KÄSKYMUOTOA

 

Aloitin työurani päiväkotiapulaisena jo 45 vuotta sitten. Silloin elettiin hyvin vahvasti hierarkkisten valtateiden aikaa, suoraan eteenpäin vauhdilla kuin luotijuna, jossa työntekijän asema oli paikkoja myöten ylhäältä ohjattua, mitä oikeuksia hänellä oli olla ja missä, korkeammassa asemassa oleva määritteli, miten saat kokea ja ajatella. Tehtäviini kuului siivoaminen. Kerran räntäaikaan harmitti, kun vanhemmat lompsivat sisälle kenkineen. Laiton eteisen oveen lapun, ”jättäkää kengät eteiseen”, johtava opettaja tuli ja repäisi lapun, ”täällä et puhu käskymuodossa”. Se ei näytä olevan helppoa kenellekään, oppia kysymään, etsimään ja tuomaan mieli/muistikuvia niin, että se edesauttaa ajattelun kehitystä yhteisössä. Olisi hyvä oppia sanomaan välillä, voisitko, tämä jäi pysyvästi puhekieleeni nöyryytyksen seurauksena, siitä huomautettiin koulutuksessa, miksi kysyt aina niin. Selkeä esitystapa helpottaa ymmärrystä, on eri asia opettaa ongelmanratkaisua ja luovuutta, ajattelun aakkosia, ja toteuttaa rutiinien toistoa.

Hierarkia näkyy kielen käytössä, vallan käyttö palvontana, kielen muodot sallimisena ja sallimattomuutena, sen muodot ja tavat tukevat kielen kautta valtaa, lisäävät jopa narsismia ylistyksien kautta. Liiallinen kontrolli on harmillista, sillä puhumattoman kansan ongelmana on juuri se, ettei itseilmaisua ole paljon vuorovaikutuksessa. Ajattelua voidaan estää monin keinoin, kun jo lapsuudessa liiallisesti panostetaan esim. kieleen ja liikuntaan, ja tunteet jää pimentooon, eipä ihme että meillä on paljon mielenterveysongelmia. Se näkyy oppiaineiden valinnoissa, näkyi jo opetussuunnitelmissa. Sauli Niinistö puhui uudenvuoden puheessa, ettei sitä opetusta niin paljon tarvitse, riittää kun on laskento, äidinkieli ja liikunta. Itse olin 2000 vuoden alussa niin rohkea, että kävin tästä väittelyä yhden lehden yleisönosastossa. Nykyään en ole niin vahva näkemyksissäni, itsetuntemus on alati syventyvää ja ehkä kehittyy itseilmaisun myötä, jos sitä sallitaan, vielä ollaan monessa paikassa enemmän rankaisun puolella.

Joku kirjoitti viikko sitten kolumnin, ettei Suomessa ole opittu ajattelua. Yksi ystäväni on hyvin suosittu somessa ja hänellä on paljon seuraajia, hän näyttäisi olevan kuin hierarkian ylimmällä rappusella. Hänelle jaellaan sydämiä virtanaan ja ylistetään ihanuutta. Hän käyttää pääosin käskymuotoa jakaessaan ohjeita kanssakulkijoille, hän vastaa ohjeistaen, kun kysyy asioita. Toinen, joka saa myös paljon tykkäyksiä ja huomioita, osaa jo keskustella sekä tuoda asioissa eri puolia esiin. Arpeni sielussa luovan kielen käytössä on vahva ja heikentää kielellistä ilmaisuani, mikä kuuluu itseilmaisuun ja on elävöittävä kokemuksessa, ilon syntymässä. Monissa uskonnoissa tämä luovuus on kiellettyä. Mika Kaurismäen elokuva ”Tyttökuningas” kertoo Ruotsin kuningattaresta, joka muuttaa Italiaan ja katoliseen uskoon, koska siellä luovuus on luvallista ja hyväksytään ihmisyyteen, hän perustaa sinne taidekoulun, koska protestanttinen uskonto Ruotsissa ei hyväksy luovuutta, on vain sanan toistoa. Pidän sanakieltä tärkeänä ja luovuutta siinä ymmärryksen sekä ihmisyyden kehityksen ehtona, että koko ihminen ja ihmisyys voivat olla vapaana kokemuksissaan ja kehityksissään, itseohjautuvana, ja tällöin myös tunteet on kokemuksissa mukana, ja sitä kautta syntyy välittämistä, toisten kokemusten huomiomista, parhaimmillaan myötäelämistä, jos ei tulkita ja analysoida toisten kokemaa. Tunteet ovat oppimisen perustaa, aktivoivina ja mielikuvien synnyttäjinä, ja minuudessa nk. ego jäsentää niitä kielikuviksi ja yhteisesti ymmärrettäviksi.

Kun näitä arvovalintoja miettii, ei ihmettele, miksi ihminen on väkivaltainen ja sotaisa, kun tunteita häpäistään ja suljetaan pimentoon nk. alitajuntaan, kävellään ylitse ihmisyydessä, vallan avulla määritellen toista, eikä yksilöllä ole oikeutta omiin tunteisiin.

Yksi ehkä surullisin asia, mikä puhutteli minua opiskeluaikoihin, oli endorfiinin tuotanto aivoissa, jossa syntyy mielihyvää, kun näkee itsensä/kaverin voittavan, ja siinä samalla myös toisen häviävän. Kasvatuksen ja opetuksen tärkeimpiä asioita on jäsentää ihmisarvo niin, että meille kaikille on mahdollisuus ja oikeus oppimiseen sekä ihmisyyteen. Jos ja kun koulutuksissa lähtökohtana on kilpailuhengisyys, endorfiinit alkaa ohjata eteenpäin menoa ja nautinnollisuuteen taipuvaiset syöksyvät kilpailuareenalle voittamaan muut, heitä ihannoidaan ja elimistö palkitsee siitä. Siksi peruskoulutuksen tärkeimpiä asioita on nähdä ihminen monine puolineen, ettei kateus ja ahneus tule hyveiksi ohjaavina kulttuureissa.

Äidinkielen oppiminenkin on pitkän matkan tie, matematiikassa voidaan oppia jakamaan ja liikunta tasapainottaa kohtuullisena elimistöä kohti terveyttä. Minulla on paljolti toteava kielen muoto, pyrin vain ihmisyyden näkemiseen ja kuulemiseen, ja se onkin niitä elämän vaikeimpia asioita, kuten olette huomanneet, emme kukaan vieläkään osaa sitä.

Raija

MILLOIN NAUTIMME, MILLOIN EMME

 

Joku puhui joskus, kuinka hän nauttii kivusta kuin rakkauden ilmentymänä. Minulle tämä on hyvin vieras näkemys, enkä sitä ala väittämään, etteikö se toiselle voi olla totta, se on hänen kokemuksensa eikä minulla ole mitään oikeutta kyseenalaistaa sitä oman kokemukseni mukaiseksi ja/tai vaatia toista uskomaan omani näköistä, ei hänenkään muilta hänen mukaiseksi. Olen käynyt kivun läpi kuin helvetin koulun, tutkinut sitä itsessäni, nähnyt sen ulottuvuuden eri olotiloissa ja tilanteissa, eri mahdollisuuksissa ja todennut surullisena, että puhutaan liian paljon nk. normaalien kehitysten puitteissa, valinnan mahdollisuudessa ja halun konteksteissa. Olen kuunnellut ihmisten kokemuksia kuin viimeistä huutoa hätäiseltä, miksi hän ei pääse tuskastaan ulos. Muistan henkilön, joka sanoi, että hänelle tuotti tietyt ruoka-aineet kipua ja vatsaoireita, olivat tuottaneet vuosikymmeniä, ja kuinka hän ei kyennyt päästämään irti tästä kokemuksesta, vaan söi välillä kivun tuottavaa ruokaa, että olo olisi ”normaali kipuineen”. Enkä usko, että hän nautti siitä, enemmän hän suri sitä, ettei kyennyt irtaantumaan tavoistaan.

Näyttää siltä, että sekä usko, uskonnot että tiede jättää väliin sosiaalisen vallan vaikutukset, kenelle suodaan itseilmaisua ja kenelle ei, kenelle annetaan pakkorooli, ja kenelle vapaus. Valta ja hierarkkiset järjestelmät ideologioineen itsetarkoituksellisesti pitävät yllä näitä systeemeitä ilman nykyaikaisen tiedon tuomaa apua, kuin pakkomielteet historian toistamisessa. Kuinka monet korkeassa asemassa olevat, julkisuudessa elävät yliopiston professoreita myöten julistavat kuinka minuudesta tulee luopua, tahdosta ja halusta. Silloin ihminen menettää mielen, nautinnon ja itsestä iloitsemisen, hän ehkä suorittaa ja tekee toiminnallisesti liikkuen. Aina ei nautintoa tule, eikä se ole tarpeen, eikä edes mahdollista, joskus rutiinit on tarpeellisia ja niistä täytyy välillä vapautua elävyyden saamiseksi kehoon. Kun minuudesta luopuu, menettää osan elämästään, elävyytensä, eikä kehollisia toimintoja tavoita mielekkäänä. Ehkä juuri tässä kohtaan oman kehitykseni ja nk. normaalien ihmisten kehityksien ero näkyy, heille on kehittynyt persoonallisuus, mitä minulle ei ja sitä kautta kehittyy tientynlaisia kokemuksia, joita niin monet valtaa vaille olevat eivät koe. Maailman näkemykset eivät ulotu heikommissa asemissa oleviin ja sitä kautta ihmisyyskokemusten tunnistettavuuteen. Onko kuitenkin se vallan ilmentymä, missä näkee kidutuksia, kehitetyn uskon varassa rakennettua itsen uhraamista kiduttamalla ja alistumalla valtamekanismeihin yhteisökonteksissa, mikä ei ole enää vapautta vaan orjuutta. Vastuuttomuutta en hyväksy, jotain kärsimystä on aina, jonkinlaista ehtoihin alistuvuutta toimintojen ylläpitämiseksi, on maailman erehtyväisyyttä, mutta elämän oikeutta kunnioitan ilman kärsimyksen tuottamista.

Vain oman kokemuksen kautta vaatiminen ja oleminen toiselle on kuin uskomiseen pakottamista, sieltä nousee usein julistuksen omaista oppia toiselle, ja usein juuri näkee, kuinka toiset eivät hyödykään tästä opista ja se selitetään sillä, ettei yksilö halua ja tahdo, eikä huomioida ettei persoonallisuus olekaan kehittynyt tällä tavoin kuin itse on kokenut, vaaditaan toiselta samaa ja tottelevaisuutta. Moni voi löytää uskon kautta vapautumisen kokemuksen, kun sen taustalla on persoonallisuuden kehitys, jossa myös on saanut valtaa ja valintaa, mutta kun ihminen on pakotettu rooliin, hän ei suinkaan valitse elämäänsä, vaan mahdollisesti yrittää roolin avulla vapauteen ja/tai pakenee tyystin yhteisöistä. Näin syrjityt ja pakotetut eivät saa muuta kuin moralistin tuomion. Rooliin alistettu voi yrittää kestää kipuansa, hymyilemällä, yrittäen erilaisia vapauden menetelmiä, että olo helpottuisi, pako on joskus tarpeen että jaksaisi. Kehokipu tulee ikään kuin kehon pinnalle, lihasehdollistumana kokemuksiin ja ehkä se voi vaikuttaa kokijalle valinnan valikolta ja onkin sitä, kun se on totta, uskoa, vapautumiseen tarvitaan kokonaisuus kehoyhteyksiin toiminallisesti pyrkien.

Kokemuksessa ovat läsnä menneisyys, tulevaisuus ja tässä ja nyt vaikutukset ympäristövaikutteineen. Pääosin ihmiset kohtaavat oman kokemuksensa ikään kuin valtoimesti kelluen, jokseenkin tiedostamatta sen ulottuvuuksia tekojen vaikutuksista, kuin kertomusten ja uskomusten kautta. Itse opin vasta koulutuksen jälkeen, lukuisten harjoitusten avulla tarkastelemaan kokemustani ja etsimään menetelmiä, kuinka vaurioita voi korjata ja päästään lähemmäksi todellista vapautta ja itseksi tulemista, mielikuvitukseen, vapaasti aistimiseen ja tunteisiin. Mitään täydellisyyttä ei ole olemassa, on vain opittavia polkuja, hitaasti ja toisten/itsen avulla, tiedon tuella ja se vaatii tietoista itsen sekä toisen ihmisen kunnioittamista.

Olen saanut kokea varhaislapsuudessa hyvää vapautta leikkiin ja itseilmaisuun. Nuoruudessa jouduin ympäristön taholta pakotettuun rooliin, jossa ei ole ollut vapautta kokea itseä niin kuin se olisi ollut vapautuneena mahdollista, menin lukkoon ja pakkorooliin vapauden menetyksestä. Tämä pakkorooli oli se, mihin en koskaan sopeutunut. Ehkä lapsuudesta tulleen normaalin aggression avulla nousin välillä pintaan, mutta luhistuin myös täysin tiedostamattomaksi ja itseäni hallitsemattomaksi, kun oikeuteni täysin riistettiin. Se toi äärettömän kankeuden kehoon, siitä ei päässyt irti liikunnalla ja vasta sitten kun pääsin vapauteen, liikunta auttoi lihaskankeudesta osittain irti. En koskaan nauttinut kivusta ja ”rakkaudesta”, en halunnut enkä tahtonut sitä, sulkeuduin pois itsestäni, kun en saanut itsemääräytymiseen oikeutta ja kunnioitusta. Se tie vei minuuden sulkeutumisen kautta kärsimyksen raitille, muistini alkoi kadota ja heikentyä, kun tahtoa ei ollut, ei vapaata itseilmaisua, ei nautintoa, vaan tilalle tuli ahdistus, tyhjyys ja pelkkä ruumis, kuollut elävyydestä.

Roolivankilassa persoonallisella tasolla aina kehoa myöten oleminen tuottaa kipua ja tuskaa, ei nautintoa, roolista vapautumisen yrittämisen vaiheessa voi kokea ikään kuin iloa vapautumisesta hetkellisesti, mutta vankeudessa olo kangistuu yhä enemmän kuin pakkoaistimiseksi hengityksen mahdollistumisessa, välillä katkonaisesti ja sitä uusinnetaan siellä missä pakotetaan olemaan tietynlainen, jos hetkeksi jossain voikin päästä vapaalle, se lukittuu toisessa paikassa taas pakotettuna. Kuinka moni nainen onkaan vielä pakkorooleissa sidottuna paikkaan ja tietynlaiseen tekemiseen ja olemiseen, kuten mieskin. Pitkien prosessien läpi, liikunnalla kehon olo voi helpottua, mutta mielen vapautuminen vaatii monenlaista itseilmaisun välinettä ja harjoittelua päästä pois pakkoroolista. Minulle se oli maalausta, kirjoittamista ja näyttelemistä kesäteatterissa. Yksistään äänen vapautuminen tuskasta, ahdistuksesta ja kehojäykkyydestä vaati vihaisen naisen roolia huutamalla ulos. Näyttelijäkaveri sanoikin, että hänen täytyi laittaa kädet korville kun aloin huutamaan.

Itseilmaisun kehittyessä ja vapautuessa pakkoroolista tarvittiin yhä uudelleen ja uudelleen harjoitusta tuottaa itseä näkyväksi etäännyttäen kokemuksen kauemmaksi erilaisin kuvauskeinoin ja menetelmin, että saattoi nähdä itseään, alkaa tuntea tunteita. Juuri näissä vapautumisen roolien vaiheissa ulkopuoliset tulkitsevat toista nauttijaksi, vaikka kohde yrittää vapautua, rooleissa hymyillä estääkseen julmia rangaistuksia tmv. Juuri näissä persoonallisuuden tuijotuksissa tulkitaan, että yksilö on narsistinen, vaikka ei puhuisia sanaakaan, ei vaatisi mitään, mutta pakkorooliin alistaminen on voinut tuoda psyykkisen puolustuksen kautta voimakkaan ulospäin suuntautuneen kehojännitteen, mitä katsotaan myös seksuaaliseksi viettelykseksi. Vaikka narsistiksi kutsuttu ei vaatisi, pyytäisi sanallakaan mitään, hänet luokitellaan siksi, joskus juorujen perusteella, mutta ainoastaan myös siksi, että hänen psyykkinen kipunsa näkyy kehossa jännitteenä ja/tai itsensä esiin tuomisena muilla keinoin, vaikka puhumista yrittäen. Se voi olla hengissä pysymisen ehto, huutaminen, vaientamista vastaan, jatkuva hätätila. On röyhkeää vaatia ihminen pois elämänoikeudesta, hiljaisuuteen, ettei se häiritsisi valtaapitävää.

Joskus sitä hämmentyy kuinka paljon onkin ihmisillä näitä kokemuslukkoja, joista he eivät pääse eroon, kun kokemus estää näkemästä ja kuulemasta sekä itseään että muita, muistikuva on kiinni kinesteettisessä muistissa pakkona. Eräs henkilö on kysynyt yhteen asiaan ja tilanteeseen liittyvää tekemistäni yhä aina uudelleen, oletko siellä nyt ja oletko siinä mukana. Olen selittänyt hänelle vuosikymmeniä, etten ole siellä paikassa enkä tilanteessa enää mukana, mutta hän kysyy aina uudelleen, koska tilanne oli meille yhteinen, ja hän tavallaan uskoo, että olemme yhdessä siinä ja yhä uudelleen kysyy asian. Olen todella hämmentynyt muistitutkimuksista, joissa lähestytään muistipakkoa tai muistamattomuutta vain persoonallisuudesta käsin, eikä huomioida sosiaalisia realiteettejä, kun ei saa puhua ja/tai mitenkään ilmaista esimerkiksi tunteitaan, vaan niistä rangaistaan, asiat voivat olla tabuja ja/tai rikoksia takana. Kun en saanut puhua, ei myöskään kielimuistini kehittynyt, puheen tuottaminen oli estetty, asiasta puhuminen, saatoin vain vapautumisen jälkeen luoda muistikuvia etuaivolohkolla, nähdä niitä, mutta en ilmaista puhuen, mikä tulee eri aivolohkolta, ja pakkoroolissa oleminen ympäristön vaatimuksesta esti kehityksen. Kun kaltoin kohtelua on, ei tunteita eikä ajatuksia voi myöskään kootusti ja keskittyen synnyttää, vaikka kuinka ohjeistettaisiin, kun tunnesyöksyjä ei voi hallita, kun niitä lyöntejä tulee vain lisää. 

Moni sanoisi nyt, miksi et lähtenyt pois, se ei ole reaalista ja mahdollista, se on satua, jos kyse on toimeentulosta ja henkiinjäämisestä, eikä minulla silloin ollut koulutusta päästä työn avulla eroon tilanteesta, ei ollut taloudellista turvaa, kun sosiaalitukia ei ollut ja kun oli elettävä.

      Raija

IHMISARVON OIKEUDET

 

Kun olin kymmenen vuotta vanha, äitini opetti, ettei itsestään tule tehdä Jumalaa, se on ensimmäinen käsky. Maailma on kuitenkin vallan ja hierarkkisten järjestelmien puitteissa kehittänyt systeemit, jotka tekevät ihmisestä autoritäärisen, asiat eivät ratkaise valintoja, vaan ihmisyyden kehitykset. Maailman johtajina on paljon miehiä, jotka kuljettävät mukanaan tuhoavia oppeja ihmisyydestä ja elämästä, asettamalla itsensä Jumalan asemaan. Usein uskonnolliset johtajat ovat vanhoja miehiä, mutta niin on Amerikan valtion presidenttiehdokkaatkin. Vanhuudessa voi kehittyä sekä viisauteen että tyhmyyteen päin, kuten nuoruudessakin, tavat ovat vahvimmin pysyviä.

Sanon usein, että itsekkyys, hyvän sekä pahan taistelu ihmisyydessä on enemmän kehitettyä ja väkivalloin aikaan saatu kuin normaalia ihmisen kehitystä. Kaikkein pahinta on se, kun ihmistä kohdellaan kaltoin, psyykkinen puolustus nousee kehossa yliaktivaatioon ja hyökkää ulospäin fyysisyyden voimalla, eikä yksilöllistyminen ja henkinen kehitys pääse tapahtumaan, tapahtuu yliseksuaalisoituminen. Sitten on ne luontovalintoihin uskovat, jotka vängäävät koko ajan siitä, onko kaikki alkuperäistä, apinoilla tutkitaan, jossa sitten sukupuolisuuteen perustuva ihmisyys on vain tuottaa jälkeläisiä. Ei ollenkaan kysytä, miten ihmisen aivot ovat kehittyneet tietoisuuden suhteen, mikä on henkisyysperiaate, ja ettei voi verrata apinan ja ihmisen aivoja.

Ongelmiin pitäisi saada ratkaisuja, jotka vähentäisivät väkivaltaa ja tuhoisuutta. Liian monet näkemykset, jopa tutkimukset perustuvat uskomuksiin, teorioita tehdään tuloksista, ei syistä ja seurauksista, erityisesti se näyttäytyy ihmisyydessä, hypoteesit lähtevät omista kokemuksista, oman kehityksen kautta luotuina.

Joskus luin lukion psykologian kirjasta kehotunteista, jotka ihminen aistii itsestä ja toisesta, itse nimittäisin niitä vain aistimuksiksi, jotka voivat kehittyä seksuaaliviritteiseksi, joita markkinatalous kyllä suosii ja houkuttelee esiin yliaktoivoiden. Usein näkeekin, että aviopuolisoissa on yhdennäköisyyttä. Aivan erilaisen näkökulman saa kun tarkastelee tunne-elämää vuorovaikutteisesti kehittyvänä. Carl Jung on tätä tutkinut ehkä pisimmälle filosofisena, kaikki alkaa lapsen ja hoivaajan katseesta, peilautuen ja aistien herkyyttä sekä aitoutta, turvaa ja/tai turvattomuutta, myös kehon kosketus voi olla vahva puolustureaktiona, jos hoiva on väkivaltaista. Pahuusteoriat ovat kehittyneet enemmän uskontojen kautta ja tiede on toisintanut niitä.

Jokseenkin näyttää siltä, ettei keskustelukulttuurit ole kehittyneet.

On vain valtataistelua, oman aseman varmistamista, mielivaltaa ja hierarkkista sanelupolitiikkaa. Persoonallisuuteen tuijottelu on tuonut sen, että ihmisen sanomaa ja kuvaamista aletaan analysoida heti hetkessä sattumien todistamisella, eikä kokonaisvaltaista käsitystä ole. Pidän näitä syyllistämis- ja uhraamiskulttuureina, jossa syrjitään, hylätään, sorretaan, eristetään, leimataan, nostetaan itseä ja/tai toista ylä- tai alapuolelle, hierarkkisen kehään, jossa vaikuttaminen tyrehtyy, on vain valtaa, jossa ei joustavuutta esiinny ja ymmärrystä siihen, että ne vaihtelevat eri asioissa, hyvä nousta välillä pinnalle ja syvistä rotkoista löytää itsen olemusta. Jatkuva taistelu oikeasta ja väärästä, kontrollointi muista, jopa muistista kilpailu, sinun muistisi on väärin, hakee tuhoväylää. Tavallisissa vuorovaikutustilanteissa ei ole kunnioitusta toista kohtaan, ei iloa siitä, mitä toinen sanoo, kuinka se voisi olla jotain uutta näkökulmaa, josta voisi oppia itsekin jotain, iloita. Erikseen on tutkittua tietoa, jota saa ja pitää kyseenalaistaa perustellusti, se kuuluu tieteeseen, väittely.

Ongelmiin ratkaisuja etsiessä, on syytä tuoda esiin erilaisia näkökulmia, eri ihmisten kautta, miksi joku käyttäytyy niin kuin hän käyttäytyy, miksi persoonallisuudessa on erilaisia piirteitä, miten yhteisö vaikuttaa, mitä normeja on hyvä säilyttää, mitkä säännöt suojaa, mitkä tuhoaa. Tietojohtaminen on yksi parhaista menetelmistä.

Entä jos kaikkia ratkaisuja ei rakennettaisi persoonan pohjalta, tai annettaisi yhteisövallan nujertaa persoonia, entä jos näkisimme yhteisön kelluvana veneenä, jossa aallot keinuttaisi näkemyksiä, toisivat uutta virtaa näkemyksiin, entä jos kaikkia ihmisyyden oikeuksia ei rakennettaisi tunnepohjaisesti ja/tai seksuaalipohjaisesti, vaan niin, että ne olisi enemmän luontaisesti ilman kehiteltyjä persoonallisuuksia. Mitä jos ihmisen oikeudet olisi itseilmaisussa vuorovaikutuspohjaisia, eikä taistelupohjaisia, minä haluan tämän tyyliin, vaan yhteisyydestä kehittyneitä.

Kaikki tietävät myytin oidipuksesta, jossa edes tietämättä, ketkä olivat vanhempia, poika nai äitinsä ja tappaa isänsä. Tällä tarkoitetaan juuri tunnelähtoistä, tiedostamatonta osaa ihmisyydessä. Freudin mukaan tämä on seksuaalikehitystä ja oidipaalivaihe on varhaislapsuudessa n. 4 vuoden iässä, ja ellei yksilö käy tätä vaihetta onnistuneesti läpi, hän jää tähän kiinni ja se voi tulla esiin koko elämän ajan. Eräs rouva kertoi, kuinka hänen miehensä haluaa ikään kuin omistaa hänen kaikki tavaransa, nähdä ne vain omanaan, kun hän on ostanut jotakin, mies nimeää ne omikseen ja toisaalta tuhoaa hänen omaisuuttaan, kuten oidipuksen ongelmassa kerrotaan, halutaan omistaa ja kateus laittaa tuhoamaan. Onko tällainen kehitys sitten hyvä asia, ja onko seksuaalikehitys hyväksi, jos se tulee omistajuuden ja kateuden kautta tunnepohjaisesti? Itse uskon, että aito viehättyminen ja ihastuminen eivät rakennu edm. lähtökohtiin, ne ovat enemmän kulttuurin arvojen tuomaa ongelmaa, valtaan perustuvaa. Lapsuudessa se on toisaalta ymmärrettävää, omistaahan pahimmillaan, jos ei ole vapautta, isä äidin ja päinvastoin ja siitä irtaantuminen on tarpeen kehityksessä.

Elämä on usein täynnä traumoja, kukaan niiltä ei täysin välty. Traumoja kohdatessa on vaikeita projisointeja, jossa kuva oikeasta tapahtumasta vääristyy, ja syylliseksi joutuu moni ilman syytään. Esim. tapaus. Henkilö A kertoo syvästä traumasta perheessä, jossa sisarukset ovat yrittäneet hukuttaa yhden sisarista. Henkilö B sanoo keskustelussa, että kyseisen perheen yksi poika olisi käyttänyt seksuaalisesti hyväksi perheen tyttäriä, ja tarkentaa vielä, ettei tiedä onko se totta, että se on huhupuhettä. Henkilö A ottaa uhrikseen henkilö B :n ja alkaa tarinana kertoa kuinka hirveä ihminen B on, kun puhuu tuollaista perheestä. Tapahtuu traumasiirtymä, ja kyvyttömyydessä kohdata omaa ongelmaa henkilö A alkaa kertoa yhteisössä tarinaa B:stä, ja syntyy tuomiovaltaa. Oman käsittelemättömän trauman ongelma on, että ihminen luo valhetarinan kuin suojakseen, ja uskoo siihen kuin puujumalaan ja siirtää ongelman toisen kannettavaksi ja tarinana vie eteenpäin kuin totuutena, ennen kuin pystyy kohtaamana oman valheellisen tarinan, mikä on pääosin tiedostamatonta.

Omimalla, omistamisella ja leimaamalla hyvää ja/tai pahaa persoonallisuuteemme, ikään kuin oikeutamme joskus tietoisesti itselle paha teon, pääsemme heijastamaan kokemuksia, ja ehkä joskus ymmärrettävää, jos yksilö ei tiedosta tekoaan, mutta ei jatkuvana tapana, oppimattomuutena. Siirtämälla teoissa ja kokemuksissa heijastuksena toiseen syntyneen näkemyksen, piilottaudumme omalta totuudelta. Itsensä pahaksi julistamisesta on lyhyt matka tuomitsemiseen. Tuntui todella pahalta, kun eräs valtaa käyttävä uskonoppinut, tuomitsi itsensä tunteiden tunnistamisen synníksi, mitä vielä kadutaan. Kun se on juuri kristinopin perustaa, itsetuntemus, vaikka se on vallan väärinkäytöllä ja syyllistämällä pilattu. Joitakin blogini tarinoita on väen väkisin yritetty todistaa jonkun henkilön tapaukseksi. Joku sanoi omakseen kertomustani, jonka tiesin entisen työkaverin tapaukseksi, tarinoita omitaan, ehkä se on tunnistamisvaihe, ennen kuin näkee sen itsessään.

Kohtaamisessa saattaa tulla esiin luonteenpiirteeksi ja/tai uskomukseksi syntyneitä ja syyllisyyden kehityksen ongelmia, jotka joutuvat törmäyskurssille. Kärsin itse ahdistuksesta, jossa minuuttani ja itseyttäni oli alistamalla tuhottu rikoksen suojelussa yhteisön taholta, muistiani oli häivytetty ja häpäisty ja kokemus kuristi ahdistuksena. Yhdessä keskustelussa, lipsahti näkyviin oma ongelmani, sanoin, ”yritätkö tuhota muistamattomaksi”. Keskustelukumppani sai raivarin ja katkaisi välit minuun. ” Minä en koskaan tekisi tuollaista”. Tapahtui virhe kokemuksien analysoinnissa, kokemukseni siirtyi hänelle syyllisyydeksi, koska hän joutui yhteisössään syyllisen rooliin itsekkääksi ja omituiseksi leimattuna. Yksikin virheeni pitkän luottamuksen synnyn jälkeen osui kipeään kohtaan, eikä kykyä ollut analysoida, mikä oli omaa ja mikä toisen kokemusta, tapahtui tunnesiirtymä.

Ennakkoluulot, luuleminen ja asioiden selvittämättömyys, asemiin linnottautuminen ja puhumattomuus rakentavat runsain määrin väärinkäsityksiä yhteisöihin. Jatkuva mittaaminen, ja arviointi toisesta, tunteeko hän väärin, ymmärtääkö hän oikein, analysointia, jotka tulee persoonallisuuteen tuijottamisesta, mitkä tuottavat mielenterveyteen ongelmia, syyllistämistä ja syyttämistä, syrjintää, vihaa, kauhua ja vuorovaikutuksen estymistä. Siitä irtipääsemiseksi on kyllä tie, kunnioitus ja hyväksyntä, ihmisarvon antaminen, syyttämättömyys, tuomitsemattomuus, mitkä ovat aivan normaaleja ihmisen ja ihmisyyteen kuuluvia kehityksiä, joita koemme toisiamme kohdatessa ja pyrkiessä hyvään.

Raija

OMITUISIA MIELIÄ, ELÄMÄÄ TELLUKSELLA!

 

Jokaisella meillä on omanlaisensa mieli, niin monista asioista koostunut, ettemme aina ymmärrä, mitä kaikkea se sisältää. On katoavaa ja kertyvää muistia, kielen kehityskuviot, tunteet, normit, arvot, tavat, oppiminen, yhteys ympäristöön. Niin monesta asiasta mieli koostuu, etten ymmärrä itsekään, miten siitä saisi selvää. Sen tiedän, että mielenterveysongelmaiset laitetaan yhä paarialuokkaan, heitä arvioi ympäristön ihmiset, eikä kontrolloidulle anneta puheoikeutta. Määrittelisin mieltä tasapainoksi itsen suhteen, terveyden vaalimiseksi ja suojelemiseksi, millä ei tuhota itseä eikä muita. Mieltä luokitellaan myös järjelliseksi toiminnaksi yleisessä käsityksessä, arvojen hengeksi.

Miten iloiseksi tulinkaan tutkimuksesta, kun selvitettiin lasten naurun kykyä selviytymisessä, se on yksi psykologinen puolustusmekanismi, kuinka se helpottaa elämää ja selviytymistä, huumorina. Psykiatriassa nauramista on jopa luokiteltu sairaudeksi.

Yhteisöllisessä selviymisessä ja ihmissuhteissa mieli on kuin peilien sali, jossa peilaamme kokemuksiamme, näemme itseämme toisessa, joskus järki voi kehittyä viisaudeksi, oppimisesta tulee ohjaava tekijä eteenpäin menoksi. Mielen vahvin vaikutus on tunne-elämässä.

Vaikka oppiminen on ollut haasteellisin asia, olen silti oppimisoptimisti. Kehittyminen ja kasvu on vienyt poluille, jossa muisti ja kokemukset ovat ohjanneet oppimisessa valintoihin ja/tai pakkoon, väistymiseen ja välttelyyn, mikä ei aina ole ollut arvostettua. Puheoikeuteni puuttumisen vuoksi kielten oppiminen on epäonnistunut, ja mielen tutkimisesta tuli pääväylä ymmärtää ihmisyyttä, kuten kielen synty ja tuleminen sekä pysyminen aivolohkoilla ja sanan säilyminen kuvana, ja toisaalta mielikuvituksen jäsentyminen itsen hallinnan oppimisessa ja liittämisessä sanakielen merkityksiin ja erittelykykyyn. Mielen puuttuminen vei suorittamiseen, puuttui tahto ja halu. Teot olivat tapoja ja reaktioita. Olen ihmetellyt, kuinka kielten oppiminen on tuhoutunut, kun puheoikeus on ollut minimissä. Psyykkisessä puolustuksessa huutoa en pidä kielen oppimisena, vaan hätähuutona. Olen joutunut kysymään, miten sanakieli onkin kuin etsiytynyt äidinkielessä syvimpiin uriin ja löytänyt minuuden eri puolia sielusta mieleen, minän pysyvyyden perustekijöitä, olla itseilmaisun suhteen ihmisyyden ytimessä, luovuuden, leikin ja merkitysten löytämisessä.

Kuuleminen ja kuulluksi tuleminen eivät ole itsestäänselvyys. Kun pysymme psyyken suhteen ilmaisukykyisenä, puhumme sanakielellä ymmärtääksemme toisiamme, peilautuminen ja itselle sekä toiselle myötätunto on ratkaisevaa. Jos jäämme vain sanakielen varaan, emme välttämättä opi myötätuntoa, emme saavuta ymmärrystä toisen kokemaan. On tunnistettava ensin omat tunteet, koettava itseys positiivisena ja kyettävä leikkimään sanojen avulla, tarinakuvana, mitä toinen sanoo. Syvän tunnekokemuksen saavuttaminen vaatii ensin myötäelämisen itseä kohtaan, että tunnistaa sen toisessa, tiedostaa mitä se on, eikä koskaan voi tietää mitä toinen kokee ja siten puheoikeus on ehdoton oikeus kuulemiseen. Kuuleminen on ensin itsen sisäisen kuulemista. Jos ja kun ihminen on kaltoin kohdeltu ja menettää itsensä, kuuleminen estyy, yliaktivaatioon joutunut mieli jännitteenä aistimisessa hajottaa kuvia, liian voimakkaat tunteet, liiallinen pelko voi estää kohtaamasta niitä. Jatkuva psyykkisessä puolustuksessa oleminen estää tunnekeskuksen toimintaa, se on todettu aivokuvauksissa tieteellisesti, mielikuvitus ja tunteet estyy ja tyrehtyy.

Ajattelen, että ihmisyyden oikeuksia voisi tarkastella objektiivisemmin unohtamatta subjektia, mutta tiedän, ettei se ole helpoin asia, karkailevaa ja hajoavaa mieltä ei ole helppo tavoittaa, hyvä kohtelu estäisi muistin karkailun. Mieltä on vaikea nähdä ja ymmärtää ympäristöstä käsin, mieli ei välttämättä näy ulospäin sellaisena kuin se on kokijalla ja tarkkailu vie tarkkailijan omiin kokemuksiin, eikä psykoosiin sairastunut henkilö sitä itse välttämättä tiedosta, ei omia kokemuksiaan todellisesti eikä toisen. Parasta mielen suojaa on hyvä kohtelu, kuuntelu ja ihmisyyden kunnioitus. Se voi olla vaikeaa, jos tilanne on akuutti, eikä ajatuksia saa koottua, kun depressio ja mania jyllää.

Minun on jo helpompi käsitellä psyyken kokemuksia, koska sairastuin 44 vuotta sitten psykoosiin. Osaan jo nauraa sille, ja on mielenkiintoista tarkastella asiaa. Olin lähtenyt kävelemään kerrostalossa vuonna 1979 ja soitellut ovikelloja, ambulanssissa olin huutanut vitamiineja ja psykiatrille sanonut, että kaikki johtuu anopista, mutta ne muistikuvat ovat minun, enkä välttämättä ole sanonut niin, kuljeskelu rappukäytävässä on todistettu, samoin psykiatrille sanominen. Psykiatria nauratti niin paljon anoppiajatukseni, että hän nousi tuolistaan ja meni järjestelemään kirjahyllyä, ettei naurunsa olisi minua järkyttänyt. Muistikuvat psykoosissa voivat tulla nykyhetkestä, viimeaikoina tapahtuneista, tai vain reaktioista ympäristöön, myös menneisyydestä. Minulla oli ollut juuri riita anopin kanssa.

Löydän selkeästi jatkumoita, joita kauhu on tuottanut elämääni, persoonallisuuteni kehitys, oppimiseni, mahdollisuuteni yhteisössä, miten minuun on suhtauduttu, miten kohdeltu, miten annettu puhua.

Mieltä voi tarkastella niin monesta näkökulmasta käsin. Itselleni selkein ja vaikuttavin on ollut kauhu ja siitä mielen kehityksen konteksti. Kun olen ollut kauhun alla, ajatukset ovat hajonneet, muisti repeillyt, mutta sitten kun nurkkaan ajettuna olen ollut tarkkailijana tapahtumista, olenkin oppinut havainnoimaan ja havaitsemaan tarkasti asioita, mitä tapahtuu ja miten ihmiset suhtautuvat siihen.

Kehitys, kasvu ja oppiminen sekä kypsyminen eivät aina mene niin kuin oppikirjoissa kerrotaan. Toisessa asiassa tapahtuu kehitystä, kuten kieli, mutta tunne-elämä voi mennä lukkoon, pahimmillaan ahdistus on niin kovaa, että ihmisellä ei ole muuta tietä kuin paeta, tai jos siihen ei ole mahdollisuutta, psyyke voi tuhoutua ja mieli murtua. Kun luin kirjan Jäljet kehossa, Bessel van der Kolk, ymmärsin, että suhde ihmisyyteen on ideologista ja takapajuista, traumatutkimuksia ei huomioida ja diagnoosit on kehitetty yksipuolisten näkemysten varaan kuulematta ihmistä. Kun se on koko maailman terveyskäsitteiden näkemys, ei siitä voi tulla hyvää tulosta.

Kun lukee useita psyyken vaurioitumista kuvaavia tekstejä, huomaa, että niissä ikään kuin käsitellään jotakin traumaattista tapahtumaa, mutta ei huomioda sosiaalista kontekstia tässä ja nyt jatkumona, miten traumaa pidetään yllä rankaisemalla ja häpäisemällä. Kun itseyteni katosi psyyken vaurioitumisessa, se kuvattiin assosiaatioksi psykiatrian kielellä, eli minuuden osat eriytyvät toisistaan, eivätkä saaneet tietoista yhteyttä toisiinsa, itsen kokemusten hylkäämisinä osiksi. Monissa kuvauksissa olen huomannut, että yksilön katsotaan kuvittelevan asian, mutta jos todellisuudessa tapahtuukin niin, ettei se ole kuvitelmaa, vaan totta, sitä ei huomata. Kirjassani Kuoleman kädet kuvaan tätä kehitystä, jolloin keho ikään kuin irtaantuu itsestä omaksi toimintaulottuvuudeksi ilman yhteyttä sisäiseen minuuteen, tahtoon ja haluun, niin nimesinkin sen ruumisolennoksi. Tahtoni ja haluni oli estetty ympäristön taholta.

Kun kuuntelee ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuuksia valintoihin, näkee kuinka he voivat purkaa vihaansa esim. lääkärille tai terapeutulle, mikä voi olla tervehdyttävää, jos ammattiosaaminen on hyvää palautteena. Itseäni ei uskottu lainkaan, en saanut apua, tapahtuma elämässäni oli tabu.

Mielenterveydessä on myös kaikista aivomekanismeistä huolimatta, riippumatta tai riippuen kysymys oikein tekemisestä, mitä ei mantelitumake noudata, se vain reagoi, traumatisoituneilla vahvimmin ja tuhoaa heidän kykyä vapautua tuskasta ellemme opettele siitä irti, sekin mahdollista hyvässä ohjauksessa eri menetelmin. Kun ihmiseltä viedään mahdollisuudet toimia valiten ja psyyke on jatkuvassa puolustuksessa, ei oppiminen onnistu, psyyke tuhoaa muistinkin. Vasta lähtemällä työelämästä olen oppinut käyttämään kielen menetelmiä luomalla uusia kuvia, vapautumalla mielikuvitukseen ja kokemukseni kohtaamiseen puhumalla tapahtumista totta, etsimällä minuuteni kyvyt itseilmaisuun hallitusti teatterissa näyttelemällä ja käsittelemällä asiat. Valheiden maailmassa tästä on rangaistu, sillä miellyttävät sadut on aina mukavampi kokea, totuus vapauttaisi, mutta ei rikollista mieltä, se on kostoa toistava, rikollinen mieli käyttää valtaa ja valheita saadakseen johtaa asioita, joskus voi olla kysymys siitä, ettei kykene, minun oli pakko saadakseni säilytettyä mieltä toimintakykyisenä.

Yksi parhaimpiin kuuluvista rikosromaaneista on Jo Nesbon kirja Veitsi, mitä voisi sanoa filosofiseksi näkemykseksi vapauteen pyrkimisessä. Se kuvaa ja kysyy, miten ihminen vapautuu, ja roolihahmot saa vapautumisen, kun tappavat rikollisen, omatunto puhdistuu, kun pahatekijä, raiskaaja ja murhaaja saa tuomion ja se tapetaan itse, oikeus otetaan omiin käsiin. Miten päästä vapauteen omastatunnosta, tehden, uskoen vai noudattaen lakeja, on myös kysyttävä moraalista oikeutta? Siinä on ikuinen kysymys. Pitäisikö olla monta jumalaa, että osasimme pohtia enemmän moraalin ytimiä? Kun laitamme toisen kantamaan omia syntejämme, emme pääse totuuteen oikean ja väärin tekemisten suhteen. Lakihenkisyydessä on se vaara, että nostamme itsemme Jumalaksi. Jos vapaus tulee vain pahan tekemisestä, olemme menettäneet Jumalan, ehkä sittenkin on tarkoitus miettiä tämän merkitystä, kantaa omat syntimme ja tekojemme seuraukset, eikä jatkaa pahan viemistä eteenpäin kostamalla.

Todellisuus aivokuvantamalla on kiinnostava katsottavaa ja luettavaa. Kun trauma on päällä, aivojen toimintoja kuvatessa on todennettu, että limbinen järjestelmä eli tunnekeskus ei aktivoidu, kuten ei myöskään puhekeskus, ja traumatisoitunut on kykenemätön toimimaan itselleen myönteisesti. Myös nk. vagushermosto aktivoituu joko myönteisesti tai kielteisesti, mikä ohjaisi peilisoluja, eli tuon mediaalisen vartiotornin aivoaluetta etuaivolohkoa ja limbisen järjestemän yliaktivaatio on mantelitumakkeessa puolustautumisen moodissa, hyökkää ja puolusta.

Yhteisövallassa ja toisten kontrolleissa ihmistä hajotetaan havaitsemisessa ja havannoimisessa, ajatukset mitätöidään, estetään ihmisten tapaamista tekemällä kohteesta hirviö. Muutama esimerkki. Töissä puutuin yhden opettajan taholta kaltoin kohteluun lapsen suhteen, olin töissä päiväkodissa. Pyysin kokouksen. Johtaja oli järjestänyt asian niin, että toisen osaston kaksi henkilöä tuli kokoukseen ja he haukkuivat minut täysin pystyyn kuinka ilkeä ihminen olen, kun en kunnioita korkeammassa asemassa olevaa opettajaa, minut häpäistiin. Seuraavana vuonna johtaja itse joutui tämän lasta kaltoinkohtelevan opettajan pariksi, antoi sitten potkut hänelle, kun ei kestänyt nähdä julmuutta. Olin herkkä puuttumaan ongelmiin. Huomasin, että lasten kurapuvut olivat niin huonkuntoisia laadultaan kuin kuluneina, että tietoa tarvittiin lisää asian korjaamiseksi, lapsilla oli kylmä räntäsateessa, vaatteet kastuivat läpimäräksi. Kutsuin toimittajan Aamulehdestä tekemään juttua, ja hän tuli, juttukin tehtiin. Koin ikävänä sen, ettei kukaan tullut työntekijöistä mukaan tukemaan minua näkemyksissäni. Näitä hahmottamisen estoja ja havaitsemisen rajaamisia sai kokea jatkuvasti, eristämistä. Talon piirustuksia ei näytetty, ”sinä et saa nähdä näitä”.

Mielenterveys yksilöllä on kykyä ajatella, havaita, havannoida, tuntea ja toimia, kun se estetään, mieli ei enää toimi, emme tunnista kokemuksia vuorovaikutuksessa. Vastuu mielenterveydestä kuuluu kaikille, tasavertaisina ihmisinä, ei kontrolloijana ja elämän estämisenä.

Raija

 

PERSOONA/PERSOONALLISUUS

Tässä teille ilmainen ”tieteisromaani”. Lukemista joulun odotukseen, joululahjaksi. Gift for you!

Lukuaika ½ tuntia.

Persoona tarkoitti alunperin naamiota, ihmisen kuorta, mikä nykyään ymmärretään kummallisesti koko ihmisenä, havainnoidaan vain ulkoisesta, tulkitaan mitä toinen on ja se on minuuksien kuvaamista, kuin projisoinnin seuraus kuvana, mutta se määritellään kohteesta tulevana. Persoonallisuus taas luokitellaan yksilöllisesti kehittyneeksi.

Olen lukenut kirjoja, jotka ovat ammattilaisten kirjoittamia, opettajina toimivilta henkilöiltä, jotka ovat osittain rakentaneet persoonallisuusteoriansa psykiatriasta, psykologiasta, sosiaalipsykologiasta ja sosiologiasta käsin, poimittujen näkemysten varaan näkemättä kokonaisuutta, eikä tarkempaa analyysia vaikuttavina ole, ihmisyyden eri puolista ja niiden kehityksestä. Niinhän me kaikki pääosin havannoidaan satunnaisista, nähdään toisiamme, osia kerrallaan. Ihminen on vaillinainen, sokea, osaava ja ymmärtävä, pahantahtoinenkin. Luomme käsitteitä yhteiskuntaan, joista voi syntyä vainoa ja harhaisuutta, tositapahtumien peittämistä ja häpäisymenetelmiä yhteisöön ja yhteiseen käyttöön. Termeinä on esim. kusipää, narsisti, ilkeä, mikä voi olla joskus totta, mutta ei johtavilla ole oikeutta luoda pahuuden toisintoa oman valtansa pönkittämiseksi, vaikka niin me kaikki joskus teemme, annamme leimakirveitä lyömiseen. Katson näiden tuottavan yhteiskuntaan huomattavia ongelmia ihmisten keskuuteen. Itseään analysoimattomat ja/tai rankoissa elämänmenoissa kärsineet eivät ehdi, eivätkä jaksa ajatella mitä tapahtuu, heihin iskostetaan asenne kuin veitsi voihin, syvälle upoksiin ja termit liukenee sinne kuin keihäät, ujeltaen takaisin maastoon, jossa oma havainnointi sekä havaitseminen muisteineen voi kadota saavuttamattomiin ja yhteisön kollektiiviset mielet alkavat johtamaan, yksilöllinen kehitys kokemuksineen kärsii ja vaurioituu estäen yhteyttä toisiin. Nämä tuottavat huomattavia kustannuksia sairauksina yhteiskuntaan. Todisteita tällaisten pahojen ihmisten persoonallisuudesta tutkimuksissa haetaan pääosin vankilaoloissa eläviltä ja tutkituilta ihmisiltä, jotka ovat jo pahoin vaurioituneet persoonallisuudestaan, omatunto ei aina johda minuutta, vaan useimmiten ulkoatuotettu syyllisyys, kidutus ja häpäisy, milloin ilmenee myös irrationaalista syöksyilyä mihin sattuu, kun omaa olemistaan ei voi hallita, järjestelmä antaa sätkynuken roolin, se on raskas, minuus on hajonnut. En ollenkaan ensimmäiseksi kuvittele sitä itsehankituksi, tai joksikin riippuvuushäiriöksi tmv. itsestä kehittyneenä, ehdot useimmiten asetetaan ulkopuolelta. Kun nämä teoriat persoonallisuuksista siirretään tavallisiin yhteisöihin ja ihmisten mieliin, ne tuottavat vainoharhoja ja vihaa toiseen ihmiseen. Ne luovat käytänteitä, joissa valtarooli annetaan vihan avulla, jossa oikeutetaan toisen ihmisen psyykeen tunkeutuminen, tuhoaminen ja häpäiseminen. Näiden häpäisytermien tuottajat ovat kuin vimmautuneet diagnoosien synnyttämiseen ilman pätevää ammattitaitoa, lääkärisyndrooma. Hyvä/paha akselilla ideologisesti toimivat voivat olla hyvin tuotteliaita sekä tienata ja pärjätä hyvin työelämien jos yksityisyydenkin kautta, julkituotuina totuuksina. Myös kasvatuksen ja opetuksen saralla voi nähdä, kuinka lapsilta estetään tunne-elämän kehitysta ja viedään valtaohjaukseen yhteisöjen kautta, alistamiseen joukkovallan alla.

Olen lukenut kirjoja ja opiskellut teorioita, joissa kuvataan persoonallisuutta ja persoonaa monipuolisesti ja ihmetellyt todellisten yhteisöissä tapahtuvien tapahtuminen puutetta niissä, kuin maailma olisi vain puhetta ilman tekoja, jotka pääosin näissä leimaavissa kirjoissa kielletään ja kuvaillaan vain tuloksia yksilöstä, kertomatta mitä hänelle tehdään, kidutetaan ja häpäistään. Kun nämä käsitteellistetyt ja sanoilla iskostettuina syötetään tavallisiin inhimillisiin oloihin ja ihmisiin, he pökertyvät näiden manipulointien kautta ja vaipuvat uskonnollisiin hurmoksiin, hämäriin kuviin uskomuksina. Laajemman ja kokonaisvaltaisemman käsityksen olen saanut virallisesta opetuksesta ja kirjallisuudesta. Tosin näissäkin saattaa olla ”yleisiä filosofioita”, jossa oppiminen ja ihmisen kehitys nähdään keskiverto ihmisen kehityksen näkökulmasta näkemättä persoonallisuuden syvempiin puoliin. Se opin, kun parin vuosikymmenen aikajaksolla yritettiin estää omia opintojani syväpsykologiasta, eli psykoananalyysista, mikä pääosin pohjautuu Freudin teorioihin. Kaunokirjallinen teoskin voi tehdä niin täydellisen katharsiksen, että unohtuu todellisuus, joskus sitä tarvitaan, kyllä sieltä jotain jää alitajuntaan, helpotuskin on hyväksi, kun sinne ei pakene täysin todellista elämää.

Erilaisen kuvan voi saada ihmissuhteista ja niiden ongelmista lähestymälllä asiaa persoonassa ja persoonallisuudessa oppimispsykologian kautta. Ne näyttäytyy pitkän elämän jälkinä, kasvuna. Kaikki ei selity persoonallisten piirteiden kautta. Kun järjestelmän valta luo ihmiseen muistin, mikä ei ole yksilöstä itsestään syntynyt minuuden kautta ja autonomian oikeuksin valinnnan vapaudella, vaan järjestelmä on voinut estää ihmisyyden kehitystä. Opetettavilla ainevalikoimilla voidaan jopa estää yksilöitymistä ja opettaa ihmisen kasvua ja oppimista rajoittaen. Esim. musiikki, jonka kautta voimme saada tunneaktivoitumista, mutta ei vielä avaudu välttämättä kieleen, tuota ymmärrystä toisen kokemuksiin sekä tunteisiin ja kuitenkin tämä yksilöllinen kokemus on hyväksyttävaä niinkin, ettei se ehdi vuorovaikutuksen maailmaan toisten kanssa, vaan kypsyy omia aikojaan.

Kun luin tämän nk. kusipäisten ihmisten persoonallisuuskuvauksia kirjasta ja asenteellista pahuuden viljelyä ihmisten mieliin, olen todella huolestunut tästä valtailmiöstä, mikä tuottaa pahoja vaurioita ihmisiin, oppimisongelmia ja mielenterveyshäiriöitä, vainoa, valtaa ja harhoja. Kusipäisistä yksilöistä kertovan kuvauksissa yhteisöjä ei ole huomioitu todellisuudesta, ne selittävät erittäin vaikeita tapauksia, ääri-ilmiöitä. En luokittele ihmisten nk. ongelmia heti persoonallisuushäiriöiksi, luonnevaurioiksi, psykopaateiksi, sosiopaateiksi tmv. En nähnyt koko työurani aikana tällaisiä häiriötä, ehkä en vain osunut näihin, ja olinhan alalla, jossa pyrittiin hyvään kasvuun, mutta näin paljon tarinoihin perustavaa tiedon kulkua, joita tiedon puutteen vuoksi osaamattomat ihmiset kuljettivat kuin taikauskoa eteenpäin, tuntematta asiaa. Ne olivat kuin alkeellista mielen kykyä, joko sulkea ja/tai avata kokemusta, tietoa tai tunteita ilman syvällistä itseohjautuvuutta tietoisesti ja tiedon avulla ymmärtäen asiaa ja kokemustaan. Kun koulutusta ja oppia näihin ei ollut, ei näitä ihmisiä voi syyttää, osaamattomuudesta syntynyttä ongelmaa. Tämä arvostelevaan tarkkailijan asemaan saattaminen estää vaikutuksen vuorovaikutuksessa, saa ihmisen ulkopuoliseksi tarkastajaksi ja opettaa havainnoimaan ulkoisista seikoista sekä tulkitsemaan asioita, projisoimaan omia kokemuksia toiseen. Jos ja kun nämä ovat luulolähtöisiä perustaltaan, eihän siitä voi syntyä tulokseksi muuta kuin hulluutta. Useimmiten ulkoa tarkastelu kertoo vain tarkkailijan omista kokemuksista, vankka ammattitaito voi auttaa näkemään paremmin. Kun mieli ja tunteet saatetaan liialliseen aktivaatioon, he eivät enää löydä takaisin itseyden syvimpiin kokemuksiin, tunteisiin, aistimiseen ja hyvään havaitsemiseen. Ne voivat viedä muistin kokonaan pois tilanteessa, mielen psyykkiseen puolustukseen, jossa heijastumat ovat vahvoja erityisesti kohtelun suhteen, mutta myös jäsentymättömät omat ihanteet voivat johtaa toisten kokemusten torjuntaan, jolloin arvojen viisaus ei kulje mukana, kuten ihmisarvo.

Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa, en ole koskaan nähnyt niitä, en täydellistä pahaa enkä hyvää, ne ovat mahdollisuuksia, joissa harvoin kukaan on täydellisesti jompaa kumpaa, siten kuva ihmisestä vääristyy teoriasta ja näkemyksestä käsin, luodusta kuvasta. Ihminen voi täydentyä koko ajan ihmisyydessään näkemään eri puolia. Täydellistä sanakieltä ei ole olemassa, se on kuin sukellusta avaruuteen, mutta voimme kyllä selkeästi nähdä kuinka asenteellisella pahansuovalla kielen käytöllä tuotamme tuhoa. Siinä käytetään monia keinoja, leimaamista, nimeämistä, politiikkaa, ideologioita, kansan harhaan johtamista jmv.

Lukemassani kirjassa sivuttiin maailman johtajien, kuten Pol Pot, Hitler, Stalin, Putin, Trump, persoonallisuutta osin hyveinä, jos pahoinakin, ohimennen vain sanottiin, kuinka he eivät pahuudella mitenkään vaikuttaisi ihmisiin, hirmuteot holokausteineen ohitettiin. Jeesus ja äiti Teresa sekä muut hyvään pyrkijät määriteltiin lällyiksi, jotka yhteisö uhraa siksi, etteivät he hyökkää pahuuden avulla näitä pahoiksi nimettyjä henkilöitä vastaan, pahuuden kiertokehä. Olen kyllä nähnyt myös pahuuden valtakuntaa ja tiedostan pahuuden olemassaoloa, mutta enemmän tekoina ja tapoina kuin persoonallisuushäiriöinä, enemmän opetettuina asenteina kulttuurin kautta, hyväksikäytön opettamisena vallan avulla. Olen kohdannut sellaisia ohjeistuksia ihmisiltä, etteivät ne opasta ja/tai opeta muuta kun syrjäyttämiseen ja eristämiseen, jossa rangaisevat ihmiset tekevät elämästä helvettiä, itselleen ja toisille. Esim. sana, aseta rajat. Olen osannut tehdä niitä, käyttänyt eri keinoja, pyrkinyt tiedon avulla ratkaisemaan asioita, odottanut pitkiä aikoja, josko ne ihmiset olisivat valmiita kohtaamaan ja käsittelemään tunteitaan ja asioitaan, mitkään hyveet eivät ole auttaneet, paheet enemmän tuhoisina, projisointi toisiin on yleistä. Kun valta annetaan ihmisille, toisen ihmisyyden analysointiin ja puuttumiseen, armoa ei tunneta toista kohtaan, luodaan omien määritelmien kautta toisesta ihmiskuva, eikä toinen saa tulla omaksi itseksi, kun valta toiseen nähden on ehtona olemiseen. Tämä on vallan avulla kehitetty malli. Näitä selitetään psyykkisestä näkökulmasta, psykologismina, kuinka kaikki olisi kehittynyt vanhempien kanssa syntyneistä tunne-elämän ongelmista. Yhä enemmän olen vakuuttunut siitä, että ongelmat syntyvät yhteisöllisen opetuksen kautta, ihmiset samaistuvat opettajiin/johtajiin ja hierarkkisen toimintamallin mukaan uskomuksiin sekä tottelevat yhteisiä näkemyksiä uskomisina, tottelevaisuus on sokeaa. (joskus yhteisöissä voi kehittyä hyvääkin ohjausta ja oppimista)Virallisessa psykiatriassa kyllä tunnetaan projisointiongelmat, joista nämä toisessa pahan näkijät eivät puhu. Kun ihmiset on manipuloitu uskomaan ihmistä, joka luo pahuutta irrationaalisesti irti kokonaisuudesta, on kysymys pahuudesta, eikä se välttämättä kerro totuudesta yksilöissä. Tämä on täydellistä alistamista, jossa yhteisö yksilöineen alistaa vainotun ja syrjityn täydellisesti nurkkaan, möykyksi, eläimeksi, josta ihmisyys on riistetty ja revitty palasiksi, inhimillisyys kadotettu ja vuorovaikutustaidot/oikeudet estetty. Hylätty ihminen ei saa sanoa sanaakaan, ei kokea eikä tuntea, hänestä tehdään ihmiskuva yhdestäkin pienestä vastustamisesta, hänen on vain toteltava 100 % :sti muita. Itsellä raivo nousi pintaan, kun tapahtumakertomukseni väitettiin olevan valhetta, trauma nousi ylös ja masennuksen myötä hajotti mielen, kesti vuosia palautua. Yhteisö lähti tukemaan epäluuloista. Se toisaalta avasi myös trauman syvimmät haavat tarkemmin ja vahvemmin näkyväksi, tunteet ja ahdistuksen, josta tietoisuuden selkeytyminen palautti vapaudentunteen tiedostamisen ja yhteydet oikeuksiin olla ihminen. Sen olisi voinut hoitaa positiivisemmin, niin, etten olisi särkynyt ja vajonnut masennukseen. Sen olisi voinut keskustelemalla ja inhimillisemmin tuoda näkyväksi, vuorovaikutuskenttään, jolloin tunteet joko vapautuvat ja/tai sulkeutuvat suhteessa toiseen ihmiseen ja yhteisöön. Brutaalius on ikävää, kun toimitaan niin ja sitten luikitaan pakoon tekoja ja ilmoitetaan, että suojaudun, en kestä, mutta jatketaan kutenkin pahoja tekoja ja kestetään niitä, koska se on omaa ideologiaa.

Näitä termejä ja arvoja voi lähestyä erilaisista näkökulmista käsin. Itselläni se on oppimispsykologiaa, jossa on toivoa ytimessä, jossa oma omatunto voi toimia, eikä yhteisö ohjaa syyllistämällä oppimaan toistoa. Muutama vuosikymmen sitten olin persoonallisuustesteissä. Kirjoitin siihen aikaan paljon runoja, puhumista oli olemattoman vähän, olin sulkeutunut häpäisyn alla ja syvässä masennuksessa tunteiden siirtyessä kapealle kujalle, ainoastaan ahdistuksen ja piinan jälkeen aggressioon, mitä yhteisö ei voinut sietää. Itse olin vasta nousemassa näkyväksi itselleni, en vielä tahtovana ja haluavana, toisille ehkä kauhuna levottomuuden vuoksi. Yhdessä osiossa kirjoitukseni arvioitiin narsistiseksi, siinä oli tavoitteita ja toivo. Kirjoitin runoja monille työkavereilleni heidän syntymäpäivinään, näin heissä kauneutta ja hyvää. Kun narsismia lähestyy, sen juuret on syvällä ihmisyydessä, ihastumisessa itseensä, mikä on tervettä kehitystä kohtuullisena, pahuuteen liittyneenä ja kehittyneenä tuhoavaa. Olin syvällä vaikeassa masennuksessa ihmisoikeuteni ja olemassaoloni oikeuden puuttumisessa. Syvästä tiedostamattomuuden tilasta noustessa, ensimmäisessä vaiheessa näin kuin kuvakirjoituksen taululla, koulutunnilta, olin palannut ja taantunut lapsuuteen, aloin kirjoittamaan, kykenin pikkuhijaa viemään mielikuvasta syntyneen näkemyksen etuotsalohkolle, aloin tuntemaan tunteita kovan ahdistuksen ja aggression jälkeen, itseyteni alkoi nousta ylös. Kannattaa olla iloinen, jos jossain vaiheessa tulee esiin narsismia itseydessä. Sen ydin ei aina ole itsen ihannointi, ylemmyydentuntoisuus, vaan oppimisen ulottuvuus ihmisyyden kasvussa, ilo itsestä, kykenin luomaan näkökuvia, tuntemaan iloa, mielikuvia alkoi syntymään kokemuksesta. Nämä tosin taas hävisi välillä, kun painettiin alas yhteisön voimalla.

Miksi sitten ei tulisi nähdä pahuutta? Kyllä sitä täytyy nähdä, parempi, jos ihminen näkisi sen itse, mutta on eri asia vastustaa pahuutta sinällään ja/tai tukea sen uusintamista, tehdä näkyväksi puhuen pahuuden syntymiseen tuottavia menetelmiä sekä vastustaa ja estää pahuutta ja sen puolustamista. Kun ihmispopulaatioon syötetään systemaattisesti vainon oppeja, mihin ihmiset samaistuvat usein tiedostamatta koko ongelmaa, ei oma itseys pääse kehittymään, oman hyvän ja pahan näkeminen itsessä. On vain yleisiä asenteita, joita kuljetetaan massojen mukana. Ulkoisessa tarkkailussa ja havaitsemisessa annetaan valta toisen hallitsemiseen, ei niinkään ihmisenä kasvuun ja sitä kautta oppimiseen kunnioituksen ja kuulemisen kautta. Nyt moni sanoo, eikö ihmisen tule itse valita, mihin lähtee mukaan. Historia osoittaa, etteivät ihmiset valitse, he menevät joukon mukana. Uskon, että suurin ongelma on se ettei ihmiset ehdi koko elämänsä aikana tunnistamaan itseään, on ainainen kiire, he eivät pääse tiedon puutteen vuoksi itsetuntemukseen, on vain ohjattuja arvoja ja valtaa, hierarkiaa, mikä vie mukanaan. Tärkeintä on huomata, mikä tuottaa vaurioiota, tuhoaa ihmisyyttä, sulkee sen mahdollisuudesta hyvään pois.

Elämäni parhaimpiin kuuluvia opetuksia viisaimmilta on, älä tee lausuntoa toisesta, usein ne ovat satunnaisia havaintoja. Liian usein havainnoista kehittyy luuloa ja uskomuksia, joilla totuutta vesitetään, otetaan valtaa itselle kuvitellun totuuden luomiseen, eikä huomioida toisten näkemyksiä. Joskus yksilö voi nähdä paremmin kuin yhteisö yhdessä. Mielen murtamisen menetelmä on se, että tuhotaan yksilön näkemys harhaksi, tapahtumat kerrotaan toiseksi, mitkä hänen kohdistetaan, teot, jotka sitten kielletään. Valitettavasti olen nähnyt, että näillä tarkkailun ja ulkohavaitsemisen menetelmillä ilman tarkkaavaisuutta todesta, kehitys menee päin honkkalaa, itsen katumuskin vaaditaan uhrilta, kiitollisuus ja kaikki muut hyveet, eikä tarkkailijalle ole vaatimuksia, eikä vastuuta tunneta, moraalinen kompassi on hajonnut, kunnioitus ei ole ohjaavan tekijänä. Olen saanut elää suhtkoht normaaleissa yhteisöissä siinä mielessä, että kun toiminnat on hyvin suunniteltu, toiminnallisesti toteutettu ja puhumalla selvitelty, myös pahoilta ongelmilta on vältytty. Vain harvoja heikosti hoidettuja yhteisöjä olen kulkenut, enimmäkseen ongelmat syntyvät tiedon selkeästä puutteesta ja siitä ettei ole saatavilla tietoa eikä kykyä jostain asiasta, erityisesti tunne-elämän taidot on heikkoja, ja ne ovat vahvin vaikuttaja havainnoissa ja synnyttävät mieli/muistikuvia, ja ovat valintojen pohjana. En ole nähnyt missään täysin ilkeää ihmistä, pääosin tilanteet ovat luoneet hermostumista, ihmisten taidot ja osaaminen on ollut pääasiallinen syy hermostumisiin, kyvyttömyys käsitellä asioita, myös huono kohtelu toisten taholta, itsekin voi möhliä itseä kohtaan. Ilkeydet ovat syntyneet nk. ”pahan ilman linnun” tekemisiin, luodaan pahuutta valhetarinoiden avulla. Kukaan ei ole ollut läpeensä pahan tekijä, enemmän tiedostamattomuutta. Ihmisillä on tiedon puutetta, voimattomuutta, erilaisia kehitysjatkumoita ja erilaista käyttäytymistä eri aikoina, erilaisia vastuksia ja kovaa kohtalon sattumaa. Kun pahaa tehdään, se tulee jollain tapaan ulos, toisilla vetäytymisinä ja/tai toisilla ulos purkautuen, molempia eri aikoina. Yhteisöissä on eroja, toisissa ei osata vuorovaikutustaitoja, ei ole itseymmärrystä, silloin sulkeudutaan, joskus ei ole tahtoa, ihmiset on johdateltavissa, pääosin taustalta löytyy johtaja, joka johtaa harhaan ihmisiä itselleen valtaa himoiten.

Pääsääntöisesti voi todeta että yhteisöissä yksilöiden kokemina tunne-elämän taidot ovat heikoimpia, eikä ihme, kun niitä ei opeteta, itsetuntemusta.

Väkivaltaisia toimia ja näkemyksiä pitää aina vastustaa, mutta ei uskoa olemattomiin hyvyyden julistuksiin, niin kuin ei pahuudenkaan. Ei muutamista havainnoista kannata tehdä ihmisestä koko kuvaa. Olen väkivallan vastustaja. Jo hermojärjestelmän toimintaa lukemalla opin, että ihmisessä on sekä tahdonalainen, että ei tahdonalainen hermojärjestelmä. Kun väkivaltaa tehdään, ei tahdonalainen vahvistuu, mihin ei voi vaikuttaa tahdolla, muisti kehittyy psyykkisen puolustuksen kautta, ja pian ollaankin siinä pisteessä, että mieli on jakautunut, ollaan kinesteettisen muistin orjia. Eipä ihme että psykiatriopettajani sanoi, 97 % on tämän alaisia. Enkä näe tästä muuta ulospääsyä, kuin yksilöitymisen kautta kehittämisen, kyvyn tunnistaa ja muistaa asioita, eikä ajatella niin kuin lauma, ehdollistuneena yhteisiin järjettömiin näkemyksiin ja uskomuksiin. Kaikkea ei voi muuttaa persoonallisuusongelmiksi, ihmisen hyvyydeksi ja/tai pahuudeksi. On tunnustettava, mitä oikeasti tapahtuu sekä tehdään ja siitä saa kertoa, se ei ole persoonallisuushäiriö. Vallanhimoitsijat estävät tapahtumista kertomista. Jos on tehnyt kaikkensa, suuttumalla, puhumalla, kertomalla, asettamalla rajat, ollen asiallinen, huomioiden muita, mutta yhteisöllä on kaiken ylitse menevä valta rankaisumenetelmin, yksilöllä ei ole mitään tehtävissä, kun yhteisö määrittelee ja asettaa ehdot yksilön olemiseen ja elämään kaikessa ja kuljettaa niin valhetarinaa kuin tulkintaa toisesta ilman kohteena olevan oikeudella ilmaista itseään. On myös huomioitava, ettei yksilö ole aina se, joka tekee väärin. On asioita, mitkä ovat ihmisille liian vaikeita käsitellä, ei ole tarpeeksi tietoa ja kykyä. Yksi psykologian opettajani kertoi, kun hän seisoi bussipysäkillä. ”Kuuntelin 10 minuuttia, kun tuntemattomat sivussa haukkuivat psykologeja.”

On parempi pysähtyä miettimään omia arvojaan, tekoja ja toimintaa. Joskus joku syyllisti minua, kun sanoin, että odotin hyvää kohtelua. Hän totesi sen odottamiseni ongelmaksi, syyllistäen minua, että se on väärä. Näin käy, jos emme kanna vastuuuta omista teoistamme. Toinen ystäväni lohdutti, ”eihan se ole edes vaatimus, se on hyvä tapa ja ystävällisyyttä”

Raija

SYRJINNÄN KUMMALLISUUKSIA

 

Yhdenvertaisuuslaissa kiellettyjä syrjintäperusteita ovat ikä, alkuperä, kansalaisuus, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, poliittinen toiminta, ammattiyhdistystoiminta, perhesuhteet, terveydentila, vammaisuus, seksuaalinen suuntautuminen ja muu henkilöön liittyvä syy. Sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun liittyvää syrjintää käsittelee... (valtioneuvoston sivuilta).

Luin hiljattain kaksi kirjaa keskustelukulttuurien kehityksistä. Toinen oli Nasaretilaisen ajalta, toinen 1500 – 1600 luvuilta, joissa kuvattiin yksityisyyden ja julkisuuden tilaa, miten niitä oli ja mitä sallittiin. Niissä näkyi vallan väärinkäyttöä, omien päämäärien eteenpäin vientiä ideologiasta ja asemasta käsin sekä tulkintoja tehden, vain valtaan pyrkien, totuuttakin vääristellen ja vain osia kertoen. Paluu keskiaikaan näyttää taas nousevan siivilleen uskontojen myötä, naiset ja lapset ovat arvottomia. Olemme aivan samassa pisteessä tänä päivänä, hierarkkisoitunut kulttuurin kehitys jatkuu omistajuutta ihannoiden. 

Sosiaaliset taidot ovat heikkoja, ihmisiä sorretaan ja alistetaan tekoihin, mikä ei ole ihmisyyttä vaan vallan avulla opittua ongelmaa, itsesyntyistä kulttuuria ilman ihmisoikeuksia vain tietolaarien kehyksissä. Arvoja ja niiden yhteyksiä tekoihin ja mahdollisuuksiin ei aina ymmärretä. Joku ihmetteli twitterissä, että miksi kuljettajien pitää mennä Woltille töihin, oma valinta, kun tulee ongelmia, kun keskustelussa oli pieni palkka, jolla ei pystynyt elämään. Tämä sijoituksillaan elävä kommentoija ei ymmärtänyt, että töitä oli tehtävä saadakseen leipää pöytään.

Kun 1990 luvulla taistelimme ammattiliiton avulla valtakunnallisesti sosiaalisista oikeuksista, sosiaalitaitojen opetuksesta päiväkoteihin, sitä ei hyväksytty, vaan valittiin luokkakeskeistä opetusta ja kasvatusta. Kun hierarkkista valtaa säilytetään kulttuureissa, myöskään tieto ei kehity, tietoisuudet kapenee, ei tiedosteta ihmisyyttä, menemme kuin pässit narussa, mikä on monesti ihannointia ammattien ja asemien kautta. Ihmisestä tulee kuori, jonka jäsenetkin ovat ehdollistuneet lihaksia myöten tiettyihin asentoihin ja vain osaa lihaksista käyttäen, esim. juoksijalla vain suuret lihakset rooliin kytkettynä, nöyryytetyt kulkevat kumarassa, kun ihmisyysoikeuksia ei ole, kulttuurielitismi kukoistaa, on aateliset, talonpojat, papit ja kurjalisto, vai miten se meni. Vain ideologisia näkemyksiä viljellen julkisuuteen, emme pääse kehittyvään keskustelukulttuuriin, mikä toki on hyvn monimutkainen asia ja vaatii sekä pidättyväisyyttä että avoimuutta, tietotason ja taitojen nostoa tietoisemmalle tasolle.

Mittarimiesten/naisten maailmassa mittaillaan koko ajan toisia, onko tuossa liikaa ja/vai liian vähän, koskaan ei näytä olevan riittävästi, se on kontrolliyhteiskunnan merkki.Yksi perustavanlaatuisista kysymyksistä on se, kuljettaako kulttuuri mukanaan opeissa ja/vain/tai käytännön kuljetuksina tapoja, mitkä tuhoaa ihmisyyden kehitystä, oppimista, kasvamista ja kypsymistä. Esim. konkretian ja sanakielen ymmärryksen synty. Kirkko opettaa isä, poika, pyhä henki, Jeesus Kristus, joiden kautta kaikki on kuljettava ihmisyydessä, muuten ei oppi toteudu. Syvimmiltään sanojen takana on persoonallisuus, lapsi, aikuinen ja vanhempi, mutta opissa on vielä pyhä henki, mikä tulee vain Jumalasta, jota ei annetakaan enää naisille, se omistetaan miehelle konkreettisessa ajattelussa. Jeesus Kristus on ihmisyyden ytimeen pääsemistä. Oppi on minuuden ytimessä, sen eri puolissa, ja sen kautta kehittymisessä ja kasvamisessa. Sitä aina ihmettelen, miksi perhekeskeisyys ei ohjaa oppeja kirkossa, vaikka avioliitto on sakramentti, nk. Jumalan ilmoitus. Naisella ei konkreettisesti ajatellen olisi oikeutta pyhään hengeen.

Nykyään osataan tieteen kautta kuvata selkeämmin ihmisyyttä. Kun sukupuolivaltaistanut ymmärrys on käytänteitä, sanakieli tavallaan tuhoaa oman oppinsa konkretian kautta, ymmärtäen sanat kirjaimellisesti, mikä on ongelma uskonnoissa. Sanoilla tulee olla merkitys ja tarkka määritelmä, mutta on lupa olla myös vertauskuvallista, koska se on mielen ominaisuus syvien kokemusten kohtaamisessa, mutta tämän muuttuminen konkretiaksi tuhoaa ihmisyyttä, kun kyse on tunnekokemuksen ilmentymästä. Mitä sanoikaa Cicero keskiajalla, jotenkin näin; kaunopuheisuus on hyve, jos siinä on viisaus mukana, vaarallista, jos ei ole.

Vallan roolit kulkevat pääosin mielen kautta, ammattiroolit ovat ehkä vahvimmin identtiteettiä tukevia. Roolit ovat annettuja, otettuja, epävirallisia ja virallisia. Tommy Hellsten kuvaa kirjassaan ”Työpaikan virtahepo”, mielen ominaisuuksien kautta valtaroolin kehittymistä ja vaikuttamista. Näen tämän uhraamisen kulttuurina, realistisena kyllä, mutta ei avaa riittävästi valtaroolien kehittymistä, minkä kaiken kautta ne kehittyvät. Näen ne kehittyvän enemmän keskustelukulttuurin kautta, ihmiset on enemmän hämmästyneitä ja hädissään, jolloin mieli nousee yliaktivaatioon tuoden esiin ääritunteita ja silloin kun ihmiset eivät tunne mieltään riittävästi, mikä kaikki siihen vaikuttaa ja niin hierarkkinen valta keskustelun kautta luo mieltä, mikä ei välttämättä ole edes yksilöä, eikä vahvista kykyjä ymmärtää itseään. Näen suurimman osan ihmisten mielten kehityksessä ihanteiden kautta tulevana kulttuurin merkistössä ja merkityksissä, sankareiden ja halveksittujen, hierarkkinen kehä, mitä kulttuurissa luodaan.

Uhraavissa kulttuureissa etsitää syitä uhreista, valta-asemasta käsin tarkkailun kautta. Päivittäin näkee kuinka tyttöjä halveksitaan ja poikia ihannoidaan, äitejä vihataan, isiä palvotaan, näkemättä sitä todellisuutta, mistä kaikesta se rakentuu. Nykyään nämä ovat vahvistuneet myös omaan sukupuoleen liittyvänä vihana, ihaillut ja vihatut tuhotaan. Roolit tavallaan vievät pois sekä sisäisen todellisuuden, että ulkoisen, ne jäätyvät asenteisiin sanojen ja arvojen kautta, tekojen ja kahlitsevat minuuden pois luovuudesta ja mielikuvituksesta, joiden kautta ihminen voisi muistaa, havaita ja nähdä paremmin todellisuutta.

Minuudet kehittyvät kertomuksien kautta ja tavoista enemmän kuin uskalletaan tunnustaa, itseys todellisena ei tule esiin, roolit vangitsee olemaan yhteisön näkemysten mukaisia usein pelkojen voimasta. Minuudessa toimii vain osat, niitä tulkitaan persoonallisuutena, vaikka siitä ei ole kysymys. Mekaanisessa ihmiskuvassa syötetään aivoihin tiettyjen toimintojen kautta esim. teknistä taitoa, jota sitten yritetään helpottaa terapiassa, mutta jos käytänne ei muutu, yksilö ei vapaudu tästä ikeestä ja on vain keskustelua, ehdollistuneiden lihasten/neuronien irtaantumista pakkoliikkeistä ei tapahdu, kemiallakin on vaikutus. Itse uskon, että vapautuminen voi tapahtua luovuuden ja leikin kautta luoden taiteessa itseilmaisun avulla jälleen uusia ja uusia kuvia mieleen, siihen voi tarvita apua lääkkeistä, ettei ehdollistuma johda ja tunteet vain toistu tilanteessa menneestä käsin, vaan alkavat kokea tässä ja nyt havainnoista käsin. Täysin ei voi koskaan irtaantua menneestä, eikä tarvitse, se luo syvyyttä kokemuksen ymmärtämiseen, tavoittaa herkän lapsen.

Kun sukupuoliroolit ovat vahvoja ja mielen ominaisuudet sekä elämän todellisuus sekä roolijaot perheissä ja yhteisöissä ovat vallanjakajina, epäoikeudenmukaisuus on melko lailla vakio. Asiaa syvemmin ajatellen asiat ovat kuitenkin hyvin monimutkaisia. Esim. hiljainen isä voi synnyttää lapsessa enemmän pelkoja kuin puhuva äiti, riippuen käyttäytymisen uhkaavuudesta ja luonnollisesti seurauksista, jos lapsi vastustaa tai ei ihaillut, tottele ja/tai usko. Tämä on mielen ominaisuus, avoimuus luo turvaa, sulkeutuminen pelkoa. Pelottavimmissa kehityksissä ihminen luo mielikuvan vanhemmistaan suojaksi minuudelleen, eli tulkinta omasta vanhemmasta ei aina ole todellinen. Toki on aina jotain todellista näkyvissä muistissa ja haavoittavat tilanteet kokemuksineen luovat mielikuvan todellisuudesta, mikä on mielen suoja. Itsetutkiskelussa palautuessani itseyteeni ja kokemuksiini, loin turvapaikan itseydelle sulkien sen lasiarkkuihin itsen tasolla ja suhteessa ympäristöön. Se oli autenttista tunnekokemusta vertauskuvallisesti, kun mieli ei ollut vielä vapautunut peloista.

Juorukertomukset voivat olla yhteisössä sekä vaurioittavia että positiivisuutta rakentavia.Yhdessä yhteisössä ystäväni mies lähestyi minua seksuaalisesti virittyneenä. Kärsin siitä kovasti ja se toi minulle ahdistusta, oli epämiellyttävää ja nosti myös pintaan traumani, mikä oli vakava rikos kehooni. Ystäväni ei kuitenkaan ymmärtänyt asiaa, vaan syytti minua viettelemisestä, ei halunnut uskoa oman miehen uskottomuuteen, ihaili sokeasti miestään. Ystäväni alkoi puhua yhteisössä kuinka ”huorahtava” olen ja viettelen miehiä. Tämä sai aikaan sen, jossa yhteisö alkoi uskoa ystävääni ja syntyi vihamielistä suhtautumista. Minulle tehtiin Marilynit. Päivittäin voin nähdä, kuinka sukupuoliroolit ovat ratkaisevia asioiden tulkinnoissa ja siinä taustalla on valitettavasti epätasarvo, mitä kirkkokin vie eteenpäin, puhumattakaan uskonnollisista filosofioista.

Rooli on osin itseä, osin yhteisönormeja. Niissä tulkitaan tapoja, käyttäymistä, seksuaalaisuutta, puhetta, ja ylipäänsä esiintymistä ja oikeutta ihmisyyden suhteen. Liian usein ne ovat moralistista kontrollointia, mitkä tulee pitkälti historiasta. Valitettavasti sosiaalisten taitojen opetus on retuperällä ja näin pääsee mieli reaktioineen valtaan, sitä pidetään yllä tarinoiden avulla, annetaan sen velloa mielivaltaisesti eteenpäin. Siitä tulleita ongelmia hoidetaan sitten terapioissa, mutta se ei aina useinkaan auta, kun yhteisön normit säätelee ja toisintaa ihmisyyden, minkä juuret on valitettavasti luonnontieteestä tulevia, ulkopäin tarkastelua, ehkä on jo tieteessä opittu tästä ulos, mutta ne kulkee kansan riveissä vuosisatoja. Ennakkoluulot sukupuolirooleihin on luotuja arvoja ja näkemyksiä, ei biologiaan perustuvia kuin pieniltä osin, kuten seksuaalisen puoleensavetävyyden esiin tuleminen koristellen ja/tai itseä ja pöyhistellen.

Voiko rakkautta vaatia, tuleeko rakkaus itsestään, miten ymmärtää rakkauden puutetta, yksilön syrjintää yhteisössä. Avioliiton solmimisessa kysytään, tahdotko sinä rakastaa, se on tahdon kysymys, päätös hyväksynnästä. Jos annamme vallan ainoastaan mielelle, miltä tuntuu, olemme niin hankalassa jamassa, ettei rakastaminen enää onnistu. Valitettavasti olen tullut siihen tulokseen, että johtavat kuljettavat mielikuvia toisten ihmisyydestä vallan avulla, saavat toisia pelkäämään ja sitten kontrolloijat uskovat mitä johtaja sanoo, eivätkä hädissään uskalla uskoa omiin kokemuksiin. Ja näissä valheen kierteissä, uskomuksissa syntyy mieleen ongelma, jossa ihminen alkaa projisoida omaa kokemustaan toiseen, kun ei voi tukeutua totuuteen, vaan on toteltava ja valhe vie voimat.

Monen ongelman takaa löytyy trauma, mikä näkyy käyttäytymisessä. Minulla oli pitkään ongelmia tietokoneen ja puhelimen tekniikan kanssa ja niin vain kävi, että ystävän kanssa keskustellessa muistiin palautui työpaikan johtajan taholta häpäisy kohdistuen minuun, kun halusin opiskella henkilöstöhallintoa. Hänen mielestään se oli röyhkeyttä, itsensä korostamista.

Ahtisaaren hautajaisissa Eero Huovinen sanoi hyvin, hän oli ihminen, joka ei esiintynyt vaan kohtasi ihmisen, siinä voi pohtia roolin vaikutusta.

Raija

RUMAAN JUUTTUNEET

 

Ihminen on aika usein sokea näkemään itseään, jotkut näkee paremmin, toiset ei ollenkaan, mutta ei toinen ihmistä sen paremmin näe, omia kokemuksia ja näkemyksiä hän usein näkee. Parempi tukeutua hyvään tutkittuun tietoon ilman omia liiallisia kokemushavaintoja mututuntumalla ja/tai kerätyillä tarinoilla, ihminen on luulojensa vanki. Oikeastaan ihmiskuvaa on turha tehdä ihmisestä, kun hän usein on muuttuva, ei aina, toki omiin kuvioihinsa juuttuneita on joukossa, eikä kaikkeen voi liittää luovuutta, miten kävisi, jos kirurgi alkaisi järjestellä elimiä uuteen uskoon. Joitakin piirteitä voi nähdä, joku toistaa vain samaa asiaa, mikä sekin tärkeää, ja toinen luo koko ajan uutta, sekin tärkeää, luominen. Yksi näkökulma on katsoa asiaa positivisuuden ja negatiivisuuden kautta, ja näiden ulottuvuuksien kautta maailma on polarisoitunut, hyvät ja pahat. Nimeäisin tämän kevyeksi skitsofreniaksi, ollaan niin kaukana tavoitteissa ja eriytyneenä kauneuteen, hyvyyteen, sokeuteen ettei omaa pahaa nähdä. Mietin tässä kohtaa, kuinka tärkeää on lausuma, Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, se ei ole kertomuksia.

Se on omituista, ettei tätä rumuuden, pahuuden, hyvyyden, kauneuden eikä monen muunkaan merkityksiä nähdä monipuolisesti, vaikka niistä on puhuttu tuhansia vuosia. En sano, että niitä koskaan voisi täydellisesti tietääkään, se on koko ajan niiden havaitsemista, mutta jotain voi nähdä siellä sokeuden sokkeloissa, niin moni annukka ja eero tuo näitä kauneuskäsitteitä tavoitteiksi, esikuviksi, ne ei kehitä, ne luo kilpailua, kateutta ja ahneutta. Siinä olen oppinut hieman, että katselen asioita vallan näkökulmasta. Kun katsomme sokeasti jotain, se saa ihmisen vihaamaan toisen ihailemaa ja/tai rumaa, tämä voi johtaa syrjintään, ja kunkin yksilön tai joukon ominaisuudet tuhotaan. Mielensä selkeyttäneitä on myös, he eivät projisoi, mutta heitä on vähän.

Minulla on aikaa eläkeläisenä tuijotella mediaa, somea ja lehtien juttuja. Ihmiskuvat näiden haastattelemista ihmisistä on usein kovin elitistisiä, kuin eläisivät täysin irti todellisuudesta niin haastattelijat kuin haastateltavat, ihmisyyskokemukset lyödään täysin löperöksi ja/tai vakavaa keskustelua pidetään kiusaamisena, vaihtelu toki virkistää, kun se ei vie ainoastaan ääritiloihin. Usein joudun nykyään sulkemaan television, kun on hirveää naurattamista, kai sitä herättelyäkin tarvitaan, kun ollaan koko ajan kuoleman kujilla, mutta silti on hyvä erottaa ilo ja nauru. Ei ole mikään kauniimpaa kuin erotella näitä, sisäisen ilon syntymää, pienen vauvan naurun riemua, hymyn väreitä ja muita ihania vienoja viehtymyksiä. Minulle syvimmillään ilo syntyy välittämisestä, ei kuitenkaan pinnallisesti ja yksipuolisesti, se syntyy toisen ja itsen onnistumisesta, mutta sitä ei voi vaatia, miten toiselle ilo tai suru syntyy, mutta matkakertojina me ruokimme toisiamme etsimään elämän syviä puroja, joskus kevyemmin, ja vapaudumme myös toisen tuodessa uuden kuvan, liiallisesti itseen käpertymisestä. Podcasteissa ei juuri kuule metsämiehiä, maatilan emäntiä, keittäjia, siivoojia, usein vain julkisen hierarkian yläpäässä olevia, ikään kuin he tietäisivät kaiken ja tämä ei tarkoita etten arvosta heitä, arvostan aina hyvää tietoa, en kumarra herroja. Oma vikanihan se, kun en osaa mennä oikeille kanaville, kyllä minä joskus löydän niitä. Valtamediat ovat valitsijoita, tavoitteellisia, mahdollisuuksien ottajia, määräenemmistövaltaa, ei useinkaan vuorovaikutteista oppimisen tietä toisiltamme. Siellä ei kerrota ihmisistä, jotka eivät voi valita, jotka ovat tuskan vankeja, eivät voi vapautua, kun hallitsevat kontrolloivat, mieli on koko ajan ahdistuksen syövereissä.

Media antaa maailmasta monta kertaa yksipuolisen kuvan, niin ihmisistä kuin tapahtumista. Ei tarvitse kuin kuunnella oikeuskäytänteitä, suurin osa esittää itsensä syyttömänä ja virheettömänä.

On viisasta katsoa erilaisista lähteistä tulevia ihailuja, vihaa ja muita toistemme käsityksiimme ja reaktioihimme liittyviä ongelmia. Yhtälailla kuin ihminen tahtonsa kautta haluaa tuhota, myös ideologiat nostavat pintaan ja vahvistavat vihaamme.

Uskonnollisissa yhteisöissä, joihin liitän kaikki uskomukset politiikkaa myöten, toimii hierarkkiset valtajärjestelmät, niin kuin eläinten käytöksistä olemme nähneet, jossa johtavana tekijänä vaikutuksessa on moralismi ja valta-asema. On syntipukit ja ihaillut sankarit, tuomitseminen on yleistä ja nöyryyttäminen arkipäivää, ikävät asiat suljetaan pois muistista ja/tai ne häviää kauhun alla, niitä ei ole, eletään omissa kuplissa, valikoimme. Asioista puhutaan joskus jäsenten kesken, mutta ei uskalleta vastustaa johtajaa. Kerran aliarvostetuin toi yhteisössään esiin hyväksikäytön muille jäsenille, josta kyllä muutkin olivat uskaltaneet puhua salaa, mutta aliarvostetun suusta sitä pidettiin vääränä, paljastusta. Toinen jäsen toi asian esiin julkiseen keskusteluun,”tuo on sanonut näin” ja asiaa aletaan puida julkisesti hallitsevissa elimissä. Ensin pyydetään anteeksi ja kulissimaisesti uskotaan asian olevan kunnossa, mutta teoissa alkaa näkyä kostoa. Aliarvostetulle ei anneta enää mitään oikeutta puhumiseen, hänet ristiinnaulitaan kuten Jeesus aikoinaan ja alkaa koston kierre. Kun hän kirjoitti muistokirjoituksen kahdelle menehtyneelle, hautajaisissa ei annettu lukea sitä. Häntä ei noteeraata enää mitenkään, häntä häpäistään. Nämä kaikki kielletään tapahtuneen ja näin saadaan murrettua aliarvostetun mieli. Joukkovalta ja hierarkkiset johtamismenetelmät ovat kuin sokeita pisteitä ihmisyyden yleisten käsitysten suhteen, myös eriytyen vääristyneesti kokonaisuudesta.

Ei ole aina helppoa erotella häpeää, ahdistusta, tuskaa eikä monia muitakaan mielen murtajia, joskus ne on selkeitä. Jostain muistan kolme tekijää, hylkääminen, pettäminen ja menettäminen, niitä on aina yhteisöissä, mutta liiallisina ne tuhoaa, kuten ihmisoikeuksien menetys. Tekijöitä voi olla useampi läsnä.

Miten sitten valita oikea, rehellinen ja viisas tutkinta? Periaatteessa olen sitä mieltä, ettei toista pidä ruveta tulkitsemaan, nähdä silti valheet ja ymmärtääkin niitä käsittäen mistä ne syntyvät, eikä vain syyttää vastuuttomuudesta, kun valintamahdollisuutta ei ole. Kunnioitus on hyvä tie aitona, ei käytöstapoihin ehdollistettuina tai valtataisteluasemiin jumittuneina.

Vallan ja tulkitsemisen tiellä syntyy valheita. Otan esimerkiksi Marilyn Monroen, josta on tehty monia tutkimuksia, tulkintoja ja vääristelyitä. Katsoin asian tiimoilta juuri nyt Areenassa olevan sarjan. Se kuvasi merkittävästi hyväksikäytön ongelmia.

Jaottelen ihmisen käytöksen ja teot valinnan, halun ja tahdon alaiseksi ja sitten kaltoin kohtelun seuraukseksi. Kun nämä asettaa vallan ja valinnan kontekstiin tutkimuksessa, niissä on samanlaisia oireita, mutta eri syistä syntyneitä ja kyse on tulkinnasta, ulkopuolelta tarkastelusta. Taustalla tässä on ikuisesti moralismia synnyttävän nautinnon ymmärtäminen.

Kun ihminen saa valita, hän kokee normaalisti nautintoa, nauttii ruuan mausta, kosketuksesta, ihailusta, ja tavoittelee sitä normaalista epänormaaliin. Sitten on väkivallasta ja kauhusta syntynyt ulkoiseen kehoon syntynyt jännite, mitä ei enää saa hallintaan, ruumis on muuttunut itsellisesti toimivaksi, refleksiiviseksi, eikä henkinen puoli enää ohjaa sitä, jossa ihminen psyyken puolustuksessa tuo itseään esiin, kuin nostaakseen näkyväksi itsensä ja näyttää kuin ihminen tahtoisi ja olisi narsistinen pyrkyri, pelko on ehdollistunut ympäristön ihmisiin ja se näkyy käyttäytymisessä, mutta seuratessa tarkemmin huomaa epäjohdonmukaisuutta. Tämä näkyi minulla selvästi käyttäytymisessä, kun olin häpäisyä harrastavissa yhteisöissä, hirveä pelko, kun kaikki oli menetettävissä toisten vallan alla, trauma aktivoitui. Katsoin muistiani virkistääkseni Marilynistä dokumentin. Siinä kerrotaan kuinka Marilyn oli toinen ihminen yksityiselämässä, pelokas, arka ja vetäytyvä. Psyykkinen puolustus oli tuonut pintaan kehon yliaktivaation, kun hänet on raiskattu 8 vuoden iässä, jota sitten seksualisointiin, viettelykseksi määriteltiin ja omaksi tahdoksi, julkikuva luotiin tätä hyödyntäen. Mafiosot murhasivat hänet lopulta huumemyrkyttäen.

Tuo ulkopuolelta tarkastelu ihmisyyden suhteen on usein, ei aina, vakava, vääristävä ja totuutta väistelevä, se on valtaa ylitse toisen. Ihmisellä tulee olla oikeus normaalisti kokea tunteita, aistimielihyvää oman tahdon ja halun kautta, se on ihmisyyttä, minuutta ei tule hävittää, ylivalta on vaarallista. Kun ulkopuolelta tarkkailevat kehittävät ihmisyyden ja ihmiskuvan kontrolloimalla ja moralismilla, se on ylivaltaa eikä välittämistä, ei kunnioittamista eikä ihmisoikeutta kasvaa ihmisenä. Tämä vallan väärinkäyttö on hyvin yleistä yhteisöissä, jätetään huomioimatta, turhautetaan mielen avulla, estetään valintoja, kierrätetään mielikuvien kautta valhetarinoita, pelataan pelejä tmv. Ihanteena voimme todeta, että ihmisen pitäisi oppia erottamaan tosi ja valhe, mutta kun huomaamme että pääosin ihmiset menevät mukaan valheeseen ja sokeaan ihailuun, saamme vain pahaa aikaan. Olen konkretian kannattaja, sokeat ihailut ovat hierarkkista valtaa kasvattajina. Siksi olen myös tasavallan kannattaja, erilaisuutta kunnioittaen ja ruokkien. Kun moralismi kukoistaa, ihmiset näkevät oman itsekkyyden toisessa.

Kun näitä ongelmia psykologisoidaan ja/tai vain psykologisesti hoidetaan, ikään kuin helpottamaan kokijan mieltä, se ei poista perusongelmaa, toisten ylivaltaa toisen tulkitsemisessa. Tällaisia menetelmiä näin koko elämäni ajan, juoruilun kautta asioiden käsittelyä. Ammattiosaamista tarvitaan, mutta ihmiskuvissa se on monta kertaa johtanut tutkimuksissakin oman maailmankuvan kautta jäsentymiseen, ei vielä todellista kuulemista ja todellisia tapahtumia erityisesti juuri tässä ihmiskuvan tulkinnassa.

Raija