KIUSAAMISEN KAVALAT KENTÄT

 

Eilen Astudiossa oli huomioitu nuoria, ja koululaiset saivat tulla haastatteluun kiusaamisesta, tai paremminkin väkivallan teoista kouluissa, mitkä ovat raaistuneet vuosi vuodelta. Tuntuu siltä, ettei aina päästä asian ytimeen, paljon jää pimentoon, osa kokonaan pois. Kuinka lähestyisi asiaa niin ettei siitä syntyisi liiallista ahdistusta ja väkivaltaa, niin että käsittelytaidot tukehtuvat, kun osaamista ei ole kohdata itseään eikä toista tunteiden tasolla ja syntyy syrjimisen, häpäisyn ja väkivallan tapoja? Nuoret sanoivat, ettei kiusaamisesta päästä koskaan eroon, mikä on varmasti totta, sillä vertailu ja kateus ovat koulutuksien ja ihmisyyden peruselementtejä ja vaikka kuinka niitä varottaisiin, yritettäisiin estää, syvältä tunteiden syövereistä nousee kateutta ja ahneutta, sekä tavoitteeksi voittaminen. Tämä ihmisyyden perusolemus ei ole poistettavissa, mutta siinä on mahdollisuus kehittyä, mikä on elämänvoiman tekijä, on opittava säätelemään tunteita, opeteltava hyviä tapoja ja käyttäytymistä, opeteltava tuntemaan itseään.

Vaikeimpia asioita vuorovaikutuksessa on se, että peilaamme omat tunteemme toisiin, ja niistä syntyy vain todellisuuden ja toden tuhoutumista, eikä syyllisyys ja häpeä tuota tervettä lähestymistapaa ja vastuuntuntoa, vaan tositapahtumat jäävät hämärän kellareihin selkiytymättä, mitä on itse ollut vaikuttamassa ja tekemässä ja kun ne jää liiallisena ahdistuksena kiusaamaan, on pakotie usein reittivalintana. Tällöin juuri anteeksipyyntö ja anteeksianto jää toteutumatta kun syyllisyys sekä häpeä jää alitajuntaan kiristäksi, peittää todellisen kokemuksen ja viha jää hallitsijaksi mieleen. Kun yksilö tekee oman osuutensa olemalla rehellinen tositapahtumiin nähden, hänen on helpompi hyväksyä tapahtumat ja muisti armahtaa ihmistä, tulee unohtaminen ja vapautuminen, jos ei tule, alkaa toisen syyllistäminen ja syrjintä, mielen heijastaminen toiseen. Valhetarinoihin tai satuihin turvautuminen voi tuoda vapautumista niin kehittyneissä persoonallisuuksissa, ne ylentävät ihmistä liiallisesta ahdistuksesta, mutta eivät tuo totuudelle tilaa, enemmän vaikenemista ja ovat myös turvaa itselle, kun voi eläytyä esim. romantiikkaan, toiveiden paratiisiin.

Nuoret sanoivat, etteivät aikuiset kuule. Nyt meidän olisi syytä aloittaa kuunteleminen.

Olen ollut kymmenissä yhteisöissä töissä ja koulutuksissa tekemässä ihmissuhdetyötä. Kiusaamista on ollut kaikissa paikoissa enemmän tai vähemmän, eikä niihin ole osattu aina suhtautua vakavasti, ihmisen uhraaminen on ollut hyväksyttyä. Vaikeita asioita ei kyetä käsittelemään. Nuorista aikuisiin ongelmien ytimet jäävät usein käsittelemättä ja sitä on kaiken ikäisillä. Pääosin asiaa lähestytään yksilökeskeisesti, psykologisesti oireiden perusteella, se joka oirehtii pahiten, saa huomion, hiljaisia ei huomata. Sekä tunteiden kohtaamista, että käsittelytaitoja tarvitaan yksilötaitoina, opetusta siinä, käytännön harjoittelua, mutta yhtä tärkeää on miettiä tekoja selventäen mikä sallittua ja asettaa rajat käyttäytymiseen ja tekoihin. Tämän päivän raakuus on hirvittävää, mutta ei ne henkisen ja ruumiillisen väkivallan muodot ole helposti verrattavissa, eikä ole tarpeenkaan. Yhtä raskas kokemus se on kaikille, tekeekö joku itsemurhan tuskansa vuoksi, vai tapetaanko jokin.

Tommy Hellsten on kirjoittanut kirjat, Virtahepo olohuoneessa, ja Virtahepo työpaikalla. Ne ovat vaikuttaneet paljon Suomessa ratkaisuja etsivien näkemyksiin, itsekin olen lukenut. En pystynyt hyväksymään sitä, että vaikeaa ongelmaa lähestyttiin häpäisemällä ongelmakäyttäytyjä, alkoholisti työpaikalla, josta tuli paljon harmia monille työkavereille. Hellsten kuvaa hyvin erilaisia rooleja yhteisöissä, mikä voi auttaa monia tutkimaan yhteisön ongelmia. Roolit syntyvät usein siitä, ettei omia tunteita kohdata, vaan otetaan valtaa toisen hallitsemiseen joko yksilöinä ja/tai keräten porukkaa ympärille tukemaan omaa ylivaltaa.

Yhdessä yhteisössä olin intensiivikoulutuksessa 40 vuotta sitten, missä tutkittiin yhteisön rooleja. Viimeisenä oli syyllisen rooli, johon pitkän vaikeroinnin jälkeen valittin minut. Useimmiten nämä intensiiviset syväkokemukset tuovat esiin asian todellisen laidan, sanoi ohjaaja. Minusta oli tullut taakankantaja yhteisön ahdistukseen, syyllisen rooli. Asiaa ei kuitenkaan osattu selvittää syvemmin. Vaikka monet asiat vaikuttavat meidän kokemuksiin toisen pahasta hylkimisestä, ja se on hyljeksitylle kuolemanvakavaa, sen oireet alkavat näkyä yhä vahvemmin. Pelko, jäykkyys, levottomuus, ylimielisyys, hyökkääväisyys, eleet, ilmeet, vetäytyminen suojautumisessa ym. tunkevat keholle viestimään oloa, mihin reagoidaan. Kun asiaa lähestyttiin vain yksilökeskeisesti, mikä oli vikana ettei toiset voineet hyväksyä, unohtui historia yhteisön kehityksessä. Kolme vuotta aikaisemmin olin yrittänyt sovittelijan roolia, eli valtataistelusta ulospääsyä, jossa huutovallalla otettin oma rooli, mikä johti yhä pahempaan valtataisteluun ja syrjintään, syntyi kuppikunnat ja kuplaantuminen, joihin minulle ei ollut tilaa. Joukon otti haltuunsa henkilö, joka johti mielikuvien kautta luokitellen ja mustamaalaten ja yhteisön jäsenet jäivät tarinoiden vangeiksi. Johtava halusi määrätä ja määrittää mikä oli sallittua ja mikä ei.

Syväanalyysissä ja terveissä kehityksissä merkitys, jossa yksilö valitsee tekonsa, on yksilöitymisessä kehittynyt halun ja tahdon kautta, jossa yksilö etsii merkityksestä tavoitteen ja tarpeen välistä, ei aina mielekkäästi ja tietoisesti. Vakavin asia on, kun yksilö on joutunut niin vakavaan psyykkiseen puolustukseen, ettei hän näe johdonmukaisesti asioita, ei muista kaikkea, vaan mieli on joutunut dissosiaatioon, eli siellä jokin osa kokemuksesta ottaa ylivallan, ja vaatii toistona sitä näkemättä muuta, ja linkittyy rooliin ohjaavaksi tekijäksi.

Raija

MISSÄ PAHUUDEN RAJAT YLITETÄÄN JA HYVYYS KATOAA?

 

Sampo Terho on julkaissut kirjan Stalingradin viemärit, pahuuden kierteistä järjestelmissä, miksi samaistumme pahaan. Hän on entinen kansanedustaja ja historian tohtori. Kirja on 900 sivun järkäle, että tuskin jaksan lukea sitä, vaikka viisasta olisi, ehkä hän avaa pahaa paremmin historiasta käsin kuin osaan ymmärtää, mitä kaikkea historia on tuonut mukanaan. Hänen haastattelunsa sai minut pohtimaan asiaa. En tunne häntä, en ole perehtynyt hänen aatemaailmaansa, enkä ole täällä suosittamassa häntä, pidän vain tärkeänä, että asioita tarkastellaan eri näkökulmista.

Totalitaarisissa ja autoritaarisissa valtioissa näyttää siltä, että pahuus on kuin niiden niiden lannoitetta omistaa maailman ja luonnonvarat, ihmiset järjestelmineen ja/tai diktatuurien omistushalu alistaa kaikki heidän käskyvaltansa alle, yksilöistä yhteisöihin ja kansoihin. Järjestelmät ovat itsetarkoituksellisia ja estävät yksilöiden syntymää sekä yhteisöjen kehitystä, tervettä mielen kehitystä ja syntymää yksilöllisesti.

Kasvatuksen ja opetuksen perusyksikkö on ihmiskuva, päätyen ihmiskäsityksiin, arvoihin ja hyveisiin. Näyttää siltä, että pääosin historiassa nämä ovat enemmän luuloihin perustuvaa mielivaltaa kuin tietoon sekä tutkimukseen ja luuloihin perustuvat näkemykset ovat perustuvanlaatuisia omien ongelmien projisointeja toisiin. Psykiatriassa väitetään, että tuo pahuus on yksilöissä synnynnäistä, ajattelen, että fysiologista alttiutta se voi olla, mutta psyykkisesti valta luo sitä eri opetus/kasvatusmenetelmien kautta. Eipä ihme, kun sota-aikaan psykiatriassa väitettiin, että ihminen on mielisairas, jos ei kykene tappamaan. Tässä siis luotiin ideologiaa toisenlaisten kukistamiseksi ja omalle näkemykselle ylivaltaa. En ole asiantuntija, mutta väitän pahuuden ongelmien enemmän syntyvän järjestelmistä.

Vallan haalijat yrittävät estää toisten vapautta, iloa ja aistimuksia, se on usein uskomusoppien hävityssyndroomaa. Eri näkemyksissä ja irrationaalisissa mielikuvissa voi olla hyveiden mahdollisuus, jos ymmärtää syvimpiä ideoita ihmisyydestä, vapautta, oppimisen ja kasvun mahdollisuutta ja siinä päädytään ratkaisukeskeisyyteen ihmisyyden ytimessä oppien ja nähden kauneutta, hyvyyttä ja totuutta, sekä aistimalla ihmisyyden todellisuutta vapaana. Moraalisena kontekstina pahuuden näkeminen ensisijaisesti yksilön ominaisuutena on historiallisesti todentunutta vainoa alkaen sukupuolista, kirjoituksista ja käytänteistä. Kaikessa on aina vaaransa, ääripäisestä kidutuksesta holtittomaan vapauteen. Nykyään johtaa seksuaalisuus valintoja, sanakieli voi ohjata uskomuksiin, joissa ei todellisuus tule esiin yhteisöjen eikä yksilöiden suhteen.

Uskomuksiin perustuvat oppimis-, kasvamis-, ja kehitysnäkemykset tuottavat psyykkistä sairastumista niin yksilöihin kuin yhteisöihin. Keinoina niiden tuhovoimassa käytetään sekä persoonallisuusteorioita, vuorovaikutusvaltaa, ammattioikeuksia, väkivaltaa ja valtaa tietoina, joista puuttuu kokonaisnäkemykset ja loogisuus, mielikuvitus velloo rajattomana halliten ihmisten tietoisuutta näennäistiedoilla, populismina ja toimintoina ilman ihmisyysoikeuksia, rajaten eri puoli ihmisyydessämme, kehittäen psyykeä heijastavaksi, ja yksilöt jäävät pimentoon yksilöllisen ihmisyytensä todellisuudessa, vuorovaikutteisuus on normipsyyken heijastumia vailla yksilön kokemaa, itseisarvoksi muuttuneena. Tutkiminen on vähäistä. On kuin maailmaa kehitettäisiin ihmiskuvien avulla vain ruumiin kautta, eikä psyykkistä kehitystä nähdä. Tuomitsijoiden ja valtaapitävien kulttuurissa ihminen on syntinen ja paha, ymmärtämättä sitä, että se ideologia itsessään tuottaa sen.

Alistavalla ja häpäisevällä kasvatuksella saadaan aikaan niin vahva psyykkinen puolustus, että viha kasvaa sen kantajaksi, ihmiset heijastavat omat kokemukset toisiinsa ja eletään jatkuvien katastrofien kierteessä vapautumatta kokemaan elämää ja hengittäen ihmisyydessä sellaista, mikä vie kasvuun ja oppimiseen. Pahimmillaan psyykkinen puolustus vain tuottaa yhä uusia mielikuvia ja muistikuvia mielivaltaisesti sekoittuen todellisuuden kanssa, eikä psyyke muistin kautta osaa jäsentää näkemyksiä. Ruumiin aistimuksia vahvistetaan eri keinoin yhä vahvemmiksi sekoittamaan hyvää tietoa. Väkivallan ja totalitaaristen järjestelmien kulttuuri tuo sairauksia, toistaa pahuutta ja ongelmia, eikä yksilöllisyys pääse kehittymään.

Kun nämä järjestelmän opit hallitsevat, vallitsevat ja ohjaavat ihmisyyttä, yksilö jää kehittymättä, mieli ja tunteet kuolee ja/tai alkaa ohjata valintoja yliaktivoituneena, yksilöistä tulee yleisyyden toistajia, viha nielee yksilön kykyjä olla inhimillinen, oppia mielikuvituksensa avulla ja olla välittävä kyvyissään kokea toista kohtaan myötäelämistä. Näin järjettömät uskomukset tuhoaa hyvän ja paha saa vallan. Jos ja vain kun kulttuuri perustuu ruuminkuvien kautta, eikä henkistä puolta taiteiden ja filosofioiden avulla kehitetä palvelemaan yksilön ja yhteisöjen kautta ihmisyyden kasvua, kehitystä ja oppimista, toistamme vain vanhaa uuden syntymistä estäen, emmekä huomioi uusia tieteellisiä teorioita myös todentamisena ihmiskäsityksiin ja ihmiskuviin.

LOPUKSI LYHENTEITÄ KASVATUKSEN, OPETUKSEN, KEHITTYMISEN JA KASVAMISEN IDEOLOGIOISTA YHTEISKUNTIA KEHITTÄVINÄ TIETEELLISESTÄ LÄHTÖKOHDISTAAN KÄSIN.

Raija

Seuraava määritelmä tuli esiin googlatessa, josta en löytänyt lähdettä:

Arvot ja hyveet ovat läheistä sukua toisilleen, mutta toisin kuin arvojen, hyveiden on ollakseen ylipäätään olemassa välttämättä tapahduttava myös käytännössä. Siinä missä arvot ovat ideaaleja, joiden toivotaan ohjaavan toimintaa, hyveistä voidaan puhua vasta, kun ideaaleista on tullut totta.

Helsingin yliopiston sivuilta määritelmää:

Erik Ahlmanin,Georg Henrik von Wrightin,Ilkka Niiniluodon ja Jaana Hallamaan esittämien näkemysten ja yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä käydyn arvokeskustelun valossa.

Filosofit Aristoteleesta alkaen ovat olleet sitä mieltä, että jokainen ihminen tavoittelee elämässään sitä, mikä on hyvää.

Arvot ja hyveet ovat olennainen osa kaikkea inhimillistä toimintaa. Yhteiskunnan ellei koko ihmiskunnan tulevaisuus on sen varassa, että lapset kasvatetaan arvoihin ja hyveisiin, Kylliäinen sanoo.

Yhteisö vastaa itse toimintansa ja hyvinvointinsa kannalta keskeisten hyveiden määrittelystä. Hyveiksi voivat kuitenkin kelvata vain sellaiset ominaisuudet, jotka tuottavat hyvää yhteisön itsensä lisäksi myös sekä yhteisöön kuuluville yksilöille että yhteisön koko toimintaympäristölle.

HÄPEÄN ISKUT TRAUMASSA

 

Joskus tuntuu todella siltä, että olemme samaistuneet enemmän opettajiin, ja se on enemmän vaikutteena kuin psykologisesti vanhempamme ja sisaremme, mitkä kokemuksina tulisi valintoihin ja ohjaisi psykologisesti tulleeseen tunnesidokseen tunnereaktioina, mihin usein vedotaan, ja sitäkin se voi olla. Näyttää siltä, että se on enemmän perhevastaisen politiikan seurausta.

Joku on sanonut, että hyvä opettaja antaa oppilaansa voittaa ja loistaa. Asiat on monimutkaisempia kuin aina edes osaamme arvata tai tiedostaa, muistikin vaeltelee minne sattuu, eikä kiinnostus ja kiintymys tahdo pysyä riittävän vahvana asian selviämiseksi. Muutos tuo uutta virtaa, mutta on perusasioita, joita ei voi muutoksella murtaa, uuteen hurvittelemalla, kuten eheys kasvavana ihmisenä, ja ihmisarvon oikeus. Tarvitsemme ihmisyyteen kehon, mielen ja tunteet sekä kasvamiseen sekä oppimiseen toiset ihmiset, kielen ja tiedon. Pitkälti meitä houkutellaan seksuaalisuuden kautta innostukseen, mikä on Freudilaista perua lapsuuden alkuärsykkeiksi väitettynä, ja siinä on unohtunut mielen syntymä sisäisistä mielikuvista käsin, kyvystä oppia oppimaan ja ajattelemaan. Kaikkeen ei käy opiksi yleinen toimivuus, vaan tarvitaan myös erityistä osaamista, yleisessä on vaarana, ettei moni puolia nähdä.

Kerron oman esimerkin kautta siitä, kuinka häpeästä trauman saanut saattaa joutua ongelmiin, kun ammattikasvattajat tai -opettajat ryhtyvät harrastamaan toisten ihmisten ohjaamista omille arvoilleen sopiviksi, tai kuka tahansa tavan pulliainen katsoo itsensä siihen kykeneväksi. Toivon, että voit saada tästä apua tarkastella itseäsi ja kehitystäsi, ammattiapua on vaikea saada. On luonnollista, että me opetamme huomaamatta ja opimme toisiltamme ihan vai ollessamme läsnä, puhuessamme ja toimiessamme, tiedostamatta ja tiedostaen, kunnioituksen poluilla kulkien, ylivaltaa välttäen, kuullen ja nähden, tunkeutumatta toisten ihmisten kokemuksiin itsestä. Seuraava case tapahtui minulle nuoruudessa, kun en osannut varoa, enkä ymmärtänyt asiaa ja toisaalta pelkäsin menettäväni paikan yhteisössä, jossa työskentelin kasvatus- ja opetusalalla. Pelko oli vahva, koska olin menettänyt juuri tässä mielessä paikkani ja olemassaolo-oikeuteni, itsemääräytymisen. Syntyi minuuttani rikkova trauma, minusta tuli toinen kuin minä olin, trauman tuotos.

Aikaisemmassa blogissani kerroin, kuinka korkeammalla hierarkkisessa asemassa oleva nöyryytti minua kielen käytöstä, lapusta, jonka olin laittanut oveen, käskymuodon jalkineiden poistamisesta, ”jättäkää kengät eteiseen”. Opettaja repi sen palaseksi vihaisena ja julmasti ilmoittaen sopimattomasta kielen käytöstäni, ”käskymuotoa et käytä”. Normaalisti ja asiallisesti ohjeistaminen ei mitenkään ollut minulle vaikeaa, otin vastaan hyvin niitä, persoonallisuuteeni kuului vahva oppimisinto, josta olin joutunut luopumaan lapsuudessa ja nuoruudessa köyhyyden vuoksi. Ohjeistamisessa tapahtui häpäiseminen ja nöyryytys. Koska minulla oli alla vakava trauma, paha väkivalta ja siitä puhumisen estäminen häpäisyllä yhteisön voimalla, häpäisyisku tuotti persoonaani toisto-ongelman, aloin käyttää vain kysyvää muotoa, voisitko, jättäkää sanan sijaan ja se toi ongelman kasvatustyöhöni, aloin myös lapsilta kysyä, voisitko, ja se taas aiheutti tarkkailijoissa sen, että alettiin pitää lepsuna kasvatuksena. Ei ainoastaan kielen käyttö ole se, mikä saa lapsen tottelemaan, mikä on tärkeää kasvatuksessa, vaan aitous, kiinnostus ja kunnioitus, minkä kautta lapsi on luottanut, turvautunut ja oppinut kunnioittamaan aikuista, ja mistä sain paljon myös kiitosta, joskus liikaa vastuuta ja työtä, kun homma hoitui.

Trauman jäljet jäivät kieleni kehitykseen ja se tuli pelkona ihmisiin, jotka kokivat ja rankaisivat alamaiseksi kokemiaan ihmisiä. Kielestäni tuli toistavaa, kuin myös teoistani, opin vain tottelemaan.

Kun taistelimme pitkään sosiaalialan ammattilaisten saamista päiväkoteihin, arvotaisteluissa kasvatustieteilijät ottivat vallan. Monia sosiaalisia taitoja ja ohjausta olisi tarvittu lapsille, mutta erityisen vaikeaksi näytti tulevan se, ettei ymmärretty tunnepuolen kehitystä ja sen oppimista estäviä tekijöitä. Kun lapsi tulee heikoista oloista, tai ei saa tukea kotoa, ja jos on vielä kokenut traumoja, hänen oppimisestaan voi tulla toistavaa, mielikuvitusta ja luovuutta ei synny. Aina ei näin käy ja se on yksilöllistä myös. Olen vakuuttunut siitä, että mielikuvitus syntyy vapaudesta, pakkomielikuvat psyyken ahdistuksesta. Terve ahdistus ristiriitana oman tavoitteen ja olevan kanssa vie oppimiseen ja ongelman ratkaisun etsimiseen.

Kun lapsi ei saa olla sitä mitä hän on, ensikuukausina syntymästään tunnekokemuksen valtaama, ja kehonkielen kokija, ennen kuin sanakieli ottaa vallan ja tunneviestit heikkenee, ja/tai katoaa tyystin, tällöin mielikuvittelu usein kuolee, mikä olisi ajattelun ehto. Tuo tärkeä vaihe lähihoivaajan ja lapsen välillä on tärkeimpiä sosiaalisen osaamisen kykyjä, sitä ei tulisi tuhota sanakielen avulla. Kun häpäisystä kieleni lukittui ja ehdollistui sanomaan vain tietynlaisesti, kiltin tytön tavoin, myös kehonkieleni kasvojen osalta lukittui jäykäksi, aitous ja elävyys katosi, herkkyys ja vuorovaikutteisuus tuhoutui, alkoi uskon ja tottelemisen käytös, normeihin sosiaalistuminen. Moni sanoo, miksi suostuit. Nämä pahat traumat, jotka ovat ehdollistuneet ja lukittuneet ääreishermoston kautta jatkuessaan pidempikestoisesti, näissä ei vapautumista tapahdu tahdon avulla, on kysymys automaattisesta hermostosta, jossa reaktio tulee hyökkää/puolusta hermoston takaa, ja kun sitä uudelleen vahvistetaan peloilla, on jatkuva stressi ja puolustus päällä. Vuorovaikutuksen vaikutuksesta sanotaan, että se on 80 - 90 %:sti kehonkieleen reagointia.

Kun oma persoonallisuuteni oli kehittynyt varhaislapsuudessa leikkiin, vapauteen ja tunnekokemuksiin, kasvoni ja katseeni kertoi kokemuksestani, johon muut saivat peilata, niiden lukitseminen toi ”valhepersoonallisuuden”, sen minkä olin saanut kehonkieleeni vuorovaikutuksessa ja tunteiden oikeudesta tulla ja olla vapaana, minkä suhteessa vanhempiini ja sisariin olin saanut, tuhottiin ammattikasvattajan/opettajan taholta. Kun pelko alkoi vallata mieleni tunteena, sen heijaste toi vaikutuksen pelon siirtymisenä myös toisiin. Kuinka hyvä ohje olikaan psykiatrimentoriltani, kasvatus ja opetus ovat tuhoavimpia ihmisen kehityksessä, ellei sitä osata ymmärretä viisaasti ja toteuteta hyvin.

Kun kieleni tuottamisesta tuli yksipuolista vuorovaikutuksessa vallanpitäjien kanssa, se aiheutti myös aitouden katoamisen, kasvoni jäykistyivät pelon ajamina, keskityin pitämään odotuksien naamaa, ettei olisi rangaistu. Usein ajatellaan, ja yksilöä syytetään, miksi odotat tuollaista, se on ongelmasi, mutta ei huomioida vallan väärinkäyttöä, että yksilö saa niin julmat rankaisut, että saadakseen pitää elämänoikeutensa, hänen on toteltava, häpäisykasvatusta on vielä paljon monissa paikoin. Niinpä, kun aitous hävisi kasvoiltani, se sai aikaan epäluottamusta ja vieroksuntaa. Kiitän vain luojaa, että onneksi oli vapaa-aikaa ja saatoin toteuttaa itseäni, runoilla, kirjoittaa ja puhua ainakin itselleni joskus vapaasti omana itsenäni. Pitkässä juoksusssa kuitenkin tuollainen häpäiseminen jää kehoon ja persoonallisuuteen pysyväksi käytökseksi. Käyttäytymistieteiden tuntemus on vähäistä kasvatustieteilijöillä.

Suurimpia ongelmia ihmisten välisten suhteiden epäonnistumiseen on se, ettei omia tunteita kohdata, ne heijastetaan toiseen, mennään rooliin ja otetaan sitä kautta valtaa itselle, ja määritellään mitä toinen saa olla.

Monta kertaa kuulee, kuinka kehotetaan vaan tahtomaan ja haluamaan muuttaa itseään. Kun pitkään joutuu olemaan pakkoroolissa, automaattinen hermosto tuo psyyken puolustuksessa kehon osaamista ehdollistumana, jossa ei enää vaikuta tahto ja halu, se on ehdollistunutta reaktiota, jossa pelätessä ääreishermosto ottaa ylivaltaa, mikä tulee vuorovaikutukseen, kuten vagushermostokin reaktioineen, kun autonomia itsemääräytymisessä ei toteudu. Se murentaa luottamuksen ja turvallisuuden, ihminen reagoi niiden vaikutuksesta suurimman aikaa ja se tunnekokemus on ohjaava valinnoissamme ja reaktiossa, hyväksymmekö vai hylkäämme, siellä vaikuttaa normit, osaamiset ja valta, mitä meille suodaan ja mitä tuetaan. Hyvässä ammattiosaamisessa tunteet eivät hallitse ja valitse.

On syytä harkita, onko oikeutta ryhtyä toisten arvojen valikoijaksi, osaako opettaa ja kasvattaa, minun kohdalla se oli tuhoamista ja häpäisyä, mikä vaurioitti pahasti, se oli elämäni riistoa, jossa lopulta vietiin elämänoikeudet ihmisyyteen, kun en totellut ja alistunut täydellisesti toisten tahtoon. Tuo vallan väärinkäyttö on kaikkialla maailmassa ehkä suurimpia synneistä. Tässä kohtaa minun suurin opettajani on Jeesus, ja näyttänyt sen, kuinka kuolema tulee, kun ihmiseltä riistetään itsemääräämisoikeus. Kasvatustyö ja opetus vaatii pitkältä ajalta näkemyksen kehityksestä ja oppimisesta. Arkihavainoissa me teemme liian yksinkertaisia päätelmiä, mitkä vääristää asioita sekä peittää totuutta ja estävät hyvää kehitystä. Olen ainakin oppinut yhden asian äidiltä, ja se oli ensimmäinen käsky.

Raija

KÄSKYMUOTOA

 

Aloitin työurani päiväkotiapulaisena jo 45 vuotta sitten. Silloin elettiin hyvin vahvasti hierarkkisten valtateiden aikaa, suoraan eteenpäin vauhdilla kuin luotijuna, jossa työntekijän asema oli paikkoja myöten ylhäältä ohjattua, mitä oikeuksia hänellä oli olla ja missä, korkeammassa asemassa oleva määritteli, miten saat kokea ja ajatella. Tehtäviini kuului siivoaminen. Kerran räntäaikaan harmitti, kun vanhemmat lompsivat sisälle kenkineen. Laiton eteisen oveen lapun, ”jättäkää kengät eteiseen”, johtava opettaja tuli ja repäisi lapun, ”täällä et puhu käskymuodossa”. Se ei näytä olevan helppoa kenellekään, oppia kysymään, etsimään ja tuomaan mieli/muistikuvia niin, että se edesauttaa ajattelun kehitystä yhteisössä. Olisi hyvä oppia sanomaan välillä, voisitko, tämä jäi pysyvästi puhekieleeni nöyryytyksen seurauksena, siitä huomautettiin koulutuksessa, miksi kysyt aina niin. Selkeä esitystapa helpottaa ymmärrystä, on eri asia opettaa ongelmanratkaisua ja luovuutta, ajattelun aakkosia, ja toteuttaa rutiinien toistoa.

Hierarkia näkyy kielen käytössä, vallan käyttö palvontana, kielen muodot sallimisena ja sallimattomuutena, sen muodot ja tavat tukevat kielen kautta valtaa, lisäävät jopa narsismia ylistyksien kautta. Liiallinen kontrolli on harmillista, sillä puhumattoman kansan ongelmana on juuri se, ettei itseilmaisua ole paljon vuorovaikutuksessa. Ajattelua voidaan estää monin keinoin, kun jo lapsuudessa liiallisesti panostetaan esim. kieleen ja liikuntaan, ja tunteet jää pimentooon, eipä ihme että meillä on paljon mielenterveysongelmia. Se näkyy oppiaineiden valinnoissa, näkyi jo opetussuunnitelmissa. Sauli Niinistö puhui uudenvuoden puheessa, ettei sitä opetusta niin paljon tarvitse, riittää kun on laskento, äidinkieli ja liikunta. Itse olin 2000 vuoden alussa niin rohkea, että kävin tästä väittelyä yhden lehden yleisönosastossa. Nykyään en ole niin vahva näkemyksissäni, itsetuntemus on alati syventyvää ja ehkä kehittyy itseilmaisun myötä, jos sitä sallitaan, vielä ollaan monessa paikassa enemmän rankaisun puolella.

Joku kirjoitti viikko sitten kolumnin, ettei Suomessa ole opittu ajattelua. Yksi ystäväni on hyvin suosittu somessa ja hänellä on paljon seuraajia, hän näyttäisi olevan kuin hierarkian ylimmällä rappusella. Hänelle jaellaan sydämiä virtanaan ja ylistetään ihanuutta. Hän käyttää pääosin käskymuotoa jakaessaan ohjeita kanssakulkijoille, hän vastaa ohjeistaen, kun kysyy asioita. Toinen, joka saa myös paljon tykkäyksiä ja huomioita, osaa jo keskustella sekä tuoda asioissa eri puolia esiin. Arpeni sielussa luovan kielen käytössä on vahva ja heikentää kielellistä ilmaisuani, mikä kuuluu itseilmaisuun ja on elävöittävä kokemuksessa, ilon syntymässä. Monissa uskonnoissa tämä luovuus on kiellettyä. Mika Kaurismäen elokuva ”Tyttökuningas” kertoo Ruotsin kuningattaresta, joka muuttaa Italiaan ja katoliseen uskoon, koska siellä luovuus on luvallista ja hyväksytään ihmisyyteen, hän perustaa sinne taidekoulun, koska protestanttinen uskonto Ruotsissa ei hyväksy luovuutta, on vain sanan toistoa. Pidän sanakieltä tärkeänä ja luovuutta siinä ymmärryksen sekä ihmisyyden kehityksen ehtona, että koko ihminen ja ihmisyys voivat olla vapaana kokemuksissaan ja kehityksissään, itseohjautuvana, ja tällöin myös tunteet on kokemuksissa mukana, ja sitä kautta syntyy välittämistä, toisten kokemusten huomiomista, parhaimmillaan myötäelämistä, jos ei tulkita ja analysoida toisten kokemaa. Tunteet ovat oppimisen perustaa, aktivoivina ja mielikuvien synnyttäjinä, ja minuudessa nk. ego jäsentää niitä kielikuviksi ja yhteisesti ymmärrettäviksi.

Kun näitä arvovalintoja miettii, ei ihmettele, miksi ihminen on väkivaltainen ja sotaisa, kun tunteita häpäistään ja suljetaan pimentoon nk. alitajuntaan, kävellään ylitse ihmisyydessä, vallan avulla määritellen toista, eikä yksilöllä ole oikeutta omiin tunteisiin.

Yksi ehkä surullisin asia, mikä puhutteli minua opiskeluaikoihin, oli endorfiinin tuotanto aivoissa, jossa syntyy mielihyvää, kun näkee itsensä/kaverin voittavan, ja siinä samalla myös toisen häviävän. Kasvatuksen ja opetuksen tärkeimpiä asioita on jäsentää ihmisarvo niin, että meille kaikille on mahdollisuus ja oikeus oppimiseen sekä ihmisyyteen. Jos ja kun koulutuksissa lähtökohtana on kilpailuhengisyys, endorfiinit alkaa ohjata eteenpäin menoa ja nautinnollisuuteen taipuvaiset syöksyvät kilpailuareenalle voittamaan muut, heitä ihannoidaan ja elimistö palkitsee siitä. Siksi peruskoulutuksen tärkeimpiä asioita on nähdä ihminen monine puolineen, ettei kateus ja ahneus tule hyveiksi ohjaavina kulttuureissa.

Äidinkielen oppiminenkin on pitkän matkan tie, matematiikassa voidaan oppia jakamaan ja liikunta tasapainottaa kohtuullisena elimistöä kohti terveyttä. Minulla on paljolti toteava kielen muoto, pyrin vain ihmisyyden näkemiseen ja kuulemiseen, ja se onkin niitä elämän vaikeimpia asioita, kuten olette huomanneet, emme kukaan vieläkään osaa sitä.

Raija

MILLOIN NAUTIMME, MILLOIN EMME

 

Joku puhui joskus, kuinka hän nauttii kivusta kuin rakkauden ilmentymänä. Minulle tämä on hyvin vieras näkemys, enkä sitä ala väittämään, etteikö se toiselle voi olla totta, se on hänen kokemuksensa eikä minulla ole mitään oikeutta kyseenalaistaa sitä oman kokemukseni mukaiseksi ja/tai vaatia toista uskomaan omani näköistä, ei hänenkään muilta hänen mukaiseksi. Olen käynyt kivun läpi kuin helvetin koulun, tutkinut sitä itsessäni, nähnyt sen ulottuvuuden eri olotiloissa ja tilanteissa, eri mahdollisuuksissa ja todennut surullisena, että puhutaan liian paljon nk. normaalien kehitysten puitteissa, valinnan mahdollisuudessa ja halun konteksteissa. Olen kuunnellut ihmisten kokemuksia kuin viimeistä huutoa hätäiseltä, miksi hän ei pääse tuskastaan ulos. Muistan henkilön, joka sanoi, että hänelle tuotti tietyt ruoka-aineet kipua ja vatsaoireita, olivat tuottaneet vuosikymmeniä, ja kuinka hän ei kyennyt päästämään irti tästä kokemuksesta, vaan söi välillä kivun tuottavaa ruokaa, että olo olisi ”normaali kipuineen”. Enkä usko, että hän nautti siitä, enemmän hän suri sitä, ettei kyennyt irtaantumaan tavoistaan.

Näyttää siltä, että sekä usko, uskonnot että tiede jättää väliin sosiaalisen vallan vaikutukset, kenelle suodaan itseilmaisua ja kenelle ei, kenelle annetaan pakkorooli, ja kenelle vapaus. Valta ja hierarkkiset järjestelmät ideologioineen itsetarkoituksellisesti pitävät yllä näitä systeemeitä ilman nykyaikaisen tiedon tuomaa apua, kuin pakkomielteet historian toistamisessa. Kuinka monet korkeassa asemassa olevat, julkisuudessa elävät yliopiston professoreita myöten julistavat kuinka minuudesta tulee luopua, tahdosta ja halusta. Silloin ihminen menettää mielen, nautinnon ja itsestä iloitsemisen, hän ehkä suorittaa ja tekee toiminnallisesti liikkuen. Aina ei nautintoa tule, eikä se ole tarpeen, eikä edes mahdollista, joskus rutiinit on tarpeellisia ja niistä täytyy välillä vapautua elävyyden saamiseksi kehoon. Kun minuudesta luopuu, menettää osan elämästään, elävyytensä, eikä kehollisia toimintoja tavoita mielekkäänä. Ehkä juuri tässä kohtaan oman kehitykseni ja nk. normaalien ihmisten kehityksien ero näkyy, heille on kehittynyt persoonallisuus, mitä minulle ei ja sitä kautta kehittyy tientynlaisia kokemuksia, joita niin monet valtaa vaille olevat eivät koe. Maailman näkemykset eivät ulotu heikommissa asemissa oleviin ja sitä kautta ihmisyyskokemusten tunnistettavuuteen. Onko kuitenkin se vallan ilmentymä, missä näkee kidutuksia, kehitetyn uskon varassa rakennettua itsen uhraamista kiduttamalla ja alistumalla valtamekanismeihin yhteisökonteksissa, mikä ei ole enää vapautta vaan orjuutta. Vastuuttomuutta en hyväksy, jotain kärsimystä on aina, jonkinlaista ehtoihin alistuvuutta toimintojen ylläpitämiseksi, on maailman erehtyväisyyttä, mutta elämän oikeutta kunnioitan ilman kärsimyksen tuottamista.

Vain oman kokemuksen kautta vaatiminen ja oleminen toiselle on kuin uskomiseen pakottamista, sieltä nousee usein julistuksen omaista oppia toiselle, ja usein juuri näkee, kuinka toiset eivät hyödykään tästä opista ja se selitetään sillä, ettei yksilö halua ja tahdo, eikä huomioida ettei persoonallisuus olekaan kehittynyt tällä tavoin kuin itse on kokenut, vaaditaan toiselta samaa ja tottelevaisuutta. Moni voi löytää uskon kautta vapautumisen kokemuksen, kun sen taustalla on persoonallisuuden kehitys, jossa myös on saanut valtaa ja valintaa, mutta kun ihminen on pakotettu rooliin, hän ei suinkaan valitse elämäänsä, vaan mahdollisesti yrittää roolin avulla vapauteen ja/tai pakenee tyystin yhteisöistä. Näin syrjityt ja pakotetut eivät saa muuta kuin moralistin tuomion. Rooliin alistettu voi yrittää kestää kipuansa, hymyilemällä, yrittäen erilaisia vapauden menetelmiä, että olo helpottuisi, pako on joskus tarpeen että jaksaisi. Kehokipu tulee ikään kuin kehon pinnalle, lihasehdollistumana kokemuksiin ja ehkä se voi vaikuttaa kokijalle valinnan valikolta ja onkin sitä, kun se on totta, uskoa, vapautumiseen tarvitaan kokonaisuus kehoyhteyksiin toiminallisesti pyrkien.

Kokemuksessa ovat läsnä menneisyys, tulevaisuus ja tässä ja nyt vaikutukset ympäristövaikutteineen. Pääosin ihmiset kohtaavat oman kokemuksensa ikään kuin valtoimesti kelluen, jokseenkin tiedostamatta sen ulottuvuuksia tekojen vaikutuksista, kuin kertomusten ja uskomusten kautta. Itse opin vasta koulutuksen jälkeen, lukuisten harjoitusten avulla tarkastelemaan kokemustani ja etsimään menetelmiä, kuinka vaurioita voi korjata ja päästään lähemmäksi todellista vapautta ja itseksi tulemista, mielikuvitukseen, vapaasti aistimiseen ja tunteisiin. Mitään täydellisyyttä ei ole olemassa, on vain opittavia polkuja, hitaasti ja toisten/itsen avulla, tiedon tuella ja se vaatii tietoista itsen sekä toisen ihmisen kunnioittamista.

Olen saanut kokea varhaislapsuudessa hyvää vapautta leikkiin ja itseilmaisuun. Nuoruudessa jouduin ympäristön taholta pakotettuun rooliin, jossa ei ole ollut vapautta kokea itseä niin kuin se olisi ollut vapautuneena mahdollista, menin lukkoon ja pakkorooliin vapauden menetyksestä. Tämä pakkorooli oli se, mihin en koskaan sopeutunut. Ehkä lapsuudesta tulleen normaalin aggression avulla nousin välillä pintaan, mutta luhistuin myös täysin tiedostamattomaksi ja itseäni hallitsemattomaksi, kun oikeuteni täysin riistettiin. Se toi äärettömän kankeuden kehoon, siitä ei päässyt irti liikunnalla ja vasta sitten kun pääsin vapauteen, liikunta auttoi lihaskankeudesta osittain irti. En koskaan nauttinut kivusta ja ”rakkaudesta”, en halunnut enkä tahtonut sitä, sulkeuduin pois itsestäni, kun en saanut itsemääräytymiseen oikeutta ja kunnioitusta. Se tie vei minuuden sulkeutumisen kautta kärsimyksen raitille, muistini alkoi kadota ja heikentyä, kun tahtoa ei ollut, ei vapaata itseilmaisua, ei nautintoa, vaan tilalle tuli ahdistus, tyhjyys ja pelkkä ruumis, kuollut elävyydestä.

Roolivankilassa persoonallisella tasolla aina kehoa myöten oleminen tuottaa kipua ja tuskaa, ei nautintoa, roolista vapautumisen yrittämisen vaiheessa voi kokea ikään kuin iloa vapautumisesta hetkellisesti, mutta vankeudessa olo kangistuu yhä enemmän kuin pakkoaistimiseksi hengityksen mahdollistumisessa, välillä katkonaisesti ja sitä uusinnetaan siellä missä pakotetaan olemaan tietynlainen, jos hetkeksi jossain voikin päästä vapaalle, se lukittuu toisessa paikassa taas pakotettuna. Kuinka moni nainen onkaan vielä pakkorooleissa sidottuna paikkaan ja tietynlaiseen tekemiseen ja olemiseen, kuten mieskin. Pitkien prosessien läpi, liikunnalla kehon olo voi helpottua, mutta mielen vapautuminen vaatii monenlaista itseilmaisun välinettä ja harjoittelua päästä pois pakkoroolista. Minulle se oli maalausta, kirjoittamista ja näyttelemistä kesäteatterissa. Yksistään äänen vapautuminen tuskasta, ahdistuksesta ja kehojäykkyydestä vaati vihaisen naisen roolia huutamalla ulos. Näyttelijäkaveri sanoikin, että hänen täytyi laittaa kädet korville kun aloin huutamaan.

Itseilmaisun kehittyessä ja vapautuessa pakkoroolista tarvittiin yhä uudelleen ja uudelleen harjoitusta tuottaa itseä näkyväksi etäännyttäen kokemuksen kauemmaksi erilaisin kuvauskeinoin ja menetelmin, että saattoi nähdä itseään, alkaa tuntea tunteita. Juuri näissä vapautumisen roolien vaiheissa ulkopuoliset tulkitsevat toista nauttijaksi, vaikka kohde yrittää vapautua, rooleissa hymyillä estääkseen julmia rangaistuksia tmv. Juuri näissä persoonallisuuden tuijotuksissa tulkitaan, että yksilö on narsistinen, vaikka ei puhuisia sanaakaan, ei vaatisi mitään, mutta pakkorooliin alistaminen on voinut tuoda psyykkisen puolustuksen kautta voimakkaan ulospäin suuntautuneen kehojännitteen, mitä katsotaan myös seksuaaliseksi viettelykseksi. Vaikka narsistiksi kutsuttu ei vaatisi, pyytäisi sanallakaan mitään, hänet luokitellaan siksi, joskus juorujen perusteella, mutta ainoastaan myös siksi, että hänen psyykkinen kipunsa näkyy kehossa jännitteenä ja/tai itsensä esiin tuomisena muilla keinoin, vaikka puhumista yrittäen. Se voi olla hengissä pysymisen ehto, huutaminen, vaientamista vastaan, jatkuva hätätila. On röyhkeää vaatia ihminen pois elämänoikeudesta, hiljaisuuteen, ettei se häiritsisi valtaapitävää.

Joskus sitä hämmentyy kuinka paljon onkin ihmisillä näitä kokemuslukkoja, joista he eivät pääse eroon, kun kokemus estää näkemästä ja kuulemasta sekä itseään että muita, muistikuva on kiinni kinesteettisessä muistissa pakkona. Eräs henkilö on kysynyt yhteen asiaan ja tilanteeseen liittyvää tekemistäni yhä aina uudelleen, oletko siellä nyt ja oletko siinä mukana. Olen selittänyt hänelle vuosikymmeniä, etten ole siellä paikassa enkä tilanteessa enää mukana, mutta hän kysyy aina uudelleen, koska tilanne oli meille yhteinen, ja hän tavallaan uskoo, että olemme yhdessä siinä ja yhä uudelleen kysyy asian. Olen todella hämmentynyt muistitutkimuksista, joissa lähestytään muistipakkoa tai muistamattomuutta vain persoonallisuudesta käsin, eikä huomioida sosiaalisia realiteettejä, kun ei saa puhua ja/tai mitenkään ilmaista esimerkiksi tunteitaan, vaan niistä rangaistaan, asiat voivat olla tabuja ja/tai rikoksia takana. Kun en saanut puhua, ei myöskään kielimuistini kehittynyt, puheen tuottaminen oli estetty, asiasta puhuminen, saatoin vain vapautumisen jälkeen luoda muistikuvia etuaivolohkolla, nähdä niitä, mutta en ilmaista puhuen, mikä tulee eri aivolohkolta, ja pakkoroolissa oleminen ympäristön vaatimuksesta esti kehityksen. Kun kaltoin kohtelua on, ei tunteita eikä ajatuksia voi myöskään kootusti ja keskittyen synnyttää, vaikka kuinka ohjeistettaisiin, kun tunnesyöksyjä ei voi hallita, kun niitä lyöntejä tulee vain lisää. 

Moni sanoisi nyt, miksi et lähtenyt pois, se ei ole reaalista ja mahdollista, se on satua, jos kyse on toimeentulosta ja henkiinjäämisestä, eikä minulla silloin ollut koulutusta päästä työn avulla eroon tilanteesta, ei ollut taloudellista turvaa, kun sosiaalitukia ei ollut ja kun oli elettävä.

      Raija

IHMISARVON OIKEUDET

 

Kun olin kymmenen vuotta vanha, äitini opetti, ettei itsestään tule tehdä Jumalaa, se on ensimmäinen käsky. Maailma on kuitenkin vallan ja hierarkkisten järjestelmien puitteissa kehittänyt systeemit, jotka tekevät ihmisestä autoritäärisen, asiat eivät ratkaise valintoja, vaan ihmisyyden kehitykset. Maailman johtajina on paljon miehiä, jotka kuljettävät mukanaan tuhoavia oppeja ihmisyydestä ja elämästä, asettamalla itsensä Jumalan asemaan. Usein uskonnolliset johtajat ovat vanhoja miehiä, mutta niin on Amerikan valtion presidenttiehdokkaatkin. Vanhuudessa voi kehittyä sekä viisauteen että tyhmyyteen päin, kuten nuoruudessakin, tavat ovat vahvimmin pysyviä.

Sanon usein, että itsekkyys, hyvän sekä pahan taistelu ihmisyydessä on enemmän kehitettyä ja väkivalloin aikaan saatu kuin normaalia ihmisen kehitystä. Kaikkein pahinta on se, kun ihmistä kohdellaan kaltoin, psyykkinen puolustus nousee kehossa yliaktivaatioon ja hyökkää ulospäin fyysisyyden voimalla, eikä yksilöllistyminen ja henkinen kehitys pääse tapahtumaan, tapahtuu yliseksuaalisoituminen. Sitten on ne luontovalintoihin uskovat, jotka vängäävät koko ajan siitä, onko kaikki alkuperäistä, apinoilla tutkitaan, jossa sitten sukupuolisuuteen perustuva ihmisyys on vain tuottaa jälkeläisiä. Ei ollenkaan kysytä, miten ihmisen aivot ovat kehittyneet tietoisuuden suhteen, mikä on henkisyysperiaate, ja ettei voi verrata apinan ja ihmisen aivoja.

Ongelmiin pitäisi saada ratkaisuja, jotka vähentäisivät väkivaltaa ja tuhoisuutta. Liian monet näkemykset, jopa tutkimukset perustuvat uskomuksiin, teorioita tehdään tuloksista, ei syistä ja seurauksista, erityisesti se näyttäytyy ihmisyydessä, hypoteesit lähtevät omista kokemuksista, oman kehityksen kautta luotuina.

Joskus luin lukion psykologian kirjasta kehotunteista, jotka ihminen aistii itsestä ja toisesta, itse nimittäisin niitä vain aistimuksiksi, jotka voivat kehittyä seksuaaliviritteiseksi, joita markkinatalous kyllä suosii ja houkuttelee esiin yliaktoivoiden. Usein näkeekin, että aviopuolisoissa on yhdennäköisyyttä. Aivan erilaisen näkökulman saa kun tarkastelee tunne-elämää vuorovaikutteisesti kehittyvänä. Carl Jung on tätä tutkinut ehkä pisimmälle filosofisena, kaikki alkaa lapsen ja hoivaajan katseesta, peilautuen ja aistien herkyyttä sekä aitoutta, turvaa ja/tai turvattomuutta, myös kehon kosketus voi olla vahva puolustureaktiona, jos hoiva on väkivaltaista. Pahuusteoriat ovat kehittyneet enemmän uskontojen kautta ja tiede on toisintanut niitä.

Jokseenkin näyttää siltä, ettei keskustelukulttuurit ole kehittyneet.

On vain valtataistelua, oman aseman varmistamista, mielivaltaa ja hierarkkista sanelupolitiikkaa. Persoonallisuuteen tuijottelu on tuonut sen, että ihmisen sanomaa ja kuvaamista aletaan analysoida heti hetkessä sattumien todistamisella, eikä kokonaisvaltaista käsitystä ole. Pidän näitä syyllistämis- ja uhraamiskulttuureina, jossa syrjitään, hylätään, sorretaan, eristetään, leimataan, nostetaan itseä ja/tai toista ylä- tai alapuolelle, hierarkkisen kehään, jossa vaikuttaminen tyrehtyy, on vain valtaa, jossa ei joustavuutta esiinny ja ymmärrystä siihen, että ne vaihtelevat eri asioissa, hyvä nousta välillä pinnalle ja syvistä rotkoista löytää itsen olemusta. Jatkuva taistelu oikeasta ja väärästä, kontrollointi muista, jopa muistista kilpailu, sinun muistisi on väärin, hakee tuhoväylää. Tavallisissa vuorovaikutustilanteissa ei ole kunnioitusta toista kohtaan, ei iloa siitä, mitä toinen sanoo, kuinka se voisi olla jotain uutta näkökulmaa, josta voisi oppia itsekin jotain, iloita. Erikseen on tutkittua tietoa, jota saa ja pitää kyseenalaistaa perustellusti, se kuuluu tieteeseen, väittely.

Ongelmiin ratkaisuja etsiessä, on syytä tuoda esiin erilaisia näkökulmia, eri ihmisten kautta, miksi joku käyttäytyy niin kuin hän käyttäytyy, miksi persoonallisuudessa on erilaisia piirteitä, miten yhteisö vaikuttaa, mitä normeja on hyvä säilyttää, mitkä säännöt suojaa, mitkä tuhoaa. Tietojohtaminen on yksi parhaista menetelmistä.

Entä jos kaikkia ratkaisuja ei rakennettaisi persoonan pohjalta, tai annettaisi yhteisövallan nujertaa persoonia, entä jos näkisimme yhteisön kelluvana veneenä, jossa aallot keinuttaisi näkemyksiä, toisivat uutta virtaa näkemyksiin, entä jos kaikkia ihmisyyden oikeuksia ei rakennettaisi tunnepohjaisesti ja/tai seksuaalipohjaisesti, vaan niin, että ne olisi enemmän luontaisesti ilman kehiteltyjä persoonallisuuksia. Mitä jos ihmisen oikeudet olisi itseilmaisussa vuorovaikutuspohjaisia, eikä taistelupohjaisia, minä haluan tämän tyyliin, vaan yhteisyydestä kehittyneitä.

Kaikki tietävät myytin oidipuksesta, jossa edes tietämättä, ketkä olivat vanhempia, poika nai äitinsä ja tappaa isänsä. Tällä tarkoitetaan juuri tunnelähtoistä, tiedostamatonta osaa ihmisyydessä. Freudin mukaan tämä on seksuaalikehitystä ja oidipaalivaihe on varhaislapsuudessa n. 4 vuoden iässä, ja ellei yksilö käy tätä vaihetta onnistuneesti läpi, hän jää tähän kiinni ja se voi tulla esiin koko elämän ajan. Eräs rouva kertoi, kuinka hänen miehensä haluaa ikään kuin omistaa hänen kaikki tavaransa, nähdä ne vain omanaan, kun hän on ostanut jotakin, mies nimeää ne omikseen ja toisaalta tuhoaa hänen omaisuuttaan, kuten oidipuksen ongelmassa kerrotaan, halutaan omistaa ja kateus laittaa tuhoamaan. Onko tällainen kehitys sitten hyvä asia, ja onko seksuaalikehitys hyväksi, jos se tulee omistajuuden ja kateuden kautta tunnepohjaisesti? Itse uskon, että aito viehättyminen ja ihastuminen eivät rakennu edm. lähtökohtiin, ne ovat enemmän kulttuurin arvojen tuomaa ongelmaa, valtaan perustuvaa. Lapsuudessa se on toisaalta ymmärrettävää, omistaahan pahimmillaan, jos ei ole vapautta, isä äidin ja päinvastoin ja siitä irtaantuminen on tarpeen kehityksessä.

Elämä on usein täynnä traumoja, kukaan niiltä ei täysin välty. Traumoja kohdatessa on vaikeita projisointeja, jossa kuva oikeasta tapahtumasta vääristyy, ja syylliseksi joutuu moni ilman syytään. Esim. tapaus. Henkilö A kertoo syvästä traumasta perheessä, jossa sisarukset ovat yrittäneet hukuttaa yhden sisarista. Henkilö B sanoo keskustelussa, että kyseisen perheen yksi poika olisi käyttänyt seksuaalisesti hyväksi perheen tyttäriä, ja tarkentaa vielä, ettei tiedä onko se totta, että se on huhupuhettä. Henkilö A ottaa uhrikseen henkilö B :n ja alkaa tarinana kertoa kuinka hirveä ihminen B on, kun puhuu tuollaista perheestä. Tapahtuu traumasiirtymä, ja kyvyttömyydessä kohdata omaa ongelmaa henkilö A alkaa kertoa yhteisössä tarinaa B:stä, ja syntyy tuomiovaltaa. Oman käsittelemättömän trauman ongelma on, että ihminen luo valhetarinan kuin suojakseen, ja uskoo siihen kuin puujumalaan ja siirtää ongelman toisen kannettavaksi ja tarinana vie eteenpäin kuin totuutena, ennen kuin pystyy kohtaamana oman valheellisen tarinan, mikä on pääosin tiedostamatonta.

Omimalla, omistamisella ja leimaamalla hyvää ja/tai pahaa persoonallisuuteemme, ikään kuin oikeutamme joskus tietoisesti itselle paha teon, pääsemme heijastamaan kokemuksia, ja ehkä joskus ymmärrettävää, jos yksilö ei tiedosta tekoaan, mutta ei jatkuvana tapana, oppimattomuutena. Siirtämälla teoissa ja kokemuksissa heijastuksena toiseen syntyneen näkemyksen, piilottaudumme omalta totuudelta. Itsensä pahaksi julistamisesta on lyhyt matka tuomitsemiseen. Tuntui todella pahalta, kun eräs valtaa käyttävä uskonoppinut, tuomitsi itsensä tunteiden tunnistamisen synníksi, mitä vielä kadutaan. Kun se on juuri kristinopin perustaa, itsetuntemus, vaikka se on vallan väärinkäytöllä ja syyllistämällä pilattu. Joitakin blogini tarinoita on väen väkisin yritetty todistaa jonkun henkilön tapaukseksi. Joku sanoi omakseen kertomustani, jonka tiesin entisen työkaverin tapaukseksi, tarinoita omitaan, ehkä se on tunnistamisvaihe, ennen kuin näkee sen itsessään.

Kohtaamisessa saattaa tulla esiin luonteenpiirteeksi ja/tai uskomukseksi syntyneitä ja syyllisyyden kehityksen ongelmia, jotka joutuvat törmäyskurssille. Kärsin itse ahdistuksesta, jossa minuuttani ja itseyttäni oli alistamalla tuhottu rikoksen suojelussa yhteisön taholta, muistiani oli häivytetty ja häpäisty ja kokemus kuristi ahdistuksena. Yhdessä keskustelussa, lipsahti näkyviin oma ongelmani, sanoin, ”yritätkö tuhota muistamattomaksi”. Keskustelukumppani sai raivarin ja katkaisi välit minuun. ” Minä en koskaan tekisi tuollaista”. Tapahtui virhe kokemuksien analysoinnissa, kokemukseni siirtyi hänelle syyllisyydeksi, koska hän joutui yhteisössään syyllisen rooliin itsekkääksi ja omituiseksi leimattuna. Yksikin virheeni pitkän luottamuksen synnyn jälkeen osui kipeään kohtaan, eikä kykyä ollut analysoida, mikä oli omaa ja mikä toisen kokemusta, tapahtui tunnesiirtymä.

Ennakkoluulot, luuleminen ja asioiden selvittämättömyys, asemiin linnottautuminen ja puhumattomuus rakentavat runsain määrin väärinkäsityksiä yhteisöihin. Jatkuva mittaaminen, ja arviointi toisesta, tunteeko hän väärin, ymmärtääkö hän oikein, analysointia, jotka tulee persoonallisuuteen tuijottamisesta, mitkä tuottavat mielenterveyteen ongelmia, syyllistämistä ja syyttämistä, syrjintää, vihaa, kauhua ja vuorovaikutuksen estymistä. Siitä irtipääsemiseksi on kyllä tie, kunnioitus ja hyväksyntä, ihmisarvon antaminen, syyttämättömyys, tuomitsemattomuus, mitkä ovat aivan normaaleja ihmisen ja ihmisyyteen kuuluvia kehityksiä, joita koemme toisiamme kohdatessa ja pyrkiessä hyvään.

Raija

OMITUISIA MIELIÄ, ELÄMÄÄ TELLUKSELLA!

 

Jokaisella meillä on omanlaisensa mieli, niin monista asioista koostunut, ettemme aina ymmärrä, mitä kaikkea se sisältää. On katoavaa ja kertyvää muistia, kielen kehityskuviot, tunteet, normit, arvot, tavat, oppiminen, yhteys ympäristöön. Niin monesta asiasta mieli koostuu, etten ymmärrä itsekään, miten siitä saisi selvää. Sen tiedän, että mielenterveysongelmaiset laitetaan yhä paarialuokkaan, heitä arvioi ympäristön ihmiset, eikä kontrolloidulle anneta puheoikeutta. Määrittelisin mieltä tasapainoksi itsen suhteen, terveyden vaalimiseksi ja suojelemiseksi, millä ei tuhota itseä eikä muita. Mieltä luokitellaan myös järjelliseksi toiminnaksi yleisessä käsityksessä, arvojen hengeksi.

Miten iloiseksi tulinkaan tutkimuksesta, kun selvitettiin lasten naurun kykyä selviytymisessä, se on yksi psykologinen puolustusmekanismi, kuinka se helpottaa elämää ja selviytymistä, huumorina. Psykiatriassa nauramista on jopa luokiteltu sairaudeksi.

Yhteisöllisessä selviymisessä ja ihmissuhteissa mieli on kuin peilien sali, jossa peilaamme kokemuksiamme, näemme itseämme toisessa, joskus järki voi kehittyä viisaudeksi, oppimisesta tulee ohjaava tekijä eteenpäin menoksi. Mielen vahvin vaikutus on tunne-elämässä.

Vaikka oppiminen on ollut haasteellisin asia, olen silti oppimisoptimisti. Kehittyminen ja kasvu on vienyt poluille, jossa muisti ja kokemukset ovat ohjanneet oppimisessa valintoihin ja/tai pakkoon, väistymiseen ja välttelyyn, mikä ei aina ole ollut arvostettua. Puheoikeuteni puuttumisen vuoksi kielten oppiminen on epäonnistunut, ja mielen tutkimisesta tuli pääväylä ymmärtää ihmisyyttä, kuten kielen synty ja tuleminen sekä pysyminen aivolohkoilla ja sanan säilyminen kuvana, ja toisaalta mielikuvituksen jäsentyminen itsen hallinnan oppimisessa ja liittämisessä sanakielen merkityksiin ja erittelykykyyn. Mielen puuttuminen vei suorittamiseen, puuttui tahto ja halu. Teot olivat tapoja ja reaktioita. Olen ihmetellyt, kuinka kielten oppiminen on tuhoutunut, kun puheoikeus on ollut minimissä. Psyykkisessä puolustuksessa huutoa en pidä kielen oppimisena, vaan hätähuutona. Olen joutunut kysymään, miten sanakieli onkin kuin etsiytynyt äidinkielessä syvimpiin uriin ja löytänyt minuuden eri puolia sielusta mieleen, minän pysyvyyden perustekijöitä, olla itseilmaisun suhteen ihmisyyden ytimessä, luovuuden, leikin ja merkitysten löytämisessä.

Kuuleminen ja kuulluksi tuleminen eivät ole itsestäänselvyys. Kun pysymme psyyken suhteen ilmaisukykyisenä, puhumme sanakielellä ymmärtääksemme toisiamme, peilautuminen ja itselle sekä toiselle myötätunto on ratkaisevaa. Jos jäämme vain sanakielen varaan, emme välttämättä opi myötätuntoa, emme saavuta ymmärrystä toisen kokemaan. On tunnistettava ensin omat tunteet, koettava itseys positiivisena ja kyettävä leikkimään sanojen avulla, tarinakuvana, mitä toinen sanoo. Syvän tunnekokemuksen saavuttaminen vaatii ensin myötäelämisen itseä kohtaan, että tunnistaa sen toisessa, tiedostaa mitä se on, eikä koskaan voi tietää mitä toinen kokee ja siten puheoikeus on ehdoton oikeus kuulemiseen. Kuuleminen on ensin itsen sisäisen kuulemista. Jos ja kun ihminen on kaltoin kohdeltu ja menettää itsensä, kuuleminen estyy, yliaktivaatioon joutunut mieli jännitteenä aistimisessa hajottaa kuvia, liian voimakkaat tunteet, liiallinen pelko voi estää kohtaamasta niitä. Jatkuva psyykkisessä puolustuksessa oleminen estää tunnekeskuksen toimintaa, se on todettu aivokuvauksissa tieteellisesti, mielikuvitus ja tunteet estyy ja tyrehtyy.

Ajattelen, että ihmisyyden oikeuksia voisi tarkastella objektiivisemmin unohtamatta subjektia, mutta tiedän, ettei se ole helpoin asia, karkailevaa ja hajoavaa mieltä ei ole helppo tavoittaa, hyvä kohtelu estäisi muistin karkailun. Mieltä on vaikea nähdä ja ymmärtää ympäristöstä käsin, mieli ei välttämättä näy ulospäin sellaisena kuin se on kokijalla ja tarkkailu vie tarkkailijan omiin kokemuksiin, eikä psykoosiin sairastunut henkilö sitä itse välttämättä tiedosta, ei omia kokemuksiaan todellisesti eikä toisen. Parasta mielen suojaa on hyvä kohtelu, kuuntelu ja ihmisyyden kunnioitus. Se voi olla vaikeaa, jos tilanne on akuutti, eikä ajatuksia saa koottua, kun depressio ja mania jyllää.

Minun on jo helpompi käsitellä psyyken kokemuksia, koska sairastuin 44 vuotta sitten psykoosiin. Osaan jo nauraa sille, ja on mielenkiintoista tarkastella asiaa. Olin lähtenyt kävelemään kerrostalossa vuonna 1979 ja soitellut ovikelloja, ambulanssissa olin huutanut vitamiineja ja psykiatrille sanonut, että kaikki johtuu anopista, mutta ne muistikuvat ovat minun, enkä välttämättä ole sanonut niin, kuljeskelu rappukäytävässä on todistettu, samoin psykiatrille sanominen. Psykiatria nauratti niin paljon anoppiajatukseni, että hän nousi tuolistaan ja meni järjestelemään kirjahyllyä, ettei naurunsa olisi minua järkyttänyt. Muistikuvat psykoosissa voivat tulla nykyhetkestä, viimeaikoina tapahtuneista, tai vain reaktioista ympäristöön, myös menneisyydestä. Minulla oli ollut juuri riita anopin kanssa.

Löydän selkeästi jatkumoita, joita kauhu on tuottanut elämääni, persoonallisuuteni kehitys, oppimiseni, mahdollisuuteni yhteisössä, miten minuun on suhtauduttu, miten kohdeltu, miten annettu puhua.

Mieltä voi tarkastella niin monesta näkökulmasta käsin. Itselleni selkein ja vaikuttavin on ollut kauhu ja siitä mielen kehityksen konteksti. Kun olen ollut kauhun alla, ajatukset ovat hajonneet, muisti repeillyt, mutta sitten kun nurkkaan ajettuna olen ollut tarkkailijana tapahtumista, olenkin oppinut havainnoimaan ja havaitsemaan tarkasti asioita, mitä tapahtuu ja miten ihmiset suhtautuvat siihen.

Kehitys, kasvu ja oppiminen sekä kypsyminen eivät aina mene niin kuin oppikirjoissa kerrotaan. Toisessa asiassa tapahtuu kehitystä, kuten kieli, mutta tunne-elämä voi mennä lukkoon, pahimmillaan ahdistus on niin kovaa, että ihmisellä ei ole muuta tietä kuin paeta, tai jos siihen ei ole mahdollisuutta, psyyke voi tuhoutua ja mieli murtua. Kun luin kirjan Jäljet kehossa, Bessel van der Kolk, ymmärsin, että suhde ihmisyyteen on ideologista ja takapajuista, traumatutkimuksia ei huomioida ja diagnoosit on kehitetty yksipuolisten näkemysten varaan kuulematta ihmistä. Kun se on koko maailman terveyskäsitteiden näkemys, ei siitä voi tulla hyvää tulosta.

Kun lukee useita psyyken vaurioitumista kuvaavia tekstejä, huomaa, että niissä ikään kuin käsitellään jotakin traumaattista tapahtumaa, mutta ei huomioda sosiaalista kontekstia tässä ja nyt jatkumona, miten traumaa pidetään yllä rankaisemalla ja häpäisemällä. Kun itseyteni katosi psyyken vaurioitumisessa, se kuvattiin assosiaatioksi psykiatrian kielellä, eli minuuden osat eriytyvät toisistaan, eivätkä saaneet tietoista yhteyttä toisiinsa, itsen kokemusten hylkäämisinä osiksi. Monissa kuvauksissa olen huomannut, että yksilön katsotaan kuvittelevan asian, mutta jos todellisuudessa tapahtuukin niin, ettei se ole kuvitelmaa, vaan totta, sitä ei huomata. Kirjassani Kuoleman kädet kuvaan tätä kehitystä, jolloin keho ikään kuin irtaantuu itsestä omaksi toimintaulottuvuudeksi ilman yhteyttä sisäiseen minuuteen, tahtoon ja haluun, niin nimesinkin sen ruumisolennoksi. Tahtoni ja haluni oli estetty ympäristön taholta.

Kun kuuntelee ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuuksia valintoihin, näkee kuinka he voivat purkaa vihaansa esim. lääkärille tai terapeutulle, mikä voi olla tervehdyttävää, jos ammattiosaaminen on hyvää palautteena. Itseäni ei uskottu lainkaan, en saanut apua, tapahtuma elämässäni oli tabu.

Mielenterveydessä on myös kaikista aivomekanismeistä huolimatta, riippumatta tai riippuen kysymys oikein tekemisestä, mitä ei mantelitumake noudata, se vain reagoi, traumatisoituneilla vahvimmin ja tuhoaa heidän kykyä vapautua tuskasta ellemme opettele siitä irti, sekin mahdollista hyvässä ohjauksessa eri menetelmin. Kun ihmiseltä viedään mahdollisuudet toimia valiten ja psyyke on jatkuvassa puolustuksessa, ei oppiminen onnistu, psyyke tuhoaa muistinkin. Vasta lähtemällä työelämästä olen oppinut käyttämään kielen menetelmiä luomalla uusia kuvia, vapautumalla mielikuvitukseen ja kokemukseni kohtaamiseen puhumalla tapahtumista totta, etsimällä minuuteni kyvyt itseilmaisuun hallitusti teatterissa näyttelemällä ja käsittelemällä asiat. Valheiden maailmassa tästä on rangaistu, sillä miellyttävät sadut on aina mukavampi kokea, totuus vapauttaisi, mutta ei rikollista mieltä, se on kostoa toistava, rikollinen mieli käyttää valtaa ja valheita saadakseen johtaa asioita, joskus voi olla kysymys siitä, ettei kykene, minun oli pakko saadakseni säilytettyä mieltä toimintakykyisenä.

Yksi parhaimpiin kuuluvista rikosromaaneista on Jo Nesbon kirja Veitsi, mitä voisi sanoa filosofiseksi näkemykseksi vapauteen pyrkimisessä. Se kuvaa ja kysyy, miten ihminen vapautuu, ja roolihahmot saa vapautumisen, kun tappavat rikollisen, omatunto puhdistuu, kun pahatekijä, raiskaaja ja murhaaja saa tuomion ja se tapetaan itse, oikeus otetaan omiin käsiin. Miten päästä vapauteen omastatunnosta, tehden, uskoen vai noudattaen lakeja, on myös kysyttävä moraalista oikeutta? Siinä on ikuinen kysymys. Pitäisikö olla monta jumalaa, että osasimme pohtia enemmän moraalin ytimiä? Kun laitamme toisen kantamaan omia syntejämme, emme pääse totuuteen oikean ja väärin tekemisten suhteen. Lakihenkisyydessä on se vaara, että nostamme itsemme Jumalaksi. Jos vapaus tulee vain pahan tekemisestä, olemme menettäneet Jumalan, ehkä sittenkin on tarkoitus miettiä tämän merkitystä, kantaa omat syntimme ja tekojemme seuraukset, eikä jatkaa pahan viemistä eteenpäin kostamalla.

Todellisuus aivokuvantamalla on kiinnostava katsottavaa ja luettavaa. Kun trauma on päällä, aivojen toimintoja kuvatessa on todennettu, että limbinen järjestelmä eli tunnekeskus ei aktivoidu, kuten ei myöskään puhekeskus, ja traumatisoitunut on kykenemätön toimimaan itselleen myönteisesti. Myös nk. vagushermosto aktivoituu joko myönteisesti tai kielteisesti, mikä ohjaisi peilisoluja, eli tuon mediaalisen vartiotornin aivoaluetta etuaivolohkoa ja limbisen järjestemän yliaktivaatio on mantelitumakkeessa puolustautumisen moodissa, hyökkää ja puolusta.

Yhteisövallassa ja toisten kontrolleissa ihmistä hajotetaan havaitsemisessa ja havannoimisessa, ajatukset mitätöidään, estetään ihmisten tapaamista tekemällä kohteesta hirviö. Muutama esimerkki. Töissä puutuin yhden opettajan taholta kaltoin kohteluun lapsen suhteen, olin töissä päiväkodissa. Pyysin kokouksen. Johtaja oli järjestänyt asian niin, että toisen osaston kaksi henkilöä tuli kokoukseen ja he haukkuivat minut täysin pystyyn kuinka ilkeä ihminen olen, kun en kunnioita korkeammassa asemassa olevaa opettajaa, minut häpäistiin. Seuraavana vuonna johtaja itse joutui tämän lasta kaltoinkohtelevan opettajan pariksi, antoi sitten potkut hänelle, kun ei kestänyt nähdä julmuutta. Olin herkkä puuttumaan ongelmiin. Huomasin, että lasten kurapuvut olivat niin huonkuntoisia laadultaan kuin kuluneina, että tietoa tarvittiin lisää asian korjaamiseksi, lapsilla oli kylmä räntäsateessa, vaatteet kastuivat läpimäräksi. Kutsuin toimittajan Aamulehdestä tekemään juttua, ja hän tuli, juttukin tehtiin. Koin ikävänä sen, ettei kukaan tullut työntekijöistä mukaan tukemaan minua näkemyksissäni. Näitä hahmottamisen estoja ja havaitsemisen rajaamisia sai kokea jatkuvasti, eristämistä. Talon piirustuksia ei näytetty, ”sinä et saa nähdä näitä”.

Mielenterveys yksilöllä on kykyä ajatella, havaita, havannoida, tuntea ja toimia, kun se estetään, mieli ei enää toimi, emme tunnista kokemuksia vuorovaikutuksessa. Vastuu mielenterveydestä kuuluu kaikille, tasavertaisina ihmisinä, ei kontrolloijana ja elämän estämisenä.

Raija