiin.

Kevyen katsastajan rooli on työpaikoilla useimmilla julkisesti, salatusti tarkkailijan roolit. Katsastajat ovat hyvin menestyneitä, sillä he esittävät, että asioita osataan käsitellä kevyesti ja se on mukavaa. Tarkkailijat heijastavat mielen tuskat ja inhon työkavereihin salaa selän takana, eikä se onnistuisikaan julkisesti, sillä sitä ei yleensä voi todistaa, se on luuloa.

Asiarooleissa on sellaiset henkilöt, jotka havaitsevat hyvin, heistä voi tulla myös yhteisön pelokkeja, sillä he voivat kertoa totuuden ja siinä voi paljastua oma osuus. Asiaroolin kantajaan suhtaudutaan varauksellisesti, ja vakavasti, mutta hän joutuu usein näyttämöltä pois, mapittamaan. Pellen rooli on ehkä  raskain, sillä hänen osansa on dramatisoida valheet vitseiksi, ettei omatunto ahdsistaisi ketään liikaa.

Raija