Lukuaika 20 – 30 min.
Ihmiset ajautuvat liian herkästi vastakkainasetteluihin,
yliaggressioihin,
tuomitsemiseen, inhoon, mielipide-eroilla puhkumiseen, jopa tiedon
valta sumentaa käsityksiämme vieden käsirysyihin, turvaten
toiselle oikeuksia ja toiselle ei, ja/tai muihin tuhoaviin voimiin,
mitä voisi pahuudeksi nimittää. Emme osaa väitellä asiallisesti,
kunnioittaa toisen mielipidettä, iloita oppimisena. Alistaminen
toista itsensä näköiseksi ihmisyyden suhteen on ylivaltaa, sitä
on kaikilla enemmän tai vähemmän, usein tiedon puutteesta.
Itselleni sosiologisten oppien lisäksi yhteisön toimivuudessa ja
ihmisen hyvinvoinnin syntymässä on opettanut parhaiten Jeesuksen
kärsimyksen ymmärtäminen, yhteisön valta ja alistaminen, ikävää
että sen pitää tulla noin brutaalisti. Hierarkisissa yhteisöissä
opetus Jumalasta on vienyt ihmisluonteiden vuoksi sekä itsen että
toisten ylistämiseen ja palvontaan. Minulle opetuksena tarinan
kautta Jumala on ohjaaja henkisyyteen, henkisen kasvun kanava, jossa
ihmisen on tutkittava itseään. Opetusmenetelmät vaikuttavat
ratkaisevasti siihen, osaako ihminen tutkia itseään, jos
mieli/muistikuvat vaeltavat vain etuotsalohkolla katselemassa omia
ajatuksiaan, ei mantelitumakkeen kautta syntyvät tunteet aktivoidu
syvällä aivoissa, ja emme opi välittämään toisistamme, ja tämä
voi tulla sekä yhteisön kautta alistamisesta että yksilön
pyrkimyksissä, sitä ruokitaan vallan ja järjestelmän avulla.
Mielivaltaa syntyy, kun ihminen ei opi
tunnistamaan mielensä toimintaa.
Sosiologian opinnoissa edm. kuvattiin piirustuskaaviolla
viivamäärinä ihmisten välillä, jossa eriarvoisuus kukoisti,
kuinka toinen sai huomion ja suosion ja toinen sysättiin
eristyksiin, pois yhteydestä toisiin. Miellymme ja hyväksymme
toisiamme eri arvoisesti eri seikoista johtuen pääosin
ymmärtämättömyyttämme, mutta myös vallanhimosta. Koemme toiset
uhkaksi. Sanoisin, että me suomalaiset olemme enemmän umpimielisiä
kuin avoimia toisillemme. Näistä kehittyy kuppikunnat sekä
eriarvoisuus ja niitä sinetöidään yhteisillä sopimuksilla,
jopa yliopistoja yritetään alistaa tietynlaisiksi näkemysten,
oppimisarvon ja ideologian avulla, ylivaltaan, ymmärtämättä että
tutkimukset kaventuvat tietona ja se voi viedä harhaan ja
tuhoamiseen.
Koska olen kummallinen ihminen, pohdin kummallisesti asioita.
Ensimmäisiä asioita kohtaamisessa on kehonkieli ja
vaistot, mitkä syntyy aisteista, ei vietit, jotka syntyvät
haluista, joissa on motivaatiota, eli pyrkimystä vaikuttamaan itseen
tai toiseen. Mitä enemmän kehoa trimmataan, sitä enemmän vaistot
vahvistuvat, harvemmin vapauttavat ja voivat olla yhtä harhaisia
kuin viettien tuomatkin teot. Olen pohtinut avoimuuden ja vapauden
tilaa Marilyn Monroen henkilökuvan kautta ja tietysti myös
itsessäni ja muissa. Tutkimusten mukaan Marilyn oli
psyykkisesti vaurioitunut, pelokas, ahdistunut ja vetäytyvä,
esiintymispuoli oli viehättävä ja kutsuva, seksuaalinen
julkiminuuden käsityksissä, ja hän sai seksisymbolin arvon
mediassa, se luotiin vallan avulla.
Mitä on seksuaaalinen vetovoima? Nk.
normaalisti se taitaa syntyä vällyjen välissä normien maailmassa.
Marilynin kohdalla näin useimmissa esiintymisissä hänessä
vapautumiseen pyrkivän ahdistuneen ihmisen, mikä näkyi
kehonkielessä ja tällaisen pelon olemuksen tullessa esiin ihmiset
pyrkivät hallitsemaan henkilöä ja omaa
pelkoaan, kiihottuvat, koska se on mielentila,
mikä ei ole niin miellyttävä, se tuo liikaa jännitteitä.
Mietin jopa kasvonpiirteiden avoimuutta, herkkyyttä ja mieltymystä
silmien kautta, mutta en halua nyt analysoida viettelyksen voimaa,
avoimuuden kutsua, vaan enemmän pelon vaikutuksia, mitä on tutkittu
eläintenkin kesken, minkälaiset ilmeet ja eleet katseineen
vaikuttavat, kun pelkkä vaisto vaikuttaa.
Kehitysopillisesti lapsen ensivuosissa on tärkeää,
että lapsen ajattelu ja tunne-elämä aktivoituu, syntyy kykyä
tunnistaa omia kokemuksia, etteivät ne karkaa minne sattuu,
unohduksiin ja/tai liiallisena muistiin. Alkuun lapsen
tunteet pommittavat, Jari Sinkkosen mukaan, eli
synnyttävät mielikuvia ja tunteita vuorovaikutteisesti hoivaajasta
ja lapsesta heijastuen, ei vielä projisoituen, mikä on
psykologisesti kehittynyttä ja muutaman vuoden kuluessa tästä
kehittyy kyky halun ja tahdon havaitsemiselle ja hahmottamiselle.
Kun tällöin ohjataan kehon aistimuksiin liikaa reaktioina,
huomioina ja palkintoina sekä nimetään seksuaalisuudeksi,
keskittyminen ohjautuu ulkoiseen keho-olemukseen, eikä
ajattelutaidot kehity mahdollisimman parhaaseen. Lapsen ikä
vaikuttaa siten, että lapsi samaistuu vahvasti, kun sisäinen minuus
ei ole vielä kehittynyt. Nämä alkuvaiheet ovat vaikeita,
ponnahtelevina taitojen harjoitteluna, oppimista. Tämä ihmisen
sisäinen minuus on alkujaan olemassa, ja usein se juuri
opetuksella kadotetaan, luodaan oppien kautta kulttuurit, jotka eivät
ole luontaisesti ihmisyyttä. Symboleja tarvitsemme ymmärryksen
syntyyn.
Kun sosiaaliset moralistiset hirttosilmukat
kytketään liialliseen kehon aktivaatioon, ne vain lisäävät
psyyken puolustusta ja kehon ylivireyttä. Tunne-elämää kuvatessa
kohtaa monta kertaa ilmiön, jossa tapahtuneet ja kokemukset
selitetään kuvitteluksi, sitäkin ne voi olla, mutta on myös
todellisia tapahtumia olemassa.
Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Oppimiseen liittyy vahvasti
kiinnostus, innostus ja vaikuttavuus, leikkien syntyy
aivorakenteellisesti toimiva kyky havainnointiin. Pakotetusti
oppiminen ja opetus, toisen taholta luotu
oppimistavoite ei kannattele eikä pysy muistissa hyvin, mutta
ei ainoastaan sisäiset innostukset suojaa, kun en saanut harjoitella
fyysisesti kieltä puhuen, siinä oppiminen häiriintyi. Se ei
tarkoita, ettei ympäristön pidä tarjota oppimisasioita, se
tarkoittaa sitä, että yksilöllisesti ihmisen annetaan
kiinnostua omien muisti/mielikuvien kautta ja tuetaan
yksilöllisesti valinnan vapaudella, tietoa jakaen, että yksilö voi
syntyä, eikä lauma-ajattelu ohjaa uskomuksina, mikä toki voi
joskus olla hyvää tietoa.
Kysyn, onko avoimuudellakin tietty raja kehonkielessä, jossa
se halutaan rikkoa ja sulkea ylivallan avulla, mielen ominaisuus,
mikä sitten normittuu yleisten käsitysten kautta. Mielet kehittyvät
valheellisiksi, projisoiviksi, ylireagoiviksi ja/tai alivireiseksi.
Keskusteluissa viedään ihmiseltä perusoikeuksia, kuten puheoikeus
sekä toiminta ja sitten tulee joku johtamiseen pyrkivä yli-ihminen,
rikkoo aitoutta, vuorovaikutusta, ja saa lauman tottelemaan, ottaa
vallan itselle. Näyttää siltä, että joukon johtajiksi
pääsee enemmän poikkeukset kuin johtamisen taitoja osaavat, lauman
hyväksi työtä tekevät. Maailman johtajissa on paljon tuhoajia.
Vapaus kehossa, ilo aistimuksessa, jossa voi
olla jo nautintoa, tuottaa kokemuksen, mitä yksilö haluaa lisää,
pelkästään makuaisti voi saada sen aikaan, ruoan hajukin, se luo
halua elämään. Mielen ahdistukset ovat jokaiselle olemassa,
eikä niistä voi kokonaan irrota, kontrolli myös suojaa, johan
tuota kakkaa tulisi valtoimenaan, jos emme oppisi pidättämään. On
kehon tuomat ja kulttuurin luomat pidättäytymiset. Ristiriita
ihanteen ja realismin välissä säätelee yksilön aggressiota, sitä
on synnynnäisenä kykynä, reagtioina, ja on siten myös oppimisen
perustaa, se vie ponnisteluun saada itseä näkyväksi sekä
tunnistettavaksi ja antaa yrittämiseen voimaa. Huolestuttavinta on
se, että yhteisölliset arvot ja normit vievät liialliseen
kehojännitteeseen ja mielen levottomuuteen, jota sitten
hallitsemiseen pyrkivät kontrolloivat ja määrittelevät
vallanhimossaan, on jopa tutkimuksia, joissa vain tulos on luonut
väitteen, minkä taustalla voi olla moralismi, kuten ihmisen
hyvä/paha ihmiskuvassa, sitä todistetaan eikä syyseuraus suhde ole
näkyvissä todellisista tapahtumista.
Mielipiteiden hallitsemisen ja ohjailun ohella liiallisesti,
yksilö turhautuu ja tällöin alkaa mitäväliä vaihe,
käytös häiriintyy, tarinoita luodaan välittämättä totuudesta
ja hyväksikäyttö lisääntyy, välinpitämättömyys kasvaa
toiseen nähden. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että yksilön
seksuaalikasvatus olisi viisasta kaikilta osin lapsena, kehon voi
hyväksyä ja opettaa kokemuksen vaikutuksia, mutta tarvitseeko sitä
nimittää seksuaalisuudeksi, jolloin voidaan ajautua ymmärryksen
synnyttämiseen, jossa sanakieli valitsee kokemuksen toiseksi kuin se
on, sisäinen minuus katoaa.
Pelolla johtamisen moralistisessa kulttuurissa ihminen
saatetaan vastuuseen teoista, joita ei ole ymmärtänyt ja/tai tehnyt
laisinkaan. Niinpä pieni/vauva/lapsi, jolle syötetään termejä,
jotka eivät kuvaa todellisesti asiaa, lähtee sanallistamaan asiaa
opetusten mukaan, uskoen valitsevansa, mutta todellisuudessa
arvotetut termit ovat ohjaamassa ja lapsen kehitystarve väistyy
ajattelun ja tunteiden suhteen. Pienellä lapsella on paljon pelkoja
sekä ympäristöstä tulleena että sisäisinä jännitteinä, mitkä
voivat ehdollistua toistoiksi ajatteluun, eikä erittelykyky omista
kokemuksista pääse esiin. On ideologista valtaa käyttää lasta
hyväkseen, saaden syyllisyydellä ja häpeällä lapsi vain uskomaan
ympäristöstä annettuja havaintoja. Psykologisoituessaan nämä
kehojännitteet tuovat persoonallisuuskuvia, joissa ympäristö
nimeää yksilön narsistiseksi ja/tai itsekkääksi johtuen
moralismista ja valtarakenteista.
Psykologisointi on monissa paikoin niin yksilöiden kuin
yhteisövoimien paatosta, ei tutkita asioita, ei tunnisteta, että
teko on väärin, vaan kuljetaan ihmisen yli määrittäen näkyviä
asioita yksilön psykologiseksi ongelmaksi.
Tavat, odotukset, temperamenttipiirteet,
käsittelemättömät asiat, arvot, vaatimukset,
aikataulut, normit, menneisyyden vaikutus, sukupolvikokemukset, ikä,
persoonallisuus, samanmielisyyden toiveet, totteleminen, taantuminen
lapsen tasolle, roolit, tunteet ja mieli, eri ikäkaudet voivat
vaihdella ajassa, vastuu, valinta, rajat, aistimukset/inho/ilo,
itselle ja/tai toiselle ovat vaikutteita. Näissä näkyy usein
pelkojen avulla kehitettyjä muisteja, on ikävää, kun ympäristön
ihmiselle annetaan valtaa toiseen nähden ilman asiantuntemusta ja
kuvat toisesta on projisointia, yksilöitä uhrataan, asenteet
jyllää, ja syrjitty laitetaan jalkapuuhun. Muistissani on perheitä,
joissa pelottavasta isästä muistettin vain kauniita psyykkisen
puolustuksen kautta, odotuksina syntyneitä ihannekuvia, mutta
kaltoin kohdellun äidin kohdalta sairastumiseen johtaneiden
masennusten ja aggressioiden kuvat ilkeänä äitinä jäi muistiin.
Muutos on hidas, mutta sitä voi rakentaa hyvään
suuntaan yksilöllisesti ja oppien, tila, laatu, ennakointi,
tavoitteena arvot ja hyveet, aina ei voi tehdä samalla tavalla, on
lupa kieltäytyä, joskus tukeminen voi ärsyttää, joskus sokea
uskominen saa häpeän pintaan, joskus ilo tai suru, ikään kuin
ihminen on koko ajan häpeän alla, pakenee kokemustaan ja totuutta
ja kun se on liiallista, mieli murtuu, nähdessään takanaan
hölmöytensä, se ärsyttää toisessa näkyvänä, ja/tai on
valinnut kapea-alaisesti, eikä anna tilaa itsensä kasvulle.
Väkivalta tuo persoonaan vaurioita, ja ne näkyvät oireina ja
ovat erilaista kuin omantunnon tuottamista
teoista syntyneet ja ajatuksien ongelmina,
mielen vaikutteina persoonallisuuden valinnoissa,
vaikka oireissa on samankaltaisuutta, väkivallasta
syntynyt pelko lisää pelkoa ja oireita, useimmiten ahdistuksena ja
levottomuutena, kun taas ilman omaatuntoa hääräävä voi olla
hyvinkin vakaa ulkoisessa olemuksessaan. Jos on elänyt
syrjivissä kulttuureissa, saattaa tulla tarve nostaa toisen
mielialaa kehumalla kohtuuttomasti, ylistämällä ja/tai vastaavasti
moittimalla kontrollitavoissa, aliarvostamalla. Kun ei ole
kunnioitusta, valta sanelee ehdot, sitä voi ihmetellä oman
tietoisuutensa tutkimisessa, kun on tiennyt ja sitten toinen sanoo,
että nyt sitten ymmärrät tämän, opettajuuteen samaistutaan.
Ei tietenkään pidä satunnaisiin ärsykkeiisin liikaa reagoida,
mutta jos niitä tulee säännöllisesti, on syytä vaivaantua, ettei
kohtelu mene överiksi, tarkastella ollaanko hierarkisesti rooli
asetelmissa vai vapaassa vuorovaikutuksessa kunnioittamisen
periaatteella. Itseäni ärsyttää, kun nk. sisäistä minuutta ei
hyväksytä, itsemääräytymistä, ja vaaditaan käyttämään vain
jotain aistia.
Mielen arvoryöstöissä mitataan koko ajan mitä toinen
tarvitsisi. Itselleni tärkeinpiä arvoja on ollut vuorovaikutus,
siinä oppiminen ja se on tuonut iloa minulle, olihan lapsuuteni
suuressa perheessä ydinkokemusta, vaikutteiden kautta oppimista.
Tämä ilo on se asia, josta rangaistaan yhä tänäkin päivänä,
hyläten erilaisuuteni vuoksi, sulkemalla ulos yhteisöstä, estäen
vuorovaikutusta, syyttäen vääränlaiseksi, eikä huomioida omaa
valtaa hallita toista. Hylkäämiset siirtyy yksilöistä yhteisöjen
voimaksi, mikä lyö yhä rankemmin takaisin ja tuo kaikille
pahoinvointia.
Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, ole oma itsesi! Tie itseen
on pitkä matka, vaatii äärimmäisen tarkkoja havaintoja ja itse
uudistuu koko ajan, joku osa on vanhaa ja toistaa, joku osa kehittyy.
Oma elämäni oli sitä, että nk. hyvät opettajat häpäisivät
”itsekästä ihmistä”, josta mieli murtui täydellisesti,
jäljelle jäi vain muistitorso toistoineen. Kun sitten lähdin 55
vuotiaana pois yhteiskunnan oravanpyörästä ja opiskelin
syväpsykologiaa löytääkseni minuuteni takaisin, se kesti 3,5
vuotta, havaitsemisen, hahmottamisen ja havannoinnin oppiminen
takaisin vapauden tilassa; esim kognitiivista, emotionaalista ja
narratiivista, näitä menetelmiä käyttäen, niissä harjoitellen ja saaden
takaisin itsetuntemusta, löytäen oman parhaan kyvyn oppia. Olin
joutunut kauas itsestä, roolivankilaan, yhteisöehtoihin.
Vaihtelevasti aistien kautta harjoitellen saa hyvää tulosta.
Oppimisessa harjoitellaan havaitsemista ja hahmottamista itsessä,
kokemus tulee yksilöllisesti ja sitä toinen ei voi opettaa,
ehdollistumista näkee uskomuksina, toistovaikutuksina. Toisen
analysointi voi mennä täysin pieleen.
Kun tykkäämiset hallitsee, se on mielenvaltaa, erottelua,
mutta myös oman mielipiteen ja kokemuksen tunnistamista, mutta
käytämmekö sitä väärin, luokitteluun ja syrjintään,
mielivallan edistämiseen. Aina ne eivät ole selkeitä yksilöille,
hän voi tehdä tiedostamatta ja on kasvun matkalla.
Kaikki ei ole yksilöllisesti korjattavissa. Psykologit
sanovat, aseta rajat, käsittele, kuuntele, opi, mutta jos yhteisö
antaa vain rangaistuksia, ottaa puheoikeudet ja eristää ulos
yhteisöstä, se ei ole välttämättä ihmisen tunne-elämän
ongelma eikä voi sitä kautta voi korjata, se voi olla sitä, mutta
ne ovat pääosin monimutkaisia asioita vaikutukseltaan, ja ongelman
ytimessä vahvin vaikuttaja on valta, miten sitä käytetään,
tietoon pohjautuen vai määräämistä harjoittaen. Kun
syyllistäminen, häpäisy ja tuomitseminen ovat hyväksyttyjä
tapoja, jossa yksilöä tuhotaan, useimmiten kysymys on salaisuuksien
varjeluista, jossa jonkun saneluvaltaa suojellaan ylitse muiden.
Somen myötä olemme nähneet, että tykkäykset on keino
käyttää valtaa toisen hyväksymisessä ja hylkäämisessä. Hyvin
nopeasti yhteisö alkaa pinta-ajatteluna nämä prosessit,
uskomuksina ja mielikuvavirtojen vieminä. Mieli on vahva ja
sumeilematon valinnoissaan, oikeudenmukaisuus ja kunnioitus katoaa
kuin vesi hanhen selästä. Inhoa ilmaistaan eri tavoin. Ystäväni
kertoi, että hänen postauksistaan käydään tykkäämässä
vastanneiden, mutta ei hänen ajatuksiin, myös itse saan tuta tätä.
Tämä on aikuisten kiusantekoa. Aivan ministeritasolla
haukutaan ihmisiä, laiskoiksi, loisiksi jmv.
Ensimmäisiin reaktioihin kuuluu myös erilaisuuden vastustaminen,
kun ei ymmärrä, mitä toinen tarkoittaa, sen kieltää, syyttää
toista vallanhimosta, mutta ei huomaa että vaatii itselleen valtaa
ja uskomaan omanlaisen näkemyksen.
Inho on perustavanlaatuista ja synnynnäinen tunne. Muistan
omasta elämästä tilanteen, kun aloin inhota kehoani, kun
koskemattomuuteni oli häväisty. Myös kausittain voi ilmetä
kasvuun liittyviä inhon kokemuksia. Kun on sokeasti ihaillut
jotakin, uskonut valheeseen, kuvitellut toisin, kuinka asiat on,
vähään aikaan ei voi sietää, että toinen tuo asian esiin,
joskus kipu on niin kova, ettei ollenkaan uskalla kohdata
kokemustaan. Tunteiden kohtaamattomuus on kuin suomalainen
perinnetauti. Syrjimme tunteiden esille tuojaa, ja ne tulee
asioiden myötä keskusteluissa ja toimintojen valinnoissa,
pakoillenkin totuutta, tabut jylläävät yhteisöjen keskuudessa,
tuovat syrjintää, taakkoja kantaa toiset kuin tekojen tekijät. En
usko olleenkaan jokseenkin päättymättömään suohon lankeavia
käsitteitä, kuten vahva ja/tai heikko. Näitä esiintyy kaikilla
vaihtelevasti ja niitä on molempia, mutta murtumispiste löytyy
kaikilta. Yhden psykiatrin mukaan on viisi perustekijää ihmisen
tarpeiden kadotessa, jolloin mieli murtuu, yksikin paha voi
lannistaa.
Ole tyytyväinen kärsimykseen mikä sinulle on annettu ja
tuotettu. Ymmärrän, että elämä tuo kärsimystä,
kuten sairaudet, mutta en sitä, että sitä tuotetaan
ylimielisyydessä. Todistusvimmaiset odottavat aina oletukseensa
todistetta, sitten toteavat, nyt sinä ymmärsit. En ole pystynyt
tällaista hyväksymään ja ohjetta, nauti nyt mitä sinulla on,
määrittäen toisen tyytyväisyyden oikeuden. Minulle on
moraalittomuutta, jos alan hyväksyä valehtelua ja ylivaltaa.
Inhimillisyyden ymmärrän, jos ihminen ei osaa ja voimavarat on
täysin loppu, mitään ihanteellista en tavoittele, vastuuta
kyselen, miksi tulisi antaa siunaus toisten tuhoamisella ja
valheelle.
Raija