NOUSETKO VAHVEMPANA?

 

Luen Brene Brown kirjaa ”Nouse vahvempana”. Sain kirjasta suosituksen ja koska kunnioitan suosittelijaa, olen lukenut nyt muutaman hänen kirjoistaan. Pääosin siinä ajatukset ja teoriat sukeltavat vuorovaikutukseen, itsetutkiskeluun ja itsensä opettamiseen. Kun ihminen lähtee lähestymään itseään, tunteita syntyy ja kokemuksia nousee pintaan; loukkaantumista, haavoittumista, syyllisyyttä, häpeää, sanomista, hylkäämistä, pettämistä, menettämistä jmv. Kirjassa on erinomainen opetus. Kirjoita oma elämänkertasi paperille ja pääset käsiksi niihin tunteisiin, jotka ehkä joskus ovat satuttaneet tai tuoneet iloa ja opettele löytämään siitä koko ajan uusia ulottuvuuksia. Monet tunteet tulevat menneisyydestä, mutta eivät auta, jos ihmisen todellisuutta ei hyväksytä, joko itse tai muut, ihmisen itseilmaisua, jos rikollisuus on sallittua, jos hierakkinen vallankäyttö on ohjenuorana, ja ihmistä kohdellaan yhä uudelleen huonosti, haavat ovat jatkuvasti verillä ja synnyttävät uusia traumoja. Yhä liian monet pakenevat rooleihin ja vanhoihin menetelmiin tavoissaan ja eivät kohtaa omia tunteitaan. Roolien avulla valitaan se mitä saa tehdä ja olla. Tämä on hierarkkisen vallankäytön tapoja, vuorovaikutteinen ja kaikkia tukeva lähtee molemminpuolisesti, se ei tarkoita sitä, ettei osata kunnioitusta. Kirja ei ole vastaus sellaisiin ongelmiin, joissa kohdellaan toista ja itseä brutaalisti, vaan enemmän hyväosaisten ja omia kokemuksiaan havainnoivien ja kehittämään pyrkivien oppimisteorioita, ei jatkuvaa psyykkistä puolustusta pahasti vaurioittavien tekojen ja niiden seurausten kautta ongelmien ratkaisua, jolloin saa kertoa vain valhetarinaa. Kyky käsitellä kokemuksiaan vaatii opetellun taidon, jossa järkytykset otetaan hallitusti vastaan menetelmän avulla, elämän eläminen niin kuin se vastaan tulee, ei välttämättä auta , vaan voi viedä tuhoon. Oppimista tarvitaan.

Odotukset ja turhat toiveet voivat viedä ojasta allikkoon, elämä pettää. Kauniimmat tarinat auttavat joskus käsittelemään traumaa etäännyttämisen avulla, mutta jos niillä kielletään totuus ja tapahtumat, ne vievät mielen sairastumiseen. Trauman synnyttänyt teko on kohteelle aina raskain, mutta myös läsnäolijat ja kokijatkin rinnalla tarvitsevat tukea asian käsittelyyn, eikä kenenkään elämä pitäisi olla arvoton. Sosiaalisen ylivallan kautta vääristellään asioita, jos kaikkia ei kuulla, ja ne eivät paranna yksilön elämää, ja vaikka yksilö osaisikin käsitellä psyykeään, valhe yhteisön narratiivissa tuhoaa sitä kykyä yhä uudelleen traumatisoiden. Näemme sen nyt Venäjän kansan sokaistumisena, jossa julmuutta ei haluta nähdä, vaan julkitarina on uskottava johtajan kautta. Kun diktaattori käyttää käskyvaltaa, ihmisten mielet jumittuvat ja lukittuvat, he liittyvät laumasieluihin, eivätkä enää tunnista tarinoiden opetusvaikutusta, he sokeutuvat totuudelle. Tapahtuu tottelevaisuususko ja ihminen menettää yksilöllisyytensä. Tällöin ihminen sidotaan häpeän ja syyllisyyden avulla, ristiinnaulitaan, kuten Jeesus. Jeesuksen tarinassa Jeesus nousee ylös kuolleista Jumalan avulla uskoen, mutta yhteisövallassa ei niin pääse tapahtumaan, kun vallan ja häpäisyn avulla ruoskinta ei pääty koskaan. Jeesuksen oli noustava salaisuuteen, kuoltava sekä hävittävä, jäljelle jäi vain usko, ei totuus elämän oikeutena. Tarinoiden ja taiteen mahdollisuus vaikuttaa on näyttää sekä rumuus että kauneus, että ihminen näkisi itseään mikä vahvistuu hierakkisessa vallan väärinkäytössä.

Tunteita ei pysty käsittelemään toisen kanssa, jos puhuminen on kielletty, asia kaunisteltu tarinaksi, mikä ei ole totta. Tarinoiden avulla käsittelyn rinnalle mahtuu totuus. Ei riitä, että yksilö saa sen kertoa, vaan sen vaikutukset yhteisössä on avattava monella tasolla, kuten osalliset ja kohdanneen kohtelu, asia on tehtävä näkyväksi. Unohdamme helposti oman osuutemme, kun vastuuta pitäisi kantaa. Olemme oppineet syyllistämisen hyvin. Suomessa on historiallinen taakka erityisen raskas, kun olemme olleet toisen valtion vallan alla hierarkkisesti johdettuna. Sosiaalistaminen sokeana tottelemisena on yhteisövallan kautta hivuttautunutta tapaa, jossa katsotaan, että kontrolloimalla toista, ihmisen moraali kehittyisi, mutta jatkuva syyllistäminen väärin tekemisestä ja olemisesta vie ihmistä yhä syvemmälle ahdinkoon ja masennukseen. Kunnioittamattomuus vie elämänvoimat. Vaikka yksilö kuinka on itselleen saanut mielenrauhan ja antanut anteeksi, mutta jos ja kun ihmiset eivät koskaan myönnä omia tekojaan, virheitään, huonoa kohtelua, ja mitätöivät toisen kokemuksen, väittävät valheeksi tapahtumat ja kokemukset, anteeksipyyntöä/antoa ei tosiasiassa tapahdu. Traumat vaativat koko yhteisön hoitoa.

Tuomitseminen on yleistä, määritämme, ilmoitamme ja vaadimme herkästi, mitä, missä, milloin, kuka, miten, mitä varten toinen saa olla ja tehdä.  Tivaamme syyllisyyttä, ja asetamme toisen täysin kerjäläisen asemaan, emme tule vastaan, pidämme pihdeissä. Yksi suhteeni päättyi, kun henkilö ilmoitti ”meillä ei ole mitään ongelmia, sinä aiheutat kaikki ongelmat”, puutuin lapsen kaltoin kohteluun. Minulle on sanottu itselleni lasten kohtelusta, kun nuorena hölmönä en osannut nähdä sitä, ja se oli minusta välittämistä.

Ihmiset, jotka eivät arvosta toista, vaativat, että tuo arvostamaton on aina se, joka tekee aloitteen, he vain kontrolloivat sitä, onko se oikein, se on vallan väärinkäyttöä. En suostunut kantamaan toisen ihmisen taakkaa, en suostunut syylliseksi ja sain rangaistukseksi ulkopuolelle siirtämisen. Lieneekö taustalla ollut myös se, että uskonnon tavoin haluttiin minun uskovan, että Jeesus kantaa kaikki syntini, opetettiin uskovaiseksi, minusta se johtaa välinpitämättömyyteen ja on hierarkkista ylivaltaa, toisen alistamista, ei rakkautta. Tämä on alistamisen ja vallan väärinkäytön menetelmä, jossa ihmisarvoa ei ole, ei yritystä yhteyteen ja todelliseen anteeksiantoon, vaan rangaistus ja häpeään saattaminen häpäisemällä. He voivat olla kirkossa kävijöitä, jotka pyytävät anteeksi Jeesukselta, mutta ovat muualla ilkeitä, heitä voi olla missä tahansa, perheissä, harrastuksissa, töissä jne.

Enkä nyt tarkoita, että kaikki olisi hyväksyttävä, on oltava yhteiset säännöt, miten kohtelemme itseä ja toista. Ei ole oikein, että riistämme toiselta ihmisyyden oikeudet, tulla näkyväksi ja kuulluksi ja käytämme ylivaltaa, alennamme toisen arvottomaksi. Olemme erehtyväisiä ja heikkoja, se on ihmisyyttä, teemme virheitä, säädämme ehdot, jotka vievät ihmisoikeutemme, kun emme huolehdi toisistamme, rakasta. Aina löytyy selityksiä sille, miksi emme voi huomioida toista.

Suomalaisessa kasvatuksessa näkyy moralismia ja toisen kontrollia ylimitoitetusti. Kasvatuksen ja opetuksen ydin on kuitenkin hyveissä, mihin meidän tulee pyrkiä.

Edm. kirjan opetus on, että itseä täytyy opettaa myös itse, parantaa tapojaan, kehittää taitojaan tunne-elämän kohtaamiseen itsen ja toisten kanssa. Sosiaalistamisen kautta me kuitenkin kontrolloimme ja katsomme, että juuri meidän täytyy opettaa toista ja alistetaan.

Anteeksianto ja ymmärrys on enemmän konkretiaa hyväksymisessä kuin kohteliaita tapoja, vaikka niitä on hyvä olla. Tuntuu irvokkaalta ja häpäisemiseltä, kun pyydetään sanoin anteeksi, mutta annetaan rangaistus ja tuomio hylkäämällä ihminen yhteydestä pois. Jokseenkin ajattelen, että vain Jumala lopulta kykenee anteeksiantoon, armoon ja hyväksyntään, ihmisellä menee koko elämä sen oppimiseen ja yhteisöllinen eriarvoisuus ruokkii tätä toisen halveksuntaa. Oudolta tuntuukin synnintunnustus, ”niin kuin mekin anteeksi annamme”. Ikään kuin opettaisimme Jumalaa. Tämä on minun hierakkisen hyväksynnän mittari, kristillistä oppia, pidetään Jumala aina korkeammalla.

Raija

ELÄMÄN PITKOSPUUT

 

Lähellä itärajaa syntymäkunnassani sukukirjastani löytyy tarinaa aina 1500 - luvulta saakka. Ei ollut teitä, ei rautateitä, ei autoja, oliko edes hevosta aina apuna. Alueella oli paljon soita, metsiä, jonne esi-isäni raivasivat peltoja, kaskesivat, ja kypsensivät hiilloksella nauriita pysyäkseen hengissä. Tarinat ja todisteet kertovat, että ihmisiä kuoli ruuan puutteeseen, nälkään. Teinä oli pitkospuut, tarkoittaen sitä, että puu on halkaistu keskeltä halki ja aseteltu kaksi vierekkäin tieksi. Taikauskosta nousseet tarinat alkavat kylän historiasta ja kertovat siitä tietämättömyydestä, mikä oli tuona aikana ja noususta, kun kansakoulu tuli kylään 1930 - luvulla. Kylän historiaa on tutkittu yliopiston taholta 50 vuotta.  Lainaan tässä otteen ilman lupaa, osan kylän historiaa dokumentoineen henkilön kirjasta, jonka kylän kynämestari on kirjoittanut ja sukulainen toimittanut (alla kopio). Siitä minut tuomiolle laitettakoon, jos näitä kerron, sillä niin monissa paikkaa olen saanut selkääni siitä, että puhun asioista, en enää jaksa kysellä kaikkea.

Tämän päivän kuolemat ovat erilaisia, ne on erikoistuneet tiedon valikoiduttua vain järjen tasolle, eikä asioita saa kuvata syväkokemuksien kautta, mielen ja sielun matkalta, niiden kuvausten avulla, joilla maailma on aiemmin yrittänyt kuvata ihmisten näkemyksiä, näkyjä ja harhojakin mielen sokkeloista. Se on ikuisuuskysymys, kenellä on oikeus totuuden väittämäksi, surullista on se, ettei se perustu aina ollenkaan laadullisesti tutkittuun, vaan vallan kautta hankittuun, politiikkaan. Kun luin muistin kehityksestä lopputyötäni varten (1995), siellä ei ollut loogisia jatkumoita ennen muistia, tietoisuuden kuoltua ja hävitessä, kun noustaan ylös sieltä vain kuvien avulla, osatajunnallisuudessa, kinesteettisestä muistista, oli vain opittua muistia psykologisesti ja fysiologista toiminnallisuutta aistiemme erikoistumisessa, kuten kuulo, mutta ei sitä, kun valintaa ei ole, tietoista minuutta.  Juuri uutiset kertoo, että Venäjä on tuhonnut Ukrainassa taidelaitoksia, jättäen vain jälkeensä Stalinin teokset. Itken maailman pahuutta, sitä tiedon vähyyttä, jolla maailman johtajat uskomuksien kautta analysoivat oikeuksiaan, terrorisoivat ja ottavat valtaa sotimalla ja kulttuurin oikeellisuutta ja oikeutta kansakuntien olemassaololle ja valitsevat tiedosta vain sopivan, itseään hyödyntävän. Sama tapahtuu kaikissa yhteisöissä, kun valta on valheiden ja enemmistön tai vähemmistön avulla rajattua, suljettua ja salattua. Suomen viranomaiset eivät vastaa presidentistä pääministeriin ja oikeusasiamieheen, jos kysyy mielen kuolemien perään.

Pidemmälle kehittyneet ammattiosaajat ja osa tutkijoistakin tietävät, että henkisen puolen kuoleminen tuo myös ruumiin kuoleman ilman aktiivista henkisyyttä, ilman osallisuuden oikeutta, kun muisti on karannut mielen taakse tai alle, ilman olemassaolon oikeutta halun ja tahdon kautta, tai eriytynyt osiin persoonallisuuden kehityksessä vain tunne-elämää kuvaten, johon ei ole riittävästi tietoa ja sitä saa kuvata vain aivoreaktioiden kautta reaktioina, ei kuvina kuvaten yksilön kokemuksia, mitä sitäkin on tutkittu paljon, lähinnä psykoanalyysin kautta, mutta se on kiellettyjen listalla Suomen johtavissa vallan kammareissa. Koko maailma valjastetaan järjen ympärille ja vain todistamisen kautta uskotaan totuuden löytyvän. En vaadi mitään näkymättömien tietojen valtaa, en uskomuksia, mutta uskon, että tietoa on enemmän ja syvemmin taiteen, uskontojen ja mysteerien takana, jota järkimaailma ei osaa tulkita.

Oma kuolemani tuli sosiaalisen syrjinnän vuoksi, roolien pakkovallan alla. Roolien, joiden sanotaan syntyvän annettuina ja otettuina, epävirallisina ja virallisina, tietoisina ja tiedostamatta.

Raija

 

 

Kalamakevät 90-vuotta sitten Osa 3 1958 / 051

Antti Pääkkönen muisteli, että toinen pehkupirtti oli ollut Ylikylän Hoikalla Tolvalassa. Siellä oli kuollut paljon Sivakan puolelaisia nälkään ja vilutautiin. Muuten Pääkkönen arveli, että jos perunaa olisi silloin enemmän viljelty, ei nälkäkuolemia olisi niin runsaasti sattunut.

Samana keväänä helluntaina olivat isoisä ja isoäiti vihitty avioliittoon Kuhmon pappilassa. Molemmat nuorikot olivat pitäjän vauraimpien talojen perillisiä, mutta silti oli heillä ollut kontissa pettuleipää eväänään. Samana päivänä oli Kuhmon kirkkomaahan siunattu neljäkymmentä "nälkään ja ruttoon" menehtynyttä vainajaa. Tuona "kalamakeväänä" oli Nurmeksen hautausmaalla hautapula, sillä hauturit kuolivat nälkään, ja uusi mies ei jaksanut kaivaa tarpeeksi, joten oltiin pakotettuja latomaan useampia arkkukerroksia päälletyksin. Nämä haudat olivat myöhemmin arkkujen lahottua "lasehtineet", ja olivat ne vielä lapsuuteni aikana noin parin korttelin syvyisillä notkelmilla. Näihin hautoihin haudattiin monia tielle kuolleita, joista ei kukaan tiennyt, kuka ja mistä tuo vainaja oli ollut ja tullut. Sillä nälänhätä oli kaikkialla Suomessa, ja teillä kuljeskeli nälkäisiä, kerjäten taloista maidon tippaa, taikka jotain muuta suuhunpantavaa. Viljavassa Hämeessä oli niin kova nälkä, että esim. Urjalan pitäjässä syötiin sinä keväänä yli 200 hevosta, ja melkein kaikki nautakarja kaupan päälle. (Kertoi minulle vanhaisäntä A. Rajoo Urjalan Menoisten kylässä talvella 1932).

Tulee mieleen J. L. Runebergin lause: "Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken?"

 

 

KATALA HÄPEÄ

 

Kirjoitin teille pienoisromaanin. 😊

 

Häpeästä on alettu puhumaan vasta viime aikoina julkisesti enemmän. Useimmiten ratkaisuna häpeän selättämisessä nähdään yksilölliset kyvyt, ettei sitä olisi, jos vain tekisi itselleen selväksi, kantaisi oikein taakkaansa, uskoisi Jeesukseen tai vaikka liikkuisi oikein, toki ne ovat osin vaikuttavia, mutta paha häpeä jumittuu niin syvälle kehoon, että asuu siellä pitkään ja vallankin, jos häpäisyä tulee lisää, trauma uusiutuu. Ratkaisevaa on tietenkin se, että tiedostaa syyt. Häpeä on mielen määritettä, se asustelee koko minuudessa kehosta ylimitoitettuihin ihanteisiin saakka. Olet mitättömän onneton, kun et ymmärrä pienuuttasi, lataavat arvovalistajat ihmisyyden kasvusta ja nousevat yhteiskunnan arvotikapuita pitkin taivaaseen, minkä perusta on itsekkyysnäkemyksessä. Suuri osa ihmisistä kokee itsensä niin pieneksi, ettei edes mieli aktivoidu ajatteluun. Joku viisastelija sanoi joskus, se on aivan oma asiasi, kannatko sinä häpeää, koetko itsesi alistetuksi. Tämä on juuri sitä psykologisointia. Aina ja ikuisesti tunnutaan pakenevan sitä todellisuutta mitä ihmisen ympäröivässä todellisuudessa tapahtuu, mitä tekoja hänelle tehdään, mitä on sosiaalinen konteksti. On opittava erottamaan ulkoa tulleiden teon jäljet ja minuuden vaikutteet omantunnon seurauksena, etsittävä syitä itsestä ja ympäristöstä, mutta myös nähtävä, että pelkkä paha tunkeutuminen ihmisyyteen voi aiheuttaa häpeän.

Häpeää voi katsoa sekä arvojen että tekojen kautta, persoonallisena jälkitilana teoista ja koetusta.

Häpeä on tunne, jonka yksilö kokee persoonallisuudessa, se on erotettava osattomuudesta, itseilmaisuoikeuden puutteesta, jolloin yksilö jää vaille oikeutta osallisuuteen. Läheisyys on perustarve, sitä kautta tulemme vuorovaikutuksessa itselle ja toisille näkyviksi. Häpeän vaikutus kohdentuu minuuteen, usein kehollisena, syyllisyys tulee tekojen kautta, ne sekoittuvat helposti.

Psykologisointi, jossa yksilöä ajetaan etsimään vikaa vain itsestä, on totuudesta pakenemista. Se voi yksilöllisesti koettua, mutta useimmiten häpeä syntyy ulkoapäin häpäisystä, se on teon seuraus. Toki se on ominaista ihmiselle, ihminen rakastuu jo seitsemän kuukauden iässä vanhempiensa tapoihin ja alkaa vierastaa toisenlaista, häpeää erilaisuuden kokemusta, hän on oppinut turvan ja luottamuksen joskus aivan järjettömästi, pelkoehtoisesti ja kasvanut riippuvuuteen. Häpeä on myös terve ilmiö, liiallisena muuttuu sairaudeksi. Hyvässä kehityksessä muistikuvien rikkaus voi auttaa häpeäkokemuksen kohtaamista, muisti voi myös harhauttaa.

Kun ihminen menettää todellisuutensa, hän menettää mielensä ja se alkaa häiriintyä, on levottomuutta, epäjohdonmukaisuutta, muistihäiriöitä ymv. Kun ei saa olla totta, sitä mitä on, ei saa kertoa siitä mitä on tapahtunut ja kun lisäksi on häpeää häpäisyistä, mieli murtuu. Oma todellisuus ei aina ole totuuden kannalta täysin totta, yksilö voi kyllä olla hyvinkin havaitseva sekä hahmottava. Mieli on äärimmäisen tärkeä osa minuutta, että ihmisyys voi olla kokeva.

Reilut neljä vuosikymmentä sitten aloin tutkia omaa kokemustani häpeästä lukemalla häpeätutkijoiden kirjoja. Puoli vuotta sitten luin muutaman kirjan, sosiaalitieteilijän, häpeätutkijan näkemyksiä ja tutkimuksia. Kaikista sain tietysti jotain irti, kuten, että häpeä näkyy ulkoisessa kehossa luhistumisena ja käytösoireina. Olinkin kuin köyryselkämummo pitkään, kehoni kipuili jäykistyneinä lihaksina, jumeina tmv. fyysisinä oireina ja puheeni alkoi olla huutoa puolustamisena, minuun sattui henkisistä lyönneistä niin paljon, ettei vaatimusten mukainen hyvä käytös ollut mahdollista ja toisaalta minulla oli vaatimukset hyvästä käytöksestä ihanteina, en voinut hyväksyä törkeyttä, ahdistuin siitä. Aina ei ole kysymys häpeän tuomasta vaivasta fyysisenä ilmiönä, mutta sellaista todellisuutta, mitä ympäristössäni oli, ei lukemistani kirjoista löytynyt. Oli pienehköjä oireita, suuttumuksia, keskusteltiin ja ihmiset sopivat asioista, normaaleja ihmisten käyttäytymisessä.

Elämäni on kuin olisin elänyt rikollisessa yhteisössä alamaailmassa, mutta ei suinkaan, elin aivan tavallisessa ympäristössä, arvostettujen ihmisten keskuudessa. Niille kaikille oli yhteistä asioiden salaaminen, takanapäin toimiminen ja julkisesti toinen tarina, puhuttiin nk. enkelten kielellä, ja en vastusta positiivisesti ja mielekkäästi puhumista, vastustan jatkuvia valhetarinoita, joissa uhrataan ihmisten elämää. Totuutta ei voi tutkia, jos ei puhuta totta, muisti voi olla vaillinaista, eikä havaitseminen ole tarkkaa. Jos ja kun sitä totuutta ei nähdä, siihen ei löydy myös oikeita ratkaisuja asian korjaamiseksi. Pelkät hyveet tavoitteina eivät korjaa kaltoin kohtelua, on mentävä psykologiselle puolelle oppimaan omia tunteita, ettei niitä projisoida, pakoteta olemaan hierarkkisessa vallankäytössä, rooleissa paremmat ja huonommat ja käyttäydytä aseman mukaan eriarvoisesti kohdellen. Joskus tuntuu kuin ”mielenhoitajat” haluaisivat vain mielekkäitä potilaita, ei ne eritteensä kaikki ylleen ja alleen laskevat ole mukavia kohdattavia, itselläkin meni pyörtymisen puolelle, kun näin ensimmäisen ulosteissa eläjän. Opiskeluaikoina kotikäynnillä olin havaitsijan roolissa. Ei lääkärilegioona kontrolloimassa kotikäynnillä viiden hengen asiantuntijoineen ja ohjeita lukemassa auttanut, vaatimukset, kuinka autettavan kuuluisi tehdä ja elää. Sillan alla elänyt ja hyväksikäytetty nainen sanoi ruokaostoksen toimittamiseksi, ”en sano sinulle kuin kahdeksan sanaa tänään”.

Maailman totuus, yhteisesti sovittuna näyttäytyy välillä kuin some- ja mediamaailmassa, erikoisena. Suosittuja on kauniiden tarinoiden kertojat, he saavat seuraajia ja tykkäyksiä, ei ”totuuden” puhujat. Nämä narsismiin taipuvaiset julkkikset pääsevät puhumaan suurelle yleisölle, heitä kumarretaan ja lauma seuraa perässä. Eikö tällaisesta ongelmasta ole tiedetty, ihmisen liiallisesta kauneuteen ihastumisesta, todellisuuden paosta, kahtena esiintymisestä, ulkoisesta esiintymisestä, julkiminuudesta, kuten psykologian tutkija Johar sanoi, ”ihmisellä on itselle ja toisille sekä salattu, että näkyvä puoli”. Narkissos myytti on puhunut siitä, taide kuvaa monin eri keinoin, ja tiedekin yrittää etsiä siitä yhtäläisyyksiä ihmisten välillä, yleisyydestä poikkeavat tippuvat pois näkyvistä. Pyhät kirjat ja mysteeriset, kertomukset runoudesta julistuksiin uskon varjolla ovat näistä puhuneet. Mutta sitä ei yhäkään aina nähdä. Kaikissa näissä näkyy moraalin puute, vallanhimo, alistaminen ja uskominen, mutta ei tiedon etsintä, kuuleminen ja näkeminen, toisen ihmisen kokemukset.

Olen yrittänyt avata omaa häpeää kuin sipulia, jota voi kuoria kohti sisimpää. Syvimpänä keho, mielen tyyssija, kokemusten rakentumiset tietoisuuden ja tiedostamattoman kerrostalossa, toiminta, tunteiden esiintymiset niissä, kieli ja sosiaaliset ulottuvuudet sekä mahdollisuudet toimia. Eilen katsoin sarjaa ”Professori T”, jossa professori lähestyy lukittunutta mieltä, ”sinä olet kuin kalamaljassa, jossa kala on vankina”. Mielen kokemuksia voi nähdä sulkeutuvana ja avautuvana. Jos sulkeutumista on liikaa rajoitteina ja rajoina, ehtojen asettamisina, liiallisena pidättäväisyytenä, ne voivat estää vapaita kokemuksia, voivat lukittua itseltä näkymättömäksi, myös osin suojaavat, mutta vain avattuna tulevat näkyviksi. Itselläni, kun tunteita alkoi muodostua kauhukokemusten ja kehon hajoamisen jälkeen, ne tulivat ensin vertauskuvallisena, kirjani (1991) kuvauksissa, minuus sisäisenä ja sosiaalisessa ulottuvuuksissa, Tuhkimona ja Lumikkina, haudattuna lasiarkkuihin, jonka päälle laitettu ruusu kertoi tarinaa mysteerin avaamisesta, viestiä muille ja itselle, vain kuvina näköaistimuksessa, muistista nousseen tarinan kautta, oppimisena, lapseksi taantuneena, ensin häpeästä nousuna kehonkuva, mikä oli ruumisolento. Ennen kehokokemuksen syntyä tietoisuudessani tunnottomuus oli jokapäiväistä ja kehontunto osina.

Tunneteorioissa puhutaan dissosiaatiosta, mielen eri osina kokemisessa, ikään kuin tunteet kehittävät tietoisesti tahtoen tällaiseen tilaan suojautumisessa, siirtävät kokemusta itsetietoisuudesta kauemmaksi, erilliseksi. Nämä ovat tunnetasoa, kehotasolla sama tapahtuu aistihajoamisen seurauksena, eikä tietoisuus ohjaa kuin tajunnallisina toistoina toimintaan, näköhavaintoina. Osattomuudessa itseilmaisuun ilman persoonallisuuden kehitystä tietoisuus ei ohjaa vaan psyykkinen puolustus kaltoin kohtelussa, minän puuttumattomuus tietoisesti haluna ja tahtona, josta heijasteet sitten vertauskuvallistuvat kuin unessa, jolloin tunnekokemukset ovat ikään kuin piilossa, ei tietoisia, vain kehoaistimukset toimivat, kuten ahdistus fyysisenä puristuksena. On tärkeää, että ulospäin suuntautunut itseilmaisu on myös sisäänpäin katsomiseen oikeus, kasvun turvaamiseksi, yksilöllisyyden kehittymiseksi.

Syvimpänä on kokemusten viesteissä aivojen ydinalue, tunnekeskus, josta alkaen tietoisuuden on mahdollista kehittyä ja ihminen kykenee kohtaamaan omat kokemukset, tehdä ne näkyviksi itselle ja muille yhteiseen kieleemme. Käyttäytyminen kertoo useimmiten enemmän kuin mitä puhumme, ei aina tietoisena valintana. Usein kuulen sanottavan, että on täysin itsestä kiinni, miten sinuun suhtaudutaan, se voi osittain joskus vaikuttaa, mutta vahvin vaikuttajista on ollut ahdistus, jota ihmiset kokevat omasta suhtautumisestaan, mikä peilautui omasta ahdistuksestani, sitä ei haluta kokea, syyllisyyttä omista teoista. Olin kuin käyttäytymisen mittari kohtelusta, näkyvä kärsimyksen kautta. Juuri kohtelun kautta tuo aivoalue aktivoituu hyökkää ja puolusta linjalle, ei tahdonalaisen hermoston vaikutuksessa. Julmassa kohtelussa jouduin täysin psykoosissa tiedostamattomaan tilaan, ilman tajunnallisuutta tekoihin, josta ajasta en muista kuin katkonaisia asioita, hauskinta oli ensimmäinen muistikuva, kun opettaja kirjoittaa taululle kaunokirjoitusta, ikään kuin aina ohjauduin oppijan polulle.

Joillakin voi mielikuvitus suojata kokemuksessa niin, että syntyy kuin kalvomielikuva tai uudet mielikuvat ja he eivät näe eivätkä tunnista kokemaansa tai tekemäänsä, eivät kestä sitä, minulle se tuli ruumiskuvaksi tuntoaistimuksena, koska puhuminen oli kielletty ja häpäisty, apua ei annettu. Kun etäisyyttä on riittävästi, kuten minulla reilut 50 vuotta, kokemusta on helpompi käsitellä ja muisti on vapautunut psyyken liiallisesta puolustuksesta. Usein tivataan, mitä tunnet ja silloin kun ei tunnetta ole syntynyt, vain fysiologinen ahdistus, sitä on turha ikään kuin pakotetusti etsimään, menemään luotuihin valhekuviin, fyysinen tietoisuus ei ole psykologinen tila tunnetasolla, se on ruumistila, jossa toimii ruumiin ehdot, väkivaltateon seuraus. Ei muistin muuttaminen uusilla kuvilla tunnemuistin kautta auttanut minua, vaan itseilmaisun oikeus. Tarinat auttoivat tuomaan kokemuksen käsittelyä tietoiseksi etuotsalohkolla eteen piirrettynä kuvana.  Kun tietoisuus ja tunnekokemukset eivät ole ohjaamassa tajunnallisia kokemuksia, on vain aistimustaso, jossa solut hajoavat ja lopulta myös kehonkuva muodostuu toiseksi kuin se todellisuudessa on, muisti ja hahmotus on heikkoa. Jos yksilöllä on persoonallisuuden kehitys, eli yksilöllinen tahdon ja halun kokemus, sekä tunnekehitys, se näyttäytyy myös käytöksessä ja tunnekokemuksessa erilaisina ja yksilöllisinä kokemuksina eri kuvin.

Ei ole oikeita ja vääriä kokemuksia, ne ovat vain kokemuksia, joita voi eritellä eri tasoilla.

Mikä on yhteisön vastuu, kumarrammeko yhä mielen terroristeja, valtaa hylkiä muita ja keksimme syitä miksi emme voi hyväksyä. Rajat ovat jokaisella, omat odotukset ja kohtuullinen vaatimus, onko oikeutta vaatia kohtaamaan, on vaikea kysymys, vai voitaisiinko vastuuta vaatia, että lähtisimme kasvuun kohtaamalla omat kokemukset ja tunteemme. On myös helppo paeta psyykeensä ja uskoa vain omaan kokemukseen, apusanoja tarvitaan, tarinoita, rinnalla kulkijoita tukemisessa. Miten ihminen voi vaikuttaa ja tuoda asioita esiin, jos ympäristö vaatii piilottamaan ja salaamaan tapahtuneet asiat ja asiasta puhuvaa rangaistaan nurkkaan häpeämään. Tiedän, etten ole koskaan luopunut yrityksestä vuorovaikutuksessa, olen kertonut asiat, mutta niitä ei vain haluta kuulla. Yhteisövallasta on tehty Jumala, mitä kumarretaan, se on yhtä vaarallinen kuin sokea usko sanakielen kautta kerrottuun totuuteen.

Ei ihmiset kykene huomioimaan toista, jos heillä on jatkuva stressi itsellä päällä, kohdellaan kuin koiraa omassa elämässä ja juuri tästä on huolehdittava tietoisella opetuksella ja kasvatuksella kaikille, että tiedostamme näitä ihmisyyden pysyvyydeksi tavoiksi muodostuvia tapoja toisiamme kohtaan, ihmisarvon tunnustamista.

TOTTELEVAISUUSLUKKO Ainoastaan ulkoapäin ohjautuva kasvatus ja opetus ajaa ihmisen aistimukset, hahmotuksen ja havaitsemisen ääripäähän, todellista kasvua ihmisyyden suhteen ei tapahdu juuri lainkaan, on vain toistoa, eikä persoonallisuudet kehity ajatteleviksi. Kun minuutta ei saa olla, ulospäinsuuntautuvaa avautumista, ainoastaan itseensä sulkeutumista, itsensä vartiointia ulkoisten vaatimusten mukaan, on vain aistimusten pysähtyminen. Havaitaan vain se mitä on, eikä siihen ole lupa vaikuttaa, havaitseminen lukittuu näkö, kuulo tai kinesteettiseen muistiin ja mieli on pysähtynyt, leikkimieli kadonnut, liikettä ei ole, ei yksilöllisyyttä, ei kokemusta vuorovaikutuksesta syntyvistä tunteista. Tällöin ei myöskään ihmiskuvassa voi tehdä tulkintaa ja/tai jäsentelyä, jossa yksilöllinen tunne-elämän kehitys olisi valintojen taustalla ja käyttäytymisen premissi eli periaate, johon yksilö nojautuisi tietoisesti ja/tai tiedostamattomasti.

Avautumisen ja sulkeutumisen vaikutukset voivat näkyä mielen kokemuksissa ja kehonkuvissa vajavaisuuksina ja/tai olemattomuutena, osittaisina kuvina ilman havaitsemis- ja hahmottamiskykyä, jos vuorovaikutusoikeutta ei ole. Ne eivät ole tunne-elämästä tulleita kokemuksia vaan minän olemista ilman oikeuksia ilmaista itseään. Kaikesta pidättäytyminen vie aistimisen mahdollisuuden kohti avoimuutta ja sulkee mielen, lukitsee aistimattomaksi.

Pidättäytymistä on katsottava sen suojelevassa merkityksessä, mutta myös tuhoavassa, missä ääripäät ovat vaikeimmin analysoitavissa. Kuten oleminen, myös olemattomuus on kysymys, johon on etsittävä vastausta. Heideggerin filosofia.

Niin monet tahot, teoriat ja valtarakenteet pohjautuvat ulkopäin tarkasteluun ja sitä pidetään objektiivisena totuutena, positivismia, mikä on tietty filosofinen suuntaus, jossa juuri valta tuhoaa yksilöitä. Tätä pidetään ihmistieteissä monissa kohtaa yksilön kehityksen esteenä, sosiaalista valtaa. Ideologiana on itsekkyysajattelu, jota yritetään juuri estää tällä sosiaalisella vallalla. Tämän vallan totuudellisuus vaikuttaa ihmisyyteen suojelevasti on enemmän uskomusta kuin totta.

Valhemuistin syntyminen on todennäköisempää varhaislapsuuden ajoilta, kun ymmärrystä ei vielä ole. Vanhempana muisti toimii selkeämmin.

Määritelmää alla Wikipediasta, mikä ei vastaa paremmin perehtyneiden käsitteisiin eikä näkemyksiin, mutta kertoo juuri siitä lähestymistavasta, kuin häpeä olisi vain tunne. Se on myös tekoa, jossa kauhu ajaa mielen rikkoutumiseen ja tunteiden tulemattomuuteen. Nämä määritelmät ovat usein hyväosaisten kertomuksia, tunteita ei synny, kun häpeä on kauhulähtöistä, se hajottaa mielen, jättää vain kuolemakokemuksen kehon ahdistuksineen itsensä havaitsemiseksi, on vain suuri kehollinen ahdistus, mikä on kehoon kiinnittynyt ja puristaa ilman mahdollisuutta muuttaa kokemustaan tai saada sitä sanoitetuksi.

Raija

 

Häpeä on kokijan itsensä tai jonkun toisen harjoittaman sopimattoman tai kunniattoman toiminnan taikka huonommuuden tai muun vastaavantyyppisen seikan aiheuttama negatiivinen tunne^[1]. Ihminen saattaa hävetä eli tuntea häpeää myös silloin, kun hän kokee, että muut ihmiset tuomitsevat hänet tai että hän on muiden mielestä huono, vajavainen tai käyttäytynyt väärin.

Häpeä on usein seurausta nöyryytyksistä tai epäonnistumisista. Se, mitä asioita ihmiset voivat hävetä, vaihtelee historiallisesti, maittain, kulttuureittain, suvuittain ja perheittäin.

 

 

 

 

 

 

 

KOULUTUS, OPETUSKESKUSTELU JA ITSEOHJAUTUVUUS

 

 

Koulujen ongelmat oppimisessa ovat tulleet viime vuosina esiin vahvasti. Lapset eivät lue, opettajat ovat väsyneitä, epätietoisiakin ja ohjetta pukkaa ylhäältä hallinnollisesti yhteiskunnallisten arvojen mukaan ja itse asia, kasvatus ja opetus jää toisarvoiseksi. Kasvatus on ollut aina puheenaihe, mutta tuntuu, että se nyt on pinnalla enemmän. Syitä etsitään monista asioista, mikä on hyvä asia. Koko ajan näen kuitenkin perustavanlaatuisen ongelman, että oppimista ja kasvamista nähdään kuin ulkoa tulevana asiana, kasvattajien toimena opetuksen kautta ja sen siirtämisenä lapsen päähän. Aikaa menee digitaalisten osaamisten hallitsemiseen, minkä vuoksi ei jää aikaa varsinaiselle kasvulle ihmisyydessä, mielikuvituksen osuudelle oppimisessa, mikä on lukutaidon perusta, ilon syntyminen kokemuksena siitä. Lukemaan oppiminen usein ymmärretään vain ahkeruuden kautta, mitä enemmän luetaan, sitä paremmin se kehittyisi.

Tarkastelen tässä itseohjautuvaisuutta, miten se voi kadota, ongelmien lisääntyessä, kuten oman äidinkielen taito ja ajankäyttö eri menetelmiin. Kasvatuksen ja opetuksen metodit ovat tärkeitä ja on hyvä tuoda niitä tarkasteluun.

Professori Liisa Keltinkangas-Järvinen toi esiin itseohjautuvuuden, etteivät aivot ole vielä kehittyneet siihen pisteeseen, kypsyneet ja toiminnallisesti oppineet, että itseohjautuvuutta voisi lapselle kouluiässä suoda. Se on totta, jos lapsen itseohjautuvuus on jo varhaislapsuudessa ajettu tietynlaisen oppimisen ja oppiaineen alaisuuteen, kuten sanakielen ja/tai matematiikan, tai mielen yliaktiivisuuteen, lapsen itseohjautuvuus urautuu, luovuus kutistuu ja se keskittyy yhdelle osa-alueelle aivoissa, kun tutkimuksissa on selvinnyt, että luovuudessa mielikuvat kuvina vaeltavat laajalti eri puolille aivoissa. Yksi mielen toiminnan perusasia on, että se on kuvaa tuottava perusominaisuuksiltaan. Tunnekokemusten kautta persoonallisuuteen tulee ominaispiirteitä. Kuva on alkuun myös sanakielessä ja matematiikassa, mutta metodien vaikutuksessa se voi jäsentyä vain esim. analyyttiseksi, eikä mielen kuvat enää välttämättä vaikuta, analyyttiseen ajatteluun vietynä ne on jo oppimisessa kehittyneet pidemmälle. Ihmisyyden ja oppimisen perustaan tarvitaan syvemmät analyysit, mitä meille tapahtuu noiden oppimisprosessien vaiheissa. Itse olen sitä mieltä, että olemme unohtaneet leikin, kuten YK:n lapsiasiantuntija totesi jo 30 vuotta sitten. Itseohjautuvuus on aina oltava lapsen kehitystason mukaista, ei itsevaltiutta, itseohjautuvuuden perusta syntyy ja kehittyy leikin kautta varhaislapsuudessa.

1990 luvulla kun valmistuin sosiaaliohjaajaksi, käytiin kovat taistelut ammattiliittojen kautta päiväkotien kasvatusvastuussa olevista henkilöstöstä. Meitä ei hyväksytty virkaoikeuteen, vaan ainoastaan kasvatustieteen kautta valmistuneet. Joku aika sitten kulttuuriministeri ehdotti, että sosiaalialan ammattilaisille annettaisiin oikeus, mutta nykyinen opetusministeri on lähtenyt uudelleen ajamaan yksipuolista kasvatusnäkemystä. Tässä taistelussa Suomi on valinnut nk. Euroopan mallin, eli lapsi aloittaa esikoulun neljän vuoden iässä ja sen ydin on sanakielen oppimisessa. Kuinka surulliseksi tulinkaan viimeisinä työvuosina päiväkodissa, kun 1–2 vuoden ikäisiä ohjattiin suuressa ryhmässä leikkeihin ryhmämuotoisesti. Iässä, jossa lapsi ei ole vielä päässyt oppimaan omien mielikuvien tunnistamista, vaan sanakielen kautta luodaan muistikuvat, mitkä alkavat ohjaamaan ajattelua ja jättävät alle tunnekokemuksen tunnistamista, sen näki lasten silmistä, kuinka he rooliutuivat ja tulivat vakaviksi kuin aikuiset, syntyi suorittamista. Tällöin juuri sosiaaliset taidot jäävät taustalle ja opitaan valikoidusti tottelemaan, sosiaalistutaan hierarkkiseen vallan käyttöön, usein aikuisilta tulevina ja ylivaltaa käyttävien lasten alaisuudessa suojaten itseä esiin tulemisessa ja toisiltaan oppiminen, tunnekokemusten ja viestien välittyminen, ihastumiset ja vihastumiset jäävät välittymättä ja tunteista alkaa kehittyä enemmän vertailun kautta syntyviä, jotka ovat enemmän kasvatuksen tulosta kuin perustunteita, iloa ja surua. Kuinka vihaiseksi tulenkaan kasvatusnäkemyksestä, että lasta on masennettava, koska hän on itsekäs. Lapsen elämä on todellisuudessa normaaleissa oppimisissa riittävästi täynnä pettymyksiä heikkoudesta, eikä niitä tarvitse tuottaa.

Kasvatus ja oppimisnäkemykset ovat kautta historian olleet autoritäärisen kasvatuksen näkemyksiä, jossa lapsen sisäistä kasvua ei nähdä, yksilöllisyyttä ja se on sekä läntisen että itäisen maailman perusongelma niin uskonnoissa, tieteessä kuin politiikassakin. Autoritäärisesti kasvatetuista lapsista tulee autoritäärisiä, jotka toimivat järjestelmän mukaan hierarkkisten asemien kautta toimivina, eikä sosiaaliset vaikutteet toimi kohtaamisissa toisiamme kuullen ja nähden. Sosiaalisuuden ydin on vaikuttamisessa, vaikuttaen ja vaikuttuen, mikä auttaisi oppimaan toisiltamme.

On viisasta kuunnella ja oppia viisailta auktoriteeteilta, oppinsa osaavilta, että tietoisuutemme kehittyisi hyvässä kontekstissa tiedostamattomaan nähden, tiedostamattoman, jossa tunteet syntyvät ja kehittyvät. Ei ole viisasta totella sokeasti.

Esimerkki sisäisen ohjautuvuuden menetyksestä. Kahden vuoden ikäinen lapsi oli syömässä kaurapuuroa ja se ei innostanut häntä. Hän alkoi tuoda haluttomuuttaan syödä esiin huutamalla, syvästi madaltuneella itkulla, ahdistuksen tuskalla. Yhtäkkiä vanhempi karjaisi, ”hiljaa, sinä syöt tämän”.  Ja lapsi alkoi nauraa hysteerisesti ja söi totellen vanhempaa. Olin itse kokenut tuon tuskan elämässäni, täydellisen mielen ahdistuksen, jossa sisäinen tunnekokemus on siirtynyt mieleen kuin sisäiseksi ruumiiksi, huutaen kuin susi, koneeksi, joka toistaa. (tästä itseohjautuvuuden menetyksestä kirjoitin kirjan ”Kuoleman kädet”, 1991, jossa ihminen menettää itseytensä, haluna ja tahtonsa ja alkaa toistaa vaadittuja tekoja, menettää oppimiskykynsä, ahdistuu, masentuu ja menettää tunteensa, toimii, mutta kielen kehitys typistyy. Tällöin mieli alkaa toimimaan vain kuvien varassa, eikä tunteet viestity kokemuksessa, mikä johtaa lopulta mieli- ja kehoaistimusten hajoamiseen, kun koostavaa minuutta ei ole olemassa itseohjautuen) Kirja tietenkin häpäistiin, koska se puhuu vertauskuvallisesti mielestä kuvina ja hyväksytty sanakielikeskittynyt kirjallisuus oli järjen tasolla toimivaa kuvausta.

Tämä edm. lapsi menetti kasvatuksen metodeilla kyvyn tunteisiin viestivinä ja mieli alkoi toimia aistimattomana, ahdistuksen tuskaan ajautuneena, sanakielen kautta tottelevaisuutena. Kohtaamisissa juuri tuo mielen sulkeminen ulos leikkivästä mielestä pelon kautta johtaa aistimusten hajoamiseen ja/tai yliaktiivisuuteen. Tunteet eivät enää vaikuta aidosti ja alkuperäisesti, ilon ja surun kokemisena, kuten ne lapsella on, vaan kehittyneinä vertailun ja alistumisen kautta masennukseen ja siinä toistuvuuteen tai aggression avulla itsevaltiuteen psyyken puolustuksessa, kokonaisvaltaisuuteen ja muihin persoonallisuusongelmiin sekä mielen häiriöihin. Kun kasvatus ohjaa vain sanakielen tai kehokokemuksen kautta urautuen ulkoa ohjautuvaksi, sisäinen minuus jää ongelmalliseksi, leikki ei kehitä kykyä itseä halliten, vaan se on satunnaisten ulkoisten ärsykkeiden ja vaatimusten vetämä.

Tämä mielen ja tunteiden sulkeminen johtaa lopulta valtapyrkimyksiin, jossa emme kykene kohtaamisissa näkemään toista, vaan itsekkyyteen ja itsevaltiuteen, missä minä haalii valtaa itselleen tai täysin mielen järkytykseen ajautumisena kulkee elämää sattumanvaraisesti. Nämä ihmiset joutuvat mielen vankilaan ja koska eivät tunnista omia kokemuksiaan, siirtävät tunnekokemuksensa toisiin eikä yhteyttä ja ymmärrystä itseen synny, syntyy valtaa, jossa toista tulkitaan omien kokemusten kautta. On äärimmäisen tärkeää, että lapsuuden mielen kokemukset nähdään leikin ja ohjauksen kautta hyvin aistiviksi, oikeudeksi itseydessä. Ei ole turhaan lapsen alkukirjat kuvakirjoja, sillä ne ohjaavat lasta pikkuhiljaa tunnistamaan omia mielen kokemuksia. Ei ole väärin vaatia seitsemänteen ikävuoteen leikin oikeutta, että pysyvä kyky leikin kautta oppimiseen säilyy ja itseohjautuvuuteen turvataan.

Raija

 

VÄLINPITÄMÄTTÖMYYDEN KAHLEISSA

 

Välinpitämättömyys on kautta aikain ollut pahin ihmisten tuhoamisen väline tuhoten koko maailmaa, vaikka meille on julistettu rakkauden sanomaa. Välinpitämättömyys vaeltelee yksilöiden ja joukkovallan avulla, teoissa asenteina ja ajatuksina niin uskonnoissa kuin tieteenkin puolella, joissa on tietysti hyväänkin ohjaavaa.   

Meninpä minne tahansa, törmään samaan asiaan, vallan väärinkäyttöön, jossa tiedolla on liian pieni osuus, mielet terrorisoivat ja asemalla saavutetaan ansaitsematonta arvoa. Ei ole pitkä aika, kun lääkärin ammatissa oleva henkilö haukkui äitiyteni paskaksi, vuorovaikutukseni terrorismiksi ja muiden huomioimattomuudeksi. Ihminen, jonka viha pursusi yli äyräiden vihassaan vanhempiaan kohtaan ja hän puolusti törkeää käytöstä sekä ihmisten halveksuntaa aina pakkosterilisaatiota myöten. Hierarkkinen asemaan perustuva vallankäyttö ja siinä luokittelu on usein asian ytimessä, sen sijaan että katsoisimme elämää oppimisen tienä, jossa jokaisella on arvo vaikuttajana.

Vahvimpia vaikuttamisen menetelmissä on masentaminen antamatta ihmisen kokea iloa, niin kuin leikkivä mieli on sen opettanut. Masentaminen on tie, jossa ihminen alkaa toistamaan tekoja tiedostamatta, sen ideologia on, että ihmistä täytyy masentaa, koska hän on omnipotenssi luonteeltaan, siis itsekkyyteen pyrkivä jo lapsuudessa. Olen nähnyt paljon pieniä vauvoja, tuhansia työni puitteissa. En tavannut kuin yhden itsekkään lapsen ja se oli kehitetty kasvatuksen avulla, jossa psyykkinen puolustus nosti esiin itsekkyyden. Näkemäni lapset olivat pääosin heikkoja ja avuttomia, jotka tarvitsivat aikuisten tukea ja pääosin normaaleja iloa ja oppimisintoa kokevia.

Vuosikymmenet olen nähnyt, kuinka niin työpaikoilla, perheissä, kirkoissa, virastoissa ja ammattikäytänteissä väkivalta on asia, mitä ei haluta kohdata eikä tunnustaa. Työpaikalla näin, jos ihmiset puuttuivat väkivaltaan, heidät potkittiin ulos tai siirrettiin muihin tehtäviin, usein alempiarvoisiin kasvatuksen ja opetuksen eetoksella, nöyryyttämällä. Yhdessä johtamiskoulutuksessa tein havainnon, että johtajan virkoihin pääsi alistajatyypit, se lienee armeijan kurin perintöä (-90 luvulla). En ole minkään löperön kasvatuksen ja opetuksen kannattaja, oppiminen on hidasta ja suurin ongelma siinä on toisen ihmisen arvostamattomuus, vallan avulla alistaminen.

Ihmisillä on äärimmäistä todistamisen vimmaa ja suoranaista tarkkailevaa vainoa, jossa asetumme toisen yläpuolelle ja/tai sivusta katsojaksi, jossa toinen joutuu kohteeksi, jota operoidaan.  Alamme mittailla, mitä hän tekee oikein tai väärin. Asetamme ihmisen tikun nokkaan, koekaniiniksi, sen sijaan, että ottaisimme kunnioittavan asenteen ja antaisimme olla ihmisen omana itsenään toisen määrittelemättä häntä ja tämä ei tarkoita sitä, että voi tehdä mitä tahansa, vaan kunnioituksen periaatetta ihmisarvon tunnustamisena myöntäen vajavaisuutemme ylistämättä itseä toisen yläpuolelle, tasavertaisuutta. Tässä näkyy se, kuinka psykologisoiminen ja tutkijaksi ryhtyminen ilman ammattitaitoa etsii ongelmia toiselle ihmiselle. Kuinka helposti alamme nimittää itseilmaisua narsismiksi, hätänsä ja ahdinkonsa hallitsemista riippuvuudeksi tmv. Kun on 10, 20, tai 50 vuotta odottanut, että saisi ilmaista itseään, kertoa mitä kokee, kuinka on havainnoinut ja valtaapitävät odottavat, että kyllä se jossain tekee virheen ja sitten isketään. Tätä näkee politiikassa usein. Se on kuin istuisi koko ajan tuomioistuimessa, jossa etsitään todisteita. Yksi psykologian opettaja sanoikin, ihminen hakee aina heikkoutta toisessa, mihin voi iskeä.

Äidit on kautta aikain vain sukupuolensa vuoksi leimattu ongelmien tuottajaksi, vaikka asian voi nähdä teon aiheuttamana, väkivalta traumatisoi ja ihmisestä tulee toistava, hänen luovuutensa tukahtuu eikä persoonallisuus kehity. Jos ja kun esim. poika kasvatetaan itsenäiseksi ihmisarvon kautta kasvuun johtavien menetelmin, ei hänen tarvitse väkisin repiä irti itseään äidistä, koska riippuvuutta ei ole syntynyt, vaan itsenäistyminen ja lähtö maailmalle on vaivatonta ja tuo iloa.

Psykologisoiminen on oppien tuomaa ongelmaa, jossa kuvittelemme tietävämme, vaikka meillä ei ole ammattitaitoa. Ei ammattitaito takaa objektiivista kykyä, vaan voi olla hyvinkin negatiivinen asenne, ylivaltaa, jossa toisesta etsitään vain pahaa tai vikaa, mikä on muutettava vallankäyttäjän arvoiksi, oppimisen yliarviointia. Kuinka vaikeaa onkaan vapautua mielen, aseman ja sukupuolen vankilasta. Muutama päivä sitten luin lehtiartikkelin kuuluisasta psykoterapeutista, joka tienaa miljoonia kirjatuotannollaan.  Hän loihti sanomaan, ”ihmisen ongelma on aina itsessä, hän tekee ja ymmärtää asiat väärin”. Kun korkeaan asemaan päässyt ammatti-ihminen iskostaa ihmisten mieliin tällaista asennetta, ihmiset todella alkavat syyllistää ja etsiä vikaa vain toisesta periaatteella, se on sen itse aiheuttanut. Tämä tietenkin takaa terapeutille hyvät tulot.

Vikojen etsiminen on jo Raamatusta alkaen ollut syyllisyydellä piinaamista, vallanhimoa, jossa toista alistetaan oman tahdon alle. Tämä elää vahvasti juuri mielikuvien kuljettamisina, tiedon levittämisenä niin suusta suuhun kuin paperillakin ja erityisesti salaa, jossa epätietoisuus tuhoaa ihmisen mieltä. Henkistä kehitystä ajatellaan niin rajatusti, että itku tulee silmään. Itsensä ylentäjä katsoo viisautensa niin suureksi, että halveksii toisen maan rakoon. Kaltoin kohtelujen seurauksena psyykkiset ongelmat vellovat ja hallitsevat niin paljon ihmissuhteissa, että ihminen ei pääse itseensä käsiksi. Ihmisarvoa ei ole kaikilla, muistit ja eri ainevalikoimat metodein koulutuksissa määrittää sen, mikä on arvostettua ja sillä hallitaan muita, puhumattakaan omistuksen vallasta ja aseman tuomasta oikeudesta alistaa muut tahtonsa alle. Rajatut ihmisoikeudet vievät ihmisarvon. Kasvatuksesta on tullut rankaisua, eikä hyveet enää ole ohjaamassa, arvot ovat sekoittuneet niin paljon, ettei niistä ota kukaan selvää. Politikka on pahimpia ihmisten tuhoamisien suhteen, Venäjän patriarkka häpäisee Jeesuksen opit ja ylentää itsensä Jumalaksi.

Siinä elämän hulluus, olet odottajan ja/tai vaatijan roolissa, sen sijaan että oppisit kyselemään. Lyhyet todistelut toisesta ihmisestä ja hallitsemisen tarve satunnaisten tekojen suhteen tai ihmisen osaamisen puitteissa on väkivaltaa, sen sijaan, että ymmärtäisimme tietävämme kovin vähän. Hyvyys, kauneus ja totuus eivät enää kannattele meitä. Niin monella tavalla voidaan ihminen alistaa toisen arvoihin, toiminnan alle, kielen peleihin, markkinatalouden kautta, ylipäätänsä vain ihmisen ylimielisyyden avulla, josta inhimillisyys on kaukana, ideologioilla alistamista.

Raija

ARMOA, ONKO SITÄ!

 

Armo on ehkä inhimillisin muoto osoittaa anteeksiantoa ja myötätuntoa. Siihen kytkeytyy myös ongelmallinen ihmisen vallan käyttö, annetaanko vai ei, vai tuomitaanko. Ikään kuin toisella olisi oikeus armahtaa toinen jostain asiasta, antaa anteeksi, joku teko, hyväksynnän ehdoksi, liian usein siihen liittyy nöyryyttäminen, sinä olet ansainnut tämän. No, hyveitähän nämä ovat ja ihanteita, joita on hyvä noudattaa, että elämä helpottuisi ja yhteiselo onnistuisi. Tiedän, etten ole pystynyt antamaan anteeksi yhtä asiaa, koska se on rikkonut niin paljon ihmisyyttäni, tehnyt elämästäni helvettiä, unohtanut olen, etten itse tuhoaisi lisää. Kun asiaa ei ole saanut käsitellä muiden henkilöiden vaatimuksesta, se on rikkonut monen mieliä. Toisen ymmärtäminen ja hyväksyntä vaatii moninaista tietoa kärsimyksestä ja sen elämää tuhoavasta voimasta, olen suojelun kannalla.

Yhden Kristillisen käsityksen mukaan armo (alla määritelmää, Wikipedia) ei ole tekojen vuoksi annettavaa, vaan kuolemanjälkeistä elämää, kun Jumala armahtaa teoista huolimatta, se on kuin suurinta rakkautta. Itse olen niin arkinen ihminen, että katson myös tekoja. En hyväksy Putinin hyökkäystä, ihmisen tappamista omien ideologioiden toteuttamiseksi. Jos teot tuhoaa ihmisen elämää valheiden perusteella, ideologian tmv. ihanteen vuoksi muille vaatimuksena, on se suuri ongelma.

Olen niin paljon maallinen ihminen, että katson ihmisen tarvitsevan armoa enemmän täällä maan päällä kuin taivaassa. Jumala ei ole tullut minua tuomitsemaan, sen sijaan ihmiset osaavat sen kovin helposti, unissakin tulevat kertomaan omaa totuuttaan. Yhteisövallassa tuomitseminen on useimmiten piilossa ja salaa tehtyä, ettei asiaa voida todistaa. Yksi todistumisen merkki on se, että on laitettu hiljaisuuteen, nurkkaan häpeämään, enkä saa puhua asioista, sillä siinä on vaarana paljastua asioita. En ole totuuden torvi, en halua ketään alistaa oman totuuteni alle, mutta toivon ettei myöskään minua alistettaisi, eikä minun totuuteni ole ainoa totuus, pidän vain itsen ilmaisuoikeutta merkittävänä ihmisyyden toteutumasta, että voi olla ihminen.

Niin paljon on moraaliin liittyviä ohjeita ihmiselle, että luulisi tuon jo onnistuvan, mutta yhäkin rämmimme suossa tämän asian suhteen, mutta jo tutkimusten mukaan olemme alimmalla tasolla, emmekä kykene korkeaan moraaliin, elämää kunnioittavaan lähestymiseen oikeuksista. Hyvin usein sanotaan, että ihminen on itse pahin tuomari itselleen, näyttää enemmän hyväosaisen näkemykseltä. Ihmettelen missä todellisuudessa ihmiset oikein elää. Psykologian opettajani sanoi, ”kyllä ihmiset aina itsensä hyväksyvät”, hyväksyvätkö, omatunto voi olla kovin rankaiseva. Olen nähnyt valtaa käytettävän enemmän joukkovoimassa väärin, kuin yksilön taholla.

Soitin joku päivä sitten eräälle vanhukselle. Hän totesi, ” ei anna elämä minulle armoa”. Tiedän hänen raskaan taakkansa elämän menetyksissä, suren hänen yksinäisyyttään, ja kuinka vähän ihmiset näkevät hänen tuskaansa, ”se nyt on sellainen”, kuulen sanottavan. Kuulen liian suuren nöyryyden ja armottomuuden myös häneltä itseään kohtaan, suuremman ympäristön taholta, välinpitämättömyyden. Olen kriittinen ihmisten oikeudesta käyttää valtaa (yli), niin uskonnoissa kuin maallisissa asioissa. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, onko taakankantaja Jeesuksen malli hyvä asia, miksi pitää kantaa toisten synnit, se voi viedä vastuuttomaan vapauteen paeta totuutta. Jokin aika sitten luin romaanin, jossa isän rikoksen tekeminen sai pojan tekemään hirveitä rikoksia, Jo Nesbo, Valtakunta. Isän rikokset siirtyivät masentuneen (tutkimuksen mukaan masentuneet ikään kuin sieppaavat toisten kokemuksia omaksi, mallin siirtyminen, jos itse ei voi toteutua, tunnekokemuksen kautta siirtymää taantumassa) pojan itsekoetuksi tekemisiksi, jotka hän siirtää kostoksi ja ottaa tuomiovallan itselleen. Kuin oppi isästä ja pojasta, mikä on vallan väärinkäytön ilmentymää, se ei ole vähentänyt häpäisemistä ja/tai syyllistämistä pois, päinvastoin, minusta tuntuu, että se oikeuttaa enemmän tuomitsemaan, kun on itse niin suureksi koettu.

Raija

 

Armo (latinaksi gratia) on kristinuskon peruskäsitteitä. Se merkitsee anteeksiantamista tai muuta hyvyyttä. Kristinuskon mukaan Jumala antaa ihmiselle armon, joka tarkoittaa useinkin pahojen tekojen eli syntien antamista anteeksi ja sitä, että sielu pelastuu kuoltuaan kadotukselta tai ikuiselta tuskalta. Kristillinen traditio tuntee monia Jumalan armon määritelmiä. Erilaiset määritelmät aiheuttavat helposti käsitteellisiä sekaannuksia ja teologisia väärinkäsityksiä. Armo määritellään kirkon piirissä usein Jumalan rakkaudeksi ja hyvyydeksi.

Eräs armon määritelmä on, että se on Jumalan ansaitsematon suosio, joka ei riipu sen saajasta mitenkään. Roomalaiskirjeen mukaan armo ja teko ovat toisensa pois sulkevia asioita (suhteessa ihmisen pelastukseen).^[1] Efesolaiskirjeen mukaan ihminen pelastuu armosta, uskon kautta, ei tekojen kautta.^[2]

Armo ilmenee monella eri tavalla kristinuskossa. Jumalan rakkaus ja hyvyys näkyy yhteytenä ihmiskuntaan (interaktiivinen tai profeetallinen armo), syntien anteeksiantamisena (juridinen armo), eettisten ohjeiden opettamisena (pedagoginen armo), olemassaolon ja elämänkatsomuksen avartajana (eksistentialistinen armo) sekä kuoleman voittamisena (viktoriaaninen armo).

 

PALUU REALISMIIN

 

 

Elämässä on mukava ajatella, että kaikki menee hyvin, ollaan vaan positiivisia. Kyllä positiivisuutta pitää olla, ystävällisyyttä, ymmärtämistä ja monia muita hyveitä. Muuttaisin kuitenkin koko käsitteen hyvinvointi sanan alle. Mantrojen toisto ei tuo parempaa olemista, joskus se voi tuoda hoksaamista ja/tai ajattelun hallitsemista, pahimmillaan se on alistamista, toisen kontrollointia ja pakkomielikuvia itsellä. Meillä on yksilökeskeinen tapa ajatella asioita ja korjata sitä kautta, mikä on psykologiaa tunne-elämän osalta. Arvostan psykologiaa ja olen saanut siitä paljon apua itselleni opiskelujen kautta ja mielen asiantuntijoiden avulla. Mutta tämä on mennyt liian pitkälle, psykologia ei auta sosiaalisen vallan ongelmien perussyihin, jossa valtaa käytetään väärin. Psykologisointi on vaarallinen tauti, mikä tarkoittaa juuri sitä, että yksilöstä etsitään aina syyllisyyttä, viisautta ja/tai parannuskeinoa, tieto jää toiseksi, se on ihmisvaltaa. Yksilöllisyyttä tulee arvostaa, se on sosiaalisten kanssakäymisten ravintoa elämälle, se voi olla myös myrkkyä elämälle, kun sille annetaan liikaa valtaa. Se on sama kuin koulussa kiusaajan asiaan ei puututa, vaan uhria yritetään neuvoa, ettei kiusaaja hyökkäisi.

Aina ei ole mahdollista järjellä selvitellä, eikä tunteet ole hyvä ohjaaja, tunteet ovat tietoa tarpeista, ihmisyyden olemusta, joiden ymmärtämiseksi tarvitaan oppimista ohjaukseen ja itseohjautuvuuteen. Asioiden ja tunteiden kohtaamiseen tarvitaan monia keinoja, jämäkkyyttä, inhimillisyyttä, viisautta jne. Yksi taidoista on se, että osaa ikään kuin etäännyttää omat ajatuksensa, eikä anna tunnevyöryn hallita ja sanella mielivaltaisesti. Esim. tarinat ovat sellainen väline, että ihminen uskaltaa lähestyä totuutta. Kaikkein kipeimpiä on omakohtaiset kokemukset, läheisten väliset tunteet, kun lähimmäistä ei halua loukata, mutta kyky tunneosaamisessa voi olla niin heikkoa, että pyritään hallitsemaan toista ja oma tunnetieto ei ole vielä osaamista. Oma kokemus voi esim. pahassa kohtelussa tulla vertauskuvallisena ilmaisuna, valhetarinana ja se on mielen puolustusmekanismi lähentyä kokemusta, mutta voi kehittyä ratkaisuksi ongelmaan, mikä ei auta, vaan voi pahentaa.

Valta on vaarallista. Koulutuksessa kuuntelin muutaman luennon vallantutkija Vartoa. Sisäistetyin minulle on Jeesuksen opetus, ”minulla on kaikki valta taivaassa ja maanpäällä”, viisautena ja oppina, mutta se ei ole vienyt vastuuttomuuteen teoistani, jossa uskoisin tottelevaisuususkona sokeasti, että Jeesus hoitaa kaiken, vaan on herättänyt kysymyksiä, miten valtaa voi käyttää. Luennolta muistan lauseen, ”Ihmisellä pitää olla valtaa” ja olen samaa mieltä, on vain kysyttävä, mihin nähden, mitä varten, mikä milläkin metodilla on tulos. Järjestelmät ottavat herkästi pois vastuun ihmiseltä, jotka tuovat tuhoa. Joku aika sitten luin tunnetun suomalaisen kirjailijan teoksen, jossa hän vaatii minuudesta luopumista, siis tahdosta ja halusta, mitkä kuuluvat tietoisen minuuden olennaiseen määritelmään, ”ajattelen, olen siis olemassa” ja vaatii tietoisuuden. Ajattelu ei aina ole mahdollista, vaan psyyke voi joutua kaltoinkohteluissa yhteisöllisen sosiaalisen ylivallan alla niin suureen kaaokseen, että se tuhoaa ajatukset, eikä yksilö hallitse niitä, moni suojautuu lopulta yksinäisyyteen. Yhteisövallan suurin vaikute on mielikuvat, joita valhekuvien avulla pidetään yllä.

Freud sanoi, jos hylkäät tunteet, mieli siirtelee vuoria. Tunnettu filosofian professori kirjoitti 20 vuotta sitten kirjan, jossa kehotti luopumaan halusta ja tahdosta. Eräs piispa jokunen viikko sitten sanoi, että kansanvalta on Jumalan tahto. Arkkipiispa Venäjällä on oikeuttanut kansanmurhan. Eikö sitten ole perusteita vallan pois ottamiseen, kyllä on, itsekkyys voi nousta tuhoamaan, mutta silloin on puhuttava vallan väärinkäytöstä, syyntakeettomaksi harvoin todetaan.

Yksi psykologista tietoa jakava sivusto tuo esiin usein narsismin ongelmia, kuinka sellaiseen tautiin sairastunut tuhoaa toisen ihmisen elämän, mikä on mahdollista. Asialla on kuitenkin ääripää, jossa vallan avulla tuhotaan vainoharhaisesti toisen ihmisen elämä, otetaan pois puheoikeus, olemassaolo oikeus tietoisena ja ylipäätänsä kaikki mistä inhimillinen ihmisyys voi rakentua, kasvaa ja oppia. Kun sosiaalisesti syrjitään ja estetään kaikki toiminnat, kaltoin kohdellaan ja tehdään väkivaltaa, jopa tapetaan, ihmisen psyyke voi alkaa tuhoamaan minuutta, joku alistuu kuolemaan nöyrästi kuin elämään kuuluvana, elämänhalua kokenut voi taistella, eikä voi hyväksyä sitä, että elämänhalu tuhotaan ja kuolemalle annetaan valta.  Moni menee vainoharhaisuuden aallossa mukana, eikä se tarkoita, ettei epäilyä saisi olla, liiallinen luottamus ei ole viisasta. Mielipidevallan avulla helposti ajaudutaan valheen tielle, luotetaan vain arvostettuihin ja tuetaan heidän valtaansa, eikä edes kuunnella kaikkia osapuolia, arvotetaan joku niin ala-arvoiseksi, että hänen näkemyksiään pidetään järjettöminä ja/tai mielisairaan kuvitelmina, mielikuvituksena, tämän olen saanut nähdä monessa paikassa, kun valtajärjestelmissä halutaan salata asiat, joissa tehdään rikoksia ja ihan tavallisissa yhteisöissä. Negatiivisilla asenteilla ja ennakkoluuloilla häpäistään ihmistä, niin että joukko alkaa vainota, tämä on yleistä joissakin yhteisöissä ja kulttuureissa, joita myös johdetaan yksilöiden toimesta, mielipide-, tunne-, tai asiajohtamisena. Pääsääntöisesti kuvitellaan, että tuo vainottu henkilö on käyttäytynyt väärin, ilmaissut itseään väärin, ollut väärässä paikassa, aina löytyy syy, kun halutaan hallita ja alistaa toinen. Siksi jo kauan sitten halusin kyseenalaistaa alainen sanan, työpaikalla ihminen voi olla työntekijä, eikä tarvitse määritettä alainen, se on hierakkisen vallan ilmaisua. Systeemeissä kehittyy kyllä alaisuutta, mutta sitä vastaan on taisteltava, Jumalakin antoi vapauden, mutta ihminen haluaa ylivaltaa toiseen nähden eri yhteiskuntarakenteiden kautta, jonka pohjalla on vallanhimo, ei tiedon kautta lähestyminen. Aina löydetään syy siihen, millä toista voidaan alistaa, kun valtaa hamutaan ylitse toisen. Psykologisoiminen on päivän tuhoavimpiin kuuluvaa välinpitämättömyyttä, jossa etsitään syitä yksilön persoonallisuudesta ja annetaan valta havaita maailmaa ulkopuolelta tarkkailemalla, se on luonnontieteellinen havaintomenetelmä, mikä on lääketieteellistä, jossa uskotaan objektiivisuuteen kuin ainoana totuutena, ihmistieteissä tämä on kyseenalaistettua, kuten toisen tunteiden tietäminen, vain yksilö itse voi tietää tunteensa. Sosiaalista valtaa ei juuri tutkita, eikä siitä puhuta, nainen vaietkoon seurakunnassa. Tavallinen kansalainen tulkitsee narsismiksi itseilmaisunkin, kun itse näen sen esim. psyykkisen puolustuksen tuomana ongelmana, jossa keho nousee puolustukseen tunnekehityksen seuratessa perässä. Se on myös psykiatrian tutkijoiden näkemys, josta joku aika sitten psykiatrian erikoislääkäri Hannu Lauerma muistutti.

Nyt Suomessa toteutetaan Neuvostoliiton aikaista ideologiaa, yhteiskunta hoitaa kaiken kuntoon, kasvattaa lapset, kouluttaa, hoitaa terveyden, määrittää parisuhteet ja niiden arvon, sama asia kuin kirkko teki aikoinaan, se on uskomusta, ei tietoa. Kun katsomme tänä päivänä mielenterveysongelmien suurta määrää, ei voi sanoa, että on onnistuttu. Toisen ihmisen kohtaamisessa valta määrittelee sen, mitä arvostetaan, vain yksikin sana, mikä ei miellytä vallanpitäjää, niin hän ilmoittaa ihmisen narsistiksi tai muuksi hirviöksi ja alkaa levittää juorua. Haavoittuvaisuutensa paljastaja, rehellinen, avoin, puhuva ja asioihin muutosta yrittävä teloitetaan välittömästi, luodaan uskontoja, ja uskomuksia, joihin houkutellaan herkkiä ihmisiä, traumat selitetään karmoina, koska traumassa toistuu kärsimyksen siirtyminen.

Sosiaalisen vallan ja väärinkäytösten kulttuuria ei tutkita aina tapahtumien todellisuuteen pohjautuen, tarinat tuovat valheita ja näkemykset ihmisyydestä perustuu joko uskomuksiin ja/tai tieteen kautta persoonallisuuteen. Teot eivät avaudu, eivätkä näy tarinoiden takaa, mitkä valheilla luodaan maineen säilyttämiseksi, asenteella, minä en ole tehnyt pahaa, olen hyvä.

Ettei elämän tarkastelu kävisi liian helpoksi, mietitäänpä yhtä Raamatun käännöstä, ”Eeva on ajatus, Aatami on ruumis” Naiseutta sanotaan ajatteluksi, tai ”naiseuden” kehokokemus voi syntyä psyykkisestä puolustuksesta. Onko enää ihmisen tielle muuta kuin väkivallan ja vallan vähentäminen minimiin, se oli Jeesuksen opetusta? Kun katsotaan maailmaa miesten tekoina, sotina, ehkä sittenkin sen ajattelun takaa löydämme miehen, eikä syntistä Eevaa konkreettisesti, mystiikka on salaisuuksien saari. Kauneuden takaa voidaan löytää pahuus, sen kääntöpuolena, se on mielen ominaisuus jakautuneena, kauneutta voi ihailla vilpittömästikin. Ja ettei kaikki näyttäisi pahalta, joissakin ihmisissä voi olla paljon hyvää, mutta yksi paha teko voi tuhota toisen elämän, ellei hän kykene selkeyttämään pahuutta, kuten esim. sulkeminen pois ihmissuhteista. Annammeko mielen ja tunteiden valita, hylkää tai hyväksy periaatteella ja olemme silloin vallan ytimessä valintana, vai näemmekö kokonaisuutta. Yksi asia on helpottanut itseäni huomattavasti suhteessa hyväksyntään siitä mitä on, voi kertoa mitä on tapahtunut, kuinka on havainnut ja jäsentää kokemustaan, tunteitaan, sekä välttää tuomariksi ryhtymistä.

Raija