MUISTIN KOUKEROITA

 

Päivittäin tulee esiin ihmisten muistien ongelmia. Ihminen torjuu todellisuutta, sitä mitä ei kestä, pakenee mielen suojiin ja syyllisyys sekä häpeä alkaa nakertaa siivuja pois muistimaisemasta, totuus ei ole helpoin tie kasvun matkalla. Joskus se on itse valittua, joskus ympäristö vaatii tietynlaista muistia ja tarinaa, pelot vääristävät olemassaoloa ja muistia, hyväksyttävyyden ja eloon jäämisen kamppailussa ne säätelevät muistia, vaikka ihminen ei aina itse valitsisi, mieli tekee sen suojautuessaan, mutta myös vallanhalussa. Todelliset väkivallan teot viiltävät syvää avohaavaa traumatisoiden. Tavoitteena toivoisi olevan, että pääsääntöisesti muistaisimme ja olisimme tietoisia valinnoistamme. Muistit ovat kehittyneet jokaisella persoonallisten taipumusten puitteissa, mutta myös ajan arvojen mukaan. Muistan ajan, kun kuulo- ja näkömuistini ohjaavin vaikutus alkoi vähentyä ja opin kinesteettistä, tunnemuistia ja mielen variaatioita käännepuolineen ja muistia suojaten, eritellen ja säilöen. On lyhytaikaista muistia, säilö eli pitkäaikaista, tapahtumamuisti, kuulo, näkö, tunne, keho.

Ajatuksiaan voi tutkia hahmotuksen, havaitsemisen, keskittymisen, loogisuuden, kokonaisnäkemyksen ja erittelyiden kautta. Ohjeita on pilvin pimein, mutta usein ne tulevat hyväosaisen suusta, niinkö minulla nyt, mutta kestihän tuo seitsemänkymmentä vuotta itselläkin selkeyttämisen taidon oppiminen, eikä koskaan tule valmista. Elämä on siitä armollinen, että jatkuva muutos ja kehitys tuo oppimisen kautta uutta kiinnostavaa esiin. Moni vaatii toiselta vastuuta ja väittää, että ihminen valitsee itse, se on kyllä tavoite, tai soisi olevan. Jatkuvan nöyryytyksen, laiminlyöntien, osattomuuden, ihmisarvon puutteen vuoksi valinta ei ole aina mahdollista, psyyke voi riehua liiallisesti tuhoten ajattelukyvyn, järjen ja tunteet epäselviksi. Armoa tarvitaan enemmän kuin sitä on tarjolla.

Jo poismennyt vanha ystäväni taisteli elämän kolhujen kanssa, etsien tietä mielen rauhaan ja harmoniaan. Hänen lastensa isä oli hyväksikäyttänyt heidän tyttäriänsä, ja hän oli mennyt apua pyytämään, mutta ei uskottu, vaan pidettiin harhoina ja kuvitelmina. Sosiaalialan opiskeluissa ja töissä kuulin monenlaisia elämänkokemuksia ja tarinoita. Elämä on siitä ihmeellistä, että voimme nähdä kokemuksia ja kuvauksia elokuvissa, kirjoissa, tarinoissa, kuvissa ja ne ovat yllättävän yleisiä, taustalta löytyy samoja tapoja ja toimintamalleja, joita käytetään maailmanlaajuisesti, samoja tunnekierteitä ja monet kertomukset tuntuvat omilta. Järkytys oli tälle edm. naiselle oli niin suuri, että saatuaan lapset täysi-ikäiseksi, hän lähti kiertämään maailmaa löytääkseen totuutta elämästä, ihmisyydestä ja itsestään, Intiasta aina Afrikkaan, Ranskaan ja Amerikkaan, pääosin uskonnollisista yhteisöistä.

Tapasin äidin vaellusvuosien jälkeen ja viha oli yhä hänen voimakkain tunnekokemuksensa. Hän sulki ystävät ympäriltään, tuhosi kaikki muistot menneisyydestään, aloitti nk. tyhjältä pöydältä, jopa lasten valokuvat hän tuhosi, muistot olivat liian kipeitä. Muutama aika sitten kohtasin vastaavan henkilön. ”Hävitän kaikki kuvat”. Olisin halunnut neuvoa; selkeytä, kohtaa ja tutki vihaasi, missä on sen juuret, mutta joskus on parempi olla hiljaa, kun ihminen ei kestä edes itseään ja kokemuksiaan. Silti suosittelin puhumista apukeinona toisten kanssa, koska tiedän, että oman todellisuuden ja todellisten tapahtuminen kieltäminen tuhoaa mieltä ja muistia, puhuminen, havaitseminen ja havainnointi selkeytyy vuorovaiktuksen avulla, erityisesti, jos ongelmia esiintyy, mielikuvat lisääntyy hahmotusten kautta, eri näkökulmat.

Pääosin ihmiset heijastavat vihan tunteet toisiin, projisoivat, kehittävät tarinaa sen ympärille, selittävät, että se on tuon toisen ongelma. Monille kohtaamilleni ihmisille on ollut vaikeinta katsoa tekoa mikä on tapahtunut eri konteksteissa, mikä vihan on aiheuttanut ja usein se onkin vallanväärinkäyttäjädiktaattorin tekosia, jota ei uskalleta vastustaa, vaan totellaan ja uskotaan hänen luomaansa satuun tapahtuneesta, hyväksyttyä julkitotuutta. Psykologit ja psykiatrit voivat selittää ongelmaa vanhempisuhteella, itse en enää lankea tuohon ansaan, mutta pidän sitä mahdollisena. Useimmiten mielen solmuun joutuneilla on aivan arkinen ongelma, he menettävät kaikki läheiset, jos uskaltavat vastustaa hirmudiktaattoria, he menettävät elämää.

No, tällaisia tänä päivänä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ahdistavista tunteista pääsi eroon, kun kohtasi totuuden tapahtumista. Moni seikkailee muistin kanssa, onko se oikein vai väärin muistettu ja lähtee valtataisteluun, kenen muisti oikein, tärkeää tietysti tämäkin, mutta kannattaa kurkistaa sinne muistin taakse, tunteisiin, mitä on tapahtunut, yrittää saada muisti palaamaan todelliseen tapahtumien suhteen tarinan sijaan, kun tunne on sen voinut piilottaa näkymättömiin.

Raija

HÄPÄISEMISEN KULTTUURIT

 

Maailmassa toisten kontrollointi ja hierarkkiset alistamisen menetelmät, häpäiseminen ja syyllistäminen ovat arkipäivää, ikään kuin oma filosofiansa, jossa pahuudelle ja tietämättömyydelle annetaan etusija ja se saa johtaa tekoja. Selkeästi todistettua ja tietoista ihmisyyden hyvään kehitykseen tähtäävää ei yhteisöissä ilmene yleisessä mielikuvatodellisuudessa, on populismin kierteitä, joilla hallitaan ihmisiä, valtapolitiikkaa. Koulutuksissa näkyy ideologiset perusteet ilman kokonaisuutta ihmisyyden kehityksestä, politiikka sotineen ja kirkko jalkapuineen ovat häpäisyn ylläpitäjiä juuriltaan, vallan pelejä, kaupallisuudenkin kautta, omistaminen on oikeuksien perustaa, niin materiaalisesti kuin henkisesti kuviteltujen ihmiskuvien kautta. Nämä voisi nimetä ihmisen hyväksikäytöksi.

Häpeän ja häpäisyn juuret ovat ihmisyydessä syvällä, luoduissa opeissa sekä kulttuureissa tavoiksi ja asenteiksi kehittyen. Alkuun lapsi häpeää, jos hän näkee omista kokemuksista erilaista, hän alkaa vierastaa erilaista noin seitsemän kuukauden iässä ja on mieltynyt hoivaajiensa tapoihin. On hyvä erotella terve ja sairas tuhoava häpeä, Tommy Hellsten on sanonut, ihminen, joka ei tunne häpeää on hirviö. Ihmisen ongelmana on heijastaa omat kokemukset toiseen ja silloin ei tunneta vastuuta itsestä vaan sosiaalisen vallan kautta kehittyneet tavat hallitsevat ajatusmalleja. Terve syyllisyys on tärkeää, emme voi muuten kantaa vastuuta, jos ja kun teemme rikoksia. Tietomme ja taitomme rakentavina sekä suojelevina perustellun tiedon pohjalta ja tuloksia siinä saaden, ovat kuin hyvän auttamisen ja perustehtävän runkoa, jossa pysymme pystyssä, työ tukee meitä.

Alkukantaisimmatkin kulttuurit kantavat sisällään syrjintää ja alistamista, häpäisyä, mitkä perustuvat vahvempien rooliin, harvemmin heikomman, mutta tunne-elämässä sitäkin voi tulla esiin, alistumisella vallankäyttöä, mikä on pelosta kehittynyttä, keinoksi, kun muuten ei saa elää. Joukkovallalla on omat ongelmansa tietotodellisuudessa. Tunnealistumiset ovat harvinaisempia ja enemmän vallan väärinkäyttäjäihmisten luomia tekoja ja teorioita ja vastuun pakenemista omista teoistaan. Tutkimusten mukaan syrjäytyminen on vakio, n. 10 – 20 % yhteisön jäsenistä. Katson tämän syntyvän siitä, ettei tervettä syyllisyyttä ja häpeää koeta, vaan yhteisöjä hallitsee hierarkkiset valtarakenteet, syyllistetyt ja häväistyt kantavat toisten tekojen seurauksia vainoavina tekoina. Sillä on pitkät perinteet, keskiajalla kuninkaan tekemän rikoksen maksoi hengellään alamainen sovitusti.

Kun ihminen on kateellinen, heikosti hoidetuissa sosiaalisissa suhteissa, hän haluaa toiselta pois toisen ominaisuudet, heijastaa toiseen omat kokemukset ja tekee päätelmät omiin mielikuviin pohjautuen, kun itsetuntemus ei ole kehittynyt. Siksi tasavertaisuudella yleisessä eetoksessa on merkittävä rooli kateuden estämisessä, pelisääntöjen reiluudella yhteisyyden hoidossa. Hierarkkiset järjestelmät luovat vallan avulla kateudelle voimaa, parempi kilpailussa olisi pyrkiä tiedon kautta osaamiseen. Joskus pohdin sitäkin, kun ei tiedetty, kuinka nainen tulee raskaaksi, mies kadehti naisen luomaa elämää, se siitä peniskateudesta. Eläinmaailmassa voi nähdä, kuinka urokset tuhoavat jälkeläisiään, saadakseen paritella ja omistaa naaraan. Pidän parempana pitää yllä sellaista tietoa, kutsuttakoon sitä, vaikka sivistykseksi ja ihmisyyden kehitykseksi, jossa arvot päämäärinä ohjaa hyveiden kautta, eikä eläimelliset vaistomme, liskoaivot nouse hallitsemaan ja määrittelemään asenteena ihmisyyttä tyyliin, mutta koska kun näin voi tapahtua. On uskallettava kysyä, missä olosuhteissa. Moni sanoo, että seksuaalisuus on ohjaavin tekijä, Freud nimitti sitä elämänvoimaksi. On luonnollista, että aistimukset tuottavat energiaa ja ovat perusta, niitäkin liikuttaa taustalla tahto ja halu ja kun niitä ei saa kokea, aistimukset heikkenevät, jos ei ole vuorovaikutusta, lyhytaikainen muisti alkaa heiketä tuottaen dementiaa.

Häpäisemisen kulttuurit tulevat paljolti uskomuksista, mielestä syntyneenä ja pelon seurauksista mielikuvien ylipursuamisena, ei niinkään uskosta ja luottamuksesta hyvänä oppimisena, ei turvallisuuden tunteesta. Negatiivinen häpeän ylivoima näyttäytyy liiallisesti sulkeutumisina, asentoina, tekoina, vihana, yliaktiivisuutena, suojautumisessa lamaantumisena, jossa ei enää mieltä ole, tekemättömyytenä, ne ohjaavat enemmän kuin hyvä tietoinen toiminta terveenä. Hyvä havaitsemisen kulttuuri on oppimista aistimusten kautta niin, ettei kohtelun kautta tuleva ylimieli ole pääosassa, vaan hyvin rakentunut tieto ja tietoisuus, oikeudet tunteisiin tiedostamatonta kunnioittaen tunteiden suojana ja yksilön oikeutena. Kristinopissa nämä ovat ydinkysymyksiä ihmisen henkisessä kasvussa, löytää tiensä sisäiseen minuuteen, kokea tunteita vuorovaikutuksen kautta, ei ainoastaan kehotunteina, jotka näen aistimuksina. Uskontojen kautta on ajauduttu suurimmaksi osaksi sanakielen kautta ymmärrykseen, mikä sekin tärkeää, mutta toistoina se voi viedä pois sisäisen minuuden tunnekokemuksen yhteydestä ja juuri usein sen vuoksi ihmiset ajautuvat mielen vankilaan ja siitä ohjautuviksi, niiden kautta moralismiin häpeän ja syyllisyyden vaikutuksesta, kun niissä kontrolloidaan toista, eikä yksilön omatunto ole ohjaava tekijä, mikä kasvatuksessa on tavoite. Se on sosiaalistamista yhteisövaltaan, missä ylivallalla luodaan tietoisuutta, eikä ihminen kasva ja itsenäisty vastuulliseksi itsestään, toinen on kontrolloija ja tietoisuuden määrittäjä. Hyvässä kehityksessä ihminen osaa erottaa aistimusmuistit mielen kautta syntyneistä, mutta tiedämme, että vanhoillakin nämä voivat kadota, ja hän palaa lapseksi, mikä voi sekä olla tuhoava, että rakentava, riippuen oppimiskyvystä ja yhteydestä sisimpään, tunneyhteyteen, ihmisyyden välittämisen ylläpidossa. Useimmiten taustalla mielen väkivaltaisuudessa on huono kohtelu tai yksipuolinen ihmisyyden kehittäminen.

Omaa häpeää tutkiessa on hyvä miettiä, tekeekö tekoja, onko häpäisty ympäristön taholta, vai tunteeko häpeää pelkästä olemassaolosta.

 ”Olenko minä veljeni vartija”, sanotaan Raamatussa. Nykyinen taisto idän ja lännen filosofioiden erossa on juuri tämä yksilöllisyyden tunnustaminen. Itä halua yhteisökontrollit, joiden mukaan yksilöllisyys ulkoa havaiten määritellään, minkä myös osittain lääketiede on omaksunut käytänteiksi.

Häpäisemiselle muotoutuu rakenteita. Kun ihmisestä aletaan puhua pahaa, siihen etsitään tarinassa syntipukki ja yritetään todistaa pahaksi. Ihminen, joka todistaa, jää tarinan vangiksi ja kun vielä omat havainnot eivät tue tarinaa, syyllisyys ja tuska tuhoaa todistajaa, ristiriita. Vastakkaisilmiö syntyy monelle siitä, että joku on syyllisen roolissa, ja syyttäjä joutuu ykskaks syyllisen rooliin itse, hän huutaa kuin leijona tuskissaan, vaikka on vain kerran sanoin tapahtunut, ja toinen on kantanut syyllisyyden taakkaa vuosikausia valtaroolien avulla. Häpeä kulkee pääosin tiedostamattomien tunnekokemusten kautta, vaikenemiset, eleet, ilmeet, äänenpainot, sulkemiset, estämiset itseilmaisuun, alistamiset ulkopuolelta, käskyjen kautta annetut pakotteet uhaten jne.  Tällöin usein lähdetään etsimään syytä ongelmiin persoonallisuuksista, oireileva ja kovaa huutava saa apua, mielenterveytensä menettänyt ei useinkaan.

Ihmistä tulisi nähdä kokonaisena ja eriytymiskykyisenä oppimaansa nähden, irtaantumatta johonkin osaamiseen näkemättä muuta kuin osan. Eräs henkilö kertoi tässä taannoin, että oli ollut Madagaskarilla reilun kuukauden. Siellä eletään tässä ja nyt elämää, ei huolleta, ei ennakoida, ei mietitä. Luonto on pilaantunut, uskomuksena, että kaikki hoituu, ei ole järjestelmiä, mitkä suojaisivat, ei vastuullisuutta, ei menneisyyttä eikä tulevaa. Uskomukset voi nähdä myös hyvänä, kun ne suojelevat, ja tieto tukee aina perusteltuna. Hyvin helposti uskomuksista syntyy yhteisyyden ongelmia, jossa tottelevaisuus ja hierarkiat ohjaavat tekoja, tunteita ja tuntemuksia ilman viisaita valintoja, ihmiset ovat orjia tavoille.

Eikö sitten voi valita vapaasti? Usein valinnan vapauksista tulee ihmisyyden rajat ja kasvun estyminen, oppimisen typistyminen, kun valitaan vain jokin puoli ihmisyydestä. Voi sanoa, että 1800–1900 luku on häpeän ja syyllisyyden historiaa ihmisyyden suhteen, mikä on vienyt kehitystä taaksepäin. Vallaton vapaus ei ole hyväksi. Madagaskarin elintavat veivät oppimisen ainoastaan aistimielihyvään tässä ja nyt kokemuksena, tavallaan mielen ominaisuuden ehtoon ilman sisäisen minuuden kehittämistä vastuullisiin valintoihin, kehoaistimusten ohjaukseen. Sisäisen minuuden tavallaan hyve, jos pahekin ylivallan seurauksena on tunteet, jotka syntyvät vuorovaikutteisesti toisiin nähden yhteisyyden uskomuksina ilman yksilöllisyyttä vain kollektiivisiin uskoen, on vain näkemys, johon uskotaan. Meidän todellisuutemme on jatkuvasti menneisyyden kautta mielikuviksi syntyvää, emme voi kieltää tositapahtumia toisiksi, kuten väkivaltaa, joka aiheuttaa psyykkisen puolustuksen ja vaikuttaa havainnointiin. Voimme helpottaa asioiden käsittelyä tarinoiden avulla, etäännyttämällä oma kokemus.

Odottaminen on yksi merkittävimmistä asioita, mikä vaikuttaa ihmissuhteissa. Mitä meillä on oikeus odottaa ja tuoko se mukanaan ongelmia, jotka eivät ole hyväksi. Tiedämme, että lapsi alkaa ihailla vanhempiaan ja matkii heitä. Vuorovaikutuksen kautta ja vanhempien palautteista lapsi oppii myös ihailemaan ja arvostamaan itseään, syntyy itsetunto, -arvostus ja -kunnioitus, tämä on yksi syvimpiä asioita ihmisen jaksamiselle ja pärjäämiselle, syvintä, jossa palautetta on kehonliikkeet, eleet, ilmeet, asennot, katseet, sanallinen viesti, tunteet, arvot ja arvostukset. Jeesuksen kasvutarinassa on suuret odotukset Jumalalta, täyttyykö ne, vai jääkö hän yksin ja tulee hylätyksi, vai itsenäistyykö hän ja vapautuu odotuksesta, että Jumala hoitaa kaiken, ihmisellä on myös vastuu. Jalustalle nosto ja siitä odotuksien syntyminen tuottaa ongelmaa vastuunkantoon ja itsenäistymiseen, odotuksesta voidaan rangaista vallan väärinkäytössä, et täyttänyt minun ehtojani. Puhtaus, täydellisyys ja vilpittömyys virheettöminä on odotuksessa tavallaan ansa, on uskallettava irtaantua ja otettava vastuu, itsenäistyttävä ja uskallettava nähdä pahuutensa ja tiedostettava, että hyveet ovat päämääriä. Itse sain kokea varhaislapsuudessa syvän kunnioituksen itseeni nähden leikin ja itseilmaisun kautta ja vielä kansakoulun alaluokilla. Sitten tuli yhteiskunta, joka osoitti halveksunnan eikä kuunnellut. Odotin kunnioitusta, sitä ei ollut. Kun taustalla oli paha trauma ja sen salaaminen sekä huomioonottamattomuus, huono kohtelu vahvisti traumaa.

Sivistyneessä yhteiskunnassa on lupa odottaa hyvää kohtelua, opiskeluoikeutta, hyvinvoinnin tekijöitä monella kehitysalueella, kieli, mieli, tunteet ja sosiaaliset suhteet, joissa ihminen saa tukea ympäristöstä omalle kasvulleen, välittämistä. Yhteisöllisyydet ovat paljolti kehittynet uskomuksiin ja mielikuviin, joissa on enemmän luuloja, kuin totuutta. Se on yksi yksilön tuhoa tuottavista asioista. On eri asioita persoonallinen kehitys ja kohtelusta tuleva persoonallisuuden rikkoutuminen ja vauriot. Ilman sopimuksia ja lupausten pitämistä emme pääse hyvinvointiin ihmisten suhteen. Tunne-elämän hoitaminen ja oikeus olla osana ihmisyyden kehitystä on osaamista ja vaativaakin. Kaikkein vahvimmat tunnesiteet ovat lähimmäisiin, joten hoidettakoon niitä lempeydellä ja kunnioituksen otteella, opetellen koko ajan uutta. Mielen hoito vaatii inhimillisyyttä, sille ei voi antaa päätösvaltaa ihmissuhteisiin, sitä on hoivattava kuin pientä lasta, ettei se ala öykkäröimään. Kuten joku viisas on sanonut, ”jos kiellät tunteet, ne alkavat siirrellä vuoria”, eli niiden voima on järisyttävä niin hyvässä kuin pahassa.

Raija

VASTUUNKANTO JA LIEVENTÄVIÄ ASIANHAAROJA

 

Ihan helposti ja kevyesti me vaadimme vastuuta ihmiseltä teoistaan, mikä on periaatteessa oikein, mutta sisältää niin monia ongelmia, ettei se ole itsestäänselvyys. Vapaus, valta ja vastuu kuuluvat eittämättä yhteen, mutta miten ne saadaan hyvään kompetenssiin todellisuuden ja totuuden huomioiden, että seurauksena olisi hyvinvointia niin ihmisille kuin luonnollekin. Oikeudellisesta näkökulmasta syyntakeettomuus on määritelmä, ettei ihmistä voida katsoa enää vastuulliseksi teoistaan, vaikka hän on ollut toiminnallisesti tekoja tekevä ja valtaa käyttävä, mutta ei olekaan tietoinen teoistaan, ei vastuullinen.

Näen ongelmia siinä, ettei valtaa käytetä oikein, vastuuta ei ole, eikä lait enää suojaa ihmistä, vapaus voi johtaa tuhoon. On monia tapoja häivyttää nämä, saada ihmiset tekemään omien arvojen mukaan, uskomaan käsittämättömiin ideologioihin. Tällöin haluan antaa ihmiselle vastuuvapauden, jos hänelle on syötetty väärää tietoa, uskoteltu epätodelliseen, opetettu käyttäytymään ihmisyydestä irrationaalisella tavalla valtaa pitävien vaatimuksesta tai olosuhteiden ehdoilla. Parhaita oppeja olen saanut elämään havainnoimalla, tunnustamalla tosiasioita, opiskelemalla. Aina asiat eivät ole edes vaikeita. Psykologian tutkija Johar kuvaa ihmisyyden todellisuutta ikkunan avulla, neliosaisena, itselle ja toisella näkyvä ja näkymätön. Erving Goffman loi teorian, jossa hän kuvailee yhteisön vuorovaikutuksia näytelmäksi, joita he esittävät rooleissaan, alla hänen esittelynsä.

On järkyttävää lukea, kuinka vähän saattaa olla tietoa, joihin valta ja vastuu oikeuttaa. Jokin aika sitten luin Helsingin sanomien artikkelin, ”olemme aamulla erilaisia kuin illalla” (löytyy twitter profiilistani, NaumanenR, myös Facebookista). Persoonallisuuden tutkimuksissa ei ole huomioitu sitä, mitä ihmiselle on tehty, on siellä yksi lause. Olen täysin vakuuttunut, että ainoastaan persoonallisuuteen tuijottavat ja tekojen vaikutuksen hylkäävät, niin populistit kuin ammatinharjoittajatkin saavat aikaan vakavia mielenterveysongelmia. Tätä asiaa kuvasi hyvin Finlandia palkittu Iida Rauma kirjassaan Hävitys.

Kun yhteisöissä on helppoja asioita, ne sujuvat ongelmitta, mutta vaikeimmissa asioissa menee sukset ristiin, alkaa hylkimiset, sulkemiset ja rangaistukset yksilökeskeisesti. Olin vuosikymmeniä yhteisössä, jossa oli hyvä henki, huumoria, toimintaa, keskustelua, välittämistä ja rakkautta, mutta sitten toin esiin traumani, kuinka ja miten se oli vaikuttanut muiden käyttäytymiseen ja suhteeseemme psyyken tasolla. Sain olla kiltti tyttö. Sitten suljettiin yhteisöstä pois, yhteisön eetos salli vain mukavia asioita, eikä ymmärrystä ollut roolien vaikutuksesta toiseen suhtautumisessa. Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että joukon heikoin, vahvin, pelokkain, suuria himoitseva ja vallanhimoisin tai erikoisin alkaa johtaa ryhmiä, ei aina tietoisesti vaan peläten todellisuutta. Vapailla markkinoilla tämä on arkipäivää, johdattelu, kilpailu omasta asemasta. Kun ajattelen elämääni, en voi hyväksyä sitä, että ylhäältäpäin on saneltu, mikä elämässäni on hyväksyttävää, mikä määrä, mikä osa, mikä asia, minkä suhteen, kieli, tunteet, mieli, keho ilman kokonaisuutta. Itsemääräämisoikeus on mielenterveyden perusta.

Suomessa on perhevastaista politiikkaa, vanhempia saa murjoa moukarilla. En usko läheskään kaikkia väitteitä mitä vanhemmista väitetään, ne ovat osittain virhearviointeja ja suhteettomiksi paisuteltuja asioita. Vakaviin vanhempien ongelmiin on puututtava. Se sijaan olen vakavasti miettinyt sitä, miten paljon meillä ihmiset samaistuvat opettajiin. Hyvän ammattitaidon omaava henkilö tietää ihmisoikeudet, oppimisen alkeet ja antaa tilan ihmisyydelle.

Entä jos opettelet katsantokantaasi ottamatta negatiivista moralistista kantaa ihmiskuvasta käsin, hyvä/paha akselilla, toteat vain, että aistimukset tuottavat muistikuvaa ja mielikuvitus värittää sitä, yrität saada mahdollisimman totuuden mukaisen kuvan tapahtuma-analyysiin, et anna psyyken määrätä asiaa. Muisti nyt on vaan niin erikoinen, että siihen liittyy niin monia asioita, havaitseminen, aktivisuus, tahto, halu, entiset kokemukset, tavoitteet, tietotaitosi ja mitä muuta asiantuntijat osaisivatkaan kertoa, etsimisen ja kartoittamisen tie on ihan hyvä.

Syyllisyys ja häpeä, nuo sosiaaliseen kontrollointiin vahvasti vaikuttavat asiat, mistä ne syntyvät, miten syntipukit ja tarinat vievät meidät mielikuvituksen vyöryssä pois todellisuudesta, kaksinaismoralismi, jossa valtaa on annettu tarkkailijaksi toisen yli ja uhrataan yksilö. Asiaa ei voi yleistää ja uhrit, joita kohdellaan huonosti, eivät ole syypäitä toisten tekoihin, vaikka heillä olisi ahdistusta ja tuskaa, se ei ole omastatunnosta syntynyttä, vaan teon aiheuttamaa.

Raija

 

Helsingin avoimen yliopiston sivuilta määritelmää.

Erving Goffman (1959): Arkielämän roolit

"Tarkkaava oppilas, joka pyrkii olemaan nimenomaan tarkkaava ja avaa silmänsä ja korvansa ammolleen vain opettajan puheelle, kuluttaa voimansa tähän rooliin niin tyystin, ettei hän lopulta kuule mitään" (Sartre, sit. Goffman).

Erving Goffman syntyi Kanadassa vuonna 1922 ja kuoli Philadelphiassa 60 vuotta myöhemmin. Vuosiin mahtuu symbolisen interaktionismin koulukunnan puitteissa käynnistynyt tuottelias tieteellinen ura, joka usein luokitellaan enemmän sosiologiseksi tai antropologiseksi kuin varsinaisesti sosiaalipsykologiseksi. Mikrososiologia on useimmin Goffmaniin liitetty termi, joka merkitykseltään lienee yhteneväinen "sosiologisen sosiaalipsykologian" kanssa. Goffmanin mikroanalyysillä on joka tapauksessa ollut valtava vaikutus aikansa sosiaalipsykologiseen ajatteluun minän, sen esittämisen, roolien, sosiaalisen vuorovaikutuksen ja laitostumisen alalla. Goffmanin sosiologisuudesta tiukasti kiinni pitävät myöntävät toki hänen olevan psykologienkin laajasti siteeraama klassikko.

Suoritettuaan perustutkintonsa Torontossa Goffman siirtyi Chicagon yliopistoon, jossa hän tapasi 1940-luvun symbolisen interaktionismin suuret nimet. Herbert Blumerilta Goffman omaksui "pehmeän" aineiston käytön: mm. kaunokirjallisuudesta, erityisesti elämäkerroista, päiväkirjoista, vapaista haastatteluista ja osallistuvasta havainnoinnista koostui Goffmanin menetelmävalikoima. Välitön "kasvoista kasvoihin" -vuorovaikutus kiinnosti Goffmania eniten, ja vaikka Blumer arvostelikin tätä rajoittuneisuutta, ei hän voinut suojattiinsa vaikuttaa. Ihmisenä Goffmanin sanotaankin olleen luonteeltaan vaikea. Taipumus olla eri mieltä ja riitaantua lähipiirin kanssa ehkäisi sittemmin oppilaiden kerääntymisen hänen ympärilleen ja koulukunnan muodostumisen.

Rooli-käsitettä Goffman tulkitsi Blumerin tapaan väljästi, roolin ollessa lähinnä viitekehys, jonka sisällä oli tilaa luovaan vuorovaikutukseen muiden kanssa. Varsinaisena tutkimuskohteena Goffmanilla oli kasvoista kasvoihin -tilanteiden rakenne, "vuorovaikutuksen järjestys", josta hän jatkuvasti oli kiinnostunut. Viimeisessä artikkelissaan 1983 Goffman laajentaa face-to-face-rajausta puhuen body-to-body- interaktiosta ja samalla myös välittyneistä sosiaalisista tilanteista.

Nuori Goffman harjoitteli kenttätyötä chicagolaisen etnografikoulutuksen sääntöjen mukaan sekä suuressa sairaalassa, Las Vegasin pelikasinolla että perinteisellä maaseudulla. Shetlannin saarille suuntautuneen antropologisen kenttätutkimuksen tuloksiin pohjautuva teos The presentation of self in everyday life oli ilmestymisestään (1956 ja 1959) asti menestys. Goffman vertaa vuorovaikutusta näytelmään: "Kenties ihan koko maailma ei ole näyttämöä, mutta on vaikeaa osoittaa, missä suhteissa näin ei ole". Tämä ns. dramaturginen lähestymistapa esittää ihmiset näyttelijöinä, usein melkoisina teeskentelijöinä tai ainakin omaa rooliaan erilaisin tehostein korostavina - laskelmoidusti tai spontaanisti. Kaikki sosiaalinen läsnäolo muiden havaintojen kohteena on näyttämöllä oloa, ja ihminen/näyttelijä pystyy yleensä itsekin arvioimaan omaa esitystään ja tarvittaessa muuntelemaan sitä.

Jo ennen bestsellerinsä kirjoittamista Goffman oli kiinnostunut statussymboleista, jotka ilmaisevat ammatillista asemaa, mutta joita voidaan käyttää myös vilpillisiin tarkoituksiin: "Yhteiskunta on järjestäytynyt sen periaatteen mukaisesti, että kenellä tahansa yksilöllä, jolla on tietyt sosiaaliset piirteet, on moraalinen oikeus odottaa muilta asiaankuuluvaa arvostusta ja kohtelua." Ehkä tärkein kaikista Goffmanin käsitteistä on "vaikutelman hallinta". On suuri ero sillä, jos joku luo vaikutelman tai hänestä syntyy tai jää vaikutelma. Yksilö pyrkii säätelemään sitä informaatiota, joka hänestä välittyy yleisölle; vaikka Goffman kuvaisi pätevän lääkärin toimintaa, hän keskittyy toiminnan niihin puoliin, jotka enemmänkin luovat vaikutelmaa kuin ovat työtä itseään.

Jokaista käyttäytymisemme yksityiskohtaakin voidaan käyttää vaikutelman hallintaan. Asentomme, ilmeemme, liikkumisemme, kaikki viestii kanssaihmisillemme - varsinaisen, peilin edessä valitun "julkisivumme" (asu, korut, meikit) ohella. Kotimme, huoneemme, työpöytämme ovat näyttämöä, jolla luomme haluamamme vaikutelman. Teatteri-analogian mukaisesti jokainen meistä on näyttämöllä, tietyn esityksen kannalta "esillä" tämän esityksen yleisölle, mutta ei jatkuvasti. Näyttämön vastakohta on tausta-alue, jolla esityksestä voidaan luopua, rentoutua tai suunnitella seuraavaa näytöstä. Tiimi on yhteistä esitystä yhteisin säännöin ja symbolein toteuttava joukko ihmisiä - perhe, työryhmä tai vaikka ystävättäret tausta-alueella peilaillessaan, kohentaessaan näyttämövarustustaan ja miehistä puhuessaan, mutta jo heti ensimmäisen miehen tullessa näköpiiriin taas esiintymisvalmiina "näyttämöllä".

"Kasvot" on eräs tärkeimmistä käsitteistä, ja Goffman määritteli vaikutelman hallintaa lähellä olevan termin "kasvotyö". Kasvojen säilyttäminen on rooliesityksessä keskeistä, oman roolin eheys ei saa esityksessä särkyä, mutta toisaalta myös vuorovaikutuskumppanin kasvoja on kunnioitettava. Arkielämän rooliesityksissä olemme samanaikaisesti esittäjän ja yleisön rooleissa.

Goffman luonnehti minää toisin kuin psykologit: "Oikein lavastettu ja esitetty näyttämö johtaa yksilön tulkitsemaan minän esitetyn hahmon ominaisuudeksi, mutta tämä ominaisuudeksi lukeminen - tämä minä - on kyseisen näyttämön tuote eikä sen syy". Goffman jakaa minuuden esittäjään ja roolihenkilöön. Esittäjä on huolissaan vaikutelman uskottavuudesta, roolihenkilöllä puolestaan on erilainen "ideaalinaamio" eri näytelmissä. Minuutta esitetään usein vilpittömästi pyrkien antamaan totuudenmukainen kuva itsestä, ja vaikka esitys ehkä onkin hieman erilainen erilaisissa tilanteissa, on valinta esittäjän oma. Roolihenkilö ohjautuu muiden odotusten mukaan, usein kyynisen tietoisena roolistaan ja kulloistakin roolia ohjaavista pyrkimyksistä.

Goffmanin teoksista välittyvä ihmiskuva on syystäkin askarruttanut sosiaalipsykologeja: missä on identiteetti, jolla olisi jatkuvuutta? Mitä on aitous tai vilpittömyys? Tärkeintä on, että yleisö pitää, tai ainakin osoittaa pitävänsä esitystä aitona. Toisen esityksen myötäileminen takaa vuorovaikutuksen sujumisen: tahdikkuus tahdikkuudesta, kuten Goffman sanoo. Sekä omien että toisen "kasvojen pyhyys" on Goffmanin tuotannon keskeinen periaate aina 1955 ilmestyneestä On face work -artikkelista alkaen.

Stigma-teos on varsin lähellä goffmanilaista "koko maailma on näyttämö"-ajattelua. Stigmatisoinnin, poikkeavuuden sosiaalisen tuottamisen ohella Goffman käsitteli totaalisia yhteisöjä teoksessa Asylums (suomennettu osaksi pamflettina Minuuden riistäjät). Totaalisten yhteisöjen laitostavan vaikutuksen Goffman näkee seurauksena sääntöjen ja roolien oppimisesta. "Mielisairaan rooli" laitoksessa on verrattavissa mihin tahansa näytelmärooliin; vaikka kirjoittamattomat säännöt eivät olekaan valmiin skriptin muodossa, oppii potilas roolin henkilökunnalta, vastanäyttelijöiltään nopeasti. Moraalinen ura on tietoisuutta mistä tahansa stigmasta ("poltinmerkistä", joista mielisairaus on yksi esimerkki) ja sen omaa elämää ohjaavasta vaikutuksesta. Näillä ihmisillä ei ole mahdollisuuksia itsestä välittyvän vaikutelman hallintaan - toisin sanoen meidän muiden käytettävissä olevia keinoja minän esittämiseen.

Muissa teoksissaan Goffman analysoi vuorovaikutusrituaaleja (Interaction ritual), tilanteiden tulkintaa sääteleviä kehyksiä (Frame analysis), puheen muotoja ja mainonnan piiloviestejä. Kaiken vuorovaikutuksen, erityisesti keskustelun, merkitys riippuu osapuolten yhdessä määrittelemästä tulkintakehyksestä. Useista mahdollisista päällekkäisistä kehyksistä voidaan tilanteen mukaan valita sopivin, ja tilanteita hallitseva voi myös vaihtaa kehystä joustavasti.

Goffmanin työtapana oli kirjoittaa kielellisesti erinomaisia ja hauskoja, mutta sisällöltään ja rakenteeltaan äärimmäisen polveilevia esseitä. Goffmanin sävy ja sanoma, tragedia ja komedia, vaihtuvat tekstistä toiseen. Erilaisia rooleja ja niiden esittämistä lieneekin vaikeata käsitellä johdonmukaisesti edeten. Paitsi että sosiaalipsykologi/sosiologi Goffman tutki vuorovaikutusta, häntä on syystä luonnehdittu myös jutunkertojaksi ja silmänkääntäjäksi - osoittaahan hän meidän kaikkien jokapäiväisessä elämässämme noudattavan itseämme yllättäviä "rituaaleja", joista vuorovaikutuksen järjestys koostuu.

Komedia ja tragedia kehystävät myös Goffmanin teoksesta toiseen vaihtuvaa sanomaa. Siinä, missä Arkielämän roolien lukija kokee odottamattoman hupaisan mahdollisuuden katsoa vuorovaikutustilanteita ja itseään peilistä, on Minuuden riistäjät sen kääntöpuolena kuolemanvakava puheenvuoro yhteen rooliin tuomittujen laitosasukkien puolesta. Ironian ohella dramaturginen analyysi tarjoaa näin Goffmanille myös tilaisuuksia painottaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

 

© Marja Ahokas

 

 

VUOROVAIKUTUKSEN VAIKEUKSIA

 

Tuntuu kyllä oudolta, että vuonna 2023 pitää tuoda esiin ihmisen oikeudet puheeseen, itsemääräytymiseen ja itseilmaisuvapauteen. Ne eivät suinkaan ole kaikille mahdollisia, niitä rajataan ja estetään, ne ovat sivistyksen esteenä, ja oppimisen ongelmina. Yhäkin monessa maassa miehet kontrolloivat, jos jonkinmoisin keinoin naisia ja estävät heidän kehitystänsä ihmisenä uskonnon avulla. Tässä valossa uskonnon vapaus on järjetön, koska se tuhoaa elämää ihmisessä. Puhua saa vain, jos on saanut aseman, jossa se on sallittua. Mauno Koivisto sanoi aikoinaan, ettei näytä olevan tärkeää mitä sanotaan, vaan kuka sanoo, tarkoittaen tässä yhteydessä sitä, ettei tasa-arvoa ole. Päivittäin näkee, kuinka aliarvostettuja pilkataan, ylimielisyys on yhteisön väline, hybris, jonka kautta ”itseään ylentäviä” alennetaan. Nk. normiyhteisöissä ylimieliseksi luokitellaan itseään puolustava, kun häntä on lyöty, itseään ilmaiseva ja itsemääräämisoikeutta vaativa. Minuudeksi määritellään psyykkisestä puolustuksesta tuleva kehonkieli ja käyttäytyminen, ulkoa havaiten, ihmisen sisäisyyttä kuulematta. Kun Niinistö oli varovainen Natoon liittyvistä lausunnoistaan, se oli hyve, mutta kun Marin teki saman, hän oli kiero ja epäluotettava. Ihmisten kehityksessä esteenä on suurimmaksi osaksi toisten ylivalta toiseen nähden, autonomiaa ei sallita yksilöille.

Niin monet tekijät voivat viedä sanakielen kautta harhaan ja sillä alistaen, totuutta väistellen, estäen näkemästä asioiden monia puolia.

Arjessa vuorovaikutuksen ongelmiksi nousevat ihmisten erilaisten tavat, osaamiset, psyyke, vallanjako, kiireet, toimintojen määräävä yksipuolisuus, asema, tiedon puutteet, arvojen määrittelyt ja jos jonkinmoiset vaikeudet, joilla vaaditaan toisia samanlaisuuteen persoonallisuudessa ja tavoissa. On hyvä olla yhteistä, mutta ylivaltavalikoimina ne tuhoavat. Yhteisöissä ja ihmissuhteissa positiivisina nämä vievät eteenpäin kehitystä, kun yhtenäistävänä tekijänä on tieto, jossa on perustelut ja loogisuus, tiedollakin voidaan traumatisoida. Pääosin ihmisen kehityksen esteenä näen synnytetyt traumat valtaapitävien synnyttäminä, ei aina tietoisina, vaan ne tulevat vallan avulla toiseen nähden ja tuntuu, että asiat olisivat korjattavissa, jos halutaan.

Vuorovaikutus on perusarvo, synnynnäinen tarve, tutkimusten mukaan vauva nostaa katseen äidinmaidon hajun perusteella juuri omalle äidille, vaikka vielä oppimista ei ole ollut. Kun jäämme paitsi vuorovaikutuksesta, mielenterveys kärsii jollakin tasolla aina. Tärkeää on oppia erottelemaan todelliset uhat ja todelliset tapahtumat. Ihmisen kehityksen, oppimisen ja kasvamisen edellytyksenä onnistumiseen pidän psykologian tutkija Maslowin tarvehierarkiaa, minkä alle erityisosaamiset voi soveltaa.

Vahvin vuorovaikutuksen estymisen vaikutteista on psyyke ja sen reaktiot sekä tavat, moralismi ja ylivallan käyttö, mitkä opimme. Jokseenkin kaikki on kuin ääripäästä toiseen ääripäähän, vastakkaisuutta, jossa vaara piilee siinä, että toisen päähän tunkeudutaan henkisen kasvun suhteen ja sitten siellä keskitiellä on ne toiminnalliset järjestelmät. On puutteita sanakielen osaamisessa, tulkitaan toista, annetaan psyyken tai tunteiden hallita ja luoda uusia kuvia mielikuvituksen kautta, eikä havaittu todellisuus ole arvossa, tavoitteet ovat epärealistisia, eivätkä ne perustu todellisiin tarpeisiin. Kaltoin kohtelu on pahiten vaurioittavaa oppimisessa, mitä useimmiten tutkitaan vain persoonallisuustekijöinä, sen sijaan että katsottaisiin sitä ulkoa tulleena ongelmana, kun minuus ei saa olla olemassa. Aivoissa kehittyy osatietoisuus kerroksina kuin Lewyn tauti aivoissa, on opittu tietoisuutta olemaan tietyissä kanavissa, ilman yhteyttä syvän mielen kokemuksiin, kuin roolikatuja kuljettuina. Vaikka ulkopäin näyttää, että ihminen on tietoinen ja vastuussa teoistaan, hänen tietoisuutensa ei ole välttämättä tietoinen, vain muisti toimii osittain. Jokaisen olisi hyvä käydä psykoosiosastolla katsomassa, kun ihminen puhuu täysin toista kuin tekee, ei ole tietoinen, vaikka näyttäisi tietoiselta ja jotakin logiikkaa on toiminnassa.

Sosiologian yksi paradigma on arki ja pyhä. Ikään kuin perusluonteemme tarvitsee pyhää kohotakseen eteenpäin, menoksi tulevaisuuteen ja arkea pysyäkseen ihmisenä. Niin kuin kaikissa elämän asioissa, ne voivat muuttua itseään vastaan, eikä pysytä kultaisella keskitiellä, pyhästä on tullut äärimmäistä palvontaa ja itsetarkoitusta, ylivaltaa ilman ihmisyyden kykyä henkiseen kasvuun ja arjesta brutaalia toimintaa ilman tarpeiden kohtuullisuutta, kuten kehon ylilyöntiä seksuaalisuuden avulla. Kivikaudella nainen ei saanut tulla pyhään paikkaan, alueelle, mikä oli nimetty pyhäksi, jossa vain miehet saivat olla. Kun pyhästä tulee konkretiaa, eikä se enää auta ihmisen kasvussa, siitä tulee pelkoa, ylistystä ja vallanhimoa. Ei synny tietoa ja tietoisuutta, kun pyhyys ja arki sekoitetaan, eikä pyhä olekaan enää pyhää, ihminen jää maallisten oppien orjaksi. Toivoisin pyhän olevan jotain sellaista, ettei ihminen voisi sitä määritellä, ei luoda symboleita, joilla muita hallitaan merkitysten ja tarkoitusten avulla, vaan se olisi enemmän hengellistä ja Jumalaa, eikä materiaa. Kristinopissa henki ja hengellisyys on eri asioita, hengellisyys on väline, jonka kautta Jumala ottaa yhteyden, henkisyys taas maallista kehitystä. Hengellisyydessä näen salaista, johon emme voi vaikuttaa, minkä voi nimetä myös tiedostamattomaksi, mielen alitajunta on arvojen kautta opittua, kieltojen meri.

Kun tunne-elämän kiihkot hallitsevat ihmistä, hän on ruumiin ja mielen orja, ja kun hän pyrkii hallitsemaan itseään ja muita mielen/kehon avulla, hän tavallaan kehittää kiihkoa kontrollin avulla, eikä mieli ole vapaa, hän riistää vapauden toiselta ja projisoi salaisen mielen kokemuksen tiedon vallaksi. Jos laitan pahan esimerkin, kuten muslimissa naisten huivit, sitä selitetään usein, että avoimet kasvot viettelevät miehiä, mutta se voi olla juuri toisinpäin, vain silmien näkeminen voi kiihottaa seksuaalisesti miestä/naista ja on vain vallan ilmentymää omalle vallanhimolle, eikä siis Jumalan kunnioitusta, kun tunnepuolta ei ole huomioitu ja vain sana on Jumalaa. Avoimuuden, aitouden ja vapauden voi nähdä tunteiden tulemisen kautta, tunne syntyy vain kokemuksesta, voi kertyä tai olla kertymättä, jättää vapaaksi ja kun se ehdollistetaan muistin kautta mieleen/kehoon, siitä tulee heijasteinen. Vahingollisinta on, että ylikontrollointi estää rakastamasta aidosti, hyvä kontrolli voi olla suoja. Rakkaus mielestä täysin irti tai mielen orjana on ikään kuin este rakastaa Jumalaa yli kaiken ja siihen kai perustuu syntisyyden olemus, ihminen ei uskalla rakastaa aidosti ja vapaasti, vaan on mieltynyt kehomieleen itsekkäästi peläten aitoutta. Kun ihminen on vapaa, hän voi vaellella muistiin katselemaan, eikä muisti pakota, hän voi olla luova.

”Ihmisen sielun keskeisin ominaisuus on oikeus vapauteen. Juuri tätä vapautta rakkaus vaalii. Rakkautta ei siis saa vaatimalla, koska vaatiminen vie sielulta sen vapauden. Vain vapaudesta käsin voi rakastaa”. Tommy Hellsten.

Viestintää toistemme välillä on monenlaista, vahvimmin niistä vaikuttaa tietoisena sanakieli, mutta kohtaamisessa kehonkieli. Lapsen ensimmäinen kieli on tunnekieli, sisäisistä kokemuksista syntyneet viestit ja ulkoisena havainnointina aistimukset, ja kun näitä estetään, ne alkavat kierouttaa minuutta ja kokemuksia, aito ihmisyys katoaa. Kun katsoo maailmaa, ei voi olla kiistämättä, että ihmisyyden analysoijat ja määrittäjät ovat tulleet vallan takaa, objektisoineet ihmisen kohteeksi, jota he tulkitsevat. En sano, ettei teorioita tule olla, mutta jotain subjektiivisen kokemuksen myötä se yksilö itsekin voisi sanoa, selittää ja kuvata mielen tilaansa ja kokemuksiaan. Kaikkia asioita voi tarkastella kuin viivalla toisesta päästä toiseen ja katsoa niitä kielen, mielen, tunteiden ja sosiaalisuuden kautta tietoa perustellen, miten ja mistä se tulee näkyväksi ja kestääkö ne kysymykset todellisuuteen nähden, vai onko ne heijastuksia omista mielentiloista. Tämän päivän esim. Joku antaa tykkäyksen sydämellä, tulkinnat; rakastunut minuun, mielistelee, kehomielen narsistisessa himossa, haluaa aidosti vain rakkautta minulle, huomioi minut, katsannossa tunnetasot ja kehomielen tasot, tulkinnat useimmiten omasta mielestä, ei niinkään kykyä ymmärtää toista. Niin harva kykenee myötätuntoon ja empatiaan ja on vapaa näkemään toista ilman oman mielen sekoittumista. Kuvaa voi antaa oivallusta varten oppimiseen, parhaimmillaan mielen katharsikseen.

Yhteisössä roolit näyttelevät pääosaa vuorovaikutuksen epäonnistumisessa, jossa usein on ylivaltaa. Näitä rooleja kuvaa Tommy Hellsten kirjassa Virtahepo työpaikalla, valesankari, taakankantaja, näkymätön, syntipukki. (lisään, syyttäjä, tuomari, näyttelijä, ammattirooli, analysoija, kiusaaja, kiristäjä, kuvailija, kertoilija jne.) Nämä usein johtavat valtataisteluun. Kun ihminen joutuu jatkuvasti lyödyksi, heikkous ottaa vallan ja hän tekee hätävalintoja. Joskus heikkona hetkenä sorruin somehuijaukseen, tilasin euron puhelimen, jonka avulla tililtäni kaapattiin 80 euroa.

Jossain elokuvassa kuvattiin anteeksiantoa kuolemanpelon voittamiseksi. Olemme kehomielen kokemuksissa kuin orjia, eikä tunne-elämässä ole tapahtunut tasapainottumista, vaan mieli pääsee hallitsemaan tunteiden johtaessa, eikä tunteet selkiydy. Mielen vapauduttua kärsimyksestä pääsemme leikkimieleen.

Raija

 

 

KUN LUONNE KATOSI

 

Rakkauden, välittämisen ja väkivallan erilaiset vaikutukset ihmisyydessä hämärtyvät liian usein toisten hallitsemiseen pyrkivissä näkemyksissä ja tavoissa, vapauden riistoissa, joita yksilöt ja yhteisöt rakentavat. En ole vastuuttoman vapauden kannattaja, rajoja tarvitaan suojaksi, olen järjettömän toisten kontrolloinnin vastustaja, jossa voi olla enemmän ilkeämielisyyttä ja vallan ilmentymää kuin hyvää tahtoa, mikä kertoisi toisesta ihmisestä todellisena, myös ihminen itse voi arvioida väärin itsestään. Parempi on välttää arvostelua ja antaa elämän virrata erilaisuuksien rikkauksina. Monet vuorovaikutukseen liittyvät ongelmat tulevat hierarkkisista valtajärjestelmistä, jossa yläpuolella oleva tai siten kokeva tulkitsee toista ihmistä, hänen tunteitaan ja kokemuksiaan, oireita, ikään kuin tietäväisempänä kuin kokija itse. Alapuolellakin olevaksi kokeva voi kiristää. Puhun usein siitä, miten koen toiset ihmiset, tuodakseni esiin sen, että väkivalta tuhoaa ihmisyyttä ja kunnioituksen selkeyttäminen toisi hyvää jokaiselle.

Ihminen on kohde, jota operoidaan, mikä juontaa juurensa usein lääketieteestä ja/tai uskonnoista, joku on suurempi kuin elämä itse, sen sijaan, että tarkasteltaisiin syitä ja seurauksia tekojen suhteen, haava syntyy, kun isketään kirveellä.

Kovin usein me haluamme luokitella ihmisen tietynlaiseksi, on luonteenpiirteitä, joilla selitetään, kerätään todistusaineistoa vimmalla, todistaaksemme sen, että tiedämme mitä toinen on, ja ei niitä voi pois täysin selittää, niitä on. Arvostelu on useimmiten enemmän vallan ilmentymää kuin totta. En uskalla kenestäkään tehdä luonteenpiirteistä analyysiä, en ole ammattilainen ja toisaalta katson, että ne tuottavat niin paljon ongelmia ihmisten välille, jopa rikkovat heidän välinsä, ettei sitä ole hyvä harrastaa. Tämä psykologisoimisen valta unohtaa sen, että arvioidessaan toista, se voi olla omaa heijastusta kokemuksista, ei aina, joskus se on objektiivista arviointia. Näitä ilmenee, jos on kysymyksessä nk. normaali vuorovaikutus, jossa on puheoikeus kaikille, itseilmaisuvapaus ja jota tavallaan pidetään ihmisen heikkoutena ja vahvuutena, mutta joiden tasoa voi tarkastella niiden laadusta käsin, väkivaltaisessa ilmenee huomattavasti enemmän toisen kontrollointia ja jossa syrjintää harrastetaan antamatta ihmisoikeuksia. Luonteenpiirteinä tunnetuimpia lienee ekstrovertti ja introvertti, muitakin on, laitan loppuun yhden sivuston, jossa määritellään asiaa. Asiat eivät aina vain ole yksilöllisiä koettuja harhoja vaan todellisia tapahtumia, ne eivät ole kuviteltuja, tunteita ja luonteenpiirteen ominaisuuksia, vain yksinkertaisesti teoista syntyviä reaktioita, joissa ihmisen on luonnollista kokea.

Jonkin verran olen tehnyt psykologisia testejä itselleni ja saanut niissä tulokseksi aina erilaisen luonteenpiirteen selityksen ja pystynyt sen yhdistämään elämäntilanteisiini ja ihmisyyden oikeuksiini, tietoon ja tiedostamiseen. Luonne siis voi muuttua. On huomioitava se, mitä yhteisössä sallitaan, mitkä ovat oikeudet, mistä rangaistaan ja vallan ulottuvuudet. Pahan trauman jälkeen en kestänyt ollenkaan iloa, eli perusluonteeni ei tullut esiin, vaan ahdistuksen tuoma vaikutus muutti luonnettani. Kun kohtaat ihmisen, jonka olet nähnyt positiivisena, iloisena, keskustelevana, huomiovana ja toinen henkilö kertoo hänestä toisenlaisena, voi olla kysymys siitä, ettei tämä toinen henkilö ole kohdannut häntä tunnetasolla, ei ole syntynyt tunnesidettä tai elämäntilanne on toinen, erilainen ihmissuhdetaso, vaikka asiointi kaupassa. Tunteet voivat sekoittaa luonteen ominaisuuksia, jopa tuhota niitä. Pahassa masennuksessa en ollut liikkuvainen laisinkaan ja sitten nousuvaiheessa liiallista liikuntaa, kun paineet ajoivat juoksuun ylikierroksilla.

Luonteenpiirteet voivat hämätä, jos ihminen on iloinen ja vuorovaikutteinen, piirre on juurtunut, vaikka lapsuuden oikeutena itseilmaisussaan nauttia ja iloita itsestä ja toisesta ja sitten se katoaa. Etenkin uusissa suhteissa on kuherruskuukauden tapaisia ihastuttamisen tavoitteita, tai eri paikkoihin liittyvinä mahdollisuuksina, työelämässä ja/tai kotona ilmenee masennusta ja ahdistusta, tunnepuoli ei pääse esiin, jos siihen ei ikään kuin vahingossa ajauduta ja ilmenee toisessa paikassa ylireagointina. Yhtäkkiä joku asia voi tuoda voimakkaan tunteen esiin ja asia näyttää täysin epäloogiselta, asian käsittely voi olla häpeän alla, kiellettynä kokemuksessa ja vaatii erityisen luottamuksen ja turvallisuuden esiin tullakseen. Ihminen, josta voit nähdä vain luonteen iloisuuden puolen, voi kantaa suurta surua sydämessään, hän ei jaksa suruaan, tai pakenee sitä.

Vaikeimmaksi ja tuhoavimmaksi näen kaltoin kohtelun seuraukset, jotka voivat tuhota koko ihmisyyden, hävittää kaiken ihmisyydestä, luonteen, tunteet, kehon ja kaiken. Yhdessä psykologisessa testissä sain narsistista piirrettä kirjoitusosiossa, muuten ei esiintynyt. En tiedä minkä tasoinen testi oli ja oliko se luotettava, se oli yksityinen firma, eikä se selitä luotettavuutta, myös julkiset ja valtion tarjoamat voivat olla ideologisoituneita. Tuossa testivaiheessa olin nousemassa ylös pahasta traumasta, jossa etsin itseäni, taiteen avulla, runoilin. Totta, että aloin kuvitella tulevaisuutta, luoda tulevaisuusmielikuvia, toivoa ja tavoitteita, minulla oli pieni mahdollisuus alkaa toteuttaa omaa elämääni itseilmaisun kautta, se myös ilmensi taantuman vaihetta, jossa olin palannut ja tullut lapseksi. Tässä vaiheessa kohtasin kuitenkin sosiaalisen todellisuuden, jossa ei ollut ihmisoikeuksia, vaan yhteisövalta päätti mitä saa olla ja se oli helvettiä. Milloin on jouduttu siihen tilanteeseen, että joukkovallalla alistetaan yksilöä niin, että hän tuhoutuu, joku yksilökin sen voi tehdä. Kyllä sillä mielenterveysongelmia saadaan aikaan.

Tarkoitukseni oli kuvata sitä, että nämä ihmisluonteen piirteet ovat helposti vaurioituvia, eivätkä ole kiveen kirjoitettuja. Itselläni katosi luonteeni pahassa traumassa, jäljelle jäi vain liike.

Raija

Persoonallisuuden, temperamentin ja luonteen erot, ”mielen ihmeet” sivuilla on ihan hyvää määritelmää näistä.

 

PALAAKO TOTUUS TULESSA?

 

Kyllä se palaa, menee ainakin osin piiloon, siellä yksikseen elelee, ei suvaitse tulla esiin vallan yleistyessä moniin verkkoihin, tarinoihin, mielen sokkeloihin, pelkoihin, tunnevyöryihin ja kehon kiemuroihin, pakoteitä on runsaasti. Tuntuu, että totuus on aina karkuteillä, sitä on etsittävä suurennuslasin kanssa, kaivettava seinän takaa ja kivien koloista. Niin moni rakastaa valheita, niin moni on pakotettu valitsemaan valhetarina yleisen hurmoksen alla. Minun oli pakko etsiä totuutta itsestäni, ettei mieleni olisi murtunut kokonaan, se oli vaikeaa, sillä sitä vastaan taisteli koko maailma, sitä et kerro. Lauantai ykkösaamussa Björn Walhroos, jos ei nyt suoraan kehottanut, mutta ainakin valaisi sitä, että Euroopan valtiot selviytyy valheen avulla liike-elämässä ja että suomalaiset ovat liian rehellisiä. Suomalaiset ovat rehellisiä toisissa asioissa, toisissa ei, arvojen mukaan, pakotorneja on pilvin pimein kuten nurkkiakin. Toisille ollaan rehellisempiä kuin toisille, kuninkaita kumarretaan. Niin moni haluaa paistatella auringossa, se on niin miellyttävää, ei se inhoa synnyttävä sosiaaliavuilla elävä. Se on se psykologian tutkija Joharin ikkuna, itselle ja toiselle näkyvä ja näkymätön, julkiminuudet ja salatut.

Niin moni joutuu alistumaan valheiden alle, kun pappi käskee, aviopuoliso piinaa, työpaikan esimies vaatii, isä ja/tai äiti pakottaa, ja lopulta se muistikin on kuin heinäsuovasta neulan etsimistä, kenelle näyttäisi, osaisi, omistaisi, piilottaisi. Rehellisyys ei aina ole helppoa, se on kuin kiven sisässä, muurin alla, tuhansien valheiden takana ja sitä vastustaa koko maailma. Rehellisyys ja avoimuus oli lapsuuteni arvoista suurin, joskus vahingoittaenkin, pääasia lienee, että suurin piirtein voimme elää hyvinvoivina tervettä elämää, jossa on mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen toisia vahingoittamatta. Mitä siitä, jos voittaisit itsellesi koko maailman, mutta saisit sielullesi vahingon. Rehellisyys on kuin sidottu arvoihin, valtaan ja asemaan, et saa olla avoin, kohdata, etkä puhua, ettei vallanpitäjät harmistuisi, menetät ystävyyden tmv., monia alistamismuotoja löytyy historiasta paljon. Ne ovat usein valheverhon takana, mutta totuuden voi löytää mielen takaa, usein se on tallentunut muistiin hyvin, ei aina. Sen kautta voi löytää vapauden mielessä, mikä estää ahdistusta ja masennusta. Mutta se ei ole mahdollista, jos sinua rangaistaan kokoa ajan, tehdään sekä ruumiillista että henkistä väkivaltaa ympäristön ja/tai yksilöiden taholta. Se voi olla läsnä toisten kanssa ja toisten kanssa ei. Suurin osa ihmisistä elää valhetarinoista, Putin hallitsee koko kansaa valheen avulla. Niin on useimmiten kaikkialla, mutta ne, joille ollaan epärehellisiä, on piilotettu maton alle häpeämään, koska pahan tekijöillä on niin paha olla, ettei mieli kestä sitä. Uhriutumisesta puhutaan paljon, se on monesti vastuun pakenemista tekijän taholta. Usein on auttanut asian selvittelyissä, että eritellään asioita ihmisyyden oikeuksien kautta.

Elämäni opetustunneista vaikuttavimpia ovat olleet työelämän ristiriidat. Kun yksilöstä kerrotaan valhetarinoita ja yksilö onkin ihan fiksu, tarkkailijat joutuvat ristiriitaan havaituissa ja kerrotussa. Tämä vie häpeään, ahdistukseen, pakenemiseen ja asian kieltämiseen, joskus julmaan syrjintään, joissa yksilöitä tuhoutuu.

Kaikkein vaikeinta näyttää olevan niillä, jotka joutuvat uskomaan valheisiin rangaistusten pelossa, maineen ja kunnian säilyttääkseen tai mitä kummallisimpiin yhteyksiin, kun ihailee jotakin sokeasti tai on riippuvainen ihaillun rakkaudesta ja hyväksynnästä, kuten oma vanhempi. Rangaistuksen voi antaa oma omatunto tai naapurin isäntä, esihenkilö, yhteisön tarinat. Muistan työpaikan, jossa minusta oli annettu tietoa etukäteen ilkeiden juorujen perusteella, mielen murtumisen vuoksi, olinhan taistellut eri yksiköissä valheita ja lasten kaltoinkohtelua vastaan, mikä on varman suurimpia ja vaikeimpia asioita ihmisen kestää, lasten huono kohtelu, sen helposti kieltää ja kun se vallankin työpaikalla oli kiellettyä. Tiedän, että nämä ongelmat ovat monelle vaikeita uskoa, että nämä olisivat totta, minulla on mustaa valkoisella, sain talteen pöytään liimatun paperin, jonka johtaja oli laittanut töihin tuleville, negatiivisen kuvan tulijasta ja valvomisvelvoitteen.  Ei niitä voi yleistää, mutta tuloksista voi katsoa, kuinka paljon pahoinvointia on ihmisillä, mielenterveysongelmia, oppimisvaikeuksia, tmv.

Yleisemmin ongelmiin etsitään syitä yksilöstä ja persoonallisuudesta, sen sijaan, että mietittäisiin, tehdäänkö ja toimitaanko rikollisesti, ei ole sääntöjä ja periaatteita, joita noudatettaisiin, toimintatavat ovat rehellisyyttä vastaan ja yksilölle on erittäin raskasta tuoda totuutta esiin. Totuuden etsintä ei ole helppoa, kun kieli vie saarroksiin, mielikuvat lentelevät mielen paineessa, häpeä läpsii selkään ja tietoakaan ei ole. Ei ole helppoa tietä, mutta jos tuloksena on vapaus ja ilo, sen eteen kannattaa tehdä työtä. Esteenä voit olla itse ja/tai yhteisö, joku yksittäinen henkilö tai toivoton tilanne, ei ole voimaa, kun kaikki voimat menee leivän hankkimiseen. Jos ja kun ympäristö tekee kaikkensa, ettei saa puhua siitä mitä tapahtuu, estävät havaitsemasta, se tie voi olla äärimmäisen vaikeaa, kun pahansuovat ihmiset kuljettavat valhetta, kaunista tarinaa, suojelevat omaa mainettaan, kun joku perin mukava, mannaa ja mainetta niittänyt johtajahahmo, korkean auktoriteettiaseman saanut kertoo asiaa toisin, et uskallakaan havaita ja nähdä mikä on oikein. Ja juuri tämä ristiriita tuo elämääsi tuskan, ahdistuksen ja masennuksen, mikä voi tuntua hirveältä ja tuntuu, että on paljon mukavampaa uskoa siihen satuun, mikä miellyttävästi kerrottiin. Voit jäädä yksinäisyyteen, sinut hylätään ja koko joukko käy kynsin hampain sinun muistisi kimppuun, että muistat kaiken väärin. Muisteissa on paljon ongelmia ja niihin voidaan vaikuttaa vaurioittavasti, oma muisti on kuin löytämisen tie, josta on pidettävä kiinni kynsin hampain. Surullista, että lähdetään taisteluun siitä, mikä on oikea muisti, varovaisuutta saa harrastaa, mutta yksilön todellisuus on mielen turva. Itse pyrin katsomaan syiden ja seurausten perään, jos ihminen ei opi, taustalla on jotain, mikä estää sen, typerää tyhmyysteoriaa en usko, rotuoppia. Jokainen osaa jotakin.

Kun valitsee kunnioituksen tien, osaa arvostaa myös toisen muistia, eikä pyri sitä kumoamaan, käytä valtaa väärin, vaikka ihminen voi muistaa väärinkin, on otettava huomioon, että hän voi muistaa myös oikein, muisti voi palautua olosuhteiden salliessa. Kaikkein vaikeampana olen nähnyt juuri tarinoiden vallan, jota pääosin joku sinnikkäästi kuljettaa kuulematta muiden totuuksia. Se ei ole ollenkaan miellyttävää katsoa totuutta silmiin, mieli tykkää miellyttävistä ja kauniista asioista. Kun kaunis ja miellyttävä kokemus on syntynyt valheen kautta, sitä on tukenut ympäristön uskomukset ja mielikuvat, auktoriteettien vakuuttelut, oma mieli vie juuri näihin miellyttäviin kokemuksiin, valhe voikin tuoda luottamusta ja turvaa. Kun on ihaillut jotakin sokeasti, uskonut ja luottanut, on vaikeaa murtaa tuo valhe. Miellyttävyyttä tarvitaan, siihen paras tie näyttäisi olevan ystävällisyys ja huomiointi, mielekkäät toiminnat.

Mistä luovut, sen saat, sanoo Tommy Hellsten, pidän hänen monista viisauksista, mutta aina ne ei pidä paikkaansa. Kun menettää puheoikeuden estämisessä puhekyvyn, kun menettää oppimisoikeudet, kun ei ole tarjolla koulutusta, ei ihmisturvaa, tai mielen kautta murretaan, ei niitä välttämättä saa takaisin, on suru puserossa. En saanut huippuosaamista Englannin kielen oppimisessa, en Ruotsin kielen, menetin kykyni kommunikaatioon, kuulemisen  toisilta ja itseltä minuuteen, mutta sain takaisin ydinminuuteni tarkastelun, totuutta kokemuksistani, mutta ne ei ole arvostettuja, niissä syytetään itsekkyydestä ja suljetaan ryhmän ulkopuolelle, vaikka niiden vuoksi maailmassa tuhoutuu valtavat määrät ihmissuhteita ja ammattilaisia tarvitaan pilvin pimein niitä korjaamaan, mikä tuhoaa yhteiskuntia, kun oppiminen on valjastettu kaupan hyllylle ja tarjontaa rajataan, vain taloudellinen tuotto on arvo. Kun joudut luopumaan elämän perusarvoista, ihmisyydestä, oppimisen mahdollisuudesta, ruoasta ja asunnosta, se ei tule noin vaan takaisin, sen voi menettää täysin. Liian usein näitä asioita katsellaan kapeasti minuuden toiminnan kautta, eikä sitä todellisuutta, missä mahdollistuu toteuma.

Kun on se oma totuus ja toisten totuus ja en todellakaan pidä totuuden löytymistä helppona ja niitä on monella tasolla, on valinta kysymys, otatko tuomarin roolin, mikä vahingoittaa sinua yhtä paljon itseäsi kuin toista vai valitsetko kunnioituksen polun ja kuuntelet muita. On valittava tie, jossa sisäinen minuus tulee mahdolliseksi, se, josta näkee mitä se keho tekee, ei vain naurua vaan myös sisäistä iloa, mitä voi löytää totuuden etsimisestä itsestä. Maailma syytää sinulle kaikenlaista mömmöä, ette useinkaan ehdi edes miettiä, onko tarpeen kaikki. Ajalla ja järjestelmillä, vallan väärinkäytöllä rajataan ja hallitaan ihmisen vapauksia valita yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskuntien kautta aina kirkkoa myöten, mahdollistaa kehityksensä, suhtautumisensa elämään, säädellä siinä omia kokemuksiaan niin, että ne suojaavat optimaaliseen kehitykseen ja oppimiseen. On hyvä kysyä, onko kysymys aina Jumalan luomasta. On hyvä muistaa, että persoonallisuudentappajat ottavat yhden virheen, jota he todistavat, eivätkä näe kokonaisuutta.

Toivon, ettei yksikään enää tule ulkopuolelta ylimielisenä eteeni, kyllä minä sinut opetan tyyliin, vaikka se on epärealistista. Minun henkinen kasvuni on ollut kipujen taival. Kuljin tiedostamattomana vailla tietoisen minuuden ohjausta, lähtien keskellä yötä kävelemään kerrostalossa, 1979. Kirjoitin psykologian professorille äärimmäisen vaikeassa alistamistilanteessa kahta viikkoa ennen kävelyäni, minut oli uhattu koulutukseen ilman omaa tahtoa, pelolla, ”Ihmistä ei voi opettaa, Jumala on johtaja ja hyvä psykiatri”, hullun puheiksi katsottiin ja niin vain kävi, että olin kolmen viikon kuluttua psykoosissa. Paha alistaminen, kymmenen vuotta aikaisemmin tapahtunut, laukaisi mielen kauhun maastoon.

Syvimmän oppimisen kasvun opetti äitini kunnioituksen ja lapsitasoisen kasvatuksen kautta minuuden olemukseen, itseyden säilyttämiseen. Äitejä halveksivassa yhteiskunnassa tuli aina vaan uusia opettajia ja kasvattajia, jotka halusivat määritellä uudelleen kasvuni juuret, ja siitä seurasi, että ihmisyyteni vain tuhoutui. Niin konkreettiseksi voi muuttua Jeesuksen opit. ”tässä on minun ruumiini…”, kaikki otetaan pois. En halua tehdä muista ihmisistä enkä yhteisöstä Jumalaa, en pyytänyt muuta kuin tasavertaisen oikeuden vuorovaikutukseen. Tätä selitetään kärsimyksen tuomalla opilla, että voi kasvaa ja tulla ihmiseksi, kävikin päinvastoin, ihmisyyteni tuhoutui.

Tiedän, että herkästi tuomitaan uskonnon henkilöistä puhumista ja sitä pidetään hölynpölynä. En ajattele noin, ajattelen, että jo silloinkin oli viisaita ihmisiä, korkean moraalin omaavia, kuten tänäkin päivänä, myös tuhoajia. Ymmärrän sieltä yhtä paljon ongelmia kuin tänäkin päivänä. Huomaan olevani tiukka siinä, että meidän todistamisemme on tavallaan myös tuhoon vievää, jos Jumala on, emme me sitä voi tietää emmekä selittää Jumalan teoksi, voimme vain kertoa ja puhua heistä, jotka kokevat, alistamatta tai ylistämättä heitä kuten tämän päivän ihmisiäkään. Minusta Jumala ja jumaluuden kokeminen on kaikille ja näen sen sekä persoonallisena että maailmankaikkeutena.

Vikaa ongelmiin etsitään usein juuri persoonallisuudesta ja siihen yritetään vaikuttaa, harvoin toimintatavoista, arvoista, moraalista, joita yhteisössä yleisesti noudatetaan, kaikkien pitäisi mahtua samaan muottiin. Kuitenkin moraalinkin ytimessä on sovitut säännöt, joita noudatamme.

Raija

 

 

 

 

MIELEN PERÄSSÄ

 

½ tunnin kirjanen

Minun on pakko kirjoittaa, sillä ikäni vuoksi kuoleman herra kolkuttelee oveni takana, enkä tiedä milloin aikani on siirtyä ajasta iäisyyteen, taitaa olla jo kiire. En tee tätä itseäni ylentääkseni, vaan kerron siksi, ettei tällaista tietoa ole saatavilla tieteen eikä uskontojenkaan puolella, heikko-osaisten ihmiskuvaa. Haluan kertoa sellaisia asioita, joita ei kerrota yleisesti, niitä ei arvosteta, kun ne eivät ole syntyneet mikroskoopin alla, eikä niitä ulkopuolinen ole analysoinut. Minä en usko tällaiseen objektiivisuuteen, jossa vain tiede osaisi mitata ja nähdä sekä kuulla oikein asioita, en usko tutkimustilanteessa syntyneeseen valintaväitteeseen, kun mieli repii aistien kautta kaiken palaseksi, ja mielen pakkosyöksyt ovat sattumina valitsevia. Päivittäin törmään näkemyksiin, joissa sanoja käytetään väärin, eri yhteydessä kuin ne perusteissa merkitykseltään tarkoittaisivat ja tulkinnat mahdollistuisivat mahdollisimman lähelle totuutta. Usein näkemyksien synnyttäjinä on moralismi, jolla ulkopuolelta moukaroidaan lekalla ihmisen ajatuksia ja mieltä, muistia ja kieltä, se on sitä ylimielisyyden syntiä.

Tiedän, ettei moni jaksa lukea ajatuksiani, moni jaksaa. Olen saanut ylimielisiä ohjeita, lopeta tuo kirjoittaminen, olet hullu, kaikki nauraa sinulle, sillä olen kirjoittanut myös heikkoa tekstiä, kun mieleni oli hajalla. Olen tottunut siihen, että pääosa elämästäni on ollut puhumisen estämistä asioista, joita salataan ja rankaisuja on tullut ja tulee yhä itseilmaisusta, sulkemista ulos, häpäisemistä, sillä niin suuria ovat ihmiset, että he katsovat tietävänsä, mitä mielessäni tapahtuu, mitä tunnen, ja mitä tarkoitan sanoillani. Suurin osa tulkinnoista on uskonnollista moralismia, perin ihmisyyttä, mutta myös tieteellistä analyysiä, jossa uskotaan ulkopuolelta tiedettävän kokemukseni. Psykologian opettajani neuvoi, ettei pelkoa saa näyttää. Silloin tajusin, ettei hyväosainen ymmärrä välttämättä mitä paha pelko tekee, kun sitä ei voi enää hallita, kun se on juurtunut niin syvälle kehoon, ettei mikään ohje enää auta, eikä voi valita pelkääkö. Onneksi sain lääkettä rentoutumiseen tabletteina.

Olen surullinen, etten tule kuulluksi. Milloin ihmisestä on tullut niin suuri, että ajattelee tietävänsä toisen ajatukset, tunteet ja mielen kokemukset, mikä minulle kerrotaan minusta, opetetaan puhumaan yhteisössä tulevista ongelmista muissa yhteisöissä, pääasia näyttä olevan, ettei ongelmia kohdata. Minua on auttanut se, että olen opiskellut ja lukenut mielen teorioita ja en ole löytänyt niistä itseäni kuin osittain, vain parempiosaisen ihmisen havaintoja ja tulkintoja, vallan ideologiaa, ja lopulta saanut takaisin kyvyn hallita ja ymmärtää ajatuksiani sekä kokemuksiani tunteiden ja mielen osalta, kun aika ja harjoitus on tuonut kyvyn ja ympäristö mahdollisuuden. Laiskuudesta ei voi minua syyttää, sillä mieli ei ole mahdollistanut vakavan väkivallan jälkeen tasapainottumista. Voisin kirjoittaa mielen tuhoutumisesta loogisen selvityksen, miten kaikki taantuu aina lamaannukseen saakka solutasolle. Syväanalyysien ihmistieteissä tutkitaan syvältä ja todellisena ihmisyyttä, kokemuksen kehittymistä kokijan itsensä näkemyksenä, mutta arkitodellisuudessa sitä estetään. Kokemuksissani vaikuttaa paljon se, miten ympäristö suhtautuu, toimii ja sitä ei haluta julkisuuteen, koska se aiheuttaa syyllisyyttä tekijöille ja menee maine. Minusta ihmiset ovat vastuussa teoistaan. Ja vain tulemalla tietoiseksi kokemuksistaan sekä teoistaan ja tunnustamalla todelliset tapahtumat, ymmärrämme niitä ja niiden yhteyksiä itseemme ja muihin. Se on totta, että koemme häpeää ja syyllisyyttä, se voi olla liiallista, ja sitä ei kestä, se voi olla myös häpeämättömyyttä, mutta tiedän, että se voi olla myös valhetta, kaksinaismoralismia, kun nostaa itsensä toisen yläpuolelle, käydään pyytämässä anteeksi syntinsä muualla ja jatketaan tuomarointia ja juoruillaan vain takanpäin. Mieleni on murtunut sosiaalisen vallan alla, särkynyt ja taakkani on tullut liian suureksi, olen joutunut kantamaan toisten taakkaa, en valiten, vaan ympäristön vaatimuksesta, rikkoutumiseni on vaikuttanut muiden reaktioihin. Puolustamisestani on rangaistu julmasti.

Minua ohjeistetaan, että pitää olla kärsivällinen, kestää, unohtaa ja olla hiljaa, ettei muut kärsi. Arvostan kuitenkin elämää ja sitä, että ihminen saa elämänsä aikana elää sen. En ymmärrä, että uhrataan oma elämä, kun arvot eivät oikeuta ihmisarvoa. Miksei ihminen voi jokseenkin luonnollisella tavalla hyväksyä sitä mitä on, vajavaisena, kehittyvänä, muuttuvana, tavoitteellisena? Meillä kaikilla on puutteita, pitäisikö palata apinakaudelle ja tyytyä ääntelyyn ilman kielen kehitystä, saako mieli olla olemassa, mielihyvän kokeminen, minkä tiedetään alkavan jo sikiökaudella. En ymmärrä kuinka koko ajan ilmenee tarkoituksenhakuista ihmisyyden eri puolien väheksymistä ja/tai liiallista jonkun puolen korostamista ja keinotekoisestikin tarpeita luoden yhteiskuntaa ja/tai kaupallisuutta varten.

Kehon yliaistillisuus on usein ahneuden taustalla tahdon kautta, mutta myös psyyken puolustuksesta tulleena, ja ne ovat täysin erilaisia ilmiasultaan, heikot on särkyviä, vahvat kuin kiveä, ja vahvat käyvät heikkojen kimppuun musertaakseen. Ihmisessä on sekä heikkoutta että vahvuutta, mutta sitten on ääripäät, heikko ja jaksamaton, vahva ja jaksava. Mutta heikkous voi näkyä varmuuden ylikorostumisena, on varottava tulkitsemista, parempi kuunnella ihmistä itseään. Erikoisinta on se, että ne sekoitetaan kapeasti ja moralistisesti valinnan, halun ja tahdon, hyvän ja pahan taisteluksi. Se minäkuvien viidakko on kuin pakotie sille, ettei tarvitse tuntea vastuuta mitä teemme ihmiselle vallanhimossamme.  Miksi ei ole ikään kuin lupa kertoa siitä, kuinka käyttäytymisemme, valinnat, halua/haluttomuus, tahto/tahdottomuus ovatkin jääneet loukkuun mielen pakkopaitaan, mikä on vallan avulla kehitetty vain tietynlaiseksi vallanpitäjän vaatimuksesta. Käyttäytyminen ei ole ainoastaan mallista tullutta, suurin vaikute on kohtelulla. Kun mielestä näkyy vain vaikeroiva mieli, sen oireina levottomuus, huuto, aggressiivisuus, kun itseä ei ole, ei itseilmaisun vapautta, kun ei saa havaita ja kertoa, mitä tapahtuu, vaan on uskottava ja toteltava vallanhimoisen tarinaa, se tuo syyllisyyttä kaikille. Silloin kun mieleni oli muuttunut fyysiseksi kivuksi, kun olin menettänyt oppimiskykyni, puhekykyni, kehoni hallinnan, kehonkuvani, aistimukseni kehonkielessä vuorovaikutteisena ja ilmaisukykyni. Kun kaiken taustalla oli ja on se valta, jota sosiaalisena kontrollina harjoitetaan. Kärsimystä on jokaisella, mutta sitä on toiselle enemmän kuin toiselle, joku voi murtua täydellisesti ja sen olen kokenut, itseni katoamisen, jäänyt vain biologiseksi torsoksi, jossa solut jakautuvat, mieli ja tunteet katoaa ja ihmisyyttä ei enää ole henkisenä. Kun olin vain yhteisöarvojen toteuttajana vallan väärinkäytön alla, kunnioitusta ei ollut ja kun sain julmat rankaisut, sitä oppi olemaan hiljaa. Muistan kun kaiken tämän hiljaisuuden ja puhumattomuuden jälkeen päätin kirjoittaa kokemukseni kirjaksi, omakustanteena, kun se ei kelvannut kustantajille, sain vain häpäisyä osakseni, eihän sellaista saa kertoa. Eräänä iltapäivänä tulin töistä kauppakeskukseen, jossa kirjakaupassa kirjani oli myynnissä. Johtava työkaverini tuli kaupan ovesta kirjani kainalossaan. ”en minä tätä lue, hain vain työkavereilleni”, lausui hän kuin pelästyneenä, että oli ollut kiinnostunut asiasta. Se sattui erityisesti juuri silloin, kun oli saanut hylkäyksen kustantamosta, olin vereslihalla ja haavoilla.

Haluan kertoa erosta vapaan valinnan ja pakotetun sekä alistetun käytöksestä, niiden ero on valtava, sitä kuinka särkynyt mieli näkyy erilaisena kehonkielessä ja käytöksessä. Kuinka se näkyy särkyneellä muistin katkoina, lauseiden puuttumisena, hahmotuksen katoamisena, kehonkielen vapinana, kehon hallinnan menetyksenä, levottomuutena. Alkuvaiheen mielen nousussa näkyy itsen ylikorostumista, sen jälkeen, kun on noustu solutasolta mielen vertaiskuvallisiinkin kuviin, ääntä huutona, halua sanoa näkemys, asenteissa väitteenä, narsistisen näköistä käytöstä, jossa rikkinäisen olemuksen päällimmäinen ilmitulo on näkyvillä, mutta sisimmän poissa ollessa todellista minuutta ei ole, vain hapuilevaa ja rakoilevaa yritystä, ja yhteys sisimpään on poikki. Se on sosiaalisen ylivallan ja huonon kohtelun tuoma ongelma, kun itsemääräämisoikeus riistetään.

Kerron siitä mielen pakkopaidasta, johon sosiaalinen valta ja itsemääräämisoikeuden riisto tuhoaa ihmisen kyvyt olla ihminen, inhimillinen olento. Joskus ilmaisin asiaa niin, että se on kuin mekko, rikki revitty ja rypistynyt, kun en vielä osannut tieteellisiä termejä; naamio, se on psyykkisen puolustuksen tulos, opittua,  mikä on erotettava roolista, minkä voi valita osittain, jos on tietoinen, jos on oikeus valita. Roolin määritelmä on se, että on annettuja ja otettuja, epävirallisia ja virallisia. Kun tulin äidiksi muistini menettäneenä, äitiys karttui vain kuin takkia päälle lisäten jatkuvasti uudelleen, kuoreksi, jossa ei ollut todellista osaamista, sillä sisäistä minuutta ei ollut. Muistan kuinka tein lapselle villapuvun, se oli täysin epämäärinen, hihat eripituiset, muodoton.

Yhteisövallassa pääosin mielikuvakuljettajat tulee johtamisesta, epävirallisena ja virallisena, jossa mennään lauman mukana, joku vainomaisesti harhojaan tukien ja ihmisten tietoisuutta ohjailemalla ennakkoluuloisesti. Yleisesti näkemyksenä on, että ihminen aina valitsee nämä. Olen täysin eri mieltä, on psyykkinen todellisuus, liiallinen luottaminen vain omiin kokemuksiin ja/tai tarinoihin ja vallan kautta kehittynyttä. Ulkopäin tarkastelu ja toisten vallan alle alistaminen tuhoaa valintakyvyn, olen noussut sieltä ylös omin voimin, auttajat ovat yrittäneet estää sitä. Mitä mielen nousu on, ylösnouseminen solutasolta, kun on menettänyt kehonkuvan, sanakielen, sosiaalisen jakamisen oikeudet, osallisuuden. Siksi en voi hyväksyn minän hävittämiseen pyrkiviä teorioita, toki itsekkyyttä ilmenee, mitä voi laimentaa, mutta se on eri asia vallanpitäjällä ja alistetulla, jolle ei anneta itsemääräämisoikeutta, arvoton ei saa valita, häntä rangaistaan itseilmaisusta, ja omista valinnoista. Ja tämä moralistinen ojentaminen itsensä menettäneelle voi olla lopullinen tuomio ja tuho.

Erityisesti paneudun tässä auttamisen ongelmaan. Miksi auttaminen ei onnistu? Joku viisastelija sanoi, että typerää uskoa auttamiseen, parempi on parantaminen. Sanoilla ei ole väliä, jos ei edes tiedosta, mikä on ihmisen oikeus ihmisyyden olemassaoloon. Tämä ammattiasiantuntija parantamisen saralla ei kuitenkaan osaa kunnioittamisen taitoa, vaan halveksii julkisesti ihmisiä, näin ei ole parantamisen kykyä, jossa autettava voisi nousta ylös. Kun aiheutetaan häväistylle aggressioita tiukalla vaatimuksilla, mielestä pintaan voi nousta niin vahva aggressio traumojen kautta, kuten itselläni pahassa alistamisessa, ettei synny motivaatiota, syntyy pakkosyöksy ja aivojen yliaktivaatio, jossa ei saa kootuksi ajatuksiaan, jossa ihminen joutuu yhä tuhoavampaan mieleen.

Katsoin osan kuningas Charlesin kuninkaaksi kruunaamista. Parasta siellä oli ohjeistus kirkon taholta, miten syntyä palvelijaksi. Pahinta siinä oli se prameus ja maallisen vallan symbolit, johon niin monet sortuvat, mikä houkuttelee ulkoiseen koreuteen ja hierarkkiseen ylivallan käyttöön ja tavallaan ylimielisyyteen sen kautta asenteella; me paremmat ihmiset, me valvomme teitä heikkoja ja huonoja.

Haluan kertoa siitä, kun mieli kuolee ja on vain kehoaistimuksia, ei ole mielihyvää, ei sisäisen ilon tuntemusta. Kun itsemääräämisoikeus riistetään, miten ihminen menettää kykynsä valintaan mielen murtuessa. Niin kuin dementoitunut voi kertoa sen yliaistimuksin, sisäisestä kokemuksen puutteesta, jolloin muisti on kadonnut, kun aistimukset eivät näy sisimpään. Kun sisäinen mielikuvitus ja mielihyvä katoaa, lukemisesta tulee harppovaa, toistavaa ja luetusta nousee vain tärppejä, joihin usko kiinnittyy, toki se on myös kasvamisen ja etsimisen tietä ja kuuluu elämään, joskus hyvinkin. Muistan selkeästi ajan, kun lukeminen oli vain toistomaista näkemistä, josta jäi mieleen vain joitakin osia, mitkä sopivat tukemaan omaa muistia kokemuksen kautta, ja koko tarina ei jäänyt mieleen oppimisena, tiede kutsuu sitä valikoivaksi muistiksi, minä kutsun sitä tuhoutuvaksi ja siihen joutuneeksi mieleksi, josta lohkoutuu pois osia, kun minuus ei rakenna, pidä koossa. Tarvitaan monipuolista aktivoitumista eri menetelmin, musiikki, kuvat, sanakieli, toiminnallisuus. Kun yhteyttä sisimpään, mielihyvään/mielikuvitukseen ei ole, muisti alkaa kaveta, se pirstaloituu, muistikuvia tippuu pois, ja ihminen alkaa elää kuin ruumiillaan, josta kirjoitin kirjassani, ruumisolento. Se on roolien alla elämistä, mitä yhteisö sallii yksilölle. Ei normaali erimielisyys ihmisiä hajota, se tulee julmien rankaisujen kautta, joksi lasken ulossulkemisen, puhumattomuuden, rooliin pakottamisen, tai/vain fyysisen toiminnan kautta toiminnan.

Kun kauhu asui sisälläni, reagoin kauhistuttaviin asioihin voimakkaasti, syntyi lisää kauhua, joista muut kärsivät ja psyykeni vaurioitui lisää ja kun sitä ei voinut hallita omassa käyttäytymisessä, kun se oli pahimmillaan, kauhu tuli pelkoa täynnä olevasta mielestä kuin heijasteena, kauhuna takaisin. Kokemuksiani on koko ajan pahentanut se, ettei asioita käsitelty, ”sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee”, ne jäivät traumoina muhimaan psyykessä. Minulla ei ollut täydellistä unohtamisen taitoa, oli liian paljon järkyttäviä asioita, jotka pysyivät muistissa. Ja toisaalta, en halunnutkaan unohtaa vääryyksiä mitkä rikkoivat minuuttani, eikä sitä lopetettu, annettiin jatkua, toki unohdin ja annoin anteeksi pienet asiat, vahingot, jotka eivät olleet tahallisia ja ylivaltaa. Ihmisyyden menettäminen, unohtaminen ja tavallaan ainoastaan tulevaisuuteen suuntautumisena nauttimaan elämästä, on kuin tekisi rikoksen psyykelle ja jättäisi trauman tekemään tuhoa mieleen. Eikä menneisyyttä voi unohtaa, jos trauma aktivoidaan kokoa ajan halveksumalla ja estämällä itseilmaisua ja sitäkin ihmettelen, miksi ei saa menneisyydestään löytää takaisin luovuuden poluille ja herkkään kokevaan lapseen.

Syvimpänä kehotilassa on tietenkin lihakset solutoimintoineen solujakautumisina, aivot, joiden toiminta takaa kehon hallintaa aina liikkeiden aikaan saamiseksi, toisinpäin lienee harvinaista. Minäteorioista olen mieltynyt nk. kolmijakoon, se, ego, yliminä, joita katselen eri kehitysalueiden kautta, kieli, mieli, tunteet, sosiaalisuus. Mieli ei voi toimia, jos ei ole tahtoa eikä halua sisäisestä itsestä tulleena, sen juuret ovat syvällä tiedostamattomassa, mihin ei voi vaikuttaa tietoisesti. Kun tämä estetään, tuhotaan tai ei saa kehittyä, kehoharjoitukset kaikilta osin ihmisyyteen jäävät yksipuoliseksi ja toistavaksi, sokeutuvat ja näkevät maailmaa vain niiden muistikuvien kautta vajavaisesti, lopulta voivat monilta osin hajota, kadota ja tuhoutua kokonaan. Eri kehitysalueiden tuleekin toimia vuorotellen, ettei kokonaisvaltainen toimintatapa ota valtaa tai tule liian stressaavaksi, jännitettä syntyy liikaa eikä yksilö kykene saamaan yhteyttä sisimpään, ei ole tapahtunut eriytymistä, tai se on liiallista, irti kokonaisuudesta.

Sosiaalisen vallan ongelmia ei haluta tuoda esiin, ei tekoja, joita teemme toisillemme enemmän tai vähemmän vaurioittavasti. Se on tyhmyyksien tyhmyyttä, se vaurioittaa kaikkien mieliä silloin kun kohtelu on ilkeää ja aliarvostavaa. Se tuo syyllisyyttä ja häpeää, sitä emme pääse pakoon, jos haluamme tervehtyvämpää elämää, mitä sitäkin  voi olla. Näyttää siltä, että ihmisestä on tehty testikappale, jossa vain mitataan, kuinka paljon hän kestää kärsimystä ja kidutusta, ja ellei kestä, hän on sairas mieleltään, tekijänä ja kohteena. Katsoin joku aika sitten psykiatrian historian dokumentin. Sairaaksi luokiteltiin se, joka ei kestä sitä, että saa tappaa toisen ihmisen. Ihminen on vain hetkittäisten tapahtuminen testissä, joista arviot luodaan, ei mitään kokonaiskehityksen arviointia ja pitkän matkan linjausta, vain satunnaisista tiedoista näkemyksien luomista.

Kun mitään illmaisuoikeuksia ei ole sanakielen avulla ja yhteys ihmiseen on katkaistu eläimeksi, ihminen lamaantuu lihasmöykyksi, itsetunto tai ohjauksen menetelmät eivät auta, jos mieleen ja itseilmaisuun ei ole oikeutta, eikä sitä mahdollisteta eikä tueta.

Raija