IHMISTEN LUOKITTELU

 

On todella huolestuttavaa, kun ihmisille annetaan ja/tai sitä otetaan, valtaa ylitse toisen yksilön ihmisyyden. Kun kirjoitan ihmisten kaltoin kohtelusta ja tuon esiin niitä kirjoituksissani, myös muiden vastaavia jakaen, se onkin vatvomista, vaikka olen tuonut asian esiin ensimmäisen kerran, vain keskustelun avaamiseksi. Valitettavasti pahat teot on toistoa ja niitä esiintyy. Syyllistäminen, häpäisy ja väkivalta ovat kiellettyjä teemoja. On todella surullista, ettei ihmiset tunne syyllisyyttä, vaan valtaa hamutaan toisten yli, totuuteen perustuvaa tietoa ei aina suinkaan ole saatavilla, mikä rakentaisi todellista kuvaa, vaan epäluulot ja ennakkonäkemykset seikkailevat kertomuksissa, eikä journalismi ja/tai opetukset ohjaa, vaan yleiset vallitsevat valtajuoruilut populismina, ja joskus on vain kauniita tarinoita, mitä täytyy olla, mutta ei totuutta peittämässä. En ole brutaalin tiedon, sosiaalipornon kannattaja, huudan totuuden puoleen silloin, kun ihmisiä tuhotaan.

Eräs ystäväni sanoi joku aika sitten, kuinka normaalia mielipahaa tai -hyvää ei saa kertoa, kun joku jo tulee ilmoittamaan, olet ylimielinen, narsisti, katkera tmv. luonnehäiriöinen. On kuin vuorovaikutus olisi hävinnyt ja valta rakentanut muurin syyllistämisen ja häpäisyn kautta muiden hallitsemiseksi. Ei tietenkään aina.

Tuon esiin sitä mitä on, kuinka ihmiset kohtelee toisia, niitä ei saisi muistaa eikä nähdä, ei sitä, että toisen mieli on mahdollista murtaa, mitä tehdään ja mitä on todistettu tieteellisesti, se osataan, tai tappaa fyysisesti. En pidä ihmisten luokittelusta, pahoiksi ja hyviksi, en yleistyksistä, nämä antaa ihmiselle valtaa alistaa toisia ylimielisyytensä alle, tehdä ihmiskuva hänestä omiin luuloihinsa perustuen, juoruihin ja asenneongelmiin. Vain Jumala voi tietää hyvän ja pahan, sanoi vähän aikaa sitten Janne Saarikivi, jonkin verran me ihmisetkin voimme tietää, ainakin pyrkiä sopimaan, mutta maailma todistaa, ettei se ole ollenkaan aina viisasta, vaan pahuutta pahimmillaan, kuin pahan vallan tietoa, jolla pyritään alistamaan toinen tahtonsa alle, ja tätä harrastaa myös ammattilaiset, jotka antavat lyömäkirveitä tietämättömille, vallan väärinkäyttäjille moraalinvartijoina. Viimeksi riemastuin, kun näin otsikon ”elämä kolhii joko viisaaksi tai katkeraksi”. Sain kolme viestiä, olet katkera, et ole kasvanut ihmisenä ja vatvot menneitä, vellot niissä. Ei ne asiat tapahdu vain kerran, traumaattinen asia, vaan niitä jatketaan lyömällä yhä uudelleen.

Kun nimittelyjen kautta annetaan sosiaalista kontrollivaltaa vuorovaikutukseen, sanojat pääsevät vastuustaan, voivat leimata toisen ihmisen yleisten mielivaltaisten syytösten kautta. Katkera on yhtä pahavoimainen kuin nimetä ihminen pahaksi.

Ongelmana taustalla on traumojen juoksutukset ja toteutukset tapojen orjana. Muistan vaikeana ajan, kun minua oli syytetty asiasta, mitä en ollut tehnyt, julmasti häpäisten, en kyennyt ottamaan pienintäkään syytöksenomaista väitettä vastaan tapahtuman jälkeen, selitykset tuli vastahyökkäyksenä. Kuinka moni on syyllistämisen taakan alla, kristinuskossa opetetaan, että Jeesus antaa synnit anteeksi, se on johtanut monilla siihen, ettei omatunto enää toimi, toisia häpäistään. Jos Jeesuksen kertomuksen olisi ottanut oppina, antamalla syntejä anteeksi, se voisi helpottaa, mutta silti vaatii asian käsittelyn, tekojen tarkastelun. Omista vääristä teoista syntyneet syyllisyydet siirretään toisten kannettavaksi, ja tapahtumaketjuissa näkyy vain pinta, annetaan leima, kuinka huono ihminen olet, kun et anna anteeksi, mutta itseltä sitä ei vaadita ja jatketaan pahojen tekojen tekemistä syyttäen katkeruudesta tmv. Myös toisia alistetaan tekemään vääryyttä tekoina, avuttomassa asemassa olevia. Sitä vaan kysyy, millä oikeudella jotkut tulevat yhteisöön syyttäjän roolissa ja toiset on altavastaajana, moni sanoo, se on elämää ja ihmisyyttä. Kun on menettänyt ihmisyytensä, alkaa kysellä mikä on oikein ihmistä kohtaan, se raja kulkee sairastumisessa. Yhtälailla kehuminen alkaa ärsyttää, itse en ole osannut juuri koskaan ottaa vastaan kehuja, ne ahdisti ja hävetti, enhän minä itseä voi ylentää, kuin mitättömyys olisi juurtunut niin syvälle, ettei mitään hyvää itsessä näe, on kadottanut toivonsa. Tässä helposti ajatellaan, että on heikko itsetunto ja psykologisoidaan asia yksilön ongelmaksi, eikä huomioida, mitä ihmiselle tehdään väärin, että teot on vääriä.

Kun ihminen lähtee valhetarinoihin, hän ei kestä totuuden puhujaa. Hän ei pysty kohtaamaan henkilöä, jonka on häpäissyt valheillaan. Niinpä hän etsii, jopa keksii asioita totuuden puhujasta, koska ei kestä itseään, omaatuntoaan, kun käsitellään traumoja, muita vastoinkäymisiä, epäonnistumista tai vaikka ahdistusta. Yhtäkkiä, vaikka tuo ahdistus olisi jatkunut vuosikausia, joku yksilö otetaan syylliseksi ongelmaan yhdestäkin sanavirheestä, hän sen aiheutti, kun sanoi ja/tai teki jotain, sen sijaan, että ymmärrettäisiin, että moniin tuskiin on syynä se, että ei haluta/kyetä/osata kohdata omia tunteita, itseään, omastatunnosta tullutta syyllisyyttä ja häpeää, vaan se siirretään toisen kannettavaksi. Vuorovaikutuksissa ei saakaan tukea toista, vaan noustaan yläpuolelle arvostelemaan, leimaamaan, syyllistämään ja häpäisemään. Minä en kestä tuota, siksi valitan.

Jotainhan sitä pitäisi miettiä uusiksi, ettei ihmistä vaurioittavia tekoja toistettaisi. Itse olen oppimisen kannalla, hyvä lapsuus kehitystason huomioiden on perusasia. En usko, että vaistoihin luottaminen vie kehitystä eteenpäin, kyllä ihmisyydestä ja hänen hyvinvoinnistaan vs. yhteisö, on paljon tutkimustietoa, mitä kautta voimme ottaa vastuuta ja oppia ymmärtämään, miten se hyvinvointi rakentuu. Moraali rakentuu hyveistä, joihin lapsesta saakka ihminen kasvatetaan, pahuus syntyy enemmän siitä, mitä pahaa ihmiselle tehdään, tavoiksi, psyykkisistä traumoista. Näistä on vaikea puhua, vähän aika sitten sanottiin, että sivistynyt ihminen osaa olla puhumatta. Ei se ihminen pääse koskaan traumoistaan irti, jos sille tuotetaan vain traumoja uudelleen, piilotetaan ne. Elämässä kaikki on niin suhteellista, jos jossain häpäistään pahasti, estetään ihmisyyden kehittyminen ja oleminen, tällöin kieltoja ja salaamista kohdatessa sielu värisee, vaikka kuinka on itselleen sinut. Ihminen, joka kärsii, ei ole ali-ihminen, hän on vain ihminen, kokija, olipa hän millaisessa asemassa hyvänsä, syvälle on voinut piirtyä lähtemätön tuska, loukkauksista syöpynyt kehoon, eikä ihminen ole pystynyt enää torjumaan puukon iskuja, erityisesti se on läheisten kesken, sielu vuotaa mustaa verta.

Mikä laittaa ihmisen menemään kohti pahuutta? En ole persoonallisuuteen tuijottaja, vaikka en ole niille sokea, minkälaisia vain voi kehittyä, mutta katson suurimmaksi vaikuttajiksi teot, kohtelun, mitä ihmiseen kohdistetaan, vahinkojakin sattuu. Hierarkkiset valtajärjestemät kehittää pahuutta, tarkkailijaksi ryhtyminen toiseen nähden, vallanhimo, siksi on viisaampaa luottaa pääosin ammattitaitoon, kuin ihmisen kykyyn toimia moraalisesti oikein. Eettisesti arvojen jäsennys auttaa ymmärtämään elämää ja suojelemaan sitä. Valta tietona tuo turvallisuutta, kun kokee hallinnan tunnetta, mikä on tärkeää ihmisyyden säilyttämiseksi hajoamatta, tai joutumatta pois minuuden ydinkokemuksista, kokemukset voi irtaantua ja erillistyä tekemään ja/tai sanomaan jotain, mikä on irronnut kokonaisuudesta toistoiksi, dissossiaatio. Valtaa tarvitaan jo olemassaolon turvaamiseksi, että tahtova minuus voi olla olemassa, tutkittu tieto tuo loogisuudessaan ymmärrystä, syyseuraus.

Valtarakenteilla pidetään yllä asenteita pahuudesta ja/tai hyvyydestä, antamalla oikeuden arvosteluun, ja vain yksi pienikin virhe alistetulta antaa kontrolloijalle oikeuden tuhota mielipiteiden kautta toisen ihmisen elämänoikeudet. Olen niin kyllästynyt psykologisointiin, kuka tahansa saa tulla tekemään persoonallisuudesta analyyseja. Jos ja kun olen puolustanut itseäni, asettanut rajat, puhunut, selvittänyt, kertonut, tuloksena on ollut rankaisut. Sitä on monelle sosiaalinen todellisuus, monet tarinat on vain ihanteista luotuja tarinoita, omasta syyllisyydestä pakenemista, itsensä nostamista toisen yläpuolelle.

Yhteisövaltaan kehittyy täydellisyysnarsismia, mitään virheitä ei sallita, ja niitä etsitään suurennuslasin kanssa, yksikin yksilön vastustus yhteisöä vastaan, niin yksilö tuhotaan sosiaalisin normein, mitkä on yhdessä sovittu ja väitetään yksilön pahuudeksi. Minulle se on ollut puhuminen, vaikka olen tehnyt sitä asiapohjaisesti, ystävällisesti, jopa kauniistikin. Vallalle on vaihtoehto, kunnioittaminen.

Raija

MIKÄ ÄRSYTTÄÄ VUOROVAIKUTUKSESSA?

 

Lukuaika 20 – 30 min.

Ihmiset ajautuvat liian herkästi vastakkainasetteluihin, yliaggressioihin, tuomitsemiseen, inhoon, mielipide-eroilla puhkumiseen, jopa tiedon valta sumentaa käsityksiämme vieden käsirysyihin, turvaten toiselle oikeuksia ja toiselle ei, ja/tai muihin tuhoaviin voimiin, mitä voisi pahuudeksi nimittää. Emme osaa väitellä asiallisesti, kunnioittaa toisen mielipidettä, iloita oppimisena. Alistaminen toista itsensä näköiseksi ihmisyyden suhteen on ylivaltaa, sitä on kaikilla enemmän tai vähemmän, usein tiedon puutteesta. Itselleni sosiologisten oppien lisäksi yhteisön toimivuudessa ja ihmisen hyvinvoinnin syntymässä on opettanut parhaiten Jeesuksen kärsimyksen ymmärtäminen, yhteisön valta ja alistaminen, ikävää että sen pitää tulla noin brutaalisti. Hierarkisissa yhteisöissä opetus Jumalasta on vienyt ihmisluonteiden vuoksi sekä itsen että toisten ylistämiseen ja palvontaan. Minulle opetuksena tarinan kautta Jumala on ohjaaja henkisyyteen, henkisen kasvun kanava, jossa ihmisen on tutkittava itseään. Opetusmenetelmät vaikuttavat ratkaisevasti siihen, osaako ihminen tutkia itseään, jos mieli/muistikuvat vaeltavat vain etuotsalohkolla katselemassa omia ajatuksiaan, ei mantelitumakkeen kautta syntyvät tunteet aktivoidu syvällä aivoissa, ja emme opi välittämään toisistamme, ja tämä voi tulla sekä yhteisön kautta alistamisesta että yksilön pyrkimyksissä, sitä ruokitaan vallan ja järjestelmän avulla. Mielivaltaa syntyy, kun ihminen ei opi tunnistamaan mielensä toimintaa.

Sosiologian opinnoissa edm. kuvattiin piirustuskaaviolla viivamäärinä ihmisten välillä, jossa eriarvoisuus kukoisti, kuinka toinen sai huomion ja suosion ja toinen sysättiin eristyksiin, pois yhteydestä toisiin. Miellymme ja hyväksymme toisiamme eri arvoisesti eri seikoista johtuen pääosin ymmärtämättömyyttämme, mutta myös vallanhimosta. Koemme toiset uhkaksi. Sanoisin, että me suomalaiset olemme enemmän umpimielisiä kuin avoimia toisillemme. Näistä kehittyy kuppikunnat sekä eriarvoisuus ja niitä sinetöidään yhteisillä sopimuksilla, jopa yliopistoja yritetään alistaa tietynlaisiksi näkemysten, oppimisarvon ja ideologian avulla, ylivaltaan, ymmärtämättä että tutkimukset kaventuvat tietona ja se voi viedä harhaan ja tuhoamiseen.

Koska olen kummallinen ihminen, pohdin kummallisesti asioita. Ensimmäisiä asioita kohtaamisessa on kehonkieli ja vaistot, mitkä syntyy aisteista, ei vietit, jotka syntyvät haluista, joissa on motivaatiota, eli pyrkimystä vaikuttamaan itseen tai toiseen. Mitä enemmän kehoa trimmataan, sitä enemmän vaistot vahvistuvat, harvemmin vapauttavat ja voivat olla yhtä harhaisia kuin viettien tuomatkin teot. Olen pohtinut avoimuuden ja vapauden tilaa Marilyn Monroen henkilökuvan kautta ja tietysti myös itsessäni ja muissa. Tutkimusten mukaan Marilyn oli psyykkisesti vaurioitunut, pelokas, ahdistunut ja vetäytyvä, esiintymispuoli oli viehättävä ja kutsuva, seksuaalinen julkiminuuden käsityksissä, ja hän sai seksisymbolin arvon mediassa, se luotiin vallan avulla.

Mitä on seksuaaalinen vetovoima? Nk. normaalisti se taitaa syntyä vällyjen välissä normien maailmassa. Marilynin kohdalla näin useimmissa esiintymisissä hänessä vapautumiseen pyrkivän ahdistuneen ihmisen, mikä näkyi kehonkielessä ja tällaisen pelon olemuksen tullessa esiin ihmiset pyrkivät hallitsemaan henkilöä ja omaa pelkoaan, kiihottuvat, koska se on mielentila, mikä ei ole niin miellyttävä, se tuo liikaa jännitteitä. Mietin jopa kasvonpiirteiden avoimuutta, herkkyyttä ja mieltymystä silmien kautta, mutta en halua nyt analysoida viettelyksen voimaa, avoimuuden kutsua, vaan enemmän pelon vaikutuksia, mitä on tutkittu eläintenkin kesken, minkälaiset ilmeet ja eleet katseineen vaikuttavat, kun pelkkä vaisto vaikuttaa.

Kehitysopillisesti lapsen ensivuosissa on tärkeää, että lapsen ajattelu ja tunne-elämä aktivoituu, syntyy kykyä tunnistaa omia kokemuksia, etteivät ne karkaa minne sattuu, unohduksiin ja/tai liiallisena muistiin. Alkuun lapsen tunteet pommittavat, Jari Sinkkosen mukaan, eli synnyttävät mielikuvia ja tunteita vuorovaikutteisesti hoivaajasta ja lapsesta heijastuen, ei vielä projisoituen, mikä on psykologisesti kehittynyttä ja muutaman vuoden kuluessa tästä kehittyy kyky halun ja tahdon havaitsemiselle ja hahmottamiselle. Kun tällöin ohjataan kehon aistimuksiin liikaa reaktioina, huomioina ja palkintoina sekä nimetään seksuaalisuudeksi, keskittyminen ohjautuu ulkoiseen keho-olemukseen, eikä ajattelutaidot kehity mahdollisimman parhaaseen. Lapsen ikä vaikuttaa siten, että lapsi samaistuu vahvasti, kun sisäinen minuus ei ole vielä kehittynyt. Nämä alkuvaiheet ovat vaikeita, ponnahtelevina taitojen harjoitteluna, oppimista. Tämä ihmisen sisäinen minuus on alkujaan olemassa, ja usein se juuri opetuksella kadotetaan, luodaan oppien kautta kulttuurit, jotka eivät ole luontaisesti ihmisyyttä. Symboleja tarvitsemme ymmärryksen syntyyn.

Kun sosiaaliset moralistiset hirttosilmukat kytketään liialliseen kehon aktivaatioon, ne vain lisäävät psyyken puolustusta ja kehon ylivireyttä. Tunne-elämää kuvatessa kohtaa monta kertaa ilmiön, jossa tapahtuneet ja kokemukset selitetään kuvitteluksi, sitäkin ne voi olla, mutta on myös todellisia tapahtumia olemassa.

Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Oppimiseen liittyy vahvasti kiinnostus, innostus ja vaikuttavuus, leikkien syntyy aivorakenteellisesti toimiva kyky havainnointiin. Pakotetusti oppiminen ja opetus, toisen taholta luotu oppimistavoite ei kannattele eikä pysy muistissa hyvin, mutta ei ainoastaan sisäiset innostukset suojaa, kun en saanut harjoitella fyysisesti kieltä puhuen, siinä oppiminen häiriintyi. Se ei tarkoita, ettei ympäristön pidä tarjota oppimisasioita, se tarkoittaa sitä, että yksilöllisesti ihmisen annetaan kiinnostua omien muisti/mielikuvien kautta ja tuetaan yksilöllisesti valinnan vapaudella, tietoa jakaen, että yksilö voi syntyä, eikä lauma-ajattelu ohjaa uskomuksina, mikä toki voi joskus olla hyvää tietoa.

Kysyn, onko avoimuudellakin tietty raja kehonkielessä, jossa se halutaan rikkoa ja sulkea ylivallan avulla, mielen ominaisuus, mikä sitten normittuu yleisten käsitysten kautta. Mielet kehittyvät valheellisiksi, projisoiviksi, ylireagoiviksi ja/tai alivireiseksi. Keskusteluissa viedään ihmiseltä perusoikeuksia, kuten puheoikeus sekä toiminta ja sitten tulee joku johtamiseen pyrkivä yli-ihminen, rikkoo aitoutta, vuorovaikutusta, ja saa lauman tottelemaan, ottaa vallan itselle. Näyttää siltä, että joukon johtajiksi pääsee enemmän poikkeukset kuin johtamisen taitoja osaavat, lauman hyväksi työtä tekevät. Maailman johtajissa on paljon tuhoajia.

Vapaus kehossa, ilo aistimuksessa, jossa voi olla jo nautintoa, tuottaa kokemuksen, mitä yksilö haluaa lisää, pelkästään makuaisti voi saada sen aikaan, ruoan hajukin, se luo halua elämään. Mielen ahdistukset ovat jokaiselle olemassa, eikä niistä voi kokonaan irrota, kontrolli myös suojaa, johan tuota kakkaa tulisi valtoimenaan, jos emme oppisi pidättämään. On kehon tuomat ja kulttuurin luomat pidättäytymiset. Ristiriita ihanteen ja realismin välissä säätelee yksilön aggressiota, sitä on synnynnäisenä kykynä, reagtioina, ja on siten myös oppimisen perustaa, se vie ponnisteluun saada itseä näkyväksi sekä tunnistettavaksi ja antaa yrittämiseen voimaa. Huolestuttavinta on se, että yhteisölliset arvot ja normit vievät liialliseen kehojännitteeseen ja mielen levottomuuteen, jota sitten hallitsemiseen pyrkivät kontrolloivat ja määrittelevät vallanhimossaan, on jopa tutkimuksia, joissa vain tulos on luonut väitteen, minkä taustalla voi olla moralismi, kuten ihmisen hyvä/paha ihmiskuvassa, sitä todistetaan eikä syyseuraus suhde ole näkyvissä todellisista tapahtumista.

Mielipiteiden hallitsemisen ja ohjailun ohella liiallisesti, yksilö turhautuu ja tällöin alkaa mitäväliä vaihe, käytös häiriintyy, tarinoita luodaan välittämättä totuudesta ja hyväksikäyttö lisääntyy, välinpitämättömyys kasvaa toiseen nähden. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että yksilön seksuaalikasvatus olisi viisasta kaikilta osin lapsena, kehon voi hyväksyä ja opettaa kokemuksen vaikutuksia, mutta tarvitseeko sitä nimittää seksuaalisuudeksi, jolloin voidaan ajautua ymmärryksen synnyttämiseen, jossa sanakieli valitsee kokemuksen toiseksi kuin se on, sisäinen minuus katoaa.

Pelolla johtamisen moralistisessa kulttuurissa ihminen saatetaan vastuuseen teoista, joita ei ole ymmärtänyt ja/tai tehnyt laisinkaan. Niinpä pieni/vauva/lapsi, jolle syötetään termejä, jotka eivät kuvaa todellisesti asiaa, lähtee sanallistamaan asiaa opetusten mukaan, uskoen valitsevansa, mutta todellisuudessa arvotetut termit ovat ohjaamassa ja lapsen kehitystarve väistyy ajattelun ja tunteiden suhteen. Pienellä lapsella on paljon pelkoja sekä ympäristöstä tulleena että sisäisinä jännitteinä, mitkä voivat ehdollistua toistoiksi ajatteluun, eikä erittelykyky omista kokemuksista pääse esiin. On ideologista valtaa käyttää lasta hyväkseen, saaden syyllisyydellä ja häpeällä lapsi vain uskomaan ympäristöstä annettuja havaintoja. Psykologisoituessaan nämä kehojännitteet tuovat persoonallisuuskuvia, joissa ympäristö nimeää yksilön narsistiseksi ja/tai itsekkääksi johtuen moralismista ja valtarakenteista.

Psykologisointi on monissa paikoin niin yksilöiden kuin yhteisövoimien paatosta, ei tutkita asioita, ei tunnisteta, että teko on väärin, vaan kuljetaan ihmisen yli määrittäen näkyviä asioita yksilön psykologiseksi ongelmaksi.

Tavat, odotukset, temperamenttipiirteet, käsittelemättömät asiat, arvot, vaatimukset, aikataulut, normit, menneisyyden vaikutus, sukupolvikokemukset, ikä, persoonallisuus, samanmielisyyden toiveet, totteleminen, taantuminen lapsen tasolle, roolit, tunteet ja mieli, eri ikäkaudet voivat vaihdella ajassa, vastuu, valinta, rajat, aistimukset/inho/ilo, itselle ja/tai toiselle ovat vaikutteita. Näissä näkyy usein pelkojen avulla kehitettyjä muisteja, on ikävää, kun ympäristön ihmiselle annetaan valtaa toiseen nähden ilman asiantuntemusta ja kuvat toisesta on projisointia, yksilöitä uhrataan, asenteet jyllää, ja syrjitty laitetaan jalkapuuhun. Muistissani on perheitä, joissa pelottavasta isästä muistettin vain kauniita psyykkisen puolustuksen kautta, odotuksina syntyneitä ihannekuvia, mutta kaltoin kohdellun äidin kohdalta sairastumiseen johtaneiden masennusten ja aggressioiden kuvat ilkeänä äitinä jäi muistiin.

Muutos on hidas, mutta sitä voi rakentaa hyvään suuntaan yksilöllisesti ja oppien, tila, laatu, ennakointi, tavoitteena arvot ja hyveet, aina ei voi tehdä samalla tavalla, on lupa kieltäytyä, joskus tukeminen voi ärsyttää, joskus sokea uskominen saa häpeän pintaan, joskus ilo tai suru, ikään kuin ihminen on koko ajan häpeän alla, pakenee kokemustaan ja totuutta ja kun se on liiallista, mieli murtuu, nähdessään takanaan hölmöytensä, se ärsyttää toisessa näkyvänä, ja/tai on valinnut kapea-alaisesti, eikä anna tilaa itsensä kasvulle. Väkivalta tuo persoonaan vaurioita, ja ne näkyvät oireina ja ovat erilaista kuin omantunnon tuottamista teoista syntyneet ja ajatuksien ongelmina, mielen vaikutteina persoonallisuuden valinnoissa, vaikka oireissa on samankaltaisuutta, väkivallasta syntynyt pelko lisää pelkoa ja oireita, useimmiten ahdistuksena ja levottomuutena, kun taas ilman omaatuntoa hääräävä voi olla hyvinkin vakaa ulkoisessa olemuksessaan. Jos on elänyt syrjivissä kulttuureissa, saattaa tulla tarve nostaa toisen mielialaa kehumalla kohtuuttomasti, ylistämällä ja/tai vastaavasti moittimalla kontrollitavoissa, aliarvostamalla. Kun ei ole kunnioitusta, valta sanelee ehdot, sitä voi ihmetellä oman tietoisuutensa tutkimisessa, kun on tiennyt ja sitten toinen sanoo, että nyt sitten ymmärrät tämän, opettajuuteen samaistutaan. Ei tietenkään pidä satunnaisiin ärsykkeiisin liikaa reagoida, mutta jos niitä tulee säännöllisesti, on syytä vaivaantua, ettei kohtelu mene överiksi, tarkastella ollaanko hierarkisesti rooli asetelmissa vai vapaassa vuorovaikutuksessa kunnioittamisen periaatteella. Itseäni ärsyttää, kun nk. sisäistä minuutta ei hyväksytä, itsemääräytymistä, ja vaaditaan käyttämään vain jotain aistia.

Mielen arvoryöstöissä mitataan koko ajan mitä toinen tarvitsisi. Itselleni tärkeinpiä arvoja on ollut vuorovaikutus, siinä oppiminen ja se on tuonut iloa minulle, olihan lapsuuteni suuressa perheessä ydinkokemusta, vaikutteiden kautta oppimista. Tämä ilo on se asia, josta rangaistaan yhä tänäkin päivänä, hyläten erilaisuuteni vuoksi, sulkemalla ulos yhteisöstä, estäen vuorovaikutusta, syyttäen vääränlaiseksi, eikä huomioida omaa valtaa hallita toista. Hylkäämiset siirtyy yksilöistä yhteisöjen voimaksi, mikä lyö yhä rankemmin takaisin ja tuo kaikille pahoinvointia.

Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, ole oma itsesi! Tie itseen on pitkä matka, vaatii äärimmäisen tarkkoja havaintoja ja itse uudistuu koko ajan, joku osa on vanhaa ja toistaa, joku osa kehittyy. Oma elämäni oli sitä, että nk. hyvät opettajat häpäisivät ”itsekästä ihmistä”, josta mieli murtui täydellisesti, jäljelle jäi vain muistitorso toistoineen. Kun sitten lähdin 55 vuotiaana pois yhteiskunnan oravanpyörästä ja opiskelin syväpsykologiaa löytääkseni minuuteni takaisin, se kesti 3,5 vuotta, havaitsemisen, hahmottamisen ja havannoinnin oppiminen takaisin vapauden tilassa; esim kognitiivista, emotionaalista ja narratiivista, näitä menetelmiä käyttäen, niissä harjoitellen ja saaden takaisin itsetuntemusta, löytäen oman parhaan kyvyn oppia. Olin joutunut kauas itsestä, roolivankilaan, yhteisöehtoihin. Vaihtelevasti aistien kautta harjoitellen saa hyvää tulosta. Oppimisessa harjoitellaan havaitsemista ja hahmottamista itsessä, kokemus tulee yksilöllisesti ja sitä toinen ei voi opettaa, ehdollistumista näkee uskomuksina, toistovaikutuksina. Toisen analysointi voi mennä täysin pieleen.

Kun tykkäämiset hallitsee, se on mielenvaltaa, erottelua, mutta myös oman mielipiteen ja kokemuksen tunnistamista, mutta käytämmekö sitä väärin, luokitteluun ja syrjintään, mielivallan edistämiseen. Aina ne eivät ole selkeitä yksilöille, hän voi tehdä tiedostamatta ja on kasvun matkalla.

Kaikki ei ole yksilöllisesti korjattavissa. Psykologit sanovat, aseta rajat, käsittele, kuuntele, opi, mutta jos yhteisö antaa vain rangaistuksia, ottaa puheoikeudet ja eristää ulos yhteisöstä, se ei ole välttämättä ihmisen tunne-elämän ongelma eikä voi sitä kautta voi korjata, se voi olla sitä, mutta ne ovat pääosin monimutkaisia asioita vaikutukseltaan, ja ongelman ytimessä vahvin vaikuttaja on valta, miten sitä käytetään, tietoon pohjautuen vai määräämistä harjoittaen. Kun syyllistäminen, häpäisy ja tuomitseminen ovat hyväksyttyjä tapoja, jossa yksilöä tuhotaan, useimmiten kysymys on salaisuuksien varjeluista, jossa jonkun saneluvaltaa suojellaan ylitse muiden.

Somen myötä olemme nähneet, että tykkäykset on keino käyttää valtaa toisen hyväksymisessä ja hylkäämisessä. Hyvin nopeasti yhteisö alkaa pinta-ajatteluna nämä prosessit, uskomuksina ja mielikuvavirtojen vieminä. Mieli on vahva ja sumeilematon valinnoissaan, oikeudenmukaisuus ja kunnioitus katoaa kuin vesi hanhen selästä. Inhoa ilmaistaan eri tavoin. Ystäväni kertoi, että hänen postauksistaan käydään tykkäämässä vastanneiden, mutta ei hänen ajatuksiin, myös itse saan tuta tätä. Tämä on aikuisten kiusantekoa. Aivan ministeritasolla haukutaan ihmisiä, laiskoiksi, loisiksi jmv.

Ensimmäisiin reaktioihin kuuluu myös erilaisuuden vastustaminen, kun ei ymmärrä, mitä toinen tarkoittaa, sen kieltää, syyttää toista vallanhimosta, mutta ei huomaa että vaatii itselleen valtaa ja uskomaan omanlaisen näkemyksen.

Inho on perustavanlaatuista ja synnynnäinen tunne. Muistan omasta elämästä tilanteen, kun aloin inhota kehoani, kun koskemattomuuteni oli häväisty. Myös kausittain voi ilmetä kasvuun liittyviä inhon kokemuksia. Kun on sokeasti ihaillut jotakin, uskonut valheeseen, kuvitellut toisin, kuinka asiat on, vähään aikaan ei voi sietää, että toinen tuo asian esiin, joskus kipu on niin kova, ettei ollenkaan uskalla kohdata kokemustaan. Tunteiden kohtaamattomuus on kuin suomalainen perinnetauti. Syrjimme tunteiden esille tuojaa, ja ne tulee asioiden myötä keskusteluissa ja toimintojen valinnoissa, pakoillenkin totuutta, tabut jylläävät yhteisöjen keskuudessa, tuovat syrjintää, taakkoja kantaa toiset kuin tekojen tekijät. En usko olleenkaan jokseenkin päättymättömään suohon lankeavia käsitteitä, kuten vahva ja/tai heikko. Näitä esiintyy kaikilla vaihtelevasti ja niitä on molempia, mutta murtumispiste löytyy kaikilta. Yhden psykiatrin mukaan on viisi perustekijää ihmisen tarpeiden kadotessa, jolloin mieli murtuu, yksikin paha voi lannistaa.

Ole tyytyväinen kärsimykseen mikä sinulle on annettu ja tuotettu. Ymmärrän, että elämä tuo kärsimystä, kuten sairaudet, mutta en sitä, että sitä tuotetaan ylimielisyydessä. Todistusvimmaiset odottavat aina oletukseensa todistetta, sitten toteavat, nyt sinä ymmärsit. En ole pystynyt tällaista hyväksymään ja ohjetta, nauti nyt mitä sinulla on, määrittäen toisen tyytyväisyyden oikeuden. Minulle on moraalittomuutta, jos alan hyväksyä valehtelua ja ylivaltaa. Inhimillisyyden ymmärrän, jos ihminen ei osaa ja voimavarat on täysin loppu, mitään ihanteellista en tavoittele, vastuuta kyselen, miksi tulisi antaa siunaus toisten tuhoamisella ja valheelle.

Raija

JÄRJESTELMÄN PORTAILLA

 

Näin usein unta, jossa konttasin Tampereen yliopistoon portaita pääsemättä perille. Portaat olivat hyvin korkeat. Sitten huomasin, että portaat olivatkin eduskunnan rappuset, vaikka päämäärä oli yliopisto. Joskus tuntuu, että unet kertovat monien vaikutusten rinnalla ihmisen tarpeista paremmin kuin opetetut teoriat, mitkä nekin tärkeitä hahmotuksen ja havaitsemisen oppimiseksi. Vasta vanhempana huomasin, että ehkä tarkoitus olikin minun oppia enemmän sitä, miksi ihminen ei opi, kuin sitä miten opitaan. Enemmän olen oppinut elämästä, ettei moraalia ole, tai se on hyvin heikkoa. Moraalifilosofi Kantin mukaan ihmiset eivät pääse luokituksissa kuin alimmalle tasolle. Arvot ja hyveet eivät aina tavoita ihmisiä, oppiminen ei onnistu, kuljemme kuvitelmien ja mielikuvien varassa liikaa, oletamme rehellisyydeksi tapahtumisssa omia muisti/mieli/kielikuvia luotuina kuin havaiten todellisuutta, emme osaa rakentaa kokonaisuuksia, asioiden toisiinsa vaikutusta. Toimimme normisidonnaisuuksien varassa.

Moraali on maailmalla hyvin sekasortoista, vanhat tavat ja toiminnot kulkevat vallan myötä rajallisesti ja rajoittaen, antamatta ihmiselle mahdollisuutta kehittyä hyvin, on vain järjestelmän ehtoja oikeasta ja väärästä, joista ei edes ole mahdollista valita, mieli voi syöstä kaltoin kohteluissa muistin kadoksiin ja ihmisyyden yksipuolisesti toimivaksi. Ihmisyyttä ja sen olemusta käytetään hyväksi järjestemää varten, kuten Venäjällä nyt, kirkko ja valtio ovat fuusioituneet tiedon suhteen moraalin vartijoiksi, joiden näkemykset perustuvat epäluuloihin ihmisyydestä ja tuomitsemisen alttarille. Ylipäätänsä siellä, missä politiikka on uskonnollista, kuten islamilaisissa valtioissa voi olla, politiikka on liitetty niihin vallan välineenä. Tieto, tiede ja tietoisuus eivät kehity, on vain uskomusten villi kenttä ja/tai järjestäytynyt lukittu, järjestelmän kautta hallintaa, valtaa, mikä on ihmisvaltaa.

Tuntuu siltä, ettei ihmisyydessä päästä eteenpäin rajoittuneisuuden vuoksi, tiedon puuttuessa ja järjestelmän sitä estäessä ja edistäessä, ihminen itsessään mahdollistaa rajoittuneisuuden, kuten ainoastaan seksuaalisuuden kautta kehityksen, kun sitä ruokitaan. Vuosituhannet ihmiset ovat tuhonneet toisiaaan, alistaneet toisiaan milloin mihinkin väitteeseen vedoten, vihan ja halveksunnan avulla. Sanakielestä, ja kuten mielen ja tunteiden kehityksestä on tullut este kehitykselle, kun valta luo puitteet tuhoamiselle, muuttamalla ihmisyyden toiseksi kuin hän olisi. Esim. Lapset on opin mukaan laitettu miehelle jo lapsena, lapsen tekoon ja palvelemaan miestä. Kun lapsi lukee ohjeen, ”kaikki se kestää, kaikki se kärsii”, Korinttolaiskirje rakkauden olemuksesta, on lapsi opin orja, eikä kykene irtaantumaan järjestetystä ongelmasta, häpäisy ja alistaminen vievät kyvyn oppimiseen, kunnioitus ei ole Jumalan rakkauden kautta ihmiseen, vaan ihmisen määrittelyn kautta toisen ihmisen vallan alle. Emme voi käyttää sanakieltä muiden alistamiseen oppeina. Itse olen ymmärtänyt, että sana tulee tietoisuuteen ja ymmärrykseen vapauden kautta oppimisen syntymiseksi.

Kansanperinteen ongelmana on joukko- ja enemmistövallan kautta näkemyksien synnyttäminen yhteiseksi ymmärrykseksi ja vihkiytyminen sen eetokseen, eikä yksilöiden tietoisuus pääse kehittymään tiedon ja tietoisuuden avulla ja siten se on sekä yksilöiden että yhteisöjen kehitysten esteenä. Yhtälailla esteeksi tulee diktaattorit, jotka johtavat, tieto ei pääse leviämään, se on politisoitunutta, rajattua ja uskomuksiin perustuvaa. Kun menemme yksilöiden tai yhteisöjen välille tutkimaan vuorovaikutusta, jäljelle on jäänyt hierarkisesta vallankäytöstä tarkkailijan, tunkeutujan, arvostelijan rooli ja ylimieliseksi identifioituminen, sen sijaan, että valitsisimme kunnioittajan, kuuntelijan ja nöyrän roolin rohkeudella, ihmettelyllä ja innolla. Valtataistelumme taustatekijöinä on järjestelmät, valta, rakkaus, ja raha. Mittaamme koko ajan hyväksymmekö vai emme toisiamme, menemme tuomarin rooliin valitsemaan toisen puolesta, käytämme valtaa ja vaikutusta toisen muuttamiseen omien halujen mukaiseksi, eikä se aina ole tietoista, se on toistoa pakoista, se on psyykkisiä reaktioita, joita emme kykene hallitsemaan riittävästi, siihen ei ole opittu eikä opetettu. Toki on oltava yhteiset säännöt, näen vaan maailman enemmän ihmisiä rikkovana vallan areenana. Kun muistaa sen, että valtataistelun takana on useimmiten ahneus ja kateus, se ei ole viisas arvopohja, se on heikkoutta ihmisen kasvuna, vahvuutta ylivallassa.

Googlesta lainattua; Moraali tarkoittaa oikeastaan kykyä tehdä ero hyvän ja pahan välillä. Moraaliin vaikuttaa tieto, se mitä elämässä on oppinut, mutta se perustuu ihmisen kyvylle tehdä valintoja. Jos vapautta ja aitoa valinnanvaraa ei ole, ei ole myöskään moraalista valintaa. Valinta on myös tekemättä jättäminen.

Sattumien erämaassa on sattumien summaa, pikkuisia yksityiskohtia, joita kuljetetaan epämääräisinä ja epäloogisina mielikuvakuljetuksina paikasta toiseen ilman tavoitteiden, päämäärien ja arvojen vaikutusta, uskomusten sarjoina, jotka vesittävät ihmisyyden oikeudet oppimiseen, ja mitkä on selitettävissä huonon hyvinvoinnin tuloksina.

Elämänhavaintoja maailmani kulkureiteiltä;

Usein ihmiset kulkee sattumien polkuja näkemistään käsin, takertuvat joihinkin pieniin seikkoihin uskoen niiden olevan elämäntarkoitus ja merkitys, se on usein moralismia ja kohtalon uskoa. Saattaa olla, että muistikuvat seikkailevat vain aistimaailman taivaissa, eikä arvot ole päässet vaikuttamaan koko ihmisyydessä, tunteet jäävät pois, kuuleminen unohtuu ja oppiminen väistyy, ajaudutaan ihailujen pauloihin, mikä vanhan viisauden mukaan tekee meidät sokeaksi, ja vie ruumisaistimusten valtakuntaan. Merkitysten ja arvojen kautta vapauden saavuttanut iloitsee ja on kiitollinen näkemästään, ilman pakkopaitaa, ruumiskalteria, kun hän kohtaa elämän karikoita syvänteissä ja jyrkänteissä eteenpäin pyrkiessään, ja joskus se pieni kukkanen polun varrella auttaa vapauteen päin, kauneus. On eri asia tutkia elämäänsä tavoitteiden ja päämäärien kautta oppimisena, kuin psyykkisessä merkityksessä kykyihin kestää vastoinkäymiset; menetykset, pettämiset ja hylkäämiset, mitkä murtavat mieltä liiallisina, ja voivat olla äärettömän vaikeita ihmisen pudotessa syvälle.

Kun menetin itseni, muistini katosi, enkä saanut yhteyttä kokemuksiini, tunteeni katosivat, kieleni karkasi ja sattumat tulivat seikkailemaan mieleni lokeroista. Noin 20 vuoden kuluttua riittävässä turvallisuudessa pystyin kohtaamaan traumaani, ja luomaan siitä tarinan kautta kyvyn käsitellä. Miten tulkinnat sujuivat muiden taholta, miten sen itse näin? Tulivatko kaikki menneisyydestä siten kuin olin kokenut, osa oli totta ja osa mitä en nähnyt. Sisäisen minuuteni tilaa, mieltäni kuvasin esim. satuhahmojen kautta, Tuhkimo ja Lumikki. Olinko lukenut niistä lapsuudessa, olin, oliko niissä lapsuuden tunnekokemuksia vai ei, uhriutumista, kateutta, ylemmyyttä, kuten tunnetutkijat voisivat sanoa tai persoonallisuutta selittävät kertoa. Ne tulivat tarinaani enemmän tiedostamatta, muistipolkua, sitä mukaa kun uskalsin kohdata itseäni ja psyyke antoi kykyä. Hahmot tulivat kuvaan lasiarkkuihin laitettuina, suojautuen, pelkojen maailmasta, jossa psyyke vasta uskaltautui ulos kurkistamaan, kuka minä olen, ei mitään tunnettua persoonallisuutta, lapsiminäni oli leikin vaiheessa taantumassa, oppimisen väylällä, ei persoonallisuuspiirteitä, mitä tiede syöttää, jotka olisi valinnut, psyyken puolustus avautui. Se nousi näkyväksi itselle kuvan kautta, syntyi minuutta uudelleen, jättäen vanhaa taakseen, luetun muistista, muuttui kohdattavaksi, kyvyksi nähdä ja uudeksi kuvaksi, uudelleensyntymänä. Eivät ne kertoneet menneisyyttä persoonallisuutena, ne kertoivat peloista, joita opettelin kohtamaan, joiden kautta muistini alkoi parantua mielen suhteen, kielen suhteen sain vain katsoa kuvaa etuotsalohkolla, en vielä puhua, sillä se oli yhteisövallan alla, kiellettyjen asioiden, tabujen, joissa suojeltiin salaisuuksia, rikoksia ja valheita, puheoikeuden menetyksessä menetin ihmisyyttäni, kielen kehitystä, kykyä puhumiseen, vuorovaikutuksesta ja kohtelusta syntyneet tunteet jäivät käsittelemättä yhdessä, mikä vaikutti mihinkin, sain kertoa tapahtuneen, mutta en puhua kohtelusta ja se vei vain ihmiset tarkkailijan rooliin, yhteys katkesi, syyllisyys ja häpeä otti pihteihinsä vallan väärinkäytössä kaikilla, kun tabua salattiin vallanpitäjien vaatimuksesta.

Ulkoapäin havaittu ihmisyys näyttää usein toisenlaiselta kuin ihminen oikeasti on, kun psyyke alkaa purkautua, alkaa tulla kokemuksistaan ulos, ruumis on levoton, pelokas ja aggresiivinenkin, välillä masennukseen vaipuen.

Hyvässä vuorovaikutuksessa yhteisöjen ja yksilöiden on mahdollista kehittyä positiivisesti toistensa auttajiksi rakkauden voimalla, jos yksilöllisyys on tunnustettua.

Psykiatrinen taso, mielen projisoinnit. Uskomuksena yhteisön tuottamiin hyvinvointeihin vuorovaikutuksen seurauksena on projisointien ongelma, näemme itseämme toisessa ja se luo toisenlaisen kuvan ihmisestä kuin hän on, sekoituksen. Eikö olisi parempi antaa Jumalan vaikuttaa ihmisyyden syntyyn kuin etsiä todisteita ihmisen luomasta ihmisyydestä, mitkä useimmiten on vallan ilmentymää, Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Toisen luoma ihmisyys on kuin valhetta, kun ihmiselle ei anneta mahdollisuutta itsetuntemukseen eikä psykologiaa opetuksena anneta siinä avuksi. Niin valta ja järjestelmät käyttävät ihmistä hyväkseen tukeakseen omia näkemyksiään, jossa väkivalta tuottaa ihmisyyttä ja persoonallisuutta, näin on useimpien valtioiden kohdalla, sivistys ei ole saavuttanut maailmaa. Tietyillä kasvatusmenetelmillä ihmiseen saadaan persoonallisuus, mikä ei ole kaikilta osin ihmistä itseään, useimmiten alistavan kasvatuksen seurausta. Syväpsykologian keinoin voimme harjoitella oman kokemuksen ja ihmisyyden takaisinottoa ja ymmärrystä.

Uskonnollinen taso, uskomukset ja todistaminen. Oma Jumalakäsitykseni on johdatus, että vain Jumala todistaa ihmisyydessä pyhän hengen kautta, eli ihmisen henkisyydelle, ei ihminen Jumalaa, se on maallisuutta. Jumalan rakkaudessa saamme tulla ihmiseksi. Niin monissa paikoissa julistetaan uskomaan ja tottelemaan ihmisen oppeja, jotka voivat viedä tuhoon ja tuomioon, joskus voi oppia jotain viisasta ja arvokasta, elämänvipua.

Monet ihmisistä kulkee yleisten polkujen viidakossa kyseenalaistamatta tietoa, uskoen ja totellen, asenteita toistaen. Mielikuvakuljetukset toiselta toiselle ovat yleisiä, tulkintoja tehdään satunnaisista asioista, usein juuri pahaa nähden toisessa. Se on sitä projisointia, omat tunteet siirretään toiseen. Se on moralismia, jossa toinen kantaa oman syyllisyyden. Julistamme vain omaa tietämystämme, emme huomioi muita, emme myötäelä toisen kokemuksia, kuulun samaan joukkoon, selittelemme, kun pitäisi luoda ymmärrettäviä tekstejä, miksi.

Raija

ROOLIVANKILAT ERI TASOISSA

 

ALUSSA LAPSELLA on tunnekieli apuna vuorovaikutukseen kehonkielellä, liikkeinä, ilmeinä, eleinä ja äänenä, sitten opetellaan sanoja/viittomakieltä ymmärryksen synnyttämiseksi toistemme välille. Valitettavan usein, tämä tunnekieli katoaa sanakielen alle, koska meille on niin kiire kehittää ihmistä ja paljon luulosairautta painostamassa muutoksen tekemiseen, ihmisen kohdentamista toisen ylivallan alle. Alle jäädessään nämä tunteet lukittuvat käsittelemättöminä, luovat liikaa jännitettä kehoon ja aivoihin, parhaimmillaan kohdattuna ne kulkevät käsi kädessä ja keho vapautuu tunteiden kuormasta tuoden hyvää oloa käsittelyn seurauksena, tuoden sopivasti jännitettä ja stressiä, liikettä, ja perussaggressio antaa voimaa yrittämiseen, liiallisena tuhoaa. Kun tunteet saavat olla ja tulla kohtuullisesti, ne aktivoivat mielen kautta elimistön, mikä alkaa tuottaa anatomisesti kehon tarvitsemia aineita. Kun aktivaatio sammuu, seurauksena on elimistön toimimattomuus, jopa pysähtyminen. Juuri tämä on alku ihmisyydessä hyvinvointiin, tunteet, mutta siitä on tehty sanojen kautta tapojen vankila ja ydin kadotettu, kun yksilölle ei anneta ilmaisuoikeuksia, vaan sanan ja tapojen kautta viedään uskoon ja tottelemiseen, käytänteinä toistoon. Elämä on kuin Jumalan leikki, se on ihmisyyden ja ihmiskuvan ydintä, säilyttää ajatuksen synty kuvan ja sanan avulla vapaana leijuen, jolloin autonomia säilyy yksilössä, vapaus. Se on juuri, minkä voi löytää leikin kautta, mielikuvien haltuunotto oppimisena.

SOSIAALINEN MINÄ. Kulttuurin, tiedon, ihmisyyden ja vallan kytköksessä valitettavasti ihminen voi joutua kehovankilaan, mikä muuttuu toimimattomaksi ruumiiksi, elämättömäksi kangistuen. Hyvässä kontekstissa roolit ovat tuki ihmisyyteen tiedon ja tietoisuuden, sekä tiedostamattoman toimivuudessa ja polveiluvuudessa itseä menettämättä. Vähäisessä tiedossani väitän, että nykyiset ohjaukset ja kehon toimimattomuudet ovat lähtöisin ohjauksesta, jossa ei huomioida pakkorooleja, jotka kuolettavat kehon. Kehittyneissä minuuksissa on hyvä erottaa tahdon ja halun kautta oppineet, ratkaisukeskeisyyden ja leikin kautta tiedon synnyttämisessä, ongelmia syntyy pakkoroolissa, jossa valintaa ei ole ja yrityksestäkin saa julman rankaisun. Monessa paikassa olen saanut rangaisun, kun olen tuonut esiin julmaa häpäisyä ja syrjintää, ulossulkemista. Väkivallasta ei saa puhua ja uhraaminen on sallittua. Uhrilta ei kysytä tapahtumasta ja rikoksen tekijät käyttävät ylivaltaa ja saavat luoda kaunistellun version. En ole mikään pikkuseikkoihin puuttuja, mutta katson jo lain perusteella velvollisuudekseni tehdä näkyväksi sellaiset asiat, joissa tapetaan ihminen tai murretaan mieli. Yhteisölliset hierarkkiset toimintamenetelmät näyttävät siltä, että kauneinta tai hirvittävintä palvotaan kuin kulteissa sokaisten kokemuksia, vieden tottelevaisuuteen. Minuutemme rakentuessa eri puoliin, ne ryntäilevät välillä lapsimoodista aikuismoodiin, keskelläkin ihmetellen. Minuuden siirtymiä näkyy mainiosti jääkiekkopeleissä, mutuna sanoisin, että miehillä enemmän, kun toinen toimii toisen mielestä väärin, lapsimoodi pompahtaa pintaan ja nyrkit alkavat puhua, minuuden tilat ovat hauraita ja vahvoja, pysyviä ja muuttuvia.

LOPPUUN PALAMINEN JA UUPUMINEN voivat tulla monen taakan takaa, mutta ehkä syvin voiman viejä on tunteiden katoaminen, estettyinä, häpäistyinä, kyvyttömyytenä, normeina ja arvoina, tunteiden katoaminen on masennuksissa yleistä, onneksi aggressiot nostavat ylös. Kun tunteet kätketään ja/tai poistetaan sosiaalisessa kontekstissa, tuloksena on joko laamantuminen ja/tai yliaggressiivisuus. Kun tunteista ja asioista puhuminen on estetty/estynyt, se voi muuttua liialliseksi ahdistuksena, vihaksi, raivoksi, aggressioksi liiallisina, jolloin ihminen alkaa kärsiä kohtuuttomasti. Jouduin kokemaan uupumisen kolme kertaa.

Puhuminen on kuin vesi, mikä liuottaa ahdistuksen helpommin taipuvaksi, käsiteltäväksi.

En ole minkään asian ”asiantuntija”, jatko-opinnot syventävinä opintoina on mielen suhteen, missä saatiin palautettua leikin kyky tunteiden kohtaamiseen, vasta 57 vuoden iässä, kun päätin irtisanoutua yhteiskunnasta, mikä ohjasi pakkorooliin ja uskomiseen vapautumisen sijaan. Pohjalla kehitykseeni oli hyvä leikin aika lapsuudessa. Tunteet tuhoutuivat normiyhteisössä vallan avulla, kuolivat ja lukittuivat ja se näkyi kehossa.

Perustiedot ovat auttaneet miettimään kehon, fysiikan, fysiologian, kemian, biologian, anatomian ja liikkeen vaikutuksia, jossa elimistö voi eri tehtävineen vaurioitua, jossa pakkoroolin osuus tuli ratkaisevaksi vaikutukseltaan, missä oli aivan erilaiset vaikeudet, mitä tiede opetti. En ole lääkäri enkä tutkija, tämä on tiedon lisäksi myös ruumiskokemustani, ja ihmettelen näitä asioita, milloin uskalletaan ulos moralistisesta hyvä/paha ihmiskuvasta, tutkitaan yhteisöjen todellisuutta yksilöä tuhoavana, mitkä vaikuttaa vahvasti minuudessa. Tuntui siltä, ettei mikään sopinut kokemuksiini niin väitetyissä muodoissa toimivuudellaan. Voi sanoa, että olin erityistapaus, kun satuin syntymään köyhään perheeseen – 50 luvulla, jossa ruokaa oli niukasti, ja ravintoarvot täysin pielessä. Kehostani kehittyi hiilihydraattirasvapallo, suolasärkikalat eivät lapsena maistuneet ja kun sai vain pari lasia päivässä maitoa, se vei aineenvaihduntaa vikaan laktoosi-intoleranssin vuoksi, keho jäin ilman tarvitsemaansa ravintoa valkuaisen suhteen, oli vain hiilihydraateja ja rasvaa. Kun kaikki geenitkin näytti osuvaan maaliin, siinä toiminnalliset elementit pääsi vauhtiin kootessaan ongelmia elimistöön. Lääkärin valvonnassa kokeiltiin kuukausia nk. normaalia ruokavaliota, se nosti kolestrolin ja verenpaineen korkealle, paino nousi ½ kg viikossa. Sain metabolisen oireyhtymän diagnoosin, aineenvaihdunnan ja stressin yhteistulos. Liikunta ei auttanut, kulutus ei toiminut suhteessa kaloreihin. Ja niinpä, kun henkinen aktiivisuus oli nollassa, yhteisövalta kontrolloi yrittämisen nollaan, minuus kuoli ja aineenvaihdunta ei toiminut, rauhastoiminnat lakkasi, eikä hormoneja syntynyt, ne oli korvattava lääkkeillä. Niipä se rasva, minkä elimistö sai, ei muuttunut energiaksi elimistölle, vaan jäi oleskelemaan reisiin, pakaroihin ja muihin sopiviin ulokkeisiin, odottamaan aineenvaihduntaan tarvittavaa aineosaa. Paljon valkuaista sisältävä ruokavalio sai painoa laskuun, mutta mikä riemuvoitto syntyikään, kun henkisen vapauden saatuani 57 vuoden iässä, sain lisätä 500 kaloria ja paino ei noussut.

LIIKUNTA vaikuttaa hyvässä minäkehityksessä ja psyyken vapauden vaikutuksen yhteydessä kehollisena, aineenvaihduntaa vilkastuttavasti, mutta pakkoroolissa ja liian jännitteisenä se estää aineenvaihduntaa.

Kehostani tuli ruumis elämättömänä ja sosiaalisen pakkoroolin iskos ja liitos, jossa liian vähäisen ravinnon vuoksi keho joutui solupuolustukseen ravinnon puutteesta ja psyyken kytköksessä, ruumisrooliin, mitä jännitteet ohjasivat, kun sisäistä minuutta halun ja tahdon kautta ei saanut käyttää, oli vain kokemuksena tuntotuntemukset, joita sitten liikunnalla yritti korjata.

Persoonallisuutta minulle ei juuri kehittynyt, mutta ehkä kuitenkin jäljelle jäi sellaista, mikä on luonnonmukaista ihmisyydessä, luovuus ja liike. Sosiaalisessa kontekstissa jouduin luopumaan liian usein mielipideoikeudesta rankaisujen vuoksi, huusin kyllä toivottomana ja puhekielen tuottaminen estyi, ahdistus otti vallan, kun yhteisön tekemiä rikoksia salattiin ja valtaa sekä kontrollia oli liikaa yhteisön taholta. Kun puhe oli kiellettyä ja kokemukset tunteineen lukittui, alkoi mielen häiriöt muistin katoamisena, kokemuksistani ei ollut merkitystä kuin harvoille henkilöille, yhteisömoraali oli tappavaa. Tässä vuorovaikuttamattomuuden ja vallan kontekstissa tuli esiin yleinen psykologisen muistin toiminto ihmisten ongelmiksi, vain harvoin tapahtuneita muistetaan ja kuvat ihmisyydestä hämärtyvät, ja/tai tulkitaan omista kokemuksista käsin, pääosin juuri siksi, ettei omia tunteita kohdata, vaan käytetään ylivaltaa ja projisointia tiedostamattomasti, usein ohjatusti johtaen, toinen on kohde eikä vuorovaikutteisuutta synny, on vallan väärinkäyttöä. Persoonallisuusteoriat on kuin haettu oppimismahdollisuuksia saavien joukosta ja valtaapitäviltä, usein tehdäänkin tutkimuksia opiskelijoiden keskuudessa, brutaali arki on jotain muuta, enemmän valtaistelua, jossa tieto on vähäistä ja minuudet heikosti kehittyneitä.

SOSIAALINEN KANSSAKÄYMINEN. Kun tunteet muuttuvat hylkäämisessä ja häpäisemisessä vihaksi ja/tai lamaantumiseksi, ne pääosin alkavat projisoitua toisten kokemuksiin ja kokemuksista, peilisolujen kautta heijasteiseksi, myöhemmin psykologisesti kehittyneiksi projisoinniksi, ylivallan kehittyessä hierarkioiden kautta. On huomattavasti erilainen kehon ja mielen kehitys, jos ihminen on tahtovana ja haluavana sisäisestä minuudesta kehittynyt henkisesti, kuin, jos hän joutuu olemaan yhteisön vallan alla pakkoroolissa. PAKKOROOLI tuo huomattavia ongelmia oppimiseen ja mielenterveyteen, puhumattakaan kehon oireista ja toimimattomuudesta.

Liian usein ihmisten kehittymisessä tapahtuu elämättömän ruumiin tilaan joutuminen, eli kehollisten toimintojen yli- ja/tai aliaktivaatio, mikä tapahtuu ulkoaohjauksen seurauksena, ja sisäinen minä jää paitsioon, yksilöt joutuu pakkorooliin, sitä suositaan yleisissä ohjeistuksissa ulkopäin tuotettuina käskymuotoisena hyvinkin korkeatasoisten henkilöiden tuottamina, jolloin ei tapahdu oppimisen kautta tietoisuutta yksilöissä ja itsehallintaa. Kun minuudet eivät ole kehittyneet ja psyyken hyvässä konteksissa, se vie pakkorooleihin ja ruumiin valtaan, seksuaalisuuden ylikorostumiseen ja voimataisteluihin. Tästä voi olla seurauksena tunteiden katoaminen, kun näitä ei käsitellä, tapahtuu piiloon laittaminen alitajuntaan, pahimmillaan sisäinen minuus ei kehity, on vain kehollisia toimintoja, joissa ei ole tahtovaa ja haluavaa minuutta, vain ruumiillista toistoa, kehomuistia, mitkä kehittyy enimmäksen ulkoisesti pakotteista, ja kinesteettisen muistin harjoituksina, julmista rankaisuista toistoa, jossa kehon toiminnot pysähtyvät aineenvaihduntaa myöten, stressi tuottaa vain kortisolia eli stressihormonia. Tämä tapahtui minulle nuoruudessa väkivaltaisen rikoksen jälkeen, jossa yhteisö otti vallan ja alisti toistamaan käskyjään sekä häpeämään ja salaamaan rikosta rankaisujen avulla. Voisi kuvitella, että kyllähän tahdolla pääsee vapauteen, se on ulkoisesti kuviteltua ihmiskuvaan littyvää ongelmaa, jossa on ollut valinnan mahdollisuus todellisena. Käy kuitenkin niin, että kun keho ehdollistuu, liikunta tuottaa kehon jäykistymistä toiminnallisena, osin ravinnon puutteena, lapsella oppimattomuutena ja mallioppimisen kautta osaamisena, tahtoa ei synny aivoista käskynä, vaan kehoon on jäykistynyt roolissa liikkuva ruumiskeho. Aineenvaihduntaan erikoistuneet fysiologiset toiminnot lakkaavat, hormonituotanto ja rauhaset, aineosien kemiallisina vaikutuksina. Sitten joudutaan tuottamaan suolistoon hormoneja lääketieteellisesti, kun elimistö ei enää niitä tuota. (muistutan etten ole asiantuntija).

Pakko-oireisuus alkaa ruumiinroolista ulkoa pakotettuna, jossa se ehdollistuu aivotoimintoihin ja näyttäisi siltä, että se on aivolähtöistä ja oppii sihen toistoina ja olisi minuuden tuottamaa ja se muuttuu siksi ehdollistuneena, vapaana valintana ei ole pakkorefleksejä toistoina. Alttiutta voi olla aivorakenteellisesti, myös niin kehitettyinä toimintoina. Kun rooli alkaa rakentua sisältäpäin täyttyen ruumiiseen ulospäin kasvaen, se on ulokkeita myöten ohjaavana tuntoaistimusta minäkäsityksessä. On tärkeää tarkastella minän kehitystä pakkoroolista käsin ja ratkaisukeskeisesti yksilön oikeuksin halun ja tahdon kautta kehittyneenä, missä nk. sisäinen minuus toimii, mutta se on erilainen kuin pakkoroolin kautta kehittynyt.

Voi vain todeta, että ihmisten teoilla on suuri vaikutus ihmisen terveyteen.

Raija

Aivolisäke painaa alle gramman. Se on ihmisen vilkkain hormoneja tuottava rauhanen. Aivolisäke tuottaa kasvuhormonia, vesiaineenvaihduntaa säätelevää "vesihormonia" eli vasopressiinia ja maitohormonia eli prolaktiinia. Lisäksi se säätelee kilpirauhasen, lisämunuaisten ja sukurauhasten hormonituotantoa. Ne säätelevät sydämensykettä, unirytmiä, aineenvaihduntaa, ruokahalua, kasvua ja kehitystä, sekä kehon lämpötilaa.

KIUSAAMISEN KAVALAT KENTÄT

 

Eilen Astudiossa oli huomioitu nuoria, ja koululaiset saivat tulla haastatteluun kiusaamisesta, tai paremminkin väkivallan teoista kouluissa, mitkä ovat raaistuneet vuosi vuodelta. Tuntuu siltä, ettei aina päästä asian ytimeen, paljon jää pimentoon, osa kokonaan pois. Kuinka lähestyisi asiaa niin ettei siitä syntyisi liiallista ahdistusta ja väkivaltaa, niin että käsittelytaidot tukehtuvat, kun osaamista ei ole kohdata itseään eikä toista tunteiden tasolla ja syntyy syrjimisen, häpäisyn ja väkivallan tapoja? Nuoret sanoivat, ettei kiusaamisesta päästä koskaan eroon, mikä on varmasti totta, sillä vertailu ja kateus ovat koulutuksien ja ihmisyyden peruselementtejä ja vaikka kuinka niitä varottaisiin, yritettäisiin estää, syvältä tunteiden syövereistä nousee kateutta ja ahneutta, sekä tavoitteeksi voittaminen. Tämä ihmisyyden perusolemus ei ole poistettavissa, mutta siinä on mahdollisuus kehittyä, mikä on elämänvoiman tekijä, on opittava säätelemään tunteita, opeteltava hyviä tapoja ja käyttäytymistä, opeteltava tuntemaan itseään.

Vaikeimpia asioita vuorovaikutuksessa on se, että peilaamme omat tunteemme toisiin, ja niistä syntyy vain todellisuuden ja toden tuhoutumista, eikä syyllisyys ja häpeä tuota tervettä lähestymistapaa ja vastuuntuntoa, vaan tositapahtumat jäävät hämärän kellareihin selkiytymättä, mitä on itse ollut vaikuttamassa ja tekemässä ja kun ne jää liiallisena ahdistuksena kiusaamaan, on pakotie usein reittivalintana. Tällöin juuri anteeksipyyntö ja anteeksianto jää toteutumatta kun syyllisyys sekä häpeä jää alitajuntaan kiristäksi, peittää todellisen kokemuksen ja viha jää hallitsijaksi mieleen. Kun yksilö tekee oman osuutensa olemalla rehellinen tositapahtumiin nähden, hänen on helpompi hyväksyä tapahtumat ja muisti armahtaa ihmistä, tulee unohtaminen ja vapautuminen, jos ei tule, alkaa toisen syyllistäminen ja syrjintä, mielen heijastaminen toiseen. Valhetarinoihin tai satuihin turvautuminen voi tuoda vapautumista niin kehittyneissä persoonallisuuksissa, ne ylentävät ihmistä liiallisesta ahdistuksesta, mutta eivät tuo totuudelle tilaa, enemmän vaikenemista ja ovat myös turvaa itselle, kun voi eläytyä esim. romantiikkaan, toiveiden paratiisiin.

Nuoret sanoivat, etteivät aikuiset kuule. Nyt meidän olisi syytä aloittaa kuunteleminen.

Olen ollut kymmenissä yhteisöissä töissä ja koulutuksissa tekemässä ihmissuhdetyötä. Kiusaamista on ollut kaikissa paikoissa enemmän tai vähemmän, eikä niihin ole osattu aina suhtautua vakavasti, ihmisen uhraaminen on ollut hyväksyttyä. Vaikeita asioita ei kyetä käsittelemään. Nuorista aikuisiin ongelmien ytimet jäävät usein käsittelemättä ja sitä on kaiken ikäisillä. Pääosin asiaa lähestytään yksilökeskeisesti, psykologisesti oireiden perusteella, se joka oirehtii pahiten, saa huomion, hiljaisia ei huomata. Sekä tunteiden kohtaamista, että käsittelytaitoja tarvitaan yksilötaitoina, opetusta siinä, käytännön harjoittelua, mutta yhtä tärkeää on miettiä tekoja selventäen mikä sallittua ja asettaa rajat käyttäytymiseen ja tekoihin. Tämän päivän raakuus on hirvittävää, mutta ei ne henkisen ja ruumiillisen väkivallan muodot ole helposti verrattavissa, eikä ole tarpeenkaan. Yhtä raskas kokemus se on kaikille, tekeekö joku itsemurhan tuskansa vuoksi, vai tapetaanko jokin.

Tommy Hellsten on kirjoittanut kirjat, Virtahepo olohuoneessa, ja Virtahepo työpaikalla. Ne ovat vaikuttaneet paljon Suomessa ratkaisuja etsivien näkemyksiin, itsekin olen lukenut. En pystynyt hyväksymään sitä, että vaikeaa ongelmaa lähestyttiin häpäisemällä ongelmakäyttäytyjä, alkoholisti työpaikalla, josta tuli paljon harmia monille työkavereille. Hellsten kuvaa hyvin erilaisia rooleja yhteisöissä, mikä voi auttaa monia tutkimaan yhteisön ongelmia. Roolit syntyvät usein siitä, ettei omia tunteita kohdata, vaan otetaan valtaa toisen hallitsemiseen joko yksilöinä ja/tai keräten porukkaa ympärille tukemaan omaa ylivaltaa.

Yhdessä yhteisössä olin intensiivikoulutuksessa 40 vuotta sitten, missä tutkittiin yhteisön rooleja. Viimeisenä oli syyllisen rooli, johon pitkän vaikeroinnin jälkeen valittin minut. Useimmiten nämä intensiiviset syväkokemukset tuovat esiin asian todellisen laidan, sanoi ohjaaja. Minusta oli tullut taakankantaja yhteisön ahdistukseen, syyllisen rooli. Asiaa ei kuitenkaan osattu selvittää syvemmin. Vaikka monet asiat vaikuttavat meidän kokemuksiin toisen pahasta hylkimisestä, ja se on hyljeksitylle kuolemanvakavaa, sen oireet alkavat näkyä yhä vahvemmin. Pelko, jäykkyys, levottomuus, ylimielisyys, hyökkääväisyys, eleet, ilmeet, vetäytyminen suojautumisessa ym. tunkevat keholle viestimään oloa, mihin reagoidaan. Kun asiaa lähestyttiin vain yksilökeskeisesti, mikä oli vikana ettei toiset voineet hyväksyä, unohtui historia yhteisön kehityksessä. Kolme vuotta aikaisemmin olin yrittänyt sovittelijan roolia, eli valtataistelusta ulospääsyä, jossa huutovallalla otettin oma rooli, mikä johti yhä pahempaan valtataisteluun ja syrjintään, syntyi kuppikunnat ja kuplaantuminen, joihin minulle ei ollut tilaa. Joukon otti haltuunsa henkilö, joka johti mielikuvien kautta luokitellen ja mustamaalaten ja yhteisön jäsenet jäivät tarinoiden vangeiksi. Johtava halusi määrätä ja määrittää mikä oli sallittua ja mikä ei.

Syväanalyysissä ja terveissä kehityksissä merkitys, jossa yksilö valitsee tekonsa, on yksilöitymisessä kehittynyt halun ja tahdon kautta, jossa yksilö etsii merkityksestä tavoitteen ja tarpeen välistä, ei aina mielekkäästi ja tietoisesti. Vakavin asia on, kun yksilö on joutunut niin vakavaan psyykkiseen puolustukseen, ettei hän näe johdonmukaisesti asioita, ei muista kaikkea, vaan mieli on joutunut dissosiaatioon, eli siellä jokin osa kokemuksesta ottaa ylivallan, ja vaatii toistona sitä näkemättä muuta, ja linkittyy rooliin ohjaavaksi tekijäksi.

Raija

MISSÄ PAHUUDEN RAJAT YLITETÄÄN JA HYVYYS KATOAA?

 

Sampo Terho on julkaissut kirjan Stalingradin viemärit, pahuuden kierteistä järjestelmissä, miksi samaistumme pahaan. Hän on entinen kansanedustaja ja historian tohtori. Kirja on 900 sivun järkäle, että tuskin jaksan lukea sitä, vaikka viisasta olisi, ehkä hän avaa pahaa paremmin historiasta käsin kuin osaan ymmärtää, mitä kaikkea historia on tuonut mukanaan. Hänen haastattelunsa sai minut pohtimaan asiaa. En tunne häntä, en ole perehtynyt hänen aatemaailmaansa, enkä ole täällä suosittamassa häntä, pidän vain tärkeänä, että asioita tarkastellaan eri näkökulmista.

Totalitaarisissa ja autoritaarisissa valtioissa näyttää siltä, että pahuus on kuin niiden niiden lannoitetta omistaa maailman ja luonnonvarat, ihmiset järjestelmineen ja/tai diktatuurien omistushalu alistaa kaikki heidän käskyvaltansa alle, yksilöistä yhteisöihin ja kansoihin. Järjestelmät ovat itsetarkoituksellisia ja estävät yksilöiden syntymää sekä yhteisöjen kehitystä, tervettä mielen kehitystä ja syntymää yksilöllisesti.

Kasvatuksen ja opetuksen perusyksikkö on ihmiskuva, päätyen ihmiskäsityksiin, arvoihin ja hyveisiin. Näyttää siltä, että pääosin historiassa nämä ovat enemmän luuloihin perustuvaa mielivaltaa kuin tietoon sekä tutkimukseen ja luuloihin perustuvat näkemykset ovat perustuvanlaatuisia omien ongelmien projisointeja toisiin. Psykiatriassa väitetään, että tuo pahuus on yksilöissä synnynnäistä, ajattelen, että fysiologista alttiutta se voi olla, mutta psyykkisesti valta luo sitä eri opetus/kasvatusmenetelmien kautta. Eipä ihme, kun sota-aikaan psykiatriassa väitettiin, että ihminen on mielisairas, jos ei kykene tappamaan. Tässä siis luotiin ideologiaa toisenlaisten kukistamiseksi ja omalle näkemykselle ylivaltaa. En ole asiantuntija, mutta väitän pahuuden ongelmien enemmän syntyvän järjestelmistä.

Vallan haalijat yrittävät estää toisten vapautta, iloa ja aistimuksia, se on usein uskomusoppien hävityssyndroomaa. Eri näkemyksissä ja irrationaalisissa mielikuvissa voi olla hyveiden mahdollisuus, jos ymmärtää syvimpiä ideoita ihmisyydestä, vapautta, oppimisen ja kasvun mahdollisuutta ja siinä päädytään ratkaisukeskeisyyteen ihmisyyden ytimessä oppien ja nähden kauneutta, hyvyyttä ja totuutta, sekä aistimalla ihmisyyden todellisuutta vapaana. Moraalisena kontekstina pahuuden näkeminen ensisijaisesti yksilön ominaisuutena on historiallisesti todentunutta vainoa alkaen sukupuolista, kirjoituksista ja käytänteistä. Kaikessa on aina vaaransa, ääripäisestä kidutuksesta holtittomaan vapauteen. Nykyään johtaa seksuaalisuus valintoja, sanakieli voi ohjata uskomuksiin, joissa ei todellisuus tule esiin yhteisöjen eikä yksilöiden suhteen.

Uskomuksiin perustuvat oppimis-, kasvamis-, ja kehitysnäkemykset tuottavat psyykkistä sairastumista niin yksilöihin kuin yhteisöihin. Keinoina niiden tuhovoimassa käytetään sekä persoonallisuusteorioita, vuorovaikutusvaltaa, ammattioikeuksia, väkivaltaa ja valtaa tietoina, joista puuttuu kokonaisnäkemykset ja loogisuus, mielikuvitus velloo rajattomana halliten ihmisten tietoisuutta näennäistiedoilla, populismina ja toimintoina ilman ihmisyysoikeuksia, rajaten eri puoli ihmisyydessämme, kehittäen psyykeä heijastavaksi, ja yksilöt jäävät pimentoon yksilöllisen ihmisyytensä todellisuudessa, vuorovaikutteisuus on normipsyyken heijastumia vailla yksilön kokemaa, itseisarvoksi muuttuneena. Tutkiminen on vähäistä. On kuin maailmaa kehitettäisiin ihmiskuvien avulla vain ruumiin kautta, eikä psyykkistä kehitystä nähdä. Tuomitsijoiden ja valtaapitävien kulttuurissa ihminen on syntinen ja paha, ymmärtämättä sitä, että se ideologia itsessään tuottaa sen.

Alistavalla ja häpäisevällä kasvatuksella saadaan aikaan niin vahva psyykkinen puolustus, että viha kasvaa sen kantajaksi, ihmiset heijastavat omat kokemukset toisiinsa ja eletään jatkuvien katastrofien kierteessä vapautumatta kokemaan elämää ja hengittäen ihmisyydessä sellaista, mikä vie kasvuun ja oppimiseen. Pahimmillaan psyykkinen puolustus vain tuottaa yhä uusia mielikuvia ja muistikuvia mielivaltaisesti sekoittuen todellisuuden kanssa, eikä psyyke muistin kautta osaa jäsentää näkemyksiä. Ruumiin aistimuksia vahvistetaan eri keinoin yhä vahvemmiksi sekoittamaan hyvää tietoa. Väkivallan ja totalitaaristen järjestelmien kulttuuri tuo sairauksia, toistaa pahuutta ja ongelmia, eikä yksilöllisyys pääse kehittymään.

Kun nämä järjestelmän opit hallitsevat, vallitsevat ja ohjaavat ihmisyyttä, yksilö jää kehittymättä, mieli ja tunteet kuolee ja/tai alkaa ohjata valintoja yliaktivoituneena, yksilöistä tulee yleisyyden toistajia, viha nielee yksilön kykyjä olla inhimillinen, oppia mielikuvituksensa avulla ja olla välittävä kyvyissään kokea toista kohtaan myötäelämistä. Näin järjettömät uskomukset tuhoaa hyvän ja paha saa vallan. Jos ja vain kun kulttuuri perustuu ruuminkuvien kautta, eikä henkistä puolta taiteiden ja filosofioiden avulla kehitetä palvelemaan yksilön ja yhteisöjen kautta ihmisyyden kasvua, kehitystä ja oppimista, toistamme vain vanhaa uuden syntymistä estäen, emmekä huomioi uusia tieteellisiä teorioita myös todentamisena ihmiskäsityksiin ja ihmiskuviin.

LOPUKSI LYHENTEITÄ KASVATUKSEN, OPETUKSEN, KEHITTYMISEN JA KASVAMISEN IDEOLOGIOISTA YHTEISKUNTIA KEHITTÄVINÄ TIETEELLISESTÄ LÄHTÖKOHDISTAAN KÄSIN.

Raija

Seuraava määritelmä tuli esiin googlatessa, josta en löytänyt lähdettä:

Arvot ja hyveet ovat läheistä sukua toisilleen, mutta toisin kuin arvojen, hyveiden on ollakseen ylipäätään olemassa välttämättä tapahduttava myös käytännössä. Siinä missä arvot ovat ideaaleja, joiden toivotaan ohjaavan toimintaa, hyveistä voidaan puhua vasta, kun ideaaleista on tullut totta.

Helsingin yliopiston sivuilta määritelmää:

Erik Ahlmanin,Georg Henrik von Wrightin,Ilkka Niiniluodon ja Jaana Hallamaan esittämien näkemysten ja yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä käydyn arvokeskustelun valossa.

Filosofit Aristoteleesta alkaen ovat olleet sitä mieltä, että jokainen ihminen tavoittelee elämässään sitä, mikä on hyvää.

Arvot ja hyveet ovat olennainen osa kaikkea inhimillistä toimintaa. Yhteiskunnan ellei koko ihmiskunnan tulevaisuus on sen varassa, että lapset kasvatetaan arvoihin ja hyveisiin, Kylliäinen sanoo.

Yhteisö vastaa itse toimintansa ja hyvinvointinsa kannalta keskeisten hyveiden määrittelystä. Hyveiksi voivat kuitenkin kelvata vain sellaiset ominaisuudet, jotka tuottavat hyvää yhteisön itsensä lisäksi myös sekä yhteisöön kuuluville yksilöille että yhteisön koko toimintaympäristölle.

HÄPEÄN ISKUT TRAUMASSA

 

Joskus tuntuu todella siltä, että olemme samaistuneet enemmän opettajiin, ja se on enemmän vaikutteena kuin psykologisesti vanhempamme ja sisaremme, mitkä kokemuksina tulisi valintoihin ja ohjaisi psykologisesti tulleeseen tunnesidokseen tunnereaktioina, mihin usein vedotaan, ja sitäkin se voi olla. Näyttää siltä, että se on enemmän perhevastaisen politiikan seurausta.

Joku on sanonut, että hyvä opettaja antaa oppilaansa voittaa ja loistaa. Asiat on monimutkaisempia kuin aina edes osaamme arvata tai tiedostaa, muistikin vaeltelee minne sattuu, eikä kiinnostus ja kiintymys tahdo pysyä riittävän vahvana asian selviämiseksi. Muutos tuo uutta virtaa, mutta on perusasioita, joita ei voi muutoksella murtaa, uuteen hurvittelemalla, kuten eheys kasvavana ihmisenä, ja ihmisarvon oikeus. Tarvitsemme ihmisyyteen kehon, mielen ja tunteet sekä kasvamiseen sekä oppimiseen toiset ihmiset, kielen ja tiedon. Pitkälti meitä houkutellaan seksuaalisuuden kautta innostukseen, mikä on Freudilaista perua lapsuuden alkuärsykkeiksi väitettynä, ja siinä on unohtunut mielen syntymä sisäisistä mielikuvista käsin, kyvystä oppia oppimaan ja ajattelemaan. Kaikkeen ei käy opiksi yleinen toimivuus, vaan tarvitaan myös erityistä osaamista, yleisessä on vaarana, ettei moni puolia nähdä.

Kerron oman esimerkin kautta siitä, kuinka häpeästä trauman saanut saattaa joutua ongelmiin, kun ammattikasvattajat tai -opettajat ryhtyvät harrastamaan toisten ihmisten ohjaamista omille arvoilleen sopiviksi, tai kuka tahansa tavan pulliainen katsoo itsensä siihen kykeneväksi. Toivon, että voit saada tästä apua tarkastella itseäsi ja kehitystäsi, ammattiapua on vaikea saada. On luonnollista, että me opetamme huomaamatta ja opimme toisiltamme ihan vai ollessamme läsnä, puhuessamme ja toimiessamme, tiedostamatta ja tiedostaen, kunnioituksen poluilla kulkien, ylivaltaa välttäen, kuullen ja nähden, tunkeutumatta toisten ihmisten kokemuksiin itsestä. Seuraava case tapahtui minulle nuoruudessa, kun en osannut varoa, enkä ymmärtänyt asiaa ja toisaalta pelkäsin menettäväni paikan yhteisössä, jossa työskentelin kasvatus- ja opetusalalla. Pelko oli vahva, koska olin menettänyt juuri tässä mielessä paikkani ja olemassaolo-oikeuteni, itsemääräytymisen. Syntyi minuuttani rikkova trauma, minusta tuli toinen kuin minä olin, trauman tuotos.

Aikaisemmassa blogissani kerroin, kuinka korkeammalla hierarkkisessa asemassa oleva nöyryytti minua kielen käytöstä, lapusta, jonka olin laittanut oveen, käskymuodon jalkineiden poistamisesta, ”jättäkää kengät eteiseen”. Opettaja repi sen palaseksi vihaisena ja julmasti ilmoittaen sopimattomasta kielen käytöstäni, ”käskymuotoa et käytä”. Normaalisti ja asiallisesti ohjeistaminen ei mitenkään ollut minulle vaikeaa, otin vastaan hyvin niitä, persoonallisuuteeni kuului vahva oppimisinto, josta olin joutunut luopumaan lapsuudessa ja nuoruudessa köyhyyden vuoksi. Ohjeistamisessa tapahtui häpäiseminen ja nöyryytys. Koska minulla oli alla vakava trauma, paha väkivalta ja siitä puhumisen estäminen häpäisyllä yhteisön voimalla, häpäisyisku tuotti persoonaani toisto-ongelman, aloin käyttää vain kysyvää muotoa, voisitko, jättäkää sanan sijaan ja se toi ongelman kasvatustyöhöni, aloin myös lapsilta kysyä, voisitko, ja se taas aiheutti tarkkailijoissa sen, että alettiin pitää lepsuna kasvatuksena. Ei ainoastaan kielen käyttö ole se, mikä saa lapsen tottelemaan, mikä on tärkeää kasvatuksessa, vaan aitous, kiinnostus ja kunnioitus, minkä kautta lapsi on luottanut, turvautunut ja oppinut kunnioittamaan aikuista, ja mistä sain paljon myös kiitosta, joskus liikaa vastuuta ja työtä, kun homma hoitui.

Trauman jäljet jäivät kieleni kehitykseen ja se tuli pelkona ihmisiin, jotka kokivat ja rankaisivat alamaiseksi kokemiaan ihmisiä. Kielestäni tuli toistavaa, kuin myös teoistani, opin vain tottelemaan.

Kun taistelimme pitkään sosiaalialan ammattilaisten saamista päiväkoteihin, arvotaisteluissa kasvatustieteilijät ottivat vallan. Monia sosiaalisia taitoja ja ohjausta olisi tarvittu lapsille, mutta erityisen vaikeaksi näytti tulevan se, ettei ymmärretty tunnepuolen kehitystä ja sen oppimista estäviä tekijöitä. Kun lapsi tulee heikoista oloista, tai ei saa tukea kotoa, ja jos on vielä kokenut traumoja, hänen oppimisestaan voi tulla toistavaa, mielikuvitusta ja luovuutta ei synny. Aina ei näin käy ja se on yksilöllistä myös. Olen vakuuttunut siitä, että mielikuvitus syntyy vapaudesta, pakkomielikuvat psyyken ahdistuksesta. Terve ahdistus ristiriitana oman tavoitteen ja olevan kanssa vie oppimiseen ja ongelman ratkaisun etsimiseen.

Kun lapsi ei saa olla sitä mitä hän on, ensikuukausina syntymästään tunnekokemuksen valtaama, ja kehonkielen kokija, ennen kuin sanakieli ottaa vallan ja tunneviestit heikkenee, ja/tai katoaa tyystin, tällöin mielikuvittelu usein kuolee, mikä olisi ajattelun ehto. Tuo tärkeä vaihe lähihoivaajan ja lapsen välillä on tärkeimpiä sosiaalisen osaamisen kykyjä, sitä ei tulisi tuhota sanakielen avulla. Kun häpäisystä kieleni lukittui ja ehdollistui sanomaan vain tietynlaisesti, kiltin tytön tavoin, myös kehonkieleni kasvojen osalta lukittui jäykäksi, aitous ja elävyys katosi, herkkyys ja vuorovaikutteisuus tuhoutui, alkoi uskon ja tottelemisen käytös, normeihin sosiaalistuminen. Moni sanoo, miksi suostuit. Nämä pahat traumat, jotka ovat ehdollistuneet ja lukittuneet ääreishermoston kautta jatkuessaan pidempikestoisesti, näissä ei vapautumista tapahdu tahdon avulla, on kysymys automaattisesta hermostosta, jossa reaktio tulee hyökkää/puolusta hermoston takaa, ja kun sitä uudelleen vahvistetaan peloilla, on jatkuva stressi ja puolustus päällä. Vuorovaikutuksen vaikutuksesta sanotaan, että se on 80 - 90 %:sti kehonkieleen reagointia.

Kun oma persoonallisuuteni oli kehittynyt varhaislapsuudessa leikkiin, vapauteen ja tunnekokemuksiin, kasvoni ja katseeni kertoi kokemuksestani, johon muut saivat peilata, niiden lukitseminen toi ”valhepersoonallisuuden”, sen minkä olin saanut kehonkieleeni vuorovaikutuksessa ja tunteiden oikeudesta tulla ja olla vapaana, minkä suhteessa vanhempiini ja sisariin olin saanut, tuhottiin ammattikasvattajan/opettajan taholta. Kun pelko alkoi vallata mieleni tunteena, sen heijaste toi vaikutuksen pelon siirtymisenä myös toisiin. Kuinka hyvä ohje olikaan psykiatrimentoriltani, kasvatus ja opetus ovat tuhoavimpia ihmisen kehityksessä, ellei sitä osata ymmärretä viisaasti ja toteuteta hyvin.

Kun kieleni tuottamisesta tuli yksipuolista vuorovaikutuksessa vallanpitäjien kanssa, se aiheutti myös aitouden katoamisen, kasvoni jäykistyivät pelon ajamina, keskityin pitämään odotuksien naamaa, ettei olisi rangaistu. Usein ajatellaan, ja yksilöä syytetään, miksi odotat tuollaista, se on ongelmasi, mutta ei huomioida vallan väärinkäyttöä, että yksilö saa niin julmat rankaisut, että saadakseen pitää elämänoikeutensa, hänen on toteltava, häpäisykasvatusta on vielä paljon monissa paikoin. Niinpä, kun aitous hävisi kasvoiltani, se sai aikaan epäluottamusta ja vieroksuntaa. Kiitän vain luojaa, että onneksi oli vapaa-aikaa ja saatoin toteuttaa itseäni, runoilla, kirjoittaa ja puhua ainakin itselleni joskus vapaasti omana itsenäni. Pitkässä juoksusssa kuitenkin tuollainen häpäiseminen jää kehoon ja persoonallisuuteen pysyväksi käytökseksi. Käyttäytymistieteiden tuntemus on vähäistä kasvatustieteilijöillä.

Suurimpia ongelmia ihmisten välisten suhteiden epäonnistumiseen on se, ettei omia tunteita kohdata, ne heijastetaan toiseen, mennään rooliin ja otetaan sitä kautta valtaa itselle, ja määritellään mitä toinen saa olla.

Monta kertaa kuulee, kuinka kehotetaan vaan tahtomaan ja haluamaan muuttaa itseään. Kun pitkään joutuu olemaan pakkoroolissa, automaattinen hermosto tuo psyyken puolustuksessa kehon osaamista ehdollistumana, jossa ei enää vaikuta tahto ja halu, se on ehdollistunutta reaktiota, jossa pelätessä ääreishermosto ottaa ylivaltaa, mikä tulee vuorovaikutukseen, kuten vagushermostokin reaktioineen, kun autonomia itsemääräytymisessä ei toteudu. Se murentaa luottamuksen ja turvallisuuden, ihminen reagoi niiden vaikutuksesta suurimman aikaa ja se tunnekokemus on ohjaava valinnoissamme ja reaktiossa, hyväksymmekö vai hylkäämme, siellä vaikuttaa normit, osaamiset ja valta, mitä meille suodaan ja mitä tuetaan. Hyvässä ammattiosaamisessa tunteet eivät hallitse ja valitse.

On syytä harkita, onko oikeutta ryhtyä toisten arvojen valikoijaksi, osaako opettaa ja kasvattaa, minun kohdalla se oli tuhoamista ja häpäisyä, mikä vaurioitti pahasti, se oli elämäni riistoa, jossa lopulta vietiin elämänoikeudet ihmisyyteen, kun en totellut ja alistunut täydellisesti toisten tahtoon. Tuo vallan väärinkäyttö on kaikkialla maailmassa ehkä suurimpia synneistä. Tässä kohtaa minun suurin opettajani on Jeesus, ja näyttänyt sen, kuinka kuolema tulee, kun ihmiseltä riistetään itsemääräämisoikeus. Kasvatustyö ja opetus vaatii pitkältä ajalta näkemyksen kehityksestä ja oppimisesta. Arkihavainoissa me teemme liian yksinkertaisia päätelmiä, mitkä vääristää asioita sekä peittää totuutta ja estävät hyvää kehitystä. Olen ainakin oppinut yhden asian äidiltä, ja se oli ensimmäinen käsky.

Raija